ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Juhlasali kuningas Learin hovilinnassa. (Kent, Gloster ja Edmund tulevat.)

KENTIN KREIVI. Luulin kuninkaan enemmän suosivan Albanian kuin Cornwallin herttuata.

GLOSTER. Siitähän meistä aina näytti; mutta nyt, valtakunnan jakajaisissa, ei tule ilmi, kumpaa herttuata hän suuremmassa arvossa pitää, sillä osuudet ovat niin tasan mitatut, ett'ei turhan tarkinkaan tietäisi, minkä osan valita.

KENTIN KREIVI. Eikö tämä ole poikanne, mylord?

GLOSTER. Onhan tuon kasvatus ollut minun huolenani; olen niin usein punastunut tunnustaakseni häntä, että jo olen siinä kohden häpyni kadottanut.

KENTIN KREIVI. En käsitä teitä.

GLOSTER. Mutta tuon pojan äiti hän käsitti mun hän; ja siitäkös hän paisui, ja sai kuin saikin pojan kehtoonsa ennen kuin vuoteesensa puolison. Hoksaatteko virheen?

KENTIN KREIVI. En saata toivoa tekemättömäksi virhettä, jonka seuraus on noin muhkea.

GLOSTER. On minulla toinenkin poika, laillisella tiellä saatu ja vuotta vanhempi tätä, vaan joka ei kuitenkaan ole rakkaampi mulle. Sillä vaikka tämä veitikka tuli hiukan röyhkeästi mailmaan, ennen kuin käskettiinkään, oli kuitenkin hänen äitinsä kaunis. Hauska huvi oli häntä tehdä, ja äpäräpoika on kuin onkin lapseksi omistettava. — Tunnetko, Edmund, tätä ylimystä?

EDMUND. En, jalo herra.

GLOSTER. Jalo herra Kent: muistele häntä tästä lähin kelpo ystävänäni.

EDMUND. Nöyrin palvelijanne, herra kreivi.

KENTIN KREIVI. Oikein mun täytyy teitä rakastaa, ja pyydän saada lähemmin tutustua teihin.

EDMUND. Koetan parastani sitä ansaitakseni.

GLOSTER. Hän on yhdeksän vuotta ollut ulkomailla ja lähtee kohta jälleen. — Kuningas tulee.

(Torventoitauksia kuuluu.) (Lear, Cornwall, Albania, Goneril, Regan, Cordelia ja seuralaisia tulee.)

LEAR. Burgundian ja Ranskan prinssit, Gloster, Sisähän tuokaa.

GLOSTER. Kyllä, kuninkaani.

(Gloster ja Edmund lähtevät.)

LEAR. Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi. Tuo kartta tuokaa. — Tietkää, kolmijakoon Panemme valtamme, lujasti päättäin Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet Nuorempain harteille, ja taakatoinna Madella hautaa kohti. — Cornwall, poikan', Ja te, Albania, poikan' yhtä rakas, Vakava tuumamme on tällä hetkell' Ilmaista tytärtemme myötäjäiset. Näin vastaisia riitoj' estääksemme. Burgundian ja Ranskan prinssit suuret, Nuorimman tyttäremme kilpa-yljät, Tääll' ovat kauan lemmen pyyteill' olleet Vaan vastint' odottain. — No, tyttäreni, (Kun pois nyt luovutamme hallituksen, Maan-omistuksemme ja valtatoimet) — Sanokaa, ken teist' enin meitä lempii? Ett' anti runsain tulis osaks sille, Joll' ansio on suurin. — Goneril, Esikko, puhu ensin.

GONERIL. Isä, rakkaamp' Olette mulle kuin voin kielin virkkaa, Näköä, ilmaa, vapautt' armahampi, Kalliimpi kultaa, aarteit', arvokkaampi Kuin elo, armo, terveys, soreus, maine, Rakkaampi kuin isä koskaan lapselleen on. Sanoiksi kiel' on köyhä, henki heikko; Niin teitä lemmin, ett'ei rajaa, määrää.

CORDELIA (syrjään). Cordelia, entä sä? Vait vaan ja lemmi.

LEAR. Maan kaiken tuon, tuost' aikain tuohon viivaan, Sen vehmasmetsät, arot, kalavirrat Ja laajat niittymaat nyt annan sulle Sun ja Albanian heimon iki-omaks. No entä toinen tytär, armas Regan, Cornwallin vaimo? Puhu.

REGAN. Yhtä maata Ja yhden-arvoinen kuin siskon' olen. Mun uskollinen sydämeni tuntee, Ett' tyynni lausunut mun lempen' on hän; Mut jäljess' on hän sentään: minä vannon Vihollisikseni muut ilot kaikki, Joit' aistimiston laaja piiri tarjoo, Ja kalliin kuninkaani lempi ainoo Autuuten' on.

CORDELIA (syrjään). Kuink' on Cordelia köyhä! Ei niinkään sentään: lempeni, sen tiedän, On rikkahampi kuin mun kieleni.

LEAR. Ikuiseks perinnöks jää sun ja lastes Tuo kauniin vallan laaja kolmannes, Somuudelt', alalt', arvolt' yhtä hyvä Kuin minkä Goneril sai. — No, isäs riemu, Et huonoin, vaikka nuorin, jonka lemmest' Osuuttaan kiistää Burgundian maito Ja Ranskan viinit, mitä sanot, osan Runsaamman voittaakses kuin siskos? Puhu.

CORDELIA. En mitään, kuninkaani.

LEAR. Et mitään?

CORDELIA. En mitään.

LEAR. Tyhjästä tyhjä tulee; vielä kerran.

CORDELIA. Min' onneton en sydäntäni nostaa Voi huulilleni; niin ma teitä lemmin Kuin tulee mun, en päälle enkä vaille.

LEAR. Cordelia! Kuinka? Sanas hiukan muuta, Menetät muuten onnes.

CORDELIA. Isä hyvä, Teilt' elon, hoidon, lemmen sain, ja teille, Niin kuin mun tulee, hellyytenne maksan: Rakastan, kuulen, kunnioitan teitä. Miks siskot otti miestä, jos teit' yksin He lempivät? Jos minut joskus naidaan, Se mies, jok' ottaa valani, saa puoliks Vaan sydämen, ja lemmen, uskon puoliks. En koskaan, niinkuin siskot, ota miestä, Jott' isällen saan kaiken lempen' antaa.

LEAR. Sydämen kieltäkö on tuo?

CORDELIA. On, isä.

LEAR. Niin nuori ja niin tunnotonko?

CORDELIA. Niin nuori, isä, ja niin suora.

LEAR. No, suoruutes siis myötäjäises olkoon. Kautt' aurinkoisen pyhän sädeloiston, Hekaten salaisuuksien ja yön, Ja kaikkein tähtein tenhovoiman kautta, Joist' elämämme syttyy sekä sammuu, Pois tässä kiellän kaiken isänlemmen, Verellisyyden, heimolaisuuden, Ja sydämelleni ja mulle vieraaks Jäät ijäks päiviks. Raaka skyyttalainen, Tai tuo, jok' omat sikiönsä ahmii Ahnaasen nälkäänsä, on sydämellen' Yht' armas, hellä, läheinen kuin sinä, Muinoinen tyttäreni.

KENTIN KREIVI. Kuninkaani, —

LEAR. Vait, Kent! Älä louhikäärmeen ja sen raivon Välihin astu. Hän se mulle rakkain, Ja vanhuuteni turvaks häntä toivoin. — Pois silmistäni, pois! — Niin totta hauta Leponi olkoon, kuin täss' isän helman Häneltä kiellän! — Ranskan prinssi tänne! — Ken siellä hiiskuu? — Burgundia tänne! — Albania, Cornwall, kahden myötäjäisiin Lisätkää kolmannenkin. Naittakoon Hänt' uhka, jota suoruudeks hän sanoo. Ma teille yhteisesti valtan' uskon Ja herruuden ja kaikki majesteetin Etuudet laajat — Joka toinen kuukaus — Pidättäin sata ratsast' itsellemme, Joit' elätätte te, — me asetumme Kummankin luokse vuoroin. Meille jääpi Kuninkaan nimi vaan ja kaikki arvot, Mut valta, tulot, kaikki toimet muuten Jää teille, rakkaat pojat. Vakuudeksi Tuo kruunu jakakaatte.

KENTIN KREIVI. Jalo Lear, Jot' aina kuninkaana kunnioitan, Isänä lemmin, herranani seuraan, Ja rukouksiini turvanani suljen, —

LEAR. Vireissä jousi on: pois nuolen tieltä!

KENTIN KREIVI. Sen anna lentää, vaikka sydämeeni Sen väkä tunkis. Törkeä Kent olkoon, Kun Lear on hullu — Mitä teet sa, vanhus? Luuletko sinä, että velvollisuus Puhua pelkää, vaikka imarruksiin Taipuukin mahti? Hupsuks kun käy vallat, Suoruuteen kunnia on velkapää. Pelasta arvos, malta mieles, hiili Tuo julma hoppus. Hengelläni vastaan, Vähimmin ett'ei nuorimpas sua lemmi: Ei sydän tyhjä sen, jonk' ään' on heikko Ontolta soimaan.

LEAR. Vait, Kent, henkes tähden!

KENTIN KREIVI. Vaan laina henken' ain' on ollut, altis Vihollisilles; sit' en koskaan pelkäis Menettää turvakses.

LEAR. Pois silmistäni!

KENTIN KREIVI. Paremmin katso, Lear; mun aina olla Suo silmämääränäs.

LEAR. No, kautt' Apollon, —

KENTIN KREIVI. No, kautt' Apollon, kuningas, sa turhaan Jumaliis vannot.

LEAR. Katala! sa orja!

(Laskee kätensä miekan kahvaan.)

ALBANIAN HERTTUA JA CORNWALL. Kuningas hyvä, heretkäätte!

KENTIN KREIVI. Mene Ja tapa lääkäris ja kuppatautiis Sen palkka tuhlaa. Peräytä lahjas; Niin kauan muuten kuin saan kurkust' ääntä. Ma huudan: väärin teit.

LEAR. Mua kuule, petturi! Vasallivalas nimessä mua kuule! Kun koitit meitä sanarikkoon saattaa (Mi meist' on kaukana), ja uhkamielin Kun tuomion ja vallan väliin tunget (Jot' arvomme ja luontomme ei siedä), Voimamme näytämme nyt, — ota palkkas: Viis päivää sulle suomme hankkiakses Maailman vastuksia vastaan turvaa, Ja kuudennella käännä vallallemme Vihattu selkäs. Kymmenennellä Jos pakolainen ruumiis maassa nähdään, Niin surmas saat. Pois! Jupiterin kautta, Sanaamme emme pyörrätä.

KENTIN KREIVI. Hyvästi, Lear! Jos tuolla olet päällä, Vapaus vieraiss' on, maanpako täällä. — (Cordelialle.) Sua, tyttö, suojelkoot sua vallat taivaan, Mit' oikein mietit, lausuit suoraan aivan. (Reganille ja Gonerilille.) Puheenne suuret töissä ilmi tulkoon, Ja runsas lemmensanain sato olkoon. — Hyväiset Kent suo teille, ruhtinaat; Sen vanhaa mielt' ei muuta uudet maat.

(Lähtee.)

(Torventoitauksia. Gloster palajaa, seurassaan Ranska ja Burgund ja seuralaisia.)

GLOSTER. Tass' ovat, herra, Ranska ja Burgund.

LEAR. Burgundin prinssi, käännyn ensin teihin. Te kositte tuon kuninkahan kanssa Mun tytärtäni. Mitä myötäjäisiks Vähintäin vaaditten, vai luovuttenko Te pyyteistänne?

BURGUND. Jalo majesteetti, En enempää kuin myönsitten, ja ette Vähempää suinkaan anna.

LEAR. Jalo Burgund, Häll' oli kallihina kalliin arvo; Nyt laskenut on hinta. Tuossa on hän: Tuo pikku koru-olento jos osaks Tai kokonaan, ei kapioina muuta Kuin isän viha, miellyttää voi teitä, Hän tuoss' on, viekää.

BURGUND. Vastata en taida.

LEAR. Puutteineen kaikkineen tuo suvun hyljyn, Vihamme lapsen, vieraaks vannomamme, Myöt'-antimina kirous, tahdottenko Sen ottaa vaiko jättää?

BURGUND. Anteeks; moisill' Ehdoill' on vaali turha.

LEAR. Jättäkää siis. Sen vallan nimeen, joka loi mun, kaikki Toin teille ilmi. — (Ranskan kuninkaalle.) Suuri kuningas. Niin lempeänne halvata en tahtois, Ett' teille tarjoisin mit' itse vihaan. Mielenne kääntäkää siis arvokkaampiin Kuin kurjaan tuohon, jota luonto melkein Omistaa häpee.

RANSKA. Sangen kummaa tämä: Hän, jok' ol' äsken silmäteränne, Kehunne helmi, vanhuutenne sulo, Parahin, kallein, hän yht'äkkiäkö Niin julman teki työn, ett' auki ratkee Noin monet lemmen poimut. Rikos varmasti Niin luonnotont' on, että hirmuks käy se, Tai äsken lausumanne rakkaus Epäiltävä on. Tuon jos hänest' uskon, Niin uskon mit' ei järkikään sais toteen Pait ihmeen kautta.

CORDELIA. Pyydän toki, isä, (Jos syyn' on ett'en liukkain, viekkain kielin Voi mieliks puhua: mit' aion, teen ma, Ennenkuin puhun) tietyks tehkää ett'ei Häpeän pilkku, murha tai muu tahra, Ei kunniaton työ, ei rietas teko Vihaanne, epäsuosioonne syynä, Vaan juur' sen puute, jok' on rikkauteni: Mairiva silmä sekä kieli moinen, Jot' ilokseni mull' ei ole, vaikk' on Sen vajaus multa rakkautenne vienyt.

LEAR. Parempi ett'et olis syntynytkään, Kuin ett'et paremmin mua miellytä.

RANSKA. Vai niin! ei muuta? Luonnon hitaisuutta, Jok' usein jättää mainimatta työn, Mink' aikoo tehdä. — Burgund, mikä mieli On teillä nyt? Ei rakkautt' ole rakkaus. Jos sill' on sivuhankkeita, jotk' etääll' On määrästänsä. Tahdotteko hänet? Hän jo on morsiuslahja.

BURGUND. Suuri Lear, Se osuus antakaa, mink' ehdotitte, Niin tässä Cordelian käteen tartun Burgundin herttuattarena.

LEAR. En mitään: sen jo vannoin; siinä pysyn.

BURGUND. Ma surkuttelen, että isän kato Toi miehen kadon teille.

CORDELIA. Rauhaan jääkää! Kosk' on vaan rikkauksihin hän rakas. En vaimoks mene hälle.

RANSKA. Oi, Cordelia, Ihanin impi, köyhän' olet rikkain, Lasteena kallein, hyljättynä rakkain, Sun ja sun avus tässä valloitan; Lie laillist' ottaa minkä hylkää muut. Oi, taivaan ihme! Ylenkatseen jää Minussa lemmen leimun sytyttää. — Osaton tyttäres, tuo mulle suotu, Nyt kauniin Ranskan haltijaks on luotu. Nevainen Burgund kaikin ruhtinoineen Mult' armast' aarrettan' ei ostaa voine. — Nuo jätä lemmettömät rauha-miellä: Min täällä menetät, sen voitat siellä.

LEAR. Vie hänet? hän on sun. Me moista emme Tytärtä tunne, Älköön etehemme Hän koskaan tulko. — Pois, äl' ole tiellän'! Sult' armon, lemmen, siunauksen kiellän. — Tulkaatte, jalo Burgund.

(Torventoitauksia. Lear, Burgund, Cornwall, Albania, Gloster seuralaisineen lähtevät.)

RANSKA. Hyvästi heitä siskos.

CORDELIA. Isämme hemmut, vesisilmin teidät Cordelia jättää. Hyvin teidät tunnen, Ja siskona ma vikojanne suoraan Nimittää kammon. Isää lempikäätte. Tunnettuun hellyyteenne hänet suljen. Mut ah! jos armon hältä vielä saisin, Paremman turvan hälle valmistaisin. Hyvästi kumpikin.

REGAN. Me tehtävämme tiedämme.

GONERIL. Sa koita Vaan miestäs miellyttää, jok' otti sun Kuin onnen almun. Niskuruuteen taivut, Siis kuoppaan omaan kaivamaasi vaivut.

CORDELIA. Viel' aika vilpin lymyt paljastaapi, Ja piillyt rikos pilkan palkaks saapi. No, onneks vaan!

RANSKA. Cordelia armas, tule!

(Ranskan kuningas ja Cordelia lähtevät.)

GONERIL. Sisko, mulla on sulle paljonkin puhuttavaa asiasta, joka likeltä koskee meitä kumpaakin. Luulen, että isä aikoo tänä iltana täältä lähteä.

REGAN. Niin varmaankin, ja teille; sitten seuraavassa kuussa meille.

GONERIL. Sinä näet, kuinka täynnä oikkuja vanhus on; havaintomme ei ole siinä kohden vähäinen ollut. Hän suosi aina enimmin sisartamme; ja se älyttömyys, jolla hän nyt hänet luotaan sysäsi, on varsin hämmästyttävä.

REGAN. Se on vanhuuden heikkoutta; vaikk'ei hänellä juuri koskaan ole täyttä selkoa itsestään ollut.

GONERIL. Parhaan voimansa aikanakin oli hän jo liiaksi tuittupäinen; ja tällä ijällä saamme hänessä suvaita, ei noita syvään juurtuneita luonteen vikoja yksinään, vaan lisäksi vielä tuota hillitöntä itsepintaisuutta, jota heikko ja ärtyisä vanhuus vaikuttaa.

REGAN. Tuollaisia oikun puuskia, kuin tuo Kentin maanpakoon ajaminen, saamme mekin vielä häneltä odottaa.

GONERIL. Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä eivät vielä ole lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme tuollaisella luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan luovutus meille vaan pahennukseksi.

REGAN. Miettikäämme tarkemmin tuota.

GONERIL. Pitää takoa, kun rauta on kuumaa.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Sali Glosterin linnassa. (Edmund tulee, kädessä kirje.)

EDMUND. Sa luonto, jumalattareni! Sinun Lakias palvelen. Miks olen minä Tapojen kiroissa ja sallin että Mun kansain pyhä kammo paljaaks riistää, Jos veli kaks- tai neljätoist' on kuuta Mua vanhempi? Miks äpärä? miks laiton? Vaikk' yhtä vankka mull' on ruumiin luonto, Miel' yhtä uljas, yhtä jalo muoto Kuin siivon rouvan vesoilla? Miks meihin Äpärän tahra? äpärän ja hyljyn? Me, jotka luonnon hurjan salanautteiss' Enemmän väkeä ja tulta saamme Kuin vanhass', ikävässä vihkivuoteess', Unessa puoleks, puoleks valvehella Kuluupi koko narrilauman tekoon. — Haa, laillinen sa Edgar! maas vien minä: Isämme samoin suosii jalkalasta Kuin laillistakin. Laillist': oiva sana! Niin, laillinen, jos tämä kirje tepsii Ja päin käy tuumat, äpäräinen Edmund Pois sysää laillisen. — Ma kasvan, kostun: Jumalat, avuks nouskaa äpärille!

(Gloster tulee.)

GLOSTER. Kent maanpaossa! Vihass' eris Ranska! Kuningas tiessään! luovuttanut vallan! Ja tullut elätiks! Ja tämä kaikki Yht'äkkiä! — No, Edmund, mitä uutta?

EDMUND (salaten kirjettä). Anteeksi, teidän armonne, ei mitään.

GLOSTER. Miksi niin kiirein koetit tuota kirjettä salata?

EDMUND. En tiedä mitään uutta, mylord.

GLOSTER. Mitä paperia sinä luit?

EDMUND. En mitään, mylord.

GLOSTER. Vai et mitään? Miks sitte niin peloissasi sitä taskuus kätkit? Ei tyhjän ole tarvis noin pilleillä. Tuo tänne se; joutuun! Jos se ei mitään ole, niin enhän silloin silmälaseja kaipaa.

EDMUND. Ma pyydän, suokaa anteeksi; se on kirje veljeltäni, jota en vielä ole loppuun lukenut; vaan siitä, minkä lukenut olen, huomaan ett'ei se ole aiottu teidän silmäiltäväksenne.

GLOSTER. Kirje tänne, kuuletko!

EDMUND. Väärin teen, joko sen annan tai pidän. Sisältö on, minun ymmärtääkseni, moitittavaa.

GLOSTER. Anna tänne se, anna!

EDMUND. Veljeni puolustukseksi toivon, että hän on sen kirjoittanut vaan tutkiakseen ja koetellakseen minun kuntoani.

GLOSTER (lukee). "Tuo valtioviisas keksintö, tuo vanhusten kunnioittaminen tekee meille katkeraksi elämämme parhaat hetket; pidättää meiltä omaisuutemme, kunnes vanhuutemme tähden sitä emme enää voi nauttia. Minusta alkaa kurjalta, tyhmältä orjuudelta tuntua tuo vanhuuden hirmuvaltainen sorto, joka ei senvuoksi hallitse, että sillä on voimaa, vaan sentähden, että sitä kärsitään. Tule luokseni, niin saamme enemmän tästä puhua. Jos isämme suvaitsisi nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, niin saisit sinä puolet hänen tuloistansa iki-omakses, ja suuresti sinua rakastaisi veljesi Edgar." — Hm! — Kapinata! — "Nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, — saisit puolet hänen tuloistansa iki-omakses!" — Poikani Edgar! Oliko hänellä kättä tuota kirjoittamaan? sydäntä ja päätä sitä hautomaan? — Milloin sait tämän? Ken sen toi?

EDMUND. Sitä ei kukaan tuonut; siinäpä se mutka. Sen löysin huoneeseni ikkunasta heitettynä.

GLOSTER. Tunnetko käsi-alan veljesi omaksi?

EDMUND. Jos sisältö olis hyvä, niin tahtoisin vannoa, että se on hänen; mutta nyt tahtoisin mieluummin luulla, että niin ei ole laita.

GLOSTER. Se on hänen.

EDMUND. Se on hänen, mylord; mutta toivon, että sisältö on vieras hänen sydämellensä.

GLOSTER. Onko hän koskaan ennen mieltäsi tässä asiassa urkkinut?

EDMUND. Ei koskaan, mylord; mutta olen kuullut hänen arvelevan, että kun pojat tulevat täyteen ikään ja isät vanhoiksi, isän pitäisi olla pojan holhottina ja pojan hoitaman hänen omaisuuttaan.

GLOSTER. Oi, konnaa, konnaa! — Aivan sama ajatus kuin kirjeessä! — Kirottua konnaa! Luonnotonta, inhoittavaa, petomaista konnaa! Petomaista pahempi! — Mene, etsi hänet joutuun; vankeuteen hänet panen. — Hirmuista konnaa! — Missä hän on?

EDMUND. En tiedä varmaan, mylord. Jos suvaitsette hillitä vihaanne, kunnes saatatte veljestäni lypsää parempia todistuksia hänen hankkeistaan, niin olisi se tie varmempi; sillä jos väkivaltaisesti menettelette häntä kohtaan, väärin ymmärtäen hänen aikeitansa, niin saapi siitä oma kunnianne suuren loven, ja murratte perinjuurin hänen lapsenmielensä. Uskallan hengelläni vastata siitä, että hän on tuon kirjoittanut ilman mitään pahempaa aikomusta, koetellaksensa vaan minun rakkauttani teidän ylhäisyyttänne kohtaan.

GLOSTER. Niinkö luulet?

EDMUND. Jos suvaitsette, teidän ylhäisyytenne, niin vien teidät paikkaan semmoiseen, jossa saatatte kuulla meidän keskustelumme asiasta ja omilla korvillanne saada vakuuttavan todistuksen, ja kaiken tämän, pitemmättä viivytyksettä, jo tänä iltana.

GLOSTER. Hän ei saata olla semmoinen hirviö.

EDMUND. Eikä toden totta olekaan.

GLOSTER. Isäänsä kohtaan, joka niin hellästi ja sydämellisesti häntä rakastaa. — Taivas ja maa! — Etsi hänet, Edmund; urki minulle hänen sydämensä salaisuudet; toimita asia oman ymmärryksesi mukaan. Tekisin itseni keppikerjäläiseksi, varman vakuutuksen saadakseni.

EDMUND. Etsin hänet heti paikalla, joudutan hanketta kaikin mahdollisin keinoin ja ilmoitan teille kaikki.

GLOSTER. Nuo viimeiset pimennykset auringossa ja kuussa eivät ennusta meille hyvää. Selittäkööt niitä luonnontieteet tavalla tai toisella, luonnolle itselleen on kuitenkin vitsaukseksi niiden vaikuttamat seuraukset. Rakkaus kylmennyt, ystävyys rauennut, veljekset riidassa; kaupungeissa kapinoita; maalla eripuraisuutta; kavaluutta hoveissa; ja side isän ja pojan välillä katkennut. Tuossa poika-lurjuksessani toteutuu ennustus: siinä on poika isäänsä vastassa. Kuningas poikkee luonnon järjestyksestä: siinä isä lastansa vastassa. Me olemme nähneet aikamme parhaat puolet: juonet, petokset, kavaluudet ja kaikki hävittävät mullistukset seuraavat meitä, rauhaa suomatta, hautaamme asti. — Ota selko siitä konnasta, Edmund; siitä et mitään vahinkoa saa; tee se vaan huolella. — Ja tuo jalo, vilpitön Kent maanpakolaisena! Rehellisyys hänen rikoksensa! — Kummallista!

(Lähtee.)

EDMUND. Niin verrattoman narrimainen on tämä maailma, että, kun tulemme sairaiksi onnesta (useinkin oman ahnaan nauttimisemme takia), niin syytämme onnettomuuksistamme aurinkoa, kuuta ja tähtiä; ikäänkuin olisimme konnia välttämättömyydestä, narreja taivaallisesta pakoituksesta, veijareja, varkaita ja kavaltajia tähtien vallitsevasta ylivoimasta, juoppoja, valehtelijoita ja avionrikkojia pakollisesta alttiudesta taivaankappalten vaikutukselle, ja kaikinpuolin pahoja Jumalten toimesta. Ihana tekosyy huorimukselle laskea pukkimaisuutensa tähden viaksi. Isäni sekaantui äitiini louhikäärmeen hännän alla, ja syntymiseni tapahtui Otavan alla; josta siis seuraa, että olen törkeä ja rietas. — Pois se! Minä olisin siksi tullut mikä olen, vaikka neitseellisin tähti taivaalla olisi kaihtien äpäröittämistäni katsellut. Edgar —

(Edgar tulee.)

Hih, siinä hän on käsillä niinkuin loppukiekkaus vanhanaikuisessa ilveilyksessä. Minun osani on konnamainen alakuloisuus, ja huokailen niinkuin hullu Tom. — O! tätä äänirikkoa nuo pimennykset tiesivät. F, G, A, B.

EDGAR. No, veli Edmund, mitä tärkeätä miettimistä sinulla on?

EDMUND. Aattelen, veli hyvä, erästä ennustusta, jota näinä päivinä olen lukenut siitä, mikä näiden pimennyksien on seurauksena.

EDGAR. Välitätkö sinä tuollaisista?

EDMUND. Vakuutan, että sen kirjoittajan ennustukset käyvät surkealla tavalla toteen: luonnottomuutta lapsen ja vanhemman välillä; surmaa, kallista aikaa, vanhan ystävyyden rikkumista; epäsopua yhteiskunnassa, uhkauksia ja kirouksia kuningasta ja aatelia kohtaan, perätöntä epäluuloa, ystävien maanpakoon syöksemistä, sotajoukkojen hajoamista, avioeroa ja tiesi mitä kaikkea.

EDGAR. Milloin sinä olet tähtitaikuriksi ruvennut?

EDMUND. No, mitä siitä! Milloin näit isäni viimeksi?

EDGAR. Eilen illalla.

EDMUND. Puhelitko hänen kanssaan?

EDGAR. Puhelin, kokonaista kaksi tiimaa.

EDMUND. Erositteko sovussa? Etkö huomannut hänessä mitään nurjamielisyyttä, sanoissa tai käytöksessä?

EDGAR. En vähintäkään.

EDMUND. Ajattele, millä olet häntä mahdollisesti loukannut, ja pyydän sinua, karta häntä hiukan aikaa, kunnes on jäähtynyt hänen tulinen vihansa, joka tällä hetkellä niin hänessä raivoo, että tuskin sitä voisi lauhduttaa väkivaltakaan sinua kohtaan.

EDGAR. Joku konna on minua panetellut.

EDMUND. Sitä minäkin varon. Pyydän sua, käytä yhtämittaista malttia, kunnes hänen kiihkeä raivonsa hiltyy, ja niinkuin sanon, piile minun huoneessani, jossa toimitan niin, että kuulet kreivin haastelun. Mene nyt; tuossa on avain. Jos ulkona liikut, pidä asetta.

EDGAR. Mitä, veli? Asettako?

EDMUND. Niin, veljeni, omaa parastasi sulle neuvon. Rehellinen mies en tahdo olla, jos aikeet heill' on sinua kohtaan hyvät. Mitä olen nähnyt ja kuullut, olen kertonut sinulle, mutta lienteästi vaan, en sinnepäinkään niin hirveänä, kuin se todella on. Mene, ole hyvä.

EDGAR. Saanko piankin sinusta kuulla?

EDMUND. Luota minuun tässä asiassa. (Edgar lähtee) Isä herkkäuskoinen, ja veli jalo, Niin pahuudesta kaukana, ett' tuskin Sit' uskookaan; sen tyhmän rehellisyys Petostan' auttaa! — Nään jo, miten käy. — Kun synnyll' en saa maata, juonta koitan, Ja kaikk' on hyvää, mistä hyödyn voitan.

(Lähtee.)

Kolmas kohtaus.

Huone Albanian herttuan linnassa. (Goneril ja hänen hovimestarinsa Oswald tulevat.)

GONERIL. Löikö isäni minun palvelijaani siitä syystä, että tämä hänen narriansa nuhteli?

OSWALD. Löi, rouva.

GONERIL. Öin, päivin hän mua loukkaa; joka tiima Hän tekee tyhmän töitä, milloin mitä, Ja hämmentääpi kaikki: sit' en kärsi. Ritarit julkeiks käy, hän itse morkkaa Sen joutavista. — Kun hän tulee jahdist', En puheilleen käy; sanokaa mua sairaaks. Hänt' entist' enemmän jos laiminlyötte. Niin teette hyvin; syyn siit' otan minä.

OSWALD. Nyt, rouva, tulee hän: jo hänet kuulen.

(Torventoitaus kuulun ulkoa.)

GONERIL. Vitkailkaa toimissanne mielin määrin, Te ja nuo muut; sen seikan puheeks soisin. Jos suuttuu hän, niin menköön siskon luokse, Jok' yht' on mieltä, tiedän sen, kuin minä, Ja silmilleen ei laske. Hupsu ukko, Kun yhä tahtoo valtaa käyttää, jonka Jo antoi pois! Niin, totta vie, laps jälleen On houkko vanhus: sille täytyy käyttää Kuritusta, kun hyvyys turhaks näyttää. Sanani muistakaatte.

OSWALD. Kyllä, rouva.

GONERIL. Ja ritareihin luokaa valju katse; Viis siitä! Muillenkin se tiedoks tehkää. Syyt' etsin purkaa sappeni, ja saankin. Nyt oiti siskolleni kirjoitan, Ett' tekee hän kuin minä. — Ruoka pöytään.

(Lähtevät.)

Neljäs kohtaus.

Sama paikka. (Kent tulee valepuvussa)

KENTIN KREIVI. Jos äänen' yhtä oudoks muuttaa voisin, Niin hyvä aikeen' ehkä saavuttaisi Sen tarkoituksen, jonka vuoksi näin ma Pilasin muotoni. — Niin, pakolainen Kent, Kiroojatasi palvella jos voit sä, (Oi, jos niiks tulis!) niin sun rakas herras Ei näkis vaivojas sun säästävän.

(Jahtitorvet soivat. Lear, ritareita ja seuralaisia tulee.)

LEAR. En hetkeäkään tässä päivällistä odota; mene ja laita se valmiiksi. (Yksi seuralaisista menee.) No, ken olet sinä?

KENTIN KREIVI. Muudan mies, herra hyvä.

LEAR. Mikä on toimesi? Mitä meistä tahdot?

KENTIN KREIVI. Toimenani on olla se miltä näytän; uskollisesti palvella sitä, joka minuun luottamuksensa panee; rakastaa sitä, ken on rehellinen; olla sen seurassa, joka on älykäs ja puhuu vähän; varoa Jumalan tuomiota; tapella, jos on tarvis, ja olla kalaa syömättä.

LEAR. Ken olet sinä?

KENTIN KREIVI. Peräti kunnon mies ja yhtä köyhä kuin kuningaskin.

LEAR. Jos olet yhtä köyhä alamaisena, kuin hän on kuninkaana, niin olet köyhä tarpeeksi. Mitä tahdot?

KENTIN KREIVI. Palvelusta.

LEAR. Ketä tahdot palvella?

KENTIN KREIVI. Teitä.

LEAR. Tunnetko minua, mies?

KENTIN KREIVI. En, herra; mutta teidän on käytöksessänne jotakin, joka vaatii herran nimeä.

LEAR. Mitä sitte?

KENTIN KREIVI. Ylevyyttä.

LEAR. Millaista palvelusta osaat tehdä?

KENTIN KREIVI. Osaan kätkeä uskotun salaisuuden, ratsastaa, juosta, huonosti jutella sukkelan jutun ja tyhmästi toimittaa selvän käskyn: mihin tavalliset ihmiset kelpaavat, siihen minäkin olen sopiva, ja parasta minussa on ahkeruus.

LEAR. Kuinka vanha olet?

KENTIN KREIVI. En niin nuori, herra hyvä, että naiseen mieltyisin hänen laulunsa vuoksi, enkä niin vanha, että tyhjästä häneen rakastuisin: harteillani on vuosia jo kahdeksan viidettä.

LEAR. Seuraa minua; sinun pitää minua palvella. Jos syötyämme miellytät minua yhtä paljon, niin emme ihan äkkiä eroa. — Ruokaa, hoi! ruokaa! — Missä on poikani? narrini? — Mene kutsumaan narriani tänne.

(Yksi seuralaisista menee.) (Oswald tulee)

Te siellä, kuulkaa! Miss' on tyttäreni?

OSWALD. Suokaa anteeksi — (Lähtee.)

LEAR. Mitä sanoo se mies? Kutsu takaisin se tolvana. (Yksi ritareista lähtee.) Missä on narrini? hoi! — Luulen että koko maailma nukkuu. (Ritari palajaa.) No, mihin se äpärä jäi?

RITARI. Hän sanoo, mylord, että tyttärenne ei voi hyvin.

LEAR. Miks ei se orja tullut takaisin luokseni, kun häntä kutsuin?

RITARI. Hän vastasi mulle törkeästi, ett'ei tahtonut.

LEAR. Ei tahtonut!

RITARI. En tiedä, mylord, mikä on syynä; mutta minun mielestäni ei teidän ylhäisyydellenne osoiteta samaa syvää kunnioitusta kuin ennen; ystävällisyys näyttää olevan suuresti vähenemään päin, ei yksin palvelusväessä, vaan herttuassa itsessäänkin ja tyttäressänne.

LEAR. Haa! niinkö luulet?

RITARI. Minä pyydän, suokaa anteeksi, mylord, jos erehdyn; sillä uskollisena miehenä en voi olla vaiti, kun luulen teidän ylhäisyytenne vääryyttä kärsivän.

LEAR. Sinä vaan johdatat mieleeni omat havaintoni. Olen viime aikoina huomannut mitä veltointa huolimattomuutta, mutta olen siitä enemmän syyttänyt omaa arkaa epäluuloani, kuin luullut sen lähteneeksi tosi-aikeesta ja ehdollisesta epäystävällisyydestä. Tahdon siitä tarkemman selvän ottaa. — Vaan missä on narrini? En ole kahteen päivään häntä nähnyt.

RITARI. Siitä saakka kuin nuori neiti Ranskaan lähti, on narri aivan menehtynyt surusta.

LEAR. Ei siitä sen enempää; olen kyllä sen huomannut. — Mene sinä ja sano tyttärelleni, että tahdon häntä puhutella. (Yksi seuralaisista menee.) — Ja sinä, kutsu tänne narrini. (Toinen seuralaisista menee.) (Oswald palajaa.) Haa! tekö, hyvä herraseni! tulkaa likemmäksi. Ken olen minä, mitä?

OSWALD. Myladyn isä.

LEAR. Myladyn isä! Mylordin konna! Sinä kirottu äpärä! sinä orja! sinä rakki!

OSWALD. En ole yhtäkään niistä, mylord; suokaa anteeksi.

LEAR. Isketkö silmää kanssani, sinä lurjus?

(Lyö häntä.)

OSWALD. Lyödä en anna itseäni, mylord.

KENTIN KREIVI. Etkä jalkojakaan aitasi, sinä hävytön jalkapallon potkija.

(Lyö jalat pois hänen aitansa.)

LEAR. Kiitos, ystävä: virkasi teet, ja minä sinusta pidän.

KENTIN KREIVI. Kas niin, veli pyhä, nouse nyt ja korjaa luusi. Minä opetan sinua tietämään eroitusta, minä. Pois, tiehesi! Jos vielä tahdot varttasi mitata, senkin roisto, niin jää; muuten pois! pois matkaan! Oletko järjilläsi, mies? Kas noin!

(Ajaa hänet ulos.)

LEAR. Kas niin, sinä kunnon poikani, kiitoksia! Tuossa on pestisi.

(Antaa Kentille rahaa.) (Narri tulee.)

NARRI. Annas kun minäkin hänet pestaan: — tuossa on tiukulakkini.

LEAR. Sinäkö, kiltti poikani! Kuinka voit sinä?

NARRI. Kas niin, ystäväni, parasta olis, että ottaisit lakkini.

KENTIN KREIVI. Miksi niin?

NARRI. Miksi? Siksi että pidät semmoisen puolta, joka on epäsuosioon joutunut. Jos et osaa hymyillä siihen suuntaan, minne tuuli käy, niin saat pian nenäsi tukkoon. Tuoss', ota lakkini. Näetkös, tuo mies on maanpakoon ajanut kaksi tyttäristänsä ja antanut kolmannelle siunauksensa vastoin tahtoansa: jos häntä seuraat, niin pitää sulla välttämättömästi olla minun lakkini. — No, mitä kuuluu, setä? Jospa olis mulla kaksi lakkia ja kaksi tytärtä.

LEAR. No, mitä niillä, poikaseni?

NARRI. Jos antaisin heille kaikki tavarani, niin jäisihän lakit itselleni. Tuossa on minun; kerjää sinä samanlainen tyttäriltäsi.

LEAR. Varo sinä — tuota ruoskaa tuossa!

NARRI. Totuus on koira, joka koppiinsa karkoitetaan. Se ajetaan ruoskalla ulos, kun rakki-ryökynä saa pesän loisteessa istua ja lemuta.

LEAR. Katkera marja minulle tuo!

NARRI. Ystävä, kuules, minä opetan sulle pienen runon.

LEAR. Tee se.

NARRI. Huomaa nyt, setä: —

Ole muut', älä muotoa vain, Ajatustas' äl' ilmoita ain', Tavaras pane tallentain, Ja kulje ratsastain, Koe, ennenkuin uskot lain: Varovasti noppaa lyö, Tytöt, viinat hiiteen myö, Kotonas ole aina yö, Se leivillen näet lyö Enemmän kuin kaikki työ.

KENTIN KREIVI. Tyhjää lorua!

NARRI. Niinkuin palkattoman juttuherran puhe; tyhjän siitä saankin. — Etkö voisi tyhjää käyttää hyväksesi, setä?

LEAR. He, en, poikaseni: ei tyhjästä tytyä.

NARRI (Kentille). Ole hyvä, sano hänelle, että juuri niin suuret ovat tulot hänen maastaan; hän ei usko narria.

LEAR. Katkera narri!

NARRI. Tiedätkö, poikani, mikä on eroitus katkeran ja makean narrin välillä?

LEAR. En, poikaseni, sano se mulle.

NARRI.

Se herra, ken sun sai Maas antamahan pois, Sen täss' on paikka, tai Siell' olla myöskin vois. Nyt narrin katkeran Ja makean sa näät; Min' olen tässä yks, Ja toiseks itse jäät.

LEAR. Sanotko mua narriksi, veitikka?

NARRI. Kaikki muut nimityksesi olet antanut pois; tämän sait syntymässäsi.

KENTIN KREIVI. Tuo, mylord, ei ollut niin perin narrimaista.

NARRI. Ei maarin ollutkaan. Lordit ja muut suuret herrat eivät sitä hyvin silmin katso. Jos olis mulla yksin-oikeus ammattiini, niin tahtoisivat hekin siitä osansa; ja naiset samoin: eivät soisi minun olla yksin narrina, vaan kaappaisivat hekin siitä paloja. — Setä, anna minulle muna, niin saat siitä kaksi koppaa.

LEAR. Mitä, kaksi koppaa?

NARRI. Niin, näet sä, kun olen munan lyönyt keskeltä poikki ja syönyt sisuksen, niin sinä saat munan tyhjät kopat. Kun sinä kultakoppaisen kruunusi keskeltä halkaisit ja annoit pois molemmat puoliskot, niin veit silloin oman aasisi selässäs tunkion yli. Vähän oli sulla älyä pääkopassasi, kun noin annoit pois kultakoppasi. Jos nyt puhun narrin lailla, niin anna sille ruoskaa, joka sen ensin keksii.

(Laulaa:)

Tää huono vuos on narrillen, Kun viisaat hupsakoivat, Ja päästään älyn heittäen, Vaan narrej' apinoivat.

LEAR. Mistä olet tuon laulurikkauden saanut?

NARRI. Siitä hetkestä, setä, jolloin sinä teit tyttäresi äidikses; sillä kun heille vitsan panit käteen ja itse laskit alas housusi, niin

(Laulaa:)

He äkki-ilost' itkemään, Ma laulan surumiellä, Kuninkaan sokkona kun nään Ja käyvän narrin tiellä.

Setä hyvä, ota kouluttaja, joka opettaisi narriasi valehtelemaan: tahtoisin mielelläni oppia valehtelemaan.

LEAR. Jos valehtelet, vesa, niin saat ruoskaa.

NARRI. Ihmettelen, miten te olette sukua, sinä ja sun tyttäresi: he tarjoovat mulle ruoskaa, jos puhun totta; sinä tarjoat mulle ruoskaa, jos valehtelen; ja välistä minua ruoskitaan senvuoksi, että olen vaiti. Mikä hyvänsä olisin mieluummin kuin narri, enkä kuitenkaan tahtoisi olla sinun sijassasi, setä. Sinä olet älysi pätkinyt molemmista päistä etkä mitään jättänyt keskelle. Tuossa tulee yksi liuska.

(Goneril tulee.)

LEAR. No, tytär? miksi otsassas tuo laskos? Sa olet taannoisin niin karsaaks käynyt.

NARRI. Silloin olit kiltti poika, kun ei sun tarvinnut hänen karsaudestaan huolia; nyt sinä olet paljas nolla ilman numerotta; minä olen parempi kuin sinä: minä olen narri, sinä et ole mitään. (Gonerilille.) Kyllä, kyllä minä suuni pidän; muotonne sitä käskee, vaikk'ette mitään sano.

Hm, hm, Jok' antaa leivän pois kädestään, Saa nuoleskella kynsiään. Tuossa on tyhjä lisko. (Osoittaen Learia.)

GONERIL. Ei yksistään tuo kaikkivoipa narri, Vaan muukin rietas joukkionne kiistaa Ja toraa täällä yhä, tyrskähtäin Irstaasen räyhinään, jot' en voi kestää. Ma luulin että, kun sen ilmoittaisin, Teilt' avun varman saisin; vaan nyt varon Puheistanne ja töistänne, ett' itse Sit' yllytätte suostumuksellanne Ja puolustatte. Jos niin on, niin kyllä Palkkansa rikos saa, ei keinot puutu; — Ja tämä, tehtyn' yhteishyvän tähden, Vois lopun saada, joka teitä loukkais Ja häpeän tois meille, jos ei pakko Sanoisi sitä viisaaks menetykseks.

NARRI. Sillä, niinkuin tiedät, setä: Niin kauan kerttu se käen elättää, Kuin päänsä hän pojalleen menettää. Ja kynttilä sammui ja pimeään me jäimme.

LEAR. Sinäkö tyttäreni?

GONERIL. Voisitte käyttää täyttä järkeänne, Jot' arvaan teissä löytyvän, ja heittää Nuo houreet pois, jotk' ovat viime aikaan Tosi-olentonne aivan muuttaneet.

NARRI. Niinkö ei aasi huomaisi, milloin rattaat vetävät hevosta! — Hei Jaana, sua lemmin!

LEAR. Ken täällä tuntee mun? Tää Lear ei ole. Lear näinkö käy? näin puhuu? Missä silmät? Sen mieli heikko on, tai horroksissa Sen aistit. — Valveill' olenko? En suinkaan. — Ken sanoa voi mulle, ken ma olen?

NARRI. Learin kuvajainen.

LEAR. Tahtoisin tietää sen; sillä kuninkuudestani, tiedostani ja älystäni päättäin voisin tulla siihen petolliseen luuloon, että mulla on tyttäriä.

NARRI. Jotka tahtovat sinusta tehdä kuuliaisen isän.

LEAR. Nimenne, kaunis daami?

GONERIL. Hyvä herra, Tuo ihmetys se liiaks muistuttaapi Muist' uusist' ilveistänne. Pyydän teitä, Käsittäkää mua oikein: arvokas te Ja vanha oletten, myös viisas olkaa. Tääll' ompi teillä sata ratsumiestä, Rietasta, hurjaa renttukansaa, joka Hovimme tahraa tavoillaan ja krouviks Sen tekee; haureus sen ja juopumus Pikemmin nais- tai viinapaikaks leimaa Kuin siivoks linnaks. Häpykin jo huutaa Apua joutuun. Tehkää siis sen mieliks, Jok' itse muuten ottaa, mitä pyytää: Vähentäkäätte hiukan joukkoanne, Ja mikä jää, moist' olkoon kansaa, joka Ikäänne soveltuu ja teidät tuntee Ja itsensä.

LEAR. Pirut ja helvetit! — Hevoset valmiiks! Kokoon seurueeni! — Äpärä kelvoton, min' en sua häiri; Mull' yks on tytär vielä.

GONERIL. Väkeäni Te pieksette, ja irstas joukkionne Se paremmiltaan vaatii palvelusta.

(Albanian herttua tulee.)

LEAR. Voi sitä, joka liian myöhään killuu! (Albanialle.) Te täällä? Tääkö tahtonne? vai mitä? — Hevoset valmiiks! Kiittämättömyys, Sa marmor-sydäminen perkele, Sa merihirviötä julmemp' olet, Kun lapsess' ilmestyt sä!

ALBANIAN HERTTUA. Malttukaatte.

LEAR (Gonerilille.) Kirottu korpikotka, valhettelet! Väkeni valiot' on, kelpo kansaa, Mi pienimmätkin tehtävänsä tuntee, Ja huolell' ankaralla säilyttääpi Nimensä arvon. — Vika pienen pieni, Kuink' inhalt' oi, Cordeliassa näytit! Kuin kipukone luontoni sa väänsit Sijoiltaan, rinnast' imit kaiken lemmen Ja sijaan sapen toit. Oi, Lear, Lear, Lear! (Lyö otsaansa.) Ovea lyö, jok' ulos järkes päästi Ja sisään hulluuden! — Pois, väki menkää!

ALBANIAN HERTTUA. Viaton olen; mielenliikuntoonne En syytä tiedä.

LEAR. Voi niin olla. — Kuule, Oi luonto! kuule, jumalatar kallis! Peräytä päätökses, jos oli aikees Tuo mato hedelmälliseksi saattaa! Tee hänen kohtuns' sikiöttömaksi! Pois siitysneuvot kuivaa! Älköön koskaan Häväisty ruumiins' synnyttäkö lasta Hänelle kunniaks! Vaan siittää hänen Jos täytyy, vihan laps luo, suo sen elää Inhaksi, luonnottomaks tuskaks hälle! Se hänen nuoreen otsaans' uurteet syököön, Ja poskiin purkoon itkun virranjuovat, Kaikk' äidin työt ja vaivat palkitkoon se Ivalla, lasteella, ett' tuta sais hän, Kuin katkerampi käärmeenkielen haavaa On kiittämätön laps. — Pois, pois!

(Lähtee.)

ALBANIAN HERTTUA. Ikuiset jumalat! mit' ompi tämä?

GONERIL. Ei maksa vaivaa tiedustella syitä, Vaan antaa hänen hourehensa mennä Löyhyyden viemää tietä.

(Lear palajaa)

LEAR. Kuin? Miestä viisikymment' yhtä haavaa? Kahdessa viikossa?

ALBANIAN HERTTUA. Mit' ompi tämä?

LEAR. Saat kuulla. — Elo ja surma! (Gonerilille.) Häpeen että Noin järkyttää sa miehuuttani saatat, Ett' itku kuuma vastoin tahtoani Sun tähtes vuotaa. Rutto sinut vieköön! Kuolettavaiset isän kiron haavat Luus, lihas syökööt! — Vanha houkko silmä, Jos tätä vielä itket, pois sun revin Ja heitto-vesines sun kostukkeeksi Savehen viskaan. — Onko näiks siis tullut? No, olkoon vaan! Yks tytär mull' on vielä, Jok' on, sen takaan, lempeä ja hellä; Kun tekos kuulee hän, niin kynsillänsä Hän suden-naamas nylkee. Saatpa nähdä, Ett' otan jälleen hahmon, jonka luulit Mun heittäneen jo ijäks; saat, sen vannon.

(Lear, Kent ja seuralaiset lähtevät.)

GONERIL. Tuon huomasitteko?

ALBANIAN HERTTUA. Niin suuresti kuin teitä rakastankin, Noin puoltomielinen en olla voi —

GONERIL. Rauhoittukaa, ma pyydän. — Oswald, hoi! — (Narrille.) Sa konna, et vaan narri, herraas seuraa.

NARRI. Setä Lear! setä Lear! varro ja ota mukaasi narri.

Ketun kun sais permehen, Ja tytär tuommoinen, Ne sopis hirtehen, Ja nuoraks päähinen; Ja narri se jälkehen.

(Lähtee.)

GONERIL. Häll' älykkäät on tuumat. — Sata miestä! Varovaa, viisast' antaa hänen pitää Aseissa sata miestä! Näin jos saa hän Mink' oikun, unen, houreen, kiusan, harmin, Hän hulluntöissään noiden voimaan luottaa Ja hengestämme määrää. — Oswald!

ALBANIAN HERTTUA. Liiaks' Sa pelkäät.

GONERIL. Parempi kuin luottaa liiaks. Ma ennen estän pelkoa, kuin itse Pelosta estyn. Niin, tuon miehen tunnen. Mit' on hän lausunut, teen siskon tiedoks. Jos häntä ruokkii hän ja sataa miestä, Kun älyttömäks näytin sen, — (Oswald tulee.) No, Oswald! Kirjoititko jo siskolleni kirjeen?

OSWALD. Kirjoitin, rouva.

GONERIL. Nyt seuraa hanki vaan, ja ratsun selkään. Selitä pelon aiheet kaikki hälle Ja lisää omastakin päästäs syitä, Jotk' oikein tepsii. Lähde nyt, ja joutuun Takaisin riennä. (Oswald lähtee.) Ei, ei, puolisoni, Tuot' äitelää ja lauhaa käytöstänne En juuri laita, mutta — suokaa anteeks — Teiss' enemmän saa moitett' älyn puute Kuin kiitosta tuo haittaavainen hellyys.

ALBANIAN HERTTUA. Kuin kauas näkös kannattaa, en tiedä, — Mut hyvä aina korjaamist' ei siedä.

GONERIL. Ei, mutta —

ALBANIAN HERTTUA. Niin, niin, mutta — loppu.

(Lähtevät.)

Viides kohtaus.

Sama paikka. (Lear, Kent ja narri tulevat.)

LEAR. Vie edeltäpäin Glosteriin tämä kirje. Siitä, mitä tiedät, älä tyttärelleni kerro rahtuakaan muuta, kuin mitä hän itse kirjeen johdosta kysyy. Jos et hyvin riennä, olen minä siellä ennen sinua.

KENTIN KREIVI. En silmiäni ummista, ennenkuin olen kirjeenne perille vienyt.

(Lähtee.)

NARRI. Jos olisi aivot kantapäissä, eikö ne silloin piankin voisi paleltua?

LEAR. Voisi kyllä.

NARRI. No, ole iloinen sitten sinä: sinun järkesi ei kaipaa tallukoita.

LEAR. Ha, ha, ha!

NARRI. Saatpas nähdä, että toinen tyttäresi kohtelee sinua kauniisti; sillä vaikka hän on tämän kaltainen niin kuin raakila omenan kaltainen, niin tiedän ma sentään mitä tiedän.

LEAR. No, mitä sitten tiedät, poikaseni?

NARRI. Hän maistuu tälle niin kuin raakila raakilalle. Tiedäthän, miksi nenä on keskellä naamaa?

LEAR. En.

NARRI. Siksi että on silmä kummallakin puolen nenää, niin että voisi nähdä sitä, mitä ei voi haistaa.

LEAR. Ma väärin hälle tein. —

NARRI. Voitko sanoa, miten simpukka tekee kuortaan?

LEAR. En.

NARRI. En minäkään; mutta minä voin sanoa, miksi koteloisella on kota.

LEAR. Miksi?

NARRI. Siksi että saisi päänsä siihen kätkeä eikä antaa sitä pois tyttärilleen ja jättää omat sarvensa kotelotta.

LEAR. Unohtaa tahdon luontoni. — Niin hellä isä! — Ovatko hevoset valmiit?

NARRI. Aasisi ovat niitä noutamassa. Syy, minkätähden seitsentähtösiä on seitsemän, on kelpo syy.

LEAR. Koska niitä ei ole kahdeksan.

NARRI. Niin, aivan niin! Sinusta tulisi hyvä narri.

LEAR. Takaisin väkivallallako ottaa! — Riittämättömyys, sa hirviö!

NARRI. Jos sinä, setä, olisit minun narrini, niin saisit selkääsi siitä, että olet ennen aikojasi tullut vanhaksi.

LEAR. Kuinka niin?

NARRI. Sinun ei olisi pitänyt vanhentua, ennenkuin olit viisastunut.

LEAR. Älä hulluks tee mua, hyvä Jumal', älä! Älyän' auta: hulluks en ma tahtoisi — (Ritari tuke.) No, ovatko jo hevoseni valmiit?

RITARI. Ovat, mylord.

LEAR. Tule, poika.

NARRI. Se, joka impenä nyt mulle lähteiss' ilkkuu, Ei immeks jää, jos vaan viel' osuu nuoli pilkkuun.

(Lähtevät.)