KUIN UNTA NÄKEVÄISET… (continued 2)

"Siinä täytyy teidän auttaa."

Minä nyökkäsin hänelle ja nousin istumaan vuoteellani…

Ah, uneksin, hän on minun vaimoni ja järjestää sukkelilla käsillään talouttani ja välillä tulee minun luokseni vuoteen ääreen, suutelee minua ja kysyy: 'Kuinka voit, rakas?'

Minä katselin häntä siten kauan äänettömänä ja palavalla kaipauksella, kunnes hän tosiaan jätti työnsä ja tuli luokseni.

"Voitteko hyvin?" kysyi hän äänellä, joka oli kuin hyväily.

"Kuinka saatatte niin kysyä, kun olette luonani," sanoin minä tukahtuneella äänellä ja painoin kuuman suudelman hänen kädelleen.

Silmänräpäyksen seisoi hän vaiti ja pää painuksissa, sitten hän veti hitaasti kätensä pois, siveli hiuksiani hellästi kuin olisin ollut sairas lapsi ja sanoi hiljaa: "Olen iloinen, jos voin tehdä teille jotakin hyvää."

Sitten tuli rouva Bühler illalliseni mukanaan. Hänen täytyi lisätä siihen vielä muutamia hyviä aineita, avata säilykepurkki ja leipoa kaakku, sillä makkaraleikkelyksiin en minä antanut aterian jäädä. "Te olette itse tullut luokseni ruokailulle, nyt täytyy teidän myöskin minun kanssani syödä."

Siitä sukeusi iloinen pikku illallinen, ja jäännöksistä riitti vielä Bühlerin perheellekin, minkä kuulin niistä eläimellisistä riemuäänistä, joita tylsämielinen Jaakko päästeli. Sitten asetettiin shakkilauta minun vuoteelleni ja nappulat järjestykseen. Heilwig ei pelaa läheskään niin hyvin kuin minä, mutta olin niin hajamielinen, että hän voitti kaksi peliä ja minä yhden. Sitä riemua, kun minut oli voitettu! Kuinka taistelun kuumuudessa hänen poskensa punastuivatkaan, miten miettiminen uursi syvän vaon hänen selkeälle otsalleen, kuinka hän vapisi, kun oli vaarassa, ja iloitsi, kun teki hyvän siirron…

Sitten hän huomasi, että minua alkoi väsyttää; hän käänsi shakkilaudan kokoon, toi minulle kuumemittarin, sytytti öljylampun yötä varten ja siirsi vuoteeni lähelle kaiken, mitä tällainen sairas parka yksinäisinä yskimisöinä tarvitsee. Sitten kutsui hän Laurinin luokseen, kehoitti sitä uskollisesti vartioimaan isäntäänsä, minkä eläin vinkuen lupasi; hän painoi levottoman koiran hellästi kasvojaan vasten ja kantoi sen koriin. Sitten sammutti hän lampun, ja hiljaisella "hyvää yötä" oli hän ulkona.

Eikö ole melkein kuin olisi hän minun vaimoni, kun hän noin omavaltaisesti ja ilman muuta järjestelee ja puuhaa huoneessani?

30. marraskuuta.

En tiedä, miten on laitani, en tunne itseäni enää. Kuinka pääsisin siihen uskoon, että on olemassa iäisyys eikä häviäminen haudan pimeydessä? Eikö tämä usko ole mielettömyyttä? Epäilyksen tuote, seuraus ajatuskyvyn heikkenemisestä? En tiedä sitä enkä voi sitä perustella. Minä näen puun kasvavan enkä tunne siementä, josta se alkoi. Minä pelkään tuhota sitä, koska sen vehreys virkistää minua, enkä kuitenkaan vielä uskalla iloita siitä. Tiedänkö minä, onko sillä juuret, vai onko se vain kuumeisten aivojeni ja nälkäisen sydämeni kuvitelma? Oi, kuka antaisi minulle varmuuden!

Eikö ollut viisaampaa ja ylpeämpää seisoa oman itsensä varassa? Se vain, että silloin melkein tukahduin katkeruudesta ja värisin kylmyydestä.

Onhan mieletöntä uskoa, mutta yhtä mieletöntä on olla uskomatta.

4. joulukuuta.

Nyt tulee hauskaa ikkunani edessä, sillä mitä kaunein kelkkamäki menee talon ohitse, ja vanha emäntäni kompastelee peilisiloisella tiellä vettä noutaessaan. Minä en tietysti voi muuta kuin katsoa sivulta, mutta tällä kertaa on se erinomaisen huvittavaa katselemista. Tuskin on koulu loppunut, kun kelkat jo pyyhältävät mäkeä alas.

Niin pian kuin kuulen ensimmäisen riemuitsevan "Pois tiellä!" kömmin vuoteestani, puen päälleni ja asetun ikkunan ääreen. Siellä kiitävät he ohitse. Kun he näkevät minut, heiluttavat he lakkejaan tai nyökkäävät. Meno mäkeä alas ei ole lainkaan helppo; alottelijat käyttävät jalkojaan liiaksi, joutuvat pois suunnasta ja törmäävät aitaan tai syöksyvät suin päin ojaan. Joskus kiitää pari kelkkaa perätysten, kaatuvat, toisia tulee päälle, kunnes kaikki on yhtenä sekasotkuna kelkkoja, poikien ja tyttöjen jalkoja, ja tästä kasautumasta kaikuu korvia huumaava melske ja huuto. Melkein jokaisella laskijalla on edessään istumassa toinen toveri, joka on joko kelkaton tai liian pieni itse ohjatakseen.

Suurien poikien kelkat kiitävät niin että jalakset iskevät tulta; tyttöjen kulkevat hitaammin, ainoastaan nuorin Löwenin tyttäristä laskee yhtä huimasti kuin poika, ja hänen punaiset kiharansa liehuvat hänen takanaan. Hän on villi hupakko, mutta tulee hänestä vielä kerran kaunotar. Hänen äänensä kuulen minä ylitse kaiken, kirkkaana ja elämänhalua uhkuvana, kuin pääskysen huuto keskikesällä. Mutta hänellä ei ole ketään toista mukanaan, vaikka tien reunalla seisoo vielä muutamia lapsia, jotka kaihomielisinä katselevat tovereittensa laskua. Myöskin Philipp on heidän joukossaan. Minä koputan ruutuun ja viittaan hänet luokseni.

Hän seisoo ikkunani edessä ja värisee kylmästä. Hänen kätensä ja nenänsä ovat aivan siniset.

"Miksi et sinä laske muitten mukana?"

"Minull' ei oo kelkkaa."

"Mitä sellainen maksaa?"

"Wagnerilta niit' saa kolmella markalla." Hän katsoo minuun odottavaisesti. Hän aavistaa jotakin.

"Tahtoisitko saada kelkan?

"Joo!" sanoi hän, irvistäen korviin asti, ikäänkuin ei sen pitempää vastausta tarvittaisi.

"Tässä saat kolme markkaa, osta nyt itsellesi kaunis kelkka."

"Vihreäkö?"

Hänen silmänsä säkenöivät.

"Niin, vihreä, se miellyttää minua. Mutta joka kerralla otat sinä sellaisen lapsen mukaan, jolla ei ole kelkkaa. Ymmärrätkö?"

Hän nyökkäsi säteillen ja puristi hopearahaa sinisessä nyrkissään. Kiitoksia sanomatta on hän tiessään, mutta mitäpä ovat kurjat sanat sen riemun rinnalla, joka hänestä loisti?

Kymmenen minuuttia myöhemmin kuulen huudon, niin ilontäyteisen ja riemukkaan, että painan nenäni melkein litteäksi ruutua vasten.

Siellä kiitää Philipp uudessa vihreässä kelkassaan, ja hänen edessään istuu naapurin Dorle, ja nuo kaksi ovat sen näköisiä kuin kysyisivät he: "Mitä maailma maksaa?" Toverit kerääntyvät ympärille, kelkkaa tarkastellaan ja ihaillaan, katseita lentää ikkunaani kohden, päät ojentuvat ja vetäytyvät sitten jälleen nauraa hihittäen yhteen. Kelkattomien joukko kokoontui Philippin ympärille.

"Pois tieltä!" Hänen kaulaliinansa liehuu tuulessa, tällä kertaa on hänellä edessään pyöreäposkinen pikku poju. Nyt tervehtii hän ikkunaan, jonka ääressä Jaakko istuu. Tämä iloitsee samoinkuin minäkin, mutta ainoastaan tylsästi, lasten hauskasta mäenlaskusta. Eteisen ovella seisoo äiti. "Siunatkoon, pojallahan on kelkka. Philipple!"

Mutta hän on jo ohi.

Nyt koputetaan ovelleni. Emäntäni tahtoo kiittää. Kyynel väräjää hänen silmässään ja jää riippumaan silmänaluspoimusta. Ilo ja suru — molemmat houkuttelevat samalla tavalla kyyneleen vanhukselta.

"Pois tieltä!" Alhaalla kiitää kokonainen kelkkajuna ohitse, eellimmäisenä Philipp vihreine kelkkoineen. Tuhat tulimmaista, eikös olekin tuolla poika veitikalla taas Dorle edessään! Tyttösen huivin alta pilkistää kihara tukka esiin, ja suojelijaansa jäljitellen huutaa hän heleällä lapsen äänellä: "Pois tieltä!" Tarkoin tasapuolisesti ei Philipp näytä suosiotansa jakavan. Mutta Dorle on sievä tyttö, ja kaiken kaikkiaan, kun poika kuitenkin kerta tahtoo mennä hänen kanssaan naimisiin, niin…

"Liian hyvä oletten, herra tohtori, liian hyvä. Rakas Jumala palkitkoon sen teille tuhatkertaisesti."

Vihreä kelkka tuhatkertaisesti otettuna on tuhat vihreätä kelkkaa. Kuinka monta poikaa ja tyttöä rakas Jumala voisikaan tehdä onnelliseksi tällä palkitsemisellaan.

5. joulukuuta.

Eilen illalla, kun jo oli pimeä ja iltakellot soivat, lakkasi vihdoin lasten riemu, ja pikku väki paineli kiireen vilkkaa kotia kohden.

Mutta myöhempään illalla oli jälleen salaperäistä yöelämää ulkona, tyttöjen naurua ja tirskunaa, matalia miesääniä. Varttuneempi nuoriso siellä huvitteli kirkkaassa kuutamossa. Minä tirkistin ikkunaluukun raoista ulos ja näin nuoria pareja pikku kelkoissa, edessä tyttö ja takana poika, joka piti tyttöä kiinni, ja vieläpä oikein lujasti, ja joka kerta mäen lopussa suihkattiin suuta Sitten kiipesivät he sopuisasti käsi kädessä ylös ja vetivät kelkkaa perässään alkaakseen taas uudelleen hauskan matkan.

Tuollaiseen kuohuvaan, voimakkaaseen elämäniloon ja huviin en minä voi enää ollenkaan sopeutua, en senkään vertaa, että tuntisin siitä edes kateutta.

Kylmästä ei seura tiennyt mitään, mutta kyllä minä. Sentähden ryömin takaisin vuoteeseeni ja koetin nukkua, minkä tuo nuori ja huima joukko teki minulle vaikeaksi, sillä pitkälle keskiyöhön saakka kiitivät kelkat talon ohitse.

Muutamina iltoina olivat Steiner ja pastori täällä ja pelasivat kanssani korttipeliä sängyn peitteen päällä.

"Te olette kummallinen ihminen", sanoi pastori. "Kun vointinne oli suhteellisen hyvä, olitte te täynnä katkeruutta, tyytymättömyyttä ja kyynillistä pilkkaa, ja nyt, kun teillä olisi vieläkin enemmän syytä valituksiin, tapaan teidät melkein aina iloisena."

"Minä ajattelin Heilwigiä. Pitäkää sitä ihmeenä tai," lisäsin oikullisesti, "teidän hengellisen vaikutuksenne hedelmänä."

"Se ei, ikävä kyllä, ulotu teihin kerettiläisiin," vastasi pastori hyväntuulisesti. "Ettehän ole edes käynyt meidän kirkossammekaan, ja se on kuitenkin rakennustaiteellisesti näkemisen arvoinen."

Lupasin hänelle käydä sitä joskus katsomassa. Me puhuimme myöskin Heilwigistä. Pastori ylisti häntä omituisen pidättyväisellä tavalla, joka minua melkein kiihdytti ja jonka ilmeisesti tuli hillitä Steinerin innostusta.

Mikäli hän ymmärsi, oli tyttö oikeata lajia. Hiukan vapaa hän kuitenkin mukamas oli, ehkäpä kerettiäisvaikutusta. Pastori uhkasi hymyillen minua sormellaan.

"Kysymys ei ole uskonnollisista asioista, sanoin kylmästi, vaikka sisälläni kuohui.

"Myöskään tuo yksin kuljeskeleminen metsissä ei tunnu minusta oikein sopivalta nuorelle neidille.

"Olisiko teistä sopivampaa, jos hän kulkisi minun kanssani?" kysyi Steiner harmistuneena.

Minä olin aivan ymmällä nähdessäni, etteivät kaikki pitäneet kauniina ja hyvänä sitä mitä Heilwig teki.

"No, joka tapauksessa on nuorella neidolla näen mä kaksi ritaria, jotka häntä puolustavat", sanoi pastori hyväntahtoisesti pilaillen.

"Niin kylläkin," vastasin minä sotaisesti.

Mutta pastori ei antanut syöstä itseään satulasta.

"Teidän vuoronne, herra tohtori. Grandissimo on alkanut."

Peli jatkui edelleen. Kuinka suojaton on sentään tuollainen naisolento toimessaan; kaikille pahoille kielille, kaikille epäluuloille alttiina, vain sellaisestakin syystä jo, että kävelee yksin ja on vailla tätien, veljien ja serkkujen suojakaartia. Urhoollinen tyttö! Kuka tietää, ehkäpä käyntejäsi minunkin luonani epäillään. Seuraamaan horjumatta sitä tietä, jonka sisäinen ääni osoittaa, siihen tarvitaan luja luonne.

10. joulukuuta.

On häikäisevän kaunis aurinkoinen päivä, ja huomenna on toinen adventti. Tunsin itseni tänään niin reippaaksi, että ensimmäisen kerran viikkokausiin uskalsin taas lähteä ulos. Minua aivan huimasi auringon kilo lumella ja raitis ilma. Koulutalossa laulettiin joululauluja, katu oli ihmisistä tyhjä. Jaakko istui kukkivien geranioitten takana ja irvisteli minulle ystävällisesti. Samalla hän kohotti esiin siroa harmaanvihreätä niinikoria, jota hän valmisti. Olen tilannut sen häneltä, se on tuleva Heilwigille. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista jälleen joululahjoja, joiden antamisesta saan iloa!

Tahtoisin viettää oikein lahjanantojuhlia, itselleni iloksi, ja milloin en voi nukkua, ajattelen kaikkea, mikä rakkaille ihmisille täällä tuottaisi iloa ja hyötyä.

Kuten tarkka talonemäntä olen tehnyt luettelon, ja yhä uusia eriä saan siihen merkitä. Minullahan on niin äärettömästi aikaa kaikkea miettiä. Steiner on saapa suuren käsikartaston, sellaista on hän jo kauan toivonut itselleen, ja kaikki tähän asti ilmestyneet kosmoskirjat; pastori saa Danten rintakuvan, sillä Dante on hänen ihanteensa. Ajattelin myöskin herkullisilla syötävillä täytettyä koria; kun näkee hänet hänen hyvinruokitussa ruumiikkuudessaan, tuntuu sellainen lahja aika sopivalla. Mutta tahdon mieluummin antaa hänelle pysyvän muiston; kuka tietää, näenkö enää toista joulujuhlaa maan päällä. Mutta sitä ei saa ajatella — ei surra huomista päivää.

Heilwig saa suuren Böcklin-kuvakokoelman ja lisäksi yhtä ja toista, mikä häntä ilahduttaa: kirjoja ja makeisia, kukkia, hopeisen sormustimen, saksirasian, kaikki toivomuksia, jotka olen vähitellen saanut häneltä kiertäen kaartaen udelluksi.

Rouva Bühler saa paksun, sängyn vieressä pidettävän maton, koska hän minun mattoani vuodetta laittaessaan aina niin ihailee; lisäksi kahvipannun, huopakengät, ja kauniin madonnankuvan, ei tuollaista räikeäväristä ja mautonta. Philipp saa pyhäpuvun, kaivatun viulun, kirjoja ja luistimet; Jaakko kanarialinnun kullatussa häkissä ja vaatteita. Olen huomannut, että hän suuresti pitää eläimistä, erittäinkin linnuista. Hän koettaa matkia niiden ääniä ja viheltää monesti aivan pettävästi jäljitellen punatulkkua tai rastasta. Iloa pitää tuona päivänä ympärilläni oleman, jotta voin iloita iloitsevaisten kanssa.

Heilwig ja Steiner hommaavat minulle kaiken, mitä en luetteloiden mukaan voi tilata. On niin hauskaa, kun posti tuo minulle paketin ja minä saan sen avata. Rouva Bühler kantaa minulle kaikki pieneen kamariin, jonka avaimen saan jouluun saakka pitää hallussani.

Kävelyretkeni kesti vain vähän aikaa tänä aamuna, väsyin pian ja olin iloinen päästyäni jälleen takaisin kamariini. Tällainen retki on minulle nykyjään melkein samaa kuin matkustus terveelle ihmiselle; olen siis sittenkin tullut heikommaksi. Mutta kaunista oli ulkona; kimaltelevat lumikiteet, tummat kuuset, joiden oksat nuokkuivat lumen painosta, alistuvina ja kuitenkin suorina. Sellainen pitäisi ihmisen olla, sellainen tahtoisin minä olla — —.

Kun tulin kotiin, juoksi Philipp vastaani tullen suoraan koulusta; hän veti vihreätä kelkkaansa perässään. "Tahtoisitteko huomissa mennä kelkalla metsään?" kysyi hän kiihkeästi, hengästyneenä juoksusta. "Mä ja naapurin Gottlieb vetäisimme teiät ylös ja taas takaisin Löwenin isännän tuolikelkassa."

Minä silmäsin avomielisiä pojan kasvoja, jotka loistivat palvelusalttiutta, ja sitten metsän reunaa talojen takana. Minun teki kovasti mieleni kulkea lumihankia pitkin metsään, ja minä myönnyin.

11. joulukuuta.

Me läksimme matkaan heti aterian jälkeen. Kelkkaan asetettiin matto, itse olin ottanut vaatteita niin paljon päälleni, että minua saattoi vaikka vyöryttää tarvitsematta pelätä mustelmia. Tietysti ei lähtö tapahtunut ilman katsojia, Dorle ja muu naapuriväki saapui paikalle uteliaina tarkastellen ja hyvillä neuvoilla meitä evästäen. Molemmat vetäjäni olivat sitoneet nuoran rintansa yli ja huutaessani "hei hevoset!" kävivät he remmiin ja alkoivat laukata hurraahuutojen kaikuessa; myöhemmin vauhti hidastui, sillä tie nousi. Dorle juoksi milloin takana kelkkaa perästä työntäen, milloin edessä ja liiteli kuin perhonen ympärillämme. Metsän reunassa käskin lasten odottaa, jaoin heille suuret voileipäsämpylät ja kehoitin heitä pysymään kurissa ja Herran nuhteessa, siksi kunnes palaisin. Heidän riemuhuutonsa kuulin vielä kauan, joka tapauksessa ei heille aika tullut pitkäksi. — Ja nyt astuin yksin valkenevaan, juhlalliseen metsään. Minä nautin täysin siemauksin kauneudesta, ja minusta tuntui, kuin olisi minun pitänyt polvistua lumessa ja taivuttaa pääni, kuten nuo ylpeät kuuset lumikuormansa alla. Närhi äännähti vieressäni olevassa puussa ja pyrähti lentoon ravistaen lunta päälleni. Somat, kauniit jäljet johtivat metsän sisään. Ylitseni kaartui taivaan heleä sini, jota vastaan kuusten hienot latvat piirtyivät.

Katsoin kaikkea ihastuksella, pienintä ja vähäpätöisintäkin: punervalehtisiä karhunvaaraimia, jotka olivat puoleksi lumen peitossa, ja kunnianarvoisien kuusivanhusten naavapartoja; tikkaa, joka hakkasi madonsyömiä puita, niin että lastut lentelivät, ja varisparvea, joka käheästi vaakkuen mustana pilvenä kierteli yläpuolellani. Kaikki oli kaunista, ja kaikki oli täydellistä.

Lopulta ajattelin kotiinpaluuta. Löysin lapset laittamasta tuimaa lumiukkoa, joka oli jo melkein valmis. Pikku taiteilijat tarkastelivat teostaan, ja katso, heistäkin oli se sangen hyvä.

"Philipp, oli sukkela keksintö sinulla vetää minut tänne; kiitos teille, pojat, metsässä oli ihanaa."

Pikku vintiöt tulivat hämilleen ja irvistelivät tyytyväisyydestä. Paluumatka sujui nopeasti tasaisesti viettävää tietä pitkin, ja kotona oli jo rouva Bühlerillä kuuma kaakao ja lämmitetty vuode valmiina. Oli miellyttävää ojentua siihen ja nauttia herkullista juomaa ja samalla iloita lämmöstä ja levosta. Heilwig ei tullut sinä päivänä, mutta minä olin saanut yltäkylläisesti iloa ja nukahdin aikaiseen.

15. joulukuuta.

Taas on valunut pari päivää elämäni hiekkalasista. Ilma on kolea ja sumuinen, ja hengitykseni käy vaikeasti. Heilwigkään ei ole kolmeen päivään käynyt luonani; minähän en makaa vuoteessa enkä ole hoidon tarpeessa, niin ettei hän pahalle maailmalle voi esittää mitään tekosyytä tänne tullakseen. Ja kuitenkin nautin minä säästeliäästi näitä iloja, kuten nälkää näkevä viimeisiä leipäpalojaan.

Rakastaakohan hän minua, niinkuin minä häntä, kaikesta sielustani? Rakastan häntä, kuten muutoin vain naiset voivat rakastaa, koko olemuksellani. Ja kun ajattelen näiden autuaiden päivien loppua, eläessäni vielä niiden keskellä? Kun hauta kerran sulkeutuu ylitseni?

En uinuin unelmissa taivaisissa Voi odotella elon kutsuntaa; Sun kuulen itkus puiden siimeksissä, Se haudan hiljaudessa kuiskuttaa.

En rauhaa saa, mun täytyy silitellä Nuo kastekosteet hiukset otsaltais, Ja öisin vuoteellesi hiiviskellä Ja vaarat torjua sun pakeiltais.

En rauhaa saa, ei kuollut sydämeni, Se vielä lempii, kärsii, vapisee; On tuoni turhaan tullut vieraakseni. En rauhaa saa, kun sydän sykkäilee.

20. joulukuuta.

Kuumetta, yskää, levottomia öitä, tohtorin käyntejä, Heilwigin hellät, hoitavat kädet.

"Jouluna täytyy teidän olla jalkeilla", sanoo Steiner, "ennenkuin neiti Walden matkustaa, vietämme joulujuhlan teidän luonanne kolmantena kolmatta."

Minä nyökkään hänelle ja annan hänelle vielä muutamia tehtäviä. Vointinihan on taas parempi, ja kun makaan vuoteessa, en ollenkaan huomaa heikkouttani.

"En lainkaan mielelläni jättäisi teitä", sanoi Heilwig huolestuneella äänellä, "kuka pitää teistä huolta, puhelee teille, toruu teitä ja leipoo teille kohokkeita?"

Minä vain katsoin häneen. "Tulkaa pian takaisin."

"Sylvesteriä vietämme täällä yhdessä, vuoden viimeistä päivää."

"Viimeistä päivää, niin… ja kerran… rakas rakas Heilwig, myöskin kaikkein viimeisintä, niinhän? Te ette minua jätä?"

Hän pudistaa päätään kyynelsilmin. Ojennan hänelle kuuman käteni, ja hän puristaa sitä viilein sormin ja pakottaa hymyn kasvoilleen, jotka ovat kuin itkevän lapsen, ja hänen äänensä vapisee, kun hän sanoo: "Se on vielä hyvin, hyvin kaukana, emme tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, kestämme me sen, mutta nyt iloitsemme elämästä."

22. joulukuuta.

Tänään olen lukenut "Die Flora der Rauhen Alb"-nimistä luonnontieteellistä kirjaa. Sen mukana on mielikuvitukseni siirtänyt minut takaisin ihaniin kesäpäiviin. Auringonsäteitä vihannan pyökkikatoksen läpi, kukkia viheriässä ruohossa, minä itse rinta vasten kukkivaa maata, josta virtaa ikäänkuin voimaa minun suoniini… Saankohan vielä kerran…

Kuinka pitkä on talvi, pimeä ja kylmä. Ah, nähdä vielä kerran ruusujen ja viinin kukkivan, ja kivisillä kukkuloilla heloittavat neilikat, ja vuorten rinteillä hunajalta tuoksuvat punertavat kanervat!

Ja kaikki tämä kuuma, ylitsevuotava kaipaus johtuu parista painetusta sivusta!

23. joulukuuta.

Vuoteeni vieressä tuolilla seisoo pieni kuusipuu, suorana kuin kynttilä ja kauniina kuin juuri luojansa kädestä lähteneenä. Philipp puuhailee huoneessani ja korjaa pois viimeisiä lastuja ja paperinjäännöksiä. Hän on auttanut minua huoneen järjestämisessä ja kuusen koristamisessa, minä olen vuoteestani antanut ohjeita. Olemme kiinnittäneet kuuseen vain lumivalkoisia, ohuita vahakynttilöitä ja muuten kaunistaneet sen valikoidulla makeisilla, joita Steiner vielä eilen on minulle hankkinut kaupungista. Siinä on jääkastanjoita hopeakehilöissä, sokeroituja hedelmiä ja täytettyjä suklaatipapuja, marsipanikaramellejä ja sokeroituja pähkinöitä ja mitä muuta hehkuva leipurinmielikuvitus vielä voi keksiä, kaikki somasti asetettuina kehilöihin ja kirjaviin, hauskoihin paperitötteröihin. Se tulee miellyttämään Heilwigiä, pikku tytöt pitävät makeisista.

Pöydälle on levitetty valkea liina ja sen päällä ovat lahjat. Heilwigin paikka on kukkivilla jouluruusuilla koristettu, eräällä vanhalla talonpojalla täällä oli niitä puutarhassaan, ja lisäksi kuusenoksilla, jotka Philipp on noutanut metsästä.

Kukkia tahtoisin minä tiellesi siroittaa, rakas tyttö, edes vähäisen matkan. Kerran tulee toinen, hyvä, voimakas mies, hänelle olet kuuluva, olet lakkaava minua suremasta, olet oleva onnellinen. Sillä sinä, rakastettuni, olet onnellinen vain, kun ympärilläsi on kukoistavia lapsia, joita saat vaalia, joita rakastat, jotka tekevät elämäsi rikkaaksi. Ja eikö minun pitäisi sinulle tätä rikkautta toivoa? Mutta sen ajatteleminen tekee pahaa — hyvin pahaa. — — Vielä ei ole sieluni niin kaukana, että "minun" ja "sinun" olisivat minulle rajoittamattomia käsitteitä, että rakkauteni esteettömästi virtaisi minusta sinuun, sinusta kaikkiin luotuihin.

Kuitenkin, kärsivällisyyttä, rakkaani, olen pääsemässä siihen. —

24. joulukuuta.

Tänään aamulla on hän matkustanut pois, kun vielä oli pimeä. Makasin valveilla vuoteessa, ja kuulin postitorven puhaltavan alakuloisesti ja särähtelevästi, ikäänkuin äänet eivät olisi tahtoneet tulla ulos torvesta. Silloin painoin minä kasvoni tyynyä vasten ja itkin kuumia kyyneleitä.

Jää hyvästi, jää hyvästi, sinä päivieni ilo. Kaikki hyvät henget sinua siunatkoot!

Eilen oli kaunista, sitä tahdon minä ajatella. Heilwig ja Steiner tulivat kello viisi. Minä olin jalkeilla ja sytytin itse kuusen, sillä aikaa kun he juttelivat alhaalla Jaakon ja rouva Bühlerin kanssa. Sitten soitin sairaskelloani. Molemmat he tulivat ylös huoneeseeni, mutta eivät samalla tavoin kuin iloiset, kärsimättömät lapset. Kummallakin oli kädessä paketti, joka pantiin kuusen juurelle. Steiner oli rakastettavalla huolellisuudella valmistanut minulle lampunvarjostimen ja koristanut sen puristetuilla kukilla, Heilwig on, ommellut minulle valkosilkkisen höyhentyynyn jossa on viehkeitä kukkakuvioita. Se näyttää hienolta ja pehmoiselta ja tuoksuu ajuruoholta ja tuoksumaratilta, juuri kuten Heilwigin vaatteet. Kuinka usein eilen illalla kätkinkään kasvoni siihen ja hyväilin sitä, kuin olisi se ollut tyttö itse.

Molemmat he iloitsivat suuresti lahjoistaan, minua hävetti hiukkasen niiden runsaus ja pelkäsin, että se Steineriä masentaisi ja loukkaisi, mutta osasin sitten kääntää asian niin päin, kuin olisin minä saanut enimmän. Ja eikö todellisuudessa niin ollutkin?

Myöhemmin, kynttilöiden vielä palaessa, lauloivat Steiner ja Heilwig jouludueton:

Jouluyö, oi vuodata Rauha tähän sydämeen.

Sillä on ihmeellinen sävel, luullakseni Beethovenin Appassionatasta, — se soi kuin rukous. Vietänköhän vielä kerran joulujuhlaa tämän maan päällä?

Sitten söimme yhdessä illallisen, mutta meitä painosti kaikkia; ehkäpä tunnelma alkoi minusta ja siirtyi toisiin. En tiedä sitä. Me söimme melkein ääneti, ja minä painuin yhä enemmän kokoon tuolillani.

"Ei, tätä ei voi enää kestää," sanoi vihdoin Heilwig liikutetulla äänellä. "Rakas, rakas ystävä," ja kyyneleet silmissä hän ojensi minulle kätensä pöydän ylitse.

"Antakaa anteeksi," vastasin minä, "jäähyväisten haikeus painaa minua."

Steiner oli mennyt ikkunan luo ja katseli ulos tähtiyöhön. Lyhyen aikaa istuimme me ääneti käsi kädessä, sitten minä suoristauduin.

"Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä siis olette täällä taas. Laskevatkohan vanhempanne teidät niin aikaisin?"

"Kaitpa heidän täytyy, kun minä niin tahdon. Ja mitä aiotte te siihen asti tehdä?"

"Odottaa teitä. Ehkäpä Steiner auttaa minua siinä," koetin minä laskea leikkiä.

Tämä vain mutisi jotakin epäselvästi ja kääntyi.

He läksivät aikaisin. Steinerin mielestä oli minulla renkaat silmien ympärillä ja näytin väsyneeltä. Väsynyt olinkin. Sitten sanoin heille hyvästit; Steiner seisoi jo portailla ja sytytä tallilyhdyn, joka meillä täällä kylässä saa toimittaa valaisijan virkaa.

Minä vein Heilwigin molemmat kädet kuumille silmilleni ja sain vaivalla soperretuksi: "Tulkaa pian takaisin."

Hän katsoi minuun liikutettuna.

"Jääkää hyvästi, rakas ystävä, älkääkä olko niin surullinen; sydämeeni koskee, kun näen teidät tuollaisena."

Minä yritin hymyillä. "Ajattelen, että tulette pian takaisin ja tahdon kärsivällisesti odottaa."

"Ja olla iloinen?"

Minä en vastannut vaan suutelin hänen käsiänsä, ja sitten hän meni.

Hän meni, enkä minä syöksynyt hänen jälkeensä, en huutanut häntä takaisin rukoilevan rakkauden äänellä, hän meni, ja minä — annoin hänen mennä. Mitäpä voin muutakaan tehdä?

Joulun tuoksu oli vielä huoneessa; minä horjuin ikkunaan ja tempasin sen auki. Tuolla ulkona kuului vielä heikosti häipyvien askelten ääni, ja valo liikkui tiellä. Jääkylmä ilma virtasi minua vastaan mutta en siitä välittänyt.

Hän meni ja jätti minut yksin. Ja ylitseni säteilivät hiljaisina tähdet.

Iltapäivällä.

Hämärtää. Olen istunut kauan ikkunassa, jonka edessä lapset kelkkoineen telmivät, mutta tänään eivät he olleet niin koko sielullaan mukana, toinen toisensa jälkeen he pujahtivat huomaamatta kotiin. Nyt laskeutui harmaa sumu ulkona yhä alemmas ja verhosi meidät hämärään.

Jouluyö, oi vuodata rauha tähän sydämeen.

Nojaan ikkunaan ja tuijotan ulos pyhään yöhön. Ihmisten runous, rakkaus, kaipaus on sen tehnyt pyhäksi, kaunistanut kaikella tenholla, täyttänyt salaperäisellä voimalla, ja nyt heijastuu tämä kaikki jälleen takaisin meihin ihmisiin. Kummallista. Luommeko me ensin etsivässä kaipauksessamme pyhiä ihmisiä, pyhiä aikoja ja pyhiä paikkoja, jotta näistä luomistamme meitä vastaan jälleen virtaisi oikean pyhyyden voima? Voimmeko siis luoda ja ajatella jotakin, joka ei jo ennestään ole jollakin tavalla meissä?

Ah, ajatteleminen tuottaa minulle nyt niin paljon vaivaa, aikaisemmin kävi se helpommin. Minussa ei ole enää muuta kuin suuri tunneaalto, joka nousee ja hautaa allensa kaiken muun.

Nyt tahdon talonväkeni kanssa järjestää huoneeni juhlaa varten, tahdon tänä iltana olla yhdessä heidän kanssansa — kaikki he ovat perinnöttömiä, vain pikku Philippille kuuluu vielä tulevaisuus.

"Toivon, että voisin ymmärtää elämää. Minusta näyttää kuin täytyisi 'rakkauden' olla sen ratkaisu. Yksinomaan itselleen eläminen tekee katkeraksi ja onnettomaksi, olen koettanut sitä. Ellen tarvitse ihmisiä tekemään minulle hyvää, niin tarvitsen kuitenkin ihmisiä tehdäkseni heille hyvää, muutenhan täytyisi tukehtua kaikesta sydämeen kertyneestä rikkaudesta."

25. joulukuuta

Niin olen minä sitten viettänyt pyhää iltaa ja antanut parhaani saadakseni sen valoisaksi ja lämpimäksi.

Olin koristanut suuren joulukuusen namusilla ja erivärisillä kynttilöillä; tässä auttoi minua Steiner, joka täksi illaksi on kutsuttu pastorin luo. Poika raukka olisi mielellään lähtenyt kotiin vanhempiensa luokse, mutta kun hän on urkuri, oli hänen läsnäolonsa juhlapäivinä välttämätön. Puhuin hänen kanssansa Heilwigistä ja totesin koko hänen toivottomuutensa, sanomatta sitä hänelle kuitenkaan suoraan. Sen sijaan käänsin hänen huomionsa sievään, hyväsydämiseen ja varakkaaseen Juliettaan. Silloin hän tuli miettiväiseksi ja myönsi lopulta, että hänelle itselleenkin oli jo tullut se ajatus, mutta että aikaa vielä tarvittiin. Olen varma siitä, ettei tyttö anna kieltävää vastausta. Sitten hän meni, ja minä sytytin kynttilät. Bühlerit olivat pyhäpuvuissa ja hyvin liikutettuja; Steiner oli vielä auttanut kantamaan Jaakon ylös huoneeseeni. Philippin kasvot olivat kiiltävän puhtaat ja punaiset, nähtävästi ei äiti ollut säästänyt saippuaa, ja hänen kankea harjastukkansa oli veden avulla suittu. Jaakko irvisteli tylsemmin kuin koskaan ja oli kauhean puhelias, mutta paljoa ei hänen puheistaan ymmärtänyt. Vanhan emäntäni kädet vapisivat, hänellä oli musta pyhäpuku yllään ja hän horjui alituiseen naurun ja itkun välillä. Mutta kun hän näki pehmeän villamaton, saivat kyyneleet lopuksi voiton.

"Tämäkö minulle? Hyvä Jumala sentään. Ja niin paksu ja lämmin! Ihka samanlainen kuin tohtorinkin. Voi, voi, oikeinko se tohtori totta meinaa?"

Minä nyökkäsin hänelle hymyillen, ja hän nauroi kesken kyyneltensä ja koetti hillitä liikutustansa.

Jaakko pureskeli jo mesileipäkakkua. Hän istui nojatuolissaan ja lörpötteli keltaiselle linnulleen, kun ei kukaan muukaan häntä kuunnellut. Lintu oli aivan tuttavallinen ja nokki hänen sormeaan, kun hän työnsi sen häkin raosta sisälle. Silloin ulvahteli hän ihastuksesta ja osoitti meille kirkkain ilmein sormeaan, änkytti ja viittaili pelästyneeseen lintuun, joka oli lentänyt messinkirenkaaseen ja sieltä virkuilla, mustilla helmisilmillään tarkasteli herraansa.

Philipp käänteli viuluaan. Minä otin sen, viritin ja aloin soittaa erästä joululaulua. Varovasti ja vapisevalla äänellä yhtyi rouva Bühler lauluun, Philipp arasti samoin, ja niin kaikui hillitysti huoneessa: "Oi iloinen, oi autuas", hillitysti, kuten meidänlaistemme ihmisten iloita sopii. Mutta Jaakko lakkasi pureskelemasta ja kuunteli, ja lintu alkoi laulaa kuullessaan musiikkia. Kun olimme lopettaneet, puhdisti se siipiään ja keikautteli pyrstöänsä. Sitten päästi se kurkustaan hopeanheleän liverryksen, ja nyt lintu lauloi ja me kuuntelimme. Tylsämielisen kasvot loistivat kuin kirkastettuina, ja lopuksi hän kietoi molemmat kätensä häkin ympärille ja sanoi: "Tämä kuuluu Jaakolle."

Kun kaikkia lahjoja oli ihailtu ja koeteltu, toi rouva Bühler hämillään esiin pikku korillisen tuoreita munia, jotka hän huolellisella hoidolla oli houkutellut pikku kanoiltaan, ja Jaakko ojensi minulle pesukorin, jonka hän itse oli punonut ja joka heti ripustettiin naulaan vuoteeni yläpuolelle. Eipä pikku Philippkään ollut muita huonompi, hän oli sahannut ja vuollut siron lintujen ruokalaatikon ja koristanut sen kuusenkävyillä. Steiner oli häntä tässä ohjannut.

Sitten siirrettiin lahjat syrjään, jotta olisi tilaa aterioimiseen. Paikoilleen jäivät vain joulukuusi, josta kynttilät vähitellen paloivat loppuun, ja lintu. Sillä jokaisen häkin siirtämisyrityksen teki Jaakko villillä tuskanulvonnalla tyhjäksi.

"Mitäs on minun nyt annettava teille syötäväksi?" kysyi rouva Bühler hiukan hämillään, kun en minä tehnyt mitään tarjoiluvalmistuksia.

"Ei mitään", sanoin salaperäisesti, "kattakaa vain pöytä. Tänään olette te vieras eikä teidän tarvitse tehdä mitään."

Pöytä oli katettu, ja me istuimme odottavaisina sen ympärillä; emäntäni silmäili levottomana ovea. Vihdoin soittokello soi alhaalla, ja Philipp laski Juliettan sisään. Hän kantoi suurta, peitettyä koria, jonka hän eräänlaisella juhlallisuudella laski keskelle huonetta. Sitten nosti hän kannen pois ja laski valmiiksi paistetun hanhen keskelle pöytää. Tajuttoman luonnonäänen tavoin pääsi iloinen, hämmästynyt "ah!" vierailtani. Sitten sukelsi Julietta vielä kerran koriin ja veti esiin hedelmä- ja salaattilautaset ja lopuksi sokeritortun ja pullon imelää viiniä.

"Tahdotko ottaa osaa, Julietta?"

Mutta hänellä ei ollut aikaa, vain lasillisen viiniä hän otti. Kuin toisesta maailmasta tulleena seisoi hän meidän vanhojen vaivaisten keskellä täynnänsä terveyttä, säteillen nuoruutta ja iloa.

Sitten hän meni, ja me söimme hartaina ja nauttien, ainakin vieraani. Pöytätavoista tarkat englantilaiset tuskin olisivat olleet tyytyväisiä siihen tapaan, jolla me käsittelimme tai olimme käsittelemättä veistä ja haarukkaa. Molemmilla pojilla valui rasva pitkin poskia hanhea jyrsittäessä, ja he maiskuttelivat ja ahmivat kilpaa. Naiset käyttäytyvät aina hienommin ja hillitymmin tällaisissa tilaisuuksissa, sen huomasin taaskin vanhasta äidistä. Kerran sanoi Philipp miettiväisesti pureskellen: "Täm' on juur' kun siinä suuressa ehtoollisessa, johon Vapahtaja kutsui ontuvat ja rammat ja kerjäläiset."

Kukaan ei vastannut hänelle, sillä tällä hetkellä minä kohotin lasini ja join äidin terveydeksi. Viini sai vieraani puheliaiksi ja tuttavallisiksi, heidän sydämensä sulivat. Välillä ajattelin Heilwigiä ja missä hän nyt oli, ja kun sitten myöhemmin makasin vuoteessa, ja hiljaisuus vallitsi ympärilläni, luulin tuntevani hänen ajatuksensa luonani. Minä painoin poskeni hänen hienolle tyynylleen ja vaivuin uneen hänen suloisen kuvansa suojaamana.

26. joulukuuta.

Tänään aamupäivällä oli pastori täällä, messun jälkeen. Hänen vaatteensa tuoksuivat vihkisavulta, ja hän oli vähemmän hauska kuin muutoin. Minä makasin vielä vuoteessa, sillä minulla oli kuumetta, ja hän veti sentähden itselleen tuolin sänkyni viereen. Pitkän takkinsa taskusta hän otti esille pullon vanhaa konjakkia ja asetti eteeni erään Steinhausenin kuvan, joka esitti saksalaista joulua.

"Ajattelin sen ehkä miellyttävän teitä", sanoi hän, "kun minä ilmaisin iloni. Se on niin yksinkertainen ja tunnelmallinen."

Sitten kertoi hän joulupäivän vietosta, joulumessusta, johon kello kuusi aamulla oli väkeä virrannut lyhtyineen, ja kuinka tämä messu yhä vielä teki häneen syvän vaikutuksen. Terveysneuvoskin oli sinne tullut, vaikka hän on protestantti.

"Hän aikoo tänään tulla teitä katsomaan."

"Niinkö?"

"Hän sanoi, että te jo pari viikkoa ette ole häntä lainkaan miellyttänyt."

"Vain pari viikkoako? Itse olen ollut tyytymätön itseeni jo kauan". Sanoin tämän pilkallisesti, mutta olin kuitenkin pelästynyt. Pastori oli niin kummallisen hämillään. Tunsiko hän ehkä tarvetta valmistaa minua kuolemaan. Joko oltiin niin pitkällä?

"Tutustuin äskettäin erääseen teidän kirkkonne pastoriin Freidorfissa, hän aikoo käydä minua täällä tervehtimässä."

En vastannut mitään, vaikka pastori odotti.

"Jos ehkä haluatte, tässä tapauksessa, teidän uskokuntanne pappia… jotakinhan aina on sydämellä."

"Kiitän, mutta minun uskonnollisia tarpeitani varten riitätte te minulle täydellisesti". Koetin hiukan vaivaloisesti pysytellä vanhassa pilkallisessa äänilajissani.

"Ajattelin vain…" Pastori vaikeni hämillään. Pari hikipisaraa kihosi hänen otsalleen.

Ei, siitä en minä voi kenenkään kanssa puhua, en edes Heilwiginkään.

"Missä Laurin on?" kysyi pastori puhetta vaihtaen.

Nimensä kuullessaan hypähti koira uuninnurkastaan ja tuli häntäänsä heiluttaen luoksemme.

"Katsos tätä!" sanoi pastori hyväntahtoisesti. Hän veti savustetun makkaran taskustaan ja tarjosi sitä koiralle.

Laurin katsoi minuun kysyvästi.

"Ota, ota?" sanoin minä armollisesti.

Silloin otti se makkaran varovasti, kuten hyvinkasvatettu koira ainakin, antajan kädestä.

27. joulukuuta.

Minä alan jälleen laskea päiviä sylvesteriin, ja ne ovat minulle pitempiä kuin syksyllä, koska en saa ollenkaan mennä ulos. Olen niin kärsimätön saadakseni Heilwigin jälleen tänne; minusta tuntuu kuin minulla ei olisi paljon aikaa menetettävänä, tahtoisin nauttia jokaisesta päivästä ja täyttää jokaisen hetken kuohuvalla elämällä. Yskin paljon öisin ja minulla on alituinen kuume, myöskin harmillinen hengenahdistus vaivaa minua yhä useammin. Eilen iltapuolella tuli tohtori; en olisi oikeastaan halunnut laskea häntä lähelleni, mutta hän oli itsepintainen. Tällä kertaa koputteli hän erikoisen huolellisesti ja rasitti minua alituisesti syväänhengityksellä, joka teki rinnalleni kipeää. Kun hän oli valmis, ei hän ensin sanonut mitään, mutta minun jäseneni vapisivat salaisesta jännityksestä. "No, tohtori, miten on? Ääneni kuului aivan käheältä; eihän ole helppoa kuulla kuolemantuomiotaan."

Mutta kun lääkäri vihdoin katsoi minuun, hymyili hän vain iloisesti ja sanoi: "Ei mitään erikoista, kaikki ennallaan."

"Mutta yskä ja hengenahdistus?"

"Hyvä ystävä, kenellä ei olisi yskää tällaisella ilmalla? Minäkin haukun; se on vain ohimenevä katarri."

Mieleni keventyi sanomattomasti; olin jo ajatellut pahinta… Nyt ei hengitys tuntunut minusta enää lainkaan niin ahtaalta, ja vähäinen yskiminen ei minua enää tehnyt levottomaksi. Tulin iloiseksi ja pyysin tohtoria jäämään illaksi luokseni. Hän myöntyi, ja kun hän sitten pöydässä harvasanaisena söi paistia, silmäilin minä häntä suorastaan hellästi, olihan hän ollut minulle niin hyvä sanantuoja. Minä olin jo ollut tosiaan levoton — yskä, kuume. Hän arveli muutoin, ettei minun tarvitse kuumetta mitata, tulen vain suotta levottomaksi, jos se jostakin syystä sattuisi nousemaan, ja se laskee kyllä aivan itsestään taas. Minun pitää vain pysyä rauhallisesti vuoteessa, kunnes katarri on parantunut.

Tästä olen oikeastaan iloinen, sillä tunnen oloni niin hyväksi ja turvalliseksi tyynylläni, ikäänkuin suojaisi se minua tuskilta ja heikkoudelta ja…

Aterian jälkeen hän soitti minulle kauniita kappaleita viululla, jonka Philipp oli saanut tuoda hänelle. Sävelet kiersivät ja hyväilivät minua, ruumiini paino katosi, ja aloin leijailla yli ihanatuoksuisten puutarhojen, yli kuohuvien virtojen, korkealle ylös valkopilviin, joita aurinko kultasi. Sitten vaivuin uneen, ja yö kului rauhallisesti. Tohtori oli varmaankin hyvin hiljaa hiipinyt tiehensä, sillä kun heräsin, hämärsi talviaamu, ja olin yksin. Mutta minä ajattelin Heilwigiä ja tulin iloiseksi.

31. joulukuuta.

Heilwig on jälleen täällä, hän tuli eilen, aivan yllätyksenä.

"Minun täytyi sentään nähdä teidät vielä vanhana vuonna", sanoi hän ja katsoi minuun niin sydämellisesti, että kyyneleet tulivat silmiini. Minähän olen jo niin herkkä, luulen sen johtuvan hermoista.

Hän istui kauan minun vuoteeni vieressä, piti kättäni omassaan ja puheli minulle hiljaa, vienolla äänellä, kuten sairashuoneissa puhutaan. Hänen äänensä kiehtoi minut kuin lumous, ja lopulta kuulin vain soinnin mutta ei sanoja. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin sairas lapsi, ja äiti istuisi vuoteeni ääressä ja valvoisi untani. En tuntenut mitään muuta kuin hänet, enkä toivonut mitään muuta kuin ettei tämä tila koskaan lakkaisi.

"Te olette väsynyt, rakas ystävä", kuulin äkkiä suloisen äänen huolestuneesti sanovan.

Minä avasin silmäni ja katsoin tyttöön. Hänen rakkaat kasvonsa olivat tutkien kumartuneet ylitseni.

"Voitteko pahoin?" kysyi hän tuskaisesti.

"Näytätte niin kalpealta".

Minä pudistin päätäni ja hymyilin. "Hiukan heikko vain".

"Teidän äänenne on niin hiljainen", sanoi hän huolestuneesti, "ja…"

"Lääkäri on täysin tyytyväinen", lohdutin minä häntä.

Hän nousi ja veti uuden turkkipalttoonsa ylleen.

"Toivotan teille hyvää, siunattua uutta vuotta", sanoin minä. "Mitä toivotatte te minulle?"

"Että ystävyytemme lujana pysyisi hyvinä ja pahoina päivinä, sitä toivotan meille molemmille."

Näin sanoen kumartui hän ylitseni ja suuteli minua hellästi otsalle.

Hän suuteli minua — — —. Kuin enkelin siunaus oli tämä puhtaan lapsen suudelma, ensimmäinen suudelma — — —. Toisin ajattelin minä muutoin rakastetun naisen suudelmista, kuumasti tahdoin riippua hänen huulissaan ja juoda itseeni koko hänen sielunsa. Mutta tähän suudelmaan en uskaltanut vastata, olin vain hiljaa ja katsoin hänen vakaviin, rakkaisiin silmiinsä, ja vielä kauan hänen lähdettyänsä tunsin yhä otsallani hänen huuliensa kevyen kosketuksen. Syvä rauha levitti sitten siipensä ylitseni… Oliko koskaan ollut aikoja, jolloin minä olin katkera ja epätoivoinen ja herjasin Jumalaa? Mikä minulle aikaisemmin ilmeni ainoana arvokkaana, se on nyt lumoavan loistonsa kadottanut, ja uusia arvoja, hävittämättömiä, nousee eteeni. Kosketus Heilwigin kanssako kaiken tämän minussa herättää? Taikka kypsyykö sieluni sitä mukaa kuin ruumiini hajoaa?

Mikä onni minulle tämän tytön rakkaus, onni ilman katumusta, alakuloisuuden varjojen verhoama, mutta niin puhdasloisteinen, ettei se iäisyydenkään kirkkaassa valossa ole himmentyvä.

Kuinka vähän ulkonaiset seikat oikeastaan merkitsevät onnellisuuteen nähden! Kun ulkonaisesti olin onnellisempi kuin nyt, olin todellisuudessa paljoa vähemmän onnellinen.

1. tammikuuta.

Mitä on uusi vuosi tuova? En uskalla sitä ajatella. Pitkiin aikoihin en ole ollut niin toivorikas kuin nyt; sieluni on saanut siivet ja se täytyy ruumiinikin tuntea. Minulla on vähemmän tuskia kuin tavallisesti, vain väsynyt olen, niin väsynyt, etten voi nousta ylös. Heilwig tulee joka päivä, myöskin Steiner ja pastori käyvät luonani usein; väliajoilla luen hiukan ja kirjoitan jonkun sanan. Mutta ei paljoa, sillä kaikki rasittaa minua; enimmän ajan minä uinailen ja kokoan voimia elämään ja niitä hetkiä varten, jolloin lempeä ystävättäreni tulee, jotta hänelle voisin jotakin antaakin enkä aina vain ottaa. Hän on niin tiedonhaluinen ja ihmettelee minun tietojani ja älykkäisyyttäni. Se tekee minulle hyvää.

Muutoin elän noudattaen Vapahtajan sanoja: Älkää surko huomista päivää. Suuri tunne, joka minut täyttää, ei jätä mitään tilaa suruille. Ja sitten vielä — iäisyyden edessä katoavat ne kaikki. Se on minulle lopultakin jo selvästi olemassa kaikkien ihmisten ja tapausten takana. Enhän voi siis enää mitään muuta tehdä kuin pysyä hiljaa. Mutta se vaatii opettelemista.

3. tammikuuta.

Voinko sitten kerran kaiken tämän jättää, koko tämän kauniin maailman? Nämä auringonlaskut kultapilvineen, talven hopeoimat sinivuoret, kesäiset kukkaniityt. Minä rakastan niitä, rakastan — — —.

Ja sitten tämä lempeä, lapsellinen tyttö? Hän pitää myöskin minusta ja vapisee lähestyvästä erosta, tunnen sen. Kun hän oli tänään täällä, sain minä ensimmäisen kerran hänen läsnäollessaan tukehtumiskohtauksen; se lienee pelästyttänyt häntä kovin, sillä kun minä jälkeen päin hiukan uupuneena lepäsin tyynyillä ja hän kuivasi kylmää hikeä otsaltani, vaipui hän äkkiä polvilleen vuoteeni viereen ja purskahti itkuun. Minä sivelin hänen pehmoista tukkaansa rauhoittaakseni häntä, mutta hänen itkunsa ei tahtonut loppua. Lopulta rauhoittui hän ja nousi.

"Antakaa minulle anteeksi", sanoi hän pyyhkäisten sekavat hiukset otsaltaan, "minun on niin vaikea nähdä teidän kärsivän, voimatta mitenkään auttaa!"

"Se näyttää paljoa pahemmalta kuin mitä se on", hymyilin minä. Ja sitten ponnistelin saadakseni hänet iloiseksi, vaikka sydämeni oli täynnä kaihomielisyyttä.

Niin seisot sinä, rakastettu, kuolemani kynnyksellä ja näet, kuinka varjot pitenevät. Se on kovaa, ja kuitenkin — — —.

8. tammikuuta.

Siitä lähtien kuin olen näin heikko, ei pääni enää tahdo ajatella. Nyt mietiskelen sen sijaan sydämelläni, ja minusta näyttää, että se on hedelmällisempää; sitä ei vain voi toisille välittää. Ja kuitenkin tahtoisin niin mielelläni jakaa Heilwigille kaikki mietiskelyjeni tulokset.

On kuin katsoisi kaikkea kirkkaassa valossa, jota ei mikään hajoittava, sivuseikallinen häiritse. Tämä näkeminen täyttää sydämeni rauhalla ja luottamuksella. En voi edes sanoa, mitä näen; tunnen vain suuria valoisuutta ja rajattomuutta, joka saa sydämeni riemusta sykkimään ja jonka edessä yön ja kuolemankammon täytyy väistyä. Näen itseni kuuluvan järjellisesti suunniteltuun maailmaan, joka ei ole oikullisen sattuman tai pahojen demoonien avutonta leikkiä. Kaikki epäilykset ovat haihtuneet kuin sumu nousevan auringon edessä. Mitä se merkinnee? Onko se kirkkauden alkua — — —.

11. tammikuuta.

Ihmiset ovat niin hyviä minua kohtaan — kaikki. Vanha emäntäni tulee nyt öisinkin luokseni, kun kuulee minun yskivän. Silloin ottaa hän minut laihoille käsivarsilleen ja pitää minua pystyssä, kunnes minä, kohtauksesta uupuneena, nojaan pääni hänen olkapäätänsä vasten. Sitten kuivaa hän hien otsaltani ja kuiskaa rauhoittavia sanoja. Tänä yönä siveli hän karkealla, kovalla kädellään hellästi kasvojani sitten nopeasti ja hämillään kiiruhtaakseen tiehensä. Naiset ovat hyviä — silloinkin kun ovat vanhoja ja kuluneita ja käyttävät punaruutuisia alushameita ja lilayönuttuja, joiden selkäpuolella riippuu harmaa, ohut palmikko. Hyvä äiti, korvatkoon poikasi sinulle kerran, mitä minulle teet.

17. tammikuuta.

Tänä yönä näin unta. Olin kuollut ja vaelsin pitkin suurta, valkeata pilvikenttää, joka oli kuin pehmeää lunta, ja tähdet loistivat suurina kuin auringot tummansinisellä taivaalla, sillä olin niitä hyvin lähellä. Omituinen soitto näytti niistä kantautuvan alas, hiljaisena, kuin kuoleutuen, tuskin kuuluvana, ja kuitenkin sanomattoman kauniina. Kun ponnistelin kuullakseni ja käsittääkseni sitä, heräsin. Ja pimeän, kylmän maanyön äänettömyys oli ympärilläni.

20. tammikuuta.

Paratiisiuneni jälkeen on minuun tullut musiikin kaipuu. Kun sanoin sen Steinerille, lupasi hän täyttää toivomukseni. Nyt tuli hän tänään Heilwigin kanssa, ja he lauloivat yhdessä. Se kuului kauniilta ja puhtaalta, mutta ei sellaiselta, mitä unessa olin kuullut. Viimeiseksi lauloivat he minulle psalmin, jonka Heilwig kuukausia sitten oli luvannut: "Kun Herra palauttaa Sionin vangit, niin me olemme kuin unta näkeväiset." Heilwig oli siitä niin liikutettu, että hänen täytyi pyyhkiä kyynel silmästään.

Ah, jos niin olisi… kuin unta näkeväiset. Enkö minäkin ole tuollainen vanki? Mutta tämä vankeus ei tee minua enää kärsimättömäksi, ja elämä…

Elämä on niin kaunis!

25. tammikuuta.

Lääkäri on yhä edelleen tyytyväinen minuun. Tänään kysyin häneltä, saisinko ehkä keväällä matkustaa. Luulen, että Etelä tekisi minulle hyvää.

Hän oli ensin hiukan miettiväinen, sitten hän sanoi: "Luulen että voitte matkustaa."

"Myöskin kauaksi?"

"Niin, myöskin kauaksi, niin kauaksi kuin tahdotte."

Keuhkoni tuntuvat tosiaan paremmilta, minulla ei ole juuri ollenkaan kipuja, vain usein sattuva ankara hengenahdistus ja sitten heikkous. Mutta kevääseen mennessä voi kaikki muuttua, sanoo lääkäri, minun on oltava kärsivällinen.

3. helmikuuta.

Joskus matkustan ajatuksissani, ja aina Heilwigin kanssa. Minä makaan sinisen meren rannalla hiekalla ja hengitän vienoa ilmaa, minä kävelen hänen kanssansa kukkivien ruusujen ja jasminien alla. Vene kantaa meitä hiljaa keinuvien vetten ylitse, lauha tuuli hyväilee hiuksiani, ja niin etenemme me pois kiinteästä rannasta, autuaassa levossa ja täydellisessä onnessa tuntematonta, ihanaa maata kohden.

12. helmikuuta

Tänään kuulin, kuinka Julietta sanoi rouva Bühlerille: "Mitä ei maaliskuu halua, sen huhtikuu ottaa."

"Kenen huhtikuu ottaa?" kysyin emännältäni leikilläni, kun hän heti senjälkeen tuli sisään.

Hänen kasvonsa saivat ensin pelästyneen ilmeen, yllättäessäni hänet näin äkkiä, mutta sitten sanoi hän huolestuneella äänellä: "Serkultani Leutkirch'issä hänen miehensä, sen, jolla on sokeritauti; se kuuluu olevan jo hyvin huonona, Julietta kertoi, ja hän on kuullut sen karjakauppiaalta."

Sitten jutteli hän minulle vielä serkusta ja tämän miehestä ja ruuanlaittovaikeuksista, mies kun saa syödä vain lihaa. Mutta koska olin väsynyt, kuuntelin vain puolella korvalla.

21. helmikuuta.

Heilwig lukee minulle nyt erästä matkakuvausta Egyptistä, jottei minun aivan tyyten tarvitsisi tukahduttaa hillitöntä matkahaluani. Eilen tapahtui, kuten niin usein, että hetkeksi nukahdin Heilwigin lukiessa. Kun pian taas avasin silmäni, näin Heilwigin katsovan minuun niin pitkään ja surullisesti. Mutta huomattuaan, että olin valveilla, hymyili hän minulle, ja minä ojensin käteni ja pidin hänen omastaan kiinni. Siiloin tulin alakuloiseksi. Milloin täytyy minun iäksi jättää nämä rakkaat sormet? "Milloin"? kysyin vastoin tahtoani aivan ääneen.

Minusta näytti kuin olisi hän ymmärtänyt minut: hän vaikeni ja siveli vain hellästi kättäni, joka kellertävänä ja kuihtuneena lepäsi peitteellä.

28. helmikuuta.

Kevät tulee. Tänään on pikku Philipp poiminut minulle kimpun lumikelloja. Ne ovat vielä pieniä ja lyhytvartisia, multa kuitenkin virkeitä ja ihanuutta lupaavia.

En ollut kolmeen viikkoon nähnyt pikku miestä; hän oli arka ja hämillään ja katsoi minuun vain ääneti.

"No poikaseni, mitä sinä tirkistelet?" kysyin minä vihdoin.

"Kasvonne ovat niin keltaset, ja partanne niin pitkä."

"Se täytyy minun kai leikata?"

Mutta kun lapsi toi minulle sakset, en voinutkaan niitä pidellä, käteni vapisi. Ehkäpä Steiner tai pastori voi.

3. maaliskuuta.

Eilen oli tohtori viuluineen täällä; hän soitti melkein yhtä kauniisti, kuin unessa kuulemani soitto oli ollut. Kun kysyin, mitä hän oli soittanut, vastasi hän: "Iäisyyttä". Vastaus kummastutti minua.

6. maaliskuuta.

Päiväkirja raukkani saa kärsiä heikkoudestani; voin kirjoittaa vain pehmeällä lyijykynällä ja vain lyhyeen, Ah, voisinpa kirjoittaa kaiken sen, mitä Heilwig minulle on ja minulle tekee! Kuinka hänen valoisat kasvonsa kaiken pimeän ylitse heloittavat, nykyisyyden ja tulevaisuuden pimeän ylitse.

Lääkäri antaa minulle nyt erästä rohtoa, jotta voisin nukkua rauhallisemmin, mutta se tekee pään aamuisin sekavaksi, ikäänkuin olisin mässännyt koko yön; luulen, siinä on morfiinia.

10. maaliskuuta.

Eilen oli Heilwig koko sunnuntain luonani. Se oli kaunis päivä! Kerran asetti hän käsivartensa ympärilleni, kun niin pahasti yskin, ja painoi hellästi pääni rinnalleen. Jälestä päin huomasin, että parrassani oli kyyneleitä, joita minä en ollut itkenyt. Hän rakastaa minua. Kuinka onnellinen kuitenkin olen…

11. maaliskuuta.

Uskon jälleen Jumalaan kuin lapsi, vaivaamatta päätäni ja raskauttamatta sydäntäni filosofisilla mietiskelyillä. Kaikki on niin yksinkertaista, selvää ja valoisaa.

Kuinka hyvä, näin heikkona ollessa, levätä voimakkaan käden turvissa.

13. maaliskuuta.

Heilwig on luvannut matkustaa kanssani pääsiäisenä tai heinäkuussa. Minä autuas mies! Nyt vain nopeasti voimistumaan, jotta pääsisi matkakuntoon.

Italia, tervehdin sinua!

15. maaliskuuta.

Hän oli itkenyt tullessaan luokseni. Portailla oli hän kauan puhunut rouva Bühler'in kanssa. Kun hän astui sisään, huomasin sen heti, mutta en tahtonut mitään sanoa. Ja sitten oli hän niin hyvä ja hellä. Hän siirsi pitkät hiukset otsaltani ja suuteli minua hiljaa. Mutta sitten näin, kuinka hän taas pyyhki kyyneleen. Minkätähden on hän itkenyt?

18. maaliskuuta.

Ikkuna on auki, ulkona puhaltaa kevättuuli. Paksut, valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla kuin korkeiksi kasatut untuvavuoteet. Maata tuollaisessa pilvilaivassa, pehmeällä patjalla ja purjehtia suoraan taivaaseen kuin uneksija, niin tahtoisin.

21. maaliskuuta.

Tuoksuu orvokeilta; pastori on poiminut niitä kirkkomaalta, siellä on aurinkoista ja suojaista. Nyt ovat ne vuoteeni vieressä ja tuovat kokonaisen kevään mukanaan. Se on paljon parempaa kuin hengellinen lohdutus, josta olen kieltäytynyt.

29. maaliskuuta.

Muutamia päiviä sitten yskin verta nenäliinaani. Kun pikku tyttöni näki sen, tuli hän kalmankalpeaksi.

"Kuinka kauheaa, kuinka surullista tämä kaikki on", nyyhkytti hän ja kätki päänsä vanhan emäntäni olkaa vasten. Mutta minä hymyilin ja pudistin päätäni.

Sen ei pidä häntä kauhistuttaa.

5. huhtikuuta.

Aurinko paistaa tänään koko päivän. Minun on niin helppoa ja iloista olla; luulen, että pääsiäisen jälkeen voin matkustaa. Heilwig istuu avonaisen ikkunan ääressä. Hän on poiminut vihkon keltaisia narsisseja, pääsiäiskelloiksi sanovat he niitä täällä. Hän laulaa puoliääneen psalmia Sionin vangeista. Ulkona visertää laululintunen. On kevät. Kuinka kaunis, kaunis on elämä…