SISÄLLYS: (continued 2)

"Kuinka on laitasi, lapseni?" kysyin; "kuinka sinua on onnestanut näinä vuosina kuin olet ollut kotoa poissa?"

"Hyvin, isäni — minä lähdin maailmalle ruumiiltani terveenä, mutta palaan takaisin sielultani parantuneena. Vielä en ole ehtinyt kotia, mutta pian, pian olen siellä. Maja, jossa sieluni on asustanut, kukistuu maahan — sen on mato jäytänyt turmiolle. Mutta kiitetty olkoon Herra, joka on antanut sen kestää niin kauan, että voin sanoa: Tuhlaajapoika on malttanut mielensä ja tahtoo palata takaisin isänkotiin."

Poikani lausui sen niin juhlallisella äänenpainolla, etten kaualla aikaa rohjennut virkkaa mitään. Viimein kysyin:

"Valentin, oletko kipeä?"

"Olen, olen, kipeä ja väsynyt, peräti väsynyt — päiväni ovat luetut ja minä haluan lepoa. Sano nyt, rakas isä, että annat minulle anteeksi niinkuin Isäni taivaassa jo on tehnyt, ja anna minulle vuode, jossa väsynyt ruumiini saa levätä. Ota sitte nyytistäni paperi — se on kirje, jonka kirjoitin sinulle maatessani sairaana Wertheimissä, kun en uskonut enää saavani nähdä sinua. Kirje sisältää kaikki mitä toivon sinun saavan tietää, ennenkun isänkätesi sulkee silmäni. En jaksa puhua muuta — olen kovin heikko."

Mitä lemmellisimmin sanoin vakuutin, että yhtä varmaan kuin hän nyt oli päässyt rauhaan taivaallisen Isän kanssa, hän saattoi olla vakuutettu siitä, että minäkin hänelle annoin anteeksi; minä vein hänet sitte pieneen kammarin, jossa hän leipurinoppilaana oli asunut, järjestin huoneen hänelle yöksi ja jätin hänet siihen, sittekun olin uskonut hänen ruumiinsa ja sielunsa Jumalan haltuun.

Tultuani takaisin huoneeseni aukasin Valentinilta jääneen vähäisen nyytin, jossa paitsi muutamia liinaisia vaatekappaleita oli korkea-arvoisen Gordonin rykmentin everstin hänelle antama varsin suosiollinen erotodistus, sekä musketin luoti paperiin käärittynä, johon oli kirjoitettu: "Tämän luodin tähden, joka Nördlingenin tappelussa tarttui rintavarukseeni, suojeli Jumala armossa henkeni antaaksensa minulle vielä parannusaikaa. Hänen olkoon sentähden kiitos ja ylistys!"

Lopulta löysin puheena olleen kirjeen; se oli suljettu mustalla lakalla ja varustettu seuraavalla päällekirjoituksella: "Rakastetulle isälleni, Udalrikus Gastille, koulumestarille Sommerhausenissa. Kenenkä käsiin kirjeeni joutuneekaan, pyydän häntä Kristuksen tähden toimittamaan se Sommerhauseniin Frankenlandissa, jossa se on tuottava lohdutusta kadonnutta poikaansa sureville, murheellisten vanhempien sydämille." Aukasin kirjeen ja luin siitä mitä nyt seuraa.

Viidestoista luku.

Kirje.

Wertheimissä, 20 p. toukokuuta 1639.

Isälleni Udalrikus Gastille ja äidilleni Margareetalle, omaa sukua Späthin, Sommerhausenissa.

Ennenkun eriän tästä maailmasta ja Jumalan armon kautta joudun taivaasen, tahdon teille, rakkaat vanhemmat, sanoa ensin jäähyväiset. Toivoin raihnaisen ruumiini vielä sen aikaa kestävän, että olisin saanut vielä kerran nähdä kasvonne ja pyytää anteeksi teiltä kaikki sydämen surut, joita teille ikänne ehtoolla tulin saattaneeksi; mutta huomaan kyllä, että päiväni ovat luetut ja että Jumala kiiruhtaa minua pois tästä elämästä. Jollette anteeksipyyntöä kuulisikaan omilta huuliltani, niin nämä rivit sanovat teille, ettei teidän enää tarvitse odottaa Valentinianne, vaan että hän on rientänyt edeltä käsin ja odottaa nyt teitä taivaallisessa isänkodissa. Älkää siis itkekö kun saatte tämän kirjeen, vaan kiittäkää ennemmin Herraa ja ylistäkää hänen nimeänsä. Hänen laupeutensa on ollut suuri minua, kurjaa syntistä kohtaan.

Varas ja petturi en ollut, jos semmoiselta näytinkin teidän silmissänne. Kuulkaa mitenkä asian oikea laita oli.

Kun eräänä lauantai-iltana tapani mukaan istuin ravintolassa, pelaten ja juoden Erlachin jääkärin kanssa, annoin hänen suuressa kevytmielisyydessäni houkutella itseltäni sen tiedon, että minun oli määrä seuraavana päivänä lähteä kaupunginvoudin kanssa Würzburgiin, ollakseni hänen apunansa niiden tuhannen taalerin ylöskannossa, jotka hänen tuli saada sinne toimittamistaan ruokavaroista. Jo aikaa ennen olin ilmaissut jääkärille että halusin päästä pois Sommerhausenista ja toivoin saavani koettaa onnea sodassa. Hän kiihotti kaikella tavoin haluani ja kehotti ryhtymään tuumasta toimeen. Olisi vahinko, arveli hän, jos minunmoiseni reipas poika kuluttaisi nuoruutensa päivät toimettomuudessa.

Samana iltana ilmausi ravintolaan mies, jota en tuntenut, mutta jonka kanssa jääkäri oli tullut tuttavaksi palvellessaan sotaväessä. Sittekun he olivat syrjässä jonkun aikaa kahdenkesken jutelleet, tuli jääkäri taas luokseni kertoen, että vieras oli kapteeni Paradeiser, joka paraikaa oli salaisella partioretkellä täällä. Hän lisäsi, että nyt oli otollinen aika panna kauan kytenyt tuumani täytäntöön: minun sopi nyt ottaa pesti ja ruveta ratsusotamieheksi kapteenin komppaniassa, jota tuumaa hän mitä lämpimimmin kannatti. Pöyhkeilevä ja huikentelevainen kun silloin olin sekä paljosta viininnauttimisesta huumautunut, ei minulla heti ollut tarpeeksi malttia torjua ehdotusta, vaan lupasin puolittain ottaa pestiä milloin kapteeni komppaniansa kanssa oli valmis lähtemään paikkakunnalta, mikä sekä hänen että jääkärin lausunnon mukaan saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Kapteeni halusi oitis saattaa kaikki selvälle tolalle, ja kun ahkerasti vielä olimme jonkun aikaa kallistaneet laseja, niin hän ilmoitti kaikessa luottavaisuudessa, että jos olisin voinut hankkia hänelle varmuutta siitä, milloinka oli määrä viedä rahat Speckfeldiin, niin hän aikoisi muutamien miesten kanssa asettua väijyksiin ja ryöstää ne kaupunginvoudilta; sitte me molemmat jakaisimme saaliin ja muutaman päivän perästä minä liittyisin hänen sotajoukkoonsa.

Kauhistuin ehdotusta, sanoin jääkäriä kavalaksi petturiksi, joka oli ilmaissut mitä minä salaisuutena olin hänelle uskonut, ja kapteenia sanoin veijariksi ja konnaksi. Kalpeana kiukusta oli tämä karata päälleni, mutta jääkäri pidätti häntä, katsoi häneen merkitsevästi ja sanoi nauraen: "Tämähän, veli hyvä, on vaan leikkiä." Takerruin viimein luulemaan sitä siksi.

Koska tiesin että rahat vasta seuraavana tiistaina aiottiin viedä Speckfeldiin, lupasin kapteenille, että hän, jos maanantaina lähtisi Bambergiin, pestaisi minut komppaniaansa ja minä metsässä yhtyisin joukkoon.

Kuitenkin oli jääkäri — sen kertoi Paradeiserin ratsusotamies sittemmin itselleni — yllyttänyt kapteenia hyökkäämään maanantaina aamulla varhain kaupunkiin ja ryöstämään kassa itse voudin konttorista, jonka luuli helposti käyvän päinsä, kun ei yksikään ihminen aavistanut vihollisen hyökkäystä. Jääkärin tuli saada verokseen sata taaleria saaliista, mutta minut kapteeni ottaisi mukaansa, niin että hän, jääkäri, ei joutuisi epäluulon alaiseksi. Jollen omin ehdoin liittyisikään kapteenin seuraan, niin hän lupasi pitää huolta siitä, että minä esiintyisin kavaltajana kaupunkilaisten silmissä ja uhkasi pelotella minua niin, että tulen ja veden läpikin pyrkisin kapteenin perästä.

Nuo kaksi konnaa panivatkin vallan oikein tuumansa täytäntöön ja onnistuivat siinä, kuten tiedätte, mainion hyvin. Kun tuona surullisen muistettavana aamuna näin vanhan Veitin ja lapsuuden ystäväni Klaun murhattuina edessäni, kaupungin rahaston ryöstettynä, ja minä tunnon vaivojen ja sydämen tuskien takia en tiennyt minne päin kääntyä, tuli Erlachin talonpoika tuoden Paradeiserin tervehdyksen minulle. Aikomukseni oli silloin kääntyä takaisin, tulla sinun luoksesi, rakas isä, ja tunnustaa kaikki, mutta samassa seisoi jääkäri edessäni, kehotti minua nopeasti pakenemaan, jos mielin olla surua ja häpeätä saattamatta itselleni ja omaisilleni ja kuvaili, kuinka ovelasti kaikki suoriutuisi, jos vain seuraisin kapteenia. Olihan tämä vain menetellyt niinkuin sodassa yleiseen on tavallista, mutta minun ei koskaan onnistuisi saada ketään ihmistä, kaupunginvoutia semminkään, vakuutetuksi viattomuudestani.

Mitä hän puhui, tuntui minusta kaikki niin todenmukaiselta, niin uskottavalta, että otin kehnon neuvon varteen ja lähdin Paradeiseria etsimään. Jääkäri, joka epäluulojen välttämiseksi lähti kaupungista hetkeä myöhemmin kuin minä, saavutti minut metsässä ja vei minut kapteenin luo. Tämä otti ilkamoisella hymyilyllä minut vastaan. Jääkäri kehotti minua rohkeuteen ja lupasi puhua puolestani syntymäkaupungissani niin, että kun jonkun vuoden päästä palaisin luutnanttina tahi ratsumestarina, jota hän ei lainkaan epäillyt, "ei kellään enää olisi halkaistua sanaa sähistävänä tuosta vanhasta jutusta."

Paradeiserin ratsusotamies kertoi sitte niin ikään, että hänen luultensa jääkäri jo samana päivänä oli saanut hyvin ansaitun palkkansa, Kun jääkäri oli poistunut saalisosinkoineen, olivat nimittäin kapteeni ja muudan huonomaineinen veijari hänen komppaniastaan, joka oli suostuvainen mihin hyvänsä, hiipineet hänen perästänsä, ja heidän tultua takaisin, näki ratsusotamies kapteenin vetävän povestaan ja viskaavan pensaikkoon tien toiselle puolen samaisen nahkakukkaron, johon jääkäri oli lukenut saaliinsa; siitä teki hän sen johtopäätöksen, että he olivat jääkärin murhanneet ja omistaneet hänen rahansa. — Kuinka lienee tapahtunut, tietää ainoastaan vanhurskas Tuomari korkeudessa.

Kuudestoista luku.

Kirje. Jatkoa.

Ajatusta vailla työ Parhaat toiveet maahan lyö!

Surumielin liityin raakaan sotamiesjoukkoon. Koko seutu oli täynnä ruotsalaista sotaväkeä, ja meidän täytyi retkeillä mitä suurimmalla varovaisuudella; yötä meidän oli määrä olla metsässä. Kun illansuussa saavuimme syvään notkoon, jossa vihollisten huomaamatta saattoi virittää valkeata, antoi kapteeni joukon pysähtyä ja asettua yötiloille. Minäkin laskeuduin muiden mukana lepoon leirivalkean ääreen, mutta taisin näyttää joltisenkin alakuloiselta.

"No, poikani", lausui kapteeni, pannen puhetta alkeille, "miltä sinusta tuntuu soturina olo? Maistunee sentään paremmalta istua ravintolassa viinituopin ääressä kuin maata paljaalla maalla ja tähystellä tähtiä, vai kuinka? Reippautta vaan, ei meilläkään kaikki päivät ole kuluneen kaltaiset. Meillä sanotaan: Märkä tänään, huomenna kuiva; tyhjä tänään, huomenna täysi."

Vastasin: "Se minua vähimmän huolettaa, mieltäni vaan kaivaa se, että minua syntymäkaupungissani nyt pidetään kavaltajana, ja arvossa pidettyä isääni varkaan isänä, kun kuitenkin tuohon konnantekoon on syypäänä tykkänään toinen henkilö, jota teidän paraiten tulisi tuntea."

"Pidä suusi, kuontalo", vastasi kapteeni, "tuommoinen kuotusraukka, joka huulet törröllänsä istuu, ei kelpaa urhioitteni joukkoon."

"Eikö kelpaa!" sävähdin heti kuohuksiin, "Enpä totisesti tiedä, haluttaako minua palvella teitä, saatikka teidän komppaniassanne. Palaankin ehkä jo huomenna Sommerhauseniin ja tunnustan totuuden juurtajaksain, tai menen ruotsalaisten puolelle — on siitä minulle ainakin enempi kunniaa, kuin rahan varastamisesta teidän ja varasjoukkio sotamiestenne kanssa."

Kapteeni ratkesi nyt räikeään nauruun ja huusi:

"Sommerhauseniinko tai ruotsalaisten puolelle? Onko hävyttömämpää kuultu! Mitä luulet minun siihen sanovan, hä? Koetahan! Siinä tapauksessa lupaan minä ruoskia sinua tahi särkeä kallosi kuin minkä saviruukun ikään. Ymmärrätkös, mokomakin katala musteentuhrija, että sinä nyt olet minun saaliini, niinkuin kyyhkynen on jahtihaukan? Katsohan minuun! Minä olen paholainen itse; joka minulle antaa sormen, hänet vien luineen nahkoineen. Ylös siitä valkeata kohentamaan!" karjasi hän; "kyllä minä sinusta kirjurin kujeet heltiämään saan", ja näitä sanojansa hän vahvisti potkulla.

Vihasta kuohuen en enää kyennyt itseäni hillitsemään vaan töytäsin hänen päällensä, kourasin häntä kurkusta, paiskasin hänet maahan pitkäkseen ja löin häntä kivellä päähän. Mutta hetikohta hyökkäsivät hänen miehensä päälleni ja rusikoivat minua aika pahoin. Kapteeni virkosi myös pian tuntoihinsa ja polki molemmin jaloin rinnoilleni, niin että kylkiluut rutisivat. Lauhdutettuaan vihaansa mitä raaimmalla rääkkäyksellä käski hän sitoa minut nuoriin seuraavana päivänä hirtettäväksi.

Minut paiskattiin käsistä ja jaloista sidottuna liejupyötikköön, jossa minun täytyi maata seuraavaan aamuun. Sittekun hurjat hirtehiset olivat varmat siitä, että minun oli mahdoton liikuttaa jäsentäkään ja siis paetakin, paneutuivat he nukkumaan annettuaan yhdelle joukostaan käskyn kiivetä puuhun pitämään vahtia.

Etten sinä yönä hetkeksikään saanut unta silmiini on helppo käsittää. Vavisten rääkkäyksen tuottamien kipujen ja märän makuusijani synnyttämän vilun tähden, loikoilin siinä varmasti vakuutettuna, että tämä oli viimeinen yöni. Mutta vaikka oikeastaan ei ollut kuin askel minusta kuolemaan, niin ei yhtään vakavaa kuoleman ajatusta liikkunut sielussani, en ajatellut teitäkään, rakkaat vanhemmat — kosto, kosto oli ainoa, kaikki nielevä himo, joka yksin yrmyili sisälläni. Luulenpa melkein, että olisin mennyt kuolemaan ilolla, jos sitä ennen vain olisin saanut hengenviholliseni elämän sammuksiin. Ylistetty olkoon Jumala, joka suuressa laupeudessaan ei silloin temmannut minua pois synneissäni.

Olin maannut siinä jo hyvän aikaa kostotuumiani hautoen, kun kuulin lähelläni rapsetta ja häädetyllä äänellä lausuttavan: "Halloo, kirjuri, mitä sanoisitte, jos ratkoisin poikki siteenne ja me kaikessa hiljaisuudessa hiipisimme pois ja menisimme ruotsalaisten puolelle? Meillä on vain puolen tunnin matka Kitzingeniin. Sanokaa, päästänkö teidät vapaaksi? Vastatkaa pian, mutta hiljaa — mulla on veitsi kerallani."

Kuutamossa tunsin hänet Paradeiserin ratsupalvelijaksi. "Siihen minä suostun", vastasin, "mutta katkottuanne köydet, joilla olen sidottu, lainatkaa minulle hetkeksi veistä."

"Mitä te sillä aiotte?" kysyi ratsupalvelija.

"Minä sen syöksen sen kirotun konnan sydämeen, joka on saattanut minut onnettomuuteen ja pidellyt minua näin pahoin."

"Jos niin on, niin maatkaa sitte paikoillanne", sanoi ratsupalvelija, "ja menkää aamulla hirteen. Oletteko mieltä vailla, kun vielä tahdotte nostaa hälinää? Harkitkaa sitä, mutta joutuin, muussa tapauksessa lähden yksin."

Hän ei tosiaankaan suostunut vapauttamaan minua, ennen kuin valan ehdolla lupasin poistua hänen kanssaan ilman hälinättä. Silloin vasta leikkeli hän poikki nuorat ja meidän onnistui päästä metsään kenenkään heräämättä ja vahtimiehen meitä huomaamatta. Kun minä lapsuudestani asti tunsin hyvin ympäriseudun paikat, niin me ehätimme jo puolen tunnin kuluttua viinitarhoille Kitzingenin lähellä, ja päätimme viipyä siinä päivän valkeamaan asti. Minä olin sitäpaitse levon tarpeessa, sillä ruumiini oli armottomasta rääkkäyksestä yltäyleensä turvottunut ja joka askel tuotti minulle mitä kovinta tuskaa.

Oleskellessamme täällä kahden muutamia tuntikausia tunnusti ratsusotamies saaneensa osan Sommerhausenissa ryöstetyistä rahoista ja tarjosi minullekin osaa niistä, mutta minä en tahtonut noista verirahoista ainoatakaan omakseni. Kuitenkin iloitsin että jo toista kertaa muudan pahanilkinen konna oli tullut toisen kautta rangaistuksi.

Aamun valettua ilmoittauduimme ruotsalaisten vahtisotamiehille, jonka jälkeen meidät vietiin ylipäällikön puheille; tämä oli ystävällinen ja alentuvainen mies. Hän tiedusteli minulta yhtä ja toista, ja havaittuansa että joltisenkin hyvin olin perehtynyt musketin käyttämiseen, vaan kernaammin kuitenkin halusin päästä ratsuväkeen, määrättiin minut hänen rykmenttiinsä, jonka väki oli niin varustettua, että sitä saattoi käyttää sekä ratsain että jalan; siitä oli aiheutunut sananparsikin: "Jos rakuuna putoo hevosen selästä, nousee maasta musketööri."

Jo samana päivänä täytyi minun erään ratsuväen osaston kanssa lähteä matkalle Nyrnbergiin päin, jossa päävoimia koottiin yhteen. Ratsusotamiehen myöhemmät vaiheet ovat minulle tuntemattomat.

Seitsemästoista luku.

Kirje. Jatkoa.

Aamurusko heloittaa, Tietää mulle kuolemaa. Kohta raikuu torven ääni, Minut ja mon' ystäväni Kuolleina koht' kannetaan.

Kansanlaulu.

Siten olin todenteolla antautunut sotilaan uralle. Alku sorea, loppu surkea, mutta sekin oli kaikki parhaakseni.

Minun täytyy, rakkaat vanhemmat, tunnustaa että minä, Jumala paratkoon, nyt vietin hurjempaa, hillittömämpää elämää kuin koskaan ennen. Minut asetettiin riviin rekryyttien joukkoon, jotka parhaastaan olivat nuorta, aivan äskettäin osaksi Ruotsista, osaksi Suomesta tullutta väkeä, jonka oli määrä astua rakuunarykmenttiin. Useimmat olivat rehellisten talonpoikien tahi kalastajien poikia ja olivat käytöstavoiltaan niiden ruotsalaisten kaltaisia, jotka ensin nähtiin Sommerhausenissa, joista te paljon piditte. He veisasivat aamu- ja ehtoovirsiään ja lukivat ruokalukujaan, mutta saivat sen takia kärsiä toisten puolelta paljon pilkkaa. Halveksivasti nimitettiin heitä "ihmeellisiksi sotamiehiksi, jotka luulivat pääsevänsä taivaasen."

Me harjoitimme joka päivä yhdessä ampumista, ratsastamista ja miekkailua, joilla aloilla he varsin hyvin näkyivät edistyvän, mutta ylimalkain kartoin heidän seuraansa niin paljon kuin voin, vaikka olimme sijoitetut yhdessä asumaan erääsen myllyyn. Muudan noita nuoria rekryyttiä, nimeltä Olavinpoika oli aina minua kohtaan ystävällinen ja teki minulle monta palvelusta, mutta minä vetäysin kernaammin kevytmielisten sotamiesten seuraan, jotka pitemmän aikaa olivat olleet palveluksessa. He olivat mielestäni vasta oikeita sotureita, vaikka olivat jumalan- ja ihmispelon tyyten unhottaneet. Pidin kunnianani pysyä heidän rinnallaan pelissä ja juomingeissa, tappeluissa ja kiroilemisessa. Kun Olavinpoika eräänä päivänä muistutti minua hillittömästä elämästäni, niin kysyin miksi hän oli lähtenyt sotaan, kun hän kuitenkin mieluummin tahtoi olla rukousveli kuin soturi ja mitä onnea hän luuli itsellensä koituvan. Hän vastasi ettei hän ollut lähtenyt onnen etsintään, vaan auttamaan vanhan äitinsä kehotuksesta kuningastansa taistelemaan evankeelisen uskon puolesta; hän tahtookin rehellisesti täyttää velvollisuutensa ja jättää kaiken muun Jumalan huoataan. — Tovereittemme joukossa oli useita, jotka vastoin vanhempiensa tahtoa ja heidän tietämättänsä olivat lähteneet sotaan ja nämä aina, milloin vaan tilaisuutta sattui, pilkkasivat Olavinpoikaa, joka sanoi äitinsä tahdosta lähteneensä sotaan. He kysyivät ilkkuen, oliko hänen rouva äitinsä muistanut puuropataa ja oliko hän antanut sotaan lähtevälle pojalleen tarpeeksi maitorahoja matkaan; mutta kaiken tämmöisen pilkan hän kesti järkähtämättömällä tyyneydellä.

Kun Ruotsin kuninkaan rynnäkkö Wallensteinin leiriä vastaan oli torjuttu, marssi hän 8 päivänä syyskuuta 1632 kaikkine väkinensä liehuvilla lipuilla sekä rummun ja torven soitolla vihollisen ohitse Neustadtiin Aischjoen varrella, mutta jätti Nyrnbergiin viisituhatta jalkamiestä ja kolmesataa ratsumiestä. Viimeksi mainittujen joukossa olin minäkin ja edellä mainitut toverini. Kun koko maa viiden peninkulman alalla oli saatettu autioksi, seurasi kuninkaan lähdettyä semmoinen ruoanpuute, ettemme useasti neljäntoista päivän mittaan saaneet leipää maistaa. Siitä seurasi punatauteja ja poltteita ja sairaala oli ylenmäärin täynnä sairastavia sotamiehiä. Kuolevaisuus oli niin suuri, että kuolleitten ruumiit pinottiin läjiin sairashuoneen pihalle siksi, kuin saatiin kaivetuksi syvä hauta, johon ne viskattiin. Minä olin kaiken aikaa ihan terve, mutta huonon kiitoksen minä silti Jumalalle siitä annoin.

Kun Wallensteininkin väki oli lähtenyt saimme käskyn yhdistyä kuninkaan kanssa, joka taas oli aikeessa marssia Donauwörthiä kohden. Rainkaupungin lähellä Lechin varrella olin ensi kerran tulessa. Tämän pienen kaupungin oli Kustaa Aadolf kevätpuolella rynnäköllä valloittanut, jossa kahakassa Tilly menetti henkensä, mutta eversti Mütschefall oli neljä päivää takaperin jättänyt sen takaisin baijerilaisille. Kuningas saatatti kavaltajan sotaoikeuden eteen; hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sittemmin julkisesti Neuburgissa Tonavan varrella. Nyt oli kaupunki uudestaan valloitettava, mutta yleisesti sanottiin, että se oli vaikea tehtävä, sillä ne rykmentit, jotka olivat olleet tappelussa osallisina keväällä, olivat menettäneet paljon väkeä.

Kun varustukset tulevan päivän varalle olivat päätetyt asetuimme iltasella leiriin tulien ympäri ja ammensimme rohkeutta tulevan tappelun varalle siten, kuin jumalattomien soturien on tapana. Eräs tovereista oli tuonut aamillisen viiniä, ja nytkös alkoi juominki ja elämöiminen!

"Juokaa, pojat", huusi korpraali, "juokaa janonne tyrehyksiin viimeisen kerran, helvetti on kuuma, ja sinne saa usea meistä huomenna retketä, kun baijerilaiset alottavat kirotun ammuntansa!" Ja samalla heti hän alkoi laulaa tunnettua sotilaslaulua:

"Kun kylmävi nenää Ja halki on pää, Ei voimia enää Paljonkaan jää. Nyt ryyppy ja sitten taas eteenpäin, Tää retkemme hornahan päättyvi näin."

Minä tein kuten toiset; join hillittömästi kunnes tajunta oli tyrehtynyt ja yhdyin ujostelematta häpeällisiin herjauslauluihin. — Armahda minua, o Herra, äläkä kosta minulle pahain tekojeni jälkeen!

Kun puoliyön aikaan hajaannuimme ja minä tulin telttaani, näin Olavinpojan istuvan siinä kynttilän ääressä. Kirkkaaksi hangatut aseensa olivat hänen vieressään, ja hän oli niin syventynyt erään kirjan lukemiseen, että tuskin huomasi minun tuloani. Kysyttyäni mitä hän luki, vastasi hän: "Tämä on pieni psaltarini; tunsin tarvetta hakea Jumalan sanasta ja rukouksesta vahvistusta ajatellessani mikä meitä odottaa huomenna — vakava seikka on mennä avoimin silmin kuolemaan — ja myös ajatellessani äitiäni, jonka silmiä en mahdollisesti saa painaa umpeen, ja rakasta isänmaatani, jota kenties en saa nähdä."

"Olisi ollut viisaampaa", minä sanoin, "että olisit tullut ilostamaan mieltäsi meidän keralla, kuin täällä tupa-Jussina jököttää; siitä olisit saanut rohkeutta huomispäivän taisteluun kuin karkeloihin ikään; nyt ei ole otollinen aika saattaa mieltä alakuloiseksi synkkämielisillä tutkistelemuksilla ja rukouksilla." Olavinpoika ravisti päätänsä ja sanoi, että hän toivoi täyttävänsä velvollisuutensa, lausui minulle hyvää yötä ja paneutui nukkumaan.

Seuraavana aamuna istuimme ratsailla jo neljän lyönnillä ja asetuimme käskystä vahtiin erääsen metsikköön. Koko edellisen päivän ja koko yön oli ahkerasti puuhattu siltaa Lechjoen yli, ja yrityksen salaamiseksi vihollisilta oli kuningas antanut koota ja sytyttää tuleen joukon palavia aineita, joista tuprueli sakeita savupilviä. Valmiiksi raketut pukit olivat jo suistetut virtaan ja puolitiehen päällistetyt laahkoilla, kun tuuli yhtäkkiä hajotti savun ja paljasti ruotsalaisten vehkeet viholliselle, joka tällä välin oli tullut yhä likemmäksi.

Baijerilaiset alkoivat heti ammuskella siltaa hyvin suunnatulla ristitulella ja me näimme kuinka sotamiehet, jotka olivat lankkuja heittämässä, vihollisten luotien satuttamina joukottain suistuivat virtaan. Yhdellä haavaa avasi keisarin väki kiihkeän luotituiskun metsikköä kohti, jossa me seisoimme vahdissa, ja siitä alkoi pauke ja ryske, juurikuin olisi tuhansittain parrenkaatajia ollut toimessa. Luoti kaatoi väliin hevosen, väliin miehen tai kaatuva puu musersi ne alleen; hevoset alkoivat säikkyä, nousivat pystyyn ja vaivalla saimme vain ne hillityiksi, mutta meidän täytyi edelleenkin olla toimettomina, sillä kuningas oli määrännyt, että meidän tuli pitää metsikkö vallassamme siksi kuin silta saataisiin valmiiksi.

Virran rannalla muuttui tila yhä tukalammaksi. Tuskin oli sotamies astunut sillalle kuin luoti hänet jo kaasi, ja vaikka ei puuttunut enää kuin kolme laahkoa, jotta silta olisi ollut ajokunnossa, näytti melkein mahdottomalta saada niitä enää pannuiksi, sillä, sittekun kuusikymmentä miestä jo oli jäänyt paikalle, ei kukaan enää uskaltanut surmansilmään yrittää.

Muudan korpraali ajaa karahutti silloin luoksemme ja huusi: "Hänen majesteettinsa kuningas käskee kysyä, onko rakuunoiden joukossa ketään halukasta, joka vapaaehtoisesti ottaa sillan valmistaakseen. Se joka kestää loppuun saakka ja onnistuu hankkeessaan, saa kaksikymmentä riikintaaleria palkkioksi." Kaikki sanoivat palkkiota kyllä hyväksi, mutta sen, jota halutti niin suoraltaan surman suuhun hyökätä, täytyi olla luodin tapaamattoman.

"Ketäs haluttaa?" kysyi korpraali nauraen; "eipä näy halukkaita olevan ainoatakaan."

"Minä lähden", vastasi Olavinpoika, "ja minä myös", kajahutti samalla muudan suomalaisten joukosta. Olavinpoika, jonka paikka oli minun vierelläni, kiipesi ratsailta alas ja tahtoi jättää hevosensa minun haltuuni, mutta minä ajattelin: "Mihin sinä pystyt, siihen pystyn minäkin", hyppäsin maahan ja huusin: "Minä lähden kolmantena".

Me riensimme alas rantaan aivan kuninkaan sivuitse, joka ystävällisesti nyökäytti meille päätään, sieppasimme kukin laahkon, juoksimme murhaavassa luotituiskussa sillan yli ja kiinnitimme lankut sijoilleen. Me palasimme heti kiireimmän kautta takaisin, mutta samassa jymähti uusi laukaus baijerilaisten kanuunoista, suomalainen kaatui paikalla kuoliaana maahan, Olavinpojalta ammuttiin päästä hattu — minä yksin säilyin vahingoittumattomana. Rykmenttimme törmäsi nyt täydellä miesjoukolla sillan yli, useat menettäen henkensä, korpraalimme ensimmäisten joukossa. Luoti sattui hänen hevosensa rintaan, eläinparka nousi kahden jalan pystyyn ja suistui yhdessä ratsastajan kanssa takaperin virtaan.

"Tottapa hän nyt tarpeeksi märkänä ja janottomana pääsee helvettiin", sanoi muudan rakuuna, jolla vanhastaan oli vihankaunaa korpraalia kohtaan, koska hän arveli itseään syrjäytetyn toisen tähden; Olavinpoika sen sijaan virkkoi: "Jumala olkoon hänen sieluparallensa armollinen!" Baijerilaisten etuvarustukset valloitettiin tuota pikaa ja pieni kaupunki antautui enempää varstarintaa yrittämättä ruotsalaisten käsiin. Seuraavana päivänä tarkasti kuningas joukkojaan; tultuansa rakuunoiden luo hän kysyi, montako heistä vielä oli elossa ja käski niitä kahta, jotka vapaaehtoisesti olivat sillan valmistamiseen ryhtyneet, astumaan esiin. Teimme niin. Kuningas puhutteli meitä ystävällisesti, kysyi minulta syntyperääni ja käski antaa minulle luvatut kaksikymmentä riikintaaleria. Sitte tuli Olavinpojan vuoro ja kuningas käski hänellekin maksaa luvatun palkkion. Mutta Olavinpoika kieltäytyi rahoja ottamasta, sanoen tehneensä vain velvollisuutensa rehellisenä soturina. Jos kuningas sen sijaan armossa näkisi hyväksi, pyysi hän, että hänelle aiotut rahat lähetettäisiin hänen kaatuneen toverinsa isälle. Tämä nimittäin oli vähävarainen mies ja seitsemän lapsen isä, joille hän hankki elatuksen yksinomaan kalastuksella. — "Pyyntösi täytetään, poikani", sanoi kuningas, silmäillen häntä hyvillä mielin. "Urhoollisen toverisi kunnialla ansaitsemat kaksikymmentä taaleria liitetään samalla mukaan. Sinä vasta oikea soturi näyt olevan. — Herra eversti", jatkoi hän, "antakaa tämän nuoren soturin astua kaatuneen korpraalin sijalle, jottei hänen vallan tyhjin käsin tarvitseisi täältä lähteä."

Olavinpojasta tuli niin muodoin korpraali, mutta minä ostin itselleni oivan nahkavaruksen, käyttäen siihen osan kahdestakymmenestä taaleristani, ja jäännösrahat kulutin toverieni kanssa juominkiin, ja lasien kilistessä he vakuuttivat valalla, että kuninkaan ennemmin olisi pitänyt nimittää minut korpraaliksi, sillä olinhan minä yhtä ansiollinen siihen, kuin tuo maan venyjä Olavinpoika, joka tuskin vielä oli korvantauksiltaan kuiva; mutta ruotsalainen kettu älysi miten kuningasta oli mieliteltävä. Minua tuollaiset puheet miellyttivät, mutta itsekseni ajattelin: "Viipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat." Toivoin näet kohoavani vielä ainakin korpraaliksi.

Olavinpoika pysyi minun suhteeni entisellään. Hän pyysi etten kantaisi nurjaa mieltä häntä kohtaan, jos onni olikin tällä kertaa häntä paremmin suosinut. "Min' en tehnyt enempää kuin sinäkään", hän sanoi; hän olikin kaikissa kohdin niin veljellinen ja ystävällinen minua kohtaan, etten voinut olla hänelle vihainen.

Kahdeksastoista luku.

Kirje. Jatkoa.

Ensi tappelussa saavuttamani maine sokaisi minut siihen määrään, että aloin toivoa mitä parahinta. Että minusta pian tulisi upseeri ja että ennen pitkää pääsisin Olavinpojasta hyvän matkan edelle, sitä en silmänräpäystäkään epäillyt. Kun tuon määrän perille olin päässyt aioin kirjoittaa teille, rakkaat vanhemmat, sekä todistaa syyttömyyteni niin hyvin teidän kuin kaupunginvoudin edessä ja näyttää, että teidän ei tarvinnut hävetä Valentininne tähden, vaan pikemmin teillä oli syytä iloon ja kehumiseen.

Öin päivin harkitsin miten saisin toivelmani täytäntöön. Olisin kernaasti uhrannut henkeni ja vereni, kunhan vain olisin siinä onnistunut, sillä sankarin kuolemaa pidin yhtä kunniakkaana kuin virassa ylenemistä tahi onnen saavuttamista. Mutta rukoilla että Jumala auttaisi minua voittamaan ja säilyttämään kunniani, — se ei lainkaan johtunut mieleeni, vaikka usein olin rauhaton, kun Olavinpojan puheesta ja käytöksestä ylimalkain tajusin, että hän hoiti tehtäväänsä hurskaalla mielellä, ja että se urhoollisuus, joka hänessä alituisesti ilmeni, johtui siitä, että hän uskoi kantavansa miekkaa Jumalan kunniaksi ja tahtoi sotamiesurallaan palvella Jumalaa. Minusta tuntui myöskin niinkuin Olavinpoika olisi ollut onnellisempi minua, esimerkiksi kun hän niin hyvällä omallatunnolla saattoi puhua vanhasta äidistään tai vastaanottaa häneltä kirjeitä; minä en kumminkaan nöyrtynyt enkä suinkaan tuskalla ja surulla ajatellut, että olin tottelematon, kadotettu poika, jolla ei ollut menestystä ja siunausta varrottavana. Ei — ylpeydessäni hankin itselleni kelpo rintavaruksen ja ylimalkain samallaiset tamineet kuin vihaisemmilla upseereilla oli, komistin loistoloimella ratsuni, kiillotin varukseni ja aseeni ja pyrin voittamaan kaikki toverini sotatemppujen sukkeluudessa. Korviani hyväili kun nämä kehuivat minua toiseksi pyhäksi Yrjö ritariksi ja vakuuttivat, että upseerin valtakirjaa ei enää kauan tarvinnut odottaa.

Lützenin tappelussa, jossa suuri kristitty sankari Kustaa Aadolf päästi viimeisen henkäyksensä, en ollut mukana. Lähinnä seuraavina aikoina ei ollutkaan kuin pienempiä kahakoita, mikä minua pahoin suututti, kunnes Ruotsin joukot viimein yhdistyivät taisteluun Nördlingenin verisessä teurastusleikissä.

Ennen tappelun alkua pidettiin kenraali Hornin käskystä aamurukous, jossa tilaisuudessa kuningasvainajan itsensä sepitsemä virsi: "Äl' pelkää, joukko piskuinen", laulettiin. Vaikka olinkin jumalaton ihminen johtui samassa mieleeni tämä raamatun sana: "Tämä kansa lähestyy minua suullansa ja kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta." Usein oli kuningas elämänsä loppuajoilla jo valittanut, että jumalanpelko, kunniantunto ja rehellisyys sotaväen keskuudessa olivat hälvenemään päin sittekun hänen oli pitänyt palkata niin paljon vierasta sotaväkeä — Nyrnbergin luona taisi hän koko sotajoukon nähden vuodattaa katkeria kyyneliäkin tuon asianhaaran tähden — mutta kuninkaan kuoltua oli tila yhä huonontunut, ja sen päiväisen tappelun onneton päätös oli kammottavana todistuksena sanasta: "Synti on kansan turmio."

Kun tappelun päätös oli melkein varma, kun surusanoma seurasi toistansa ja väkemme kaikilla tahoilla alkoi vetääntyä taakse päin, niin vihollinen hyökkäsi meidänkin, jälkijoukossa olevan rykmentin kimppuun. Vaikka kyllä arvasimme tappelun päättyvän meille onnettomasti, tehtiin yhtäkaikki urheata vastarintaa. Minä ja kahdeksan toveriani olimme sijoitetut metsikön taakse eräälle kukkulalle, mistä saattoi nähdä yli koko tappotantereen; Olavinpoika oli komentajana. Luotien hirvittävä suhina, aseitten ja varuksien kalske ja ryske, haavoitettujen ja kuolevien valitus, torvien ja vaskirumpujen räiyntä, rumpujen pärinä — tästä kaikesta muodostui kauhea kumina. Seisoimme liikkumattomina asemillamme, mielet kovasti jännityksissä.

Pian alettiin kulettaa haavoitettuja siihen verrattaisesti turvaisaan paikkaan, missä me oleskelimme; meidän hevosiamme juoksenteli ympäriinsä tyhjin satuloin; kuormavankkureita vieri ohitsemme, ja vähittäin ajettiin hajaantumaan pakotettu rykmentti yhä lähemmä ylänköämme.

Kun urhoolliset rakuunamme, joita vihollinen yhä kiihkeämmin ahdisti, olivat tulleet aivan lähelle meitä, näimme lipunkantajan kaatuvan, ja eräs keisarin sotureista — niitä oli näet hyvin monta riviemme keskellä — sivalsi hänen kädestänsä lipun, pitäen voitoniloisena sitä korkealla. Kun jotkut ruotsalaisista keräytyivät yhteen ja kovasti huutaen koettivat väkirynnäköllä anastaa häneltä lippua, niin hän käänsi äkkiä ratsunsa ympäri ja alkoi paeta lipun kera omien joukkojensa keskuuteen. Se hänelle onnistuikin, ja keisarillinen joukko kulki ihan meidän ylänkömme ohitse meitä näennäisesti huomaamatta.

Väristys viilsi läpi ruumiini: nyt oli hetki tullut, nyt saatoin tehdä urostyön, josta minulle oli tuleva kunniaa ja joka oli saattava kaikki minua ihmettelemään. Olavinpoika istui kankeana kuin kuva satulassaan, ja antoi tyynesti hevosensa pureskella kauroja kaulaan köytetystä pussista.

Niinkuin olin vartonut töytäsi joukko keisarin sotaväkeä päistikkaa ylänköämme kohti. Samalla hetkellä kun he tulivat suoraan eteemme, höllitin marhaimia — aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta kannusti Olavinpoikakin ratsuansa, ja ennenkun toverimme tiesivät asiasta mitään, olimme jo keskellä vihollisjoukkoa. Olavinpoika antoi lipunraastajalle semmoisen kolahuksen päähän, että mies horjahti, ja minä kurotin samassa käteni siepatakseni lipputangon, kun näin vihollisen kohottavan miekkaansa halkaistaksensa takaapäin Olavinpojalta pään. Tuokion aikaa — mutta ainoastaan tuokion — kiusasi minua halu jättää Olavinpoika oman onnensa nojaan saavuttaakseni itse tuon halutun palkkion, mutta salaman nopeudella muistin kaiken sen rakkauden, jota hän aina ja kaikissa kohdin oli minua kohtaan osottanut ja se sai minut antamaan hyökkääjälle surmaniskun. Kaksi muuta ratsumiestä alkoi nyt ahdistella minua: toinen laukasi pistoolinsa minua kohti, josta tunsin äkkinäistä kipua rinnassani, toinen pisti kuoliaaksi hevoseni, niin että se yhdessä minun kanssani vierähti maahan.

Ennenkuin pääsin irralle hevosestani ja taas pystyyn oli jo kaikki lopussa. Toverimme olivat hyökänneet vihollisten päälle ja ajaneet heidät pakoon. Olavinpoika seisoi yksin vieressäni, pyytäen tarmonsa perään kiskoa minua hevosen alta pois. Hänen kasvonsa olivat verissä ja maassa hänen vierellään oli lippu, jonka hän oli riistänyt viholliselta takaisin.

Tätä nähdessäni en voinut pidättää itkuani. Luullen minun surevan ratsuni häviötä, Olavinpoika lohdutteli minua sanoen: "Rauhoitu, veli. Minulla on paitsi tätä toinenkin hevonen, jonka annan sulle, kunhan tulemme takaisin rykmenttiimme. Vähät muusta — lippu on pelastettu, ja vaikka Jumala onkin vetänyt kätensä pois meiltä, sillä miehemme ovat joko kaatuneet tahi paossa, niin tahdomme häntä kuitenkin kiittää."

Olavinpoika löyhensi rintavarustani, ja silloin huomasimme, että luoti oli sattunut juuri sydämen kohdalle ja tunkeutunut nahkavarukseen asti. Töytäys oli synnyttänyt kivun, jota tunsin pistoolin lauetessa, mutta haavoittunut en ollut.

Olin lähenemässä epätoivon parrasta: hevoseni oli kuollut, toinen jalkani pudotessa pahasti rutistunut ja vihollinen odotettavissa minä hetkenä hyvänsä. Kehotin Olavinpoikaa pakenemaan, koska en pitänyt lukua elämästä, jossa kova onni minua niin itsepintaisesti seuraili. Sitä hän ei ottanut kuultaviinsakaan; irroitettuansa tangosta lipun, jonka hän kääri ympärilleen, hän nosti minut etupuolelleen ratsunsa selkään ja ajoi täyttä neliä pois vaaranpaikalta. Pääsimme onnellisesti vihollistemme kynsistä, vietimme yön erään talonpojan asunnossa, joka henkensä uhalla salasi meitä kuleksivilta keisarin joukoilta ja virkisti meitä runsaasti ruoalla sekä juomalla — pelkästä kiitollisuudesta Olavinpoikaa kohtaan, joka kerran oli karkottanut hänen talostaan joukon saaliinahnaita sotarosvoja. Seuraavana päivänä saavutimme armeijan, joka tappionsa jälkeen taas oli kerännyt vähät voimansa yhteen niin hyvin kuin oli ollut mahdollista. Eloonjääneet olivat sentään peräti alakuloiset ja heidän mielensä tykkänään lamassa. Kun yhdyimme heidän kanssaan ja eversti näki Olavinpojan, virkkoi hän: "Jumalan kiitos, että hengissä pelastuit ja että silmäni vielä kerran näkevät suoran ruotsalaisen soturin. Mutta poikani, lippumme on menetetty, lippumme, jonka hänen majesteettinsa kuningatar omakätisesti antoi meille Kalmarissa, kun astuimme laivoihin retketäksemme tähän turmiolliseen sotaan. Kuinka saatamme astua kuninkaallisen valtiattaremme eteen, kun täältä kerran palaamme? Voi että minun vielä tuli elämässäni kokea moista häpeää!"

"Olkaa hyvillä mielin, herra eversti", vastasi Olavinpoika, "ei ole asiat niin pahoin päin kuin luulette. Ja kuningattaremme on ommellut hyvän vaalilauseen lippuumme: 'Jumala kanssamme', ja Jumala on tosiaankin ollut minun ja toverini kanssa, joten onnistuimme saamaan takaisin menetetyn arvaamattoman kalleutemme." Näin sanoen kehitti hän lipun vyötäröiltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä. Nähtyään rakkaan lippunsa eversti juoksi Olavinpojan tykö, tempasi lipun hänen kädestään, painoi sitä suudellen rintaansa vasten ja huudahti: "Vänrikki Eerikinpoika, joka sitä kantoi, on kuollut — en tiedä kuka olisi ansiokkaampi tästedes sitä kantamaan ja kuka uskollisemmin sitä puolustaisi kuin sinä Olavinpoika: Onnea vaan, herra vänrikki!"

Olavinpoika vastasi: "Minulla on täällä saksalainen toveri, joka on uskaltanut henkensä ja verensä yhtä paljon kuin minäkin lippua pelastaissamme." Eversti käski nyt kertoa tapauksen juurtajaksain ja kääntyi sitte minun puoleeni lausuen: "Sinä olet kunnon soturi, poikani, ja jos edelleenkin käyttäydyt yhtä miehevästi, et kauan ole seisova rintamassa alhaisena sotamiehenä, mutta tällä kertaa sotaonni on vähemmin suosinut sinua kuin Olavinpoikaa, ja asian täytyy nyt jäädä silleen kuin olen sanonut."

Yhdeksästoista luku.

Kirje. Jatkoa.

Tuskin olen alkanut Jo on halu haihtunut.

Vanha kansanlaulu.

Jumalalle ja koko maailmalle vihoissani antauduin nyt hillittömämmin kuin koskaan ennen koko olennollani hurjaan sotilaselämään. Kun minulla oli rahaa, vietin päivät noppapelissä ja yöt viinituopin ääressä muonakauppiaan luona, ja siksi yltäkylläisyyttä aina seurasi suuri puute. Välimmiten olin silmittömästi kyllästynyt koko sotaan, kun minulla kuitenkaan ei ollut onnea, välimmiten koetin kunnianhimoni kannustamana panna kaiken tarmoni liikkeelle, että viimein edes kunnialla ja kiitoksella palkittuna olisin saattanut näyttäytyä teille. Väliin jätin toverit röyhkeilevässä vallattomuudessa kauas jälkeeni, väliin jouduin niin synkkämieliseksi, että kartoin jok'ainoata ihmistä. Olavinpoika teki usein minulle ystävällisiä muistutuksia, mutta se oli kaikki tuuleen puhuttua, ja missä vain kävi päinsä, kartoin hänen seuraansa, vaikka sydämessäni tunsin vetämystä hänen puoleensa. Olin nimittäin tullut huomaamaan, että hän oli ainoa, jolla oli rehelliset tarkotukset minua kohtaan — toiset saattoivat tosin mielistellä ja kehuskella minua silmäini edessä, mutta takanapäin puhuivat he pahaa ja halveksivat minua ja olisivat kernaammin olleet valmiit minua kaatamaan kuin auttamaan.

Mutta taivaallinen ystävä, joka silminnähtävästi oli asettanut Olavinpojan rinnalleni parannussaarnaajaksi, ei heti päästänyt minua, vaan osotti kolmannen kerran erityisen nöyrryttävällä tavalla, että onnettomuus seuraa jumalattomia, joskin he luulevat jo tavottaneensa onnen käteensä. Niinä sotavuosina jolloin minäkin olin mukana, tulin samonneeksi melkein koko Saksanmaan ristin rastin, milloin minkin sotapäällikön johdolla. Nyt oli rykmenttimme Weimarin herttuan ylipäällikkyyden alla. Elokuun 9 p:nä 1638 oleskelimme Breisgaussa Wittenweyer-kylän seuduilla vastapäätä keisarin väkeä ja baijerilaisia, joita Juhana von Götz ja Saveliin herttua johtivat. Päivää ennen, joka oli sunnuntai, olimme Briesenheimin kylän lähettyvillä äkkiarvaamatta karanneet erään keisarin ratsuväenpatrullin niskaan, ottaneet vangiksi luutnantin ja kahdeksan hevosmiestä ja ajaneet jälellä olevia takaa ihan keisarin armeijan etuvartiolle saakka, josta urotyöstä herttua meitä kiitti.

Herttua määräsi että seuraavana aamuna varhain pidettäisiin jumalanpalvelus saarnan kanssa, joka eilispäivänä päällekarkauksen tähden oli jäänyt pitämättä. Jumalanpalveluksen päätyttyä saimme ainoastaan häthätää virkistää itsiämme ruoalla ja juomalla ja sitte täytyi taas nousta ratsaille. Sotahuutomme oli tälläkin kertaa: "Jumala kanssamme", tai kuten muukalainen sotaväki, joka ei osannut ruotsia eikä saksaa, sanoi: "Immanuel." Vihollisen sotahuuto oli: "Ferdinandus."

Jo tappelun alussa karkasi keisarin ja baijerilaisten paras väki, kyrassierit, oikean sivustamme kimppuun, jota kenraalimajuri Taupadel johti, ja ajoi sen takaisin. Peräännyimme aluksi vain askel askelelta, mutta sittemmin yhä nopeammin ja nopeammin mikäli keisarin väki uudisti rynnäkkönsä yhä suuremmalla kiivaudella; rykmentit joutuivat tappelun aikana hajalle ja lopulta pyrkivät kaikki saavuttamaan jälkijoukkoa mahdollisimman sukkelaan. Pakoa tehdessämme tulimme leveälle ja syvälle, jyrkkä- ja liederantaiselle joelle, joka siinä kohdin laskee Reinjokeen, ja jonka edellisen päivän ankara ukkossade oli nostanut korkealle yli äyräittensä. Virran yli johti kivisilta ja sillan tämän puolisessa päässä kohosi luja vanha torni, johon ruotsalaiset olivat sijoittaneet osaston ranskalaista jalkaväkeä. Nähtyänsä pakolaisten lähestyvän siltaa, ranskalaiset hyökkäsivät tornista ja olivat ensimmäisiä pakenemaan sillan yli toiselle puolen jokea. Oli selvää että jos vihollinen häiriintymättä olisi saanut anastaa valtaansa tornin ja kulkea sillan yli, niin se olisi voinut saattaa meidän väelle arvaamatonta vahinkoa ja estää eteenpäin kulkua, vaikka meidän olisi onnistunutkin jälkijoukossa kokoontua yhteen. Huomattuansa tornin olevan tyhjänä, kenraalimajuri Taupadel haukkui pahan päiväisesti kehnoja ranskalaisia, pidätti ratsuansa ja huusi pakeneville joukkokunnille: "Torni on miehitettävä ja puolustettava aina viimeiseen henkäykseen saakka; muussa tapauksessa en astu askeltakaan etemmäksi, vaan seison tässä paikoillani, maksakoon se minulle vaikka hengen."

Olavinpoika ja minä, — edellisellä oli monta veristä haavaa ja hänen voimansa olivat niin vähissä, että hän hädin tuskin kesti satulassa — satuimme olemaan kenraalia lähinnä.

"Sven Olavinpoika", huusi kenraalimajuri, "te olette uljas mies, ottakaa kaksikymmentä miestä mukaanne, hyökätkää torniin ja puolustakaa sitä Jumalan tähden kunnes väki uudelleen ehtii jälkijoukossa yhtyä, muuten Jumal'avita on kaikki hukassa!"

"Se on tapahtuva, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika. "Pian, toverit, kuka seuraa minua?" huusi hän yrittäen kiipeemään alas ratsailta. Mutta kun kenraalimajuri näki, että hän oli haavoittunut ja verenvuodon tähden tuskin pysyi pystyssä, niin hän huudahti: "Ei, ei, vänrikki, ei se käy laatuun, te olette liian heikko, toimittakaa itsenne täältä pois, muuten jää herttua yhtä hyvää soturia vaille."

Sekasorto ja tungos tuli yhä rajummaksi, keisarin armeijan sotahuuto: "Ferdinandus, Ferdinandus", kaikui yhä lähempää, ja kenraalimajuri huusi: "Jollei täällä ole upseeria, joka ottaa tornia puolustaakseen, teen sen itse!"

"Teidän luvallanne, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika, "se ei käy päinsä. Jollei upseeriakaan olisi, esittäisin ystävääni tässä, Valentinus Gastia, ja minä takaan kunniasanallani, ettei koko sotajoukossa löydy miestä, joka paremmin tekisi tehtävänsä, jos kohta hän ei olekaan muuta kuin alhainen sotamies."

"Haa, sinäkö siinä, rakuuna?" sanoi kenraalimajuri, "näin sinun eilen urhoollisesti tappelevan, kun karkasimme ratsuväkipatrullin niskaan. Tottakai sinun tekee mieli upseeriksi? Katsos tuota tornia! Puolusta sitä puolen tuntia vain, että väki ennättää kokoontua, ja sinä olet kunniani kautta huomenna oleva vänrikki. Kolmekymmentä taaleria kullekin sotamiehelle, joka seuraa mukana! Totelkaa tuota miestä niinkuin minua itseäni!"

Kaksikymmentä miestä meikäläisten joukosta oli hetikohta valmiina seuraamaan kehotusta; kiipesimme sukkelasti alas ratsailta, juoksimme tornin sisään ja suljimme portin, riensimme sitten portaita ylös, viskasimme hatut päästämme ja työnsimme muskettimme ulos ampumarei'istä, valmiina heti laukaisemaan. Näin meidän väkemme kiiruhtavan pois ja Olavinpojan vielä kerran viittaavan kädellänsä minulle jäähyväisiksi.

Tunsin voimani tuhatkertaisesti vahventuneen ja olin vähältä kajahuttaa riemuhuudon, kuullessani keisarin joukkojen lähestyvän torvensoitolla. Nythän se hetki oli tullut, jota kaikki pyrintöni olivat tähdänneet, otollinen hetki maineen ja kunnian saavuttamiselle, ja minä huusin: "Jumala kanssamme, toverit, nyt on ratkaisu käsissä! Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!" "Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!" huusivat kaikki yhdestä suusta, sillä he näkivät ilmeisesti, että pako ei tässä voinut tulla kysymykseenkään.

Samassa tuokiossa ryntäsi keisarin väki esiin. Nähtyänsä portin olevan lukossa, tornin miehitettynä ja uhkaavien musketinkitojen ammottavan ampuma-aukoista, huusi ratsumestari: "Kuulkaas sen veijarit! Armo ja kunniallinen lähtö on teille tarjona, jos heti ryömitte esiin loukostanne ja aukaisette portin. Mutta se tehkää pian, muuten tulette, jokainen maistamaan säilänterää." — "Ja me", huusin minä, "tarjoomme teille ruutia, luotia ja miekan tutkaimia! Toverit, antakaa tulta!" — Kaksikymmentä muskettia laukesi yhdellä haavaa ja ratsumestari sekä joitakuita etummaisista suistui kuolleena maahan. Mutta siinä tuokiossa irrottivat muutamat lähinnä olevista kirveensä satulan sakarasta ja hyökkäsivät sillalle porttia särkemään. Meidän täytyi rientää alas estämään heitä siitä, mutta päästyämme paraiksi portaiden aliseen päähän, kaatua rojahtivat molemmat portinpuolikkaat valtavalla ryskeellä meitä kohden. Laskimme vielä yhden laukaiseman pyssyistämme, mutta sitte muuttui tappelu jo käsikärhämäksi: mies taisteli miestä vastaan ensin miekoilla ja musketin perillä ja sitten kun viholliset entistä kiihkeämmin rynnäköivät, emmekä me mielineet peräytyä, — tikareilla, nyrkeillä ja hampailla. Itsekukin kävi vihollisensa miehustaan kiinni ja jollei onnistunut saamaan tätä hengiltä, koetti ainakin nostaa taistelukumppaninsa ylös ilmaan ja syöstä jokeen; väliin sattuivat molemmat vierähtämään veteen ja menivät pohjaan. Tappelun jälkeisenä päivänä löydettiin useita, jotka vielä kuollessaankin pitivät lujasti kiinni toinen toisistaan.

Tappelun kuumimmillaan ollessa nousi taas hirvittävä rajuilma — taivas oli mustanaan pilvistä, vasamia sinkoili ristittäin ja ukkosen jyrinä oli niin kovaa, että maa vapisi. Mutta mitä hurjemmin luonnonvoimat raivosivat, sitä kiivaammaksi yltyi taistelunhalu minussa — hakkailin ja pistin huikeasti ympärilleni äkkäämättä, että tovereistani enemmät kuin puolet olivat jo kaatuneet.

Hurjaa ottelua oli kestänyt jo melkoisen aikaa, mutta ei yksikään joukostamme vielä ollut peräytynyt edes tuumankaan vertaa; silloin kaatui korpraali viereltäni kuolettavasti haavoitettuna jalkojeni juureen. Yrittäessäni auttaa häntä seisaalle, sanoi hän: "Kirjuri, te saatte kyllä vänrikin valtakirjanne paratiisissa; ottakaa minut sitte korpraaliksenne — minä menen jo ennakolta tilaamaan teille kortteeria." Näin sanoen viittasi hän kädellään kroaattilaisjoukkoon, joka hiljakseen oli hiipinyt yli tulvivan joen karatakseen meidän selkäämme. "Sitä saatat yhtä hyvin tilata helvetissä", huusin jumalattomalla röyhkeydellä ja iskin samassa keisarin sotamiestä miekallani kypäriin, niin että miekka sinkosi kädestäni tuhansina sirpaleina. Kuulin kuolevan korpraalin rukoilevan:

"Mua uskoon vahvaan auta, O Jeesus Herrani, Sun kovan kuolos kautta Sä korjaa sieluni! Mä turvaan sananasi, Kun tulee lähtöni; Vie sielun' huostahasi Taivaasen iloosi! Amen."

Muudan keisarin soturi oli sillä välin astunut jalallaan hänen ryntäilleen, antaaksensa hänelle armoniskun, mutta kuultuansa hänen rukoilevan, hillitsi hän itseänsä siksi, kuin kuoleva oli sanonut "amen", mutta samassa tuokiossa lävisti hän miekallaan korpraalin sydämen.

Nyt olivat kroaatit ehtineet luoksemme, ja he tekivät leikistä pikaisen lopun. Emme uskaltaneet kääntyä heitä vastaan, meillä kun oli täysi tekeminen vihollisistamme edessämmekin, — ja he ampuivat meistä yhden toisensa perään kuoliaaksi, kunnes minä yksin olin jälellä. Muskettini kun oli rikottu ja miekkani palasina, käännyin ympäri ja hyökkäsin torniin, jonka seinällä olin nähnyt pertuskan riippumassa, puolustautuakseni tällä aseella toverieni lailla viimeiseen verenpisaraan. Keisarin väki seurasi kintereilläni ja muudan heistä huusi: "Jokos nyt tahdot antautua, mies?" — Ääni tuntui minusta tutulta — katsahdin taakseni ja näin edessäni konnan, joka nimitti itseänsä kapteeni Paradeiseriksi.

"Jumalan kiitos, että olen saanut elää tähän päivään asti — jommankumman meistä täytyy nyt kuolla", huusin temmaten pertuskan seinältä, mutta ennen kun pääsin veriviholliseni luo, oli joku toinen saanut kolautetuksi minua pyssynperällä päähän, niin että horjahdin ja kaaduin. Tuokiossa hyökkäsi Paradeiser toverinensa päälleni ja he ryöstivät minut putipuhtaaksi. Lopuksi raastoivat he vaatteet päältäni ettei jäänyt muuta kuin paita, nostivat ylös ja heittivät minut rintasuojan yli veteen, luullen minua kaiketi kuolleeksi.

Kylmässä vedessä toinnuin jälleen tajuntaan, mutta peläten keisarin sotaväkeä, joka vielä piti tornia vallassaan, en uskaltanut nousta vedestä, vaan tartuin virran yli riippuvaan pajunoksaan, niin että aika ajoin saatoin nostaa päätäni vedestä hengittääkseni ilmaa. Toivoin että viholliset, saatuaan sillan haltuunsa, lähtisivät eteenpäin, mutta sitä he eivät tehneet, vaan näyttivät seisovan neuvottomina ja silmäilevän yksivakain, tutkistelevin katsein joen vasemmalla puolen olevaa tasankoa. En käsittänyt syytä tähän heidän kummalliseen menettelyynsä, mutta pian sainkin selityksen: ruotsalaisten sotahuuto: "Jumala kanssamme! Immanuel!" kuului nyt selkeästi ja yhä kovemmin ja kovemmin siltä puolen virtaa.

Sillä välin näet kun oikean sivustamme jo heti alussa oli täytynyt peräytyä, olivat eversti Rosa ja Nassaun kreivi torjuneet keisarin väen oikean sivustan tekemän rynnäkön. Herttua Bernhard, joka komensi keskustaa, oli johtanut luokseen oikean sivustamme, joka jälkijoukossa oli päässyt kokoontumaan ja järjestymään, ja voitokkaasti ajanut vihollisen vaalipaikalta. Keisarin sotaväki lähti samassa aukiolle päin, missä tappelu jälleen oli leimahtanut, mutta jätti melkoisen joukon tornin puolustukseksi, jonka tähden en vielä uskaltanut nousta vedestä.

Kun ruotsalaiset vihdoin olivat voittaneet ja heidän virrenveisuunsa — he veisasivat virttä 152: Jumala ompi linnamme — kajahti sillan korvalla hääriväin vihollisten korviin, alkoivat kroaatit tehdä lähtöä. Minä sain siitä uutta rohkeutta ja toivoin ennen pitkää pelastuvani tukalasta asemastani; — oli jo ilta, ja uupunut kun olin, jaksoin hädin tuskin vaan pidellä kiinni oksasta. Pahaksi onneksi sattuivat muutamat lähtöä tekevistä kroaateista huomaamaan minut ja vetivät oitis maalle. Piestyänsä minut vähiin henkiin aikoi muudan heistä lävistää miekallaan rintani, jota terä jo kosketteli, mutta toinen joukosta huusi: "Seis! hän on upseeri, minä näin hänen johtavan taistelua tänään tornissa; saakoon hän armon, hänen vapaaksipääsöstään voi kiristää aimo lunnaat." He sitoivat minut niin märkänä ja alastomana kuin olin hevosen selkään ja kuljettivat, täyttä laukkaa ajaen, minut mukanaan.

Kahdeskymmenes luku.

Kirje. Jatkoa.

Pian oi, pian oi, Mainen loisto haihtua voi! Ruusun väri, purppuran, Puna posken hehkuvan — Kuihtua ne kohta voi. Pian oi!

Kansanlaulu.

Ratsastimme kaiken yötä pysähtymättä. Rajuilman jälkeen muuttui ilma kolkoksi, joka tuntui minusta äärettömän kiusalliselta, oltuani suurimman osan päivää vedessä ja kun ruumiini verhona ei ollut muuta kuin märkä paita. Väliin oli minun niin vilu että hampaat kalisivat, väliin tuntui niinkuin tuli olisi palanut suonissani, enkä muuta luullut kuin että viimeinen hetkeni oli tullut.

Sama kroaattilainen, joka äskenkin oli pelastanut henkeni, armahti minua vihdoin, tarjoten tilkan vettä sillä sammuttaakseni polttavaa janoani. Niin ikään hän lupasi hankkia joitakuita ryöstetyitä vaatekappaleitani takaisin. Hän ratsasti toveriensa luo, jotka olivat jonkun matkaa jälellä päin, mutta palasi kohta tyhjin toimin takaisin. Ainoa minkä hän tullessansa toi, oli paperiin kääritty luoti, sekä terveiset vaatteeni anastajalta, luultavasti Paradeiserilta, että "hän oli sen löytänyt kapineitteni joukosta ja että minun olisi viisainta ajaa se pääni lävitse, niin kerrassaan olisin vapaa kaikista kärsimyksistä." — Se oli sama luoti, jonka Olavinpoika Nördlingenin tappelun jälkeen löysi haarniskastani, ja jota senvuoksi säilytin muistona. Huolimatta siitä että olin sairas ja että alinomaa kärsin kuumetta, kulettivat he minua mukanansa Breisachiin yhdessä muutamien muittenkin meidän miesten kanssa, joita olivat tappelussa vanginneet.

Rakkaat vanhemmat! Sitä tuskaa ja hätää, jota täällä kärsin, ei voi sanoin kuvata. Ajattelin silloin usein Jerusalemin hävityshistoriaa, jota kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuuden päivästä joka vuosi luettiin Sommerhausenin kirkossa. Kaikkia julmuuksia, joita samaisen kertomuksen mukaan tapahtui Jerusalemissa, harjoitettiin Breisachissakin, ja minä olin itse osallisena kaikkein pahimmassa. — Olihan Vapahtajani jo vuosikausia minullekin huutanut: "Jos sinäkin tietäisit, vieläpä tänä sinun päivänäsi, mitä sinun rauhaasi sopii, niin sinä toisin ajattelisit", — mutta se oli kätkettynä silmieni edestä vielä nytkin, kunnes en enää saanut itseltäni salatuksi, että hänen tuomionsa minun suhteeni alkoivat käydä toteen.

Tullessamme oli muonavarasto jo linnassa huvennut varsin vähiin sen johdosta, että ruotsalaiset pitemmän aikaa olivat ehkäisseet tuonnin linnaan kokonaan. Meidät vangit — lukumme nousi viiteenkymmeneen hyvinkin — vietiin vankitorniin, missä minut ja kaksitoista onnettomuustoveriani viskattiin kosteaan kellariin, joka oli varustettu ainoastaan pienen pienellä ilmarei'ällä. Muutenkin oli se niin pimeä, ettei toinen toistaan nähnyt, ja täällä me istuimme yöt päivät märkinä ja viluissamme. Vuoteenamme oli puoleksi mädänneitä olkia ja ruokanamme vähäpätöinen annos leipää, mutta senkin minulta anastivat toverit kun olin liian sairas ja heikko pitämään puoltani. Näin en kuuteen päivään tullut maistaneeksi leivän muruakaan. Tämä ei suuresti huolettanut minua ensi päivinä, koska olin varma kuolemastani, mutta kun sitte taas vähitellen aloin päästä voimiini, rupesi minua kauhea näläntuska vaivaamaan — mutta kurjuutemme mitta ei ollut vielä kukkurallaan.

Bernhard herttua, jolle eräs karkuri oli tuonut tiedon väestön keskuudessa vallitsevasta nälänhädästä, rupesi nyt kaikin voiminsa linnaa piirittämään. Ennen pitkää emme saaneet muuta syödäksemme kuin vähäisen hevosen tai koiran lihaa, ja yhtäkaikki arveli vanginvartija, "että se oli meille liiankin hyvää, kun hänen majesteettinsa keisarin sotamiehilläkään ei ollut muuta syötävää." Joulukuusta alkaen — piiritystä kesti vielä silloinkin — emme saaneet sitäkään; vanginvartija jäi tykkänään tulematta, ja luultiin että aikomus oli tappaa meidät nälällä, jonkatähden muutamat vankikumppaneistani alkoivat hirveästi elämöidä, ulista ja hakata ovea. Vihdoin tuli toki vanginvartijakin. Hän sanoi poteneensa muutamia päiviä, mutta ettei hän nytkään voinut meille ruokaa antaa, kun ruokaa ei ollut koko linnassa. Linnanpäällikön oli itsensä täytynyt maksaa strassburgilaisen penningin kuivatusta omenanpalasta; kaikki hevoset, koirat ja kissat olivat teurastetut, sotamiehet käyttivät ravintonaan häränvuotia ja lampaannahkoja, vieläpä he maasta kaivoivat ja söivät suuhunsa jo monta päivää haudassa maanneita ruumiita. Sittenkään linnanpäällikkö ei tahtonut jättää linnaa vihollisen valtaan. Meidän oli siis itsemme pidettävä huoli henkemme ylläpidosta.

Kun vanginvartija oli meille tämän sanoman ilmoittanut, seurasi sitä ensinnä yleinen itku ja nyyhkinä, mutta pianpa näytti niinkuin kaikki olisivat tulleet hulluiksi. Jotkut, jotka vielä muistivat lapsuutensa ajoilta rukouksen, alkoivat sitä ääneensä lukea, mutta keskellä rukousta antoivat he mitä jumalattomimpain kirojen ja herjausten vapaasti ja viljalti suustansa tursuta, toiset nauroivat kuin houkkiot, toiset ryntäsivät kuin villieläimet toistensa niskaan ja kuristivat kurkusta toisiansa kuoliaiksi; keskellä kaikkea tätä makasivat muutamat henkihievereissään, mutta kuinka hautaamattomien ruumiiden kanssa meneteltiin, sitä en tahdo kertoa, sillä te ette sitä kuitenkaan uskoisi.[1] Olin vihoissani Jumalalle, joka oli syössyt minut tähän katalaan viheliäisyyteen, enkä toivonut mitään niin hartaasti kuin saada hetikohta kuolla. Kun päivä päivältä tulin yhä heikommaksi, aloin toivoa että toivomukseni ennen pitkää oli täyttyvä, mutta Jumala suuressa laupeudessaan ei sallinut minun sillä mielellä eritä täältä, vaan antoi minulle vielä parannusaikaa.

[1] Ettei Valentinimme liioittele, näemme erään sen aikuisen henkilön kuvauksesta:

"Mitä julmaan kurjuuteen ja äärettömään nälänhätään tulee, jota kelpo breisachilaisten tuolla neljä kuukautta kestäneellä piirityksen, mutta eritoten viimeisten kahdeksan viikon ajalla täytyi kärsiä, sitä voi tuskin kynällä kertoa, sitä vähemmin uskoa. Sanotun kaupungin piiritys on todellakin yhtä merkittävä ja muistamista ansaitseva, kuin mikä vanhanajan historiassa esiintyvä tapaus tahansa. Oi, Breisach, mitäpä kertoisi sinusta, jonka oli pakko vihollistesi sitkeän ja ankaran piirityksen kestäessä turvautua semmoiseenkin, mikä meissä nyt herättää inhoa.

"Eikö sinun pitänyt sydämen tuskalla kokea että yhtenä päivänä kahdeksan lastasi katosi, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan nälistyneiden ihmisten hampaat raatelivat rikki? Eikö sinun verisin kyynelin täytynyt katsella, miten kuolleitten ruumiita, jotka olivat jo monta päivää maanneet haudassa, kaivettiin ylös, kuinka sisälmykset raastettiin niiden rinnasta ja syötiin?

"Saatatko säälimättä ajatella vankiholveihin sulettuja sotamiesraukkoja, jotka näläntuskien pakoittamina sormillaan kaappivat seinistä vahingollista kalkkia nälkänsä sammutteeksi. Tai etkö kammottavalla vavistuksella saanut nähdä, mitenkä nälkää kärsivät sotamiehet ruoaksensa paloittelivat nälkään kuolleiden tovereidensa ruumiita?

"Eikö sinua kauhistuta, kun omat soturisi leipää luvaten houkuttelevat köyhän lapsen kortteeriinsa ja siellä teurastavat ja syövät hänet?

"Eikö sinun sydäntäsi särkenyt nähdessäsi, että aamusella kymmenkunta ruumista ja väliin enemmänkin makasi aukialla kadulla?

"Eikö sinun tee mielesi itkeä ja repiä hiuksiasi, kun ajattelet entistä hyvinvointiasi ja nyt katkerin mielin huomaat, että kappa riisiä maksaa 132 floriinia, kananmuna 1 fl., naula hevosen suolia 28 kreuzeriä, koiran takareidet 7 fl., rotta 1 fl.? Että kolmatta tuhatta kalliilla hinnalla ostettua hevosen, härän, lehmän, vasikan ja lampaan nahkaa, sekä kaikki koirat ja kissat syötiin loppuun?

"Mutta eihän mun auta tästä laajemmin puhua ja repiä auki haavasi, kun onnettomuutesi kuulu maine luultavasti jo on kerinnyt levitä ympäri koko maailman ja kaikkien kansojen kuuluviin, joista muutamat ovat sinua pilkanneet, toiset surreet ja säälineet."

Ajan kuvauksena saakoon tässä myös sijansa muudan Breisachin valloituksen jälkeen sepitetty Distichon Chronologicum. Se oli näin kuuluva: Heroi invicto Bernhardo de Weymar, Germano Achilli, de expugnato Brisaco Carmen Chronologicum:

"Invivto fortis Cecidit Briseis Achilli Iungitur & tanto Digna puella viro."

Suomeksi: Kronolooginen kaksoissäe. Voittamattomalle sankarille Bernhard Weimarilaiselle, saksalaiselle Akilleelle, Breisachin valloituksen johdosta kronolooginen runo:

"Uljas Briseis joutui voittamattoman Akilleen omaksi ja niin. suuren miehen ansaitseva neito yhdistetään häneen."

Viikkokautta ehkä ennen joulua tuli vanginvartija taas, aukasi oven ja huusi meille alhaalla oleville — luoksemme oli hänen mahdoton tulla mätänevistä ruumiista leviävän sietämättömän löyhkän vuoksi — että ne vangit, jotka vielä olivat elossa, tulisivat pois vankitornista. Linnanpäällikkö oli vihdoin taipunut määrätyillä ehdoilla jättämään linnan herttuan haltuun. Meitä oli vielä kuusi miestä elossa; suurin vaivoin pääsimme seisoalle ja kiipesimme horjuellen portaita ylös. Tultuamme ulos vankiholvista meidät vietiin linnanpihaan, missä väestölle jaeskeltiin leipää. Herttua oli näet heti linnan antauduttua toimittanut sinne ruokavaroja. Saimme nyt omin silmin nähdä, että vanginvartijan puhe sotamiesten hädästä ei ollut liioiteltua, sillä nämä näyttivät pikemmin aaveilta kuin ihmisiltä. He horjuelivat puoleen ja toiseen, ja moni, joka liian ahnaasti oli ahminut leipäosuutensa, kaatuikin maahan — muutamia nytkähdyksiä vain — niin oli kaikki lopussa. Kun meillekin oli annettu palanen leipää kullekin, lähdettiin linnasta. Tehdyn sopimuksen mukaan oli linnanväen lähdettävä liehuvilla lipuilla ja soiton helinällä linnasta, mutta Jumala paratkoon kuinka surkealta tuo lähtö näytti: miehistö kesti töin tuskin pystyssä, ja linnanpäällikköä, vapaaherra von Reinachia talutti kaksi ruotsalaista upseeria. Puolustusväestä sallittiin niiden, joita halutti, antautua Ruotsin sotapalvelukseen. Meidät vangit oli määrä lähettää takaisin omaan rykmenttiimme.

Nähtyänsä meidät ja kuultuansa, että kolmekymmentä onnettomuustoveriamme oli kuollut nälkään vankeudessa, suuttui herttua silmittömästi ja astui von Reinachia vastaan, puhutellen häntä seuraavin sanoin: "Sopimuksen mukaan saatte hätyyttämättä kulkea armeijani läpi, mutta sitte annan teidän ja kaikkien sotamiestenne maistaa miekkaa siksi, että olette vankiparkojanne kohdelleet näin tyrannillisesti ja epäkristillisesti."

Linnanpäällikkö lankesi herttuan eteen polvilleen pyytäen armoa ja sanoi, ettei hän ollut vankeja kohdellut pahemmin kuin omia sotamiehiään. Wollmar herrakin, Breisachin kansleri, joka linnaan tullessamme oli sanonut meitä "ruotsin roistoiksi", heittäytyi kolmasti herttuan eteen polvilleen, anoen armoa. Viimein rupesivat muutamat ruotsalaisten ylemmistä upseereista armoa anovien puolelle, jolloinka herttua vasta, joskin vastahakoisesti, taipui seuraamaan välipuheessa mainittuja ehtoja.

Sittenkun varustusväki, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka rupesivat Ruotsin sotapalvelukseen, oli saatettu aluksiin, jotka kuljettivat heidät Reinjokea alaspäin, lähdin minäkin hitain askelin kulkea hitustamaan pienelle kylälle päin, johon meidän rykmenttiänne sanottiin olevan sijoitetun. Siellä toivoin ennen pitkää taas kostuvani ja voimistuvani ja sitte oli aikomukseni muistuttaa kenraalimajuri Taupadelia minulle tekemästään lupauksesta. Niin viheliäinen kuin tilani muuten olikin, tuntui minusta hupaiselta ajatella toverieni riemua, jota ilmestymiseni heidän keskuuteensa oli herättävä, he kun eittämättä olivat luulleet minua jo aikoja sitte kuolleeksi, enkä suonut itselleni lepoa, ennen kuin olin ehtinyt määräni perille, kylään. Kohta näinkin joukon rakuunoita ja niiden joukossa muutamia, joita ennen pidin hyvinä ystävinä ja tovereina. Menin lähelle ja ojensin heille kättä tervehdykseksi, mutta he eivät tunteneet minua. Eikä ihmettäkään, sillä minä olin näöltäni kuin luuranko, ja tukkani ja partani, joilla koko pitkänä vankeusaikana ei ollut minkäänmoista tekemistä ollut saksien tai partaveitsen kanssa, roikkuivat hurjassa epäjärjestyksessä ympärilläni; vaatteiden verosta olin verhottu huononpäiväisiin riekaleihin. Toverit kavahtivat paikoiltansa heidän joukkoonsa tultuani ja kysyivät tuimasti, kuka olen ja mitä on asiaa. Mainitsin nimeni, mutta silloinkos he vasta kohti kurkkua nauramaan ja huusivat: "Mitä, tämäkö olisi kirjuri, toinen pyhä Yrjöritari, joka aina oli sukkelata miestä mielestään ja joka Wittenweyertornin puolustuksessa tuli upseeriksi. Mitäs tänne tulit ja millaisessa asussakin?"

Vastasin olleeni vankina Breisachissa ja kärsineeni sanomattomasti sekä pyysin heiltä vähän vaatetus- ja raha-apua. Siitä yltyivät he yhä äänekkäämmin nauramaan ja huusivat: "Mene sinä lasarettiin; ei sinusta enää näy hevosmieheksi olevan. Luultenkin on sinulla enemmän syöpäläisiä kuin tukaatteja, mutta emme me siltä voi sinua auttaa, sillä jälkimäiset ovat lakkareissamme käyneet harvinaisiksi, kun meidän on ollut pakko kytryttää tämän rotanpesän liepeillä."

Hyvin tajusin että he pitivät minua kuolonlapsena, koska muuten eivät olisi uskaltaneet minua sillä tavoin pilkata. Puhumatta heille sen enempää, käännyin heihin selin ja lähdin sairaalaa kohden astumaan, ja korviini kajahti vielä toinen naurunpuuska toisensa perään. Harmista täyttyivät silmäni kyynelillä, sillä monelle heistä olin onnenpäivinäni ojentanut auttavan käden; silloin maksoi kääntyä puoleeni ja minulle sanottiin aina "veli hyvä", ja nyt he tuota veljen hyvyyttään osottivat minua pilkkaamalla ja häpäisemällä.

Sairaalaan, joksi talonpoikaistupa oli varustettu, ei minua heti otettu vastaan, sillä minussa kuhisi syöpäläisiä, vaan neuvottiin minua erääseen sikoläättiin siksi aikaa kuin joku joutaisi minua pesemään ja hankkimaan minulle puhtaat vaatteet. Väännäittyäni sikoläättiin, taverruin voimatonna alas olille ja lämmin verivirta alkoi pulputa suustani. Johtuiko se heikkoihin voimiini nähden liian rasittavasta jalkamatkasta, vai oliko se seurauksena vankilassa kärsimistäni vaivoista, en voi päättää. Vaikeroin ja voihkin ja yritin huutaa, mutta kukaan ei kuullut tai välittänyt kuulla sitä. Verenvuodosta aloin mennä tajuttomaksi, enkä muuta enää käsittänyt, kuin että tämä oli viimeinen hetkeni.

Korvissani humisevan kohinan läpi kuulin yhtäkkiä tutunomaisen äänen kovaan karjaisevan: "Tännekö te, tolvanat, hänet panitte?" Läätinovi lennähti auki, minä raotin silmiäni nähdäkseni kuka sinne tuli — Olavinpoika. Nähtyänsä minun makaavan verissäni, hän laskeutui polvilleen viereeni, antoi minun suuta ja itki kuin lapsi. "Veli, veli", virkkoi hän, "toivoin aina tapaavani sinut elossa, kun emme missään löytäneet sinusta jälkiä, mutta ihan sydänjänteitäni viiltele nähdessäni sinut tämmöisenä!"

Tartuin häntä käteen ja virkoin: "Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika! Nyt kuolen mielelläni kun näin, että on edes yksi ystävä minulla jäljellä." Mutta hän vastasi: "Älköön Jumala, jolle mikään ei ole. mahdotonta, salliko niin tapahtuvan; hänen kätensä on voimallinen pysyttämään sinua hengissä." Ja samalla hän kertoi, ettei hän tässä maailmassa luullut minun olevan vankien joukossa Breisachissa, mutta sitten oli hän eräässä suurenmoisessa juhlassa, jonka herttua oli toimeenpannut hovissaan linnan valloituksen juhlallista viettämistä varten ja johon juhlaan hänkin oli saanut kutsun, sattumoiltaan tullut silmäilleeksi vankien luetteloa ja nähnyt joukossa minunkin nimeni. Hän riensi hetikohta etsimään minua mistä suinkin luuli löytävänsä, ja sai lopulta tietää minun lähteneen sairaalaan.

Pyysin nyt häntä pitämään huolta siitä, että minut pestäisiin ja otettaisiin sairaalaan, jossa sanoin halusta tahtovani kuolla. Mutta Olavinpoika vastasi: "Mitä puhetta sinulta kuulen, veljeni? Mikä on minun, se on sinunkin, ja missä minä olen, siellä tulee sinunkin olla." Sitte riensi hän kutsumaan sairaalan johtajaa ja käski hänen heti toimittaa minut asuntoonsa ja lähettämään luokseni välskärin.

Niin tehtiinkin. Tultuamme perille, riisui Olavinpoika yltäni vaatteet, pesi minut omin käsin, puki puhtaan paidan päälleni ja pani minut omaan vuoteesensa. Kun välskäri sitten oli käynyt ja antanut minulle lääkkeitä, käski Olavinpoika levittää kuvon olkia vuoteeni viereen. Ei hän kuitenkaan pannut maata, vaan istui kaiken yötä uskollisesti vieressäni, ojensi joka tunnin päästä lääkettä, piteli hellästi kättäni ja puhui minulle ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Eikä hän tehnyt sitä ainoastaan yhtenä yönä: kuuteen vuorokauteen ei hän poistunut vuoteeni viereltä ei yöllä eikä päivällä, muutoin kuin virkansa vaatiessa. Tämä huolellinen hoito näyttikin vaikuttavan tilassani jonkunlaista parannusta.

Niin kyllä, rakkaat vanhemmat, se mies, jonka olin nähnyt käyttävän miekkaansa minkin Giideonin lailla, joka tappelussa töytäsi eteenpäin niinkuin saaliin niskaan hyökkäävä nuori jalopeura, hän oli minua kohtaan laupias samarialainen, hän hoiti minua hellyydellä toisten kääntyessä inhoten minusta pois, hän vaali minua yhtä hempeällä kädellä kuin konsanaan äiti lastansa. Minusta oli ollut tähän saakka käsittämätöntä, että tosikristitty saattoi samalla olla rohkea kuin nuori jalopeura ja lauhkea kuin lammas, mutta nyt sen sain kokea. Oi, Vapahtajani, sinä joka kerran olet sanova hurskaille: "Minä isosin ja te ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun; minä olin outo ja te huoneesen otitte minun; alasti ja te vaatetitte minun; sairas ja te opitte minua", älä unhota, mitä palvelijasi Olavinpoika on minulle, kurjalle ihmiselle tehnyt, ja anna hänen suurena päivänäsi, suloisesti koristettuna vanhurskauden kruunulla, seisoa oikealla puolellasi.

Niinkuin äsken mainitsin, tuntui tilani Olavinpojan hoidossa käyvän jonkunverran paremmaksi, ja toivoin ennen pitkää perinpohjin taudista kostuvani ja voivani taas astua palvelukseen. Olavinpojalta olin kuullut kenraalimajuri Taupadelin joutuneen Wittenweyerin tappelussa vangiksi, mutta että oli monta, jotka kuulivat kenraalimajurin luvanneen vänrikin valtakirjan minulle. Olavinpoika oli itse eversti Gordonin suosiossa ja eversti oli luvannut viivykkeittä antaa minulle sen palkkion, jonka hyvin olin ansainnut, mutta kuume, jonka Wittenweyerin taistelun jälkeisenä yönä olin saanut, ei ottanut vaan hellittääkseen.

Eräänä päivänä, kun ilma oli lämmin ja kirkas, teki minun mieli lähteä lyhyelle ratsastusretkelle Olavinpojan kanssa. Hevoseni, jota ystäväni pitkällisen poissaoloni aikana oli huolellisesti hoitanut, tunsi vielä minut ja hirnahti iloisesti, kun näki minun lähestyvän, mutta juuri kun tuli kiivetä selkään, rupesi minua niin raukasemaan, ettei auttanut muu, kuin kääntyä takaisin.

Iltasella kuulin Olavinpojan puhuvan välskärin kanssa porstuvassa ja muun muassa kysyvän, kuinka oikeastaan oli laitani ja milloinka hän arveli minun tulevan taas ihan terveeksi. — "Hänen elämänsä lähenee loppuaan", välskäri vastasi. "Ylenluonnolliset ponnistukset ja sodan rasitukset ovat olleet hänelle surmaniskuna. Hänen elämänlankaansa saatettanee vielä venyttää parin vuoden mittaan, jos hän luopuu sotapalveluksesta ja paneutuu rauhaan. Häntä vaivaa parantumaton, hivuttava kuume ja on hänen kaikissa tapauksissa ottaminen ero. Ilmoittakaa se hänelle hellävaraan — minun on surko nuorta miestä, sillä hänellä ei näy itsellään olevan siitä aavistustakaan."

Enkä todellakaan sitä aavistanut. Olin elänyt siinä vahvassa uskossa, että moniaan viikon perästä olisin terve ja entisissä voimissani. "Sellaisenko lopun olinkin määrätty saamaan?" lausuin katkeran alakuloisesti; "pois siinä tapauksessa kaikki kunnian ja maineen unelmat, pois hevoset ja miekat. Onneton kohtalo on seurannut minua nuoruudestani pitäen — sitä vastaan ei käy inttäminen."

Olavinpoika tuli vasta myöhään illalla tuoden sen tiedon, että koko sotaväki oli seuraavana päivänä puolenpäivän tienoossa lähtevä liikkeelle. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että minä saisin matkata kuormavankkureissa. — "Minä en lähde mukaan", sanoin Olavinpojalle. — "Et lähde mukaan?" toisti hän oudoksuen, "mihin aiot sitte ryhtyä?" — "Minä lähden kotia", vastasin, "kotia iällisten vanhempaini tykö, joidenka luota häpeällä ja tahratuin mainein karkasin, tahdon astua heidän eteensä kaikessa viheliäisyydessäni ja antaa ihmisten kaupungissa osottaa minua sormellansa, sen tähden, että lähdin kotoa heittiönä ja palaan takaisin kerjäläisenä." — "Ei niin, veljeni", sanoi Olavinpoika, "älä riitele Jumalalasi vastaan, sillä kuka on tietänyt hänen mielensä ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Taivu hänen tahtonsa alle ja usko itsesi hänen haltuunsa. Sisällinen ääni minulle kuiskaa, että sinä olet vielä häntä kiittävä." Minä ravistin päätäni ja pyysin häntä vaan toimittamaan, että eversti myöntäisi minulle eron jo huomenna. "Sinulla on siis tosi mielessä?" kysyi hän surunvoittoisesti. — "Niin, tosi minulla on mielessä", sanoin; "kuulin kaikki, mitä välskäri sinulle puhui. Huomenna erotaan."

Olavinpoika meni varhain seuraavana aamuna everstiltä anomaan minulle eroa virasta. Todistuksen kävin itse noutamassa, ja eversti ojensi mulle ystävällisesti kättä lausuen, että hänen oli epämieluista laskea minua; sitäpaitsi maksoi hän mulle täyden palkan niinkuin lomattomastakin palveluksesta, ja toivotti Jumalan siunausta matkalle.

Tultuani takaisin asuntoomme tarjoutui Olavinpoika ostamaan hevoseni. "Se on uskollinen, oiva elukka", hän sanoi, "ja minä hoidan sitä hyvin ja pidän sitä sinun muistonasi." Tiesin hänen hakevan vain syytä, antaaksensa minulle matkarahoja, sillä hevonen, jonka hän Nördlingenin tappelun jälkeen itse oli minulle antanut, oli oikeittain hänen omansa, mutta en tahtonut hämmentää hänen iloansa ja suostuin siis kauppaan. Hän ojensi minulle suuren pussillisen tukaattia, mutta sitä en ottanut vastaan, pyysin häneltä vain pienempää summaa. Sen sijaan sain pikkuisen pötkön, johon oletin hänen säälineen muutaman taalerin pientä rahaa. Otin sitten keppini ja pienen kantamukseni ja Olavinpojan kanssa kahden astua tapasimme läpi leirin.

Rykmentit olivat lähtökunnossa ja jo riveihin järjestetyt. Kulkiessani rakuunoiden ohi näin jokaisella hatussa viheriän oksan, he kajahuttivat minulle ystävällisen jäähyväishuudon, johon minä vastasin. Vaikeinta minusta oli nähdä ratsuani, jota Olavinpojan ratsupalvelija piteli marhaimista — minun täytyi kääntyä toisaanne päin salatakseni kyyneliäni. Tultuamme jonkun matkaa leiriltä sanoimme toinen toisillemme hyvästi. Samalla antoi Olavinpoika minulle pienen raamatun, jota hän itse oli ahkeraan käyttänyt. Kiitin häntä kaikesta rakkaudesta ja uskollisuudesta, jota hän oli minua kohtaan osottanut, olletikin nyt viime aikana. Hän syleili ja suuteli minua ja sanoi, että jos emme toisiamme enää täällä maailmassa kohtaakaan, niin hän toivoi varmaan, että me saisimme nähdä toisemme taivaassa; sitten astui hän riennätellen takaisin leiriin. Taakseni vilkasematta astuskelin verkalleen ylängön harjua kohden, jonka poikki matkani kulki. Ylängön laella en kuitenkaan malttanut olla seisahtamatta ja katsahtamatta vielä kerran taakseni. Sotaväki lähti juuri liikkeelle, ratsastajia kirmaili edestakaisin, rummut pärisivät, torvet räikyivät, liput hulmusivat, ja mahtipontevilla halloohuudoilla ja soiton helinällä marssi rykmentti toisensa perään pois, riemulaukauksia lasketellen. — "Mitäpä tämä enää sinua liikuttaa?" sanoin itsekseni, "sinun retkesi on kumminkin pisin", käännyin pois ja lähdin matkaani.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Kirje. Jatkoa ja loppu.

Rauhoitu jo sieluni, Seuraan tahtoa Herrani.

Kansanlaulu.

Käveltyäni tuntikausia metsässä valtasi minut väsymys ihan kokonaan; myöskin tunsin ankaria pistoksia rinnassani ja hengitys kävi lyhyeksi ja vaikeaksi. Vähän tointuakseni ja vetäitäkseni suojaan auringosta, joka paahtoi kuumasti, vaikka kevät oli vasta alullaan, kävin pitkäkseni pyökin juurelle, joka tarjosi vilpoisata siimestä. Siinä levätessäni otin käsille Olavinpojalta saamani rahakäärön laskeakseni, pitkällekö matkarahojani suunnilleen riittäisi. Siinä tulin näkemään, että uskollinen ystäväni oli turvautunut pieneen viekkauteen varustaakseni minut rahoilla ei ainoastaan välttämättömimpiä, vaan lukuisia muita tarpeitakin varten: otaksumaini pienten rahain sijasta vieri kääröstä esiin pelkkiä kiiltäviä tukaattia ja niitä oli paljon enemmän, kuin mitä hevosesta olisin ansainnut saada. Tämä ystävyys minua sekä nöyrrytti että liikutti, ja otin povitaskustani esille pienen raamatun, jonka häh omakätisesti minulle oli antanut. Pideltyäni sitä vähän aikaa kädessäni, tein niinkuin taikauskoisten ihmisten on tapana: aukasin umpimähkään kirjan, ottaakseni ensimmäisen lauseen, johon katseeni kiintyisi ja sovelluttaakseni sen sitte itseeni. Herran armollisella johdolla aukesi mulle Joosuan kirjan seitsemäs luku, jossa kerrotaan Israelin lasten häviöstä tappelussa Ain kansaa vastaan, jolloin "kansan sydän suli ja tuli niinkuin vedeksi", ja kuinka Herra Joosuan kautta ilmoittaa heille syyn tähän onnettomuuteen. Katseeni osui juuri kolmanteentoista värsyyn, jossa sanotaan: "Niin sanoo Herra Israelin Jumala: Kirous on sinun keskelläsi, Israel, sentähden et sinä ole seisovainen vihamiestesi edessä, siihen asti kuin te sen kirouksen siirrätte pois teidän seastanne."

Yllämainitut sanat antoivat minulle paljo ajatuksen aihetta. Olihan minun täytynyt jo viisi vuotta takaperin itselleni tunnustaa, että kirous lepäsi päälläni, että onneton kohtalo seuraili minua ja asettui alati poikkitelasin tielleni. Kuinkapas olinkaan ponnistanut saavuttaakseni onnea ja mainetta! Olinhan taistellut miehen tavalla, panemalla alttiiksi sekä henkeni että vereni halutun päämääräni saavuttamiseksi! Olihan onni useasti ollut jo niin sanoakseni käsissäni ja kuitenkin oli se joka kerta suoltautunut tiehensä.

Ajattelin Olavinpoikaa — mitenkä tykkänään toisin hänen oli käynyt! Ei hän ollut enempi minua, kun hän köyhänä maalaispoikana saapui rykmenttiin ja makasi minun kanssani samassa asunnossa Nyrnbergin lähitienoilta! Ei hän ollut urhoollisemmin taistellut kuin minäkään! Ei hänellä ollut loistavampia toiveita kuin minullakaan! Ja kuitenkin hän lähti nyt terveenä uusille urostöille sillä välin kuin minä, kestettyäni kaikki rasitukset ja sodan vaarat, retkeilin kotia — rutiköyhänä ja sairaana ja ainoastaan ennenaikainen maineeton kuolema silmieni edessä. Miksi oli siunaus seurannut häntä ja kirous alati painanut minua?

Silloin täytti henkinen valo yhtäkkiä sieluni, suomut putosivat silmiltäni — eroavaisuutta oli meissä, minun ja hänen välillään: hänellä oli perintönään isänsä siunaus, ja vanhan äitinsä rukoukset ja anomukset olivat valmistaneet hänelle tietä. Minä olin polkenut jalkojeni alle käskyn, jota hän oli uskollisesti pitänyt, käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi." Herra oli ollut tuomarina välillämme: Olavinpojassa hän oli toteuttanut lupauksensa: "Että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä"; minua hän oli antanut onnettomuuden seurata ja aikaisin pannut elämälleni rajan. "Sinä olet tottelematon poika, sinun hartioillasi ei lepää isän eikä äidin siunausta, siinä se kirous, joka sinussa on!" näin puhui valtavalla äänellä heräävä omatuntoni.

Nyt tuntui minusta, kuin olisi muistossani äkkiä auennut vuosikausia sulkeuksissa ollut ovi, jonka ohi tähän päivään saakka olin välinpitämätönnä käynyt. Näin teidät, rakkaat vanhemmat, yhtäläisinä kuin seitsemän vuottakin takaperin, ainoana erotuksena vain, että hiuksesi, rakas isä, olivat harmenneet surusta esikoisesi tähden, joka kerran oli ollut ilosi, että jalot kasvosi, rakas äiti, olivat surun tähden uurtuneet ja vartalosi ylen raskaan kantamuksen alla koukistunut. Näin teidän istuvan hiljaa ja murheissanne pienessä huoneessa koulumestarin talossa ja kuulin teidän kertovan siskoilleni, että elämänne ikä oli ollut "vähäinen ja paha", ja siihen oli syynä tuhlaajapoikanne. Soturi-elämäni oli siirtynyt unelmana kauas taakseni, sotisovan riisuttuani tuntui kuin olisin jälleen muuttunut siksi mikä olin. Unenhorros, joka oli kietonut minut seitsemän vuotta, oli kuin pois puhallettu — tunsin eloisasti samaa sydämen tuskaa, kuin karatessani luotasi, rakas isä, ja astuessani horjuvin askelin ulos raastuvan salista. Tässä seisoin taaskin pieni nyytti kädessä, niinkuin seisoin silloin edessäsi, rakas veljeni Johannes, kun olin päättänyt paeta luotanne. "Voi, voi, voi!" minä huudahdin, "en ole ottanut vaaria isäni kurituksesta ja olen ylenkatsonut äitini neuvon, siksi lepääkin kirous päälläni ja lyhtyni on sammuva pimeydessä. Vanhurskas Jumala, ole armollinen — ainoastaan niin kauan kuin vielä kerran saan nähdä vanhempaini kasvot, kunnes pyydän heiltä anteeksi heille saattamani sydämen surun, kunnes olen nöyrryttänyt itseni heidän oikeiden nuhteidensa alla ja kyynelilläni taivuttanut heidät armeliaisuuteen. Tahdon rientää isäni luo ja sanoa hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi sinun pojaksesi'."

Niin nousin taas ja läksin pitkittämään matkaani — retkeilin levähtämättä päivän toisensa jälkeen, niinkauan kuin jalkani jaksoivat minua kantaa. Voimat vähenivät vähenemistään, mutta koti-ikävä oli niin valtava, etten suonut itselleni en lepoa enkä rauhaa.

Neljäntoista päivän perästä näin taas Mainjoen. Nyt toivoin piakkoin pääseväni määrän perille, mutta Jumala oli päättänyt toisin. Makailen sen sijaan täällä käyttäen hyväkseni joka rauhaisan hetken kertoakseni teille surullisen elämäni historian. Mitäpä jollen saakaan teitä enää nähdä!

Saavuttuani Bestenhaida nimiseen kylään vähän matkaa toisella puolen Wertheimin, sain niin ankaria pistoksia että tuskin voin hengittää. Oli jo alkanut hämärtää — kun vaivuin uupuneena tien viereen, ja lämmin veritulva alkoi taas virrata suusta, niinkuin Breisachistakin tullessani. Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä, mutta sitte ajoi eräs maalaismies siitä ohi, ja kuultuansa minun vaikeroivan, hän nosti minut ajoneuvoilleen ja ajoi etemmä. Minä menin tainnoksiin ja virkosin eleille vasta tuntikausien perästä. Havahduttuani huomasin makaavani sängyssä, suuressa tyhjässä huoneessa.

En kyennyt vuoteelta kohoumaan. Viimein tuli huoneesen pieni tyttö — hän lienee ollut noin kymmenen vuoden ikäinen — ja nähtyänsä minut valveilla, hän siirtyi minua lähemmä ja toivotti hyvää huomenta. Kysyin häneltä, missä minä olin. — "Wertheimin vaivaistalossa", vastasi lapsi, "eräs talonpoika toi teidät tänne eilisyönä. Rutto on raivonnut täällä kaupungissa; tässäkin talossa ovat kuolleet kaikki, paitsi minä, ja minä auttelen nyt sairaita."

"Kuka sinä olet, rakas lapsi?" minä kysyin.

"Olen isätön ja äiditön lapsi. Isälläni oli vuokralla kreivin omistama talo, mutta eräänä päivänä tulivat rautapukuiset miehet, sytyttivät talon tuleen ja tappoivat isän; äiti kuoli ruttoon ja minut pantiin tänne vaivaistaloon."

"Sinäkin siis tiedät jotakin sodasta kertoa", sanoin; "sota se tuottaa paljon onnettomuutta niin maalle kuin kansoillekin."

"Ei", sanoi lapsi, "kertoa minä en osaa, mutta rukoilla osaan — sitä opetti minulle äitini, ja minä rukoilen joka päivä. Pitääkö minun nytkin rukoilla?"

"Tee niin", vastasin, ja tyttö pani kätensä ristiin ja luki:

Niin käy, kuin tahdot, Jumala, Hyv' on sun tahtos ijäti; Ken pysyvä on uskossa, Hän apusi saa pian! Meit' pelasti Sun poikasi, Siis tyköäs et heitä; Kun turvaamme Ja huudamme, Et hyljää, Herra, meitä.

Sä olet toivon', turvani. Eloni, autuuteni; Sun haltuus annan itseni, Sä tiedät tarpeheni; Ei tahdottas Ja tiedottas Hiuskarva lähde päästä; Kaikk' armossas Sä voimallas Voit varjella ja säästää.

Maailmass' olen kulkeva Vaivass' ja suruss' aina; Vaan aikan' kun on erota, Ja silmän' kiinni painaa, Sä huomahas Ja suojahas Mun sielun' silloin ota, Mun levossa Suo erota, Näin päätä synnin sota!

Niin, Herra, lasten ja imeväisten suusta olet sinä itsellesi kiitoksen valmistanut. Saman virren olin minäkin lapsena oppinut, ja ikäänkuin vanhan rakkaan ystävän kehotuksena nuo ihanat sanat tunkivat sydämeeni. Tytön alottaessa toista värsyä yhdyin siihen minäkin kovalla äänellä, ja kun olimme viimeisen värsyn lopettaneet, sanoin: "Herra olkoon kiitetty — sinun kauttasi, rakas lapsi, on hän ohjannut minut oikealle tielle. Ja Herra, minun Jumalani on ainoa turvani, ainoa toivoni; ihmisistä ei ole apua."

"Etköhän sinä tietäisi täällä sellaista hurskasmielistä pappia, joka olisi halukas virvoittamaan sairaan ihmisparan sielua Jumalan sanalla?" kysyin.

"Tiedän kylläkin", vastasi tyttö, "vanha pastorimme kävi jo täällä, mutta te nukuitte silloin, eikä hän tahtonut herättää teitä unestanne; hän tulee uudestaan iltasella."

Hän tuli todellakin samana iltana ja on nyt kymmenen viikon mittaan joka päivä käynyt luonani ja ollut minulle rauhattomalle raukalle, rauhan airuena. Kerrottuani hänelle elämäni vaiheet, kuinka kelvoton poika olin ollut ja karannut vanhempieni luota, mutta nyt kaikesta sydämestäni halusin kääntyä takaisin, nöyrtyä vanhempieni edessä ja pyytää heiltä anteeksi, ja kuinka nyt, kun sairauteni näennäisesti uhkasi ehkäistä paluuretkeäni, tahdoin kääntyä Jumalan puoleen ja turvata häneen, että hän antaisi viimeisen toivoni toteentua, niin hän silmäili minua ystävällisen vakaasti ja lausui: "Se on kyllä hyvää ja kiitettävää, mutta en tahdo teiltä sittenkään salata, että pahuutenne pesii vieläkin syvemmällä: teidän täytyy kaivaa syvemmälle, paljo syvemmälle. Se jo, että olette maallisille vanhemmillenne saattanut paljon surua, on tosin varsin pahaa, mutta paljo pahempaa on vielä, että olette saattanut taivaallisen Isänne murheelliseksi. Oikein on, että tunnustatte syntinne isää ja äitiä vastaan, mutta oikeaksi katumusrukoukseksi saattaa vasta sanoa sitä, joka on Daavidin ensimmäisessäkuudetta psalmissa ja kuuluu näin: Sinua, sinua ainoata vastaan minä syntiä tein, ja pahasti tein sinun edessäsi, ettäs olisit oikia sanoissas, ja puhdas tuomitessas. Sitä katumusrukousta ette näköjään ole vielä omaksunut. Suokoon Jumala että vielä kerran näkisitte vanhempanne — toivon kaikesta sydämestäni teille sitä iloa — mutta toisenlaisen halun täytyy tulla teille vieläkin rakkaammaksi, sen nimittäin, että Jumala antaisi Kristuksen kautta teille syntinne anteeksi, että hän poikansa esirukouksen tähden, jonka voimaa olette tuntenut tähän hetkeen saakka, ei kutsuisi teitä pois, niinkuin teitä varten ei pelastusta olisikaan, vaan ottaisi vielä yhdennellätoista hetkellä teidät armoihinsa. Ennenkun haette sopua vanhempienne kanssa, etsikää sitä Jumalan kanssa. Lyökää rintoihinne ja tunnustakaa ennen kaikkia mitä surua ja tuskaa siitä seuraa, kun hylkää Herran Jumalan eikä pelkää häntä, sillä vanhempienne halveksiminen johtuu juuri siitä, että olette halveksinut Jumalaa ja hänen sanaansa. Kun tajuatte tätä Pyhän hengen kautta, joka silminnähtävästi on tehnyt työnsä sydämessänne, niin pyytäkää taivaalliselta Isältä anteeksi, sillä hän ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että syntinen kääntyisi ja saisi elämän, ja hän on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen teille Vapahtajaksi. Älkää enää laiminlyökö etsikkoaikaanne, älkää enää paetko Vapahtajaanne, joka kulkee perässänne etsien teitä, vaan ajatelkaa sitä kallista sanaa, että Jeesus Kristus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä."

Niin puhui tämä Jumalan mies, ja Jumala avasi sydämeni, niin että hyvät sanat putosivat hyvään maahan. Herran kurittava armo oli kärsimysteni kautta ikään kuin terävällä auranvantaalla piirrellyt syviä vakoja sydämeni peltoon, ja noihin vakoihin sinkosi jumalaisen sanan siemen ja rupesi orastamaan. Minä olin kauan näkevin silmin ollut sokea, huikentelevaisuudessa ja jumalattomuudessa samonnut turmion tietä, mutta viimeisenä hetkenä, kun oli minun ja helvetin väliä vaan askeleen mitta, otti Herra peitteen silmiltäni — minä havaitsin vaaran ja ojensin jalkani elämän tielle. Minä olen se pahantekijä, joka omien pahain tekojensa tähden on saatettu ristiin, mutta Hän, joka kerran kärsi, vanhurskas syntisten edestä, on minullekin sanonut: Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä olet sinä minun kanssani paratiisissa.

Siitä käsin olen usein huokaillut, usein vaikeroinut ja usein kärsinyt epäilyksistä ja ahdistuksista. Usein on sieluni, kuten psalmissa sanotaan, ollut murheissansa minussa ja elämäni on ollut sangen likellä helvettiä. Olen huokaillut itseni väsyksiin asti, Daavidin lailla olen uittanut vuoteeni yli yötä ja kastanut leposijani kyynelilläni, mutta alati ja yhä uudestaan olen saanut tuntea Herran ja Vapahtajani sanan: Älä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen kutsunut sinua nimeltä: sinä olet minun. Siksi tunnen sanomatonta rauhaakin. Oi, minä olen havainnut, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, olen nähnyt, että se tunkee lävitse, siihen asti kuin se erottaa sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet, mutta olen myöskin kokenut, että se on voide, joka Gileadissa parantaa kaikki haavat. Jumala siunatkoon sua, Olavinpoika, ettäs vielä kerran olit laupias samarialaiseni ja annoit öljyä ja viiniä myös puutteenalaiselle sielulleni. Oi, Jumalani, minulla oli sydämessäni paljon surua, mutta lohdutuksesi saattoi sieluni iloiseksi.

Jumala on todistajani, miten hartaasti yhä edeskin päin toivon vielä kerran näkeväni teitä, rakkaat vanhempani, kuullakseni anteeksi antamuksen sanat teidän omilta huuliltanne, mutta voi, voimani hupenevat päivä päivältä, ja näyttää niinkuin Jumala olisi päättänyt toisin. Mielelläni toki mukaudun Jumalan neuvopäätökseen. Jos hän on osottanut minulle suurinta armoa, sitä armoa, että synnin kahleet, joihin olen ollut kytkettynä, minusta raueten kirpoavat, niin en tahdo nureksia, ellei hän tätä vähempää armoa minulle sallisikaan. Kun olen saanut hyvää Jumalalta, enkö ottaisi vastaan pahaakin?

Miksikä mä valittaisin? Minulla Tallella Kristus on, pois ken sen saisi. Minullen, Uskon sen, Taivaissa suo autuuden.

Siispä eläkää jalosti, rakkaat vanhemmat! Palkitkoon Jumala teille jokaisen jumalaisen sanan siemenjyvän, jotka aikuisimmasta lapsuudestani sieluuni istutitte — ne ovat viimeinkin puhjenneet oraalle, saatuansa murheiden viljavoittavista sadevihmoista idinvoiman. Anteeksi, oi anteeksi antakaa kaikki mitä olen rikkonut teitä vastaan. Kummoinenpa onkaan oleva ilonne, kun Herran suurena päivänä näette koolla koko pienoisen lauman, joka täällä alhossa oli uskottu kaitsentoonne — koolla siellä, missä Ylipaimen on antava teidän löytää kadonnut lampaannekin. — Ja te, rakkaat siskot, muistelkaa taas minua rakkaudella, ja rukoilkaa, että Jumala varjelisi teitä poikkeamasta sille tielle, jota minä vaelsin, sillä sitä tietä kulkevilla on sanottu olevan: Lyhyt virsi, pitkä hirsi.

Kymmenen päivää olen kyhännyt tätä kirjettä ja kostuttanut sitä runsailla kyynelillä. Tänään minun täytyy se lopettaa, — silmäni ovat himmenneet, käteni vapisee eikä enää jaksa liikuttaa kynää, ja ajatukseni hiutuvat sammuksiin kuten lamppu, josta öljy on loppumaisillaan. Tervehtikää niin ikään kaupunginvoutia ja sanokaa, että pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä pahaa, mitä olen hänelle matkaan saattanut. Hän osotti aina minua kohtaan sangen suurta hyväntahtoisuutta eikä suinkaan ole kieltävä kuolevaisen viimeistä pyyntöä. Isä, kun tämä kirje saapuu käsiisi, niin toimita että pastori lähinnä seuraavana sunnuntaina, niinkuin tavallista on, ilmoittaa saarnatuolista, että Valentin Gast on Herrassa nukkunut, ja koska eriän täältä katuvaisena, mutta armoitettuna syntisenä, uskossa Vapahtajaani, älköön hän olko vastahakoinen lausumaan minustakin nuo tavanmukaiset sanat: Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen ja suokoon hänelle ja meille kaikille viimeisenä päivänä riemullisen ylösnousemuksen.

Nyt vasta voin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän! Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto.

Kuudesta murheesta on Herra minut pelastanut, ja seitsemännessä ei minua mikään vaara voi enää kohdata. Herra meidän Jumalamme, joka vitsallaan ja sauvallaan kuljettaa minua nyt pimeän laakson lävitse, johtakoon hän teitäkin, isää, äitiä ja siskoja siihen asti, kun saamme nähdä toisiamme taivaallisessa Jerusalemissa, ylhäisessä kaupungissa. Siihen asti voikaa hyvin ja muistelkaa minua rakkaudella, sitä pyytää

uskollinen poikanne Valentin Gast, kadotettu mutta jälleen löydetty.

3 p. Kesäkuuta 1639.

J.K. Jos Herra näkee hyväksi vielä kerran vuodattaa vähäisen öljyä eloni lamppuun, joka nyt on sammumaisillaan, niin lähden heti kotimatkalle. Siitä, että retki on tuleva minulle rasittavaksi, en pidä lukua. Jos en saavutakaan toiveitteni päämaalia ja jos viimeinen hetkeni äkkiä kohtaa minua matkalla, niin on kristityistä ihmisistä kuitenkin joku saattava teidän käsiinne tämän kirjeen — mitä vähäistä säilynnäistä minulla vielä on, saakoon hän ne palkkiokseen. Jos taas kuolen täällä, on Wertheimin pastori varmaan toimittava teille kirjeen, niin pian kuin keisarin väki jättää tiet avonaisiksi. — Nähnenkö vielä teitä? Jospa joku taitaisi sen minulle sanoa! Ulkoapäin päättäen näyttää tilani joskus vähän paremmalta, mutta mato jäytää salassa.

Tapahtukoon kumminkin Herran tahto! Amen, Amen!

Kahdeskymmenestoinen luku.

Valentinin kuolema.

Ei nuoruuteen voi turvata, Ei terveyteen täällä: Vanhemmat usein lapsensa Saa nähdä paarein päällä. Ei meiltä kuolo kysele: Pois täältä josko soisimme, Vai jäämään oisko halu.

Sittekun yön hiljaisina hetkinä olin lukenut poikani kirjeen, ymmärsin selvemmin kuin koskaan sen raamatun sanan, että Jumala loppumattomassa hyvyydessään tekee paljo yli sen kuin voimme pyytää tahi ajatellakaan. Elämäni raskaimmista hetkistä, kyynelten ja epätoivon yöstä oli Herra antanut suloisen kirkkauden puhjeta. Poikani lankeemus oli Jumalan armosta kääntynyt ylösnousemukseksi, ja sieluni riemuitsi Jumalassa, Vapahtajassani.

Silloin tulin myöskin aatelleeksi rakkaita omaisiani ylhäällä taivaassa — vaimoani, tyttäriäni ja Johannesta — kuinka he jo aikaa ennen, kuin olin tuon Herran kirkkauden nähnyt leimahtavankaan, kun minä vielä kuljin täällä alhaalla surren ja itkien, jo olivat täynnä riemua ylistäneet Herraa Valentinin pelastuksesta, sillä taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka parannusta eivät tarvitse. Tähän asti olin aina ajatellut ikimenneitä rakkaita omaisiani murhetaakasta vapautuneiksi, nyt näin heidät lisäksi vielä autuainakin, vaatetettuina valkoisilla vaatteilla ja kantaen palmuja käsissään. Samalla valtasi minutkin sanomaton halu seurata mukana, kun poikani Valentinin oli määrä lähteä kotiin. Mutta Jumalan ajatukset eivät olleet minun ajatukseni — vanhan mitättömän rungon tuli seista kuuhottaa jonkun aikaa tuulessa ja myrskyssä vielä jälkeen senkin, kun sen kukkea latva ja oksat olivat karsitut.

Vielä kolme päivää sain hoitaa rakasta poikaani enkä poistunut hänen vuoteensa ääreltä en yöllä enkä päivällä. Juttelin hänelle äidistään ja siskoistaan, leikkitovereistaan, jotka melkein kaikki järjestään olivat suistuneet ruton ja muiden onnettomuuksien uhrina, rukoilin hänen kerallaan ja luettelin hänelle semmoisia raamatun sanoja ja sydämen huokauksia, joiden tiesin virkistävän sairaita ja kuolevaisia. Kolmannen päivän iltasella huomasin hänen viimeisen hetkensä tulleen, ja jätin hänet silloin uskollisen Jumalan käsiin, rukoillen että hän, joka armossa oli ohjannut poikani takaisin elämän tielle, tekisi hänen lähtönsäkin täältä maailmasta siunatuksi. Valentin oli täydessä tajunnassaan, mutta kotiatulostansa asti olivat hänen ajatuksensa saaneet korkeamman lennon, kuten useasti nähdään sairaissa ja kuolevaisissa, ja hänen sanansa olivat kuin veisuu "ylemmässä kuorissa" ja tuntuivat minusta melkein profeetallisilta, mikä on varmana merkkinä siitä että sielu on valmis kiitämään yli rajan, sillä ihmissielun laita on sama kuin harpun, jonka kieliä jännitetään ylenkovasti, liian korkeaan vireesen: ne katkiavat pian.

Poikani makasi vuoteella, ei nukkuen, ainoastaan raukeana, sillä hän oli paljo puhunut päivän pitkään ja muun muassa ilmoittanut tahtovansa tulla haudatuksi äitinsä, siskojensa ja Veit vanhuksen viereen; minä rukoilin konsa ääneen, konsa ääneti, aina sen mukaan koskiko rukous häntä vai itseäni.

Yhdentoista aikana yövahti Hannu Ebeling, joka kulki tavallisella kiertoretkellään kaduilla, seisattui ikkunamme alle — hän oli puheena olevina päivinä usein käynyt tervehtimässä poikaani — ja lauloi tuntimäärän huudettuansa, seuraavan ajatelman:

Yksitoista oppilasta Pysyi uskollisena — Herra meidän loppuun asti Pysyä suo vahvoina.

Silloin aukasi poikani silmänsä, ja muistaen pastori Theodorikuksen pitämää saarnaa hänen ripillepääsöpäivänänsä, hän sanoi: "Ne yksitoista, jotka yhdessä minun kanssani kävivät Herran ehtoolliselle ja tekivät Herralle Jeesukselle uskollisuuslupauksensa, ovat pysyneet uskollisena ja menneet Herransa iloon, mutta minusta — oli vähältä tulla Juudas, jos ei Herra Jeesus armossa olisi lempikatsein minuun katsonut ja sen kautta tehnyt minusta Pietarin; hän on katsonut karvaita kyyneliäni ja jälleen ottanut minut liittoonsa; nyt saan pian, jopa hyvin pian yhdessä yhdentoista veljeni kanssa, jotka ovat edeltä käsin entäneet, viettää suurta ehtoollista ja syödä leipää Jumalan valtakunnassa. — Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!"

Ajattelin rukousta, jonka sinä päivänä olin noiden kahdentoista edestä Jumalalle lähettänyt, ja kiitin Herraa siitä, että hän oli rukoukseni kuullut.

Sen jälkeen makasi Valentin hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat ikään kuin rukouksessa, ja kätensä hän oli pannut ristiin. Puoliyön tienoossa hänen hengityksensä kävi raskaaksi ja korisevaksi, hän ei enää voinut puhua, puristi ainoastaan aika ajoin kättäni ja viittasi ylös päin taivainen loiste silmissään. Hänen kasvoistansa kuvastui niin vakaamielistä rauhaa, että minusta tuntui, vaikka olinkin hyvin murheellinen, ikäänkuin olisin seisonut voitonsankarin, enkä kuolevaisen vuoteen äärellä.

Kello löi yhtä. Silloin Valentin pidätti hengitystään ikään kuin kuulostaakseen kadulta läheneviä askeleita — taaskin vanha yövahti seisoi ikkunaimme alla huutaen tuntimäärän ja, luultavasti Valentiniani tarkottaen lauloi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

O Isä rakas, armostas Suo meille loppu autuas!

"Uskollinen Jumala!" huudahti poikani, silmäsi minua vielä viimeisen kerran ja vaipui takaisin päänalukselle. "Amen", lisäsin siihen minä ja kumarruin hänen puoleensa — hänen sydämensä oli sykähtänyt viimeisen kerran.

Seisoin kauan aikaa liikkumatonna rakastetun poikani vuoteen vieressä katsellen hänen vielä kuoltuaankin kauniita kasvonpiirteitään, jotka olivat juurikuin ilmetty jäljennös hänen ikimenneestä äidistään, ja huusin sydämessäni Herran puoleen.

Äkkiä häiriintyi juhlallinen hiljaisuus siitä, että kadulta alkoi kuulua meluavia ääniä ja hevosjalkain töminää. Jo monta päivää perätysten oli sotaväkeä suurissa joukoissa kokoontunut Würzburgin tienoille, sillä ruotsalaiset varustautuivat tappeluun ja Ochsenfurthista kulkeva ratsuväen eskadroona retkeili paraikaa kaupunkimme lävitse. Sotajoukko seisattui aukioimelle kentälle kirkon edustalle ja musiikki soitti marssia — samaa marssia, joka kerran oli saanut katkeria kyyneliä vierimään poikani Valentinin silmistä, kun hän, joka silloin vielä oli melkein lapsi, ikävöivin katsein seurasi poiskulkevia sotureita. Silloin syvän liikutuksen tunteet valtasivat sydämeni ja äänekkäästi itkien huudahdin: "Voi sua, Valentin parka! Mitä on tullut korkealle tähdänneistä nuoruuden unelmistasi? Kuolo, jota niin halusit, kuolo taistotantereella ei sinua tavannut, vaan on vienyt sinut kotia pieneen kammioosi ja siellä vasta lausunut 'tule' sanansa, antaaksensa sinun maistaa sitä sen täydessä karvaudessa. Mutta kumminkin, kuinka suuri syy onkaan minulla, Jumalani, sinua kiittää, että olet lannistanut hänen ylpeytensä ja vastoinkäymisen sauvalla vienyt hänet armosi viheriöitsevälle niitylle, että minulle halvalle, kovan koetuksen kestäneelle miehelle suotaisiin lohdutus nähdä hänen lähtevän rauhassa täältä ja että tietäisin hänen taas kerran löytäväni. Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty!"

Tähän tapaan puhellessani ja rukoillessani astui Ebelingin Hannu sisään. Nähtyänsä Valentinin kuolleena hän istuutui viereeni ja alkoi kerallani itkeä; loppuosan yötä hän viipyi niin ikään luonani ja koki lohduttaa minua monilla lemmellisillä sanoilla.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Toinenkin Jumalan tuomio.

Laaksot ja kukkulat eivät tapaa toisiansa, mutta ihmiset kylläkin.

Sananlasku.

Aamusella tuli pastorilta sana, että ottaisin rippiastiat ja lähtisin hetikohta hänen kerallansa Eibelstadtiin; muudan sotamies oli pudonnut hevosen selästä, ja kun hänet nostettiin maasta, niin hän oli jo kuoleman kielissä ja halusi nyt Ehtoollista. Kiiruhdin noudattamaan käskyä eikä aikaakaan niin olimme pastorin kanssa jo matkalla Eibelstadtiin.

Ratsumies, joka oli käynyt noutamassa pastoria, seurasi mukanamme ja kertoi matkalla, että kun hän toverinsa kera kello yhden ajoissa yöllä retkeili kaupunkimme läpi, oli portinvartijan tuvanovi, joka muutamia päiviä sitte oli maalattu valkeaksi, ollut auki, yksi hevosista oli säikähtynyt valkoista väikettä, karahtanut pystyyn ja viskannut selästänsä miehen, jonka pää oli käynyt pihtipieleen ja vallan pahoin ruhjoutunut. Heidän oli täytynyt ottaa loukkautunut mukaansa, mutta hänellä ei ollut monta hetkeä jälellä, jonkatähden ratsumestari oli lähettänyt noutamaan pastoria.

Eibelstadtiin tultuamme vietiin meidät vapaaherra von Greifenklaun taloon. Siellä makasi sängyssä haavoittunut ratsuri äänekkäästi valittaen. Viritettyäni tulen kynttilöihin ja asetettuani rippiastiat esiin, tahdoin jättää pastorin sairaan kanssa kahdenkesken ja menin sen vuoksi raastuvan eteiselle torille, jättäytyen surullisten ajatusteni valtaan.

Keskellä toria oli ruotsalaisten lippu pystytetty, ja joukko sotamiehiä seisoskeli tahi makaili sen ympärillä, mutta minä en sen tarkemmin kiinnittänyt siihen huomiotani — ajatukseni liikkuivat kuolleen luona.

Luokseni tuli samassa ratsumestari, pitkä, pulska mies, parta ja hiukset vaaleahkot, niinkuin ruotsalaisilla useimmilla oli, tervehti ystävällisesti minua ja kysyi, oliko pastori jo tullut sairaan luo. Vastasin: "Jo, noin neljännestunti sitten." Ratsumestari jatkoi: "Pelkäänpä hänen joutuneen syntisniskurin kanssa tekemisiin; minä tahdoin kumminkin täyttää velvollisuuteni ja kutsutin hänet. Sotasaarnaajamme nähkääs ei ole vielä ehtinyt saapua ja minä sain, kulkiessamme kaupunkinne läpi, sattumalta tietää tämän tunnustavan evankeelista uskoa, vaikka luulin olevamme katoolisen maan keskuksessa. Mikä on pikku kaupunkinne nimi?"

"Sommerhausen", vastasin.

"Sommerhausen", toisti ratsumestari, juurikuin olisi kaupunkimme nimi herättänyt vanhan muiston hänessä eloon. "Mahtaneekohan olla kahta samannimistä paikkaa? Meidän rykmentissä palveli vielä muutamia kuukausia takaperin sommerhausenilainen rakuuna."

"Hyvin mahdollista", vastasin, "jälkivuosina on sieltä useita nuoria miehiä antautunut sotapalvelukseen", ja samalla katsahdin torille sijoittuneisiin sotamiehiin — nämä olivat Ruotsin rakuunoita, minkä nyt vasta huomasin.

"Oliko hän kelpo mies se rakuuna?" kysäsin, sydämeni rajusti sykkien.

"Kelpo mies ja urhoollinen soturi, mutta tokkopas hän lieneekään enää elossa. Seitsemän vuotta palvelimme yhdessä hyvinä ystävinä ja tovereina, mutta hänellä miesparalla ei ollut onnea. Näettekös tuota lippua? Sen me kerran kahdenkesken otimme takaisin monta vertaa lukuisammalta vihollisjoukolta, ja niin totta kuin nyt näette minut silmäinne edessä olisin minä jo aikaa maannut kolme kyynärää alapuolella maanpinnan Nördlingenin tappotantereella, jos ei tämän ystävän käsi Jumalan avulla olisi pelastanut minut. Minä olen nyt ratsumestari, mutta hän ei ylennyt miksikään, vaan hänen täytyi murtuneena miehenä erota, eikä luultenkaan enää koskaan palaa kotiin."

"Hyvä herra ratsumestari, älkää panko pahaksenne, jos rohkenen kysyä mikä teidän nimenne on?" sanoin syvästi liikutettuna, vaikka minun oli kyyneliltäni vaikea saada noitakaan harvoja sanoja lausutuksi.

"Nimeni on Olavinpoika, Sven Olavinpoika", hän vastasi, "ja olen jo neljättä kuukautta ratsumestarina Gordonin rakuunarykmentissä, ja ystäväni, josta vastikään puhuin, oli Gast nimeltään — Valentinus oli hänen ristimänimensä. Onko teille tuttu se nimi?" Hyvä Jumala, tarvitsiko jonkun minulle sanoa, mikä oli poikani ristimänimi!

"Josko se nimi on minulle tuttu?" vastasin. "Sen nimellinen oli oma poikani! Ja teidätkin, arvoisa herra, minä tunnen. Te olette pojalleni Valentinille tehnyt paljo enemmän, kuin mitä hän teidän hyväksenne on voinut tehdä: te olette lähinnä Jumalaa pelastanut hänet iankaikkisesta kuolemasta."

"Mitä kuulenkaan?" virkkoi ratsumestari, tullen lähemmäksi ja tarttui molempiin käsiini; "hän siis elää ja on saapunut kotiin?"

"Kyllä", vastasin, "hän on saapunut kotiin — kolme päivää takaperin minun, maallisen isänsä luokse ja maalliseen kotiinsa, ja viime yönä, kun te torvensoitolla kulitte kaupunkimme läpi, taivaallisen Isänsä luokse ja taivaalliseen kotiinsa. Viime hetkeen saakka siunasi hän teitä."

Minun täytyi nyt juurtajaksain kertoa mitä tiesin poikani kotiintulosta ja viimein hänen kuolemastaan. Ja kun uudestaan isänsydämeni syvyydestä kiitin häntä, että hän oli niin hellästi vaalinut poikaani sekä ruumiin että sielun puolesta ja sen kautta tullut Jumalan sallimuksesta välineeksi poikani pelastamiseen ijankaikkisesta kuolemasta, vastasi hän, että niin vähästä, kuin hän oli voinut tehdä, ei ansainnut kiittää. "Olen itsekin", hän sanoi, "oppimaton mies ja tarvitsen käyttää kaiken uutteruuteni pysyäkseni oikealla tiellä; Valentin taasen oli silminnähtävällä tavalla ollut Jumalan erityisen huolenpidon alaisena, niin että minä erotessamme olin ihan varma, että peite viimein oli putoava hänenkin silmiltään. Hän oli aina totuutta harrastava, ja vilpittömien antaa Jumala menestyä."

Sen jälkeen jutteli hän vielä monta seikkaa poikani elämästä, jotka isänsydämeeni vaikuttivat hyvää, hänen ystävällisyydestään ja uskollisuudestaan sekä siitä, mitenkä synkkämielisyys oli viimeaikoina ruvennut poikaani vaivaamaan. Lopuksi hän sanoi, että hän toivoi vielä kerran näkevänsä minua ja vainajaa, jos heidän sallittaisiin, niinkuin hän varmaan luuli, viipyä täällä vielä yli huomisen päivän.

Meidän vielä puhellessa tuli pastori kalpeana ja mieli kuohuksissa huoneesta, jossa sairas makasi, meni ratsumestarin luo ja sanoi:

"Minä en millään muotoa voi pyhää Ehtoollista jakaa haavoittuneelle. Hän on ihan hurjana, syytää mitä kauheimpia herjauksia suustaan, inttää nähneensä henkiä ja näyttää kaikittain tuiki jumalattomalta ihmiseltä. Te voitte, herra ratsumestari, itse tulla katsomaan."

Ratsumestari vastasi: "Se mies on ollut erään itävaltalaisen vapaajoukon johtajana ja elusti parhaillaan joukkoinensa Breisachissa, kun ruotsalaiset piirittivät tämän kaupungin, mutta sittekun linna oli antautunut, hän meni varustusväen puolelle, koska se sopimuksen mukaan oli sallittu poislähteville. Koska hän kumminkin jo oli tehnyt itsensä syypääksi monenlaisiin konnantöihin eikä hyvät sanat tahi rankaisut tehonneet häneen vähääkään, oli everstin pakko alentaa hänet alhaiseksi sotamieheksi. Menen yhtäkaikki itse häntä katsomaan." Sitte menimme kolmenkesken sairaan luo.

Täällä kohtasi meitä kauhistava näky. Sairas oli istuallaan sängyssä ja tahtoi väkisin karata ylös, mutta kaksi toveriansa piti häntä kiinni; vaahtoa tursusi hänen suustaan ja hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti. "Pois tieltä, pois tieltä", huusi hän käheällä äänellä, "pois tieltä, ukko! Enkös jo kerran halaissut kallosi? — katsos kuinka verissä harmajat hiuksesi ovat — ja nyt olet taas elävänä, ja seisot siinä valkoiseen paitaasi puettuna ja ojennat kuivuneen, luisevan kätesi minua kohden, kuin mikin pellonpelätti, säikäyttääksesi hevostani! — Eespäin, eespäin, uljas komppaniani! Kannukset kylkeen survaiskaa! Tänään lähtee tukaattia — kaikki jaetaan veljellisesti — mutta vihreätakkinen jääköön yksin minun osalleni. Kouraise häntä takaa päin, toveri. Minä kuristan häntä kurkusta — niin, asetuppa nyt vaan vastarintaan, Frans, nyt on viime hetkesi tullut! —- meitä on kaksi yhtä vastaan — ha, ha, ha! katsos miten silmänsä mullistuvat kuopistaan! — noin vaan, annas hänen maata siinä, hän ei enää ylösnouse. Mutta ukko, hän on vironnut jälleen eloon, hänen tarvitsee saada vielä läimäys! Päästä minut sivu, sinä tunnet hyvin minua!"

"Herran tähden", huusin minä, "tuohan on Nikol Paradeiser, joka tappoi Veit vanhuksen!"

"Nikol Paradeiser", huusi haavoittunut taasen, "kuka konna sen nimen on teille kannellut? Sinä valehtelet, minä olen gordonilainen rakuuna! Hyvät toverikullat, vierittäkää syrjään tuo kivi, ettei hevoseni kompastu siihen, voi, vierittäkää syrjään se, sanon minä, vierittäkää syrjään se! — Kas niin, nyt on hyvin — uh, siinäpäs se on taaskin! — Hei, kiidä, huima ratsuni! Voi päätäni, voi päätäni, oi, oi, oi! — Heitä irti minut, vanha löntti, sin' et kumminkaan minulle mitään mahda."

"Jumalan tuomio, herra ratsumestari", sanoin, "minä näin omin silmin, kun tämä mies teki murhan Sommerhausenin portilla."

"Niin, Jumalan tuomio se on", vakuutti kauhusta vavisten toinen sairasta kiinni pitelevistä sotamiehistä, ja kylmä hiki virtaili hänen otsallaan; — "minä olin silloin hänen ratsupalvelijanaan. Ja minä voin vaikka vannoa, että vanhus, jonka hän murhasi, tänä aamuna seisoi portilla, kun me ratsastimme kaupungin läpi, ja hän kohotti kättänsä ikään kuin uhatakseen häntä. Me puhelimme juuri tuosta vanhasta jutusta, kun Paradeiser yhtäkkiä huudahti: 'Tuossa hän seisoo.' Olin peljästyksestä melkein kuin halvaantunut, sillä ukko seisoi tosiaankin siinä ilmielävänä."

"Ei", vastasin minä, "Veit vanhus ei seisonut siinä — vaan paha omatuntonne loihti eteenne hänen kuvansa; valkoinen ovi on kuvastanut haamuna teidän silmiinne. Autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa tästälähin kuolevat. Mutta raamattu todistaa, että Herra on jumalattomille antava 'pelkääväisen sydämen' ja 'kuihtuneen sielun', niin että värjyilevän lehden kahina on vainoava heitä, ja heidän pitää pakeneman niinkuin miekkaa pakenisivat, ja kaatuman miss' ei kukaan aja heitä takaa."

"Ei kukaan aja heitä takaa?" huusi haavoittunut; "tuossahan hän seisoo! Eikös se ole hän? Mutta min' en aiokaan antautua takaa ajettavaksi — vuotas, tuosta saat hengenloppu-iskun — tuosta saat — tuosta saat" — ja jättiläisvoimalla hän sinkautti molemmat sotamiehet luotansa, ja syöksyi ylös sängystä? Ratsumestari riensi häntä hillitsemään, mutta ennenkun hän oli saanut teutovasta kiinni, kaatui houraileva maahan, ja iski päänsä lattiaan niin että jymähti — ja kuoli.

Moinen hirvittävä Jumalan tuomio silmäimme edessä ei kukaan meistä pitkään aikaan saanut sanaa suustaan, vaan seisoimme kuin salaman satuttamina. Vihdoin käski ratsumestari sotamiesten nostaa kuollut lattialta ja panna hänet sänkyyn. Mutta pastori ja minä lähdimme takaisin Sommerhauseniin, sittekun olin sanonut hyvästi ratsumestarille siltä varalta, etten sattuisi häntä enää näkemään.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Loppu.

Suo, Herra, ruumiilleni Lepoa haudassa, Suo, Jeesus, sieluseni Tykönäs asua.

Seuraavana aamuna olivat poikani maalliset jäännökset saatettavat viimeiseen leposijaansa. Ratsumestaria ei kuulunut, joten otaksuin hänen saaneen määräyksen lähteä ja poistuneen joukkoinensa.

Ebelingin Hannu oli sirostanut vaimoni ja lasteni kuin myös Veit vanhuksen haudan ja koristanut ne kauniilla kukkasilla. Valentinin toivomuksen mukaan oli hänelle hauta varattu äitinsä ja veljensä Johanneksen välille. Kaikki kaupunkilaiset, eli oikeimmiten niin monta kuin rutolta ja nälänhädältä oli säilynyt, kokoontuivat kello yhdeksän ajoissa saattamaan vainajata hautausmaahan; monet pistäysivät ruumishuoneesenkin nähdäksensä vielä kerran hänen kasvonsa ennenkuin hän peitettiin maan poveen. Niiden joukossa oli muun muassa Hannu Mündleinin leski. Kysyin häneltä, kantoiko hän vielä vihankaunaa tätä Herran niin kovasti kurittamaa kohtaan siitä, että tämä oli syyllinen hänen poikansa kuolemaan; hän vastasi: "Jumala minua semmoisesta varjelkoon! Ajattelen perin vastoin kuinka hän, ruotsalaisten rynnätessä kaupunkiin, oman henkensä uhalla pelasti poikani varmasta kuolemasta." Ja muillakin läsnäolijoilla oli jokaisella kerrottavana joku ystävyyden osotus tahi muunlainen palvelus, josta heidän oli Valentinia kiittäminen. Tämähän kaikki oli minulle suureksi lohdutukseksi murheessani.

Yhdeksän lyönnillä kuultiin raskaita määräperäisiä askelia kadulta ja jonkun mahtipontevalla äänellä komentavan: "Seis." Nämä olivat ruotsalaisia rakuunoita, Valentinin entisiä tovereita, jotka täydessä paraatiunivormussa, miekankahvat suruharsoon verhottuina marssivat kaupunkiin. Ratsumestari tuli kohta perästä, seurassansa kymmenen rakuunaa, joista eräs kantoi haarniskaa, miekkaa ja kannuksia. He loivat vielä kerran katseen kuolleesen toveriinsa ja asettuivat sitten, äänettöminä ja totisina, riviin molemmin puolin kirstua. Ratsumestari itse astui lähemmä, puristi poikani ristittyjä käsiä ja lausui viljavien surukyynelten tulviessa: "Minä murehdin sinua, veljeni Jonatan. Sinä olet minulle ollut sangen rakas ja sinun rakkautesi on ollut suurempi minulle kuin vaimoin rakkaus." Kun kirstu oli naulattu umpeen, kiinnitti hän omin käsin sen kanteen haarniskan, miekan ja kannukset, jonka jälkeen neljä rakuunaa tarttui paareihin ja kantoi ne kadulle, mihin muu sotaväki oli sijoitettu, ja nyt lähti surusaatto liikkeelle hautuumaata kohden.

Eellimäisinä kulkivat koululapset, niiden perästä porvarit ja sitten minun harjoittamani kirkkokööri, joka veisasi kauniin virren: "Jerusalem, ylhäällä oleva." Kun oli laulettu kolme värsyä puhalsi ruotsalaisten soittokunta, joka kulki lähinnä ruumiin edellä, kauniin surumarssin, niinkuin on tapana sotilashenkilöitä haudattaessa. Likinnä ruumista seurasin minä, vainajan sureva iällinen isä, Ebelingin Hannu ja pastori rinnallani, ja viimeisenä ratsumestari rakuunoittensa etunenässä, jotka seurasivat saaton perässä.

Haudalla piti pastori hautauspuheen Jobin 9: 25: "Minun päiväni ovat olleet nopiammat kuin juoksija: ne ovat paenneet eikä mitään hyvää nähneet" sanojen, johdosta; ja kun hautausvirsi: "Tään ruumiin maahan hautaamme", oli veisattu, komensi ratsumestari ja rakuunat ampuivat kolme laukausta haudan yli. Kun hauta oli lapioitu unpeen, lähdimme kukin omiin toimiimme. Valentinilla oli niin muodoin kunnialliset, vieläpä komeatkin hautajaiset, jommoisia Sommerhausenissa ei oltu nähty ennen. Hänen hautansa on suuren kiviristin kohdalla, ja hänen sivullansa on vielä yksi paikka tyhjänä, jonne minun maalliset jäännökseni kerran kätketään, että olisimme kaikki yhdessä, kun suuri Jumala kerran tahtoo kutsua meitä riemulliseen ylösnousemukseen. Kiittäen ja kyyneliä vuodattaen jätin hyvästi ratsumestarille — mutt'en ainiaaksi, ei, ainoastaan siksi lyhyeksi aikaa, kuin pyhiinvaelluksemme on määrätty täällä maan päällä kestämään.

* * * * *

Rakas lukija, tottakai nyt kysyt millaiselle mielelle kaikki nämä koettelemukset olivat minut saattaneet. — Ensi vuosina, vaimoni ja lasteni kuoltua, halusin usein eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa, mutta tähän surunalhoon kiinnitti minua kuitenkin ajatus, että minun tuli odottaa poikaani Valentinia; mutta sittekun hän tuli ja taas jätti minut, olin kuulevinani Margareetani huutavan: "Tule", ja lasteni huutavan: "Tule, tule, rakas isä, maan päällä sinulla ei ole enää mitään asioitavaa, mutta täällä ylhäällä on paikkasi vielä tyhjänä." Niin usein kuin kuulin heidän äänensä, huokailin: "Vartija, mitä yö kuluu?" Poikani Valentinin kuoltua olen alati ollut yhtäläisessä mielentilassa, niinkuin sanotaan virressä, joka veisattiin hänen haudallaan:

"Jerusalem, ylhäällä oleva, Sua toivon päivin, öin; Mä kaikki täällä hylkään ilolla, Mut sua ikävöin. Luoksesi siivin liidän Yl' vuorten, laaksojen, Jo eeltäpäin mä kiidän Ja riennän riemuiten."

Herrani ja Jumalani, oi milloinka koittaa hetki, ettäs sanot palvelijallesi: "Tule", ja minä yksinäinen, hyljätty ikämies saan muuttaa yhteen monista asunnoistasi?

Tätä kirjoittaessani on sota nyt päättynyt ja rauha alkanut verkalleen parannella miekan kolmenakymmenenä vuonna iskemiä syviä haavoja. Sieluni ikävöi kuitenkin nähdäksensä korkeampaa, pysyväisempää rauhaa. Olen päättänyt tilini maailman kanssa, haahteni on rannassa valmiina lähtöön, odottaen vain käskyäsi. Ja luulenkin ettei tätä käskyä tarvittane kauan odottaa. Pian, pian annat, o Herra, palvelijasi mennä rauhaan! Matkalla poikki elämän meren on haahteni ollut alttiina monille myrskyille ja ollut syöstynä moniin syvyyksiin, mutta sinä, Jumalani, olet aina suonut minulle armon, niin että myrskyissä ja rajuilmoilla, pimeässä ja yön synkkyydessä, ahdistuksessa ja hädässä olen saanut nähdä pelastuksesi, ja niin usein kuin heikkouskoisen Pietarin tavalla olen ollut vajoamaisillani ja huutanut: "Herra, auta minua", yhtä usein on uskollinen Vapahtajani ojentanut minulle kätensä ja pitänyt minua ylhäällä.

Rakas lukija, jos sinun silmäsi ovat nähneet tätä pelastusta ja pitäneet sitä näkyvissään tähän hetkeen saakka, niin tule ja yhdy kerallani tähän ylistyslauluun:

Soli Deo Gloria! Herralle ainoalle olkoon hunnia! Amen!

Kirjoitettu Sommerhausenissa Kesäkuussa v. 1650 j.Kr.

Udalrikus Gast, täkäläinen, neljäkymmentä vuotta palvellut kouluopettaja.