SISÄLLYS: (continued 2)

Tuo vahva nuori mies vaipui kuin ukkosen lyömä alas rahille, ja morsian seisoi vaaleana ja hämmästyneenä oikein ymmärtämättä mitä hänen piti uskoa ja ajatella.

Kului muutamia minuuttia, jolla aikaa kuultiin ainoastaan vanhan vaimon nyyhkytyksiä ja valitushuutoja.

Sitte nousi Ananias ylös, tarttui voimallisella harppauksella hänen olkapäihinsä, puisteli häntä tuimasti ja sanoi rajusti tuijottavilla silmillä: "Kerro… tunnusta heti, kirottu…"

"Hiljaa, hiljaa", sanoi vaimo, "olenhan minä sinun äitisi!"

Nuoren miehen kädet vaipuivat alas ja hän istuutui taas vaaleana ja äänetönnä.

"Minä tahdon tunnustaa kaikki", valitti vanhus, "minä olen kadotettu, tuomittu olento… eihän minulla ole ollut yhtään ilopäivää sen perästä… kuin sinä synnyit muutamien kuukausien perästä isäsi kuoleman jälkeen… olin silloin kerjuumatkalla vieraassa pitäjässä… köyhiä olimme aina olleet, mutta kun isäsi kuoli, niin tuli loppu kaikesta… Kesäpäivänä, sinä olit silloin kolmen viikon vanha, kastamaton etkä missään vielä kirjoissa… silloin tuli kiusaaja… ja minä panin sinut pensaaseen kirkkotien viereen… Sitte riensin pois, aina etemmäksi ja etemmäksi poikkeematta mihinkään. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Alina… synnin lapsi on hän… Mutta hänet otettiin Isoontaloon… Se oli kyllä onni… mutta omantunnontuskat kalvoi minua hirmuisesti! Sitte sain kuulla sinun löydetyksi, ja luulin että kaikki oli hyvin… mutta joka kerta kuin näin tyttäreni, tuli tunnontuskat entiselleen ja ajattelin… kenties olisin voinut tehdä työtä pojan edestä. Mutta siitä en uskaltanut puhua kellenkään. Sitte tulit sinä Isoontaloon. Olin iloinen että sinä sait niin hyvän paikan. En koskaan, en koskaan, en koskaan tullut ajatelleeksi että te voisitte… että te… voi herra Jumala, herra Jumala! Ei kukaan ole teistä puhunut… se kävi niin sukkelaan… ja minä olin niin kipeä… kyllä olisin lähettänyt Reetan, mutta hänkin oli kipeä enkä uskaltanut sanoa mitä se oli… ja minä kurja, kirottu olento!" Ja taaskin heittäysi hän lattialle, puhuen sekavia sanoja ja tuijottaen rajusti ympärillensä.

Alina riensi nyt esiin, nosti onnettoman äitinsä vuoteelle ja koetteli puhua ystävällisiä, rauhoittavia sanoja hänelle.

"Pyydä papin tulemaan luokseni", kuiskasi sairas vihdoin.

Alina kiiruhti tupaan ja toimitti vapisevilla huulilla asiansa. Mutta kun pappi tuli vuoteelle, ei sairas jaksanut muuta sanoa kuin: "minä kadun, minä kadun." Pappi nojautui häneen päin ja sanoi juhlallisesti: "joka syntinsä tunnustaa ja niitä rukoilee anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut." Sairas puristi kätensä yhteen, liikutti hiljaa huuliansa ja kuoli. Pappi luki rukouksen hänelle ja sulki hänen silmänsä. Sitte kääntyi hän ympäri ja katseli nuorta äsken vihkimäänsä pariskuntaa. Morsian oli polvillansa nyyhkyttäen vuoteen vieressä ja mies istui kuin kivettynyt rahilla purren huuliansa ja puristellen käsiänsä. Kun kumpikaan ei näyttänyt olevan taipusa ilmoittamaan tahi kertomaan mitä oli tapahtunut, meni pappi taas hiljaa ulos.

Ananias istui sillä välin mykkänä ja liikkumatonna. Vihdoin nousi hän ylös, ojensi kätensä Alinalle ja sanoi: "nyt lähden. Kenties emme enää koskaan tapaan toisiamme täällä maassa, mutta lähteä minun pitää."

"Lähdetkö?" kysyi nuori morsian hiljaa.

"Niin, mitäs muuta voisin!" vastasi hän surullisesti. "Aviopari emme voi olla… ja kuinka on laitamme, emme voi sanoa… kellenkään ihmiselle. Minä menen Venäjälle työhön… jos jonkun kerran palaan takaisin… niin tapahtuu se vasta monen vuoden perästä… jolloin voimme tavata toisiamme… sisaruksina… Jumalan kirous…"

"Ananias, Ananias!" rukoili Alina itkien.

"No hyvä — Jumala sinua siunatkoon ijankaikkisesti ja tavatkaamme toisiamme taivaassa — hyvästi!"

Hän läksi vakavilla askeleilla aitasta.

Hääväki seisoi siellä täällä joukottain, toiset tuvassa toiset pihalla. Alakuloisuus oli tullut kaikille, kaikki kuiskailivat keskenänsä ja ihmettelivät minkätähden morsiuspari viipyi niin kauvan sairaan luona. Tehneekö hän kuolemaa? Miksi laahasi hän itsensä tänne kun hän oli niin kipeä? Hän on varmaankin hourauksissaan lähtenyt kotoaan. Nyt näkyi Ananias. He juoksivat hänen ympärillensä kysymään kuinka siellä sisällä oli laita, mutta hän meni heidän ohitsensa hiljaa katsoa tuijottaen alaspäin ja läksi pappilaan.

Se kerrottiin emännälle. Hän kiiruhti aittaan. Täällä istui Alina vaaleana kuumin, kuivin silmin äitinsä kuolinvuoteen vieressä.

"Missä on Ananias?" kysyi kasvatti-äiti.

"Poissa."

"Mitä sanot? Vastaa minulle? Eikö hän tule takaisin?"

"Ei!"

"Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä tämä merkitsee?"

Nuori vaimo katsoi ylös kasvatti-äitiinsä tuskallisella katsannolla. "En voi kertoa mitään… voi, älkää kysykö minulta!" rukoili hän. "Hän on mennyt… kenties ei hän tule koskaan takaisin… äitini, äitini, äitini!"

Isontalon emäntä riensi tupaan — hän ei ymmärtänyt mitään kaikesta tästä. Hän kertoi miehellensä ja papille mitä hän oli kuullut. Alina kutsuttiin sisään, mutta ei vastannut mitään muuta kuin mitä hän kasvatti-äidillensäkin oli sanonut. Vihdoin rukoili hän tuskallisesti: "älkää kysykö minulta — en kumminkaan voi vastata — antakaa minun mennä Ilolaan, jossa me tulemme asumaan, ja kenties — kenties tulee Ananias takaisin."

Täällä ei ollut mitään tekemistä. Vieraat istuivat hiljaa alakuloisina runsaan puolispöydän ympärillä, morsian oli vaalea ja mykkä, sulhanen oli mennyt tiehensä ja appimuori makasi kuolleena pihalla, ne oli surkeat häät. Heti puolisen jälkeen läksivät vieraat pois ja morsian vietiin Ilolaan, jossa kaikki jo oli järjestyksessä, kauniit myötäjäiset, arkut ja kaapit, heinät ladoissa, ruokatavarat aitoissa, eläimet laitumella, ja kelpo nuori piika seisoi punaposkisena ja iloisena eteisen ovella. Kun kiesirattaat ajoivat pihalle ja Alina katseli ympärillensä vastarakennetuita, iloisia huoneita, sanoi hän: "Ilola! Ei — Kova-kohtalo on oleva talon nimi, se sopii paremmin."

Useimpiin viikkoin ei puhuttu mistään muusta kuin tästä merkillisestä tapauksesta. Sitte unhotettiin se. Allina oli sillä välin muuttunut iloisesta, vallattomasta tytöstä vakaiseksi, ajattelevaiseksi vaimoksi. Hän otti luoksensa setänsä, köyhän, mutta kunnollisen ja ahkeran miehen, hoitamaan taloa yhdessä piijan ja renkipojan kanssa. Itse teki nuori emäntä työtä kuin orja auringon noususta sen laskuun. Mutta ei koskaan nähty häntä muiden ihmisten parissa, paitsi kirkossa. Niin kului viisitoista vuotta. Silloin palasi Ananias. Hän näytti ulkoapäin kuin hän olisi ollut 60 vuoden vanha mies, kymäräselkäinen ja harmaapäinen. Hiljaa astui hän tupaan kesäiltana, ja jäi sinne sitte olemaan. Setä jätti talon taaskin, ja Ananias otti itse talon hoitoonsa. Kaikki kävi heille hyvin, mutta kuten sanottu: suuri, toivoton suru painoi heitä kuin raskas musta pilvi. Renki ja piika kertoi, että isäntä ja emäntä aina puhelivat keskenänsä kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta että talossa oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Jonakin päivänä tuli Alina kotia kylästä. Hän oli hyvin auttavainen kaikkia sairaita ja köyhiä kohtaan ja oli juuri nyt käynyt nuoren äidin luona joka oli kuollut ja jättänyt jälkeensä useimpia lapsia suurimpaan kurjuuteen. "Ajattelin", sanoi Alina arvelevaisesti, "jos me voisimme ottaa nuorimman luoksemme, siitä olisi apua isälle, ja me olemme rikkaita."

"Niin, ota vaan kernaasti", vastasi mies hiljaa. Niin tuli pikku Johannes uuteen kotiinsa. Ihmisten mielestä oli tällä pienellä pojalla ollut erinomaisen hyvä onni, sillä luultavasti oli hän perivä kasvattivanhempansa, joilla ei ollut omia lapsia. Kova-kohtalo oli talolla sillä välin nimi nyt vieläkin, mutta pieni kasvattipoika ei tietysti ajatellut surullista nimeä eikä edes tiennytkään että sitä ennen oli kutsuttu Ilolaksi. Kun Johanneksen ensi kerran piti käydä Herran Ehtoolliselle, sai hän seurata kasvattivanhempiansa kirkkoon. Jumalanpalveluksen loputtua, kun väki jo rupesi hajoilemaan teille ja poluille, seisoi mies ja vaimo sakastissa ja pyysivät päästä erityisesti papin pakeille. Ne olivat Ananias ja Alina. Ne olivat siellä kauvan aikaa, mutta kun he tulivat sieltä ulos, oli heidän kasvonsa ikäänkuin kirkastetut. He lankesivat vielä kerran polvilleen alttarin edessä tyhjässä kirkossa ja menivät sitte kotiinsa niin keveillä sydämillä ett'ei he 30 vuoteen olleet nähneet niin iloista päivää. Musta pilvi oli poistettu ja raskas kuorma oli kevennetty.

Kutsumaton vieras.

Syvimmän salomaan keskellä Evoisten kruununmetsää oli kerran pieni puutteenalainen mökki, jossa asui köyhä leski kahden pienen lapsensa kanssa. Kesällä oli tuvan päivänpuolella perunamaa ja vähäinen kolmikulmainen maakappale, johon oli kylvetty nauriita, mutta ympäristöllä oli korkea ja synkkä männikkö, ja maa oli peitetty kanervilla niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mökin ainoasta pienestä akkunasta voitiin nähdä vähäinen järvi, jota ympäröitsi hetteiset, suokanervia ja karpaloita kasvavat rannat. Tässä eli köyhä leski yksinään lastensa kanssa kesänsä ja talvensa ja elätti itseänsä osaksi kehruulla ja kutomisella, osaksi leikkuulla ja heinänteolla kylissä ja suuremmissa taloissa. Äidin ollessa poissa, usein auringon noususta myöhään yöhön asti, olivat lapset yksinään kotona. He leikkivät talvella tuvassa, kesällä metsässä, poimivat karpaloita keväällä ja puolukoita syksyllä sekä olivat tyytyväisiä ja iloisia pieniä lapsia. Välistä sattui niin että äiti oli niin kauvan poissa, ett'ei hän voinut tulla kotia yöksi. Silloin sysäsi ymmärtäväinen pikku Leena teljen oven eteen pimeän tultua, sammutti valkean takasta ja ryömi ylös lämpimälle uunille pikku veljensä kanssa. Syötyänsä kovan leipäpalasensa, lukivat he iltarukouksensa ja nukkuivat rauhallisesti.

Sellaisena yönä, Leena taisi silloin olla kahdeksan ja Tuomas viiden vuoden vanha, heräsivät lapset kun ovi yht'äkkiä temmattiin auki ja kylmä tuulenpuuska hirveän rankkasateen kanssa ryntäsi sisään tähän pieneen tölliin. Peloissaan ja unentörryksissä nousivat he ylös ja tuijoittivat pimeyteen.

"Onko täällä yhtään ihmistä? Sytyttäkää heti valkea", huusi karkea ääni.

Leena ryömi vapisten alas ja kopeloi takan luo, jossa hän poron seasta pengoskeli ylös muutamia vielä hehkuvia hiiliä, puhalsi niihin ja muutamien lastujen sekä kuivien kanervien avulla sai hän valkian palamaan. Nyt katseli hän ympärillensä ja huomasi kauhistuksekseen, suurikasvuisen, parrakkaan vangin vaatteisiin puetun miehen seisovan keskellä lattiaa katsellen häntä karsailla silmäyksillä tuuheiden kulmakarvojen alta. Pikku tyttö pani laihat pienet sormensa ristiin ja katseli rukoilevan näköisenä vierasta. Hän oli juuri muutamia päiviä sitte kuullut äitinsä puhuvan että jokin vanki oli karannut Hämeenlinnan vankilasta, ja kun siihen aikaan oli hyvin tavallista, että rosvot ja karanneet vangit ottivat pakonsa näille salomaille, oli lapselle tuttuja kaikki historiat näistä onnettomista ja hän tunsi myöskin vankien vaatteiden ulkomuodon.

"No", sanoi vanki, "ota nyt heti tänne ruokaa äläkä seiso siinä ja ällistele, minä olen nälkäinen kuin susi ja syön sinut itsesi, jollet tuo esiin mitä parasta talossa on."

Leena nousi ylös penkille ja otti laudakolta alas pari leipäpalasta, kivivadin jossa oli muutamia kylmiä perunoita sekä vähän suoloja tuohisessa ja pani ne kaikki pöydälle.

"Onko tässä kaikki?" kiljui vieras hirveällä äänellä.

"On", vastasi pienokainen hiljaa.

Vanki katseli ympärillensä tupaan, etsi lautakon, lukitsemattoman kaapin, olet sängystä, mutta ei löytänyt mitään. "Eikö teillä ole aittaa?" kysyi hän epäileväisesti.

"Ei", vastasi tyttö. "Oli täällä tosin isän eläissä, mutta se oli niin vanha että se rymähti alas, ja äidillä ei ole ollut varaa rakentaa toista. Mutta äiti sanoo ett'ei sitä tarvitakaan, kun kaikki mitä meillä on mahtuu tähän tupaan."

Vieras oli istuutunut pöytään ja syödä hotkaisi tätä yksinkertaista ruokaa. "Missä on isäsi vaatteet?"

"Ne ovat aikoja sitte myödyt leivän tähden", vastasi lapsi yksinkertaisesti.

"Oletteko sitte niin köyhiä?"

"Olemme. Mutta äiti sanoo, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä hyvästä, jonka hän on meille antanut. Monta on joilla ei ole kattoa pään päällä, se meillä on kumminkin se. Ja äiti on terve, hän tekee työtä."

"Pane enemmän puita valkeaan, olen märkä kuin koira ja vilustunut. Miksi teillä vaan on paljaita pärtyjä ja risuja, vaikka asutte keskellä metsää?"

"Me asumme kruununmetsässä", vastasi tyttö viisastelevaisesti, "eikä meillä ole lupa ottaa muita kuin kuivia oksia ja pärtyä joka on kaatunut maahan."

"Ahaa, minä ymmärrän, asuuko metsävartija lähellä?" sanoi vanki rauhattomalla katsannolla.

"Ei, kaukana täältä, mutta äiti sanoo että Jumalan silmä näkee meidät."

Vanki heitti aran silmäyksen pienoisille, viattomille kasvoille hänen edessään. Tyttö näki kuinka leipäpalanen toisensa perästä katosi, ja kun kaikki oli lopussa, yksin suolatkin tuohisesta, purskahti hän katkeraan itkuun.

"Mikä nyt on?" kysyi vanki.

"Voi", nyyhkytti Leena, "itken sitä että kaikki ruoka on lopussa. Äiti luuli että sen piti riittää meille muutamiksi päiviksi, ja nyt mulla ei ole edes aamiaistakaan pikku Tuomaalle."

Tämä kävi vankiin niinkuin viimeinen leipäpala olisi tarttunut hänen kurkkuunsa, hän sanoi lempeämmällä äänellä kuin tähän asti: "lieneehän teillä perunoita tähän aikaan vuodesta?"

"Ei, ne paleltuivat, ja äiti on saanut aina jonkun kapan työstänsä.

"No hyvä", sanoi vanki ja otti kiiltävän hopearahan taskustansa, "tästä saat maksun ruu'asta. Tällä markalla voi äiti ostaa paljo enemmän kuin minä nyt olen syönyt tänä iltana. Se on viimeinen joka minulla on, mutta se on sama, löytyneehän rikkaampiakin taloja joista voin paremmalla omallatunnolla ottaa ilman edestä."

"Voi ei!" sanoi pikku tyttö ja pani kiiruusti hopearahan takaisin vangin käteen, "paljo ennemmin kuolemme nälkään ennenkuin otamme teidän viimeisen rahanne. Jumala ruokkii linnut taivaan alla, hän ei unhota meitäkään, ettekä te saa varastaa enää, hän ruokkii teidätkin, siitä olen vakuutettu."

Vahva vapisi tuon pikku tytön edessä. Nyt kohotti hän nyrkkiin puristetun kätensä, puisti sitä ja sanoi: "en enää varasta, vaikka kuolisinkin!" Sitte heittäysi hän penkille, peitti silmänsä käsillänsä ja purskahti koviin nyyhkytyksiin. Hämmästyneenä ja neuvottomana seisoi pikku Leena hänen edessänsä. Yht'äkkiä nousi vanki ylös, pani jykeän kätensä lapsen pään päälle \a sanoi vapisevalla äänellä: "sano terveisiä äidillesi päärosvolta Turvalta, sano myöskin hänelle, että jos hän voi opettaa teidät yhtä kunniallisiksi, ahkeroiksi ja Jumalaa pelkääväisiksi kuin hän itsekin on, niin… niin… ei hänen koskaan tarvitse nähdä poikaansa raudoissa ja vanginvaatteissa. Hyvästi!" Hän meni, mutta pysähtyi ovella, otti ylös särkyneen teljen, aukaisi naulan ja löi sen jälleen sisään. "Sulje nyt, lapseni", sanoi hän ystävällisesti, "ja nuku sitte Jumalan nimeen."

Uusia kummallisia tunteita liikkui miesraukan rinnassa, kun hän jälleen seisoi ulkona pimeällä yöllä jääkylmässä syksysateessa. Hän asettausi räystään alle ja nojausi seinää vasten ajatellaksensa mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän oli useampia vuorokausia harhaillut rahatonna metsissä ja salomailla, eksynyt suurissa sammalikoissa ja ollut vähällä hukkua suohon, nähnyt vilua ja nälkää sekä kärsinyt.

Hän oli ymmärtänyt ett'ei tässä viheliäisessä mökissä voinut olla rahoja, mutta hän oli kumminkin päättänyt sammuttaa edes nälkäänsä tässä ja hankkia itsellensä vaatteita voidakseen uskaltaa lähteä metsätietä asutuille seuduille. Silloin oli pikku lapsen viattomuus, luottamus ja vakaiset sanat valloittanut hänen paatuneen sydämensä, ja ajatukset köyhän äidin ahkeruudesta ja kärsivällisyydestä, Jumalan pelosta ja hyvistä opeista olivat syyttävänä omanatuntona hänen edessänsä, ja hirveä halu päästä varastamisesta ja murhaamisesta liikkui hänessä. Silloin kuuli hän selvästi pikku tytön äänen avonaisesta reijästä tuvan seinässä. "Tuomas, nukutko jo? Lukekaamme vielä kerran iltarukouksemme, niin emme ole niin peloissamme. Kiitos, hyvä Jumala, suojelemastasi hirmuisilta rosvoilta ja pahoilta ihmisiltä! Anna meille taaskin leipää äläkä anna meidän nälkään nääntyä! Siunaa tuota vankiraukkaa ja auta häntä pitämään lupaustansa, ruoki häntä niinkuin sinä ruokit profeeta Eliasta erämaassa." Sitte luki hän "isä meidän", ja kun hän tuli sanoihin: "anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme ja älä johdata meitä kiusaukseen", laskeusi pahantekijäraukka polvillensa, nojasi päänsä märkään maahan ja rukoili sydämensä pohjasta kyynelten virratessa hänen kasvoillensa, ei enää katkeria ja vihaisia kyyneliä niinkuin sisällä tuvassa, vaan lempeitä ja hyvääteleviä kuin kesäsade.

Seppä Kummallinen.

Syvärannan kylässä asui räätäli, jolla oli yksi ainoa poika, Johannes. Tämän olisi pitänyt oppia isän käsityöhön, mutta hänellä ei näyttänyt siihen olevan halua eikä taipumustakaan. Kummallinen poika oli hän, ja kylän kupparitiina oli ennustanut, että hänestä tulee jokin merkillinen. Hänen syntyessä, joka tapahtui kevättalvella, oli koko joukko ämmiä keräytynyt räätälin saunan ulkopuolelle, jossa he innokkaasti keskustelivat mitä olisi tehtävä, kun huhu kävi, että räätälin vaimo oli saanut kuolleena syntyneen pojan. Jutellessa yhtä ja toista täällä ulkona ja ehdoteltaissa milloin yhtä, milloin toista keinoa saadaksensa poikaa henkiin, liikkui monen uskoma ja taitava Kupparitiina sisällä tavallisella varmuudellaan ja otti mittojansa ja askeleitansa silmänräpähdystäkään epäilemättä. Pienessä rasiassansa, jossa hän säilytti kuppisarvensa, kuppiveitsensä, sekä kaikellaisia voiteita ja lääkkeitä, oli hänellä kappale liinavaatetta, jonka hän oli ottanut valekuolleen kääriliinoista. Siitä repäisi hän pienen kappaleen, sytytti sen palavassa kynttilässä, kastoi sen lampaanihrassa, ja mytistessään käyttämättömiä sanoja, piti hän tätä palavaa tilkkua lapsen nenän alla, joka katkerasta savusta alkoi heti tirskua ja heräsi eloon kimakasti parkuen. Heti sen perästä pestiin ja kapaloitiin pienokainen tarpeenmukaisesti, ja nyt avattiin vihdoin ovi, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja uteliaat ämmät ryntäsivät sisään katsomaan ja onnea toivottamaan.

"No, eläähän se", sanoi muudan.

"Niin, miksi ei hän eläisi?" vastasi Kupparitiina terävästi ja katseli puhujaa kiiluvilla mustilla pienillä silmillään. "Kyllä hänestä mies tulee ja merkilliseksi mieheksi tuleekin hän, sanon minä."

"Merkilliseksi? kuinka niin? Mistä sen tiedätte?"

"Minä sen nyt vaan tiedän", vastasi Kupparitiina salakähmäisesti.

* * * * *

Kasvavasta pojasta odotettiinkin jotakin merkillistä, mutta ei mitään muuta voitu huomata, kuin että hän oli tavallista äänettömämpi ja hiljaisempi poika, joka, enimmäkseen käveli allapäin tai istui ryömyllään suurella kivellä tuvanseinän takana ja mietiskeli sekä piirusteli pöytiä ja penkkiä kaikellaisilla kuvilla. Katkismuksen oppi hän pian, ja saatuansa jonkin kirjan tai sanomalehden käteensä luki hän sen päästä päähän, mutta neula ei häntä miellyttänyt. Kun isä pani työtä hänen käteensä, neuloi hän niin nurin ja niin hitaasti kuin mahdollista, ja kun isä hetkeksi läksi ulos huoneesta, hyppäsi poika ulos akkunasta ja meni metsään tai kapusi rakkaille kivillensä, ojensi säärensä, ja pani leukansa niitä vastaan ja mietiskeli. Sekä kuria että nuhteita oli hän saanut runsaassa määrässä, mutta ei nekään tahtoneet auttaa. Jonakin päivänä kun isä taaskin oli riidellyt hänelle, sanoi poika:

"Ei se kelpaa mihinkään, isä, että te tahdotte minua räätäliksi, siksi en kumminkaan koskaan tule."

"Mikä sinusta sitte tulee, pöllöpää?" kysyi isä vihoissaan.

"En tiedä, mutta antakaa minun mennä kouluun ja — ja piirustaa, niin luulen että minusta tulee jokin kelvollinen."

"Jahaa, herraksi aijot tulla? ja katsella isääsi olkapääsi yli? Kas tässä on neula ja sormistin, ompele sisustin tähän hihaan taikka muutoin näytän sinulle missä herrasi istuu."

Poika puri hammasta, hän luuli olevansa melkein liian suuri itkemään ja istuutui kuuliaisena pöydälle. "Ja kumminkin pitää minusta tulla jokin", ajatteli hän itseksensä, kyynelten vastoin hänen tahtoansa tippuessa alas hänen työllensä.

Eräänä päivänä avasi vihdoin räätälinvaimo sydämensä Kupparitiinalle ja valitti pojan vastahakoisuutta.

"Ettekö voi lukea jotakin hänelle, että hän saisi paremman halun ammattiin taikka että edes hänen jäykkä mielensä tulisi taivutetuksi?"

"Josko minä voin!" huudahti Kupparitiina, "voisin saada koko kylän miehet, sekä vanhat että nuoret, räätäleiksi jos vaan tahtosin mutta…"

"No, herra Jumala, Tiina, no tehkää nyt taikojanne; te tiedätte ett'ei minulla paljo ole, mutta kyllä Kalle neuloo teidän topatun sielikkonne kaikkein ensiksi vaikka minä seisoisinkin hänen takanansa uuninluuta kädessä, eikä se maksa penniäkään teille."

"Nono, nono, anna nyt ihmisen puhua! Ensiksi on tiedustettava onko hän määrätty räätäliksi…"

"Määrätty?!…"

"Niin, ei kaikkein onni ole tulla räätäliksi — vaikka he kyllä olisivatkin hyviä miehiä. Meidän tulee ensin sitä katsastaa."

"Tule sitte meille", pyysi räätälin vaimo, "he ovat nyt molemmat lautamiehessä neulomassa."

Räätälinvaimo pani kahvipannun tulelle, ja Kupparitiina levitteli korttiansa pöydällä.

"Se on nyt niinkuin se on…" sanoi hän ajattelevaisesti, "täällä on musta mies tiellä sille asialle… voi käydä… mutta… mutta… huu, niin… niinkuin sanoin… jotakin on tiellä… Onko teillä täällä hänen vanhoja paitojansa?"

"On, tässä on yksi."

"Hyvä. Joko olette panneet selvikettä kahviin?"

"En."

"Kaatakaa sitte pisara tähän kuppiin. Onko täällä yhtään semmoista neulaa, jolla hän tavallisesti on neulonut?"

"On, tässä on yksi."

"Hyvä, anna nyt minun olla joku hetki rauhassa, ja sitte saamme nähdä."

Kupparitiina otti paidan, neulan ja kahvipannun ja sulkeutui pienen tuvan peräkammariin.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "no, jollei hän nyt saa räätälihalua, niin ei hän saa sitä koskaan."

"Sepä oli nyt oikein hyvä, Tiinakulta, tule nyt ottamaan kuppi kahvia."

"Niin, kiitoksia, eipä tuo taida tehdäkään pahaa. Parastani olen koettanut, mutta edeltäkäsin sanon jo, että jotakin on tiellä joka on väkevämpi kuin minä. Jollei hänestä tule räätäli, niin se ei ole minun vikani, mutta sitte — tulee hänestä jokin muu."

* * * * *

Mikä nyt oli väkevämpi kuin Kupparitiina, ei ole koskaan saatu tietää, mutta varma on, ett'ei räätälihalu tahtonut tulla. Kun Johannes oli noin 15 vuoden vanha, hankki hän lupaa vanhemmiltansa päästäksensä kylän sepän oppiin. Isä, joka oli väsynyt ja ikävystynyt torumiseen ja varoittamiseen, suostui siihen, ja niin tuli Johanneksesta seppä. Se ei tosin ollut se josta hän oli uneksinut ja toivonut, mutta olihan se kumminkin parempi kuin räätäli, ajatteli poika. "Ja minusta kumminkin kerran vielä tulee jokin", ajatteli hän liehtoessaan paletta, takoessaan paljalla tahi kantaessaan hiiliä pajaan. Joutilaana ollessaan käveli hän kädet taskussa ja ajatteli niinkuin ennenkin taikka piirusteli kuvioita lautapalasiin, seiniin ja oviin. Oikeastaan ei mestari ollut oikein tyytyväinen oppipoikaansa. Poika oli köntys ja hajamielinen ja sitä paitsi oli hänellä kaikellaisia kummallisia ajatuksia. Muun muassa tahtoi hän aina panna koristuksia ja kaunistuksia yksinkertaisimpiinkin kaluihin, ja jollei hän niitä saanut tehdä, niin piti hänen kumminkin saada kirjoittaa niihin vuosiluku ja sepän nimimerkki kirvespohjaan tahi johonkin paikkaan auran sahroihin tai lapioon.

Jonakin iltana istui Johannes rikkinäisellä tynnyrillä pajan nurkassa ja katsoa tuijotti hehkoon ahjossa. Mestari oli lopettanut päivän työnsä ja mennyt tupaan. Johannes mietiskeli suruissaan kuten tavallisesti, millä tavalla hänestä "tulisi jokin." Äkkiä hyppäsi hän ylös: "Minä kokoon rahoja ja lähden Helsinkiin", huudahti hän suurella äänellä. "Siellä täytyy löytyä jokin keino minulle."

Tästä päivästä tuli hän ahkerammaksi ja tarkka-oppisemmaksi. Mestari voi vähitellen uskoa hänelle vaikeimpiakin töitä ja antoi hänen myöskin jonkun kerran laittaa niihin koristuksia vaikka sellaiset turhuudet naurattivat häntä. Johannes ei ollut koskaan uskonut kelienkään tulevaisuustuumiansa, mutia vuosi vuodelta työskenteli hän pannaksensa niitä toimeen. Rahoja oli hän tosin koonnut, mutta aina oli jotakin tiellä hänen Helsinkiin matkustamiselleen. Ja sitte meni myttyyn koko tuumat. Sepällä oli tytär, isokasvuinen, punatukkainen tyttö, joka reippaasti ja näppärästi hoiti isänsä taloutta ja oli yhtä taitava kangastuoleilla kuin voikirnun ja leipomapöydänkin ääressä. Johannes oli aina salaisesti ihaillut tuota kelpo tyttöä ja hiljaisella mielellä kärsinyt hänen pisto- ja pilkkasanojansa, sillä hänkään ei ymmärtänyt tätä uneksivaa, ihmeellistä poikaa enemmän kuin muutkaan kylässä. Vihdoin huomasi hän pitävänsä mennä naimisiin, ja Katriinan kanssa. Katriina oli tosin monta kertaa sekä kironnut hänen velttouttaan että nauranut hänen aatteilleen ja kummallisuuksilleen, mutta kuinka lienee ollutkaan, hän tunsi kumminkin itsensä vähän liikutetuksi nuoren sepän kainolta rakkaudelta ja antoi hänelle myöntäväisen vastauksen. Mestari murahteli vähän tästä asiasta. Hän ei ollut varma että Johannes voisi elättää vaimoa ja lapsia, mutta Katriina vakuutti ihan varmasti, että se kyllä kävi laatuun. Johannes oli tekevä työtä isän pajassa ja yhdessä hänen kanssansa, ja olihan koti valmis, sillä luonnollisesti asuisivat he isän luona. Niin antoi vanhus myönnytyksensä. Johanneksen vähäiset säästörahat menivät korean silkkihuivin ostoon morsiamelle ja uusiin vaatteisiin itsellensä sekä muutamiin sepän- ja talouskaluihin. Tosin huokasi hän puutteesta päästessään viimmeistä penniä, sillä nythän ei voinut tulla Helsinkiin matkustamisesta mitään, mutta olihan hänellä nyt Katriina, hänestä oli tuleva kunnollinen seppä eikä mikään muu. Vähän aikaa tyttären naimisen perästä kuoli vanha seppä, ja nuoret saivat periä niin hyvin pajan kaikkine kaluineen kuin tuvankin kaikkineen mitä siinä oli. Tämä oli oikein hyvä alku ja kunnollisempi mies olisi menestynyt oikein hyvin siinä, mutta Johannes oli taaskin ruvennut mietiskelemään. Vaimo nuhteli ja oli vihoissansa hänelle, talonpojat uhkasivat kääntyä jonkun muun sepän puoleen, kun he eivät koskaan saaneet takeitansa valmiiksi oikeaan aikaan, mutta ei mikään auttanut. Välistä, kun Katriina oli ollut liian suurisuinen ja pilkallinen, hiipi Johannes matkalle rikkinäiselle tynnörilleen pajassa ja ajatteli: "tyhmästi tein kun nain; nyt olisin voinut olla Helsingissä ja tulla joksikin."

Eräänä päivänä sanoi Katriina: "tässä asumme aivan maantien vieressä ja meillä voisi olla hyötyä matkustavaisistakin, kun vaan sinussa olisi miestä tekemään työtä, ja sinä voisit panna kyltin portillemme niinkuin kaupungeissakin on tapana pitää."

Tuo hyväluontoinen mies hymyili. Hän oli usein kuullut ihmisten kutsuvan itseänsä kummalliseksi, ja muutamien päivien kuluttua, ihmisten aamusella ruvetessa liikkumaan, näkivät he vasta maalatun kyltin sepän portilla. Siinä oli kirjoitettuna: "Seppä Kummallinen." Mies sekä nauroi sille että ihmetteli sitä, ja Katriina oli sekä pahoillaan että hämillään, mutta kyltti oli vaan paikallaan.

Jonakin kirkkaana ja kauniina kesäiltana seisoi Johannes alasimensa ääressä ja korjasi rikkinäistä lukkoa, sillä hän oli taitava kaikellaisissa hienommissakin teoksissa. Silloin pisti Kupparitiina päänsä ovenraosta ja sanoi mielissään: "no, nyt olen tuonut sinulle pojan."

Johannes jäi seisomaan lukko toisessa kädessä ja viila toisessa.

"Niin niin", pitkitti Kupparitiina, "tule vaan katsomaan häntä."

Johannes pani pois työkalunsa hyvin ajatuksissaan ja seurasi ämmää saunaan.

Aivan oikein. Siellä olikin pieni olento makaamassa pärevakassa, ja juuri kun nuori isä kumartui häntä katsomaan, avasi se parin suuria, mustia silmiänsä ja ojensi pientä laihaa nyrkkiänsä.

"Tässä on nyt oppipoikasi", nauroi Kupparitiina.

"Ei!" sanoi Johannes juhlallisesti, uusi ajatus juontui hänen mieleensä. "Seppä ei hänestä ole tuleva… jokin suuri pitää hänestä tulla."

"Kyllä kai, kyllä kai", sanoi Kupparitiina mairittelevaisesti, mutta lauteilta kuului pilkallinen ääni:

"Kumpahan hänestä vaan tulisi uuttera ja kelpomies, niin on sepänammatti yhtä hyvä kuin muukin."

"Se on aivan totta", myönsi Tiina, heti valmisna pitämään toisenkin puolta. "Mutta näetkös, Katriina, kummallista on tässä maailmassa, välistä tulee sepän pojasta suutari ja räätälin pojasta seppä, niinkuin Johanneksestakin."

"Niin, hänestä kun piti tulla jokin merkillinen", sanoi Katriina pilkallisesti, "Niinhän te, Tiina, edeltäpäin sanoitte."

"Niin sanoinkin, ja me saamme nähdä vielä. Kaikissa tapauksissa on hän nyt hyvä seppä ja hänellä on poika ..

"No, kyllä minä pojan työhön opetan, sen lupaan minä", sanoi Katriina jälkipainolla.

Tämän keskustelun aikana istui Johannes hiljaa pikku poikasen vuoteen vieressä ja ajatteli, kuinka tuo pikku käsi suureksi kasvettuaan piteli lyijypiirrintä ja kirjoituskynää, kuinka hän kävi koulua ja tuli suureksi mieheksi ja toteutti kaikki isän unelmat ja tulevaisuuden tuumat. Mutta siihen tarvitaan rahoja, ja nuori seppä riensi pajaansa semmoisella kiiruulla kuin näitä rahoja olisi jo tarvittu huomispäivänä. Hän teki työtä koko valoisan kesäisen yön, ja ihmiset sanoivat että "paholainen oli mennyt seppään", mutta yksi ja toinen ymmärtäväinen ihminen sanoi: "hänhän on nyt saanut pojan ja ajattelee sen vuoksi tästälähin tulla ahkerammaksi."

Siltä todellakin näytti. Nyt ei ollut aikaa mietiskelemisille. Palkeen liehdonta ja paljan pauke kuului päivät päästään pajasta, vieläpä välistä hyvin myöhään yölläkin, ja työtä oli yltäkyllin. Tähän aikaan rakennettiin suurta herrastaloa läheisyyteen, ja seppä Kummallinen, joka oli tullut tunnetussi hienoista ja kauniista takeistaan, sai valmistettavakseen koko joukon lukkoja, saranoita, ripoja, käsipuita ja satoja muita kaluja. Ihmiset puhuivat että Johanneksen olisi pitänyt tulla rikkaaksi kaikista näistä, mutta yhä kävi hän vanhoissa kuluneissa vaatteissaan, ja vaimo murisi, että hän sai niin vähän rahoja. Ei kukaan tiennyt mitään vähäisestä aarteesta, jonka hän oli kaivanut pajan nurkkaan ja joka oli aijottu pikku pojan koulunkäyntiä varten.

Pikku Pärttyli kasvoi isoksi. Hän oli mustakiharainen ja mustasilmäinen niinkuin isänsäkin sekä hiljainen ajattelevainen lapsi. Niinpiankuin hän kykeni omin voiminsa liikkumaan, ryömi hän nokisen kynnyksen yli pajaan ja istui siellä aivan hiljaa ja siivosti lattialla katsellen kipinöitä ahjosta ja leikitellen kuona- ja rautapalasten kanssa. Kun äidillä oli paljo tekemistä ja kun tämä toisinaan puhutteli pienokaista kovalla äänellä, meni se hiljaa lempeän, hiljaisen isänsä juokse ja näytti olevan hyvin tyytyväinen hänen seuraansa. Kuinka monta ajatusta oli tullut Johanneksen päähän hänen ahkerasti heiluttaessaan paljaansa, silloin tällöin heittäessään silmäyksen poikaansa! Pärttyli oli saanut veljen ja sisaren, molemmat pieniä valkotukkaisia, lihavia ja vallattomia mukuloita, mutta niitä näytti Johannes tuskin huomaavankaan. Hän eli ja teki työtä ainoastaan vanhimman poikansa eteen, hänen, josta "piti tulla jokin." Tosin täytyi hänen nyt, kun perhe oli tullut suuremmaksi, antaa enemmän rahoja vaimollensa, mutta aina löysi kumminkin osa tuloista tiensä kuoppaan pajan nurkassa.

Kuusvuotiaana osasi Pärttyli jo lukea selvästi kirjaa ja auttavasti kirjoitella kirjaimia. Voi kuinka ylpeä oli isä hänen taidostansa! Hänestä oli ihan varmaan tuleva jokin suuri.

Ei! — Hänen ratansa maassa tuli hyvin lyhyeksi, sillä ihminen päättää ja Jumala säätää. Kova kaulatauti teki hyvin äkkiä lopun kaikista toiveista, ja kolmen vuorokauden kuluttua makasi pikku Pärttyli kylmänä ja vaaleana arkussansa. Isäraukka seisoi äänetönnä ja murheissaan sen vieressä. Hautajaisten perästä otettuansa yllensä työnuttunsa ja mentyänsä pajaan, istuutui hän vanhan tynnörinsä päälle, peitti käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.

Kolme tai neljä pientä valkotukkaista tirkisti silloin tällöin ovelta, mutta vetäytyi taaskin peloissaan takaisin. Ne olivat hänen omia lapsiansa, mutta niistä hän ei välittänyt. Pärttylistähän piti jokin tulla, mutta nyt hän makasi haudan syvyydessä ja kaikki toiveet hänen kanssansa.

Katriina rupesi taaskin tulemaan huolelliseksi miehestänsä. Kaikki työhalu oli kadonnut. Vanhoja uhkauksia, että olisi muka muitakin seppiä, kuultiin taaskin lausuttavan, ja puute alkoi tulla tuntuvaksi kotona. Nuo neljä pientä suuta tarvitsivat ruokaa ja tulot olivat vähäiset. Vaimo torui ja itki, ja päiväksi tai kahdeksi voi Johannes ryhtyä taaskin työhön, mutta oikea työhalu oli poissa. Välistä, kun hätä pakoitti, meni Johannes pienelle kuopallensa pajan nurkkaan ja otti lapion käteensä kaivaaksensa aarrettansa ja antaaksensa siitä talouteen, mutta siihen ei hänellä kumminkaan ollut sydäntä.

Eräänä päivänä tuli hän pajaan ja jäi seisomaan uuden re'en eteen, jota hänen juuri piti raudoittaa.

"Kuka tätä on tehnyt!" huudahti hän kovalla äänellä ja tähysteli hiilellä tai nokisella sormella piirrettyjä kuvia maalaamattoman re'en perästä.

Ei kukaan vastannut, sillä paja oli tyhjä eikä Johannes huomannut pienokaista, joka vapisten oli ryöminyt vanhan tynnörin taakse ja nyt istui hiljaa kuin hiiri peläten isän vihaa. Seppä katseli tarkemmin kuvioita re'essä. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisesti piirrettyjä, mutta selvästi voitiin huomata, että ne olivat esittävinään pyöriä ja vääntiöitä sekä kaikellaisia maanviljelykseen kuuluvia tarviskaluja, joita Johanneksella nykyjään oli korjattavana. Hän kiiruhti tupaan.

"Onko kukaan ollut pajassa. Kuka on piirrellyt uuteen rekeen?" kysyi hän kivakasti.

Lapset, jotka luulivat isän olevan hyvin vihaisen, vaikenivat pelästyneinä ja seisoivat sormet suussa hänen edessänsä. Mutta vaimo vastasi vihaisesti: "no ei se nyt taida olla niin vaarallista, voihan ne pestä pois ja sitä paitsi kyllä kai se maalataankin."

Seppä meni takaisin pajaan. Silloin näki hän oman pienen poikansa, seitsenvuotiaan Simon, seisovan re'en edessä, kiivaasti syljeskelevän piirretyille kuville ja sitte koettavan pyyhkiä niitä pois pienellä nokisella paidallansa.

"Sinäkö näitä olet piirrellyt?" kysyi isä liikutetulla äänellä.

"Älkää lyökö minua!" rukoili poika itku silmissä, "koettelenhan minä pestä pois niitä."

"Mutta oletkos sinä ne piirtänyt?"

"Olen."

Onnellinen isä otti pikku poikansa syliinsä ja nosti hänet korkealle ylös. "Sinäkö se siis oletkin? — Sinä Jumalan avulla? Hyvä ett'en antanut pois aarretta."

Ja nyt "meni paholainen seppään toisen kerran", niinkuin ihmiset sanoivat. Johannes teki työtä reippaasti eikä hänen vaimonsa eikä suosittelijansa tarvinneet enää valittaa hänestä.

* * * * *

Viisitoista vuotta myöhemmin pysähtyi kyytirattaat seppä Kummallisen portin eteen. Nuori hienosti puettu herrasmies hyppäsi alas rattailta ja meni tupaan. Huhu levisi kuin kulovalkea pitkin kylää, että sepän poika, insinööri, oli tullut kotiin tervehtimään vanhempiansa. Heti kokoontui joukko uteliaita ämmiä ja lapsia kylän läpi kulkevalle tielle ja pihalle, ja rohkeimmat tunkeutuivat aina juhlatupaan asti.

Täällä näytti kaikki paljon paremmalta kuin entiseen aikaan. Aina paremmin ja paremmin oli käynyt seppä Kummalliselle. Hän oli puhdistanut vanhan tuvan, rakentanut huoneita lisäksi ja saanut suuremman pajan. Insinöörillä oli jo kauvan ollut oma huoneensa kotona ollessaan. Aika ajottain lähetti hän sekä rahoja että lahjoja vanhemmillensa ja sisaruksillensa.

Kun vanha isä istui punaiseksi maalatun pöydän ääressä juhlatuvassa ja tyytyväisenä katseli leveärintaista poikaansa, sen paksuja valkeita kiharoita ja iloisia sinisiä silmiä ja kuunteli, kuinka tämä vilkkaasti kertoili töistänsä Helsingissä, ulkomaanmatkastansa, johon hän oli saanut apurahoja, ja kun hän vähän väliä, selvittääksensä kertomuksiansa, piirusteli kaikellaisia summallisia kappaleita isällensä, silloin muisti Johannes hyvästi omat unelmansa ja toiveensa sekä ajatteli: "Jumala on saattanut kaikki hyvään päätökseen!"

Mutta vastapäätä porttia istui vanha Kupparitiina kynnyksellään auringon paisteessa ja kertoili naapureille, kuinka hän oli tiennyt kaikki edeltäpäin ja kuinka hän aina oli ennustanut että jokin suuri tulee sepän pojasta.

"Mutta sepästä itsestäänhän sinä sanoit tulevan jonkin merkillisen miehen", säisti muudan ämmä.

"Niin", vastasi Tiina sukkelasti, "toisinaan käy ennustus toiseen polveen, aina lapsiin ja lasten lapsiin. Mutta kyllä minä tiesin sen edeltäpäin."

Sunnuntai lauvantaina.

Talonpoika Mikko Syrjänen oli kunnollinen, uuttera ja toimellinen mies, mutta hänellä oli jäykkä ja itsepintainen luonto, joka teki, että hän niin hyvin kylässä kuin kotonakin oli enemmän pelätty kuin rakastettu. Hänellä ja hänen vaimollansa oli ollut koko lauma lapsia, joista vanhemmat kumminkin jo olivat naimisissa ja poismuuttaneet kotoa. Nyt hoiti hän taloa yhdessä vaimonsa ja renkien kanssa ja piti myöskin kahta nuorta tyttöänsä, joista toinen oli vielä melkein lapsi, sekä ainoata, kaksitoista vuotiasta poikaansa, kovassa työssä. Isännän ankaruus ja käskevä tapa oli tullut laajalta tunnetuksi ympäristöllä, ja sen vuoksi kerrottiin suurella hauskuudella, historiata, kuinka hän kerran oli tullut nöyryytetyksi, kun hän tahtoi pitää lauvantaita sunnuntaina.

Ukko Mikon oli eräänä päivänä kovasti kolottanut selkää ja hänen oli, niin vastenmielisesti kuin hän tahtoikin jättää tärkeän työnsä uudisviljelyksellä, kumminkin jäätävä sängyn omaksi. Tässä makasi hän hyvin kärsimättömänä, ähki ja puhki, torui lapsiansa ja potki alinomaa mustaa kanaa, joka oli tehnyt vuoteensa sängyn jalkopäähän, kunnes se kaakattaen lensi ylös ja juoksi pöydän alle, jossa se ärsytettynä ja peloitettuna vielä kauvan aikaa hääräsi edestakaisin kaakattaen ka, ka, katansa. Sillä välin oli lähetetty hakemaan Kupparitiina, ja kiitos hänen taitavalle hieromisellensa, sillä isäntä nukkui iltapuoleen ja heräsi seuraavana aamuna hyvin kerkeänä ja reippaana.

"Hän on yhtä taitava kuin kaupungin lääkärikin, tuo Tiina", sanoi Mikko, mielissään voimallisia käsiään kattoa kohti oikoessaan ja haukotellessaan, "mutta paljo parempi on olla tekemisessä hänen kanssansa, sillä kaupungin lääkärille pitää olla rahat paikalla näppiin, vaikk'ei hän muuta tekisi kuin katsoisi jonkun kieltä, ja sitte pitää hänen kirjoitella paperilappuja, ja niiden kanssa juosta sitte apteekkiin ja taaskin tarvitaan rahoja. Nyt tulee sinun, Leena, pitää eukkoa hyvänä, sillä todellakin on hän tällä kertaa tehnyt minulle suuren palveluksen."

"Hän on jo saanut kahvia tänä aamuna", vastasi vaimo, "ja kohta on aamiainen valmis."

"Niin, niin, mutta sitä paitsi pitää sinun antaa hänelle kappale sianlihaa ja pari kappaa perunoita."

"Hän saa."

Tiinan aikoessa aamiaisen perästä lähteä kotiinsa, sanoi isäntä:

"Kiitoksia nyt hyvästä hoidostasi, Tiina, olen terve ja se oli hyvä, sillä työt tuolla niityllä olivat tärkeät saada pois tieltä ennenkuin lunta tulee."

"Jumalalle kiitos siitä, isäntä", vastasi Tiina ja nyykisti polviansa, "pitäkää kumminkin vaaria, ett'ei se tule takaisin. Ei ole hyvä juoda kylmää vettä tuolla ulkona, ollessanne hiestynyt ja hengästynyt, vaan käskekää rengin ottaa kaljaa mukaan ja sitte…" Nyt lähestyi Tiina isäntää ja sanoi hiukan alennetulla äänellä: "pitäkää sen käden kinnasta nurin, jossa pidätte kassaraa."

Syrjänen lupasi sen ja sanoi: "Leena antaa sinulle vähän evästä matkaasi, ja jos tarvitset hevosta kirkkoon huommenna, niin tule vaan tänne."

Tiina näytti ensin vähän kummastuneelta, sillä tänäpänä oli perjantai, mutta toimeutui heti, kiitti nyökäyttäen polviansa eikä sanonut aikovansa kirkkoon huomenna. Hän varoi tarkasti muistuttamasta että huomenna oli lauvantai, sillä hän tiesi hyvin, että Mikko Syrjänen ei pitänyt hyvänä vastaansanomisista, sen vuoksi nyökäytti hän polviansa vielä kerran, antoi isännälle kättä ja meni ulos pihalle, jossa emäntä kohtasi hänet kantaen luvattuja lahjoja, sianlihaa ja perunoita.

Kun isäntä puolenpäivän rinnassa kulki kodan ohitse, jossa emäntä pesi puuastioita, sanoi hän ankarasti: "miksi saunan uunissa ei ole jo tulta, aijotko tarjota meille 'kylmääkylpyä' tänä päivänä?"

"En aikonut lämmittääkään saunaa tänä päivänä", sanoi vaimonsa hiljaa.

"Eikö! No, onko Mikko Syrjänen nyt tullut niin köyhäksi, ett'ei hänellä ole varaa kustantaa itsellensä kylpyä lauvantaina, tahi ehkä sinä vaan pelkäätkin vaivaasi."

"Mutta isä, perjantaihan tänään on", säisti vaimo ihmetellen.

"Lauvantai nyt on", huusi miehensä vihoissaan, "ja toimita itsesi pian saunaan. Ei maksa vaivaa vastustaa minua." Sitä tietänsä hän meni.

Emäntä jätti heti työnsä ja teki kiiruusti valkean saunan uuniin. "Mikko ei ole tottunut olemaan työttä kokonaista päivää", sanoi hän itsekseen, "ja eilinen päivä oli sen vuoksi niin pitkä kuin kaksi."

Heti sen perästä tuli nuorin tytär Inka etsimään äitiä. "Jahaa, sinä lämmität saunaa, äiti", huudahti hän iloissaan, "sepä on hauskaa, mutta minkätähden perjantaina?"

"Isä tahtoo", vastasi äiti levollisesti pitemmittä selityksittä.

Nämä sanat, "isä tahtoo", olivat olleet tunnussanana tässä talossa koko hänen avioliittonsa aikana, joka nyt oli kestänyt 25 vuotia. Hän oli heti alussa huomannut, että ainoa keino rauhan säilyttämiseen oli peräänantaminen ja kaikki lapsensa oli hän opettanut vastustamatta tottelemaan isäänsä. Palvelijat, jotka näkivät emännän hiljaa ja nurisematta ojentautuvan isännän toisinaan hyvin luonnottomien vaatimusten mukaan, tekivät tietämättänsä samalla tapaa, vaikka he eivät kauvan jaksaneet sitä kestää, vaan tavallisesti vuoden kuluttua jättivät palveluksensa. Mutta emäntä ei voinut jättää paikkaansa, sillä hän oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä ja hänellä oli yhdeksän lasta hoidettavana ja usein kyllä niiden suojelemista isän ankaruudelta. Lempeässä mielessään ajatteli kumminkin tämä hyvä vaimo: "hän on raitis, uuttera ja rehellinen. Voinhan minä olla tyytyväinen, kun hän niin hyvin pitää huolta minusta ja lapsista eikä tee kellenkään ihmiselle väärin ahneudella tai petoksella."

Tänä samana päivänä, josta nyt olemme puhuneet, meni isäntä ruokalepojen aikana karjakartanolle ja talliin katselemaan oliko kaikki niinkuin piti olla. Hän tirkisti myöskin pieneen heinälatoon pihalla ja huomasi sen olevan melkein tyhjän.

"Matti!" huusi hän jykeällä äänellä.

Renki, joka juuri seisoi portailta ja veteli savuja piipustansa, vastasi: "täällä olen."

"Tule tänne! Enkö minä sanonut sinulle, lurjus, että sinun tänä päivänä piti hakea heiniä metsäladosta, kun heinävarasto täällä kotona ei piisaa sunnuntain yli? Nyt tulee heti pimeä ja lato on vielä tyhjä."

"Isäntä käski minun hakea heiniä lauvantaina", vastasi renki.

"Mikäs sitte tänäpäivänä on?" ärjäsi isäntä.

"Perjantai", vastasi renki ihmeissään, mutta samalla sai hän korvapuustin, joka pani hänet horjumaan.

"Kyllä minä opetan sinua vastustamaan isäntääsi", sanoi Mikko, "valjasta hevonen ja mene metsäladolle."

Rengin silmät iskivät tulta, mutta hän oli vielä nuori poika ja sen vuoksi painoi hän lakkiaan syvempään ja meni talliin, jossa hän jokseenkin säälimättömästi kohteli hevoista ja tempasi heinähäkin suojuksesta niin että sen saumat ritisivät. Mennessään sitte sytyttämään piippuansa kodasta, näki hän valkean saunan uunista ja emännän levittävän olkia lauteille.

"Jahaa, emäntä lämmittää saunaa tänäpänä", sanoi hän, "onko isäntä vielä kipeänä?"

"Ei", vastasi emäntä vitkaan, "mutta hän tahtoo nyt kumminkin kylpyä."

Renki huomasi heti, että isäntä yhä edelleenkin luuli olevan lauvantain ja hän hymyili itseksensä, samalla kumminkin surkutellessaan emäntää tuon pahanilkisen miehen tähden. Hän pani pois piippunsa ja kantoi suuren sylyyksellisensä hyviä koivusia halkoja ja pani ne saunan kiukaan viereen ja meni sitte vihellellen tiehensä. Emännän hiljainen ja ystävällinen olento oli kokonaan karkoittanut hänen pahan luontonsa.

"Sama minulle", ajatteli Matti mennessään röykkyläistä metsätietä ladolle, "sama minulle on. Kyllä kai minä voin hakea heiniä yhtä hyvin tänäpäivänä kuin huomennakin, mutta enemmän hyötyä olisi hänellä kumminkin ollut minusta niityllä. Ja sauna! Ha-ha!"

Nyt sai hevoinen läiskäyksen, ja Matti rupesi laulamaan:

"Jos tänäpäin olis lauvantak' ja huomen' olis pyhä, Niin saisin kultani kohdata Ja mielen' olis hyvä."

Jälkeen puolisen avasi emäntä tuvan ovea ja käski vanhimman tyttärensä tulemaan kantamaan vettä saunaan.

Tyttö istui kangastuolilla ja vastasi vähän vihaisesti: "mikä perjantaikylpy nyt on? Ajattelin saada matot valmiiksi tänään!"

Isä, joka oli tullut sisään hakemaan kassaratansa ja taaskin lähtemään työhönsä, kuuli tämän ja jäi pitämään kiinni ovenrivasta. "Mitä sinä uskallat jupista? Pidä suusi kiinni ja tee niinkuin äitisi käskee." Sitte meni hän ulos ja paiskasi ovea mutistessaan: "luulen kaikkien ihmisten olevan hulluja tänäpaivänä."

Niin tottunut oli tämä itsepintainen mies itsellään pitämään oikeutta, ett'ei hän edes ajatellutkaan erehtyvänsä. Sitä paitsi oli hän nyt niin kiintynyt tärkeään työhönsä, joka hänen olisi pitänyt saada lopetetuksi tänäpäivänä, että hän unhotti kaikki vihastumiset.

Seuraavana aamuna nousi isäntä ylös tavallista myöhemmin, niinkuin hänen tapansa oli sunnuntaisin, puki päällensä pyhävaatteet ja istuutui pöydän päähän, polttaen levollisesti piippuansa veistelemisen sijasta, kuten hänen tapansa muutoin oli tehdä pimeinä aamuina syksyllä ja talvella. Emäntä, joka huomasi sunnuntain pitävän olla tänäpaivänä, koska eilen oli lauvantai, antoi kieltävän merkin Ingalle, joka unisena ja kampaamattomana aikoi ottaa esille sukanneuleensa. Inka, pysähtyi keskellä haukottelemistaan ja tähysteli hämmästyneenä äitiänsä. Mutta tämä katsoi sopivan tilaisuuden, mennessään maitorainnin kanssa hänen ohitsensa, kuiskata:

"Etkö huomaa, isä luulee että tänään on sunnuntai? Kampaa ja pese itsesi ja lakaise tupa puhtaaksi ja katso että kahvipannu kiehuu."

Äidin ja vanhemman tyttären tehtyä aamu-askareensa karjakartanolla ja kodassa, puhdistivat hekin itsensä ja istuutuivat tupaan aivan joutilaina niinkuin sunnuntai-aamuna ainakin. Matti, joka oli ollut tallissa hoitamassa hevoisia, tuli juuri tupaan kysymään töitä, mutta nähtyänsä värttinät syrjähän sysätyksi, tuvan lakaistuksi, ihmiset pyhävaatteissaan ja isännän lukevan virsikirjaansa, ymmärsi hän heti kuinka asian laita oli. Veitikkamainen nauru vetäytyi hänen kasvoillensa, mutta heti sen perästä pyysi hän hyvin vakaisena pesuastiata ja saippuapalasta Ingalta. Tyttö, joka oli sekä hämillään että harmissaan tästä naurettavasta sunnuntaista, antoi hänelle pyytämänsä, mutta kun hän samalla tuli katsahtamaan rengin silmiin, joista taaskin lystillinen nauru ilmaisi, purskahti hänkin hiljaiseen nauruun ja juoksi sukkelaan eteiseen, ett'ei isä huomaisi hänen iloisuuttaan.

Vähä myöhemmin jälkeen puolenpäivän tuli yksi naiduista tyttäristä, joka asui lähellä, jollekin asialle äidin luokse. Hän oli tietysti arkipäiväisessä puvussaan ja laski, tervehdittyänsä pienen hyvin lauvantakimaiseen paitaan puetun poikansa lattialle, johon pienokainen jäi seisomaan likainen sormi suussa.

"Eikö äitisi ole kylvettänyt sinua eilen ja antanut sinulle puhdasta paitaa?" kysyi vaari nostaen päätänsä virsikirjasta.

Naineella tyttärellä oli jotakin tulemassa huulilta, että muka nyt oli lauvantai eikä siis ollut niin kummallista jos oli vähän likainenkin, mutta äidin silmäyksistä ja sisaren viittauksista tuli hän tarkkaavaiseksi, ja katsasteltuansa ympärilleen tuvassa ja nähtyänsä isän virsikirjan ja juhlavaatteet, huomasi hän että jotakin outoa oli tapahtunut. Hyvin tuntien isän ankaruuden ja yksipäisyyden, vaikeni hän ja vilkutti ainoastaan äitiä tuvan nurkkaan, jossa hän kuiskuttaen pyysi lainata karttoja ja samalla kysyi myöskin mitä se merkitsi, että he viettivät pyhäpäivää lauvantaina.

"Luulin isän olevan uudisviljelyksellään", sanoi hän vihdoin.

"Niinhän se on", sanoi äiti, hänkin vähän hämillään tästä erhetyksestä, "mutta isä oli kipeänä yhden päivän ja se varmaankin tuntui hänestä niin pitkältä kuin kaksi, ja nyt luulee hän olevan sunnuntain tänäpäivänä. Tiedäthän, ett'ei maksa vaivaa häntä vastustaa. Herra Jumala, voimmehan nyt juuri levätäkin yhden päivän, eihän siitä mitään vahinkoa tule, ja työt lopetettiin niityllä jo eilen."

"Entäs huomenna?" kysyi tytär, "ette suinkaan voi tehdä työtä sunnuntaina?"

"No, huomenna saamme nähdä, ehkä isä sitte huomaa…"

Hän ei kerinnyt lopettaa ajatustansa, sillä isäntä sanoi hämmästyneenä; "mikäs nyt papilla on, kun kirkkoaikana on ulkona matkustamassa?"

Kaikki riensivät akkunaan. Aivan oikein. Ajokalut oli portaiden edessä, ja niistä nousi seurakunnan pastori, nähtävästi aikovana tupaan. Emäntä kiiruhti puhaltamaan hiilosta takassa ja panemaan muutamia tikkuja ja kolikoita siihen. Inka lähetettiin hakemaan vettä kahvipannuun ja naimisessa olema sisar puhdisti pikku poikansa nenää muistuttaen häntä antamaan kauniisti kättä papille, kun tämä tuli häntä tervehtimään. Pastori astui sisään, tervehti ystävällisesti kaikkia, ja istuutui sitte esiintuodulle tuolille.

"Minä tulen sairaan luota täältä läheltä", sanoi hän, "ja aijoin poiketa teidän luonanne, Syrjänen, puhumaan siitä ruotulaismuorista, josta te viimeksi kerroitte. — Oikein ilahuttavaa on", pitkitti pastori katsellen mielissään ympärilleen tuvassa, "tulla näin järjestettyyn ja hupaiseen kotiin kun tämä on."

Ukko Syrjänen aikoi muistuttaa, että kumminkin sunnuntaiksi tavallisesti köyhemmässäkin kodissa koetellaan laittaa kaikkia siistiksi, jolloin kaikki työt voidaan sysätä syrjään, mutta hän oli niin hämmästyksissään nähdessään seurakunnan ainoan papin matkalla keskellä kirkkoaikaa, niin ett'ei hän osannut sanoa sanaakaan. Pikainen erhetys ett'ei tänään ollut sunnuntai lensi myöskin hänen aivojensa läpi ja sai veren hehkumaan hänen poskillansa, muistaissansa kuinka hän eilen oli pakoittanut koko talonväen pitämään sitä päivää lauvantaina.

"Sanotaan", jatkoi pastori puhettansa, "ett'ei talonpojilla suurimmassa osassa Hämettä ole oikein siistejä ja kunnollisia huoneita, mutta hupaista on nähdä poikkeuksia olevan."

Emäntä, joka osaksi tiesi ett'ei hänen huoneensa tavallisesti likimainkaan ollut siisti ja tunsi että tämä oli ansaitsematonta kiitosta, osaksi pelkäsi miehensä lausuvan jotakin josta pappi huomaisi päivän erhetyksen, seisoi allapäin keskellä permantoa eikä tiennyt mitä vastata, vihdoin sanoi hän:

"Missä on vaan yksi huone, jossa täytyy tehdä kaikki työt, niin ei sitä aina voi pitää niin siistinä."

"Se on totta", myönsi pastori, "mutta suuri eroitus on kumminkin huoneella jota jokapäivä puhdistetaan ja huoneella joka koko viikon on samallaisessa siivossa. Näen virsikirjan pöydällä. Minua ilahuttaa, että te alotatte päivänne Jumalan sanalla. Jokaisen perheenisän tulisi ottaa esimerkkiä teistä ja väellensä lukea virrenvärssy tai lyhyt rukous joka aamu. Sillä olisi suuri siunaus myötänsä, eikä siihen menisi aikaa kuin muutamia minuuttia."

Emäntä kuuli nyt kahvipannun kiehuvan yli ja riensi sen vuoksi uunin eteen. Inka ja Henriika juoksivat edestakaisin aitan ja tuvan, pöydän ja kaapin väliä hakemassa kermaa, hakkaamassa sokuria ja asettelemassa kuppia, naimisessa olevan tyttären juostessa kotoaan hakemassa vehnäistä, kun kotitalossa ei ollut.

Juotuansa kahvit ja keskusteltuansa isännän kanssa asiasta, matkusti pastori pois. Mutta nyt tuli tuskallinen hetki talon väestölle. Ei edes nuorisokaan uskaltanut nauraa. Matti seisoi selin huoneesen, pani piippuunsa. Inka rupesi kampaamaan pikku veljensä päätä, ja Henriika meni ulos saattamaan vanhempaa sisartansa joka, kartat saatuansa, läksi kiiruusti kotiinsa, peläten oikeata ukkosenilmaa, kun isä huomasi erhetyksensä ja soimauksilla kohtelisi talonväkeänsä niinkuin hän tavallisesti teki vihaiseksi tultuaan. Emäntä avasi vaatearkkunsa ja oli etsivinänsä jotakin, hänkin odotti myrskyä. Isäntä istui äänetönnä ja allapäin pöydän ääressä. Sellaista nöyryytystä ei hän elinpäivinänsä ollut saanut kokea. Liian ylpeä oli hän sanoilla tunnustamaan erhetystänsä, mutta tavattoman sävyisellä äänellä käski hän Matin valjastamaan nuoremman hevosen, hän muka lähtisi kauppiaan luo kirkonkylään jolla oli lypsylehmä myötävänä. Suuttuessaan ajokaluille, sanoi hän:

"Voit hakata loput niistä havuista joita viikolla toit ja mene sitte seppään toisen hevosen kanssa, se on kengitettävä."

Matti kumarsi hyvin totisena niinkuin ei olisi ikinä alkanut päiväänsä sunnuntaina, mutta kun ei isäntää enää näkynyt, avasi hän leveän suunsa sydämelliseen nauruun ja läksi sitte työhönsä. "Turhaan pesinkin itseni", sanoi hän, "mutta samapa se, kiittihän pappi puhtautta." Ja sitte nauroi hän taas.

Sisällä surisivat rukit ja Henriika kutoa helskytti kangasta, iloiten kaunisjuovaisista matoista, jotka hän huomenna sai levittää permannolle pikku kammariin tuvan perässä. Emäntä ei virkkanut sen enempää isän erhetyksestä, mutta jälestä puolenpäivän rupesi hän molempien tyttöjen kanssa pesemään ja puhdistamaan sekä tupaa että kammaria, viemään pois kaikkia tarpeettomia kaluja, romuja ja rikkinäistä astioita, likaisia vaatteita ja tyhjiä vakkoja. Pastorin ansaitsematon kiitos oli tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja hänelle tuli tarvis koettaa eikö kävisi laatuun pitää kotia siistimpänä.

Kun isäntä sitte iltasella tuli kotia, huomasi hän saunan vielä kerran lämmitetyksi, havut hakatuksi hevosen kengitetyksi, tuvan niin siistiksi ja puhdistetuksi kuin se muutoin oli ainoastaan suuriksi juhliksi laitettu ja hyvän kauraryynipuuron höyryävän vadissa pöydällä, tunsi hän hiljaisen mielihyvän virtaavan koko olentonsa läpi, ja ensi kerran 25 vuoden kuluessa liikkui hänessä tunnustamisen ja kiitollisuuden tunne hiljaista hyvää emäntää kohtaan, joka niin kauvan oli ollut hänen kuuliainen orjattarensa.

Mutta historia lauvantai-sunnuntaista levisi yht'äkkiä paikkakunnalla. Matti ei voinut olla sitä kertomatta tuttavillensa, ja jokainen joka tunsi Mikko Syrjäsen, piti sitä oivallisena rangaistuksena hänen itsepäisyydelleen ja vallanhimolleen.

Kaksi hyvää asiaa oli sen ohessa tämä merkillinen sunnuntai aikaansaanut. Syrjäsen tupa oli varmaankin siitä päivästä saanut komeamman näyn ja isäntä sävyisemmän tavan perheväkeänsä kohtaan.

Semmoinen oli se historia.

Anna-Liisa.

"Vähän päällä olit sinä uskollinen."

Math. 25:21.

Anna-Liisa oli majatalon piika. Se ei ole juuri korkea tahi ylhäinen paikka tässä maailmassa eikä se ole niin kadehdittavakaan, mutta siinäkin on velvollisuuksia, joita voi täyttää hyvin tai huonosti, ja silläkin alalla voi toimittaa jotakin jos tahtoo. Anna-Liisa oli itse ansainnut leipänsä melkein siitä asti kun käymään kykeni. Ensin kerjäläisenä, sitte paimentyttönä ja lastenpiikana, ja seitsentoista vuotiaana tuli hän Kaukolan majataloon, johon johon hän sitte jäi moneksi vuodeksi, sillä hän sanoi pääasian olevan olla työtä ja sama minkälaista työtä, kunhan se vaan oli kunniallista. Ei hänellä ollut niinkään hyvät päivät, mutta Anna-Liisa ajatteli että "jonkun pitää olla majatalonkin piikana, ja silloinhan hän voi olla yhtä hyvin sinä kuin joku muukin." Hän olikin tyttö, jota ei kukaan emäntä päästänyt luotaan, jos vaan hän itse tahtoi jäädä. Hän oli vahva ja terve, ahkera ja väsymätön, niin kunniallinen kuin kulta ja niin kärsivällinen ja hyväluontoinen kuin vaan voitiin toivoa. Hänellä oli raskas työ päivällä ja hyvin vähän lepoa yöllä. Alinomaa häntä huudettiin ja lähetettiin, välistä piti hänen leipoa, välistä keittää juomaa, välistä jouduttaa kahvia matkustavaisille, välistä hankkia kyytihevosta. Ja kun hän ehtoolla oli kerinnyt nukkua paraimpaan uneen, niin kolkutettiin oveen. Silloin täytyi hänen nousta ylös, sytyttää päre ja avata ovi, sytyttää kynttilä ja etsiä päiväkirja. Mutta ei tässä vielä ollut kaikki. Välistä, kun oli sateinen syysyö ja kylmä talvi-ilta, tahtoi matkustavainen saada ryypyn vahvistuksekseen tahi vähän ruokaa taikka tulennoksen, ja kauvan aikaa viipyi ennen kuin hän taas matkusti. Kun Anna-Liisa sitte taas, viluisena ja unisena, etsi kovan olkivuoteensa ja mielihyvissään veti nahkaiset päällensä, voi tapahtua että kaksi tai kolme rekeä ajoi pihaan. Niissä oli ehkä vanhoja, käheitä herroja jotka tahtoivat totia, viluisia rouvasihmisiä jotka tarvitsivat tulennoksia ja koko joukko unisia, kärtysiä lapsia, joille oli laitettava vuode, ja kaikki piti tapahtua heti. Yksi tahtoi pesuvettä, toinen voileipää, yksi pyysi kynttilätä ja toinen papyrossia. Kello oli jo kaksitoista ja yksi, ennenkuin kaikki pääsivät levolle ja ennenkuin tuo väsynyt tyttö pääsi lepäämään.

Majatalo oli aivan lähellä kirkkoa, ja usein kyllä sunnuntaina sai siis Anna-Liisa tilaisuuden pistäytyä sinne, jos ei kauvemmaksi aikaa niin kumminkin saarna-ajaksi, mutta yhtä usein tapahtui myöskin, että hän oli niin kiinnitetty herrojen passaamiseen, ett'ei hänellä ollut aikaa mennä Jumalan huoneeseen. Silloin piti hän varalla ensimäisen joutohetken jonka hän sai ja hiipi huomaamatta pikku kammariin saunan perässä, jonne hän voi kuulla virrenveisuun kirkosta ja jossa hänellä, arkussansa, oli virsikirjansa ja katkismuksensa samoinkuin muutkin tavaransa. Ensin luki hän aamuvirren, sitte päivän evangelion ja muutamia kirkkorukouksia, ja lopuksi jonkun kappaleen katkismuksesta. Kun tämä oli tehty, otti hän käsiin vanhoja sanomalehtiä, joita matkustavaisilta oli jäänyt vierashuoneisiin. Näissä oli voi- ja sianlihapilkkuja tai haisivat ne silliltä, sillä ne olivat olleet eväsvakoissa, mutta toisinaan olivat ne vielä puhtaita ja uusia. Näitä luki köyhä tyttö ahkerasti. Sellaiset vähäiset hetket saunakammarissa olivat Anna-Liisan ainoa ilo viikon ajalla ja ikäänkuin antoivat hänelle uusia voimia uudestaan alkamaan paljotöistä elämäänsä.

Joku hänen tuttavansa herrastalon neitsy oli kerran sanonut: "en minkään edestä maailmassa tahtoisi olla piikana majatalossa. Ensiksi on se niin orjallista elämää ja toiseksi ei niistä moni ole kunniallinen."

Anna-Liisa suuttui harvoin, mutta nyt tuli hän vihaiseksi ja sanoi: "kunniallinen — moni kunniallinen! Katso vaan että herrastalon neitsyet vastustavat kiusauksiansa, kyllä minä omistani pidän huolen."

Ja tohellakaan ei ollut yhtään vakavampaa ja kunniallisempaa tyttöä koko pitäjässä.

Oli aika, jolloin Anna-Liisakin oli ajattelematon tyttö, joka töintuskin teki mikä hänen oli täytymys, mutta ei enempää, ja joka ajatteli enimmän itseänsä ja omaa huviansa. Se oli vanhan papin aikana. Hänellä oli pitkät saarnat täynnä kauniita sanoja ja värssyjä, mutta ne ei auttaneet paljo Anna-Liisaa, sillä hän nukkui tavallisesti heti alussa, väsyneenä vaivaloisesta työstänsä ja vähäisestä makuustansa. Mutta sitte tuli uusi pappi pitäjään. Hän oli vielä nuori eikä hänen saarnansa olleet hyvin pitkiä, mutta kummallista oli kuinka ne voivat pitää ihmiset valveilla. Anna-Liisa oli hyvin taitamaton, tyttö raukka, mutta kaksi lausetta uudelta papilta oli tehnyt häneen erittäin syvän vaikutuksen.

Jonakin päivänä oli hän puhunut kristityn velvollisuuksista ja uskon hedelmistä, ja kuinka jokaisella on tilaisuus tehdä hyvää lähimmäisellensä, sekä täyttää velvollisuuksiansa enemmän tai vähemmän, kun hän vaan ottaa niistä vaarin. Anna-Liisa ajatteli: "niin tuo voi olla muille, tuo, mutta ei minulle, tälläiselle köyhälle kyytihevoselle kuin minä olen. Minunhan täytyy mennä sinne minne lähetetään." Samassa sanoi pappi: ei mikään paikka maailmassa ole niin vähäinen, ett'ei nämät sanat soveltuisi joka kristittyyn. Köyhinkin palvelija on saanut leiviskänsä hoidettavaksi ja hänen täytyy kerran tehdä tili siitä.

Toinen muistettava sana jonka pappi sanoi oli "kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme." Jumala, joka johtaa meidän kohtaloitamme, on niin rikas rakkaudesta ja viisaudesta, että kuinka synkältä meistä toisinaan näyttäisikin, voimme me kumminkin olla vakuutetut että se kaikki koituu lopullisesti hyväksi.

Tämä antoi nyt köyhälle tytölle paljon ajattelemista. Kotiin tultuansa kirkosta, tuntui hänestä kuin hän nyt vasta olisi tullut palvelukseen. Kaikki oli niin uutta, katseltaissa jokaista tointa kristillisenä velvollisuutena. Suuremmalla nöyryydellä kuin koskaan ennen palveli hän matkustavaisia, jotka tänäpäivänä kulkivat ja auttoi sitte emäntää karjakartanolla rivakasti ja kelvollisesti.

Syksyllä tuli uusi renki taloon. Antti oli iloinen ja kaunis poika ja tuli heti ei ainoastaan Anna-Liisan, vaan koko kylänkin lemmikiksi. Hän oli leikkisä ja ystävällinen kaikkia tyttöjä kohtaan, mutta erittäinkin näytti hän olevan se Anna-Liisaa kohtaan. Kerran oli hän oikein kosinutkin häntä, mutta vallattomalla ja ilkivaltaisella tavalla niin että nuori tyttö juoksi pois mitään vastaamatta. Seuraavana kesänä liikkui rokkotauti paikkakunnalla. Anttikin sairastui siihen kovasti. Kun hän nyt huokaillen ja voihkien tuskasta ja kuumeesta makasi vuoteellansa, korkealla laipion rajassa hollituvassa, liikutti se Anna-Liisan säälivää sydäntä, ja hän pyysi saada muuttaa potilasta sinne pikkuseen saunakammariin.

"Täällä on niin lämmin", sanoi hän, "ja niin paljo kärpäsiä, jaaritusta ja melua."

"Kyllä se on totta", sanoi emäntä, "mutta kuka häntä hoitaa siellä? Täällä voi yksi ja toinen antaa hänelle vettä juodaksensa, mutta siellä on hän yksin."

"Kyllä minä häntä hoidan", vastasi Anna-Liisa, "minä juoksen siellä aina vähän väliä."

Niin muutettiin Antti viileään, rauhalliseen saunakammariin, ja Anna-Liisa piti lupauksensa käyden häntä katsomassa aina vähän väliä. Hän oli kuullut lääkärin jollekin määränneen kylmässä vedessä kastettuja liinalappuja pidettäväksi kasvojen päällä estääksi rokon pääsemästä silmiin ja nenään. Tätä koetti nyt Anna-Liisakin. Pitkinä kesäöinä istui hän tuntikausittain hautomassa hänen muotoansa, taikka makasi ainoastaan kovalla lattialla paremmin kuullaksensa hänen huutoansa kun hän tahtoi juodaksensa. Alttiiksipanevan tytön suureksi iloksi paranikin Antti. Mutta nyt tuli hänen vuoronsa. Hänkin sai maata saunakammarissa ja kyllä siellä olikin viileä ja rauhallinen, mutta voi! ei kukaan hautonut hänen kasvojansa, ja harvoin muisti joku tuoda hänelle edes raitista vettä. Tuli heinäntekoaika, kaikki olivat heinäniityllä, ja emännän, joka yksinään oli kotona, täytyi palvella matkustavaisia, laittaa ruokaa väelle ja hänellä oli ainoastaan silloin tällöin tilaisuus käydä katsomassa sairasta.

"Tämäkin on tuleva minun parhaakseni", huokasi Anna-Liisa, "vaikka vaikea on sitä uskoa."

Kymmenen viikon kuluttua voi Anna-Liisa nousta ylös ja ruveta helpompiin töihin. Päivällispöydässä oli nuori renki taaskin puhelias ja täynnä iloisia kokkapuheita kuin tavallisesti ainakin. Lopulla kääntyi hän Anna-Liisankin puoleen ja sanoi ivallisesti: "tyttöraukka; et sinä ollut kaunis ennenkään, mutta nyt olet semmoinen, että saat hevoset peljästymään näyttämällä itseäsi niille."

Isäntä oli harvapuheinen mies, mutta nyt kapsahti hän ja sanoi vakaisesti: "minun mielestäni sinun, Antti, pitäisi olla viimeinen puhumaan hänen rokonarvistaan."

Antti tuli tulipunaiseksi ja kumartui ottamaan veitseänsä jonka hän oli pudottanut, ja muut söivät hiljaa alakuloisina, mutta Anna-Liisan kyyneleet juoksivat hiljaa ja tulvillaan.

Jonkun ajan kuluttua oli hän pesemässä vaatteita kodassa, kun hän, harvan seinän läpi, näki Antin tulevan hakemaan vettä kaivosta, joka oli juuri lähellä.

Naapuritalon nuori tyttö seisoi aidan vieressä ja puheli hänen kanssansa.

Yht'äkkiä sanoi Antti: "oletko jo puhunut isällesi?"

"Niin, mutta hän sanoi yleensä puhuttavan että sinä aijot naida Anna-Liisan."

"Majatalon piijan? ei kiitoksia! Sinustahan olen pitänyt koko ajan."

"Hyvä, sano se sitte isälle, hän ei usko minua. Hän sanoo ett'ei sinun pitäisi jättää Anna-Liisaa."

"Enhän minä koskaan ole luvannut hänelle mitään", sanoi Antti vihastuneena, "kuka tuommoisen tarhapöllön naisi… kyllä hän on hyväluontoinen, mutta…"

Silloin hyppäsi hän aidan yli ja katosi Anna-Liisan näkyvistä.

Kuumat kyyneleet tippuivat alas pesupönttöön, tyttöraukan ajatellessa mitä oli kuullut. Mutta sitä ei voitu auttaa. "Kyllä papin on hyvä puhua", sanoi hän itseksensä. "Hänellä on nuori, kaunis rouva ja hauska pappila ja pieniä, suloisia lapsia, mutta minä — olen myöskin oleva parhaakseni? Ei, surukseni ja vahingokseni on se vaan."

Anna-Liisan lopetettua työnsä oli jo melkein pimeä. Tuvassa istui valkean ympärillä kyytimiehiä ja Antti, jotka vihelsivät iloista laulua, sekä toinen palvelustyttö karttoineen ja villoineen. Anna-Liisa oli hyvin väsynyt ja myöskin vähän viluissaan, sillä nyt oli kylmä syysilta ja rankasti oli ruvennut satamaan. Ei kukaan näyttänyt tahtovan antaa hänelle lämmintä sijaa. Silloin meni hän sänkyynsä tuvan nurkkaan, muutti vaatteensa ja otti sukanneuleensa.

Iltasella myöhään, kaikkien syötyä ja etsittyä makuupaikkansa, tuli pieni kyytipoika kotia aivan läpimärkänä itkien kylmän tähden. Anna-Liisan, joka juuri aikoi panna maata, kävi sääliksi tuo pikkumies ja hän puhalsi valkeaa uudestaan takkaan. Sitte käski tämä riisua hänen päältänsä märät vaatteensa, antoi hänelle vanhan villahameen ja lammasnahkaturkin käärittäväksi ympärilleen sill'aikaa kuin vaatteet kuivivat ja lämmitti sitte keiton tähdettä pojalle, joka söi hyvällä ruokahalulla ja meni kohta lämpimänä ja ravittuna uunille makaamaan.

Anna-Liisa oli nähnyt kuinka repaleiset ja huonot poikaraukan vaatteet olivat. "Ei ole kumma jos häntä paleltaa", sanoi hän, "kun hänellä on niin monta reikää takissa, ja tuuli puhaltaa niiden läpi kuin seulasta."

Seuraavana iltana otti hän muutamia vaatetilkkuja omista varoistansa ja paikkasi pojan takin ja housut, parsi hänen sukkansa ja kintaansa, ja kun tämä iloissaan ja liikutettuna kiitti tästä tavattomasta ystävällisyydestä, tunsi köyhä tyttö itsensä niin tyytyväiseksi ja sydämensä niin helpoitetuksi, kuin olisi joku osa hänen surustansa otettu pois.

Sitte piti hau vaaria köyhistä pienistä kyytipojista, joita hyljättyinä ja usein huonosti vaatetettuna isäntänsä olivat lähettäneet kyydintekoon.

Jonakin talvi-iltana tuli matkustavainen herra, joka välttämättömästi tahtoi saada hevoista ja matkustaa etemmäksi. Kymmenvuotiaan pienokaisen vuoro tuli lähteä kyytiin, valjastaessaan hevosta pienillä kohmettuneilla käsillänsä, itki hän katkerasti.

"Mitä itket? kysäisi Anna-Liisa.

"Pelkään niin paluumatkaa", vastasi poika, "pitkä on väli ja tie on kolkko, ja kerrotaan juosneen koko susilauman tien poikki suuren mäen kohdalla."

Tämä hyväluontoinen majatalon piika meni herättämään muita miehiä ja kysyi eikö kukaan heistä tahtoisi mennä pojan sijasta, mutta nämä sanoivat ett'eivät he turhan takia viitsi lähteä jääkylmään, myrskyiseen yöhön, ja että poika oli kyllä suuri pitämään omaa vuoroansa.

Silloin otti Anna-Liisa lämpimän nahkaröijyn päällensä, kietoi suuren huivin päähänsä ja istuutui kutsilaudalle. "Mene nyt makaamaan", 'sanoi hän pojalle, "minä menen sinun edestäsi, ja nyt hoidan minä sinun hevoistasi."

Kuinka iloinen tämä pikkumies oli, tästä voidaan kyllä arvata.

Seuraavana aamuna oli taaskin kylmä ja lumipyry. Kaikki kyytihevoset olivat väsyksissä, sillä matkustavaisia oli ollut tavallista enemmän, niin että kaikki vuorot olivat kulkeneet. Silloin tuli vielä herra joka aikoi lähimmäiseen kaupunkiin.

"Hän mahtaa olla rikas patruuna", sanoi häntä tuonut kyytimies, "hänellä on suuri nahkalaukku vyöllä, ja kun hän maksoi minulle, näin minä että hänen lompakkonsa oli täynnä seteliä ja hopeita, niin että se hädintuskin meni kiinni."

Kestikievari tuli nyt sisään ja käski Antin valjastamaan talon hevosen ja kyyditsemään matkustavaista kaupunkiin. Antti läksi. Pannessaan turkkia päällensä ja sitoessaan paslikkata päähänsä, oli hän tavallista suulaampi ja iloisempi, lauloi ja vihelteli, mutta Anna-Liisasta, joka aivan äänetönnä istui nurkassansa sukanneuleineen, tuntui kuin hänen silmänsä olisivat näyttäneet kummallisen rajuilta ja levottomilta. Ja juuri ennen lähtöänsä, joi hän melkein puolikorttelia viinaa yhdellä harppauksella — lämmitelläkseen, sanoi hän.

Kahdentoista aikana yöllä palasi hän takaisin. Anna- Liisa, joka oli ollut päiväkirjahuoneessa sammuttamassa kynttiIätä, postiljoonin mentyä, oli vielä valveilla ja sytytti päreen näyttääksensä valkeata Antille.

"Mitä sinä istut ja vartoot ihmisiä", öyhkäsi hän, mennessään hänen sivuitsensa ovessa.

"En sinua ole varronnut", vastasi hän hämmästyksissään hänen tavattoman vihaisesta äänestään, "postiljooni läksi juuri, ja minä olin ylhäällä sammuttamassa kynttilää."

"Vai niin, menikö hän?"

"Meni. Kyllä kai sinä tulit häntä vastaan?"

"Kyllä, se on totta."

Antti istuutui rahille takan viereen ja tähysteli äänetönnä palavaan päreeseen. Hän oli vaalea ja hänen huulensa vapisivat. Silloin tällöin laski hän kätensä otsalleen, ja käsi vapisi. Hämmästyneenä ja peloissaan katseli Anna-Liisa häntä eikä muistanut että hänen oli maata ruvettava.

"No mitä sinä täällä seisot?" sanoi Antti ja nousi äkkiä ylös, "kyllä on niinkuin sanoin, sinä vartoot minua."

"Antti", sanoi Anna-Liisa hiljaa ja vapisten, "kuinka sinulle käy, mitä olet tehnyt?"

"Varo itseäsi tyttö!" huudahti Antti vihoissaan, mutta hillitsi itsensä ja heitti sukkelan silmäyksen makaavaan talonväkeen, mutta ei kukaan ollut herännyt.

"Suuri Jumala, paitasi hiha on verinen?" puhkesi Anna-Liisa sanomaan, ja hänen polvensa horjuivat.

Antti tarttui hänen kurkkuunsa ja sanoi hammasta purren: "jollet vaikene, niin on tämä viimeinen hetkesi… minä olen… loukannut käteni aisaan… hevonen, tuo kirottu luontokappale tahtoi purra minua, puri minua vähän… mene nyt makaamaan… älä ole vihoissasi minulle… ainahan olet ollut hyvä minua kohtaan… hoidit minua kipeänä ollessani… kyllähän voit ymmärtää ett'en minä tehnyt muuta kuin vein sen herran — jonkun luokse kaupunkini."

Anna-Liisa ei uskaltanut vastata sanakaan, mutta hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi, että Antti oli tehnyt jotakin pahaa, kenties jotakin hirmuista. Hän kävi verkalleen vuoteellensa, pani maata, mutta ei voinut saada unta. Antti istui vielä kauvan aikaa takan edessä ja heitti silloin tällöin aran silmäyksen pimeään nurkkaan, jossa Anna-Liisan vuode oli. Vihdoin, päreen loppuun palettua, meni hänkin levolle ja nukkui raskaasti.

Muutamien päivien kuluttua tuli nimismies taloon. Hän kävi siinä aikavälistä tarkastamassa majataloa, mutta tällä kertaa tuli Anna-Liisa niin valkeaksi kuin palttina, nähdessään re'en seisattuvan portaitten eteen.

"Kuka se oli, joka tässä muutamana päivänä kyyditsi tuota oluenpanijaa kaupunkiin?" kysyi nimismies Anna-Liisan tullessa avaamaan vierashuoneen ovea.

"Onko täällä matkustanut oluenpanija?" kysyi Anna-Liisa.

"On, se lihava punavöinen, toissilmäinen herra."

"Jahaa. Talon renki Antti kyyditsi häntä. Onko… jotakin… hänelle tapahtunut?" kysyi Anna-Liisa vapisevilla huulilla, hänen sydämensä tykytti niin että hän tuskin voi hengittää.

"Missä se mies nyt on?"

"Hän hakkaa havuja pihalta."

"Onko isäntä kotona?"

"On."

"Käskekää hänen tulla tänne."

Isäntä tuli. Heti kutsuttiin sisään Antti, emäntä ja muutamia kyytimiehiä sekä Anna-Liisaa. Siltavouti tuli myöskin lautamiehen kanssa, ja oikea kuulusteleminen alkoi. Matkustavainen oluenpanija ei ollut koskaan saapunut kaupunkiin; postiljooni oli, viimeksi kulkiessaan, nähnyt verijälkien vievän metsään tien vieressä, ja oluenpanija oli löydetty, murhattuna ja kaivettuna lumeen. Hänen kultakellonsa ja kaikki hänen rahansa, monta, monta sataa markkaa oli poissa. Kyytimiestä ruvettiin epäilemään. Alussa kielsi hän jäykästi ja väitti vaan vieneensä matkustajan kaupunkiin, mutta sitte alkoi hän puhua itseänsä pussiin, tuli aina vaaleammaksi ja levottomammaksi ja rupesi vihdoin itkemään. Nyt piti Anna-Liisankin sanoa mitä hän tiesi. Kuinka raskasta ja vaikeata oli todistaminen sitä vastaan josta hän niin paljo oli pitänyt! Mutta totuus täytyi sanoa. Paljoa ei hän tosin tiennyt, mutta Antin levottomuuden ja kummallisen tavan, sekä hänen verisen paidanhihansa kertoi hän. Mieluummin olisi hän antanut leikata kielensä poikki kuin sanoa tätä, mutta totuus piti tuoda esille. Vihdoin tunnusti Antti. Kohta aikoi hän mennä naimisiin ja tarvitsi rahoja, eikä hänen tarkoituksensa ollut murhata, mutta oluenpanija huomasi hänen aikovan varastaa nahkalaukkua ja kun hän otti revolverinsa, silloin antoi Antti hänelle syvän piston puukollansa, ja — niin oli se tehty. Kun nimismies meni pois, ja Antti vaaleana, allapäin istuutui siltavoudin viereen ja vietiin pois vankina, puristi Anna-Liisa kätensä ristiin ja sanoi hiljaa vuodattaen kuumia kyyneleitä: "sekin, jonka luulin olevan surukseni ja vahingokseni, oli minun parhaakseni…"

Sitte rupesi hän järjestämään huoneita ja laittelemaan valkeita uuniloihin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänen sydämensä oli raskas kuin kivi.

Miksi piti tuon nuoren, iloisen pojan tehdä itsensä niin onnettomaksi!

Nyt ajoi taaskin reki pihaan. Nuori lyyrylakkinen herra nousi siitä ylös ja tuli päiväkirjahuoneeseen. Hän melusi ja kirosi ja kutsui kaksi pulloa olutta. Anna-Liisa pani päiväkirjan ja mustetolpon esille ja korjasi pöytäliinaa.

"No tuleeko sitä pian?" kysyi ylioppilas äkäisesti.

"Kyllä", vastasi Anna-Liisa rauhallisesti, "mutta minun mielestäni on herra saanut kylliksi sitä lajia. Parasta olisi panna maata ja sitte syödä palanen silliä voileivän kanssa."

Silloin vihastui nuori herra ja sanoi tietävänsä mitä hän tarvitsi, ja käski tottelemaan heti. Hän saikin pyytämänsä.

Tunnin kuluttua, kun Anna-Liisa tuli katsomaan eikö herra jo matkustaisi, makasi tämä lattialla, turkki päällä ja lakki päässä, ja hänen vieressään oli taskusta pudonnut täysi kukkaro, pöydällä oli molemmat olutpullot tyhjinä.

"Voi sinua poloista", sanoi Anna-Liisa sääliväisesti, "ethän sinä ole parempi kuin huonoin kyytimies, ja sinun pitäisi kumminkin ymmärtää paremmin."

Sitte otti hän rahakukkaron talteen, pani tyynyn makaavan pään alle ja meni pois.

Iltasella heräsi ylioppilas. Kun Anna-Liisa tuli kynttilää sytyttämään, istui hän hyvin häpeissään ja vakavana pöydän ääressä.

"Ethän toki liene nähnyt rahakukkaroani?" kysyi hän alakuloisena.

"Täällä on ollut monta matkustajaa sen perästä ja herra on maannut lukitsemattomassa huoneessa", vastasi Anna-Liisa.

"Se on totta. Vaan mitä on minun nyt tekeminen, siinä olivat kaikki minun matkarahani."

"Niin, toiste tulee herran pitää parempi huoli matkarahoistaan", penäsi Anna-Liisa, "ehkä herralla on köyhä äiti niinkuin monella muullakin ylioppilaalla, ja tässä on rahat."

"Mitä sanot? Rahani!" ylioppilas kavahti ylös, sieppasi rahakukkaron. "Rehellinen tyttö! Minä olin ehkä tullessani epäkohtelias sinua vastaan, anna minulle anteeksi!"

"En ole tottunutkaan juuri suureen kohteliaisuuteen", vastasi Anna-Liisa tyynesti hymyillen.

"Kas tässä edes juomarahoja rehellisyydestäsi."

"Ei, kiitoksia", sanoi Anna-Liisa, "pitäkää matkarahanne, en ollut rehellinen palkinnon tähden."

Vuoden perästä tuli yksinäinen rouvasihminen majataloon. Oli myrsky ja räntäsade, jo ilta ja rupesi pimenemään. Matkustavainen oli hyvin nuori tyttö ja monta vuotta oli hän matkustanut tätä tietä kouluun mennessä ja koulusta tullessa. Anna-Liisa tunsi hänen, mutta ihmetteli kuinka hän, joka ennen oli aina ollut niin iloinen ja puhelias, nyt oli niin hiljainen ja vaalea ja kuinka hän näytti niin sanomattoman surulliselta. Turhaan hääräsi Anna-Liisa hänen ympärillänsä, ripusti hänen vaippansa kuivamaan, teki hänelle vuoteen ja kysyi eikö hän tahtoisi jotakin lämpöistä illalliseksi. Ei, hän ei tahtonut mitään. Anna-Liisa oli nyt tehnyt kaikki mitä oli voinut, mutta vaikea oli hänen jättää nuori tyttöraukka yksinään ja suruiseksi. Sen vuoksi nosti hän tuolin valkean eteen ja sanoi:

"Rakas nuori neitikultani, tulkaa ja istukaa tähän, te olette vilustunut ja väsynyt."

Ja kun vieras oli tehnyt niin, laskeutui Anna-Liisa polvillensa, riisui märjät kengät, ripusti sukat uunin nuoralle ja rupesi varovaisesti hieromaan pieniä kylmiä jalkoja suurilla, karkeilla käsillään.

Silloin suli vieraan nuoren naisen hiljainen, raskas suru, ja hän purskahti katkeraan itkuun.

"Voi kuinka sinä olet hyvä ja ystävällinen", sanoi hän, "kiitos, kiitos! Jumala sinulle palkitkoon!"

"No minä huomasin neidillä olevan suuren surun, ja minä tiedän mitä suru on. Neitihän onkin matkustanut täällä ennen monta kertaa vuodessa, niin että te olitte kuin tuttava."

"Niin, kultaseni."

"Mutta minä vaan tahdoin sanoa että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu meidän parhaaksemme. Niin sanoi pastorimme ja vaikka minä en voinut sitä ennen oikein uskoa, niin tiedän minä sen nyt."

Anna-Liisa kertoi nyt oman pienen historiansa Antista ja sanoi sitte: "kuinka hirmuista olisi ollut jos olisin joutunut naimiseen sellaisen miehen kanssa ja jos hän olisi tullut isäksi useimmille pienille viattomille lapsille."

Nuori nainen sanoi: "minä tulen juuri hautaamasta sulhastani. Vaikeata on tosin uskoa että se tulee minun parhaakseni, mutta tiedän Jumalan lähettäneen minulle tämän surun, ja täytyyhän minun luottaa hänen rakkauteensa. Kiitos sitä muistuttamastasi." Nyt otti hän esiin valokuvan ja näytti sitä Anna-Liisalle. "Sen näköinen hän oli."

Tämä oli nuori kiherähiuksinen mies ja ylioppilaslakki kädessä. Anna-Liisa tunsi heti nuoren herran, jonka matkarahat hän kerran oli ottanut talteen.

"Niin, niin", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kyllä hän oli kaunis nuori mies, mutta ehkä Jumala huomasi hänen teille tuottavan surua, ja sen vuoksi otti se hänen teiltä. Menkää nyt makaamaan, minä tuon kupin lämmintä maitoa ja vähän korppua."

Tämän nuoren vieraan rauhoituttua, sammutti Anna-Liisa valkean, pani hiljaa oven kiinni ja heittäysi itse matolle uunin eteen etuhuoneessa. "Sillä", sanoi hän, "vaikeata on olla yksin, kun on suruissaan."

Niin teki köyhä majatalon piika edelleenkin hyvää ja osoitti rakkautta alhaisessa toimessansa ja koetteli tunnokkaasti täyttää monia velvollisuuksiansa, sillä hän tiesi, että ne oli hänen hoidettava. Harvoin sai hän kiitosta ahkeroimisistansa, mutta sisällinen tyytyväisyys täytti hänen sydämensä, ja siten vähitellen haihtui se raskas suru häneltä, niin että hän sai jälleen tyytyväisen mielen ja kulki hiljaa rataansa eteenpäin, luottaen Jumalaan.

Anna-Liisan tultua vanhaksi, oli hän säästänyt niin paljon, että hän voi ostaa pienen oman tuvan. Se oli niin lähellä kirkkoa, että hän siihen, niinkuin entiseenkin saunakammariin, voi kuulla virrenveisuun sunnuntaina. Siinä eli hän onnellisena ja levollisena kissansa ja kanansa, rukkinsa, virsikirjansa ja kahvipannunsa kanssa, ja nyt sai hän levätä kaikista vaivoistansa.

Niinin kosijat.

Oli kirkas talvipäivä. Tenhiälän talon suuressa tuvassa istui muutamia vaimoja tehden mikä mitäkin käsityötä, jolloin komea reki ajoi pihaan ja pysähtyi tallin eteen. Reistä nousi keski-ikäinen mies, jolla oli päällänsä uusi ja kaunis turkki monta kyynärää pitkällä punaisella vyöllä ympäröittynä. Hän otti suitset hevosensa suusta, sitoi marhaminnan rautarenkaaseen tallin seinässä ja otti sitte kirjavan loimen reistä, jolla hän peitti hiostuneen hevosen. Tällä aikaa oli tuvassa suuri hälinä. Emäntä väisti heti rukkinsa syrjähän ja sanoi:

"Se on varmaankin Järvenpään isäntä. Tytöt pankaa kahvipannu tulelle. Niini, mene kiiruusti kammariin ja pue itsesi hienoksi ja siistiksi. Maija, viskaa pois nuo romut tuosta oven edestä, täällä näyttää kaikki kuin Jerusalemin hävityksessä, Tiina, juokse kiiruusti Pippa-Eevaan hakemaan vehnäistä. Voi, voi minulla ei ole niin korppuakaan kotona! Missä on esiliinani? Jahaa, tuolla. Hametta en kerkiä enää muuttamaan. No, Niini, etkö kuullut? mene kiiruusti panemaan päällesi."

Noin neljäntoista vuotias pitkä ja kaunis tyttö jätti vitkastellen kangastuolinsa ja sanoi:

"Minkätähden minun pitäisi pukea päälleni? Hänellä on kai asiaa äidille, minä menen sillä aikaa juottamaan vasikoita."

"Et, sinä menet pukemaan päällesi. Nyt hän tulee!"

Niini meni äreissään pieneen porstua-pohjakammariin ja äiti valmistautui mielittelevällä hymyllä ottamaan vastaan tuota rikasta ja arvokasta vierasta. Piijat, jotka uteliaina olivat juosneet akkunaan, kiiruhtivat nyt ulos, yksi Pippa-Eevaan, toinen kotaan, ruotimummon Saaran tehdessä hyvää tulennosta ainoastaan silloin tällöin lämmitettyyn juhlatupaan, jonne Järvenpään isäntä nyt vietiin.

Jonkun hetken kuluttua tuli talon tytär kammarista ja asettautui epäileväisen näköisenä jokapäiväsen tuvan akkunaan.

"Se oli oikein, Niini", sanoi vanha Saara, "nyt olet sinä hieno. Tottapahan oli minun sanani ett'ei suotta jäänyt pitkä kekäle kammarin uuniin tänä aamuna; Jonas on varmaankin kosiomatkalla. Katsos vaan tuota nuorta mustaa hevosta ja lointa, ja tuota uutta rekeä, ja hopeahelaista piippua joka hänellä on suussa. Ohhoh Niini!"

"Mitä minulle tarvitsee osoitella? Minä olen nuorin talossa. Kosijoita tänne voi tulla yhtä hyvin äidille ja tytöille kuin sinulle ja minullekin, minä luulen että olette joutavia kaikki." Tälle nauroi Niini imelästi.

"Hiljaa vaan ett'ei hän kuule sinua", muistutti Saara, "semmoinen kuin Jonas ei kosikaan köyhiä piikoja."

"Miks'ei! Minun mielestäni kävisi se juuri hyvin laatuun."

"Ei se käy laatuun. Mutta kyllä kai kerran tähänkin taloon kosijoita otetaan vastaan. Monta on jo poislähetetty."

"Äidinkö kosijoita sitte?"

"Niin, mutta myöskin sinun."

"Minun! Mitä juttelet. Karttaa villojasi ja ole ääneti. Kuka minua kosisi? Enhän ole vielä ripilläkään käynyt."

"Ei se mitään tee. Huolellinen kosija odottaa siksi kun sinä tulet valmiiksi."

Nyt tuli emäntä sisään aika touhussa. "Missä se Tiina viipyy! Eikö kahvi ole jo valmista? Tässä sinä seisot, Niini, etkä toimita mitään. Mene sisään tervehtimään, sill'aikaa kuin minä laitan kahvitarjottimen järjestykseen.

"En", vastasi Niini, "en tahdo."

"Sinä olet aina itsepäinen! Juokse sitte kotaan jouduttamaan kahvia, täss' on kahvilaadikko ja mylly, ota sokeria arkusta ja tuo itse sisään kahvia. Joudu nyt!"

Niini laittoi kaikki taitavasti ja kerkeästi järjestykseen, mutta kun kahvi oli vietävä sisään, rupesi hän pyytämään Tiinaa ja Maijaa menemään hänen edestänsä.

"Mitä puhut, Niini!" sanoi Maija, "minä joka näytän kuin pesemätön porsas. Mene itse, sinä olet hienosti vaatetettu ja sitä paitsi talon tytär."

"Tiinakulta", rukoili Niini.

"En, en minä ilkiä, emäntä käski sinun menemään, enkä minä myöskään ole vaatetettu. Mene vaan itse, niin saat ehkä nähdä isintimäsi", pitkitti tuo iloinen tyttö pilkallisesti.

Kun ei mikään auttanut, otti Niini ynseän katsannon peittääksensä kainouttansa, ja sitte meni hän sisään iarjoittimineen.

"Tuollahan talon kukka tuleekin", sanoi Järvenpään isäntä nuoren tytön astuessa sisään. "Hyvää päivää, mitäs kuuluu?"

Niini pani tarjottimen pöydälle ja tervehti vakaisesti.

"Yhtenä päivänä on hän naimaijässä", sanoi vieras tyytyväisellä naurulla.

Niini nytkäytti vihoissaan päätänsä ja sävähti punaiseksi kuin mansikka.

"Kyllähän nyt aika onkin saada häntä ihmiseksi", sanoi äiti kahvia tarjotessaan, sitte rykäisi hän ajatuksissaan ja kumarsi, "niin, niin, kyilähän niistä lapsista on vaivaa!"

"No teillä niitä ei ole ollut niin monta, emäntakulta", muistutti vieras.

"Ei, Jumalan kiitos ja sen vuoksi… sen vuoksi onkin voitu kerätä vähän arkunpohjalle ja pitää taloa kunnossa. Ei mikään kuluta niin paljo kuin lasten suut. Ei, Jumalan kiitos, meillä ole kuin yksi lapsi vaan ja hän saa periä kaikki, meillä ei ole läheisiä sukulaisiakaan." Emäntä oli silminnähtävästi hyvällä tuulella ja kaatoi kupin toisensa perästä tuota hyvää kahvia.

Vieras nautti runsaasti, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta katseli talon nuorta tytärtä lakkaamatta ja mieltyneellä katsannolla. Vanhojen sitte ruvetessa puhumaan talon viljelyksestä, tuloista ja muista asioista, hiipi Niini jälleen ulos. Vieraan mentyä pois, tuli emäntä taaskin arkipäivätupaan. Hän oli tavattoman iloinen ja ystävällinen, antoi piijoille ja ruotumummolle kaksi kuppia kahvia itsekullekin ja käski sitte Niinin tulla kammariin, häneltä olisi vähän asiaa.

"Nyt menee emäntä naimisiin", sanoi Maija niinpiankuin tuvan ovi oli suljettu, "hän on niin hyvillään kuin olisi saanut sata markkaa."

"Sata markkaa!" sanoi Saara halveksien, "mitä sata markkaa on hänelle? Ei, paljo enemmän — vävyn on hän saanut."

"Vävyn!" toistivat molemmat tytöt yhtä aikaa.

"Siihen olen varma."

"Niini raukka!" sanoi Tiina sääliväisesti.

"Niin raukka", matki Maija, "suuri talo, jossa on 20 lehmää, omat piijat ja rahaa kuin ruohoa."

"Ja vanha saituri kaupan päällisiksi", sanoi Tiina.

"Sinä ottaisit hänen huomispäivänä", sanoi Maija pilkallisesti.

"En", sanoi Tiina, "tosin olen köyhä, mutta Joonasta en ottaisi, monta on joilla on parempi oikeus häneen ja puoli tusinaa lapsia juoksee pitkin maantietä kerjäläispussi seljässä sen sijaan kuin heidän pitäsi istua Järvenpään tuvan pöydässä — ohoh!"

Vanha Saara, karsinanurkassa, jupisi jotakin nuoruudesta ja hulluudesta.

"Ihmettelen miksi hän ei ole ennen mennyt naimisiin", sanoi Maija, "hän on varmaankin jo neljänkymmenen vuoden vanha mies."

"Niin, hän on kerännyt ensin", sanoi Saara, "ei se maksa vähää elättää vaimoa ja lapsia."

"Ei, ei", sanoi Tiina, "sentähden…"

"Hiljaa tyttö! Sentähden on hän odottanut kuten ainakin ymmärtäväinen mies, ja nyt kun hänellä on varoja, niin menee hän naimisiin."

Kammarissa sai Niini sillä välin kuulla suuria uutisia.

"Nyt pitää meidän olla oikein ahkeroita, tyttöseni", alotti äiti, "sillä nyt alkaa todellakin sinun laittamisesi."

"No sitä vartenhan olemme jo tehneet melkein yhden vuoden", vastasi Niini.

"Niin, niin, mutta nyt aivan todenperästä. Järvenpään isäntä on pyytänyt sinua vaimoksensa."

"Minun mielestäni olisi hänen pitänyt pyytää sinua, äiti."

"No, minusta ei ole kysymyskään. Sinua hän pyysi ja sinun hän sai."

"Äiti, etköhän vaan luvannut! huudahti Niini peloissaan.

"Tietysti olen luvannut."

"Tuo vanha…"

"Älä puhu pahaa sulhostasi. Ei hän ole niinkään vanha, vähän yli 40 vuotta, eikä ikä haittaa tässä maailmassa. Häneltä on muhkea talo, rahoja ja tavaroita oikeen Porvoon mitalla."

"Mutta minä en huoli hänestä", sanoi Niini itkien, "minkätähden minun pitäisi mennä naimiseen, kun en vielä ole käynyt rippikouluakaan enkä minä voi hoitaa suurta taloa?"

"Voi, kun sinä olet lapsellinen! Eihän häät nyt ole vielä huomenna eikä vielä ensi viikollakaan. Ensisti pitää sinun täyttää vähintäänkin kuusitoista vuotta, ja siksi on meillä kyllä tekemistä sinun laitoksesi kanssa. Monta kymmentä kyynärää saamme kutoa ja monta lankavyyhteä kehrätä ennenkuin sinä tulet semmoiseen laitokseen kuin Tenhiälän tyttären pitää olla."

"Mutta olishan äiti voinut ottaa hänet itse, minä en hänestä välitä."

"Sellaista miestä ei oteta. Pääasia on, että hänen omaisuutensa tulee yhdistetyksi yhteen meidän omaisuutemme kanssa. Puolessa pitäjässä ei ole semmoista kosijaa kuin hän on."

"Mutta Tiina sanoo, että hän on niin ahnas."

"Tiinalla on lampaan pää. Uskotko että Joonas Järvenpää on ahnas, kun on kysymys hänen omasta morsiamestansa tai vaimostansa. Ensi sunnuntaina tuo hän kihlasormuksen, ja siitä voit olla varma että se on puhdasta kultaa."

"Voi, voi minua lapsiraukkaa, kun minut myödään pois niinkuin Joosepin ennen möivät hänen veljensä", valitti Niini.

"Se ei ole niin vaarallista, sun pääsee Egyptin lihapatain ääreen", sanoi äiti rauhallisesti.

"Minun mielestäni olisi meillä ollut lihaa ja läskiä täällä kotona", sanoi Niini harmillisella nyyhkytyksellä.

"Kas niin, ole nyt hiljaa", huusi äiti ankarasti. "Niin käy kuin olen määrännyt. Sinulla ei ole mitään sanomista, ja minä tiedän kyllä miten parhaiten huolehdin sinun tulevaisuudestasi. Kas niin, marssi kangastuolille!"

Tytär ei uskaltanut enempää vastustella, mutta tupaan ei hän tahtonut mennä sillä väki olisi silloin huomannut hänen itkeneet silmänsä, vaan hän meni vasikkanavettaan jossa hänellä oli oma pieni ruskea, valkopäinen lehmävasikka, jota hän itse juotti jokapäivä. Täällä istui hän hirrennenälle, kietoi kätensä vasikan kaulan ympäri ja itki katkerasti. Vasikat nuoleksivat hänen kasvojansa, imeksivät hänen korvanlehtiänsä ja hyrysivät hiljaa ja lempeästi. Nuoren ruokkijan yhä edelleenkin istuessa hiljaa ja itkiessä, tuli vasikka kärsimättömäksi, koetti reuhtota päätänsä irti, ja tämän onnistuttua, hyppeli se niin somasti, että Niiniä heti rupesi naurattamaan ja hän unhotti koko surunsa leikkiessään vasikan kanssa.

* * * * *

Sunnuntai tuli. Ei äiti eikä tytärkään ollut puhunut mitään kihlajaisista, mutta kun tuo rikas tilanomistaja toisen kerran yhden viikon ajalla ilmestyi taloon, arvasi jokainen että jotakin oli tekeillä, ja että se nyt saataisiin tietää.

Rengit menivät ulos ottamaan vastaan hevoista, jota tehdessä he tavallista kohteliaammin nostivat lakkiansa tervehtiessään. Piijat juoksentelivat edestakaisin kuin hullut kanat, ja vanha Saara, joka seisoi eteisessä kädet esiliinan alla, notkisti polviansa niin syvään, kuin hänen huonot jalkansa kannattivat. Emäntä ja Niini istuivat jo juhlatuvassa, joka oli puhdistettu ja järjestetty mitä parhaimmalla tavalla, puhtaat hurstit sängyissä ja hienoksi hakatut katajat lattialla. Paitsi emäntää ja Niiniä oli siellä vielä pari rusthollaria vaimoinen, kaukaisia sukulaisia Tenhiälään, ja Järvenpään kanssa tuli hänen vanhempi veljensä vaimonsa ja poikansa kanssa. Kahvia ja viiniä tarjottiin runsaissa määrin, joita nautittiin juhlallisella hiljaisuudella. Sitte sai Niini kihlasormuksensa, ja kyllä se oli "puhdasta kultaa", se oli varma. Veisattua pari virrenvärssyä, istuuduttiin puolispöytään. Alussa olivat kaikki ääneti tässäkin, vaan kun muutamia haarikoita olutta oli tyhjennetty ja paljo viinaa juotu, alettiin vilkastua. Sulhanen, joka luonnollisesti istui Niinin vieressä, tahtoi panna käsivarttaan hänen vyötäisilleen, vaan hän keikahti äkkiä ylös ja juoksi pois. Kaikki nauroivat.

"Voit antaa olla hänen rauhassa jonkun aikaa", kehoitti Järvenpään nato, "hänhän on vasta lapsiriepu. Hän tottuu kyllä vähitellen olemaan morsiamena."

"Niin se käy kyllä päinsä", sanoi toinen rusthollareista, "kun minä kosin vaimoani ja tahdoin suudella häntä, puri se marakatti minua poskeen. Ja nyt me olemme kyllä hyviä ystävyksiä, vai kuinka muoriseni?"

Lihava rusthollarin emäntä nauroi niin sydämmellisesti että paksut kultaperät hyppivät rinnoilla. "Niin, lapset ovat lapsia", sanoi hän sävyisästi.

Porstuakammarissa istui Niini sängyn laihalla ja vaikeroi hyvälle ystävälleen Tiinalle.

"Minä olen niin vihoissani", sanoi hän, "jos se viettelys vielä aikoo koskea minuun, niin karkaan minä kotoa. Eikö hän voi odottaa kunnes nuo toiset ovat lähteneet. Ja jos minun välttämättömästi täytyy olla hänen morsiamensa, niin voinhan olla se ilman että hän koskee minuun."

Tiina nauroi. "Rakas Niini, hän tulee varmaan pyytämään enemmänkin, minä olen monasti nähnyt kihlautuneiden suutelevankin."

"Hyi, mokoma tupakkakuono! ja viinalta hän haisee!" Niini sylki. "Vaan minä olenkin niin surullinen", jatkoi hän sitte. "Minun pitää jättää äiti ja sinut ja kaunis kotini ja Kaunikki."

Tiina nauroi taas. "No mitä siihen tulee, niin on Kaunikki silloin hyvä lypsylehmä, jonka varmaankin saat ottaa mukaasi ja minä tulen piijaksesi."

"Tahdotko niin, Tiina!" huudahti Niini iloisena.

"Ihan varmaan, josma elän, sinusta tulee varmaankin hyvä emäntä."

"Se minusta tulee, minä en aijo torua enkä häsiä koko päivää. Sinä tulet olemaan etevin ja aina saamaan parhaan lämpöiskakkaran sekä suuren nokareen voita joka kirnuuksesta."

"Niin jos sinä saat hallita", sanoi Tiina ilkamoiden "mutta isännällä on myöskin sananvaltansa."

Niini kävi totiseksi. "Ja hän on niin ahne", sanoi hän miettiväisesti.

Tiina ryki hämillään, sillä juuri hän oli usein puhunut siitä. Nyt sanoi hän: "No ehkä ihmiset vaan lörpöttelevät. Rintalan Aatu kertoi nähneensä hänen tänään panevan ihan uuden markan kappaleen vaivaishaaviin, niin että se kilahti kuparikolikoita vasten."

"Niin, iloissaan siitä että saa minut", sanoi Niini halveksivasti, "vaan minä olen niin peloissani hänestä ja tiedän, ettei häntä yleensä rakasteta. Voi, voi jos äiti ottaisi hänet."

"On vielä pitkä aika häihin", lohdutti Tiina, "kuka tietää mitä vielä siksi tapahtuu."

"Niin, se on totta; auta sinä, Tiina, minua pyytämään äitiä päästämään minut koko asiasta."

"En, sitä en tohdi, ennen purisin kielen itseltäni. Vaan elä sure, Niini, Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkea."

Neljätoistavuotiaana on helppo toivoa ja Niini sai pian lohdutusta tämänpäiväseen suruunsa. Sulhanen ei vaivannutkaan häntä usein. Useita viikkoja kului hänen tulemattaan ollenkaan taloon, sitä paitsi oli Niinillä tapana heti, nähtyään tuon kaukaa tunnetun re'en, juosta johonkin naapuriin hetkiseksi tai myöskin piiloutua vasikkakarsinaan tai istua kodassa katsomassa kuinka Tiina pesi astioita. Ei äiti enemmän kuin sulhanenkaan välittäneet tästä menetyksestä. Molemmat olivat iloissaan kihlauksesta ja kahden rikkaan talon yhdistyksestä. He pitivät morsiamen inhoa lapsellisuutena, joka ei merkitseisi mitään. Kun Niini siten sai olla rauhassa ja kun sitä paitsi oli niin pitkä aika häihin, alkoi kihlauskin tuntua vähemmän raskaalta tytön lapsellisesta mielestä ja hän tuli jälleen iloiseksi kuten ennenkin eikä myöskään ollut niin vähän hauskaa olla monen häntä paljoa vanhemman tytön kadehtimana ja sunnuntaisin saada kantaa uutta kiiltävää sormusta sekä jokaiselle vieraalle näyttää komeita silkkihuivia, kultasia korvarenkaita helmineen ja muita tuon rikkaan sulhasen antimia. On mahdollista että nuori morsian vähitellen olisi tottunut oloihin ja lopulta napisematta mennyt avioliittoon, jollei jotakin olisi tapahtunut, jota ei Niini eikä kukaan muu ollut ajatellut.

* * * * *

Kauniina päivänä maaliskuussa, kun lumi suli katoilta ja varpuset viserrellen hyppivät kaikkialla missä luulivat löytävänsä kauran jyvän tai pienen heinänsiemenen, seisoi Niini pihalla kaivon vieressä ja katseli kuinka vasikat, jotka olivat lasketut ulos vähän jaloittelemaan, potkivat iloisina auringonpaisteessa. Silloin kulki reki hitaasti mäkeä ylös ja seisattui kaivolle.

"Vai niin, sinäkö Sakari!" huudahti Niini iloisena, "mitä kuuluu? On varmaankin kulunut puoli vuotta siitä, kun sinua on nähty näillä mailla."

"Jaa, niille paikoin", vastasi nuorukainen, "paljon on tapahtunutkin sill'aikaa."

"Luonnollisesti", vastasi Niini, "Hallilan vanha emäntä on kuollut, Martti Hietalan lapsi samoin ja Seru on naimisissa ja Pekka Niskamäki on ostanut Isotalon, vaan tuosta kaikestahan lienet jo kuullut."

"Olen, olen ja paljosta muustakin." Sakari oli nostanut vettä kaivosta ja juottanut hevosensa. "Tulin eilen kotiin… olen matkustanut puoli maailmaa ympäri siitä kun viimeksi tapasimme… olin kahdesti Pietarissa ja Helsingissä monta kertaa… No, Niini, sinähän olet kasvanut siitä kuin viimeksi olin täällä… sanotaan sinun olevan kihloissa — onko se totta?"

"On, Järvenpään Joonaan kanssa", vastasi Niini hymyillen, "eikö se ole naurettavaa?"

"Minun mielestäni on se enemmän surullista kuin naurettavaa", vastasi Sakari yksitotisesti ja katsoen alaspäin.

Niini katsahti ylös hyvin hämmästyneenä. Nuori mies seisoi siinä niin vaaleana, ja nyt juuri katsoi se häneen surullisella katsannolla.

"Voi Niini, Niini, mitä olet tehnyt! Olin aina ajatellut…"

"Mitä olit ajatellut?" kysyi Niini äkkiä.

Sakari puri niin kovasti piippunsa imuketta että se lohkesi. Hän sylki palaset pois suustaan ja sanoi: "minä olin ajatellut että meistä tulisi pari. Aina lapsuudesta saakka, jolloin leikimme yhdessä ja poimimme marjoja metsässä ja jolloin minä autoin sinua tuohisia tehdessä, olen minä sitä ajatellut. Sentähden alotinkin voikauppani ja toivoin sillä tapaa voivani vaurastua paremmin kuin pienen talon nuorempi poika. Ja nyt olet sinä turmellut kaikki tyyni."

Niini ei ollut koskaan ajatellut rakasta lapsuuden ystäväänsä ja leikkikumppaliansa sulhasenansa, mutta kun hän kuuli Sakarin sanat, niin valloitti hänet kummallinen surumielisyys.

"Enhän minä tahtonut, äitihän se toimitti sitä", sanoi hän epäileväisesti.

"Etkö sinä tahtonut?" kysyi Sakari innokkaasti.

"En. Mitä minä välittäisin vanhasta ukosta?"

"Hänellä on niin komea talo."

"Talo on minulla itsellänikin", sanoi Niini ylpeästi.

"Se on juuri pahinta. Sinä olet rikas ja minulla ei ole toistaiseksi mitään vakuutta, kuinka voisin pyytää sinua äidiltäsi!"

"Elä puhu niin, Sakari", sanoi Niini vienosti, "kyllä minä sinusta pidän paljo enemmin tyhjin käsin kuin Joonaasta koko tiloineen."

"Teetkö niin, Niini, armas tyttöseni!"

"Se on varma."

"Ja tulisit minun vaimokseni, vaikka minulla ei olisi mitään rikkautta sinulle tarjottavana?"

"Eihän sitä tarvitakaan, kun minulla on rahoja kylläksi. Sinä tulisit tähän ja saisit talon minun kanssani, me kyllä tarvitsemme tässä isäntää."

"Mutta äitisi?…"

"Hän kyllä myöntyy", sanoi Niini tyynesti.

"Hyvä, siis on kaikki puhuttu. Nyt otan minä osani talosta ja alotan oikein todenperästä voikauppani. Jollei vaan haukka vie kyyhkyistäni sillä ajalla."

"Kyyhkynen ei ole niin otettavissa", nauroi Niini.

Nyt kuului kimakka ääni portailta: "Mitä sinä Niini siellä seisot ja et katso vasikoita, vaan annat niiden kävellä pitkin maantietä."

Niini riensi ulos portista hehkuvin poskin.

"Jahaa se olet sinä, Sakari. Mitäs kuuluu? Oletko voin ostolla?"

"Niin olen. Poikkesin tänne kysymään saisinko täältä niinkuin ennenkin."

"Kyllä kai, aina vähäisen, mutta lehmäni ovat hiukan pettäneet minua tänä vuonna. Muutamia leivisköitä on sentään. Käy nyt sisään, niin saamme jutella."

Sakari pani hevosensa kiinni kaivolle ja astui tupaan, jossa hän ystävällisesti tervehti palvelustyttöjä ja vanhaa Saaraa. Pian tuli Niinikin punaisena ja hengästyneenä, hän oli viimeinkin saanut vasikat sisään.

"Kun vanha ihminen voi olla niin ajattelematon", nuhteli äiti.

"Se oli juuri Sakarin syy", nauroi Niini, "hän tuli puhuman minun kanssani, ja silloin unhotin minä elävät."

"Sinun pitää opetella pitämään ajatuksiasi koossa, sinun, joka tulet kohta emännäksi suureen taloon."

"En ole siellä vielä", mutisi Niini vetäessään esille rukkiansa.

"Olet kai kuullut, että tyttäreni on morsiamena?" kysyi emäntä.

"Kyllä olen kuullut", vastasi Sakari, kopistellessaan piippuansa.

"Hän on tosin nuori vielä", jatkoi emäntä, "mutta ei se haittaa.

"Ei, ei."

Nyt meni emäntä Maijan kanssa ulos hommaamaan voita, ja sillä välin juttelivat nuoret tuvassa.

Rengit tulivat nyt kotiin metsästä ja tervehtivät sydämmellisesti Sakaria, jonka koko kylä tunsi aina lapsuudesta saakka. Kun puolinen oli valmis, pyysi emäntä vierastakin syömään, ja Sakari kertoi monta asiata matkoiltansa, välistä hauskojakin seikkailuja, jotka saattoivat nuorison nauramaan. Mitään erityistä puhumaan Niinin kanssa ei hän enää saanut tilaisuutta, mutta kun he puristivat toinen toisensa kättä hyvästijätöksi, tekivät molemmat itsissänsä lupauksen, että he kuuluisivat toisillensa.

Seuraava vuosi kului hiljaa ja rauhallisesti, Järvenpää kävi silloin tällöin Tenhiälässä, mutta paljoa ei hän nytkään saanut nähdä morsiantansa. Sakari tuli vietä pari kertaa voin ostolle ja jonkun kerran muutenkin kun hän oli kotona veljensä luona. Harvoin tahi ei koskaan saaneet nuoret puhua kahden kesken, mutta entinen lapsuudenystävyys oli nyt, Niinissäkin, muuttunut lämpimämmäksi tunteeksi, ja joka kerta kuin he kohtasivat toisensa tuli side heidän välillänsä vielä vahvemmaksi. Niini oli nyt kuudennellatoista vuodellansa. Hän oli ahkera kuin muurahainen ja auttoi äitiänsä kaikissa talon askareissa. Aina täydemmäksi tulivat arkut kauniista liinavaatteista,. komeista villahameista ja juovikkaista sukista. Äidin ja tyttären ajatukset näiden töiden ohella olivat kumminkin hyvin erilaiset. Toinen ajatteli ilolla ja ylpeydellä tytärtänsä Järvenpään emäntänä ja kuvitteli hänen tavaransa riippumassa ylisillä ja pantuina kauniisiin piironginlootiin. Toinen iloitsi saadakseen tehdä rakkaan Sakarinsa rikkaaksi ja ajatteli nuoruuden luottamuksella, että tämä rikkaus aivan hyvin riittäisi sekä äidille että tyttärelle ja vävylle. Silloin ei hänen tarvitsisi jättää kotoansa, ja Sakari voisi saada myödä voita omasta karjasta, ja voisi tulla vielä rikkaammaksi kuin Järvenpää. Ikävä ajatus vaivasi kumminkin sekä äitiä että tytärtä. Niini oli useita kertoja, varsinkin viimeisenä vuonna, pyytänyt saada purkaa kihlauksensa Joonaan kanssa, mutta siitä ei äiti tahtonut hänen ollenkaan kuulla puhuvaankaan, vastaukseksi sai hän muutamia kovia sanoja, taikka äiti selitti myöskin kuinka hyvä hänen oli saada se ja kertoi monta historiaa kuinka tyytyväisiksi tyttäret olivat tulleet jotka olivat totelleet aitijänsä ja menneet naimisiin rikkaiden ja kunnioitettuin miesten kanssa. Välistä oli Niini vihainen, välistä hän myös itki, mutta ei mikään auttanut. Ja aika kulut hirmuisen nopeasti. Ukko Järvenpää ei tiennyt mitään näistä riidoista ja katseli jo melkein itseänsä sekä tytön että tavaroiden omistajaksi. Hän oli jo luettanut puutkin Tenhiälän metsästä ja laski nyt kuinka paljo hän voisi myödä hirsiä ja halkoja. Tämä oli tullut morsiamenkin korville, ja tämä vihastui siitä hirveän kovasti.

"Hän on niinkuin minä sanonkin", huudahti hän, "hän on ahmatti. Laskea mitä hän voi saada meidän metsästämme!"

"No, mitä se tekee?" sanoi äiti keskeyttäen, "jos hän tutkittaa metsän vuotta ennemmin tai myöhemmin voi olla sama. Kyllä hän tulee hoitamaan sinun tavaraasi yhtä hyvin kuin omaansakin."

"Niin, sen minä kyllä luulen, mutta sitä ei hänellä vielä ole. Minä sanon papille ei, jollei äiti anna sitä minun tehdä ennen."

"Niin, niin, saammehan nyt nähdä. Järvenpää ei tahtone ruveta kenenkään narriksi."

Silleen jäi se sillä kertaa.

Jonakin päivänä tuli sulhanen taaskin Tenhiälään. Hän oli jo ennen ollut jonkun naapurin luona ja juonut olutta, niin että hän oli jokseenkin hyvällä tuulella. Juotuansa Tenhiälässä vielä vähän lisää, kysyi hän Niiniä. Hän tuli. Järvenpää meni häntä vastaan hyvillään ja ystävällisellä katsannolla ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Kauniimmaksi tulet sinä päivä päivältä, Niini, ja minä alan jo tulla kärsimättömäksi. Kuinka vanha sinä olet? Kuusitoista vuotta? Mitä?

"Ei, vasta ensi kuussa täytän", vastasi Niini vihaisesti.

"Vai niin, vai niin. Ja keväällä käyt sinä rippikoulun?"

"Niin."

"Ja sitte syksyllä vietämme me häät."

Nyt laski sulhanen kätensä tytön vyötäisille ja nojasi punaisen, leveän naamansa häntä vastaan.

Mutta Niini tempasi itsensä irti ja huudahti: "mene pois, vanha kummitus! Elä koske minuun! Minä en tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä sinun kanssasi."

Järvenpää tuli niin hämilleen, että hän tuli aivan selväksi ja sanoi vähän tuimasti: "kauvan olen tosin kärsinyt sinun juoniasi, mutta nyt olet sinä suuri tyttö, ja nyt siitä täytyy tulla loppu."

"Mutta minä en huoli teistä ollenkaan", huusi Niini vihoissaan.

"Ole hiljaa, Niini, ja mene tiehesi", sanoi äiti, ja Niini ei antanut sanoa itsellensä tätä kahta kertaa, hän juoksi ulos ja lukitsi itsensä porstuakammariin, jossa hän sai oikein rauhassa itkeä.

"Ihmiset ovat panneet tyhmyyksiä hänen päähänsä", selitti äiti, "ne ovat kertoneet tuosta metsäntutkimisesta."

"No, mitä se häntä liikuttaa?"

"Ei ollenkaan", kiiruhti äiti vastaamaan mielinkielisesti, "mutta mitä semmoinen lapsinulikka ei voisi kuvitella."

"Niin, niin; no, kyllä hän vielä kesyy", lohdutti itseänsä sulhanen, sytytti sikarinsa, joi vielä aika kulauksen olutta haarikasta ja läksi pois.

Kohta sen perästä tuli Niini sisään. Hän pani kihlasormuksen pöydälle ja sanoi: "nyt, äiti, sanon minä viimeisen kerran ett'en minä tahdo mennä naimiseen Joonas Järvenpään kanssa. Minä pidän Sakarista, ja me olemme päättäneet tulla mieheksi ja vaimoksi."

"Ohoh! päättäneet!" sanoi äiti ylenkatseellisesti, "et taida tietää, että minä olen sinun holhoojasi."

"Se on sama, mutta Joonasta en ota."

"Kyllä minä otan sormuksen talteen hääpäivään asti", sanoi äiti.

"Niin ja pitää sen", sanoi tytär, "minun sormeeni ei se tule enää."

"Ja sinä luulet minun antavan sinun Sakarille, ympärikuljeksivalle kauppiaalle, jolla ei ole muuta kuin joitakuita seteleitä vanhassa lompakossaan."

"Minulla on kylliksi molemmille."

"Sinä ymmärrät, sinä! Elä puhu kellenkään ihmiselle siitä tyhmyydestä", varoitti äiti, "minä häpeisin aivan silmät korvat täyteen."

"Ei kenenkään tarvitsekaan tietää sitä paitsi teidän, äiti. Ja nyt olen minä sen sanonut."

* * * * *

Nyt tuli kesä. Niini oli loistolla käynyt rippikoulunsa. Laitokset oli valmiina, pestyinä, silitettyinä, ja kesätöitä tehtiin hyvin innokkaasti, sillä ilma oli suotuisa ja kaikki ennusti hyvää vuotta. Järvenpään isäntä oli melkein yhtä usein Tenhiälän pelloilla ja niityillä kuin omillansakin. Rengit murisivat hänen sekaantumisestaan ja sanoivat, ett'ei koskaan voitu tehdä hänen mieliksensä. Emäntä sovitti ja välitti riidan, tarjosi usein ylimääräistä kahvia ja paloviinaa ja koetteli tyydyttää kaikkia. Niinikin teki työtä ahkerasti, mutta hyvin vakainen oli hän ja meni piiloon, niinpiankuin tuo vihattu sulhanen saapui.

Jonakin lauvantaina, kun Niini oli levittelemässä mattoja vasta pestylle kammarinlattialle, kuuli hän askeleita eteisestä, ja käännyttyänsä katsomaan, oli se Järvenpää. Niini oli useita viikkoja levottomasti odottanut Sakaria ja häntä harmitti nyt kovasti että hän ystävänsä sijasta sai nähdä tuon ikävän ukon.

"Olipa hyvä että tapaan sinun kerran", sanoi Joonas, "tulin juuri puhumaan pappilaan menosta…"

"Pappilaan menosta!" huudahti Niini hämillään, "eihän häiden pitänyt olla ennenkuin syksyllä…"

"Niin, mutta äitisi ja minä olemme päättäneet toisella tapaa."

"Mutta minä olen antanut sormuksen äidille ja pyytänyt hänen sanomaan teille ett'en minä huoli siitä", sanoi Niini päättäväisesti.

"Tahdotpa sinä tai et, se ei tule kysymykseen", sanoi Joonas Järvenpää, "äiti tahtoo ja minä tahdon, ja se on pääasia." Sen perästä meni hän nauraen juhlatupaan.

Kohta tuli emäntä. Hän oli ollut liinamaalla katsomassa ruohkaajattaria ja oli nähnyt Järvenpään kohoovan pihaan.

"Äiti", sanoi Niini ja piti häntä hameesta, "hän aikoo mennä pappilaan huommenna!"

"Niin, minä tiedän, mene sisään ja ota parempi hame päällesi."

"Ei, äiti, rakas äiti, älä salli hänen sitä tehdä! En tahdo mennä naimiseen hänen kanssansa. Kaikki sanovat että hän on niin paha."

"Mene nyt sisään, lapseni, ja ole rauhassa. Hän ei ole niin paha kuin luulet. Hän on hoitama sinua kuin silmäteräänsä."

"En huoli!"

"Kyllä sinä sitte tulet tyytyväiseksi. Anna minun nyt mennä." Äiti irroitti hameensa Niinin käsistä ja meni sisään.

Kuulutettiin. Ensimäisen kerran. Toisen kerran ja kolmannen kerran. Eikä Sakari tullut! Niini oli vallan mielettömänä. Hän tiesi että kun oli kolme kertaa kuuluutettu, niin ei sitä enää voitu purkaa.

"Vihillä sanon minä ei", ajatteli hän. "Mutta missä viipyy Sakari? Minkätähden hän ei ole tullut? Hän on kuollut. Muutoin ei voi olla."

Keskiviikkona kolmannen kuuluutuksen jälkeen oli häät vietettävät. Tiistai-iltana istui Niini suuren pihlajan alla portin edustalla maantien vieressä, kun hän näki rattaat tulevan maantiellä. Ne pysähtyivät pihlajan luo, ja Sakari hyppäsi niistä alas.

"Missä olet ollut! Nyt tulet myöhään… huomenna on minun hääni.

"Niin kuulin juuri tuolla kylässä", vastasi Sakari hammasta purren. "Olen ollut aina Moskovassa ja Pietarissa enkä voinut tulla ennenkuin sain asiani selväksi. Nyt minulla olisi kokonainen kirstu rahoja."

"Ja nyt on liian myöhäistä", valitti Niini.

"Mutta minä luotin niin varmasti siihen ett'ei häiden pitänyt olla ennenkuin syksyllä."

"Niin oli aikomus, mutta äiti ja hän joudutti niitä."

"Ja etkö sinä ole heille sanonut…?"

"Olen, olen rukoillut äitiä sekä riidellyt ja itkenyt, mutta he ovat kuuroja. Toivon voivani matkustaa pois heidän luotansa ja jättää talon ja kaikki mitä minulla on heille, sillä rahoja Järvenpää kumminkin kärkkii."

"Niin, nouse siis rattailleni ja tule pois."

"Niin tähkäämme. Odota, minä haen huivin."

Sakari käänsi hevosen, ja Niini kiiti pieneen vinnikammariin, jossa hän kesillä asui. Sieltä otti hän silkkihuivin päähänsä, solmisi virsikirjansa ja muutamia vaatekappaleita suureen paksuun villahuiviin ja hiipi ulos jälleen, hyppäsi rattaille Sakarin viereen, ja niin menivät he pois.

Häätalossa juostiin ja tarinoitiin, leivottiin, paistettiin ja puuhattiin lakkaamatta. Keittäjätär oli haettu Hämeenlinnasta, ja hän ymmärsi panna koko talon vaimoväen liikkeeseen. Arkituvasta tuli vastapaistetun vehnäsen ja läskin haju, kammarissa kirnuttiin ja kodassa keitettiin munajuustoa. Ei kellään ollut aikaa ottamaan vaaria rattaista pihlajan luona ja Niinin katoamisesta. Sitte tuli ilta. Illallispöydässä kysyttiin Niiniä. Häntä ei löytynyt. Oliko hän ollut lypsyllä Tiinan ja Maijan kanssa? Ei. Hän oli varmaankin mennyt naapuriin, jossa hänen rippikoulukumppalinsa asuivat. Kello tuli yhdeksän, ja kymmenen, hän ei tullut. Emäntä oli harmissaan. Minkätähden hänen juuri viimeisenä iltana piti juosta ympäri kylää? Kävikö se laatuun! Yö tuli ja nyt tultiin levottomaksi toden perästä, piikoja ja renkiä lähetettiin etsimään talon tytärtä. Vanha Saara istui karsinannurkassa ja kertoi kaikellaisia kamaloita juttuja morsiamista, jotka olivat hirttäneet ja hivuttaneet itsensä tahi tulleet viedyksi hiiteen. Emäntä istui penkillä akkunan vieressä ja vähän väliä meni hän ulos portaille katsomaan eikö joku tulisi. Keittäjätär makasi korsnaten suuressa sängyssä tuvassa. Puoliyön aikana tuli väki takaisin. Ei yksikään ihminen ollut nähnyt haamuakaan kadonneesta. Mentiin levolle. Heti nukkuivat kaikki, ainoastaan emäntä väänteli itseänsä edestakaisin vuoteella. Mitä sanoo sulhanen? ja mitä vieraat sanovat? Rikkaita rusthollaria ja tilanomistajia oli kutsuttu kolmesta pitäjästä, he tulevat turhaan — mikä häpeä! Mutta missä mahtoi tyttö olla? Jos hän todellakin oli lopettanut itsensä? Täristys kävi hänen ruumiinsa läpi ja hän vapisi kovasti. Äiti muisti Niinin vastahakoisuuden, kyyneleet ja rukoukset. Hänen juohtui mieleensä kuinka vaalea hän viime aikoina oli ollut, kuinka hiljainen ja surullinen. Hirmuista oli kumminkin! Hänen ainoa lapsensa! ja häpiä — kauhea häpiä!

Päivän koittaissa lähetti emäntä sanan sulhaselle. Hän tuli heti Tenhiälään ja oli vihainen, kiroili, torui ja pauhasi sekä lähetti taaskin talon miehiä häntä etsimään ja kyselemään. Itse matkusti hän kahteen lähimmäiseen majataloon kuulustelemaan sieltä. Kaikki oli turhaa. Keskiviikkona puolenpäivän aikana rupesi vieraita tulemaan. Monta kymmentä kertaa täytyi äitiraukan toistaa tuota tuskallista kertomusta — morsian on poissa!

Vieraita kestittiin ruu'alla ja juomalla ja he menivät taaskin jälleen pois, pudistaen päätänsä semmoisille häille. Äiti luuli kuolevansa häpiästä ja surusta.

Niin kului viikko. Silloin tuli Tenhiälän emännälle kirje. Itse ei hän voinut tukea kirjoitusta, mutta Tiina, joka oli käynyt kansakoulussa, luki sen hänelle. Se oli Niiniltä.

"Rakas äiti", kirjoitti hän, "minä matkustin pois Sakarin kanssa kun en tahtonut mennä naimiseen Joonaan kanssa. Jos äiti olisi ennen kuullut minun rukoukseni, niin ei minun olisi tarvinnut saattaa teille sitä surua, mutta kuten oli, en voinut pakoittaa itseäni tottelemaan teitä. Jos äiti tahtoo sallia minun saada Sakarin, niin tulemme me takaisin, ja silloin voi Järvenpää saada vaikka koko minun osani talosta, sillä Sakari ei siitä välitä, hänellä on rahoja kylliksi ja enempi saa hän. Hän on hyvä minua kohtaan ja hänen tahdon minä saada, mutta ei ketään muuta.

Niini Tenhiälä."

Äiti tempasi kirjeen Tiinan kädestä ja heitti sen tuleen koteloineen ja kaikkineen. Sitte läksi hän Järvenpäähän. Kun isäntä kuuli kuinka asian laita oli, sanoi hän julmistuneena: "niin, pitäkää tyttärenne, en voi mennä naimiseen sellaisen karkulaistytön kanssa. Mutta kaksi tuhatta markkaa pitää minun saada vahingonpalkkiota, sillä kaksi vuotta olen minä ollut hänen narrinansa ja olen kuuluututtanut kolme kertaa."

"Mutta, Joonas, mistä Herran nimessä voin minä ottaa 2,000 markkaa", muistutti emäntä itkien.

"Myökää metsänne! Olisitte voineet pitää huolta tyttärestänne. Laskea hänet karkaamaan keskellä päivää!"

"Kuinka voin aavistaa…"

"Niin sentähden saatte nyt maksaa 2,000 markkaa."

"Mutta jos hän tulee takaisin?"

Joonas mietti. Kaksi tuhatta markkaa oli hyvä, mutta koko talo oli ehkä 20,000 arvoinen metsineen.

"No hyvä", sanoi hän mahtavalla äänellä, "jos hän tulee takaisin ja suostuu nöyrästi sekä lupaa tulla hyväksi vaimoksi, niin voin antaa hänelle anteeksi ja ottaa hänet armoihin. Kirjoita niin hänelle. Missä hän on?"

"Niin siitä ei hän kirjoittanut."

"No mistä postikonttoorista kirje tuli? Olihan se kirjeen päällä."

"Sitä en katsonut", vastasi äiti levottomasti.

"Mutta on kai teillä kirje ja kotelo tallessa?"

"Ei, — minä — minä vihastuin niin, että heitin sen tuleen."

"Niin, se on vaimoväen tapa!" sanoi Järvenpää ivanaurulla. "Laita sitte 2,000 markkaa."

Äiti läksi pois vihoissaan. Kaksi kuhatta markkaa! Ei, ei, hyvällä!

Huhu Niinin katoamisesta ja sitte myöskin kenen kanssa hän oli matkustanut, levisi laajalle. Ja ihmiset puhuivat siitä paljon, sillä se oli kumminkin hyvin harvinainen tapaus. Muutamien mielestä oli se oikein Järvenpäälle, joka tahtoi kiintyä niin nuoreen tyttöön saadaksensa ainoastaan hänen rahansa. Toiset taas ajattelivat että hänellä oli täysi oikeus, kun hän oli säädyllisesti kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja kuuluututtanut.

Mutta Järvenpää meni lainoppineen tykö joka asui paikkakunnalla ja esitteli hänelle asiansa sekä pyysi häntä asianajajakseen.

"Niskoitteleva oli hän alusta alkaen", pitkitti Joonas, "mutta äiti syytti hänen lapsellisuuttaan. Kaunis lapsellisuus! Minä luulen paholainen oli hänessä jo alusta alkaen."

"Jahaa, tyttö oli itse kauppaa vastaan?" kysyi lainoppinut.

"Niin, niin, mutta äiti oli sen puolesta."

"Se ei ole riittävä", muistutti herrasmies hymyillen, "tavallisesti katsotaan asiaa että morsiamenkin suostumusta tarvitaan."

"Herrakulta, mitä semmoinen tytöntynkä ymmärtää? Hän ei ymmärrä enemmän kuin vasikka, joka joisi itsensä kuoliaaksi, jollei aikanansa oteta kiulua sen edestä. Minun luonanihan hänellä olisi ollut hyvät päivät."

"Joko hän silloin piti Sakarista?"

"Sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli jokseenkin tyhmä jos hän sitä teki. Tuommoinen ympärikuljeksiva voipölhö, joka juttelemalla hankkii, myö ja pettää, ja on köyhä kuin kirkonrotta."

"Mahtoiko hän kosia häntä jo silloin?"

"Kyllä siellä oli kosijoita kuin harmaita kissoja, mutta kun minä tulin, niin hajosivat ne kuin akanat tuuleen. Jos Sakari oli myöskin, sitä en viitsinyt tarkastaa."

"No, oliko tyttö vanhemmaksi tultuaan, suoraan sanonut, ett'ei hän huoli teistä?"

"Kyllä, kyllä, kyllä. Hän oli niin hävitöin, että viskasi minun sornukseni (puhdasta kultaa, maksoi 25 markkaa Hämeenlinnassa) äidilleen ja sanoi itsensä erilleen kaikista. Ja kun minä tahdoin kuuluutuksiin, huusi hän eteisessä minulle, 'minä en tahdo', ja lupasi sanoa ei papille."

"Mutta silloin minun mielestäni teitte väärin kun pakoititte häntä", muistutti lainoppinut yksitotisesti.

"Muutamat hiehot ei myöskään tahdo antaa lypsää itsiänsä", vastasi Järvenpää rauhallisesti, "mutta huonosti heille kävisi, jos niiden tahdolle annettaisiin valtaa. Herra ei voi uskoa minkälaiseksi Tenhiälä tulisi, jos taitava mies tulisi sitä hoitamaan. Ja metsä! Herra Jumala, hirsiä voitaisiin myödä huoletta 15,000 markan edestä."

"Se ei kuulu tähän. Tyttö on vapaa ihminen eikä häntä voida ostaa ja myödä kuin metsää. Jos omaisuutta ajattelette, niin voisittehan naida äidin."

"Kyllä kai, olen sitä kyllä ajatellut, mutta hän on tuhlaavainen ja riitaisa ja nuoren hevosen voi totuttaa helpommin pois pahoilta tavoilta kuin vanhan."

"Tiedättekö mitä, Järvenpää", sanoi nyt lainoppinut, "minun täytyy sanoa, että minun mielestäni on asianne katalata laatua. Jos minä rupeisin jonkun asiamieheksi, niin rupeisin minä tyttöraukan, mutta en teidän."

"Hyvästi sitte herra", sanoi Järvenpää ylpeästi, "ettehän te liene ainoa lainoppinut maailmassa."

Tenhiälän emäntä suri yötä päivää mitä hänen olisi tehtävä. Mielellään olisi hän tahtonut saada kirjoitetuksi tyttärellensä, mutta ei voinut saada selkoa missä hän oli. Sakari matkusteli tavallisesti sekä Pietarissa että Helsingissä, ja kirjeessä ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaa joka olisi näyttänyt missä he olivat. Järvenpää oli nyt manuuttanut heidät käräjään, ja emäntä oli hirveän peloissaan että hänet pakoitetaan maksamaan 2,000 markkaa. Viimeinkin tuli kirje Niiniltä. Se oli ystävällinen ja nöyrä. Hän suri että oli saattanut äidillensä murhetta, eikä sanonut ollenkaan välittävänsä laillisesta omaisuudestansa, jos vaan äiti tahtoisi antaa hänelle anteeksi ja sitte suostuisi heidän naimiseensa Sakarin kanssa. Sitte tulisivat he kotiin. Sakari ostaisi heille asunnon kotikylässä ja he eläisivät ystävyydessä ja rauhassa äidin kanssa.

Tähän oli selvä osoite liitetty ja äiti kirjoitutti heti Tiinalla ja rukoili heidän tulemaan heti kotiin, sillä Järvenpää oli manuuttanut heidät käräjään ja pyysi 2,000 markkaa vahingonpalkkiota.

Ensimäisellä junalla, kirjeen saatuansa, matkustivat nuoret kotiansa. Niini ei ollut koskaan ajatellut että se tulisi maksamaan rahoja ja kärsi nyt hirveästi äidin valituksista ja rukouksista. Yhden kerran pyysi hän tyttären menemään naimisiin Järvenpään kanssa, toisen kerran sanoi hän taas, että vaikka he riiteleisivät tuomiopäivään asti, niin ei kumminkaan saisi Järvenpää tyttöä eikä rahoja. Ja riidankäynti kesti ja kesti. Niini rukoili sydämellisesti äitiänsä maksamaan rahat pois, niin että he pääsisivät tuosta harmista, mutta äiti ei tahtonut. Tyttö oli hirveästi peloissaan että oikeus tuomitsisi hänen vihdoin viimeinkin kuulumaan tuolle ilkeälle ukolle.

Vihdoin teki kantaja itse lopun riidasta.

Hän istui eräänä päivänä majatalossa muutamien muiden kanssa ja joi ahkerasti olutta. Koko rivi oli Jo tyhjiä pulloja pöydällä. Juteltiin kaikellaisista asijoista ja tietysti myöskin riita-asiasta. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa ja sanoja ei säästetty.

Yht'äkkiä sanoi joku rikas tilanomistaja: "Kuuleppas, Järvenpää, sanotaan että sinä oikeastaan kosit taloa."

"Joka sitä sanoo, valehtelee…"

"Niin, mutta niin puhutaan yleisesti. Ehkä käy huonosti asiasi kanssa?"

"Minun asiani? Minä toivon että se olisi minun kanssani täällä joka sitä uskaltaa sanoa."

"No, kun sinä niin hirmuisesti pidät kiinni noista joutavista kahdesta tuhannesta markasta."

"Niin, vahingonpalkkiona vaan. Ei minun tarvitse turhan takia antaa ämmien ja tyttöhempukoiden vetää itseäni nenästä."

"Sinun sijassasi sanoisin minä näin: pidä tyttö; karannut morsian ei ole 2 penninkään arvoinen saatikka sitte 2,000 markan."

"Mutta harmi ja häpeä."

"No sitä ei voida rahoilla maksaa."

Järvenpää ruopi korvallistaan, ja oli ääneti. Kotimatkalla ajatteli hän perinpohjin asiaa. Hänen pöyhkeytensä ja ylpeilemisensä rikkauksistaan oli saanut kovan iskun tänäpäivänä. Ahneus vaati rahoja ja ylpeys ylenkatseella tekemään lopun koko jutusta. Ylpeys pääsi voitolle.

"Sitä paitsi voin minä aikaa myöten naida äidin", ajatteli Joonas ja painoi toisen silmänsä kiinni hyvin viekkaalla katsannolla. "Samaa en tosin saa, mitä olisin saanut tyttären kanssa, mutta kumminkin paljo enemmän kuin 2,000 markkaa. Kun pahoilleen paneksen, tulee äidistä kunnollisempi emäntä suureen taloon kuin tyttöhuipukasta. Nuori olisi varmaankin tahtonut koristuksia ja silkkivaatteita, mutta vanha ei tarvitse niitä, ja kyllä minä pidän kiinni rahoista, sen sanon minä."