HIUKKANEN KALEVALAN RUNOLLISUUDESTA. (continued 2)

Seminaariaikanani ja sitä seuraavina vuosina minuun sitten juurtui silloin niin kauniisti orastava kansallinen ja isänmaallinen tunne, sekä Uno Cygnaeuksen luoma kansanvalistusihanne. Näitä jaloja tunteita hedelmöitti vielä serkkuni ja koulutoverini Abraham Ojanperän ympärille kerääntynyt laulava sukulaisparvi sekä yhä läheisemmäksi käyvä seurustelu maisteri, sittemmin fil. tohtori Julius Berghin (Lylyn) kanssa.

Nämä maallisen elämän jalot tunteet eivät minussa kumminkaan kehittyneet Jumalasta vierottavaksi voimaksi. Päinvastoin muodostuivat ne ikäänkuin astinlaudaksi, portaiksi, joiden yläpuolella häämöitti täydellinen Jumalan rakkaus ja iäinen autuus. Ja sinne oli pyrittävä. "Lähemmä Jumalaa! — Lähemmä Jumalaa!" soi usein sielussani.

Aluksi jouduin opettajaksi kauas Karjalaan, Kiteelle. Siellä oli silloin v. t. kirkkoherrana valistunut ja vapaamielinen pappismies, viime kesäkuussa Kuhmoniemen kirkkoherrana kuollut lääninrovasti K. A. Pfaler. Hän veti kohta minut läheiseen seurapiiriinsä. Hänen laajanäköisen, kauas kantavan johtonsa alaisena minun sekä uskonnolliset, että isänmaalliset ihanteeni kehittymistään kehittyivät.

Mutta ihmisessä asuvan syvän turmeluksen, josta jo lapsena olivat kasvattajani minulle aavistuksen antaneet, sen sain nuoruusvuosinani omassa lihassani ja veressäni tuntea niin syvältä, että lankeamisiakin tapahtui. Se tuotti syvää surua ja tunnon tuskaa.

Oli kumminkin ihmeellistä, että tuo tuska ei ollut lohdutonta, toivotonta. Tuntui melkein siltä, kuin rakas taivaallinen Isäni olisi astunut lähemmä, laskeutunut vuoteelleni, sulkenut minut syliinsä ja luvannut antaa enemmän voimia vastaisen kilvoituksen varalle.

Sillä kannalla oli henkinen kehitykseni, kun 25 vuoden ikäisenä tulin opettajaksi Iihin.

Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen. Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen tunne ja kansanvalistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista, valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää vanhinta tytärtä, Sallya.

Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä, meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat "uskovaisia" (laestadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.

Tästä huolimatta oli lestadiolaisten Jumala siihen määrään toinen, kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen seurustelupiiristä.

Kun ei paikkakunnalla ollut muitakaan sellaisia henkilöitä, joihin olisin voinut syvemmin sulautua, niin jäin elämään omaa eristettyä elämääni.

Jo aikaisimmasta nuoruudestani olin viljellyt uutterasti silloista suomalaista kirjallisuutta. Ja nyt — näinä yksinäisinä hetkinä — luin sekä suomen kielelle käännetyn, että alkuperäisen kaunokirjallisuuden niin tarkoin, että olisin voinut selostaa minkä yksityisen kirjan sisällön hyvänsä. — Minä luin ja innostuin. —

Yhä syvemmin kaipasin yhtä ainoata ihmistä, joka olisi minua täydellisesti ymmärtänyt. Yksinäisyyden tunne, koti-ikävä ja oman kodin kaipuu poltti sydäntäni.

Ja tuollaisina yksinäisinä koti-ikävän hetkinä syntyi sitten Kölliskön ensimäinen luku. Se on tosi kuvaus kotitaloni niityltä minun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut tosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta. Mikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma.

Kului sitten hiljaisia, yksinäisiä vuosia. Ainoa iiläinen henkilö, jolla oli samat isänmaalliset ja uskonnolliset ihanteet kuin minullakin, oli talokas, ent. valtiopäivämies Erkki Sassi. Mutta hänkin asui kahden peninkulman päässä koulultani.

Sen lisäksi oli Iissä muutamia Kölliskön tapaisia isäntiä, joille taistelu lihaa ja verta vastaan oli muuttunut elämän kysymykseksi. Samoihin aikoihin muutti sinne kappalaiseksi Kaarlo Kustaa Krohn, joka oli synt. Kokkolassa 1853 ja kuoli Kaustisten kirkkoherrana v. 1901. Hän oli syvästi uskonnollinen ja laajatietoinen pappi, joka viljeli uutterasti maailman parasta uskonnollista kirjallisuutta ja oli siten tutustunut eri maiden uskonnollisiin virtauksiin.

Oli ihan luonnollista, että nuo Kölliskön tapaiset autuuden etsijät kiertyivät hänen ympärilleen ja kiintyivät häneen. Samoin tein minäkin, sillä seurusteleminen tuon syvällisen luonteen kanssa oli kovin kehittävää.

Sivumennen sanoen olin juuri tähän aikaan saanut hiljaisen ja ujon, kaikkea kaunista, mutta eritoten laulua ihailevan kodinsielun. Hän oli erään noiden herännäisyyshistoriassa tunnettujen Frans Oskar ja Niklas Durchmanien veljentytär.

Uskonnollinen taistelu, laestadiolainen käännytyskiihko, riehui ympärilläni. Naurismaan Aapon ja Tuppi-Maijan tapaiset peräti raakaluontoiset ihmiset kohdistivat usein minuunkin käännytystemppujaan, joita Kölliskössä olen yrittänyt kuvata. Olihan aivan luonnollista, että he juuri minut — lasten opettajan ja tulevan polven kasvattajan — yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi, vaikka he tämän tekivätkin luullakseni enemmän vaiston kuin järjen vaatimana.

Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen suorastaan inhottavan vaikutuksen.

Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille saamaan, sillä olihan laestadiolaisuudessa paljon hyvääkin. Juoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten pelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen lisäksi oli laestadiolaisissa — kuten muissakin uskonnollisissa liikkeissä — suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä, jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.

Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se piirre oli heille kaikille — vieläpä valistuneimmillekin — yhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava suvaitsemattomuus.

Jokaiseen liikkeensä ulkopuolella olevaan ihmiseen kohdistivat he kyllä voimakkaan vaikutuksensa, mutta jolleivät sillä kertaa käännyttämisyrityksessään onnistuneet, heittivät he hänet toistaiseksi rauhaan. Jäivät ikäänkuin uutta, sopivampaa hetkeä odottamaan. Niin menettelivät he jokaisen suruttoman, jopa julkisiin paheisiinkin vajonneiden ihmisten suhteen.

Mutta jos he sitä vastoin käännytystyössään tapasivat Kölliskön tapaisen, syvempää uskonnollista tietoa ja kokemusta omaavan henkilön, niin silloin ei heidän kiihkollaan rajoja ollut. Ja jos tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa laestadiolaisille heidän omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.

Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista, joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.

Juhana Kokko.

Aarni Kouta.

Alotteeni ja ensi alkuni.

Ensimäinen kosketukseni kirjallis-taiteellisen maailman kanssa sattui tietääkseni sinä rankkana syyspäivänä, jolloin asianomaista arvoista mieltäni kysymättä minut kannettiin H. Pyhälle kasteelle Vanajaveden rannalla olevassa pappilassa. Oikeastaan ei tuo "pappila" edes mikään laita pappila liene ollutkaan; vanhempani näet olivat silloin vasta saaneet jonkin pikemmin pienoista majaa muistuttavan ihmisasunnon, jonka nimi oli Paikkala, kuin seudun kirkkoruhtinaalle arvoisan hovin ja puustellin haltuunsa. "Matalasta majasta siis," voisi alottaa kauniin, liikuttavan suomalaisen tarinan. No niin, äsken mainittuna päivänä jouduin ensi kosketukseen kirjallis-taiteellisen maailman kanssa. Itsenäisenä ja varsin yksinäisenä miehenä isäni oli valinnut esikoisensa kummeiksi ne paikkakunnan ainoat miehet, joiden kanssa hän alati seurusteli ja ainoastaan viihtyi. Toinen näistä miehistä oli sittemmin suomenkielen lehtori ja mainehikas Shakespeare-tulkitsija, silloin pelkästään Shakespearea ja Runebergiaan uneksiva, otsa synkissä kurtuissa yksin käyvä, oleviin oloihin tyytymätön, suomenkielisen runottaren häähamoseen heleätä huntua kutova runoilija Paavo Emil Cajander. Toinen oli suomalaisen oopperan jäsen, Joh. Em. Hahl, Hannes Hahl med tordönsstämman, kuten Z. Topelius on aikoinaan hänestä laulanut; Hannes Hahl, joka pitkän syysyön Vanajaveden autioita rantoja laulaen harhailtuaan löysi rauhan sen kylmissä, vyöryvissä aalloissa. Rauhaa hän ei perinnöksi kummipojalleen jättänyt, ei niin suurta ja syvää kuin itse sai, mutta paljon muuta. — Sitä en saanut yksin vaalijoiltani ja huoltajiltani, vaan esim. juuri näiltä kummeiltani, joten katsoin tärkeäksi varsinkin heistä ja eritotenkin tästä alottaa — niin vaikeata kuin viestiä Tuonelta onkin sanoiksi saada. Joh. Em. Hahlilta on minulle jäänyt pieneksi kalliiksi perinnöksi Saksalais-Suomalainen Sanakirja sensijaan, se oli tärkein ehkä, sillä laulunlahjaa minulla ei ole lainkaan. Muistelen hänen nuottejaan kuitenkin olleen äitivainajani kokoelmissa runsaanlaisesti, missä tapauksessa ne ovat soiden tunkeutuneet koko nuoruuteeni, ja on niiden merkitys elämääni silloin arvaamaton. En ole mikään n.s. "musiikinymmärtäjä" — jumalankiitos — mutta juuri tässä tapauksessa katson sen merkityksen perinjuuriseksi, hedelmöittäväksi; se valmistaa totisen ja elävän kaikupohjan kaikelle herkälle, laajalle ja inhimilliselle. Mikään ei ole niin pientä, kuin miltä se näyttää. — Sanani sattuivat tuohon perittyyn sanakirjaan. Sellaisia kun tämä sanakirja ei ole enää lainkaan saatavissa, ei ole ollut vuosikymmeniin. Tämä kirjanen on aukaissut minulle Saksan runouden parhaimmat tuotteet — lähemmin katsoen ei perintö siis niin varsin pienen pieni ollut. On vain ajateltava, ja ajattelusta vedettävä tuloksia ja johtopäätöksiä. Paavo Cajanderin kautta tunkeutui kotiini, paitsi suomalaisia, polttopisteessään olevia kirjallisia aatteita ja mietteitä, sitäpaitsi milloin mikin uusi "Shakespeare", "Runeberg" kielellämme kauniina kaikuen y.m.m. runoteosta. Tässä lapsuuden velka, jota ei ole helppo maksaa, mutta maksua jalot velkojat eivät vaadikaan.

Hämeenlinnasta johtivat jäljet Hausjärvelle ja Hausjärveä mainittaessa mainitaan aina suuren hämäläisen, jäykän, mutta laajasydämisen Kalle Kajanderin nimi. Setä Kallen työpöydällä riimustelin ensimäiset "latinaiset aakkoset", "Lutinsolat" kiersin, Panun "pyhäiset lehdot" löysin. Yksinäisenä, mutten yksinäisenä sittenkään. Siellä kangasti sieluni silmiin "Seitsemät veljekset", itsetiedottomana "Panu", parhain, mikä Ahon tuotannosta parasta on. Mahdoton on syitä antaa, elettyä tuoreesti uudelleen elää, mutta jos sen kyvyn omaisi, niin viikon viihtyisi aatos Hausjärvellä: Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Kalle Kajanderin mailla. Kahta jälkimmäistä voin kiittää, ensimäinen, yhtä vähän kuin edellisetkään, ei sitä kaipaa.

Hausjärvi kun juohtui juttuun, kerron pienen, aivan vähäpätöisen, vaikkakin toteen menneen unen siltä ajalta. Nukuin kuten unessa ainakin nukutaan. Sain ikäänkuin salaperäisen sanan, joka käski minun toimittamaan "käsikirjoitukset" kuntoon, sillä Hämeenlinnassa aiotaan kustantaa laatimani kirja. Viisikolmatta vuotta myöhemmin kustannusliike Boman & Karlsson julkaisi suomentamani Jacob Tegengrenin Suorasanaisia runoelmia. Kerron asian vain yksinkertaisesti, mitään salaperäisyyden sädekehää en sille tahdo antaa.

Tällä välin olin sepittänyt paljonkin ala-arvoisia runoja, mutta osan niistä pelasti aikoinaan Tampereella toimiva runoilija ja liikemies Yrjö Weijola. Häneltä sain avoimen silmän runon lakeihin ja kauneuksiin, hän ohjasi, sytytti ja opasti. Samassa rajattomassa kiitoksen velassa olen sekä silloin Porvoossa oleskelevalle lehtorille Iivari Vanajalle että Werner Söderström O.Y:n pääjohtajalle, maisteri Jalmari Jäntille. Hukkaan eivät mielestäni ole menneet ne humaanisuuden ylhäiset siemenet, joita nuorukainen näiltä miehiltä sai.

Näin sitä kypsyi epävarmana ja vähitellen ylioppilaaksi. Täällä yhtyi sattumalta pienoisen ylioppilaan ja Helkavirsien suuren runoilijan tiet. — Miksi aiotte? — En tiedä! — Tietysti runoilijaksi; tuokaa nähtäväkseni ne tekeleistä, mitkä teitä haluttaa.

Vein. Pari joutui Hels. Kaikuun ja sitä seurasi ehdoton vaatimus, että runovihkon pitää valmistua ensi helmik. loppuun. — Miten se voi olla mahdollista.

— Ostatte pullon mustetta, kynänvarren terineen — niin yksinkertainen se asia on.

Matkustin Tukholmaan. Helmikuun lopussa oli "Tulijoutsen" valmis, jonka ilmestymistä suurlakko osiltaan oli ehkäisemässä. Mutta ilmestynyt se vain joka tapauksessa on.

Aarni Kouta.

Helmi Krohn.

Miten jouduin elämäkerralliselle alalle.

Sattumalta talvella 1912 näin sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin Naisliiton kokouksessa pidettävän esitelmän Isa Aspista. Se herätti mielenkiintoani, sillä jo kasvavana tyttönä olin suurella liikutuksella lukenut tuon nuoren runoilijaneidon surullisesta elämänkohtalosta, ja ensimäinen lapsellinen esitelmänikin, jonka olin pitänyt jossakin raittiusseurassa, oli kosketellut tätä ainetta. Läksin siis kokoukseen, ja ilokseni sainkin kuulla hänestä paljon, jota ennestään en ollut tietänyt. Esitelmän jälkeen aloin kysellä hänestä yhtä ja toista, ja miten olikaan, läsnäolevat jäsenet alkoivat kehoittaa minua kirjoittamaan laajempaa elämäkertaa hänestä luvaten kukin hankkia minulle tarvittavia aineksia. Jonkun ajan kuluttua olikin varsin laaja ainekokoelma minulla koossa ja ryhdyin itse sommittelutyöhön.

Jo aikaisemminkin oli harrastukseni kääntynyt tähän suuntaan, joskin paljoa vaatimattomammassa ja itsetiedottomammassa muodossa. Olin kirjoitellut "Pääskyseen" joukon elämäkerrallisia kuvauksia merkkihenkilöistä ja niin vaatimattomia kuin ne olivatkin, olivat ne herättäneet minussa yhä suuremman intressin muitten ihmisten kohtaloja, heidän taistelujaan ja työtään kohtaan. Ja kun kesällä 1908 sain eräältä läheiseltä ystävältäni laajan kirjekokoelman kaunokirjallisesta käytettäväkseni, kävi minulle selville, että todellisiin aineksiin perustuva työ huvitti minua ja sopi minun luonteelleni monta vertaa paremmin kuin yksinomaan mielikuvituksen pohjalle rakennettu aihe. Todellinen elävä elämä oli minusta paljoa rikkaampaa, ihmeellisempää ja yllättävämpää kuin kaikki ne kuvat, joita mielikuvitukseni saattoi loihtia esille. Ja minä päätin tehdä täyden käännöksen, jättää kaunokirjallinen kirjaileminen ja antautua kokonaan elämäkerralliselle alalle.

Sattuma, jossa näin kuitenkin selvemmän tarkoituksen kuin koskaan ennen, johti sitten ajatukseni Ernst Ahlgreniin, ja synnytti monen vuoden epäröimisen jälkeen "Siipirikon". Ja vieläkin suurempi sattuma, joskin sen alla piilee merkillisin yhteensattuma, mitä kirjallisessa työssäni olen kokenut, on vienyt minut erääseen toiseen aiheeseen, josta tässä yhteydessä on kuitenkin liian aikaista puhua.

Siten monet vähäpätöiset ulkonaiset seikat, ennenkuin olin täydesti selvillä omasta itsestäni, viittasivat minulle tietä ja ohjasivat minua sitä päämäärää kohti, jota nyt pidän varsinaisena ja oikeana alanani.

Helmi Krohn.

Larin Kyösti.

Nuoruuden muistoja.

[Tekijältä on pyydettävä lupa tämän kirjoituksen käyttöön muita julkaisuja varten.]

Nuoruuden muistot himmentyvät ajan kuluessa, toiset kirkastuvat yhä selvemmiksi. Minun on vaikea vastata kysymykseen, mitkä olivat ensimäiset kirjalliset yritykseni, ja kuinka ne syntyivät. Taiteilijan työn luomishetkeä on vaikeata määritellä. Minä polttelin vihreässä nuoruudessani paljon näitä puolikuolleina syntyneitä "yrityksiä". Minun on turhaa niitä nyt esiinkaivaa muistojeni ruumiinpolttouunista. Minulla ei ole niistä edes tuhkauurnaa kulkurinkirstussani. Ne ovat menneet kuin tuhka tuuleen, kuten sanotaan! — Ainahan ihminen nuoruudessaan haluaa purjehtia tuntemattomalle merelle löytääkseen jonkun uuden, tuntemattoman maan, jonka ehkä muut jo ovat ennen löytäneet. Ja sattuma ohjaa usein elämänpurtta. Ehkä minusta olisi voinut tulla seikkailuhaluinen merimies (onhan eräs setäni kadonnut tuntemattomille vesille), rautatievirkamies, voimistelunopettaja, ruumiillisen työn tekijä tai ehkä jotain muuta.

Vanhempani panivat minut pikkukaupungin kouluun, joka minusta oli kidutuslaitos. Mielikuvitukseni vapaaseen maailmaan ahdettiin amo, amas, amat j.n.e., numeroita ja vuosilukuja, jotka suureksi osaksi olen nyt unohtanut — tahallani. Matematiikka oli minulle niin vaikea kari ja kompastuskivi, että pyytämällä pyysin kotona päästä merille, sotilaskouluun tai teatteriin näyttelijäksi. Isältäni olin ehkä perinyt hiukan taiteilijalahjoja ja rakkauden soittoon ja lauluun. Köyhyyden pakottamana hän varmaan oli joutunut väärälle uralle. Hänellä oli kaunis lauluääni, piirusteli, oli vatsapuhuja, toveriseuroissa hän usein pukeutui eri henkilöksi erehdyttäen heitä äänellään ja esiintymisellään sekä huvittaen heitä iloisilla sukkeluuksillaan. Äidiltäni olin perinyt ehkä hiukan sitkeyttä, tarmoa ja herkän tunteellisuuden, jota koulun jäykkä järjestys toisinaan tympäisi.

Aikaisemmilta kouluvuosiltani muistan runon "Touvon aika lähenee". Tämä idyllimäisen ihastuttava runo hurmasi nuoren sydämeni, kaupunginlapsen sydämen keväisen herttaisilla maalaissoinnuillaan. Sain usein nuorena koulupoikana kesäisin olla maalla Hämeessä. Se oli uusi tuntematon maa, joka vaikutti minuun sadun tavoin harmaine kylineen, kaivoineen, punaisine lemmenluhtineen, välkkyvine järvineen, vaaroineen, vakavine ihmisineen, joiden syvissä katseissa kuvastui Hämeen taivas ja joiden silmänreiässä piileskeli uneksiva "uuspeili".

Koulussa luvut edistyivät hitaasti, jäin joskus luokalle, usein sain ehtoja, sillä minä viihdyin paraiten urheiluaharrastavien toverien seurassa ja kehitin pääasiallisesti ruumistani. — Pääsin sitten vihdoin yläluokille ja jouduin toverikuntaelämään. Lauvantai-iltasin toverit toimeenpanivat pieniä näytelmä-iltoja, minäkin sain ensin jonkun pienen osan. Ja siitä lähtien minä innostuin niin näytelmiin ja näyttelemiseen, etten olisikaan halunnut juuri mitään muuta tehdä. Kaupunkiin pistäytyi joskus varsinaisia teatterikiertueita, ja sain olla mukana esittämässä mykkiä osia, sainpa kerran erään pienen puheosankin Björnson'in "Konkurssi" nimisessä näytelmässä. Esittipä oma näytelmäseuramme itse pikkukaupungin suurelle yleisölle n.s. "poikain huveissa", ja kesäisin vaelsin erään runoja kirjoittelevan huonetoverini (J. S-niemen) kanssa Hämeessä pitäjästä pitäjään esittäen pieniä näytelmiä navetanylisillä. Ohjelmistoomme kuului tavallisesti "Yökausi Lahdella" ja Kiven "Kihlaus", allekirjoittanut näytellen Eenokin osaa. Näissä tilaisuuksissa sai lehmänkello usein hoitaa teatterikellon virkaa, lankuista kyhättiin pieni lava, itse maalattiin kulissit, esirippu saatiin kylänkauppiaalta ostetusta viheriäisestä sertinkikankaasta, mukanani oli aina laatikko, jossa oli parta-ainetta, ihomaalipötkyjä, valepartoja y.m. rekvisiittaa. Kuumeisella kiireellä ja innolla harjoiteltiin jossakin kansakoulun lukuhuoneessa. Olipa oma orkesterikin! Sellaisena toimi näytöksen aikana oikea luonnon soittokunta, jonka muodostivat navetasta kuuluvat lehmien ja lampaiden fagotti- ja trumpeetiäänet. — Sain koulussa toverien kesken teatteritirehtöörin nimen, eräs opettaja pisteli minua kerran teatteriharrastukseni johdosta; olin huoleton, ilomielinen huimapää enkä välittänyt pistosanoista. Kaupungin yleisö ennusti minulle menestyksellistä näyttelijänuraa. Yhä lisääntyvä matematiikan kurssi painosti painajaisena mieltäni niin, että aioin todella lähteä Helsinkiin tohtori Bergbomin puheille, mutta äitini sai jonkun aikaa väiteltyään vastaan minut siitä tuumasta luopumaan. Minusta piti tulla civis academicus!

Ehkä edellä mainitsemani toverin esimerkki vaikutti, että minussa myöhemmin heräsi halu ruveta runoja rustailemaan. Alotin kankealla kynällä kaikenlaisia turhanpäiväisiä aiheita, pieniä runopätkiä ja suorasanaisiakin kompeluksia, niitä ilmestyi sitten toverikunnan käsinkirjoitettuihin lehtiin "Joci Baccalauraeukseen" ja "Vasamaan". Sain ankarasti kamppailla muodon kanssa, sepustelin runoja huvin vuoksi, enimmäkseen olivat ne kompa- tai ilolauluja. Aloin lukea kirjallisuutta oikein tukkukaupalla, enimmäkseen romaaneja, mutta myöskin runoutta, m.m. C.M. Bellmannin epistoloita, H. Heineä, Dahlinia, A.M. Lenngreniä y.m. Joululomien aikana istuin aamusta iltaan saakka piippua poltellen kotitaloni pienessä pesutuvantakaisessa huoneessa seurustellen Tuhannen ja yhden yön maailmoissa, Aleksis Kiven, Shakespearen y.m. maailmanmestarien parissa. — Sain salaa äidiltäni ison kirjakaapin ja nyt sain minä palavan kirjojenkokoomishalun. Kokoilin kirjoja yhtä hartaasti kuin ennen olin koonnut vapaamerkkejä postimerkkialbumiin.

Jäätyäni taas luokalle "sai" minut "kiinni" veljeni Apollossa, Eino Leino, aloimme seurustella yhdessä melkein joka päivä, ehkä hänkin osaltaan kannatti minua, epäillessäni pieniä runoyrityksiäni. Sitä ennen olin alkanut panna enemmän huolta ainekirjoitukseen, koulun kunnon rehtori huomasi kai näissä yrityksissä jonkinlaista parannusta laiskan luonteeni kehityksessä. Sekin vaikutti, että koetin "parantua" sen jälkeen kun olin saanut relegationin koulusta. Koululain nojalla karkoitti minut opettajakunnan korkea raati vähintäin peninkulman päähän kaupungin rajan ja pyykin ulkopuolelle. — Kahden toverin kanssa olin viini-ilon huumeessa tehnyt pieniä kolttosia kaupungissa. — Pääsin paraiksi syysmetsästyksen aikaan maalle erääseen hämäläiskartanoon. Siellä kului aika humussa ja sumussa, iltamien puuhissa ja hauskassa yhteisvietossa hämäläisen rahvaan kanssa, jota aloin vähitellen ymmärtää ja rakastaa. Siellä tutustuin Soitto-Puuskiin, Pitäjän pomoihin, Suutar-Jusseihin, Erkkipaimeniin, Suntion-Sannoihin ja Pahajärven pitäjän pappeihin, mutta ennen kaikkea heleihin Hennoihin syysiltoina kievarin kujassa, aitoissa, keinulla ja huvimäellä. Maalla myös aloin vakavammin ajatella laulajan vaikeata, aina ahdistavaa, aina etsivää, mutta luomishetkinä unohdusta ja antautumuksen iloa kumpuilevaa elämää. Palattuani kouluun karkoitusajan päätyttyä kaipasin minä tätä raikasta maalaiselämää, sen yksinkertaisen koruttomia ihmisiä, kauempaa katsoen saivat ne nyt mielestäni suuremman ja kiinteämmän muodon, ne elivät uudestaan mielikuvituksessani, kuvat kirkastuivat sielussani.

Kuinka sitten koulussa purjehdinkaan ja luovinkaan, pääsin vihdoin väljemmille vesille ja — väliaikaiseen satamaan. Saavutin akateemisen kansalaisen ensi arvon, ylioppilaslyyryni, jolloin huolt' ei ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan. Nyt oli elämänura todella valittava. Takana olivat pienet kestetyt kärsimykset ja iloinen koulutoverielämä, edessä elämän vaativa vakavuus. Äiti tahtoi minua rautatievirkamieheksi, mutta minä sain itsepintaisuudellani ne aikeet tyhjiksi ja sain sitten kuulla, että olen itsepäinen kuin suomalainen. Ehkä se oli onneksi minulle ja — muille, ehkä olisin virkamiehenä hajamielisyydessä aikaansaattanut monta junain yhteentörmäystä, ja omallatunnollani olisi nyt monen kunnon ihmisen ennenaikainen kuolema.

Tuli sitten sotapalveluksen aika. "Raakina" lähdin kiusallisesta reservikasarmista kotiin kirjoittamatta jalkapatikassa ja kontti selässä läpi Hämeen ja Savon ja saavuin kauniin Karjalan laulumaille. Näillä kulkuretkillä hahmoittuivat varmaan "Kulkurin laulut". Karjalan kankailta kajahtivat vastaani Kalevalan ja Kantelettaren ikuiset säkeet elävämpinä kuin koulun kankeilla lukutunnilla. Kokoilin vanhoja runoja, tutustuinpa vanhaan 91-vuotiaaseen runolaulajaankin. Kalevalan henki heijastui täällä sen kotimaassa täyteläisempänä ja tutunomaisempana.

Kontti täynnä muistoja, pää suuria suunnitelmia ja sielu täynnä sanattomia säkeitä palasin taas uneliaaseen kotikaupunkiin. — Taivaanrannalleni ilmestyi sitten Frödingin loistava tähti. Tämän tähden merkeissä päätin purjehtia eteenpäin löytääkseni tuntemattoman, ehkä jo ennen löydetyn maan. Värmlantilaisten laulujen lumoamana haaveilin voivani loihtia samankaltaisia säveleitä, Hämeen yrttitarhojen säveleitä — suomalaisia sointuja. (Koska nyt jälkeenpäin arvosteluissa usein ennakkoluuloisesti on huomautettu minun ruotsalaisista esikuvistani, niin voin selvyyden vuoksi repostelijoille ja arvostelijoille huomauttaa, etten koskaan omin silmin ole nähnyt ruotsalaista rahvaan elämää.)

Mutta ensin päätin jatkaa kielitieteellisiä lukujani Helsingin yliopistossa. Eihän luennoilla tullut säännöllisesti käytyä, elämä ulkona houkutteli koko kirjavuudellaan; aikani kuluksi naputtelin luennoilla runonpäitä enkä paljoakaan kuunnellut professorien kuivia supattavia sanoja. Samalla otin säännöllisemmin osaa samanhenkisten toverien iloiseen ja kehittävään elämään ja kirjoittelin myös osakuntani sanomalehteen. Sain pienen kirjallisen palkinnon, ja nyt kasvoi minussa yhä kiihkeämpi ja kuumempi salainen halu saada julkisuuteen pieni kokoelma lauluja, jotka käsittelisivät pienen hämäläiskylän elämää arkena ja pyhänä, työssä ja ilonpidossa. Kuljeskelin kaduilla ja tutkin kirjakaupanikkunoita. Jonkinlaisella pelon tunteella ajattelin, että ehkä joku tuntematon ehtisi ennen julaista Kylänlaulujen tapaisia lauluja. — Opinnoista ei nyt tullut mitään, yliopistollinen loistourani päättyi "pro gradu" kirjoitukseen.

Jouduin sitten kesällä Pälkäneen Klemolaan asumaan. Yksinäisyydessä minä siellä vakavammin aloin puuhailla pientä kokoelmaa, kirjoittelin uusia runoja ja korjailin vanhoja. Lähetin ne sitten J. H. Erkolle, joka asui Tampereella. Myöhemmin tapasin tämän lämminsydämisen runoilijan Konsulinsaaressa pilleineen ja lasiputkineen tarkastamassa paloviinaa. Hän suositteli kokoelmaa ja kehoitti julkaisemaan. Syksyllä minä sitten Kasimir Leinon suosittelemana ja opastamana koputin kaikkivaltiaan kustantajan ovelle ja jonkun ajan kuluttua sain myöntävän vastauksen. En voi sanoin kuvata iloani, olisin tahtonut tanssia kadulla ja syleillä kaikkia vastaantulevia ihmisiä. Ilo vaikutti vilkkaasti ja nopeasti kuin jonkinlainen juopumus. Vielä suurempi oli iloni, kun Kevätrallatukset ilmestyivät jouluksi v. 1897 ja saivat osakseen suosiollisen vastaanoton. Nyt minusta siis oli tullut kirjailija! En voi vieläkään käsittää, miten se kävi, enkä muista nyt kaikkia alkusyitä enkä henkisiä sysäyksiä. — Nyt poltin kaikki sillat ja laivat takanani ja päätin jatkaa taistelua… Ja niin minä nyt sitten olin löytänyt elämänurani. Ehkä lopultakin sattuma ohjaa elämämme kulkua. Oliko tämä nyt sitten oikea urani? Ura uusi aukenevi laajemmille laulajille.

Larin Kyösti.

Eino Leino.

Muistojen kaupungit.

On kaupunki kaukana pohjolassa, kaukana karuimmassa Suomessa, mikäli ei varsinaista Lappia siihen luettane. Myöskin on sen ympäristöä joskus sanottu nälkämaaksi. Ja nälkäähän siellä monet ihmiset näkevätkin, kärsivät ainakin hyvän ja terveellisen ruoan puutetta, usein ympäri vuodenkin, joskaan eivät kaikki samassa määrin kuin se Kuhmon terva-ukko, joka kerran kotini rannassa sääpitoa pitäessään kertoi syöneensä selvää leipää vain eräitä kuukausia koko elämässään. Mutta köyhyys, köyhyys on kuitenkin koko maakunnan yleisleima, oli ennen ainakin. Nythän sinnekin on rautatie, ovat kauppa ja teollisuus sekä niiden kera yleinen vaurastuminen selvän leivän kiidättäneet.

Virkamiehen poikana säilyin tietysti kaikista tuontapaisista henkilökohtaisista olosuhteista lapsuus-aikoinani, enkä niistä koko maakuntaankaan nähden tässä muuten mainitsisi, ellei se myöhemmin minulle melkein vertauskuvalliseksi muuttuneena olisi painanut syviä merkkejään käsitykseeni koko luonnostamme, kansastamme, sen historiasta, kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta, eikä suinkaan vähimmin omasta ohimenevästä tehtävästäni saman kirjallisuuden palveluksessa. "Lapin kesä"! Noihin kahteen sanaan luulen tuon käsityskantani jo varhain ehkä kirkkaimmin ja pysyvimmin kiteytyneen.

Rikkaat ovat ylpeitä rikkaudestaan, köyhät köyhyydestään. Mistä saatoimme me nälkämaan lapset olla ylpeitä eteläisempien, varakkaampien ja nykyaikaisesti kehittyneempien kansojen kirjallisuuksiin tutustuttuamme? Mistä muusta kuin fantasiastamme, mielikuvituksen kultaisesta lahjasta, joka putoaa kuin aurinko synkimpäänkin ja erakkoisimpaankin ihmissydämeen kaikista ulkonaisista olosuhteista vähääkään välittämättä! On väitetty, että suomalainen kirjallisuus, vieläpä koko suomalaisen rodun kirjallisuus olisi muka köyhää ja karua mielikuvitukseltaan. Se ei ole totta! Tuo väite todistaa vain, että suomalaisen mielikuvituksen erikoisuutta, sen metafyysillistä tuijotusta, yhtä vähän kuin sen kultaisina kangastelevia auerpilviäkään, ei ole vielä esteettisesti kyllin tutkittu eikä viety yleisinhimilliseen kirjanpitoon. Nykyaikainen ranskalainen kirjallisuus, nykyaikainen saksalainen tai tanskalainen kirjallisuus on köyhä mielikuvituksesta, mutta ei suomalainen. Vaikka mielikuvat eivät siinä ehkä muodostukaan yhtä havainnollisiksi ja täsmällisesti rajoitetuiksi kuin usein länsimaisessa kirjallisuudessa, ovat ne siinä kuitenkin aina olemassa, milloin kaiken yllä leijailevana yleisenä mielikuvituksellisena koristeellisuutena, milloin kaiken alla piilevänä merenalaisena koralliriuttana, jonka päälle harvojen käsitteiden fauna ja floora ovat vasta vaivoin ja vitkaan muodostuneet.

Käsitteiden, käsitteellisten ajatusten ja suurien, ihmiskuntaa halkovien ajan-aatteiden puutteesta voitaisiin suomalaista kaunokirjallisuutta ehkä paremmallakin syyllä syyttää, mutta ei mielikuvien. Niihin nähden on meillä ainakin ennen vallinnut suoranainen runsauden pula. Jos olot siinä suhteessa olisivatkin ehkä entisestään jonkun verran muuttuneet, jos suomalainenkin kirjallisuus ehkä vihoviimeisinä vuosina olisi käynyt järkeilevämmäksi ja käsitteellisemmäksi, todistaisi se vain, että Lapin kesän yleinen laki silläkin alalla toteutuu järkähtämättömästi.

Kesä menee meillä ohitse kuin varjo, lapsuus ja nuoruus kuin kuvajainen. Mitä on sitä heijasteleva kirjallisuus sitten? Varjon varjoa, kuvan kuvajaista. Toiset ehkä häpeävät lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa tuotantoa. Omaan päähäni ei se ikinä ole pälkähtänyt, kaikista tuon tuotannon ilmeisistä heikkouksista ja kömpelyyksistä ollenkaan huolimatta. Minulle ovat sen-aikaiset runoni yhtä monta päiväkirjan lehteä, joiden kautta voin seurata entisiä kehityskausiani, herättää haudastaan niin monta manalle nynnyttä mielikuvaa ja tunnelmoida itseni jälleen lapseksi tai nuoreksi, alakuloiseksi tai toivorikkaaksi, nöyräksi tai uhmailevaksi, miten milloinkin ja missä milloinkin joku säe tai sanakuvio muistoon jolkahtaakin.

Ja silloin täytyy minun myöntää, että Kajaanin aikuiset kuvitelmani ovat vielä tälläkin hetkellä ehkä rakkaimmat minulle. Ihminen näkyy siis siinäkin suhteessa palajavan takaisin ensimäiseen rakkauteensa…

Ainakin sen aikaisiin mielikuviin. — Näen kaupungin varhaisen talvi-aamun hämärässä. On pakkanen, tulipalo-pakkanen, ehkä kolme-, neljäkymmentä astetta, niin että lumi, ilma ja kaikki esineet helähtelevät. Kaupungin ahkerat porvarit availevat jo puotejaan, toiset lakaisevat itse portaitaan, kuuluu toisaalta kiihkeä lapion ääni. Pojat ja tytöt kiiruhtavat kirjat kainalossa kouluihinsa, vanhan-aikaisten pulpettiensa ääreen, pieniin, ummehtuneihin luokkahuoneisiinsa, jotka eivät ole suuremmat tavallista kamarinlattiaa… On kovin kylmä. Täytyy juosta niin paljon kuin jaksaa, korvanlehtiä kihelmöi, ei ole ollut aikaa vetää hyvin päänsä yli edes pientä lammasnahkaista naapukkaansa ja palttoo on harvinaisuus… Kuitenkin ehtii silmä sivumennen talvisen aamun salaperäisen kauneuden tajuamaan, korva kuulemaan yli muiden heräävien äänien kosken ikuisen kuminan, joka on sama kuin eilisenkin illan kimmeltävässä, kuutamoisessa, jääkaarisessa tarunjättiläisyydessään…

Suuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta, jokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita ei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin, vaan sylittäin… Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä, noiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän heräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niinkuin ajatus… niinkuin aavistus… niinkuin koulupojan romantisoiva mielikuva elämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei ole koittava hänelle milloinkaan?… Eikö vilkahtanutkin siro nilkka tuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen vartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana kesä-yönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen, kuin saavuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan ihmissydämeen?… Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää sinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden punaisen huulen helo niinkuin kahden marjan tuntemattomista mäkirinteistä ja marikoista?…

Vain tuokion, vain sekunnin sadannes-osan…

Mutta se oli ollut kuitenkin, se oli käynyt kuitenkin… fantasian ikuinen impi, kultaisten mielikuvien kuningatar… kulkenut yli talvihämäräisen korvenkaupungin… katsonut sykkivään, aavistelevaan ihmissydämeen…

Käyn kenties hiukan hentomieliseksi. Syy siihen on yksinomaan minun, eikä totisesti sen kajaanilaisen tulipalo-pakkasen, missä mielikuvien kultaiset immet ovat katsoneet hyväksi minulle oikeastaan joskus myöhemminkin esiintyä.

Luonnollisesti en siihen aikaan voinut vielä ajatellakaan antautua yksinomaan kirjailijaksi ja kynällään eläjäksi. Tuo ajatus kypsyi minussa vasta myöhemmin, mutta kylläkin jo koulupoikana, mitä enemmän tutustuin maan kirjalliseen elämään yleensä ja etenkin omiin mahdollisuuksiini, kenties siihen aikaan vielä kylläkin monipuolisiin, mutta vaikeasti yhdistettäviin minkään muun ammatin tai elinkeinon kanssa. Nyt alkoi myös todellakin vakava taiteellisen valmistuksen ja työnteon aika. Uskottakoon sitä nimittäin taikka ei, mutta totuus on kuitenkin omalta kohdaltani se, että olen kirjoittanut hirveät määrät Suomen metsiä paperikoriin, vaikka arvostelijani yleensä ovatkin väittäneet, että olen varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottunut käyttämään yksinomaan kirjapainoa paperikorinani. Onhan ehkä joskus voinut sellainenkin turmio tapahtua. Mutta ainakin koulupoika-aikani kului melkein yksinomaisesti itsetietoiseen, itsepintaiseen taisteluun kielellisten ja teknillisten vaikeuksien kanssa, joita en sitäpaitsi ole voittanut enkä toivottavasti tule koskaan voittamaan, joskin itse tekotavan käsite on ehkä jonkun verran avartunut ja syventynyt vuosien vieriessä minulle. Samassa määrin on tuon työn rinnalla avartunut ja syventynyt käsitykseni suomenkielen melkein rajattomista runollisista mahdollisuuksista. — Mutta olihan aikomukseni tässä yhteydessä puhuakin vain koulupoika-ajoistani.

Niiden muisto yhtyy mielessäni aivan erottamattomasti erään toisen kaupungin mielikuvaan, Hämeenlinnaan nimittäin, jonka hymyilevä ympäristö ja luonto eivät suinkaan olleet omiaan sieluuni mitään paukkuvia tulipalo-pakkasen tunnelmia syövyttämään. Nehän olivat kainulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi en muistakaan mitään talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta, väkirikkautta, iloa ja ihmisiä… Täällä kehittyi maakunta-kieleni todelliseksi suomalaiseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois jotenkin tarkkaan myöskin se nurkkapatriotismi, jolla tavallisesti on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseutu-rakkauden kuin kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän isänmaanrakkauden kanssa.

Hämeenlinnan vanha puistoparka siis! — En ole epäkiitollinen sinulle, vaikka tuskin tänäkään päivänä osaan vaahteraa poppelista erottaa. En ollut luotu luontosi tutkijaksi, mutta jo paremmin sensijaan tummina kaartuvien siimestesi ja romantisten tunnelmiesi tajuajaksi. Oli taikaa ilmassa siellä, riippui oksilla onnen unelmia… Mielikuvat eivät olleet ehkä enää yhtä määrättömiä ja epämääräisiä kuin ennen, mutta sensijaan kirjallisempia ja kriitillisempiä. Mitkään suuret elämäntotuudet eivät myöskään tilaa utuisilta unelmilta ja tunnelmilta kiistelleet, helottivat vain kaukaa kuin Hämeen helavalkeat ystävällisten harjujen ja vienojen vesien poikki…

Ainakin joku sävelmä, joku rytmi tuosta kaikesta lienee jäänyt jäljelle lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen runouteeni.

* * * * *

Entä Helsinki? Eikö sillä siis ole mitään kirjallisesta kehityksestäni kerrottavaa?

Kyllä, epäilemättä paljonkin. Mutta koska se ei vielä täydelleen ole muodostunut minulle yksinomaan muistojen kaupungiksi ja koska en muutenkaan arvattavasti ole voinut arv. albumitoimikunnan tahtoa aivan kirjaimellisesti noudattaa — siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tuhlannut tämäntapaisen kirjoitelman mielenkiinnon, ainakin omalta osaltani, jo jotakuinkin tarkkaan viimeisen runovihkoni esipuheeseen — pyydänkin nyt lopettaa tähän. Helsinki heleyksineen saakoon joskus oman ja seikkaperäisemmän biografiansa.

Eino Leino.

Johannes Linnankoski.

Muuan Johannes Linnankosken nuoruudenruno.

Todistettavasti on Johannes Linnankoski, kuten useat muutkin, alottanut "kirjailijauransa" lyyrillisillä runoilla. Tämä taipumus ilmeni hänessä jo aivan nuorena. Itse hän kertoi 11-12 ikäisenä sepittäneensä pienen runon vanhemman veljensä lähtiessä yhdessä vietetyn kesäloman jälkeen takaisin seminaariin ja sittemminkin hän oli niitä aina joskus kyhännyt, kunnes hän 15-vuotiaasta käytti samaan toimeen kaikki lomahetkensä. Muuan kirjailija-vainajan sukulainen ja monivuotinen ystävä, pastori J. E. Tuomola, kertoo eräällä nuorena ylioppilaana tekemällään saarnamatkalla Askolan kirkossa kesällä 1887 käyneensä samalla sukulaisiaan tervehtimässä ja silloin myöskin tavanneensa 17-vuotiaan Vihtori Peltosen, joka oli hänelle näyttänyt runojaan.

Näitä runoja on vielä joitakuita tallella, osaksi paperiarkeille kirjoitettuina, osaksi koottuina pieneen käsin kirjoitettuun vihkoseen, jonka kanteen on piirretty seuraava nimi: "Leimuavia Kypenöitä elinhuolten lomahetkinä säihkytteli Juho Vihtori Peltonen". Ne ovat kaikki syntyneet ennenkuin hän syksyllä 1888 lähti Jyväskylän seminaariin. Ne käsittävät erilaisia aiheita, ollen milloin puhtaasti lyyrillisiä, millin kertovaisia "Vänrikki Stoolin" tapaan, onpa muutamille yritetty antaa leikillinenkin sävy. Useihin on liitetty sulkumuistutus "Erkon aine" tai "jäljitelmä". Ne ovat enimmäkseen heikkoja sekä muodoltaan että sisällykseltään todistaen ainoastaan nuoren tekijänsä vakavaa hartautta.

Se pieni runo, joka alempana seuraa, on äskenmainitun vihkosen alkurunona. Se ilmaisee ennenkaikkea tekijänsä toiveet ja tulevaisuuden elämänihanteen. Lukuisat harjoitelmat, luonnokset ja painetutkin käännökset ja kirjoitukset puolentoista kymmenen vuoden aikana osoittavat, että Vihtori Peltonen ei kammonnut työtä päämääränsä saavuttamiseksi. Kun hän lähtee seminaariin, antautuu sanomalehtityöhön, asevelvollisena kirjoittaa artikkeleita ja kaunokirjallisia paloja sekä lopulta perustaa "Uusimaa" lehden, on se sittekin runoilijan ja kansansa "näkijän" tehtävä, joka hänelle kangastaa. Ja kun hetki on tullut, jättää hän kaiken ahtautuakseen sille. Se on sittekin "pakko sisäinen", joka vei Linnankosken lopulliseen elämäntyöhönsä.

Ester Linnankoski.

ALKUSÄKEET.

Jospa oisin laululintu riemurinta pieni, yöt ja päivät laulelisin, se ois minun työni.

Ettäkö olla laulaja, voi ajatusta hurjaa, Väinön kielten soinnuttaja mökin poika kurja.

Aura, kuokka ja lapio toverina sulla, kynä muste ja paperi, joutavia kuulla.

Isänmaasi palvelus toimi suuri sulla: "Saven kääntö, viljelys" runollista kyllä.

Mist' aate hurja alkuaan, sen sanoa ma saan: Runeberg toi hehkuaan rintaani kaipaavaan.

Siell' tulen sai hän syttymään, mi ei voi sammua, vaan saanenko sen leimumaan, sit' en voi sanoa.

Samaa hehkua ennenkin moni on tuntenut, jakanut sitä muillekin, vaan toivo pettänyt.

Vaan onnetar kun selkänsä on hälle kääntänyt, häll' runotarkin lempensä on lopen salannut.

Vaan asiaa jos tutkitaan valossa oikeassa, vastaus selvä löydetään lauseessa vakaisessa:

Ei ole pakko sisäinen runojen näiden luoja, maineen pyyntö turhamainen se lie ilmituoja.

Eipä vuolten veistäen runojakaan luoda, ne ois kun ääni arvoton, mi eloa ei tuota.

Jospa, Runotar sä jalo, suosikkisi oisin, omanani lempes valo, jotta laulaa voisin.

Yöt ja päivät laulelisin huolia kansani pois, säkeniä säihkyttäisin, jotta säihke valon lois.

Vaan ei suuri lienekkänä tenho säkenellä, syttyvi ja sammuvi, loistain pimeällä.

Onnettaren suosikkina jos vaan olla voisin, runottaren lemmikkinä tulen synnyttäisin.

Niin huomenkoiton uusi aamu toivon sarastaisi, epäilyksen synkkä haamu tyhjään hajoaisi.

Johannes Linnankoski.

Heikki Meriläinen.

Nuoruuteni muistoja.

Koska nuoruuteni koti oli ahdasmielinen kerettiläiskoti, jossa ei saanut vähimmässäkään määrässä lukea maallista kirjallisuutta ja sitä vähemmän vielä oli tilaisuutta oppia kirjoittamaan, niin en kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana tuntenut ensimäistäkään kirjoituskirjainta, sitä vähemmän osasin niitä piirtää. Mutta silloin tutustuin ihmiseen, jonka kanssa tulin tehneeksi ikuisen liiton; tämä kauppa ei ollut kuitenkaan vanhempieni mieleen ja he vastustivat sitä siihen määrään, että täytyi jättää koti, joten jouduin aivan tyhjänä maailmalle. Sitä ennen olin kuitenkin oppinut sepän taidon, jolla viralla lähdin kiertelemään maita ja mantereita kuin kelloton hevonen. Se etten voinut antaa minkäänlaista tietoa olostani, tuotti sanomatonta ikävää itselleni ja ehkä yhtäpaljon sille, joka minua muisti. Mutta kerran sieltä kotiuduttuani panimme tuumamme tukkuun, minun piti ruveta kirjoittamaan. Morsiamellani oli kirjoitusneuvot, ja paperin apua saatiin morsiameni isän vanhoista käräjä-pöytäkirjain laiteista, ja silloin sitä ruvettiin työhön. Morsiameni teki aakkoset, joita minun piti ruveta jäljittelemään, mutta sepän käsistä niitten syntyminen oli, niin vaikeata, että jollei niin perin lämmin asiain tila olisi siihen pakottanut, niin tuskinpa vieläkään kykeneisin sanaa paperille luomaan. Oppiaikaa ei kestänyt kuitenkaan kokonaista keväistä päivää ennenkun kirjoitin paperille sanat: Ei oppi ojahan kaada, eikä tieto miestä tieltä työnnä. Ja morsiameni oli tästä niin iloinen, että sitä päivää hän ei ole vieläkään unohtanut.

Vaikka nuoruuden kotini oli niin ahdasmielinen kerettiläiskoti, ettei saanut lukea muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, niin raamattua ja postilloja luin niin paljon, että lukutaitoni kehittyi jotenkin hyväksi. Niinpä nyt maailmalle tultuani joutui käsiini Kalevala, Kanteletar, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit y.m. Näitä lukiessani lämpesin ja poveeni syttyi tunne, että jokaisella ihmisellä on velkaa isänmaalleen, ja niinpä minullakin, mutta mitäpä osaisin tehdä muuta kuin elää ihmisenä. Mutta lukiessani Kalevalaa ja Loitsurunoja huomasin, että niistä puuttui taikauskon näkyvä puoli, käsintehtävät taijat, siis koko taikausko puuttui ei vähempää kuin ruumista. Tässä oli ala, jossa luulin jotakin voivani, ja sitä paitsi tapasin ylioppilas Jooseppi Mustakallion hänen sadunkeräysmatkallaan, jolta sain kuulla, että Suomalaisen Kirjallisuuden seura Helsingissä ottaa mielellään vastaan senlaisia keräyksiä ja antoi vielä kymmenen markkaa kehoitukseksi edes kotiseuduilla kirjoittamaan niitä käsintehtäviä taikoja ja runojakin, vaikka runot lienevätkin jo ennen kirjoitetut. Vaan minä en tyytynyt ainoastaan kotiseutuun, vaan tein matkan Venäjän Karjalaan kulkien Suomen puoleisissa kylissä Akonlahdesta aina Lapin rajoille asti. Tämän matkani olin tehnyt, kun eräänä kesänä, muistaakseni 1886, neiti Lydia Stenbäck huvimatkoillaan osui kotiini Sotkamon Naapurivaaran Heikkilään. Kun kotini oli luonnonihanalla paikalla, niin viihtyi hän siellä viipymään enemmän aikaa, joten tuli puhelluksi yhtä ja toista. Mutta eräänä sateisena päivänä oli heinäniityllä ollessa märkä vaate hieronut polveeni pienen haavan, josta parin päivän kuluessa syntyi paise, joka saattoi minut melkein vuoteenomaksi. Kun valitin ikävääni päästä heinäniitylle, niin Lydia Stenbäck toi tuolin minun vuoteeni viereen ja istuttuaan siihen iloisesti virkkoi: "Minäpä esitän sinulle, hyvä ystävä, semmoista työtä, että varmaan unohdat niittyikäväsi, vieläpä vaivasikin." Minä nauroin vastaan ja sanoin: "No millähän sinä nyt meinaat minut juovuttaa senlaiseen humalaan, että en tietäisi elämästäni." Hän tekeytyi totiseksi, mutta iloinen hymy kuvastui kasvoissa, kun sanoi, ettei aio juovuttaa tiedottomaksi, vaan tietoiseksi. "Minulla on kauan aikaa ollut aavistusta, että sinulla on taipumusta kirjailijaksi ja nyt on ikäänkuin sallimus, että sinulla on siihen aikaa ja tilaisuutta. Eipähän sinua muuten saisikaan kiinni, jos jalkasi olisivat terveet."

"Kirjailijaksi," huudahdin minä. "Se unesi ei suinkaan tule toteutumaan."

"Mutta minäpä uskon, että se toteutuu", sanoi neiti Stenbäck. "Meillä ensi jouluksi ilmestyy naisyhdistyksen kalenteri, johon minä uskon saavani sinulta pienen kappaleen. Sen ei tarvitse olla pitkä, esimerkiksi kertomus jostakin, merkillisestä päivästä joko nuoruutesi, lapsuutesi tai miehuutesi ajalta."

Sille neiti Stenbäckin lauseelle en nauranut, mietin vaan pienen hetken, jonka kuluttua sanoin: "Ainetta kyllä on vaikka köyttä tekisin. Tuohan paperia, lyijykynä ja joku kirja kirjoituspöydäksi."

Neiti Stenbäck löi kätensä yhteen ja juuri kuin lentämällä toi minulle ne tarvittavat raaka-aineet ja sanoi: "Elä huoli kirjoituksen kauneudesta, minä kirjoitan puhtaaksi."

Minä asetin paperipalasen kirjan kannelle, johon vuoteellani selälläni ollen lyijykynällä piirsin sanat: Eräs tavallisimpia pyhäpäiviä lapsuuteni ajoilta, ja tämän lauseen alle rupesin kirjoittamaan kertomusta.

Neiti Stenbäck oli utelias. Hän asetti tuolinsa minun sänkyni pään taakse, jossa aina väliin käsiään hykerrellen iloisesti sanoi: "No sitähän tulee kun turkin hihasta."

Neiti Stenbäck kirjoitti kertomuksen puhtaaksi ja kaikinpuolin laittoi painokuntoon, ja kun elokuun alussa lähti Helsinkiin, niin matkusti hän Oulun kautta ja Oulussa hän veljelleen, Kaiun toimittaja Kivekkäälle näytti sitä kertomusta. Tämäkin sen nähtyään innostui ja lähetti minulle viisikymmentä markkaa, joitten ohessa pyysi minua kirjoittamaan pitemmän kertomuksen hänen kustannettavakseen. Silloin sillä kuukaudella syntyi "Korpelan Tapani" ja joutui se painosta seuraavaksi jouluksi. Tämän ilmestyttyä sain monelta taholta kehoituksia jatkamaan kirjailijatointani. Ja ehkä minulla jossain määrin olisi ollut kirjailijan lahjoja, jos kohtalo olisi sallinut minulle tilaisuutta niitä kehittämään. Tätäpaitsi taloudelliset puutteet ovat jokaista kirjateostani tehdessä hiipineet esiin, jotta kaikki teokset on täytynyt keskeneräisinä jättää käsistään. Ja loppujen lopuksi, kun "Korpelan Seppä" tuli julkisuuteen, niin nimimerkki K. L. julkaisi Suomettaressa siitä niin myrkyllisen arvostelun, että siihen ei jäänyt lukemisen arvoista riviä. Jos se arvostelu olisi ollut jossakin muussa lehdessä eikä Helsingin Uudessa Suomettaressa, joka aina oli antanut tunnustuksensa niin Suomalaisen Kirjallisuuden seuran palveluksessa ollessani kuin myöskin arvostellessaan kirjateoksiani, niin en olisi ollut millänikään. Vaan kun se oli Suomettaressa, niin uskoin, että minun kirjoitukseni tästälähtien ei enää ansaitse painomustetta. Ja silloin valitsin ainiaaksi työaseekseni kuokan. Sen jälki ei kaipaa eikä tottele maistereitten arvosteluja. Sen kielessä ei ole pärjääjän myrkkyä eikä kielittelijäin liverryksiä.

Silloin kun "Korpelan Seppä" ilmestyi, oli eräs kirjateos lähes puolitiehen kirjoitettuna, mutta se on tuosta sanotusta syystä ollut koskemattomana. Nyt monien ystävien ehkä vilpittömien kehoituksien johdosta olen luvannut saattaa sen loppuun, jos terveyteni sallii. Eri asia sitten, onko sillä ansiota päästä julkisuuteen.

Heikki Meriläinen.

L. Onerva.

Pari lehteä muistojen kirjasta.

Ensi-nuoruuden haaveellisen ruskotuksen kajossa näyttää useinkin siltä, kuin olisi ihminen luomakunnan kruunaamaton kuningas; hänellä on tuhat mahdollisuutta, tiet avoinna joka suuntaan. Ja yht'äkkiä onkin valaistus muuttunut, elämän keskipäivän aurinko on jo korkealla, huomaat olevasi määrätyllä, rajoitetulla alalla, josta ei ole poispääsyä, sillat takanasi kun ovat jo poltetut, ja jolla muutenkin tunne ihmis-ijän lyhyydestä ja elämäntyön pituudesta sinua tiukasti pidättää. Niin on elämänura luisunut eteesi tietämättäsi, tahtomattasi, melkein kuin itsestään, lukemattomien tuskin huomattavien vaikuttimien lakkaamattomista salaisista työnnöistä itsessäsi ja itsesi ulkopuolella!

Näin on ainakin ollut minun laitani:

En koskaan nuorempana suunnitellut erikoisesti kirjailijaksi rupeamista. Mielikuvien paperille purkaminen oli minulle ainoastaan jonkunlainen sisäisen tervehtymisen keino, luonnollinen ja vaaraton tapa vapautua niiden liikapainosta, ujo ja arka kun muuten olin ja lisäksi hyvin yksinäinen. Tämä oli syynä kynäilemiseeni, niin pitkälle kuin muistan, kaikkein ensimäisiä sepustelujani ehkä lukuunottamatta. Sillä kun seitsenvuotiaana vuodatin paperille näin kuuluvan syvämietteisyyden:

"Tuo koski aina pauhaa tuoll' joen päässä vaan, ei koskaan saa se rauhaa eik' lepoo ollenkaan."

niin en usko sitä minkään erityisemmän sielunhädän esiinkutsumaksi. Kenties oli tämä riimittelyn tarve jälkikaikua jostakin lastenkirjasta tai myös vaikutusta äidistäni, jonka kerrotaan kirjoittaneen runomittaisia kirjeitä ja jonka juuri tähän aikaan olin kadottanut. Jälkisointu kuuluu kaikkein varhaisimmasta lapsuudestani asti olleen minulle erittäin mieluinen.

Sitten jatkoin runojen sepittelemistä läpi koko koulu-ajan. Isältäni sain tavallisesti joululahjaksi kaikki vuoden varrella ilmestyneet suomalaiset runokokoelmat, jotka olivat rakkainta lukemistani ja joiden esikuvan mukaan järjestelin kaikessa salaisuudessa omia runojanikin jos jonkinnimisiksi kokoelmiksi, kussakin isänmaalle, luonnolle ja Jumalalle omistetut osastonsa. Mutta ammattikirjailijan ura ei häämöittänyt minulle edes tuulentupana. Runous kuului mielestäni pyhään, ei arkeen. En voinut ajatellakaan sellaista leipä-ammattina. Ja kuitenkin tunsin omasta kohdastani koulunkäyntini velvoittavan minua vakavasti valmistumaan johonkin toimeen, jolla voisin itseni elättää. Samaan suuntaan ohjasi harrastuksiani myös se periaatteellinen kasvatus, jonka vaikutuksen alaisena olin kamreeri Nybergin tunnollisessa virkamiesperheessä. Se oli nim. kuin toinen kotini, asuin siellä, senjälkeen kun isäni oli muuttanut Helsingistä pois, koko kouluaikani ja alun ylioppilasvuosiani, yhteensä toistakymmentä vuotta. Luullen tekeväni isällenikin mieliksi, jos antautuisin tietoviisaan uralle, ja myös omaa mielihaluani seuraten jatkoin Jatko-opistossa opettajatutkinnon suoritettuani edelleen lukujani yliopistossa, joskin toiset puolet minussa koko ajan ikävöivät taiteen valtakuntaan.

Vähällä olikin, etteivät teatteri ja musiikki, jotka olivat lähinnä sydäntäni, saaneet minua koulun päätyttyä kokonaan valtoihinsa. Etenkin loma-ajat kotona antoivat aina uutta virikettä näille puolille. Yksin kun aina olin, vailla sisaria ja veljiä tai muuta samanikäistä seuraa, käytin suurimman osan ajastani mielikuvien lietsomiseen, jossa etenkin kirjojen ahmimisella oli tärkeä osansa. Isäni laaja kirjasto, joskin sen pääasiallisen sisällön muodosti luonnontieteellinen ja filosofinen tietokirjallisuus ja joskin sen arvokkain kaunokirjallisuus oli englanninkielellä, jota en ymmärtänyt, tarjosi kuitenkin mielikuvitukselleni useamman vuoden ajaksi riittävästi uusia löytöjä. Syvimmät vaikutelmat lapsuuteni kodista kulkivat kuitenkin musiikin merkeissä. Isäni oli hyvin musikaalinen, soitti viuluakin, ja iltaisin, kun hän oli virastaan vapaa, soitimme hämärissä yhdessä, minä pianolla häntä säestäen. Nämä ovat rakkaimpia muistojani. Musiikki yleensä syöpyi veriini niin, että kaikki runonikin syntyivät yhtaikaa säveleen kera tai jonkun sävelmän esiinkutsumina tai säestäminä. Ja vieläkään en saa oikeaa lyyrillistä tunnelmaa ilman pientä melodramaattista pohjaa.

Nämä hajanaiset harrastukseni tuottivat minulle aikoinaan oikein vakaviakin ristiriitoja, vaikka ne nyt näin kaukaa vuosien takaa näyttävät hyvin lapsellisilta ja naurettavilta. Muistanpa eräänkin sangen hullunkurisen kohtauksen, johon tämä kaunosieluileva elämänuran etsintäni teki minut syypääksi. Minulla oli Jatko-opiston konventin puolesta uskottu tehtäväksi erään juhlarunon hankinnassa pyrkiä itsensä runoilija Eino Leinon pakinoille. Kun sitten vihdoin seisoin tuon kuulun kannelniekan edessä, jonka virsien ääressä niin monet talviyöt olin valvonut, päätin rohkaista mieleni ja kerrankin kysyä neuvoa oikein asiantuntijalta. Esiinnyin varmaankin kokonaan koomillisen hahmon sankarittarena. Luulen, että runoilijan ratkaistavaksi asettamani elämänarvoitus oli suunnilleen tämäntapainen: "Niin ja niin paljon olen lukenut, laulanut, näytellyt, säveltänyt, maalannut ja toista tuhatta runoa olen kirjoittanut, mille alalle pitää minun antautua?" Nuori mestari kuittasi tämän pingoitetun runsaudenpulani ylimielisellä, mutta samalla erittäin tehokkaalla tavalla. Hän vastasi: "Menkää naimisiin!" Olisipa hän edes Hamletin tavoin huudahtanut: "Mene luostariin, Ophelia!" Syvästi väärin-ymmärrettynä ja loukkaantuneena menin matkoihini. Enkä vieläkään, vaikka tuosta hetkestä lie jo vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä vuotta, ole taipuvainen pitämään tätä neuvoa aivan viisaana tai hyvänsuopaisena! Mutta tuon kaunosieluilevan ja moniharrastuksellisen maailmankatsomuksen olen kyllä mielessäni tyystin tuominnut ja sekä ihmisenä että kirjailijana olen myöhemmin tahallisesti ja vakaumuksellisesti voimieni mukaan koettanut pyrkiä siitä eroon.

Samoihin aikoihin, kenties vähän aikaisemmin, (minulla on aina ollut kovin huono aikamuisti), oli minulla onni tutustua erääseen vanhempaan runoilijamestariin, joka otti minun haparoivat ensi-askeleeni runoseppänä vakavammalta kannalta. Tämä isällinen ystäväni oli J. H. Erkko. Täti Nyberg, jolta ei runokokeiluni ollut voinut jäädä aivan huomaamatta, vei minut Maila Talvion nähtäville. Hän otti minut mitä lämpimimmällä myötätunnolla siipiensä suojaan ja hän tutustutti minut J. H. Erkkoon, josta tuli ensimäinen runokoulu-mestarini. Millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä ja mielenkiinnolla hän jaksoikaan käydä läpi, korjailla ja erotella vuosien vanhaa pöytälaatikkotuotantoani. Hän teki minusta kirjailijan, mikäli se silloisiin, kovin vaatimattomiin saavutuksiini nähden oli mahdollista, hän antoi minulle kirjailijanimen, risti minut L. Onervaksi, lisäten hymyillen, että ranskalaiset tulevat ääntämään sen L'Onerva, ja hän toimitti muutamalle pikku runolleni ensimäisen julkisuuden valon "Nuoressa Suomessa" v. 1900. Yrittipä hän lisäksi saada minulle kustantajaakin, mutta huonolla menestyksellä. J. H. Erkon muisto on minulle ikäänkuin jonkinlaisen pyhyyden säteikön ympäröimä. Hänen vapautta ja intomieltä hehkuva henkensä, hänen kaikille aatteellisille ja inhimillisille harrastuksille avoin ja herkkä mielensä ja luja, uskollinen ystävyytensä syöpyivät kulta-piirroksina nuoreen sydämeeni. Ihmisenä ja runoilijana on hänen kuvansa yksi noita unohtumattoman kauniita, jotka valaisevat vielä varjojen maasta…

Vieläkään näiden ensimäisten rohkaisujen jälkeen ei minulla olisi ollut uskallusta omin voimin lähteä pyrkimään okaiselle kirjailijapolulle. Että ensimäinen runovihkoni ilmestyi ja että täten yleensä milloinkaan astuin ratkaisevasti julkisuuteen, siitä saan edelleen kiittää hyvien ihmisten myötätuntoisia toimenpiteitä. Taiteilija Gebhardin välityksellä joutuivat "Sekasoinnut" ruotsalaisen Helios-yhtiön kustannettaviksi, ja kantavat ne myös jossakin määrin hänen makunsa ja valintansa leimaa. Luulen, että Suomen kansalla olisi vallan toinen käsitys minusta, jos minulla olisi ollut onni päästä julkisuuteen jo J. H. Erkon valikoimalla kokoelmalla. Tosin olin jo näihin aikoihin, v. 1904, saanut soittimeeni joukon uusia kieliä, etupäässä ranskalaisen runouden vaikutuksesta. Etenkin Musset'n rakkauslyriikka, johon sitä koskettelevan laudaturikirjoituksenikin vuoksi olin silloin erikoisemmin syventynyt, vaikutti paljon mielikuvitukseni suuntaan.

Niin, sellaiset olivat ensimäiset yritykseni. Jos minun aivan lyhyesti olisi vastattava kysymykseen, miksi minusta tuli kirjailija, vastaisin: Siksi, että se oli ainoa taiteenhaara, johon ei vaadittu ulkonaista ammatti-koulua ja jota saatoin jatkuvasti viljellä muihin päämääriin tähtäävän työni ohella. Täten sai mielikuvitukseni määrätyn uoman ja niinpä alkoi kirjailemisen virta vähitellen vetää voimakkaammin kuin mikään muu. Minä, joka en uskaltanut avoimesti valita sitä, jouduin kuitenkin passiivisuudessani sen vietäväksi. Ja siitä asti se on vetänyt minua, vetänyt nenästäkin, ohi monen paljon elättävämmän elinkeinon. Olin nuorempana oikeassa: runoudesta ei sittenkään ole leipä-ammatiksi!

Mutta näin on vain käynyt. Ja yleensä olen taipuvainen sielunvoimien suuntaa ja kehkeytymistä arvioitaessa pitämään sitä mahdollisimman paljon olosuhteiden ja mahdollisimman vähän asianomaisen yksilön ansiona tai vikana. Onhan ihmisen sielussa aina paljon erilaisia taipumuksia ainakin alitajuisina uinumassa, riippuu asianhaaroista, tilaisuudesta, mitkä niistä saavat luonnollisen ilmaisumuotonsa ja pääsevät luomaan todellisuutta. Kuinka paljon todellista kykyä sammuukaan ituunsa epäsuotuisten olosuhteiden vuoksi, ja kuinka paljon niiden luonnottomasta puristuksesta harhautuukaan väärälle, sopimattomalle uralle! Pieni lipsahdus raiteissa vain, tässä tai edellisissä sukupolvissa, ja kuka hyvänsä Suomen runoilijoistakin voisi olla vain nimetön, tuntematon soinnahdus siinä syntymättömien sävelien kuorossa, joka yhä vieläkin humisee epämääräistä kaipuutaan Suomen kaukaisilla paimensaloilla.

L. Onerva.

Olli Vuorinen.

Ensi yritykseni.

Ujostellen ja epäröiden ilmaisen tässä ensi yritykseni kirjallisuuden alalla.

Poikasena, noin kymmenvuotiaana, heräsi minussa harras halu lukemiseen, ja etenkin miellytti minua runot ja laulelmat mitä vain osuin kuulemaan tahi painettuina näkemään. Syntymäpitäjässäni Uukuniemellä oleskeli niillä ajoin melkein sokea, kirjoitusta taitamaton mies, Jaakko Eerikäinen, joka vanhalla kalevalaisella runomitalla sattuvasti sepitteli kaikellaisista oudommista tapahtumista ivarunoja. Ne levisivät suusta suuhun, ja niille kelpolailla naurettiin. Sittemmin sain kuulla kansan suusta loppusointuisia runoja, esim. Paavo Korhosen häälaulun: "No miehet, miehet veikkoset, näin näitä häitä juuvaan, Lopussa viel' ei entiset ja toista aina tuuvaan" sekä Krimin sodan aikuisia sotalauluja, esim. "Arvatkaappa ihmisraukat kuinka aika muuttuu. Jokohan nyt rakas Isä syntisihin suuttuu" ja muutamia muita, joiden loppuvasteet minua miellyttivät. Näiden esikuvien mukaan koetin sitten minäkin kyhätä jotain runontapaista, kirjoittelin niitä seiniin hiilellä tahi savenpalasella, kunnes sain lyijykynän ja vähän paperia käteeni.

Jouduin sitte 18-20 vuotiaana Maaskolan maanviljelyskouluun lähellä Viipuria. Siellä pääsi julkisuuteen Viipurissa ilmestyvässä Otava-lehdessä ensimäinen kynänkyhäykseni. Aihe oli aivan satunnainen. Viipurin pitäjän talonpoikaisnuorukaiset joutuivat eräässä tilaisuudessa kinastelemaan maanviljelyskoulun oppilaiden kanssa. He halveksivat kouluamme ja meitä oppilaita, sanoivat että ei mokomasta räähkäkoulusta kukaan herraksi pääse, ja maata osaa jokainen kyntää koulua käymättäkin. Tällainen puhe harmitti meitä. Minäpä rohkenin kirjoittaa asiasta Otava-lehteen. Se painettiin siihen sanasta sanaan, ja me oppilaat jäimme odottamaan maalaisnuorukaisten puolelta jonkunlaista vastinetta. Sitä ei kuitenkaan tullut.

Tämä ensi yritys julkisuuden alalla yllytti minua useamminkin samaan lehteen kirjoittamaan. Ne olivat joko suorasanaisia tahi runopukuisia, ja käytin silloin milloin mitäkin nimimerkkiä tahi en käyttänyt mitään.

Kun sitten vv. 1862-63 olin samassa maanviljelyskoulussa alkeisopettajana, oli minulla runsaasti aikaa lukemiseen. Viipurin lainakirjasto avasi aarteensa minulle. Siten opin tuntemaan K.A. Gottlundin, Jaakko Juteinin, Paavo Korhosen, Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan runoja. Kalevalaankin tutustuin, ja tällä vanhalla runomitalla useimmat runoyritykseni kyhäsin.

Vuosien vieriessä pirahteli silloin tällöin leipähuolien lomassa pieniä runoja, joita lähetin sanomalehtiin. Ollessani sitten oppilaana Jyväskylän seminaarissa vv. 1868-72 rupesi niitä enemmän syntymään. Tähän vaikutti sekin, että samaan aikaan osui seminaarissa olemaan useita runokykysiä oppilaita: Erkko, Lönnbeck, Killinen, Isa Asp y.m., jotka samaa henkeä herättivät tovereihinkin. Runojani annoin V. Kilpisen toimittamaan "Kansan lehteen", kirjoitinpa erään runon venykkeillä, ja siitä K. minua erittäin kiitteli ja lahjoitti minulle useita venykkeillä painettuja kirjojansa. Vielä enemmän runo-intoa koitui siitä, kun Julius Krohn (Suonio) otti julaistakseen "Suomen Kuvalehdessä" useita runojani. Hauskaa hauskempi oli kun ankara A. Ahlqvist (Oksanen) "Kielettäressä" suosiollisesti arvosteli Jyväskylän seminaarilaisten albumia "Suomen saloilta I" ja siinä mainitsi minunkin runojani. Näitä professorivainajia muistelen arvonannolla vielä nytkin vanhoilla päivilläni.

Olli Vuorinen.

Theodolinda Yrjö-Koskinen.

Miten tulin kirjailijaksi.

On kysytty, miten tulin kirjailijaksi. Siinä, kuten kaikissa elämäni vaiheissa, olen nähnyt, että "Herra johtaa kaikk' mi kohtaa". Papin tyttärenä jouduin paljon seurustelemaan kansan keskuudessa ja tulin tuntemaan rahvaan miesten ja naisten sisäistäkin elämää. Pappilassa meillä oli viisi palvelijatarta. Usein oli heidän joukossaan nuoria tyttöjä, ja näille kerroin lukemiani ruotsalaisia kertomuksia. He valittivat, ettei sellaisia ollut painettu suomeksi. Mieleeni johtui silloin monasti, että olisi hauska kirjoittaa tapauksia heidän omasta elämästään. Varmaankin heidän olisi hauska lukea sellaista, jota itse olivat nähneet ja kokeneet.

Jouduin sitten vuosien kuluttua naimisiin maisteri J.A. Hahnssonin kanssa, joka oli suomenkielen kolleegana Kokkolan ylialkeiskoulussa, ja me perustimme kodin, jossa suomenkieli oli kotikielenä. Pieni tyttönen kuoli minulta, ja silloin tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että välttämättömästi tarvitsin jotakin erikoista työtä. Kysyin senvuoksi mieheltäni, ottaisiko hän korjatakseen harjoitelmiani, jos hiukan kirjoittaisin suomea. Hän lupasi. Mutta jätettyäni hänelle kirjoitukseni hän hämmästyi, kun huomasi, että se oli kertomus. Hän luki sen ääneensä tohtori Blomstedtille, joka silloin osui olemaan Kokkolassa. Tämä oli sitä mieltä, että se oli julkaistava Novellikirjastossa, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juuri siihen aikaan toimitti. Niin siis syntyi minun ensimäinen suomalainen novellini, "Haapakallio, idyllintapainen kertomus Hämeenmaasta". Sitä seurasi joukko toisia. Kansani syville riveille ne kirjoitin, ja kansa on työni runsaasti palkinnut lukemalla niitä.

Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan aihe tulemiseeni kirjailijaksi.

Theodolinda Yrjö-Koskinen.

Liite.

AHO, JUHANI: Synt. 1861, tuli ylioppilaaksi 1880, kunniatohtoriksi 1907. Julkaissut: Muuan markkinamies, Rautatie, Papin tytär, Helsinkiin, Yksin, Lastuja I-V, Papin rouva, Heränneitä, Panu, Katajainen kansani I-II, Kevät ja Takatalvi, Tuomio, Sanomalehtimiesajoiltani, Juha, Tyven meri, Omatunto, Rauhan erakko y.m.

ANTTILA, SELMA: Synt. 1867. Julkaissut: Kuvia työväen kaupungista, Hallimajan nuoret, Kaupunginlapsi, Ristiriitoja, Vaihdokas, Pankinjohtajan tytär y.m.

ATRA, KAARLO: Synt. 1879. Julkaissut: Valhetta, Laura, Musta siipi, Kunnian vuoksi, Ariane, Pyhä Cecilia, Salaisia syitä y.m.

CANTH, MINNA: Synt. 1844, kuoli. 1897. Julkaissut: Murtovarkaus, Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Hanna, Köyhää kansaa, Salakari, Kauppalopo, Papin perhe, Novelleja, Sylvi, Anna Liisa, y.m.

ENGELBERG, RAFAEL: Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1902, fil. tohtoriksi 1914. Julkaissut: Työpajan töminässä, Pyhä muisto, Kotona käymässä, Tuulten tuoreitten hiljainen humina, Pitkän Perän suuresta pitäjästä, Kalevalan tarina, y.m.

HAAHTI, HILJA (Krohn): Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1898, fil. kandidaatiksi 1902. Julkaissut: Oraita, Helvi, Israelin tyttäret, Kesätoverit, Kotkat, Valkeneva tie, Ikiaartehet, Hehkuvan kevään maa, Kun valkenee, Tuhotulva, y.m.

HÄRKÖNEN, IIVO: Synt. 1882, tuli kansakoulunopettajaksi 1906. Julkaissut: Rajamailla, Karjalan kirja, Kultaisilta päiviltä, Runojen ja metsäin Karjala, Kylätuomari, Heimokannel, y.m.

IVALO, SANTERI: Synt. 1866, tuli ylioppilaaksi 1885, fil. kandidaatiksi 1889, fil. tohtoriksi 1894. Julkaissut: Hellaassa, Reservikasarmista, Iltapuhteeksi, Juho Vesainen, Aikansa lapsipuoli, Anna Fleming, Margareta, Lahjoitusmailla, Tuomas piispa, Erämaan taistelu, Viipurin pamaus, Pietari Särkilahti, Vienan vallan taittuessa, y.m.

JUVA, VALTER: Synt. 1865, tuli ylioppilaaksi 1884, maisteriksi 1890, komissioni-maamittariksi 1896, fil. tohtoriksi 1907. Julkaissut: Kuvia ja säveliä, Runoja, Matkan varrelta, y.m.

JÄRVI, KAARLO, AUGUST: Synt. 1869, tuli ylioppilaaksi 1886, kansakoulunopettajaksi 1901. Julkaissut: Kuvauksia, Työmiehiä, Puoliluonne, Nousukas, Opettaja, Loinen, y.m.

KALLAS, AINO: Synt. 1878. Julkaissut: Lauluja ja ballaadeja, Kirsti, Meren takaa I-II, Ants Raudjalg, Lähtevien laivojen kaupunki, Seitsemän, Suljettu puutarha, Tähdenlento, y.m.

KIANTO, ILMARI: Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1892, fil. kandidaatiksi 1898. Julkaissut: Väärällä uralla, Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä, Margareeta, Pyhä viha, Punainen viiva, Pyhä rakkaus, Metsäherran herjaaja, Porokirja, Vienan virroilta, Karjalan kankahilta, y.m.

KAJANDER, ROBERT: Synt. 1848, postiekspeditööri. Julkaissut: Mestarin nuuskarasia, Amalia ystävämme, Postikonttorissa, Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Kumarrusmatka, Sanni Kortmannin koulu, y.m.

KOKKO, JUHANA: Synt. 1856, tuli kansakoulunopettajaksi 1897. Julkaissut: Kölliskö, Räisäspoika, Kruununmetsissä, y.m.

KOUTA, AARNI (Arnold Candolin): Syntyi 1884, tuli ylioppilaaksi 1904. Julkaissut: Tulijoutsen, Dityrambeja, Suomalaisia näyttelijöitä, Jäiset temppelit, Uhriliekki y.m. Suomentanut erinäisiä Nietzschen ja Strindbergin teoksia.

KROHN, HELMI: Synt. 1871. Julkaissut: Kansan hyväksi, Surun lapsi, Mennyt päivä, Vanhan kartanon tarina, Elämäkerrallisia kuvia I-II, Kaksi ihmistä, Kun suuret olivat pieniä, Isa Asp, Siipirikko, Suomen suuria miehiä, y.m.

LARIN KYÖSTI: Synt. 1873, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut: Tän pojan kevätrallatuksia, Kylänlauluja, Ajankäänteessä, Kulkurin lauluja, Juhannustulilla, Unta ja totta, Kuisma ja Helinä, Kellastuneita lehtiä, Herra valtuusmies, Tuhkimo ja kuninkaantytär, Musta hepo, Leipä ja laulu, Meren maininkeja, Ad astra, Lemminkäinen, Vuorivaeltajat, Aslak Hetta, Katupeilin kuvia, Oli kerran, Lauluja vanhasta kaupungista, Ballaadeja, Valittuja runoja, Korpinäkyjä, Sydänpäivän lauluja, y.m.

LEINO, EINO: Synt. 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut: Maaliskuun lauluja, Tarina suuresta tammesta, Yökehrääjä, Sata ja yksi laulua, Tuonelan joutsen, Ajan aalloilla, Hiihtäjän virsiä, Johan Vilhelm, Sota valosta, Pyhä kevät, Kivesjärveläiset, Kangastuksia, Päiväperhoja, Helkavirsiä, Simo Hurtta, Kaunosielu, Talvi-yö, Päivä Helsingissä, Naamioita I-V, Runokirja, Tuomas Vitikka, Jaana Rönty, Halla, Olli Suurpää, Suomalaisia kirjailijoita, Nuori nainen, Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja, Suomalaisen Kirjallisuuden historia, Tähtitarha, Elämän koreus, y.m. Suomentanut erinäisiä Runebergin, Topeliuksen, Goethen, Schillerin, Danten, Racinen y.m. teoksia sekä valikoiman laulurunoutta.

LINNANKOSKI, JOHANNES: Synt. 1869, kuoli. 1913. Julkaissut: Ikuinen taistelu, Laulu tulipunaisesta kukasta, Taistelu Heikkilän talosta, Kirot, Pakolaiset, Simson ja Delila, Jeftan tytär, Sirpaleita, y.m.

MERILÄINEN, HEIKKI: Synt. 1847. Julkaissut: Korpelan Tapani, Huutolaistyttö, Kuvaus kovilta ajoilta, Kahleeton vanki, Sattumuksia Jänislahdella, y.m.

ONERVA, L. (Madetoja): Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1901. Julkaissut: Sekasointuja, Mirdja, Runoja, Murtoviivoja, Särjetyt jumalat, Nousukkaita, Mies ja nainen, Inari, Iltakellot, Vangittuja sieluja, Kaukainen kevät, y.m.

VUORINEN, OLLI: Synt. 1842, tuli kansakoulunopettajaksi 1873. Julkaissut: Sepitelmiä, Kotikuusen kuuluvilta, y.m.

YRJÖ-KOSKINEN, THEODOLINDA: Synt. 1838. Julkaissut: Kotikuusen kuiskehia, Huutolaiset, Syksyn karisteita, y.m.