Front matter (continued 2)

Rouva kantoi pojan, joka oli nukkunut, äitinsä luo vuoteeseen, noikkasi ystävällisesti ja läksi.

— Minä kyllä mielelläni menisin Kuusimäkeen huomenna jälleen — sanoi Gerda kotimatkalla.

— Ja minä myöskin — virkkoi Helka innokkaasti.

— On tarpeeksi aivan, kun yksi erästään menee, nyt kun olemme nähneet, mitä on tehtävänä — sanoi äiti.

— Nuo lapset olivat oikein sieviä, sitte kuin olivat puhtaaksi pestyjä.

— Mutta kampaaminen ei suinkaan ollut erittäin hauskaa — sanoi Helka naurahtaen — Gerdalla oli niin sopiva muoto, kun hän siihen toimeen ryhtyi.

— Nuorin lapsi oli hyvin siistimätön, mutta äiti otti asian niin luonnolliselta kannalta, että minäkin sain paremmin rohkeutta.

— Olin juuri varta vasten ottanut leveän talousesiliinan eteeni — sanoi äiti — kun lähtee köyhäin luo, ei milloinkaan saa loukata heitä pyyhkäisemällä tuolia, ennenkuin istuu, sillä se osottaa ylenkatsetta. Juuri se, että asetumme heidän kannallensa seurustellessamme heidän kanssaan, ja annamme jotakin omasta itsestämme, samalla kuin annamme heille apuamme, tekee heille avun kalliimmaksi ja helpommaksi ottaa vastaan.

— Niin, täällä se kyllä käy päinsä, mutta kaupungissa?

— Tietysti siellä on toisin, siellä olot ovat toisenlaiset. Mutta jos sydämmesi on altis auttamaan, ja tahtosi on hyvä, niin löydät aina tilaisuutta ja parhaan tavan millä voit auttaa, ole vakuutettu siitä, tyttöseni.

Gerda tarttui äitinsä käteen, sanoen: — Tietääkö äiti, minä tahtoisin hyvin mielelläni leikata lyhyiksi nuo valkoiset pellavatukat, siten tulisi kampaamistyö paljon helpommaksi.

— No siinä minun luullakseni ei mikään ole estämässä. Kas tuossa ovat Eedit ja Ester, jotka lupasivat tulla meitä vastaan, ja tuolla kävelee isä pitkin lehtokujaa; me tulemme varmaankin juuri parahiksi illalliselle.

— — — — — — — — — — — — — — — —

— Sain kirjeen tohtori Bong'ilta eilen — sanoi asessori seuraavana päivänä. — Hän on ollut katsomassa pientä raajarikkoa, johon tutustuimme kävelymatkallamme.

— Mitä hän sanoi Jannesta? — kysyivät nuoret innostunein mielin.

— Tohtori luuli, että poika voimistuisi melkoisesti, jos hän saisi mallaskylpyjä ja voimakasta ruokaa.

— Siihen heillä valitettavasti ei ole varaa — tuumi Freedrik.

— Ei, sen vuoksi olemmekin äiti ja minä päättäneet ottaa eukon ja pojan joksikin aikaa tänne. Muija saattaa auttaa Piilin matamia puutarhassa ja sillä välin hoitaa poikaa tohtorin määräyksen mukaan.

— Sepä oli kovin hauskaa — huusivat kaikki yhteen ääneen.

— Oi kuinka hyviä isä ja äiti ovat! — sanoi Freedrik.

Vielä samana päivänä lähti asessori köyhälle tuvalle, jossa raajarikko asui, ja toi hänet äitineen Kerttulaan, jossa he vastaiseksi saivat asettua tuvan takana olevaan kammariin. Lapset olivat kovin huvitetut pienestä vieraasta ja istuivat tuntikausia hänen luonaan oppiaksensa hänen tuohenpalmikoimistansa. Myöskin vanhemmat lapset menivät tuon tuostakin häntä katsomaan, ja Janne viihtyi nähtävästi hyvin uudessa ympäristössään.

— Tuumaan lakkaamatta, miten voisimme saada pojan raajarikkoisten kouluun Helsinkiin, — sanoi Freedrik eräänä päivänä Helkalle, kun he olivat marjoja syömässä puutarhassa. — Hänestä varmaankin tulisi taitava ammattilainen, jos hän saisi oppia jotakin.

— Mitähän se koulunkäynti maksanee — tuumaili Helka.

— Siitä kyllä pian saa selvää, kun kirjoittaa johtajattarelle. Isä ei luule, että kunta tällä haavaa voi auttaa, ja vanhemmilla on jo meidän tähtemme tarpeeksi kustannuksia.

— Se kyllä on tosi, mutta aluksi hänellä on hyvä täällä. — Katsoppas, sillä välin kuin olemme jutelleet, olen hänelle poiminut koppani täyteen karviaismarjoja.

— Ja minä olen vain syönyt — sanoi Freedrik pahoilla mielin.

— Minä olen kyllä poiminut suuhuni myöskin, oi miten hyviä nämä marjat ovat!

Oli jouduttu nuorison hartaasti odotettuun marja-aikaan, ja Kerttulan puutarhassa marjapensaitten oksat riippuivat marjoja täynnään.

— Täällä on hyvä olla, olen kuin porsas pahnoissa — huudahti Bruuno, joka juuri kömpi esiin viinimarjapensaan alta, jossa hän ahkeraan oli riipinyt tertun toisensa perästä noita heleänpunaisia marjoja.

Seuraavana päivänä tuli Freedrik Helkan luo, joka istui lukemassa ruokasalissa. — Nyt olen keksinyt, millä tavalla voidaan saada rahaa Jannen koulunkäyntiin — kuiskasi hän salavihkaa. — Minä myyn palkoveneeni Vihtorille, joka jo monta kertaa on aikonut ostaa samallaisen itsellensä. Me suostuimme eilen illalla kaupasta.

— Todellako! Mutta sinähän itse niin mielelläsi käytät palkovenettä.

— Se kyllä on tosi, mutta näetkös, voinhan kuitenkin päästä merelle veneissäkin. Palkovene on omani, ja minä saan tehdä sillä mitä itse haluan. Tule mukaani rantaan, minä menen sitä vähän puhdistamaan, sillä huomenna jo on Vihtori luvannut tulla sitä noutamaan.

Helka oli heti valmis, ja he läksivät yhdessä Jooseppi kalastajan tuvan vieressä olevaan venetalaaseen, johon tuo soma alus oli vedetty.

— Sillä välin kuin sinä venettäsi puhdistat, minä käyn katsomassa sokeaa Leenaa — sanoi Helka. Oli aina hauska käydä kalastajan mökissä. Sokea muija istui siellä kudin kädessään niin iloisena ja lempeänä kuin auringonpaiste, ja aina hän kertoi jonkun hauskan kertomuksen rikkaan muistonsa tyhjentymättömästä varastosta. Hän osasi myöskin lauluja ja satuja äärettömän paljon vanhan vanhoista ajoista asti. Kun istui hänen luonaan ja näki hänen sammuneen katseensa, niin oppi kiittämään Jumalaa näöstä, terveydestä ja monen monesta hyvästä lahjasta.

— Kummallista on nähdä, miten hyvin Leena löytää joka paikkaan täällä huoneessa — sanoi Helka, kun muija nousi istualta ja otti lankakerän seinäkaapista.

— Kyllä minä jotakuinkin hyvin osaan täällä huoneessa liikkua — vastasi sokea ilomielisellä tavallaan. — Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että hän on asettanut kaikki niin hyvin minulle. Ainoa suruni on etten enää saata lukea; sitä tein ennen aina niin mielelläni. Ukkoni ei ole oikein luvuntaitava, vaikka hän kyllä pyhinä koettaa tavata saarnan kirjasta.

— Saisinkohan minä lukea Leenalle vähän? — sanoi Helka ujosti. — Luen usein ääneen äidilleni, kun hänellä on päänsärkyä.

— Kyllähän se olisi kovin hauskaa, mutta siitä tulisi paljo vaivaa neidille — kursaili Leena. — Asessorin rouva on myöskin niin hyvä ja lukee välistä minulle.

— No sitte minä pyydän tädiltä kirjoja, kun tänne toiste tulen, että saan lukea Leenalle.

— On minulla täällä sekä virsikirja että Uusitestamentti — vastasi muija innokkaasti ja kiirehti ottamaan alas kirjat vuoteen yläpuolella olevalta hyllyltä.

— Lehtien välissä on vielä vanhat merkkini siitä ajasta, jolloin olin näkevä ja saatoin itse lukea.

Helka aukasi hartaasti Uudentestamentin kannet ja luki puoli-ääneen lukujen päällekirjoituksia.

— Markuksen evankeliumin kymmenennessä luvussa puhutaan niin kauniisti siitä, miten Jeesus paransi sokean — sanoi vanha Leena, joka melkein osasi raamattunsa ulkoa. — Sitä paikkaa minä mieluimmin tahtoisin kuulla.

Sillä aikaa kuin Helka verkalleen luki mainittua kertomusta, täyttyivät kuulian silmät kyynelillä, jotka vähitellen vierivät alas hänen kurttuisille poskillensa ja vielä hänen ristissä oleville käsillensä.

— Leena itkee — sanoi Helka ihmetellen ja laski kirjan pöydälle.

— Ilosta vain, pikku neiti, oli niin hauska kuulla noita kalliita sanoja. Ja sitte ajattelin sitä hetkeä, jolloin Vapahtaja sanoo myöskin vanhalle Leenalle: Ole näkevä!

— Voi, kun ei Jeesus enää käy ympäri täällä maailmassa sairaita parantamassa — ajatteli Helka.

Mutta tuntui siltä, kuin vanhus olisi voinut lukea hänen ajatuksensa, sillä hän lausui: — Tuolla ylhäällä ei ole mitään yötä, siellä tulevat kaikki näkeviksi.

— Halajaako Leena täältä pois? — kysyi Helka hiljaa.

— Odotan tyytyväisenä Herran kutsua — vastasi vanhus. — Kiitoksia nyt, pikku neiti, lukemisesta.

— Tulen taas toiste — lupasi Helka sanoessaan hyvästi.

Kun hän tuli ulos, oli Freedrik juuri valmistanut työnsä ja katseli hellästi valkoiseksi maalattua palkovenettänsä. — Vihtori kyllä tulee tyytymään tuohon — sanoi hän, ja pieni kaipauksen huokaus nousi hänen rinnastaan, kun he läksivät kulkemaan kotiinpäin.

Heidän poissa ollessaan oli Lotta täti tullut Kerttulaan ja verannalta kuului iloista puhetta.

— Lotta täti on ostanut kolme koppaa Jannelta ja maksanut kaksikymmentä viisi penniä kappaleesta — huusivat lapset.

— Hän näkyy olevan näppärä poika — sanoi neiti Furumark tarkastellessaan pieniä tuohikoppia, jotka hän oli ostanut.

— Ehkä hänestä voi sukeutua jotakin kelvollista.

— Kyllä, jos hän vain saa apua — sanoi Freedrik. Sitte hän kääntyi isän puoleen, sanoen vähän hiljaisemmalla äänellä: — Olen myynyt palkoveneeni; siitä tulee sievä summa Jannen kasvatukseksi.

— Oletko tarkoin ajatellut tuota asiaa? — asessori laski voimakkaasti kätensä pojan olalle. — Sinä teet suuren uhrauksen, sillä niin kalliita kapineita ei helposti saa uudestaan.

Freedrik katsoi levollisesti isäänsä. — Minä en ole päätöstäni katuva — vastasi hän.

— Sitte, poikaseni, olen sinuun tyytyväinen!

— Mitä salaisuuksia isällä ja Freedrikillä on? — kysyi Meeri, pistäen uteliaana pienen pystynenänsä esiin isänsä olan yli.

— Me olemme salaliitossa Jannen tulevaisuuden hyväksi. Freedrik on juuri tänään pannut ensimmäisen perusrahan hänen koulunkäyntinsä varalle.

— Oikein ilosanoma! — huusi Meeri.

— Minä sen kyllä tiesin — sanoi Helka.

— Minun säästölaatikossani on myöskin muutamia markkoja, jotka minä sain keväällä syntymäpäivänäni; rakas eno, käytä myöskin ne jollakin tavoin Jannen hyväksi.

— Sen kyllä teen, tyttöseni!

— Meidän pitäisi kaikkien yhtyä auttamaan Jannea — kehoitti Meeri. — Minä lupaan antaa kolmannen osan viikkorahoistani aina jouluun asti.

— Hyvä, hyvä, lapsukaiseni! Minua ilahuttaa, että jokainen olette valmiit kieltäytymään hoidokkaanne hyväksi jostakin esineestä, mistä teille voisi olla hauskuutta. Mutta ennenkuin ryhdymme tähän yritykseen, tulee meidän muistaa, että raajarikkoisten koulukurssi ei lopu yhdessä lukukaudessa eikä vuodessakaan. Hyvä on alkaa kunnollisesti, mutta vielä parempi, jos on kestävyyttä viedä alotettu päätös hyvään loppuun. Jannen koulunkäynti tulee tuottamaan teille vielä monta kieltäymystä — oletteko valmiit niihin vielä tulevaisuudessakin?

— Olemme — vastasivat kaikki yhteen ääneen.

— Antakaa minun pitää huolta vaatteista ja muusta sellaisesta, jota mahdollisesti tarvitaan — sanoi Lotta täti, jolla aina oli antelias käsi.

— Täti kulta, sinä tahdot tulla hänen hyväksi haltiattareksensa!

— Hyvin mielelläni, mutta teidän kaikkien turvatiksi hän kuitenkin jääpi. — Mutta tiedättekö, minkä vuoksi minä nyt oikeastaan olen täällä tänään? — Kutsuakseni teitä kaikkia tulemaan leikkuujuhlaan tuorstaina. Sehän on vanha tapa Santaniemessä, kuten muistanette, että leikkuupäivänä juhlitaan.

— Oi miten hauskaa, miten hauskaa! — huusivat Helka ja Meeri yhtähaavaa.

Lotta täti hymyili tyytyväisenä. — Tervetultua siis miehissä! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin leipomaan sata rusinapallukkaa pitoja varten.

Leikkuujuhla Santaniemessä.

Tuorstai-aamuna tuli Lotta-tädiltä pieni kirje, jossa hän pyysi Meeriä ja Helkaa tulemaan heti suuruksen jälkeen auttamaan häntä illanviettoa varten. — Sitä paitsi — kirjoitti hän — olette jo vanhan lupauksen mukaan sitoutuneet jäämään kerran luokseni yöksi, jotta saisitte nukkua viheriässä makuuhuoneessa; olkaa siis valmiit jäämään, sillä enpä aio laskea teitä pois, ennenkuin aamulla.

Meeri huudahti ilosta; aina tuo hyvä Lotta täti ajatteli, miten hän saattaisi muille valmistaa iloa.

Tytöt laskivat pitoja varten otettavat vaaleat puserot vähäiseen koppaan ja lähtivät sitte matkaan. Tultuansa perille Santaniemeen, näkivät he siellä kaikki jo vilkkaassa häärinässä. Puutarhuri haravoi käytäviä ja puhdisti kukkapenkereitä, keittäjä valmisti kermajäätelöä, ja taloudenhoitaja vatkasi pannukakkutaikinaa. Paitsi naapureita, Kerttulalaisia, oli nimittäin myöskin provastin perhe ja useita muita pitäjäläisiä kutsuttu ottamaan osaa suuriin leikkuupitoihin.

Keskellä hyörinää näkyi emäntä itse järjestämässä ja johtamassa. — Tervetultua, tervetultua, lapseni — sanoi hän tyttöjen tullessa suureen kyökkiin. — Tulette juuri "kreivin aikaan", Liinalla on tässä teitä varten kaksi valkoista vyöliinaa, ja minä annan teille oitis työtä. Meeri saa laittaa kuntoon nämät kaakkulaatikot ja pikku Helka saa kuumalla vedellä irroittaa mantelinkuoret; monta kättä tekee joutuisaa työtä.

Tytöt sitoivat leveät vyöliinat eteensä ja ryhtyivät reippaasti osotettuun työhön; heille tuntui huvittavalta työskennellä tässä mallikelpoisessa kyökissä, jonka seinillä kupariastiat kirkkaina kiilsivät. Taloudenhoitaja Liina, joka oli ollut monta vuotta Santaniemessä, näytti heille ystävällisesti, mitä heidän tuli tehdä, ja kaikki kaakku- ja leivoslaitokset näyttivät niin herkullisilta ja hauskoilta, että tämä oli Helkan mielestä ikäänkuin työskentelemistä ruoanlaittokoulussa. Kun kaikki laatikot oli pantu uuniin ja pannut, sekä kastrullit puhdistettu, "ottivat he lupaa itsellensä", kuten Lotta täti sanoi, sekä istuivat ruokasaliin ja rupesivat syömään jäätelöä, jota heitä varten oli asetettu suuret annokset ruokasalin pöydälle. Sitte he sitoivat kukkavihkoja kaikkiin kukkamaljoihin, mitä talossa oli, sekä monenlaisiin vateihin, ja sitte juoksivat suureen kuivauslatoon katsomaan, kuinka sievästi pehtori oli sen pukenut kuusilla ja köynnöksillä, jotka kulkivat pitkin seiniä; ja oven yläpuolelle hän oli asettanut kirjavia lippuja.

Tytöt olivat sitte yhä ahkerassa toimessa. Hätimmiten syötyänsä päivällistä, olivat he avussa, kun herkulliset hedelmät asetettiin suuriin lasivateihin illallista varten. He valitsivat itsellensä kukkavihkoja rintaan ja pukivat juuri yllensä puhtaita puseroja, kun kuulivat Lotta tädin huutavan iloisesti: — tervetultua!

— Meikäläiset varmaankin tulivat — sanoi Helka ja kiirehti ulos, mutta seisahtui hämmästyneenä ovelle, kun näki ihan vieraan herran etehisessä.

— No hyvänen aika, Heikkihän se on — huusi Meeri ihastuneena ja syöksyi kädet oikoisena nuoren miehen luo, joka tuttavallisesti kietoi käsivartensa Lotta tädin hartioiden ympäri.

Niin, siinä oli todellakin Heikki Furumark, Lotta tädin rakastettu veljenpoika, joka ihan odottamatta oli tullut Santaniemeen lyhyeksi aikaa. Hän ei kirjoittanut edeltäpäin, sillä hän tahtoi tehdä tädilleen odottamattoman ilon, ja nyt oli todellakin kahdenkertaisesti iloitsemisen syytä tässä vanhassa talossa. Yht'äkkiä valmistettiin pöydän toiseen päähän päivällinen tälle rakkaalle matkustajalle; ja sitte vähitellen rupesivat kutsutut vieraat tulemaan toinen toisensa perästä, joten niitä vilisi kuten mehiläispesässä sekä sisällä että pihassa, jossa leikkuuväki parhaisiin vaatteisiinsa puettuna seisoi.

Kellon lyödessä neljä astui Lotta täti Heikin käsivarteen nojautuneena ulos portaille, ja tervehti iloisesti oikealle ja vasemmalle, jonka jälkeen he kahden viulun soidessa kulkivat koko joukon etupäässä koristettuun juhlahuoneeseen. Komealta näytti suuri kuivinhuone, ja juhlallinen tunnelma vallitsi siellä, kun kunnianarvoisa emäntä astui esiin lehdillä koristetun kynttiläruunun alle ja lausui kokoontuneelle yleisölle seuraavaan tapaan:

— Jumala kaikkivaltias on antanut minulle runsaan laihon, jonka ahkerat kädet ovat kaataneet, ja kykäs kykkään vieressä todistaa siitä siunauksesta, mikä on tullut minun osakseni. Kiitollisuudeksi ahkeruudestanne olen tänään tahtonut koota teidät ilojuhlaan. Teitä, uskollisia palvelioitani, jotka olette olleet viljaani korjaamassa, kehoitan minä nauttimaan, mitä hyvästä sydämmestä tänään teille vieraanvarana tarjoan tyytyväisyyteni osotteeksi työnne tuloksesta. Toivon, että te tänään sekä nuoret että vanhat huvittelette oikein sydämmen pohjasta.

Asessori Bergendahl kohotti kätensä ja huusi: — Eläköön aina rakkaus ja rauha työnantajan ja työväen välillä, eläköön! — Viulunsoittajat soittivat marssin ja asessorin taluttamana kulki Lotta täti salin ympäri kertaalleen, ja väen mielestä hän oli niin komea, kaunis ja hyvä kuin kuningatar. Heikki vei pruustinnaa ja Freedrik äitiänsä, Vihtori talutti Gerdaa ja Bruuno Helkaa, ja viuluniekat vinguttivat viuluansa niin, että hiki valui otsasta, kunnes jokainen, ukosta nuorimpaan lapseen asti, oli kulkenut salin ympäri.

Sitte seurasi kahvin juonti. Kaksi pitkää pöytää oli katettuna; Meeri ja Helka pitivät tarjoilian virkaa toisen pöydän ääressä ja taloudenhoitaja toisessa, jossa ukkoja, akkoja ja lapsia runsaasti kestittiin. Tämä oli ohjelman ensimmäinen osa, ja nyt seurasi piiritanssia ja leikkiä, jota jatkui niin pitkälle kuin vain halutti. Siinä pyörivät vanhat eukot vanhojen ukkojen kanssa tunti tunnin perästä väsymättä. Kerttulan nuoriso sekä Vihtori ja Elma ottivat myöskin iloisesti osaa piiritanssiin. Useimmiten Vihtorin kaunis ääni johti laulua. Heikki sitävastoin istui nurkassa katselemassa iloa. Hän kyllä mielellään tahtoi nähdä muitten riemuitsevan, mutta kun Freedrik pyysi häntä piiriin, sanoi hän leikillisesti, että silloin syntyisi karhuntanssia. Viimein kuitenkin, kun Gerda seisahtui hänen eteensä kurkottaen kätensä hänelle, ei hän voinutkaan vastustaa, vaan meni pyörielemään hänen kanssaan iloisesti.

Meeri kuiskasi Helkalle, että Heikin ja Gerdan väli aina oli ollut erittäin hyvä; pieninä ollessaan olivat he nimittäneet toisiansa "pikku vaariksi" ja "pikku muoriksi", eikä vanha rakkaus ruostu.

Jenkkaa ja purpuria tanssittiin myöskin. Helkalle oli uutta nähdä, miten vakavasti kansa kävi tähän toimeen. Tanssioitten rautanauloilla varustetut korot kopsahtivat tahdinmukaisesti lattiapalkkia vastaan, ikäänkuin varstanlyönnit riihtä puidessa, eikä ainoatakaan hymähdystä näkynyt heidän huulillaan, huvi oli ikäänkuin tosi työtä, ja sitä täytyi tehdä oikein juurta jaksain.

Tanssin ja leikkien välillä juotiin virkistykseksi vaahtoavaa kotona valmistettua kaljaa, ja kun viulunsoitto lakkasi ja väki poistui seinänvierustoille istumaan vähän levähtääkseen tanssin perästä, tarjottiin kukkurallisista vadeista pannukaakunpaloja ja suuria nisuvoileipiä, joiden päällä oli juustoa ja lihaa. Kun Lotta täti piti pitoja, olivat vieraanvarat runsaat kaikin puolin. Koko ajan oli emäntä itse saapuvilla; hän katsoi, että jokainen sai tarpeeksi osaa antimista, ja sillä välin hän jutteli vieraittensa kanssa. Keskellä vilinää hänen komea vartalonsa yhäti näkyi milloin missäkin päin, ja ystävällinen hymyily riitti häneltä jokaiselle.

Kellon lähetessä kymmentä lakkasivat viulunsoittajat soittamasta ja tanssi taukosi. Lotta täti astui taas lattian keskelle ja kiitti hyvästä seurasta. Tämä oli viittaus siihen, että oli aika lähteä, ja sillä välin kuin väki tunkeusi sanomaan hyvästi emännälleen, oli Vihtori pannut toimeen ilotulituksen. Auringoita, tähtiä ja säkenöitseviä raketteja näkyi vieraille, kun he valaistusta juhlasalista astuivat ulos hämäränä elokuun-iltana. Tämä oli kaunis näkö, ja Lotta täti, joka piti paljon tuollaisista odottamattomista huvituksista, oli varsin ihastuksissaan; vieraat katsoivat sitä melkein kuin jotakin taikatemppua.

Kun talon alustalaiset kaikki olivat lähteneet kotia päin, tarjottiin illallista ylhäällä suuressa ruokasalissa, jossa Lotta täti yhäti väsymättömän hyväntahtoisena piti emännyyttä valosta, hopeasta ja kristallista säteilevän pöytänsä ääressä. Vihtori, joka ei milloinkaan unohtanut olla kohtelias, kantoi ruokaa lautasilla sekä vanhoille että nuorille. Aina oli hänellä lasi, lautanen tai veitsi tai haarukka käsissään, kun hän juoksenteli edestakaisin.

— Onnellinen hän — sanoi Heikki hiljaa Gerdalle — mitäpä antaisinkaan, jos voisin liikkua niin sujuvasti kuin Vihtori. Ujous on vaivannut minua aina lapsuudesta asti, ja minun karhumaiset liikkeeni loukkaavat kyllä niitä, joiden kanssa olen tekemisissä, sen tiedän varmaan.

— Ei käytöksesi ainakaan loukkaa vanhoja ystäviäsi — sanoi Gerda katsoen vilpittömällä luottavaisuudella häneen. — Vihtorilla on nyt se lahja, mutta sinulla on niin monta muuta, joita me kaikki ymmärrämme arvossa pitää. On niin hauskaa, kun taas saamme pitää sinua, Heikki hyvä, kotona!

— Kiitoksia niistä sanoista, Gerda! — Heikin viisaat, ruskeat silmät säteilivät. — Etkö halua mitään, Gerda, siellä on niin maukkaita hedelmiä jälkiruoaksi?

— Kyllä, tuoppas minulle päärynä ja muutama keltainen luumu, ne ovat kovin hyviä — sanoi hän, ja tuo roteva nuorukainen lähti pois. Hän oli ujo kuten poikanen, mutta voimakas ja vakava kuten kypsynyt mies, ja Gerda katsoi ihaellen hänen jälkeensä.

Kohta illallisen päätyttyä käskettiin ajaa vaunut esiin, ja kaikki vieraat sanoivat hyvästi, paitsi Meeri ja Helka. — Minun pikku apulaiseni — sanoi Lotta täti, — jäävät tänne yöksi, kuten on suostuttu, ja saavat maata ihailemassaan viheriässä kammarissa. — Tämä sijaitsi vieraskammarin ja emännän huoneen välissä ja oli pieni sievä huone, jonka seinät olivat meriviheriät, uutimet raskaasta viheriästä silkistä ja tuolien päälliset samoin viheriästä kirjaillusta silkkikankaasta. Pukeumapöydän yläpuolella riippui peili, jonka kehykset olivat komeasti veistoksilla koristetut, ja kapealla pöydällä oli hopeainen neulavati ja koko joukko hajuvesipulloja. Molemmissa mahonkisängyissä oli viheriät silkkipeitteet ja viheriät silkki-uutimet, jotka putoilivat syviin laskoksiin verhoten vuoteet muinais-ajan tapaan.

Kaikki siellä sisällä oli Lotta tädin iso-äidin aikaista, ja koko huonekaluston oli tämä tuonut mukanaan ranskalaisesta kodistaan. Vähäisen, erilaisilla puulajeilla koristetun piirongin yläpuolella riippui seinässä hänen kuvansa nuoruuden ajoilta; pastellimaalaus, joka esitti nuorta ihanaa naista, jolla oli puuteroitut hiukset ja kaulassa jalokivikoriste. Sormi huulillaan näytti hän salavihkaa, mutta veitikkamaisesti katselevan noita kahta pikku tyttöä, jotka nyt riisuivat yltänsä juuri saman pöydän ääressä, missä hän oli pukenut itseänsä hovitanssiaisiin.

— Täällä minä makaan seitsemän untuvapatjan päällä kuten prinsessa, joka sittekin tunsi herneen selkänsä alla! Se vaan on erotus, etten minä tunne mitään hernettä. Eikö olekkin täällä komeaa, Helka? Kun makaan tässä huoneessa, ajattelen aina iso-äiti Etienne-vainajata, ja sitte minä olen kuulevinani, kuinka täällä napsuu joka nurkassa. Vanhat muistot, näes, kulkevat ympäri aaveilemassa hämärässä.

— Hui, oikeinhan sinä minua pelottelet!

— Sinä pieni hupakko, sehän juuri on hauskinta asiassa, että saamme maata itse Santaniemen kummitushuoneessa — vastasi vallaton serkku. — Eikö meillä ole ollut hauskaa tänään? Minä saattaisin puhua vaikka kuinka paljon tänä iltana, ellen olisi niin hirveän uninen. Hyvää yötä, nupukka, uneksi — iso-äidistä! — Meeri kääri kahisevan silkkipeitteen ympärilleen, kääntyi seinään päin ja nukkui jo samassa tuokiossa.

Mutta Helka ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksissaan häälyi kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut päivän kuluessa, ja serkun leikilliset sanat "kummitushuoneesta" kaikuivat vielä hänen korvissaan. Ne kuuluivat niin kamalilta, ja Helka tunsi itsensä levottomaksi. Hänpä sitä paitsi makasi ensi kerran vieraassa paikassa, ja joka ääni, mikä kaikui hänen korviinsa, tuntui vieraalta ja kummalliselta yön hiljaisuudessa.

Koiran haukunta kuului kumeasti heidän huoneeseensa. Olikohan se Heikin suuri valkoinen koira, joka haukkui, — tuo komea eläin, joka seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti yhtä luotettavalta ja uskolliselta kuin hänkin? Mikähän ovi narahti? Nyt varmaankin joku kulki ulkona käytävässä! Ei, kyllä se vain oli mielikuvitusta, kaikki varmaan jo nukkuivat, ja sitäpä hänenkin piti tehdä.

Helka sulki silmänsä päättäen varmasti nukkua, mutta tulevassa hetkessä hän jälleen makasi ihan valveilla tuijottaen valoisaan säteeseen, joka laskeutui suoraan seinällä olevaan kuvaan. Mikähän valo se oli? Se näytti aivan ihmeelliseltä. Vapisevana hän kiipesi vuoteeltaan ja riensi akkunan luo. Siellä ulkona näkyi vanha puutarha kauniina ja rauhallisena, ja täysikuu levitti hopeavaloansa sen ylitse, luoden valosäteen myöskin viheriään kammariin, jossa Helka valvoi. Tämä rauhallinen näkö-ala viihdytti heti Helkan mielen, ja hän palasi takaisin, mutta seisahtui hetkeksi pastellimaalauksen eteen, joka hymyillen näytti noikkaavan hänelle "hyvää yötä". Kun Helka sitte painoi päänsä patjaan, hän tuskin ehti hartaasti rukoilla: "Jumala varjele isää ja äitiä", ennenkuin uni hänet vei höyhensaarille.

Kun tytöt seuraavana aamuna heräsivät, tuli Lotta täti heille hyvää huomenta sanomaan sekä puhumaan hetken heidän kanssaan.

— Noh, miten nyt olette nukkuneet, pikku ystäväni? — kysyi hän ystävällisesti ja istahti vuoteen syrjälle.

— Suloisesti, oikein hyvin! — vakuutti Meeri innokkaasti.

— Sepä hauskaa; tietysti te myöskin olette nähneet unta täällä viheriässä kammarissa?

Helka hymyili. — Kyllä minä uneksin jotakin hauskaa — sanoi hän — mutta nyt en muista mitään.

— Niinpä aina käy — nauroi Lotta täti — iloiset unelmat istuvat piilossa tuolla vuoteen verhoissa, ja niin pian kuin unetar painaa silmät kiinni, lentävät ne alas keveinä, mutta eipä kukaan niitä vielä ole voinut minulle kertoa. Sepä juuri on viheriän kammarin salaisuus.

Krapuretki.

Heikki Furumark tuli joka päivä Kerttulaan, ja Helka piti joka kerta hänestä yhä enemmän. Heikki ei milloinkaan väsynyt leikkimästä lasten kanssa, ja Lilli valitsi hänet heti suosikikseen. Vaikka hän tuntui jotenkin hiljaiselta ja harvapuheiselta, ei hän milloinkaan ollut äreä eikä ynseä, vaan päin vastoin levollisuus ja hyvänsävyisyys olivat hänessä huomattavimpina ominaisuuksina.

Gerdan kanssa hänellä oli paljo keskusteltavaa Dresdenistä, jossa Gerdan oli määrä viettää seuraava syksy ja talvi eräässä kiitetyssä asumakoulussa, ja molemmat he iloitsivat siitä, että välistä saisivat tavata toisiansa siellä vieraassa maassa ja voisivat keskenään jutella kodistansa.

Eräänä päivänä, kun tavallisuuden mukaan Heikki oli Kerttulassa ja he kaikin istuivat verannassa, astui Vihtori sisään. Hän toi terveisiä kotoväeltä sekä ehdotti, että Heikki ja Kerttulan nuoret ajaisivat iltapäivällä pappilaan, jotta yhdessä lähdettäisiin joelle koettelemaan krapu-onnea. Pruustinna kutsui kahville, ja ilma näytti olevan suotuisa.

Ehdotus otettiin tietysti vastaan suurella mieltymyksellä, ja kun Vihtorin kutsumus myöskin ulottui pikku lapsiin, niin ilo nousi ylimmilleen. Niin pian kuin päivällinen oli syöty, rupesi seurue laittamaan itseänsä kuntoon ja etsimään keppejä ja haaveja matkaa varten.

Bruuno oli ajajana vanhoissa, keltaisiksi maalatuissa, nelipyöräisissä ajoneuvoissa, joita käytettiin ainoastaan silloin, kun koko lapsilauma oli mukana, ja Heikki ajoi Gerdan kanssa Lotta tädin pienissä vaunuissa. Matka kului nopeaan iloisesti juteltaessa, kunnes ehdittiin pappilaan, johon hevoset jätettiin. Vaan nuoriso lähti kravunpyydyksineen, kahvipannuineen ja leipäkoppineen niitylle, jonka läpi vähäinen joki luikerteli.

Tultuansa perille hajaantui seura eri ryhmiin. Osa siitä lähti panemaan syöttejä keppeihin ja laskemaan niitä pitkin joen vartta, toiset menivät valitsemaan sopivaa paikkaa, johon asettuisivat kahvia keittämään. Muutamia nokisia kiviä, joita ennenkin oli tällaisissa huvitilaisuuksissa käytetty, asetettiin tilapäiseksi takaksi, ja kuivista risuista ja katajasta laittoivat tytöt pian iloisen tulen pannun alle.

— No Helka, jätä nyt kyökkitoimet hetkeksi ja tule minun kanssani — huusi Freedrik; ja serkku, joka ei milloinkaan ennen ollut kravustusta nähnyt, oli heti valmis noudattamaan hänen pyyntöänsä. Suurella jännityksellä katseli Helka nyt, miten Freedrik varovaisesti laski haavin alas veteen ja nosti sen nopeasti ylös. Tuossa meni aika junkkari pohjaan, mutta kaksi makasi kuitenkin verkossa vuoroin aukaisten ja sulkien saksiansa.

Hyi, miten rumia ne olivat! Helka pelkäsi niitä niin, että hän kirkasi, kun serkku tarttui niitä niskaan viskatakseen ne koppaan; mutta hauska oli kuitenkin katsella ja nostaa keppiä kepin perästä. Onneksi oli joessa niin paljo krapuja, että harvoin pyydyksiltä palattiin ilman täysinäistä koppaa. Freedrik ja Heikki olivat levollisimmat, ja heillä oli aina paras onni. Bruuno oli liian liukas liikkeissään, ja Meerin sekä Elman oli laita samoin, joten he useimmiten pelottivat suurimmat kravut mutaan takaisin. Lapset myöskin ilohuudoillaan pelästyttivät noita vauhkoja eläviä.

Vihtori oli mainio isäntä. Aina hän oli valmis parantamaan rikkunutta haavia tahi asettamaan uutta keppiä kuntoon; sitäpaitsi hänellä oli aikaa auttaa Gerdaa, joka oli ottanut koko kahvikomennon haltuunsa. Herra Kontio sitävastoin loikoili ruohostossa ja lausui runoja toisen toisensa perästä mukaan otetusta runovihosta.

Valkoinen pöytäliina levitettiin nurmelle, ja sitte rupesi Gerda ottamaan esiin koppien sisällystä. Kuppeja, sokeria ja kermaa lukuunottamatta oli siinä pehmeätä leipää, korppuja, mustikka-paistosta, hunaja— ja piparikaakkuja. Pruustinna tiesi kyllä, mikä nuorille hyvältä maistui huvimatkalla. Gerda nosti varovasti kahvipannun kantta ja tuumi, että se oli jo kyllin kiehunutta, ja pian Vihtorin ääni kutsui innostuneet kravustajat katetun nurmipöydän ympäri sijoittumaan ja siihen asetettuja herkkuja nauttimaan.

Raitis ilma antoi hyvän ruokahalun, ja Vihtori, joka tavallisella sujuvuudellaan hoiteli "kahvi-Kaisaa", sai tavantakaa täyttää tyhjennettyjä kuppeja, sillä välin kuin Gerda levitti voileipiä ruokahaluisille lapsille.

— Tämä tosiaankin on hauskaa — sanoi Heikki laskeutuessaan alas nurmelle levitettyjen vaippojen päälle. — Vahinko, ettei minulla ole mukana valokuvauskonetta, olisinhan voinut ikuistuttaa teidät kaikkityyni siinä, kun istutte kahvipöydän ympärillä. — Vihtori ei puhunut mitään, vaan otti äkkiä pienen kirjan taskustaan ja piirsi reippaasti onnistuneen kuvan nurmikolla istuvasta seurasta.

Lapset, Bruuno ja Elma palasivat pian jälleen joelle kravustamaan, mutta toiset jäivät leirivalkean luo, joka vielä hiljakseen paloi. Iltapäivä oli tyven ja kaunis, joen toisella puolella leikkasi pappilan väki suviviljaa ja haravoitsi sitä kokoon pieniksi kuhilaiksi. Työntekiöitten laulu ja puhe kuului heleänä kirkkaassa, tyvenessä ilmassa. Kaikki oli niin kaunista ja sopusointuisaa, mutta kuitenkin tuntui vieno syksyn suruvoittoisa tuulahdus liehuvan läpi luonnon. Kenties se vaikutti seuraankin, koska se kävi yhä hiljaisemmaksi. Jokainen nähtävästi vaipui omiin ajatuksiinsa.

— Tästä kuukauden perästä olen jo Dresdenissä — sanoi Gerda katsellen haaveksivasti eteensä.

— Ja me olemme keskellä koulu-olojamme — lisäsi Meeri. — Mitä sinä, Vihtori, aiot toimittaa tänä syksynä?

— Aion käydä taideyhdistyksen piirustuskoulua. Tiedäthän, että aina olen halunnut taiteilijan uralle, mutta isäni tahtoi, että ensin tulisin ylioppilaaksi; vaan nyt olen vapaa seuraamaan omaa taipumustani.

— Ja jonakuna päivänä hämmästytät meitä sillä että lähdet ulkomaille ja palaat suurena taiteilijana — virkkoi Freedrik nauraen.

— Silloin minä maalaan uuden alttaritaulun kirkkoomme; vanha taulu tummine kuvineen on jo kauan ollut silmätikkunani.

— Hyvä vain, kunpa minullakin olisi tulevaisuuteni ohjelma noin selvillä!

— Oohoh, sinä Freedrik, joka aina olet ollut niin erittäin päättäväinen?

— En voi saada selville, mihin minun tulee pyrkiä. Opin-uralle minä kaiketi sentään viimeksi joudun.

— Sinä kyllä lopetat urasi tulemalla kasvitieteen professoriksi meidän yliopistoomme — ennusti Heikki.

— Minä olen tuuminut tulla kansanopistoon opettajaksi, taikka kentiesi minä haen opettajaksi johonkin seminaariin — sanoi herra Kontio kainolla itsetietoisuudella, katsoen huoaten Gerdaan.

— Minä ajattelen tulevia oppilaita, joita kuvittelen saavani hyvin paljon, kun nyt ensin Dresdenissä tulen oikein varmaksi saksankielessäni.

— No sitä voimme toivoa; minä näen sinut jo vapaudestasi nauttivana naisena, lyhyttukkaisena ja prillit nenällä — sanoi Freedrik, silitellen hyväilevästi sisarensa vaaleita kiharoita. Hän oli kuitenkin kaikin puolin ylpeä sisarestaan.

— Niin pian kuin koulunkäyntini lopetan, lähden minä Ruotsiin tullakseni taitavaksi voimistelunopettajaksi. — Meeri nosti kerskaillen pienen pystynenänsä ilmaan. — Kyllä minä sitte ilmaiseksi hieron, nipistän ja koputan teitä kaikkia voimieni takaa.

— Kiitos hyvästä lupauksestasi! — sanoi Freedrik hymyillen. — Mutta mitä sinä, Vihtori, tuumaat, sinä varmaankin uneksit jotakin kaunista taiteilia-unelmaa?

Nuori ylioppilas hymyili. — Olisipa ihanaa voida saada aikaan taideteos niin suurenmoinen ja vaikuttava, että jokainen katselia ihastuneena seisahtaisi sen eteen — huudahti hän innostuneena.

— Niin, siten sinä myöskin tuottaisit kunniaa maallesi — sanoi Freedrik. — Minä en voi ajatella mitään ihanampaa, kuin saada koko voimallani tehdä työtä isänmaan puolesta. Sitä vasta elämäksi saatan sanoa!

Helka katsoi ihaellen serkkuansa.

— "Maan eestä kuolisitko tään?" — sanoi Heikki hiljaa.

— Onko se sinun tulevaisuutesi päämaali, veliseni? — Freedrik laski hymyillen käsivartensa tuon rotevan nuorukaisen olalle.

— En tiedä, ansaitsisinko niin ihanan onnen osakseni — vastasi Heikki miettiväisenä — mutta sen tiedän, että rakastan isänmaatani enemmän kuin itseäni sekä että tahtoisin sitä palvella voimieni takaa. "Maani lähinnä Jumalaa" on hyvä mielilause.

— Entä koti? — kysyi Gerda lempeästi.

— Kodin suljen hartaimmasti isänmaanrakkauteeni — vastasi Heikki levollisella, luotettavalla tavallaan.

— Olemme saaneet viisisataa krapua — huusivat lapset — Bruuno on ne jo jakanut ja Elma lähetti toiset puolet pappilaan, sillä pruustinna täti on luvannut keittää ne illalliseksi.

— Ajatelkaa, kuinka me olemme laiskotelleet, olemme vain haaveilleet täällä aikamme hukkaan — sanoi Freedrik. — Nuo toiset saavat nyt ottaa suurimmat kiitokset kaikesta.

— Mutta tämä on ollut hyvin suloinen hetki — sanoi Gerda katsellen haaveilevasti ympärilleen.

— Nimitämmekö tätä paikkaa "unelmien kummuksi?" — kysyi Vihtori, ja kaikki pitivät nimen erittäin sopivana. Sitte tytöt rupesivat asettamaan kahvikuppeja ja vateja koppiin, sillä välin kuin pojat kokosivat haavit ja kepit. Kaipauksella lähdettiin joen rannalta hauskasta leiripaikasta, jossa äsken niin monta valoisaa tulevaisuuden suunnitelmaa oli tehty.

Pappilassa oli illallispöytä katettu, kun huvimatkailiat ehtivät perille, ja kukkuralliset vadit keitettyjä krapuja kannettiin kyökistä sisälle. Nyt syötiin ja juteltiin aikalailla, ja kun hevoset vihdoin ajettiin portaitten eteen, oli kuu jo noussut taivaalle.

— Meillä on ollut kovin hauska matka — sanoi Helka kotiin tultuansa.

— Niin, se täytyy myöntää — sanoi Meeri ja suuteli äitiänsä, joka oli istunut valveilla heitä odottamassa.

— Jos huomenna sataa, niin meidän täytyy kuivata viimeiset kukkasemme.

— Niin, sen teemmekin, ja iltapäivällä minä lähden lukemaan sokealle Leenalle; hän ilostuu aina, kun minä tulen — sanoi Helka.

Rouva Bergendahl noikkasi hyvästi. — Kuusimäen muori on ollut täällä sillä aikaa kuin te olitte poissa. Muija näytti varsin reippaalta ja toi suuren tuokkosellisen mustikoita teille kiitokseksi hyvästä avusta, jota hän teiltä sai sairautensa aikana. Lapset olivat ahkerasti poimineet marjoja ja kaikin he olivat teihin kovin ihastuneet.

— Me olemme sentään varsin vähän voineet tehdä heidän hyväkseen — sanoi Gerda.

— Tyttöseni, ei se riipu avun suuruudesta, vaan tavasta, miten apua annetaan — vastasi äiti lempeästi. — Vesipikaria Jeesuksen nimessä Hän ei jätä palkitsematta.

Kun Helka painoi päänsä patjaan, ajatteli hän: — Pieni rakkauden työ tehty siinä, missä sitä voi tehdä, on kaiketi myöskin kansan ja isänmaan palvelemista, josta äsken niin kauniisti puhuttiin siellä rannalla. — Hän ei sitä vielä oikein täydellisesti ymmärtänyt, mutta kyllä kaiketi asia kuitenkin oli juuri sillä tavalla.

Syksy ja hyvästit.

Päivät olivat vielä valoisat ja kauniit, mutta aamut sumuiset ja illat pimeät. Vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut, että kesää olisi kestänyt, täytyi kuitenkin huomata, että syksy teki tuloa.

Kerttulan puutarha oli mitä ihanimpia hedelmiä täynnä, omenia, päärynöitä ja luumuja kaikenvärisiä ja -muotoisia. Varstojen pauke kuului luhista, ja puolukan kyljet hohtivat punaisina metsänrinteillä.

Nuoriso hyörieli ympäri maita ja metsiä tavallisuuden mukaan, nauttien maalais-elämän ihanaa vapautta. Jokainen tunsi, että tämä aika pian oli loppuva; keskellä iloa tunkeusi sydämiin surun voittoisa tunne, joka hiipi sinne, kuten luontoon tuo sininen usva, joka tavan takaa kääri seudun hentoon harsoonsa.

Vanhalla Marilla oli täysi työ, joutuakseen käyttää syksyn runsaita tuotteita, ja tytöt auttoivat häntä uskollisesti herneitten silpomisessa, papujen kuivaamisessa ja omenien kuorimisessa. Hauskempaa työtä heillä kuitenkin oli puutarhassa, jossa saivat koota puitten runsaat hedelmät. Lapsilla oli jonkunlainen pelon-alainen kunnioitus Piilin muijaa, puutarhan vanhaa, harmaatukkaista ja teräväsilmäistä hoitajaa kohtaan. Helkan oli kuitenkin jo alusta onnistunut voittaa muijan suosio jollakin pienellä avuliaisuuden osotuksella, ja tätä muija palkitsi tuon tuostakin kauniilla kukalla, hyvällä omenalla tai päärynällä ja välistä maukkaalla porkkanallakin, joka ei myöskään ollut ylenkatsottava. Vaikka vanha Piilin muija ulkomuodoltaan olikin vähän karkea ja jäykkä, oli hän kuitenkin suuri kukkien rakastaja. Hän vartioitsi jokaista pientä nuppua, ikäänkuin se olisi ollut hänen silmäteränsä, ja hänen ihastuksensa jokaisesta kukasta, joka puhkesi, oli oikein liikuttava. Hedelmien alas-otossa oli muija kuitenkin nuorison avusta hyvin kiitollinen, ja tavallisesti Bruuno silloin kävi työn etupäässä. Hän oli väsymätön seisomaan tikapuilla ottamassa hedelmiä alas, sillä välin kuin tytöt poimivat koppiinsa, mitä maasta ylettyivät saamaan. — Kauneimpia omenia täytyy varjella kuten jalokiviä — sanoi Piilin muija, eikä hän itse koskenut niihin, ellei hänellä ollut villasormikkaat kädessä.

Kun viimeiset hedelmät otettiin alas ja ravistettiin puita, koska oli vaikea ulettua niihin, silloin lapset riensivät maasta poimimaan kaikki omenat ja päärynät. Ne, joita ei pistetty koppiin, katosivat erinomaisen nopeasti heidän terveitten hampaittensa väliin. Heidän pienet vatsansa näyttivät olevan pohjattomia, milloin puutarhan herkkuja oli tarjona, niin vakuutti ainakin asessori Bergendahl, ja sitä eivät lapsetkaan voineet kieltää.

Kun hedelmät olivat otetut alas, järjestettiin ne huolellisesti suuruutensa, kypsyytensä ja säilyväisyytensä mukaan suuriin, mataliin koppiin. Melkoiset määrät myytiin kaupunkiin hedelmäkauppiaille, osa määrättiin syötäväksi syksyn kuluessa ja loput talletettiin omenakammarissa talven varaksi.

Helkan mielestä oli mitä hauskinta kulkea omenakammarissa, jonka ilma oli täynnä hedelmäntuoksua, ja tarkastella noita erilaisia hedelmiä, jotka olivat hänen enonsa ylpeytenä. Siellä oli päärynöitä nyrkin kokoisia, sekä punaisia, keltaisia ja viheriäisiä luumuja, niin herkullisia, että oikein oli vähällä syödä niitä liiaksi. Ulkona kurkkupenkereet vivahtivat viheriäiseltä ja keltaiselta, ja meloonit riippuivat keltaisina, suurina kuten lapsen päät, villavilla varsillaan, tuuheiden lehtiensä välissä. Niin, oli se Kerttulan puutarha oikea paratiisi!

Asessorin rouva istui päiväkaudet ompelukoneen ääressä, sillä paljo oli, jota täytyi parantaa, ja myöskin oli uutta ommeltavaa ennen lasten lähtöä kouluihin, joten hänen ahkerat sormensa olivat lakkaamatta toimessa. Miina neitsy kantoi pakan toisensa perästä tärkättyjä ja silitettyjä häikäisevän valkoisia paitoja sisään silityskammiosta; kaiken täytyi olla kunnossa lukukauden varalle, joka nyt läheni suurin askelin. Gerdan matkaa varten oli myöskin paljo hommaa; hänen piti matkustaa muutamia päiviä ennen kuin muut. Kaikki ilmaisi pian tapahtuvaa poislähtöä, kaikki kertoi että tämä iloinen piiri kodin helmasta kohta hajaantuisi. Nuorista oli ainoastaan herra Kontio jäävä Kerttulaan Haaraldin ja Pentin opettamista varten.

Mutta alhaalla kalastajamökissä oli toinen matka tulossa. Siellä nimittäin makasi vanha Leena lievänlaisessa kuumeessa, joka kulutti hänen heikkoja voimiansa, ja lääkäri, joka oli kutsuttu sairaan luo, ei antanut mitään paranemisen toivoa. — Hän sammuu kuten loppuun palanut kynttilä — sanoi lääkäri.

Joka päivä kävi joku talosta tuossa pienessä mökissä. Kaikki pitivät muijasta, ja aina hänen kurttuisilla kasvoillaan näkyi sama lempeä, kiitollinen ilme.

Leenalla ei ollut monta sanaa sanottavana ystävilleen, mutta hän tunsi heidät kaikki käynnistä, askeleitten äänestä ja tavasta millä he tarttuivat oven ripaan, ja kun Helka tuli, tahtoi Leena kuulla jonkun virren tai raamatusta muutaman värsyn. — Se virvoittaa sieluani ja tulee evääksi pitkälle matkalleni — oli hänen tapana sanoa.

Jooseppi ukko kulki surullisena ulos ja sisälle jälleen, ja ruoka seisoi usein liikuttamatta toisesta ateriasta toiseen. Kaikki oli hiljaista tässä matalassa majassa, jossa odotettiin korkeinta käskyä, mikä pian tulikin.

Kun rouva Bergendahl ja Helka sekä Meeri eräänä päivänä astuivat mökkiin, näyttivät Leenan kasvot tavallista kalpeammilta ja ikäänkuin kirkastetuilta. Kuolema oli selvästi painanut leimansa hänen otsalleen.

— Miten Leena tänään voi? — kysyi asessorin rouva osaa-ottavasti ja kumartui vuoteelle päin.

— Luulen, että pian saan muuttaa — vastasi vanhus. — Kentiesi rakkaat nuoret neidit saavat ikävän muiston elin-ajakseen, jos ovat täällä, kun minä nukun?

— Täytyyhän meidän kaikkien kuolla, sekä nuorten että vanhojen — sanoi rouva Bergendahl vakavasti. — Leena rakas, olethan sinä tyytyväinen lähtemään?

— Olen, olen, sen tietää kyllä Jumala, minun Vapahtajani — huokaili muija.

Hän makasi kauan ääneti, kädet ristissä rinnalla, ja läsnä-oliat tuskin uskalsivat hengittää, jotta eivät häiritsisi sielun lentoa ruumiin kahleista.

— On niin valoisaa — sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa. — "Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene rauhaan" — sanoi hän ääneensä ja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.

Rouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei sykkinyt enää.

— Nyt on Leena näkevä — sanoi hän juhlallisesti. — Sinä olet hänen lunastanut, Herra, Sinä uskollinen Jumala.

Puoli tuntia tämän jälkeen kulki äiti molempien tyttöjen keralla hiljakseen puiston läpi; asessorin rouva oli vakaa, ja nuoret hyvin liikutettuina.

— Olisitteko mieluummin lähteneet ennen loppua? — kysyi äiti ystävällisesti.

— Oi ei, äitini — sanoi Meeri nyyhkyttäen — olihan suloista nähdä Leenan nukkuvan aivan kuten väsynyt lapsi; en milloinkaan unohda tuota hetkeä.

Myöskin Helkan kyyneleet vierivät taajaan, ja hän sanoi:

— Kun olin pieni tyttö, näin nuoremman veljeni pantavan mustaan arkkuun, ja siitä asti olen kammolla ajatellut kuolemaa, mutta Leenan loppu karkoitti minusta tuon pelon, sen tunnen varmaan.

— Autuaat ovat ne, jotka Herrassa nukkuvat, — sanoi rouva Bergendahl. — Uskon voimalla pitäen kiinni Jeesuksesta käy matka turvallisesti pimeän virran yli tuntemattomaan maahan. Missä paras ystävämme on, siellä emme milloinkaan voi tuntea itseämme yksinäisiksi emmekä vieraiksi, ja sen tiesi vanha Leenakin.

— — — — — — — — — — — — — — — —

Seuraavana sunnuntaina kätkettiin sokean ruumis kirkkomaan helmaan, ja Kerttulan nuoret koristivat haudan syksyn kauneimmilla kukilla. Tämä oli heidän kiitollisuutensa vanhan Leenan hurskaasta uskosta ja iloisesta tyytyväisyydestä, jonka hän oli jättänyt heille noudatettavaksi esimerkiksi. Maallisessa pimeydessään oli hän saanut olla monelle tien-oppaana taivaan iankaikkiseen valoon. Monet hyvät aikomukset mielessä palasivat nuoret haudalta. He toivoivat vain, että työssä ja toimessa saisivat niitä toteuttaa.

Ei siemen rakkauden Jää multahan milloinkaan, Kevät kerran nostavi sen Sadon kultia tuottamaan.

Tämä sunnuntai oli viimeinen, jona Gerda tällä erää oli kotona, ja hiljainen vakavuus vallitsi koko talossa. Lotta täti tuli hänelle sanomaan jäähyväisiä ja toi hänelle lahjaksi mitä somimman matkasälykön, joka sisälsi kaikkea, mitä mahdollisesti tarvittiin matkalla. Siinä oli kammat, harjat, neulat, sakset ja langat y. m., ja kaikki niin hienoa ja sievää, kuin tädin aina oli tapana hankkia, milloin hän lahjoja antoi. Myöskin Vihtori ilmaantui, tuoden tuoksuvan, ruusuista ja reseedoista tehdyn kukkavihon Gerdalle, jolle hän sitä paitsi piti pienen puheen, kiittäen häntä hyvästä seurasta kesän iloisina päivinä.

Kaikki kodissa koettivat sulostuttaa Gerdan viimeistä yhdessä-oloa kotolaisten kanssa. Jokainen tahtoi osottaa hänelle jonkun pienen palveluksen, ja illalliseksi valmistettiin pelkkiä hänen mieliruokiansa. Aikaisin seuraavana aamuna tuli hänen lähteä asemalle, ja sen vuoksi hän jo illalla sanoi hyvästi lapsille, istuen hetken jokaisen vuoteen ääressä; mutta ennenkuin hän läksi pois, palasi hän vielä kerran Lillin vuoteen luo.

— Katsoppas, äiti, hän makaa jo niin makeassa unessa, pieni käsi posken alla — kuiskasi hän. — Kuinka suloinen hän on, tuo pieni kulta, aivan kuten hieno, kaunis kukka.

— Niin, hento pieni taimi tosiaankin — vastasi äiti.

— Miten äiti tarkoittaa?

— Että meidän nuorimpamme on kallis laina, jonka minä pelkään Herran piankin vaativan takaisin; mutta älä itke, tyttöseni, kaikki on Jumalan hallussa. Hän antaa ja ottaa sen mukaan kuin meille parasta on. Hänen suojaansa jätän nyt myöskin sinut, ja ole varma siitä, että äitisi rukoukset seuraavat sinua joka päivä siellä vieraassa maassa.

Gerda kietoi hellästi käsivartensa äidin kaulan ympäri, ja kun hän illalla nukkui, oli hänen pään-aluksensa kyyneleistä kosteana.

— — — — — — — — — — — — — — — —

Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaana, kun Rusko ja Oiva kaappivat maata portaiden edessä. Kastehelmet kimaltelivat kukkasissa ja puissa, ja elämä heräsi vähitellen unen helmoista päivän työhön. Äiti kaasi kahvia kuppeihin ruokasalissa, ja isä oli jo matkapuvussaan; täytyi kiirehtiä, jotta jouduttaisiin aikanaan junalle. Siellä tuli Bruuno puoli unisena aika kopinalla alas ylikerran portaita, ja herra Kontio ilmaantui myöskin, takki visusti napitettuna ylös asti, tavallisuuden mukaan. Ei kukaan tahtonut olla sanomatta jäähyväisiä Gerdalle.

— Hyvästi, hyvästi, onnellista matkaa! — huusivat verannassa kaikki yhdessä; ja Gerda viipotti nenäliinaansa siellä kun hän istui isänsä vieressä vaunuissa, mutta vastata hän ei saattanut. Nyt hoputettiin hevosia, vaunujen pyörät vierivät ratisten santaisen pihan yli, ja hetken perästä matkustajat näkyivät alhaalla lehtokujassa katoavana tummana pilkkuna vain.

— Nyt Gerda käy niin pieneksi, niin pieneksi — huusi Ester, jonka oli onnistunut herätä ja päästä esiin sängystänsä juuri siksi kuin Gerda lähti.

— Niin, etäisyys vähentää, se on luonnon laki — sanoi herra Kontio.

— — — — — — — — — — — — — — — —

Tuskin oli viikko kulunut Gerdan lähdöstä, kun jo taas laitettiin toisten lasten matkasäkit ja laukut kuntoon, ja silloin oli heidän vuoronsa sanoa hyvästi kaikille mielipaikoille sekä lehmille, hevosille ja kanoille. Niitähän ei saataisi nähdä ennenkuin jouluna, ja siihen oli vielä niin hirveän pitkä aika.

Helka ajatteli onnellista kesäänsä ja kävi alakuloiseksi. Hänen oli myöskin ikävä lähteä, vaikka hän niin mielellään tahtoikin jälleen nähdä isää ja äitiä.

Sitte tuli viimeinen päivä. Heidän piti matkustaa höyrylaivalla kello yksitoista, ja sen vuoksi vanha Mari valmisti vahvan aamiaisen, sillä välin kuin asessorin rouva laittoi voileipiä eväskoppaan.

Bruunolla ja Meerillä oli täysi työ saada matkalaukkunsa kiinni, sillä niin täyteen oli niihin ahdattu päärynöitä, omenoita ja muita herkkuja — ainahan matkoilla tulee hyvä nälkä. Freedrik pisti reppuunsa muutamia kirjoja luettavakseen, ja Helka sitoi vihoksi joukon kukkia, jotka Piilin muija omakätisesti oli hänelle antanut. Tämä oli ystävyyden osotus, jota Helka täydellisesti ymmärsi pitää arvossa. Jokaisella oli kiire viimeiseen asti, ja heitä täytyi vielä hoputtaa, jotta eivät myöhästyisi. Oi tuota rakasta kotia, kovinpa vaikea oli siitä erota!

Vihdoinkin lähti koko seurue alas laiturille, missä pikku Janne jo istui odottamassa, ja hänen äitinsä kyynelsilmin oli katselevinaan höyry-alusta, jotta poika ei huomaisi, kuinka vaikea hänen oli erota lapsestaan. Olihan hänellä suuri ilo siitä, että Janne pääsi kaupunkiin ja sai ruveta koulua käymään ja oppimaan, eikä hän milloinkaan kyllin saattanut kiittää nuorta herrasväkeä siitä huolenpidosta, mikä heillä oli ollut hänestä, mutta ero tuntui vaikealta sentään. Hän oli kuitenkin levollinen poikansa puolesta, kun hän katsoi Freedrik herraa, joka oli ottanut Jannen erityiseen hoitoonsa ja suojaansa; hän kyllä oli pitävä lapsesta huolen myöskin matkalla, sen hän varmaan tiesi.

Paljo sanottavaa oli vielä viimeisessä hetkessä, mutta kuitenkin jäi suurin osa sanomatta, sillä tuolla tuli jo laiva, ja täytyi kiirehtiä siihen, jotta ei se jättäisi.

— Monet tuhannet kiitokset, rakas eno ja täti — kuiskasi Helka kyynelsilmin.

— Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi jouluksi!

— Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!

— Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää vaippa hyvin hänen ympärilleen, jos merellä puhaltaa. — Jumala teitä suojelkoon, rakkaat lapset!

— Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! — kuului vuorotellen laiturilta ja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja Meeri seisoivat käsitysten. Freedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa takaa. Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan, ja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä pitemmäksi. Vielä kerran heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi vanhemmille ja siskoille sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin surullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti, rannat liukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti rakasta Kerttulaa.

Kaupungissa.

Nyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat lehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta, pilviseltä taivaalta. Mennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten unennäkö kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt aina riippui torien ja katujen yli.

Sisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat olivat jo paikoillaan ja matot lattialla lämmittämässä. Helkan isä, kasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa. Siinä oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri asui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena orpanat olivat asuneet vieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi huoneita, mutta kun Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset kotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.

Helkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä seuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui, ikäänkuin he olisivat tulleet kodista kotiin.

Pikku Roosa täti, joka aina kärsi hermo-päänsärkyä ja alituista katarria, ei tosin ollut heidän levollinen, väsymätön, rakastettu äitinsä, mutta hän kulki kuitenkin ympäri hellän levottomana, huolehtien siitä, miten hän voisi asettaa kaikki oikein hauskaksi heille. Sen vuoksi he pitivät häntä oikein sydämmestään hyvänä, ja kasööri Lange, joka oli mitä rauhallisin ja hiljaisin ihminen, ei tehnyt haittaa matosellekkaan, niin vakuutti ainakin Meeri.

Helkan koti oli aina ollut kovin hiljainen, ja rouva Lange oli usein huolehtinut sitä, että hänen tyttärensä kaipasi ilostuttavaa seuraa. Siitä syystä hän nyt oli mielissään, kun talossa oli vilkasta elämää. Myöskin silloin, kun hän särkevin ohimoin makasi sohvallaan, iloitsi hän kuullessaan nuot nuoret hilpeät äänet ruokasalista, joka oli perheen tavallinen kokoushuone.

Päiväjärjestys oli yksinkertainen ja säännöllinen.

Kello 1/2 7 soi herätyskello armottomasti poikain huoneessa, ja samaan aikaan tuli vanha uskollinen palveliatar Vappu tyttöjen kammariin. Meeri nousi heti vikkelästi vuoteeltaan, mutta Helka rukoili surkeasti: — viisi minuuttia vielä, vaan viisi minuuttia, — ja Bruuno nukkui säännöllisesti, niin pian kuin pikku herättäjä oli soinut loppuun asti, ja sitte oli veljellä vastus saada hänet hereille.

Kahvin juonti ruokasalissa kävi kiireimmän kautta, ja sitte kuljettiin sumussa ja sateessa tai auringonpaisteessa pitkä matka yhteiskouluun. Aamiaiseksi nuoret tulivat sitte kotia hyvin nälkäisinä ja virkistyneinä aamupäivän oppitunneista. Roosa täti oli silloin jo ylhäällä ja puettuna, piti heille ahkerasti seuraa ja kuunteli tarkasti ja mieltymyksellä heidän vilkasta keskusteluaan. Hänelle saattoi kertoa pienimmästäkin asiasta, sen lapset kyllä tiesivät, sillä niin oli Helkankin tapana aina tehdä.

Päivällisen jälkeen, joka aina oli maukas ja hyvin valmistettu, sillä vanha Vappu oli mainio keittäjä, istuttiin lukemaan seuraavan päivän läksyjä; niin tekivät kaikki muut, paitsi Bruuno, joka säännöllisesti meni kävelemään hämärässä naapuritalon poikien kanssa. Freedrikin täytyi ehtimiseen muistuttaa veljeänsä ehdoista, jotka edellisenä kesänä olivat tuottaneet hänelle monta ikävää hetkeä.

Iso veli oli oikea kirjatoukka, eivätkä läksyt milloinkaan häneltä joutuneet unohduksiin. Meerillä oli hyvä pää, hän käsitti helposti opittavansa, eikä hänen siis tarvinnut paljon aikaa panna luettavaansa; Helka ei oppinut yhtä pian, mutta oli tavattoman tunnollinen oppilas, jonka kunnianhimo ei sallinut hänen jäädä muista kumppaneistaan jälkeen.

Kello kahdeksan syötiin illallista, ja kun pöydästä oli ruoka viety pois, istuttiin vielä tunnin verran yhdessä juttelemassa, ennenkuin erottiin ja sanottiin hyvää yötä toisilleen, sillä "aikaisin ylös aamulla ja varhain vuoteelle illalla", se oli jokapäiväisenä sääntönä.

Freedrik, jolla oli luokallaan paljo luettavaa, istui kuitenkin mieluummin pari tuntia illalla valveilla, kuin antoi herättää itsensä aikaisin aamulla, sillä hänen oli vaikea uskoa, että pimeällä syksylläkin "aamuhetki on kullan kallis".

Viikko kului ahkerassa lukemisessa, kunnes lauantai-ilta joutui, jolloin pyhäpäivän lepo oli edessä. Tämän vapaan iltapäivän oli Langen nuoriso määrännyt "Lauantaiyhdistyksensä" kokouspäiväksi. Näihin kokouksiin tulivat säännöllisesti Elma ja Stormbomin tytöt sekä väliin myöskin Vihtori. Silloin paistettiin omenia ja syötiin pähkinöitä suunnattomasti, ja kun lamppu sytytettiin, ottivat tytöt esille käsityönsä, jotka olivat aiotut joululahjoiksi kotolaisille. Bruuno veisteli jotakin somaa esinettä samaa tarkoitusta varten, ja Freedrik luki ääneensä. Jos Vihtori oli muassa, leikittiin jonkunlaisia mietelmäleikkejä, koetettiin arvata arvoituksia tahi otettiin selkoa vaikeista laskuista; muutamia kertoja lukukaudessa Vihtori myöskin pani toimeen ja järjesteli kuvaelmia tahi jotakin muuta hauskaa, mitä keksi.

Kaikessa sellaisessa hän oli mestari, ja hänellä oli erinomainen taito saada itsensä toisen näköiseksi kuin hän oli. Poltetulla korkilla kun veti muutaman viivan kasvoihinsa, niin hän oli aivan tuntematon muodoltaan, ja silloin hän tuota pikaa ilmaantui hyytelöryssänä pyttyineen tahi posetiivin soittajana marakatti olalla tahi "arkkiviisujen" laulajana. Kaikkia tuollaisia temppuja suoritti hän niin mainiosti ja niin nauruhermoja kiihottavalla tavalla, että koko seurue taputti käsiään ihastuksesta.

Lauantain iltapäivä oli viikon hauskin hetki; mutta sen kanssa kilpaili sunnuntai-aamu, jolloin heräsi siinä suloisessa tiedossa, että nyt ei tarvinnutkaan heti nousta, vaan sai kääntyä toiselle korvalle ja nukkua vielä hetkisen. Mitä saattoikaan tähän verrata?

Oli niin ihanaa maata siellä ja kuunnella miten valkea räiskyi uunissa sillä välin kuin ajatukset lensivät omaisten luo Kerttulaan. Helka muisteli mielellään sunnuntai-aamuja maalla, jolloin aurinko loi säteitään kukkasiin ja pani kastehelmet kimaltelemaan, ja lapset leikkivät sannoitetun pihan äsken haravoituilla käytävillä, puhtaissa kesäpuvuissaan. Ne, jotka halusivat, saivat lähteä kirkkoon, mutta kotona-oliat kokoontuivat isän ja äidin ympärille kuuntelemaan saarnaa, jota luettiin kirjasta "Evankeliumi lapsille", sillä sitä kaikki lapsetkin niin hyvin ymmärsivät. Pieni Lillikin kiipesi isän tai äidin syliin, eikä hänen mielestään ollut oikein pyhäkään, ellei hän saanut olla kodin jumalanpalveluksessa mukana. Siellä oli niin hiljaista ja rauhallista koko talossa; työväki lähti kirkolle tahi lepäsi viikon vaivoista vapaana, ja työhevoset olivat laitumella. Siellä tunsi, että pyhäpäivä oli lepopäivä sekä ihmisille että eläimille.

Kaupungissa kulki elämä tavallista rataansa melussa ja tohinassa, toinen päivä oli toisensa kaltainen, ja monta koulutoveria löytyi, jotka koko vuotena tuskin kertaakaan olivat käyneet kirkossa, eivätkä he mistään pyhäpäivälukemisesta tietäneet kotonakaan. Rouva Lange jaksoi harvoin itse mennä kirkkoon, mutta hänen miehensä meni säännöllisesti "kahdentoista" jumalanpalvelukseen, ja tavallisesti oli joku nuorista hänen mukanaan. Muut istuivat Roosa tädin luona, jolloin Helka tai Meeri luki ääneensä saarnan; Helka varsinkin oli tottunut olemaan ääneen-lukiana, sillä niin pitkälle kuin hän muisti, oli äidillä aina ollut arka kurkku. Tämä hiljainen hetki kotona muodosti pyhäpäivän myöskin kaupungissa toisenlaiseksi kuin arkipäivät. Kun ilma oli kaunis, menivät nuoret setänsä kanssa päivällisen edellä kävelemään joko Eläintarhaan tahi Kaivopuistoon, jossa saivat ihailla meren suurenmoista kauneutta. Iltasilla oli kasööri Langen tapana soittaa viulua, jota Meeri, joka oli sangen musikaalinen, säesti pianolla. Hän lauloi myöskin veljiensä kanssa yhdessä pieniä kolmiäänisiä lauluja, ja Helka, jolla ei ollut ääntä ja joka ei myöskään ollut oppinut soittamaan, kuunteli hyvin mielellään näitä pieniä taiteilioita.

Rouva Langella ei ollut mitään sitä vastaan, että nuoret joutohetkinään kävivät vieraissa koulutovereittensa luona; mutta halukkaammin hän kuitenkin näki, että he ottivat tovereitaan vastaan kodissa, ja hän oli iloinen siitä, että he siellä viihtyivätkin parhaiten eivätkä usein menneet muualle, elleivät terveytensä vuoksi lähteneet ulos kävelylle.

Meeri ja Iines Stormbom olivat kieltämättä luokan etevimmät terävän käsityksensä puolesta, mutta Helka sai usein kiitosta siitä, että hän oli tarkkuudella luettavansa lukenut ja saattoi siis antaa selviä vastauksia. Hän oli käynyt miettiväiseksi ja vanhaksi ennenaikojaan, syystä että oli ollut kivulloisen äidin ainoana seuralaisena. Mutta pienen Elma Brobergin oli vaikea tulla toimeen luokallaan, sillä vaikka hän oli kovin ahkera, olivat laskut aina niin vaikeat, etteivät ne tahtoneet mahtua hänen pyöreään päähänsä. Eeva Stormbom ja hänen veljensä Ossi sekä Bruuno olivat luokkatovereita. Ossi oli vallaton veitikka, josta ei kukaan toveri oikein pitänyt, sillä hän oli kova ahmaaja ja kielikello. Toivo Stenberg, Meerin sivukumppani, oli sitävastoin iloinen kelpo poika. Hänestä kaikki yleensä pitivät, ja hän oli aina ensimmäisenä kaikissa leikeissä, joita koulupihassa leikittiin. Hän oli myöskin valittu Lauantaiyhdistykseen Langelle ja tuotti aina paljon hauskuutta.

Tavallisesti tytöt tulivat yhdessä kotia koulusta, mutta Bruuno juoksi välistä sinne ja välistä tänne, joten hänestä ei milloinkaan ollut tietoa, missä oli.

— Mihin sinä nyt taas riennät, Bruuno? — huusi Meeri eräänä päivänä veljellensä, kun heidän tuli lähteä kotiin päivälliselle ja veli pötki toisaalle. — Sinä olet viime aikoina monasti tullut liian myöhään aterialle.

— Lorua vain! — Bruuno teki kädellään liikkeen ilmaan ja meni menojaan toisten poikien kanssa.

— Pojat ovat aina niin huolettomia ja ajattelemattomia — sanoi Iines. — He eivät milloinkaan voi kulkea kadulla hyppäämättä katu-ojissa taikka viheltämättä koirille. — Tuo pieni itseensä tyytyväinen fariseus nosti hienon nenänsä ilmaan. Iines saattoi kyllä toisinaan itsekkin olla hyvin poikamainen, mutta hän tiesi olevansa sievä ja oli sen vuoksi vähän olevinansa siinä kun käveli Toivon rinnalla.

— Niin, te tytöt olette varmaan kymmenen vertaa viisaammat, kuin me tyhmät pojat! — Toivo nauroi virnistellen.

— Bruuno on nyt kahden viikon kuluessa tuhlannut taskurahansa niin, etten voi käsittää mihin ne ovat menneet — sanoi Freedrik samana päivänä Meerille ja Helkalle.

— Ehkä hän on ne lainannut jollekin toverille.

— Niin, saattaapa niinkin olla, mutta minun täytyy joka tapauksessa kysyä häneltä sitä, sillä isä toivoo, että me tarkkaan kirjoittaisimme muistiin kaikki menomme, jotta sitte voisimme niistä tehdä hänelle selkoa.

— Minun äitini on myöskin antanut minulle pienen muistiinpanokirjan, nyt kun olen saanut omat kuukausirahat käyttääkseni — sanoi Helka.

— Minä voin todistaa, että sinä säännöllisesti kirjoitat laskuihisi joka pennin — vakuutti Meeri.

— Luulisin, että se on hyvä oppi vastaisuutta varten — virkkoi Freedrik.

Muutama päivä myöhemmin tuli Meeri aika tohinalla ruokasaliin, jossa Bruuno istui lukemassa, pää nojautuneena käsiä vastaan.

— Nyt tiedän, missä sinä tuhlaat rahasi — huudahti hän. — Sinä menet Fazerille syömään makeisia! Hyi sinua! Ossi Stormbom on sanonut sen Iinekselle.

— Semmoinen kantelia! — Bruuno viskasi harmistuneena kirjansa sivulle päin.

— Teetkö mielestäsi oikein, sinä, joka saat niin paljon hyvää täällä kotona, kun kehtaat sittekin mennä rahojasi kuluttamaan torttuihin? — Meeri oli oikein tullut vauhtiin ja oli innosta punaisena.

— Olenko minä velvollinen sinulle tekemään selkoa siitä, miten rahojani käytän? — tiuskasi Bruuno.

— Et, mutta olenhan sinua vanhempi.

— Ikäänkuin sinä aina hoitaisit rahojasi niin mallikelpoisesti! Varo vain itseäsi! Muistatko kellonvitjoja ja hienoa rosettia, jolla komeilit menneenä vuonna!

— Oih kun sinä olet ikävä! Sehän oli ihan toista.

— En saata sanoa!

— Mikä nyt on? — kysyi Roosa täti, joka samassa astui sisälle. Hän oli hämmästynyt tuosta äänekkäästä keskustelusta, mutta kun ei kukaan vastannut ja Bruuno otti jälleen kirjansa, samalla kun Meeri laski pois koululaukkunsa, oli tätikin vaiti. Hän piti viisaimpana olla sekaantumatta nuorten kinaan, vaan antoi heidän selvittää asioitansa omin neuvoin.

Kun Bruunon illalla piti panna maata, istui hän pitkän aikaa vuoteensa syrjällä ja näytti tuumaavalta; vihdoin hän virkkoi:

— Meeri on kaiketi tuonut esiin minun ansioluetteloni, vai kuinka?

— Ei, hän ei ole mitään sanonut — vastasi Freedrik.

— Katsoppas, asian laita oli semmoinen, että — Bruuno keskeytti puheensa, hämillään kun oli — että — niin, Ossi ja minä sekä pari muuta poikaa olemme koululla muodostaneet neliapilan, ja me olemme pysyneet yhdessä koko lukukauden. Senhän sinä kaiketi tiedät?

Freedrik nyökähytti myöntävästi päätään.

— Noh, me olemme vähän peuhanneet ja pitäneet hauskaa yhdessä ja sitte olemme pistäytyneet Fazerille välistä.

Freedrik ei vastannut mitään.

— Olihan se tuhmaa, mutta omenatortut ovat niin hirveän hyviä eivätkä maksa enemmän kuin 10 penniä kappale.

— Niin, eihän se niin paljolta tunnu.

— Ei, mutta se on hullumpi, että kun vain maistaa sellaista, niin ei tyydy enää yhteen ja kahteen, vaan yhtäkkiä on syönyt neljälläkymmenellä tai viidelläkymmenellä pennillä.

— No niin, kerran se kyllä saattaa käydä!

— Mitä vielä! Tietysti me olemme käyneet siellä montakin kertaa ja — niin se nyt on yhtäkaikki, mutta rahani ovat nyt lopussa, ja minä olen lainannut 50 penniä Ossilta.

— Ne sinun täytyy heti huomenna maksaa pois — sanoi Freedrik päättävästi. — Minä annan sinulle kassastani. Tiedäthän, että isä ankarasti on kieltänyt ja varoittanut meitä ottamasta pieniä lainoja tovereiltamme.

Bruuno oli vähän nolon näköinen. — Sinä olet kunnon poika, Freedrik, kun autat minua tästä pälkähästä — sanoi hän vihdoin.

— Onhan se luonnollista; mutta nyt sinun myöskin täytyy luvata minulle, että vastaisuudessa olet lujempi, kun tuollaiset kiusaukset sinua vaivaavat, ja jos tulisit pinteeseen, niin puhu heti asiasta minulle.

— Sen tahdon tehdä; sinun kanssasi onkin niin hyvä puhua, mutta Meeri käy päälle kuin mikäkin porokello ja on aina olevinaan niin viisas ja uljas.

— Kuulin kyllä kinanne päivällä; Meeri oli vähän kiivas, mutta ei hän mitään pahaa sentään tarkoita.

— Ehkä ei, mutta paljon melua hän sentään tekee. — Näin sanoen Bruuno veti peiton korviinsa asti ja tunsi sydämmensä oikein keveäksi tunnustuksensa perästä.

— Kuka noputtaa ovea? — Freedrik kurkisti ulos. — Mitä tahdot, Meeri?

— Nukkuuko Bruuno jo?

— Melkein.

— Noh, herätä hänet sitte ja sano, että minä olin äkäpussi päivällä, huomenna olen taas lempeä kuin kyyhkynen.

— Hyvä — huusi Bruuno vuoteestaan — minä suon sinulle anteeksi — sinähän olet vain tyttö!

— Hyi, sinä ilkeä poika, minä sinua vielä opetan! — Hän lähti matkoihinsa kiireesti, niin että tohvelien klipin klapina vain kuului käytävien korkkimatoilta.

Joulutuumia ja kotimatka.

— Aika kuluu toki hyvin pian — sanoi Meeri eräänä päivänä — nyt ei meillä enää ole muuta kuin kolme viikkoa jouluun eikä muuta kuin kuusitoista päivää siksi kuin lähdemme kotiin.

— Miten kauniilta Kerttula nyt näyttänee talvipuvussaan — sanoi Helka. — Ajattelen sitä usein ja toivon että sen näkisin todellisuudessa.

— Sedällä ja minulla on yhteinen salaisuus, sinä kyllä saat sen aikoinasi kuulla — sanoi Meeri, joka samalla näytti hyvin salaperäiseltä.

— Varmaankin on kysymys jostakin joululahjasta — tuumaili Helka, mutta Meeri vain nauroi.

Kaikki mitä näinä viikkoina tehtiin tai puhuttiin, koski aina toivottua joulua, joka koko syksyn ikäänkuin etäisyydessä olevana valopilkkuna oli häämöittänyt nuorten mielessä. Kadut olivat täynnä kiirehtiviä ihmisiä, ja kauppapuodit hohtivat illoin mitä komeimmassa sähkövalossa, jotta uhkeat joulunäyttelyt esiintyisivät niin loistavina kuin mahdollista. Kyllä siellä ostettavaa löytyi, kun vain rahaa oli kukkarossa.

Kerttulan lapset olivat jo aikoja sitte laatineet toivomusluettelonsa. Kaksoisveljekset toivoivat saavansa uudet luistimet, kelkat ja lampaannahkaiset lakit. Eedit oli pyytänyt lastenlehteä tulevaa vuotta varten ja nukkepöydän kaluston. Ester toivoi nukenhellaa keittoastioineen. Myöskin Lilli oli äitinsä avustamana kirjoittanut: "monta monta nuttea ja suuji hevonen", ja isä oli lupaavasti hymyillen pistänyt listan lompakkoonsa muiden mukaan.

Freedrikin joululuettelo oli yhtä järjestyksellinen kuin hän itse:

N:o 1. Yksi vaatekerta. " 2. Uusi kartasto. " 3. Saksalainen sanakirja. N:o 4. "Välskärin kertomukset" korukansissa. " 5. Uusi kukkapuserrin. " 6. Pari hansikoita. " 7. Kirjahylly. " 8. Kalossit. " 9. Kirjesalkku. " 10. Paperiveitsi.

Bruuno oli toivonut itselleen kajaanilaiset sukset sekä potkukelkan, jonkun joululehden ja vähintäin parikymmentä muuta kapinetta. Meerin listalla oli sikin sokin: hajuvesipulloja, uusi nahkareunus, kengät ja hansikat, hauskoja kirjoja ja marsipaanikaramelleja; mutta Helka ei pyytänyt muuta kuin kirjoitusneuvot ja nahkalakin.

Toivomuslistat antoivat aihetta monenlaiseen puheeseen ja tuumaan joutohetkinä, ja sitte jokainen hiljaisuudessa laski varojansa, ennenkuin lähti ostoksille, sillä monta oli, joille tuli antaa, eikä kukaan saanut jäädä ilman.

Meeri oli ommellut kirjoitusmaton isälleen sekä työlaukun äidilleen; setä Langen piti saada kynänpyyhin, ja Roosa tädille hänen oli aikomus valmistaa munasäiliö, ja nyt täytyi joka vapaahetkenä olla ahkera, jotta kaikki tulisi aikanaan tehdyksi. Hän ja Bruuno laskivat kilvan sekä päivät että tunnit, mitkä vielä olivat jäljellä ennen kotimatkaa, ja Helka kuunteli heidän puhettaan vähän surumielisenä. Tietysti joulu kaupungissakin tavallaan oli hauska — tuumi hän — mutta ettei se ollut sellainen kuin joulunpyhät kotona Kerttulassa, sen hän kyllä käsitti serkkujen innostuneista kertomuksista.

— Mitä sinä siitä pitäisit, jos saisit lähteä serkkujesi kanssa maalle? — kysyi hänen äitinsä päivää ennen kuin toisten piti lähteä.

Helka hätkähti. — Oi, miten hauskaa se olisi — huudahti hän — mutta — minä en tahtoisi olla erotettuna isästä ja äidistä joulu-iltana. — Hän kietoi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja hyväili häntä sydämmellisesti.

— Nyt täytyy kaiketi sedän tuoda esiin meidän salaisuutemme — sanoi Meeri hyvin puhuvin katsein.

Kasööri lykkäsi tukkaansa otsalta ja asetti paremmin kuntoon silmälasinsa. — Professori luulee maa-ilman vahvistavan äidin hermoja; lähde vain serkkujesi muassa, tyttöseni, me tulemme kyllä perässä päivää ennen joulua.

— Onko se oikein totta? — Helka katsoi kysyvänä toisesta toiseen.

— Niin, niin, sinä seuraat meitä, sen setä ja minä olemme jo aikaa päättäneet — sanoi Meeri iloiten ja pyörieli serkkunsa kanssa riemuiten ympäri salia. — Sinä vietät joulua Kerttulassa, ja meille tulee niin hauskaa, niin hauskaa!

Setä Lange silitteli tyttärensä lyhyttä tukkaa, ja Roosa tädin ystävälliset silmät kiilsivät kosteina; molemmat olivat iloisia siitä, että saattoivat valmistaa tyttärellensä suuren joulu-ilon.

Nyt syntyi kiire joululahjojen tähden, kun ne kaikki olivat pantavat kääröön ja pakattavat matkalaukkuihin muitten kamssujen muassa. Vielä viimeisessä hetkessä täytyi ostaa jotakin, joka oli unhottumaisillaan, ja sitte täytyi heidän vielä mennä sanomaan jäähyväisiä Jannelle, saadaksensa oikein tuoreita terveisiä kotiin. Heidän pikku turvattinsa tunsi itsensä onnelliseksi koulussaan kumppanien parissa, ja hän oli jo oppinut valmistamaan koko joukon hyödyllisiä kapineita. Opettajattaret olivat niin herttaisen hyviä häntä kohtaan — sanoi hän — ja jalat olivat tulleet paljon paremmiksi. Luulipa tohtori, että hän vastaisuudessa saattaisi ruveta liikkumaan kainalosauvojen avulla. Pelkkiä hyviä uutisia oli siis vietävänä; näytti olevan hyvä päätös tuo, että Janne kouluun vietiin. Kaikilla lapsilla oli mukanaan hänelle pieni joululahja, ja Lotta täti oli lähettänyt ison käärön, joka näytti hyvin lupaavalta. Joulu-aattona piti oleman juhla koululla, sellaista joulua ei Janne milloinkaan ennen ollut viettänyt, ja tuo häämöittävä ilo säteili jo hänen kirkkaissa lapsensilmissään.

Freedrik laski suojelevasti käsivartensa hänen hennon ruumiinsa ympäri, sanoen: — Voi nyt hyvin, pikku Janne, kyllä me viemme terveisiä äidille ja ilahutamme häntä sillä tiedolla, että sinun on täällä hyvä olla.

— — — — — — — — — — — — — — — —

Seuraavana aamuna nuoret läksivät.

— Hyvästi, äiti rakas! Tervetultua jäljestäpäin! —

Näin jätti Helka hyvästi äitinsä hänen vuoteensa ääressä lähtöhetkenä aamulla, ja sitte kiirehdittiin asemalle, jonne kasööri heitä saattoi, nähdäkseen, että kaikki oikein tulivat vaunuihin. Siellä vasta olikin sekamelskaa asemasillalla, ja vaunuihin tunkeili koululapsia kaiken-ikäisiä. Vihdoin tulivat kuitenkin kaikki matkalaukut, mytyt ja kääröt paikoilleen, asemakello soi, ja pitkä vaunujono lähti liikkeelle, kiitäen pois kylmässä talvi-ilmassa, ohi Kaisaniemen lehdettömien puitten ja Eläintarhan alastomien lehtojen.

Alussa oli vaunuissa niin ahdasta, että kaikki käytävät sohvien välissä olivat täynnä, istuttiin neljä ja viisikin yhdellä penkillä, ja sohina vaunuissa kuului ikäänkuin meri olisi pauhannut myrskyssä. Siinä puhuttiin ja syötiin; kukin tarjosi toisille, mitä hänellä oli laukussaan. Elmalla oli valmiiksi riksityitä pähkinöitä mukanaan.. Meerillä oli karamelleja ja Helkalla suklaatipastilleja. Bruuno piti tarkkaa huolta voileipäpussista, ja Iines Stormbom, jonka oli määrä viettää joulua Elman kodissa, tarjosi ameriikkalaisia omenia. Freedrik luki päivän sanomalehteä, jonka hän oli ostanut asemalla, ja Vihtori pysyi tupakkavaunussa.

Kaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, kuin saattaa olla ainoastaan lähtiessä kotiin jouluksi, kuten Meeri sanoi; kaikki ajattelivat ja puhuivat vain jouluillasta. Jokainen mytty tai käärö, jonka uudet väliasemilta tulleet matkustajat asettivat hyllyille tai sohvien alle, oli nuorten mielestä välttämättömästi joululahja, ja käärön muodon mukaan koetettiin arvata, mitä se mahdollisesti sisältäisi.

Juna seisahtui asemille ja pysäkeille, jättäen tavaraa ja matkustajia, mutta vaunut eivät sittekään käyneet paljoakaan väljemmiksi, niin täpötäynnään ne olivat alusta alkaen. Ja niin kuljettiin eteenpäin, yhä eteenpäin.

Niin, puhise sinä, vanha rehellinen veturi; sinä et tiedä, kuinka monta sydäntä kiivaasti sykähtelee kärsimättömässä innossa päästäksensä pian, pian rakastettuun päämaaliin!

— Isä tulee itse meitä vastaan asemalle — sanoi Meeri.

— Hänellä on Oiva ja Rusko mukanaan, ja Ruskoa minä ajan. — Bruuno hieroi tyytyväisenä käsiään.

— Luulenpa että nukut, Helka?

— En suinkaan!

— Niin, mutta nyt meidän kuitenkin vähän täytyy nukkua, jotta aika rientää paremmin. Katsos, nyt hämärtää jo, meillä ei enää ole erittäin pitkästi matkaa jäljellä.

Mutta Helka ei nukkunut, vaikka hän istui ihan hiljaa liikkumattomana, niin että Meeri saattoi nojata päänsä hänen olkaansa vasten. Hän katseli lakkaamatta ulos vaunun-ikkunoista noita lumella peitettyjä metsiä, jotka niin kiireesti näyttivät kulkevan ohitse; ne tuntuivat niin taikamaisilta hämärässä ja muodostivat vasten talvitaivasta kummannäköisiä kuvioita. Ratavartiain mökeistä vilkutti valo niin ystävällisesti ulos pimeyteen, että oikein sydäntä lämmitti; lapsien päitä näkyi ikkunoissa, ne kurkistivat uteliaina ulos ja katosivat taas, kuten unikuvat. Asemat olivat kuten suuret lyhdyt loistavine akkunariveineen, ja keveitten harsouutimien takaa näkyi kukkia, ja sisällä istui naisia, jotka ompelivat ruusuhuntuisten lamppujen valossa. Toinen taulu vaihtui toiseen, ja ne kutoutuivat Helkan muistiin kirjavana satuna, kauniimpana kuin mitä hän milloinkaan oli lukenut.

Näin kuluivat tunnit, ja nyt ilmoitti konduktööri, että oltiin F:n asemalla. Meeri syöksähti unen pöperössä kapineittensa kimppuun, ja pojat kokoilivat kiireesti matkalaukkuja.

— Nyt siis todellakin ollaan perillä!

— Olemme niin, tuolla seisoo isä asemasillalla.

— Tervetultua, tervetultua! — Asessori Bergendahl syleili heitä kaikkia. Sitte pojat kiirehtivät ottamaan selkoa matkatavaroista, sillä välin kuin tytöt odotussalissa käärivät ympärilleen lämpimiä villahuiveja ja päällysnuttuja, joita äiti oli heille lähettänyt.

— Ovatko kaikki kodissa terveitä?

— Ovat, Jumalan kiitos, — teitä odotetaan kovin. Kontio on lasten avulla laittanut hyvän kelkkamäen, ja vanha Mari on leiponut koko päivän. Nyt olemme valmiit lähtemään, luullakseni.

Oiva ylpeili ja ravisti kaunista päätänsä niin, että kaikki kulkuset luokkavarustuksessa helisivät. Asessori otti Helkan omaan rekeensä, Bruuno oli Freedrikin ja Meerin ajajana. Pappilan kuski, vanha Juntunen, ajoi kolmatta rekeä. Hän oli käärinyt Vihtorin ja Elman vahvoihin nahkavällyihin ja istui sitte itse ajajan paikalle, ja niin mentiin asemapihalta ulos huurteiseen metsään.

Iloisesti helisivät kulkuset raittiissa talvi-ilmassa, ja kirkkaina loistivat tähdet tummansinisellä taivaalla. Helka hengitti syvään turkinkauluksensa takana. — Oi, kuinka tämä oli ihanaa!

— Onko sinun vilu, tyttöseni?

— Ei, eno hyvä!

— Hyvä, sittehän voit vähän nukkua, jos tahdot.

Mutta Helkan ei tehnyt mieli nukkua. Hän istui siinä hyvin varustettuna lämpimissä vaatteissa ja nautti kulkusten kilinästä, sillä hänen korvissaan ne soivat ikäänkuin olisivat laulaneet: "kotiin, kotiin, kotiin, kotiin jouluksi". Kukapa olisi voinut nukkua tuollaista laulua kuullessaan!

Tuossa näkyi kirkko äänetönnä ja kunnioitusta herättävänä hiljaisuudessaan, ja valo pappilan akkunoista viittoi tervetuloa.

— Hyvästi, hyvästi! — huusivat Vihtori ja Elma, kun poikkesivat tienhaarasta pappilaan päin, ja Juntunen nosti arvokkaasti lammasnahkaista lakkiaan.

— Näetkö valoa pajasta? — huusi Meeri.

— Siellä taotaan joulukenkiä Ruskolle ja Oivalle sekä Pekalle ja koko joukolle.

— Katsoppas, tuolla jo on veräjätupa! Oi kuinka kauniit nuot koivut kujanteessa ovat!

— Noh, jouduppas nyt Rusko, vanha poika, sillä nyt kohta jo olemme perillä Kerttulassa!

Niin, siinä nyt todellakin oli tuo suuri, kaunis kartano, loistaen kuten taikalinna monine kynttilöineen, jotka oli sytytetty kotiin tuliain kunniaksi. Tusse hyppäsi iloissaan, ja herra Kontio seisoi verannalla heiluttaen lakkiaan.

— Ptro, ptro, Rusko ja Oiva, seisokaa nyt! Hyvää päivää, Miina ja Mari — noh Tusse lomppi, poikaseni, hyvää päivää, hyvää päivää!

Etehisen ovi lensi auki, ja siellä jo Freedrik samalla oli äitiä syleilemässä.

— Tervetuloa, rakkaat, rakkaat lapseni! — tervehti äiti.

Iloinen tuli räiskyi ruokasalin uunissa, ja lattian keskellä seisoi katettu teepöytä, jossa oli tutut siniset kupit ja kukkuralliset kopat täynnä lämmintä leipää sekä tuoreita, vastakuivatuita korppuja, sellaisia, joita ei löytynyt missään muualla maailmassa kuin täällä kotona. Kiiltävä teekyökki porisi pöydän päässä, missä äiti kaatoi kullekin tuota lämmittävää nestettä. Ester hyppäsi tasajalkaa tuolinsa edessä, ja Lilli istui hiljaa ja onnellisena ison veljen sylissä. Heidän välinsä oli erittäin hyvä; pienokainen tahtoi kastaa leipänsä ison veljen kuppiin ja myöskin murentaa korppua hänelle.

— Jumalan kiitos, että teidät taas näen täällä kaikki terveinä! — Äidin katse lensi hellänä pöydän ympärillä istuviin, toisesta toiseen. — Freedrik näyttää vähän kalpealta, mutta Meerillä ja Bruunolla on kyllä voimat tallella. Pikku Helka on varmaan kasvanut, eikö niin, herra Kontio? — Saattepa uskoa, että täällä on ollut hommaa, ennenkuin olemme saaneet kaikki kuntoon teidän tuloanne varten. Herra Kontio on oikein kiitettävällä innolla auttanut minua.

— Hm, sehän on aivan vähän, mitä minä olen voinut tehdä — nuori mies punastui korviaan myöten kainoudessaan.

— Me olemme laittaneet kelkkamäen — alkoi Haarald.

— Se menee suorastaan korkealta mäeltä venetalaslahteen — selitti Pentti.

— Olen jo kolmasti luistanut kumoon — sanoi Eedit.

Noin puhuivat he kaikin melkein yhtähaavaa ja kertoivat hevosista, lehmistä, lampaista ja kanoista. Bruunon rakkaasta Virkusta, joka oli tullut niin hirveän korkeaksi, sekä Tusse paran jalasta, joka oli ollut kipeänä kolme viikkoa.

— Nyt jauhaa perhemylly — sanoi asessori leikillisesti rouvallensa.

— Se soi minun korviini kuin kaunein musiikki — vastasi äiti loistavin silmin.

— Minä kaipaan vain Gerdan ääntä tekemään sitä täysisointuiseksi.

— Me olemme ommelleet niin hirveän paljon joululahjoja — kertoi Eedit jälleen. — Isä saa … ei, ei, minä en saata sitä puhua, hän ei saa sitä kuulla, mutta minä kuiskaan korvaasi…

— Meeri saa jotakin neliskulmaista, joka alkaa — — en sano!

— Kerro nyt heti, olen hyvin utelias!

— En, en — mutta Bruunon joululahja on soikea ja Freedrikin on maton muotoinen, ei, tyynyn muotoinen se on.

— Et saa sanoa enempää, ole nyt jo vaiti!

Pikku tyttöjen salaisuudet kuiskattiin korvasta korvaan, kunnes kaikki pöydän ympärillä olevat hyvin tiesivät, mitä lahjaksi saisivat; mutta mitäpä se teki, lahjat olivat yhtä rakkaat kuitenkin.

Tuli uunissa loppui vähitellen, nuo valoisat huoneet olivat niin lämpöiset, ja vilkas puhe hiljeni aina sen mukaan kuin toinen toisensa perästä lähti väsyneenä makuuhuoneeseensa. Ihanalta tuntui pitkän matkan jälkeen päästä pehmoisiin vuoteisiin, jotka odottivat valmiiksi pöyhittyinä, ottaakseen heitä lämpimään helmaansa. Sitte tuli äiti ja istui hetken jokaisen vuoteen laidalla, antaen lapsille siunauksensa yöhyväisiksi. Vihdoin oli kaikki ympäristössä aivan äänetöntä; ei mitään ratasten jyrinää eikä meluavia ääniä kuulunut, kuten tavallisesti kaupungissa. Tussekin makasi kopissaan oljilla, tähdet yksin valvoivat yön hiljaisuudessa, ja Kerttulassa nuoriso turvallisesti nukkui kodin suojelevassa satamassa.

Joulu-aatto.

— Hauskaa joulua, hauskaa joulua! — kuului vaihtelevissa ääni-asteissa läpi koko talon, sillä välin kuin luonto vielä oli aamuhämärän verhossa ja kahvitarjottimet kilisivät huoneesta huoneeseen. Oli nimittäin vanha tapa Kerttulassa, että sekä vanhat että nuoret jouluaattopäivänä joivat kahvia vuoteessaan, sytytettyjen lamppujen ja ratisevan pesävalkean valossa, ja tämä harvinainen nautinto oli varsinkin lasten mielestä suuri-arvoinen.

Edellisenä iltana Helkan vanhemmat olivat saapuneet, ja nyt vasta oli hänen joulu-ilonsa täydellinen, kun hänellä oli kaikki rakkaansa Kerttulan katon alla. Mitäpä hän vielä olisi voinut pyytää?

Vankan aamiaisen syötyään lähtivät kaikki nuoret, varustettuina kopilla, joissa oli kauroja ja leivänpalasia, viemään ylimääräistä herkku-ateriaa navetan ja tallin asukkaille, siten toivottaaksensa niille hyvää joulua. Hauska oli nähdä Eeditin ja Esterin iloa, kun kanat nokkivat jyviä heidän käsistään. Lammasläävässä he ottivat karitsat syliinsä, ja niitä täytyi sitte Helkan ja ison siskon ihailla.

Mutta tallissa oli Bruuno isäntänä. Tänään hän jo monta kertaa oli käynyt kurkistamassa lemmikkiänsä Virkkua, joka vielä seisoi varsakarsinassa, mutta jota talven aikana piti opetettaman valjaissa juoksemaan. Tyttöjen täytyi nyt nähdä, miten taitavasti se otti sokeripalan Bruunon kädestä samalla kuin hän toisella hyväili sen kaulaa. — Oi sitä Virkkua, se oli varmaan yhtä viisas kuin ihminen!

Puut kujannekäytävässä olivat juhlaksi pukeutuneet mitä hienoimpaan härmäiseen juhlapukuun, joka kimalteli ja loisti auringon paisteessa, ja ympäri suuren olkilyhteen, jonka tallirenki oli ripustanut pihaportin pylvääseen, kokoontui joukko lavertelevia pikkulintuja. Tämä oli niin kaunista, että Freedrik ja Helka joutuivat väittelyyn, oliko Kerttula kauniimpi kesällä vaiko talvella.

Sisään tultuansa he saivat nähdä komean, kauniin joulukuusen seisovan keskellä salin lattiaa, ja sen koristamiseen tarvittiin nyt nuorten käsiä. Äiti toi esiin kaikkein parhaat talvi-omenansa, ja herra Kontio oli kullannut pähkinöitä syksyn kuluessa. Lippuja ja hopealankoja, konvehteja, piparikaakkuja ja kaikenlaista kimaltelevaa tavaraa ja koristusta oli pantu täydentämään puun komeutta, ja sitäpaitsi vielä lukemattomia kynttilöitä, jotka valollaan saivat lapset ilosta huutamaan. Joulu-aatto oli kuitenkin kaikkein hauskin päivä koko vuodessa!

Päivällisen jälkeen ajettiin hevoset portaitten eteen, ja Helka, Meeri, Freedrik sekä "maisteri" lähtivät kiertomatkalle talon kaikkiin torppiin, viedäksensä lämmintä leipää eukoille ja kutsuaksensa torpan väkeä joulupitoihin herraskartanoon kolmantena joulupäivänä. Ilokseen he katselivat näitä pieniä koteja, sillä kaikkialla oli siivottu ja puhdistettu ja lattiat huuhdottu valkoisiksi; takatkin olivat valkoisiksi kalkitut, ja puhtaat uutimet riippuivat akkunain edessä. Lasten silmät kiilsivät ilosta, kun he ajattelivat sitä iloa, mikä heillä oli odotettavissa. Ei milloinkaan sydän ole niin lämmin, ei milloinkaan niin altis valmistamaan muille pientä iloa, kuin joulu-aattona. — Metsä seisoi hiljaisena ja juhlallisena, ja lumi lepäsi hienona ja pehmeänä teillä ja poluilla, ja kaikki vihreät kuuset olivat ikäänkuin joulukuusia, kun ne niin härmäisinä kimaltelivat.

Nuorten tullessa kotiin oli teepöytä jo katettuna ja koristettuna kirjavilla tulpaaneilla ja tuoksuvilla narsissakukilla, jotka olivat kasvaneet Santaniemen ansarissa; ne olivat Lotta tädin tervehdyksenä hänen rakkaille naapureillensa.

Nyt kynttilät loistivat kaikista kruunuista, ja valaistun kuusen ympärille kokoontuivat, isäntäväki ja palveliat, vanhat ja nuoret, ja kaikki yhtyivät veisaamaan hyvin tunnettua jouluvirttä:

Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan Maan kansoille nyt tulevan.

Joulukuusen ääressä luettiin Gerdan kirje. Hän kirjoitti:

"Sydämmestäni ajattelen teitä, rakastettujani, ja syleilen teitä hengessäni. Kiitoksia siitä runsaasta rakkaudesta, joka lapsuudestani asti on tehnyt kaikki joulu-aatot minulle niin valoisiksi ja onnellisiksi, että muisto niistä sulostuttaa yksinäisen jouluni täällä vieraassa maassakin. Täällä on minulla kuitenkin yksi ystävä, joka kaikin tavoin on koettanut auttaa minua ja yhäti on tukenani kuin paras veli, — se on Heikki. Sanokaa se rakkaalle Lotta tädille, se häntä ilahuttaa. Kaikki täällä kasvatuslaitoksessa ovat myöskin erittäin hyviä minulle, ja meilläkin vietetään joulua siten, että jaetaan pieniä lahjoja. Heikki on myöskin kutsuttu vieraaksi luoksemme, ja yhdessä me sitte muistelemme teitä ja juttelemme kodista ja kotolaisista. Heikki pyysi minua lähettämään teille kaikille paljon terveisiä ja toivotti lapsille monta lahjaa. Erittäinkin toivoi hän, ettei vanha pukki vain unhottaisi hänen suosikkiansa pikku Lilliä, vaan muistaisi häntä kaikella, mitä hän hartaimmin on toivonut saavansa. — Ellei Heikki olisi täällä, luulen että välistä kärsisin koti-ikävästä, mutta me olemme jotenkin usein yhdessä, ja hän on ollut mukana pienillä huvimatkoillamme, joita olemme tehneet lähiseutuihin. Hänen lukunsa menestyvät hyvin, ja hänen toverinsa pitävät paljon hänestä. — Ajatuksissani olen luonanne joulu-aattona, kun luette tämän kirjeeni; näen niin selvästi teidän kaikkien kasvot edessäni ja kuusenne ja jouluriemunne sekä isänmaani valkoisessa juhlapuvussaan. Sydämmeni pohjasta toivotan teille kaikille hyvää joulua — Ajatelkaa rakkaudessa

Gerdaanne".

Äiti seisoi käsi isän olalla, sillä välin kuin isä luki kirjeen, ja hänen hyvät ja ystävälliset silmänsä kiilsivät kosteina, sillä muisto poissa-olevasta tyttärestä ja hänen tyhjä paikkansa perhepiirissä oli ainoa asia, joka toi varjon tähän iloiseen jouluun.

Mutta nyt koputti joulupukki lunta saappaistaan porstuassa ja tuli sisälle takkuisessa turkissaan, kantaen suurta koppaa, joka oli täynnä joululahjoja.

— Onko täällä kilttejä lapsia?

Pikku tytöt piiloutuivat iloisesti pelästyen äitinsä hameen taakse eivätkä uskaltaneet puhua eikä vastata, mutta Haarald vakuutti miehekkäästi, että hän tunsi joulupukin saappaat, ne oli Kalle saanut juuri ennen joulua aivan uusina. Lilli istui turvallisesti isän käsivarrella ja hymyili iloisesti "putti jautalle, jota oli täynyt niin pittän mattan ja tantanut niin tuujen topan". Niin, hän kurotti pienen kätensä ja tahtoi "tilittää tilttiä puttia". Sitte pukki laski alas koppansa ja jätti sen lattialle kaikkine salaisine kääröineen ja sanoi hyvästi seuraavaksi jouluksi.

Lapset huusivat: — Tervetultua takaisin! — ja Lilli taputti käsiään ihastuksissaan, mutta hän ei huutanut eikä melunnut kuten toiset lapset. Hän hiipi valkoisessa puvussaan joulukuusen ympäri ja nousi varpailleen ulottuakseen ottamaan kuusesta jonkun karamellin.

— Hän on kuten pieni joulu-enkeli — sanoi Roosa täti, kun tuo pieni keijukainen hyppi hänen ohitsensa — ja katsokaa, miten hänen silmänsä säteilevät, aivan kuin tähdet. En milloinkaan ole nähnyt suloisempaa lasta!

Äiti otti Lillin syliinsä painaen hänen ruusuisen poskensa poveansa vasten. — Sydänkäpyni — sanoi hän — ja lisäsi häntä hellästi katsellen: — hän on meille niin kallis, mutta niin hento ja heikko, ettei hän kestä tuulenleyhkääkään.

— Niin, pienokaisemme tarvitsisi istua pumpulissa lasikaapissa — sanoi asessori Bergendahl leikillisesti.

— Pojat ja pikku tytöt näyttävät sen sijasta terveiltä ja tukevilta — tuumasi Roosa täti.

— Kyllä, Jumalan kiitos, sitä kyllä syystäkin voi sanoa — vastasi äiti hymyillen — heillä onkin ihmeen hyvä ruokahalu, ja maitoa he juovat kilpaa parhaitten vasikkojeni kanssa.

— Katsoppas Lilli, ota kiinni, tuolla tulee sinulle jälleen käärö. Mitä siinä on päällekirjoituksena? Katsokaapas! "Pikku Lumikko prinsessalle".

— Hohho, miten monta nimeä sillä tytöllä on — nauroi isä, joka auttoi sinettiä avatessa — äsken oli nukke "Neiti talvikukkaselle" ja tuleva käärö on "Pikku auringonsäteelle".

Mutta Lillin mielestä tämä ei ollut mitään kummallista, hän piti osotteet kaikki ihan oikeina.

— Rakkaalla lapsella on monta nimeä, — sanoi kasööri setä.

Pian oli koko salin lattia täynnä papereita ja käärylankoja, ja tuoleilla, sohvilla ja pöydillä oli mitä kirjavin joukko kaikenlaisia esineitä. Helka ja Meeri saivat kumpikin valkoiset turkisreunukset, pikku pojat saivat luistimet ja Bruuno oivalliset sukset sekä toivotun potkukelkan, jonka talon taitavin käsityöntekiä oli valmistanut. Pikku tytöt iloitsivat äärettömästi pienestä somasta nukenhellasta, jonka olivat saaneet kaikkine keittokaluineen. Freedrik ja "maisteri" selailivat uusia kirjojaan; kaikki olivat saaneet juuri sitä, mitä toivoivat. Iloisia katseita ja kiitoksia vaihdettiin kuusen ympärillä, jonka kynttilät vähitellen sammuivat toinen toisensa perästä, kunnes latvalyhty oli ainoa, joka levitti valonsa hopeahuurteen ja pumpulilumen ylitse.

Lilli nukahti äitinsä syliin keskellä iloisinta leikkiään, lempinukke hellästi painettuna rintaansa vasten. Mutta toiset lapset koettivat pysyä valveilla siksi kuin illallista syötiin, jotta saisivat lipeäkalaa, joulukinkkua ja riisiryynipuuroa sekä torttuja omenatäytteineen.

Kun puuroa syötiin, oli tapana lausua loppusointuisia säkeitä. Bruuno pääsi asiasta sillä, että lausui, ottaessaan puuroa kolmannen kerran eteensä: — "Puuroa mä ahmin, se on ruoka vahvin". — Että tässä seurassa oltiin iloisia, se oli tietty asia.

Sitte tuli hiljainen yö ja suloinen uni sivelemään lasten väsyneitä silmiä kiinni. Tähdet loistivat, ei tuulenleyhkää liikkunut, ja koko luonto lepäsi pyhässä rauhassa, ikäänkuin ensimmäisenä joulu-yönä, jolloin enkelit lauloivat:

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto".

— — — — — — — — — — — — — — — —

Myöhään illalla oli maata menty, ja aikaisin tuli jälleen olla liikkeellä, jos tahtoi ehtiä aamukirkkoon. Kello viisi olivat kaikki jo jalkeilla. Kynttilöitä ja lamppuja sytytettiin kaikkialla, kahvipannu höyrysi ruokasalin pöydällä, ja kaikki kiiruhtivat saamaan kupillisen kahvia, ennenkuin kirkkoon lähdettiin. Oiva ja Rusko, Polle ja Pekka seisoivat jo valjastettuina; koko talon väki sai tänään ajaa kirkolle, ja niin sitte lähdettiin ulos talvi-aamun hämärään.

Oi, miten kaunis Kerttula oli nyt täydessä valossa, kun kääntyi sitä katselemaan kujanteesta! Jokaisesta pienimmästäkin mökistä tien vierustalla loisti valo, ja Santaniemi oli kuten palava linna tuolla lahden toisella puolen; mutta kaunein oli kuitenkin vanha kirkko, joka loisti ikäänkuin kaukaa tervehtien kirkkoon pyrkijöitä.

Kansaa kulki eteenpäin kaikilla teillä, ja kun nuot tummat joukot tulivat kirkon ovien sisäpuolelle, soi urkujen ihana ääni vanhojen holvien alla kutsuvasti heitä vastaan. Helka ei muistanut milloinkaan nähneensä mitään niin kaunista, kuin aamukirkko maalla jouluna. Noista lukemattomista kynttilöistä nousi savu keveinä hattaroina yli rukoukseen kumartuneen kansan. Ylöspäin, ylöspäin, kuten hartaitten rukoukset! Helkan mielestä oli ikäänkuin Vapahtajan kuva tuosta tummasta alttaritaulusta olisi savuhunnun lävitse katsellut lempeästi ja rakastettavasti juuri häneen, ja aivan kuten hänen pyhät huulensa juuri olisivat lausuneet ne siunatut sanat, jotka olivat kuvan alle kirjoitetut: "Tulkaat minun tyköni kaikki"!

Niin, hän oli kyllä yksi, joka tahtoi tulla, hän tahtoi niin mielellään seurata Jeesusta ja palvella häntä. Kovin heikko hän oli, mutta Herra oli väkevä, ja hän tiesi, että mitä sydämmessään rukoili, sitä Jumala oli luvannut antaa. Sen vuoksi hän painoi päänsä penkkiin, rukoili juhannus-rukouksensa uudestaan, pyytäen saada olla Jumalan lapsena elämässä ja kuolemassa.

Joulunpyhinä.

Toisena joulupäivänä oli Lotta tädillä suuret päivälliset, mutta pikkulapset jäivät kotiin keittämään rusinakeittoa ja paistamaan lättyjä uudessa nukenhellassa, sillä aikaa kuin isä, äiti ja isot siskot mitä kauneimmassa talvi-ilmassa ajoivat Santaniemeen. Matkalla sattuivat pappilalaiset yhteen, ja sitte he ajoivat kaikin yhtä jonoa vanhan puiston läpi, jäätyneen joutsenlammikon ja oljilla peitettyjen ruusupensaitten ohi pääkäytävää pitkin portaitten eteen.

Komealta näyttivät Santaniemen korkeat huoneet kalliine vanhan-aikaisine kalustoineen. Oikein olisi tuntenut itsensä ujoksi ja hämmästyneeksi, ellei Lotta täti olisi ollut siellä emäntänä. Mutta kun näki hänen loistavan iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois, ja ilo ja hauskuus täytti mielen.

Päivällispöydässä, jota koristivat mitä kauneimmat ansarikukat, oli jokaisella vieraalla kukkanen lautasensa vieressä, ja kaikki nuoret oli pantu istumaan rinnakkain, joten saattoivat rohkeasti jutella toistensa kanssa; ei kukaan saattanut asettaa niin hyvin vieraitansa varten kuin Lotta täti. Itse hän istui pöydän päässä eli kunniaistuimella ja säteili hyväntahtoisuudesta, sillä välin kuin kukkurallisia vateja kannettiin ympäri.

Mieli-ala yleensä oli mitä paras. Asessori Bergendahl piti puheen emännälle vieraitten puolesta ja Lotta täti vastasi siihen heti leikillisesti ja näppärästi. Herra Kontio hämmästytti seuraa hauskasti lukemalla sievän runon, ja Vihtori tulkitsi nuorten syvän kiitollisuuden kunnioitettua tätiä kohtaan, joka heidän lapsuuden-ajoistaan asti aina oli tahtonut valmistaa heille iloa ja hauskuutta. Hän puhui niin lämpimästi, että kyyneleet tulivat Lotta tädin silmiin, eikä yksikään pöydässä olioista ollut toista mieltä kuin puhuja.

Meeri katsoi häneen ihastuneena. — Niin, se Vihtori saattoi esittää mitä vain kulloinkin tarvittiin!

Punaisessa salissa juotiin kahvia pienistä kiinalaisista posliinikupeista, jotka iso-isä Furumark oli tuonut kotiin purjehdusmatkaltaan maailman ympäri sata vuotta sitte. Kahvinjuomisen jälkeen meni nuoriso viheriään sänkykammariin, jossa valo viheriästä kattolampusta loi salaperäisen hohteen huoneen vanhan-aikuiselle kalustolle ja iso-äiti Etienne vainajan kuvalle, joka riippui piirongin yläpuolella.

— Puhukaamme nyt kummitusjuttuja — sanoi Meeri. — Täällä itse kummituskammarissa se käy kaikkein parhaiten.

Freedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt pelottavalta, mutta toiset huusivat ääneensä: — Voi niin, kummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! — Elma vetäytyi luottavasti lähemmäksi rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä pelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.

— Ala sinä, Vihtori!

— Noh, miksi ei. — Nuori ylioppilas seisoi käsivarret ristissä nojaten kevyesti uunia vasten.

— Eikö hän mahtanut tietää, että hän siinä asennossa näytti somalta, — ajatteli Helka. Hänellä nähtävästi ei ollut mitään sitä vastaan, että hän juuri oli valittu kertojaksi; päin vastoin näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut kertomus valmiina.

— Oli eräs Elokuun ilta sinä kesänä, jolloin oleskelin Hämeessä Stormbomin herrasväen luona. He asuivat lähellä kirkkoa suuressa kylässä, jossa moni muu kaupunkilainen oli vuokrannut itsellensä kesä-asunnon. Seutu oli ihana, siellä oli mitä kauneimpia näkö-aloja, järviä ja saaria lukemattomiin asti; erittäinkin oli siellä eräs koivikko, jota yksimielisesti ihailtiin. Se oli meidän tavallisena kävelypaikkanamme, mutta kaikesta kauneudestaan huolimatta oli sillä hyvin proosallinen nimi: "Lehmihaka", vaikka minä tosin en milloinkaan nähnyt siellä lehmiä. Eräänä iltana olin siellä toverini kanssa hyvin omituisesta syystä. Oli nimittäin varmuudella kerrottu, että kummitus kulki haassa. Naiset olivat ihan poissa suunniltaan pelosta, ja myöskin herrat menivät halukkaammin toisaalle, kun lähtivät iltakävelylle. Joskus oli joku muija huomannut aaveen liehuvan puissa, toisinaan taas oli joku ukko kuullut ivanaurua ja nähnyt valkoisen haamun hitaasti katoavan koivumetsään. Hauska kävelypaikka tuli pahaan huutoon, kukaan ei uskaltanut mennä sinne edes keskipäivällä, ja hauskoista kahvikesteistä, joita siellä olimme pitäneet, tuli ihan loppu; se oli oikein harmillinen seikka. Silloin päätimme, toverini Maksu Stenberg ja minä, lähteä hakaan eräänä iltana, ottaaksemme toden perästä selkoa, miten oikeastaan tuon sietämättömän kummituksen laita oli, joka uhkasi hävittää meidän kesähuvituksemme. Tuumasta toimeen! Ilmoittamatta kenellekään mitään, päätimme me, kun muutamat muijat hämärässä taas olivat nähneet näkyjä, mennä hakaan hiljaa kuin hiiret.

— Hyi kuinka kammottavaa! — Helka ja Elma pitivät lujasti kiinni toistensa käsistä, ja heitä oikein pöyristytti. Meerin silmät säteilivät, ja hänen mielestään Vihtori oli oikea sankari.

— Noh, miten sitte kävi? — kysyi hän uteliaana.

— Ilta oli jotenkin pimeä, sillä kuu peittyi pilviin; me hiivimme muutamien katajapensaiden taakse ja tirkistelimme tutkivin silmin koivumetsään päin, joka huhun mukaan oli kummituksen pesäpaikka. Juuri kun siinä makasimme, kuiskasi toverini korvaani: näetkö mitään?

Minä käännyin, ja siinä, tuskin parikymmentä askelta meistä, seisoi valkoinen olento, ikäänkuin se olisi maasta noussut. Kuu, joka samassa tuli esiin pilvistä, valaisi selvästi tuon eriskummallisen olennon. Hitaasti se hiipi eteenpäin ja hapuili ilmaa ulospäin levitetyillä käsillään. Me emme juuri olleet pelonarkoja, mutta minun täytyy tunnustaa, että sydämmeni sykki kovin, kun kummitus läheni ikäänkuin viitaten meille tuossa epäselvässä kuuvalossa.

— Ja sitte se lähestyi ja tarttui sinuun jääkylmällä kourallaan — lausui Freedrik hymyillen.

— Ei, päinvastoin, juuri kuin olimme toisiamme ihan lähellä, katosi se äkki-arvaamatta suuren kiven taakse, ja silloin me rupesimme aavistamaan, että tässä oli vallaton leikki. Maksu riensi perässä aika kyytiä, ja minä samaten minkä ennätin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä olimme tarttuneet pahantekiän kaulukseen kiinni. Se oli vallaton ylioppilasnulikka, joka oli huvitellut itseään tuolla tuhmalla aaveilemisella pelotellaksensa kahta nuorta tyttöä, jotka olivat häntä suututtaneet. Hän ei ollut saanut mitään vihiä meidän päätöksestämme ottaa sinä iltana selkoa asiasta, vaan toivoi vieläkin voivansa pelottaa muutamia jänismäisiä raukkoja, mutta joutuikin samalla itse pihtiin. Me annoimme hänelle kyytiä hänen tuhmuudestaan, ja seuraavana päivänä hän joutui kaikkein naisten naurun ja pilkan esineeksi. Kyllä hän rukoili, ettemme puhuisi asiasta, mutta jotakin rangaistusta hänen täytyi saada tyhmästä leikistään, ja kiireimmiten hän jo ensi laivalla lähti tiehensä suotuisammille aloille.

Meeri henkäsi syvään. — Tämä oli sukkela lorun loppu — nauroi hän.

— Alku kuului niin kammottavalta — sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen pöyristyksen selässään — mutta hauska oli, että kaikki kävi hyvin lopulta.

— Huih — sanoi Elma — minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä tuohon hakaan kuuvalossa. — Mutta nyt Iineksen täytyy kertoa meille todellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta luurangosta autiossa linnassa!

— Ei, älä millään muotoa — pyysi Helka — se kuuluu liian hirveältä!

— Oikein hiukset pystyyn nousevat — lisäsi Freedrik.

— Mistä te niin innokkaasti keskustelette? — kysyi Lotta täti, joka juuri astui huoneeseen.

— Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa oikein miellyttäviä pöyristyksiä selkäänsä.

— Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.

— Hän on aina niin arka — sanoi Bruuno ylimielisesti.

— Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan jotakin erinomaista! Sinä olet varmaankin maailmassa nähnyt monta kummallista tapahtumaa.

— Luuletko niin? — sanoi neiti Furumark. — Aaveitten kanssa minulla tosiaan ei ole ollut mitään tekemistä, lapsi kullat, mutta yhtä ja toista, joka ei ole aivan tavallista, on kaiketi jokainen ihminen elämässään nähnyt. Iso-äiti tuolla ylhäällä seinällä oli sitävastoin kovin taika-uskoinen, se kuului ajan henkeen; hän uskoi enteisiin ja näki näkyjä. Eräänä yönä, kun hän heräsi, luuli hän näkevänsä rinnallaan sukulaisen, joka asui Ranskanmaalla eikä ollut milloinkaan Suomessa käynyt. Iso-äiti nousi istumaan vuoteellensa ja kysyi: "Mitä minulta tahdot?" — Mutta olento viittasi vain kädellään ja katosi. Monta viikkoa myöhemmin hän sai kuulla, että tämä sukulainen oli kuollut samana yönä ja samalla kellonlyönnillä, jolloin hän oli nähnyt hänet vuoteensa ääressä. "Hän tuli hyvästi jättämään" — oli iso-äidin tapana sanoa, kun hän meille kertoi tämän tapauksen.

— Niin kummallista! Mutta eikö se ollut juuri tädin iso-äiti, joka aina edeltäkäsin tiesi tunnin, milloin hänen miehensä saapui kotiin oltuaan poissa matkoilla?

— Oli kyllä. Neljänneksen tuntia edeltäkäsin hän kuuli hevosenkavioitten kapsetta sillalta, joka on kujanteessa, ja silloin hän antoi sytyttää kynttilät joka huoneeseen, ovet avattiin, ja palveliain täytyi seisoa portailla valmiina ottamaan vastaan herraansa.

— Ja tuliko hän todellakin viidentoista minuutin perästä?

— Iso-äiti ei milloinkaan erehtynyt.

— Kummallista!

— Niin, siltä näyttää, mutta nykyajan ajatusten lukiat voisivat varmaankin selittää tuollaisia kokemuksia aivan luonnollisella tavalla. Iso-äidin ajatukset olivat niin yksin-omaan kiinnitetyt siihen, milloin hänen miehensä kotiin saapuisi, että hän siitä sai tuon varman tiedon. — Mutta jättäkäämme nyt kaikki nuot salaperäisyydet, ja tulkaa katsomaan, minkä yllätyksen teille olen valmistanut iso-isän saliin.

Kaikki kiirehtivät pois, valmiina seuraamaan Lotta tätiä, joka salaperäisesti viittoi heitä eteenpäin pitkää käytävää myöten, jonka äärimmäisessä päässä ovet äkkiä avattiin. Siellä sisällä keskellä valomerta, joka levisi kynttilöistä, kruunuista ja seinälampuista, joita huoneen suuret, vanhan-aikuiset kuvastimet monistivat, seisoi jättiläismäinen joulukuusi.

Samassa hetkessä kuului piilossa olevasta pianosta iloisen polskan sävelet, ja nyt sekä nuoret että vanhat muodostivat piirin joulukuusen ympäri. Kun sitte mitä iloisimmalla mielellä oli pyöritty ympäri hetken aikaa, tarjosi punalakkinen tonttu kopastaan numerolippuja jokaiselle, ja silloin havaittiin, että kuusi oli päästä päähän täynnä arpajaisvoittoja. Tästä nyt syntyi pakina ja sekamelska, kun kaikki tunkeilivat joulukuusen ympärille etsimään, mitä kullekin oli sattunut, ja suuri ilo heräsi, kun sattuma jakoi lahjat sopimattomasti. Meeri sai nimittäin saappaanvetimen ja herra Kontio ompelukopan, Freedrik kyökki-esiliinan ja Helka paperossirasian. Lotta täti nauroi niin, että kyyneleet silmistä vierivät, ja kaikki kiittivät häntä hänen hauskan keksintönsä vuoksi. Sitte seurasi vilkas vaihtokauppa, joka oli kaikkein hauskinta, ja sen kautta sai jokainen vähintäin kolme pientä somaa kappaletta muistoksi tästä hupaisesta päivästä. Teenjuonnin jälkeen lähtivät kaikki kotiin.

— Tervetultua Kerttulaan huomenna aamupäivällä — sanoi rouva Bergendahl hyvästijättäessään pappilan nuorisolle. — Herra Kontiolla on mainio kelkkamäki tarjottavana, ja Bruuno kiittää luistinrataansa; tulkaa nyt niitä koettelemaan. Teidän täytyy sitte jäädä päivälliselle ja nähdä torpparien lasten joulu-iloa iltapäivällä.

— Tuhansia kiitoksia! — Olihan iloa edelleenkin joulunpyhinä.

— — — — — — — — — — — — — — — —

Seuraavana aamuna lapset tuskin saivat silmänsä auki, ennenkuin rupesivat puhumaan kelkkamäestä, ja aikaisin aamupäivällä seisahtui pappilan reki portaitten eteen.

— Heijoo, nyt sitä hauskaa pidetään — kerskasi Bruuno, syöksähtäen ulos sanomaan tervetuliaisia vieraille. — Olen koko aamun lakaissut luistinrataani venetalaan lahdella, ja ne, jotka eivät tahdo laskea mäkeä, saavat luistella.

— Oivallista, siitä minä olen huvitettu — sanoi Iines, joka oli tunnettu luokkansa parhaaksi luisteliaksi.

Ruokasalissa he joivat sitte kahvia ja söivät joulukaakkusia ja torttuja, ja sitte koko joukko lähti iloiten kelkkoineen, potkureineen ja luistimineen rantaan. Bruuno luisti kelkalla alas mäestä ja vei Elman mukanaan, Freedrik ohjasi Helkan kelkkaa, ja pikku tytöt huusivat ilosta, kun kelkat liukuivat semmoista vauhtia, että korvat suhisivat, ja pojat lensivät kuin lumipallot tehden kuperikeikkoja.

Sillä välin Vihtori, Iines ja Meeri olivat koettelemassa luistinrataa, jonka havaitsivat olevan mainiossa kunnossa. Iines lensi eteenpäin kuten lokki levitetyin siivin, eikä Meerikään jäänyt jälkeen, ja Vihtori esiintyi turkkireunusteisessa lyhyessä nutussa ja pieni nahkalakki keikarimaisesti asetettuna vähän vinoon hänen tummankiharaiseen päähänsä. Hän käyttäytyi erittäin somasti ja osasi tehdä jos jonkinmoisia koukeroita luistimillaan. Asessorin rouva oli myöskin tullut ulos Lillin kanssa, kun ilma oli erittäin leuto ja ihana. Hänkin tahtoi nähdä, kuinka nuoret huvittelivat. Lilli oli puettu valkoiseen päällysnuttuun ja lakkiin joka oli reunustettu joutsenen untuvilla, joten häntä syystä sopi nimittää "Lumikoksi", — niin hieno ja puhdas hän oli, ja hänen poskensa olivat vienosti rusottuneet raittiista ilmasta. Isä itse laski mäkeä lastensa kanssa ja liikkui yhtä reippaasti kuin joku heistä. Se oli reipasta, raitista huvitusta, ja kaikki olivat ihan punaposkisia, kun he vihdoin tulivat sisään päivällistä syömään.

— Tämä on ollut ihana aamupäivä — sanoi Iines, heilutellen käsivarrellaan olevia luistimia.

— Hauskempi ehkä kuin kaupungin radalla, vai miten? — sanoi Freedrik.

— Paras on venetalaslahti täällä kotona — vakuutti Meeri.

— Niin, ihanaa on olla maalla — myönsi Vihtori.

— Sitä minäkin, onhan se toki toista kuin "Espiksellä" kulkeminen — tuumaili Bruuno — ja sitte täällä on nälkäinen kuin susi, ja kun saa lihapallukoita ja riisiputinkia ja keitettyjä omenia, niin se vasta maistuu!

— Sinä olet varmaankin saanut tietosi vanhalta Marilta — sanoi Freedrik. — Tänään en luule kenenkään meistä juoksevan pakoon päivällisistä, raitis ilma antaa kyllä ruokahalua.

Aterian jälkeen tuli nuorison koristaa joulukuusi suureen väentupaan, joka iltaa varten oli somisteltu katajaköynnöksillä ja varustettu ovien sekä ikkunain yläpuolelle asetetuilla kynttiläkaarilla. Tänne kokoontui pian lukuisa lapsiparvi talon kaikista torpista ja tuvista; keskellä joukkoa seisoi rouva Bergendahl ja puhui pienokaisille, niinkuin ainoastaan äiti voi puhua. Hän puhui Jeesuslapsesta, joka seimessä makasi, Betlehemin paimenista ja enkelien laulusta jouluyön hiljaisuudessa, ja miten kaikki ihmiset jouluna iloitsevat sanomasta, että Vapahtaja on tullut näyttämään tietä taivaaseen sekä vanhoille että nuorille. Pienet vieraat käsittivät jokaisen sanan, siinä kun he seisoivat piirissä hänen ympärillään tarkasti kuunnellen, mitä hän heille kertoi. Sitte he lauloivat yhdessä kauniin joululaulun:

"Tervehtii jo meitä Joulu armahin…"

ja joulukuusen kynttilät heijastuivat lasten onnesta säteilevissä silmissä.

Laulun jälkeen tarjottiin kahvia nisusten kera, ja Freedrik sekä Bruuno jakoivat omenia ja kaakkuja puusta. Sitte alkoivat leikit ilolla ja riemulla. "Lainattiin tulta" ja "leikattiin kauraa", "kudottiin sarkaa" ja "lähdettiin viheriälle niitylle", ja ilo oli kattoon asti. Talon nuoriso oli aina mukana leikkiä ohjaamassa, ja pikku tytöt varsinkin olivat etupäässä.

Viimeiseksi lapset saivat suuret voileivät, ja ennenkuin he lähtivät, sai jokainen pienen lahjansa sekä joululehden. Rouva Bergendahl kätteli heitä kaikkia ja kehoitti heitä tulemaan kiltiksi lapsiksi, jotta olisivat iloksi Jumalalle ja vanhemmillensa.

Nyt lapset läksivät, isot pannukaakkupytkyt nenäliinoihin sidottuina säästöksi kotiväelle; mutta talossa vietetty joulujuhla loisti heidän mielessään kuten aurinko koko vuoden ajan. Oi joulu, ken kyllin voi kiittää ihanuuttasi!

Uusi vuosi.

Bruuno oli koettanut uusia suksiansa ja potkukelkkaa, ja Haarald ja Pentti olivat uudistaneet luistimensa; kaikki olivat sydämmen pohjasta huvitelleet tässä rakkaassa kodissa, ja nyt oli vuoden viimeinen päivä käsissä.

Tuli leiskui kodikkaasti ruokasalin uunissa, ja perhe oli kokoontunut sen ääreen. Freedrik rikkoi pähkinöitä lapsille, ja tytöt paistoivat omenia pitkissä langoissa lieden edessä, missä heidän omat poskensa paistuivat punaisemmiksi kuin heidän omenansa.

Kun puut olivat palaneet hiilelle, otti Bruuno sulatuskauhan ja tinapytkyn valaaksensa uudenvuoden onnea kaikille. Lapset pitivät tätä tointa hyvin tärkeänä, ja he kokoontuivat kuten varpuset uunin ääreen.

— Loiskis — siinä meni ensi panos vesimaljaan. — Siinä on Gerdan onni, pikku Gerdan, joka on niin kaukana.

— No nähkääs nyt, Gerda saa matkustaa laivalla tänä vuonna! Tuossahan on laiva piippuineen ja kaikki tyyni.

— Niin tietysti, hänenhän täytyy tulla kotiin yli meren. Miten totta tuo onnen tina saattoi puhua!

Sitten tuon valetun kappaleen varjoa täytyi katsella kaikilta puolin, siksi että jokainen oli sanonut mielipiteensä.

Helkan "onni" oli kuin kukkamalja, ja Meerin kuin morsiamen kruunu. Oli varsin kummallista nähdä, miten monta eri muotoista kappaletta Bruuno otti ylös maljasta. Kun kaikki olivat saaneet osansa, valettiin vielä viimeisestä tinapytkystä "kotihaltian" onneksi.

— Eläköön, eläköön kotionni! — huusivat lapset.

— Miten kauniisti se loistaa lampun valossa!

Kaikki katsoivat ihaellen Bruunon viimeistä mestariteosta, jota kasööri Lange tarkasteli.

— Mitä setä siitä tuumaa? — kysyi Bruuno uteliaasti.

— Minusta se näyttää olevan kaunis puu, jossa on tuuheat oksat ja monta pientä vesaa.

— Todellakin, sitte se on kuvaannollinen onni — sanoi asessori. — Antakaa minun katsoa, — oikein! Puu se onkin, ja puu merkitsee perhettä, jonka levitetyt oksat tahtovat suojella ja hoitaa nuoria vesoja. — Hän laski käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja katsoi ympärillään olevaa perhettänsä. — Niin tulee olla! Jos ollaan kaukana taikka lähellä, tulee kodin helman aina tuntua turvallisimmalta ja lämpimimmältä satamalta. Jumalan kiitos hyvästä kodista!

Freedrikin silmä kohtasi isän silmää, sitte hän painoi suudelman äitinsä kädelle. — Kun minä kerran rakennan oman pesän, otan kaikessa esikuvaksi lapsuudenkotini — sanoi hän hiljaa.

"Kotihaltian onni" pantiin ylös astiakaapin päälle, jossa jokainen saattoi sen nähdä. Sitte viskattiin kenkiä ja sytytettiin kynttilää saksanpähkinän kuoressa, jotta saataisiin tietää tulevan vuoden tapahtumia. Vihdoin Roosa täti ripusti vihkisormuksensa hiuskarvaan, pudotti tämän juomalasiin, ja toisella kädellään pitäen kiinni Meerin kädestä hän luki seuraavat sanat:

"Mikä Meerin kohtalo? Sormus kulta, kerro jo! Kunniaa, Mainetta, Vaunuja ja kartanoita, Rahoja ja tavaroita, Rikkautta, onnea, Köyhyyttä ja puutetta, Uskoa, Toivoa?"

Viimeisten sanain kaikuessa kilahti sormus hiljaa ja sointuvasti lasin syrjää vasten, ja se oli tädin sanojen mukaan ennustus Meerin uudelle vuodelle. Nyt piti kaikkien vuorostaan koettaa samaa temppua. Freedrik sai "kunniaa" ja Helka "rahoja ja tavaroita", herra Kontio "mainetta" ja Bruuno "vaunuja ja kartanoita", ja hän sanoi heti sen ennustuksen todistavan, että hänestä tulisi hyvinvoipa maanviljeliä. Illalliseksi tarjottiin vielä kerran jouluruokaa, ja Freedrik sai mantelin puurovadista.

— Lyyryn saat keväällä — ennusti isä, ja äiti hymyili toivoa ilmaisevaa hymyilyä, sillä hän tiesi kyllä poikansa tekevän parastaan.

Ennenkuin lapset menivät levolle, kokosi isä heidät vielä kerran yhteen vuoden viimeisenä päivänä.

— Jokainen uudenvuoden-aatto on kuten tienpylväs — sanoi hän — siihen seisahdutaan ja katsellaan taaksepäin matkaa, joka on kuljettu, ja sitte katsotaan taas eteenpäin kohti toista tienpylvästä. Se näyttää olevan kaukana, niin kaukana, mutta aika rientää kuten unennäkö. Kun siinä sitte seisotaan, muistaa sydän kiitollisuudella kaikkea hyvää, mitä Jumala on lahjoittanut menneinä vuosina. Talven iloiset leikit, kevään valoisat päivät ja kesän runsaat riemut, samaten kuin syksyn työ, kaikki, kaikki ovat Hänen armolahjojansa. Mutta näitä muistaessa tulee myöskin mieleen kaikki ne hyvät päätökset ja aikomukset, joita olemme unohtaneet panna täytäntöön, kaikki viat ja puutteet. Hyvä ja paha ovat ainaisessa taistelussa sydämmessämme. Rukoilkaamme Jumalaa tämän uuden vuoden alkaessa auttamaan meitä voittamaan itsemme siten, että hyvyys lopulta voiton saavuttaisi. Ja nyt hyvää yötä! Jumala siunatkoon pieniä taimiani!

Eedit ja Ester kiirehtivät ensin isän syliin ja sitte äidin, sitte tuli kaksoisten vuoro, ja sitte tahtoivat isot siskot myöskin olla mukana, siksi että he kaikin muodostivat suuren piirin isän ja äidin ympäri tuossa suuressa uudenvuodensyleilyssä.

Pikku lasten poismentyä istuivat vanhemmat vielä keskustelemassa entisistä ja tulevaisista asioista, sillä muisto ja toivohan ovat ne renkaat, jotka yhdistävät menneisyyden tulevaisuuteen. Kun ruokasalin suuri seinäkello juhlallisesti löi kaksitoista lyöntiänsä, nousivat kaikki istualta ja toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta.

— — — — — — — — — — — — — — — — —

Uuden vuoden aamu oli kylmä ja tuulinen, mutta huurre kimalteli puissa auringonpaisteessa ja maailma näytti siltä, kuin sekin olisi noussut nuortuneena yön hämärästä uutta vuotta vastaan ottamaan. Freedrik lähti isänsä ja setänsä mukana kirkkoon, mutta naisväki jäi kotiin pakkasen takia, ja senkin vuoksi, että heidän iltapäivällä jälleen tuli ajaa sama tie pappilaan onnellista uutta vuotta toivottamaan.

Lotta täti, joka ei milloinkaan pelännyt ilmaa, oli se minkälainen hyvänsä, tuli kuitenkin Kerttulaan ja toi uudenvuodenlahjaksi täydessä kukassa olevan atsalean, joka oli kääritty pumpuliin ja pantu suureen koppaan. Sitäpaitsi hän toi mukanaan Heikin valokuvan, jonka päällekirjoituksena oli: "Ystävilleni Kerttulassa sydämmellisimmät onnentoivotukseni tulevaa vuotta varten".

Täti antoi houkutella itsensä jäämään päivälliselle naapuriensa luo, ja sitte hän tarjosi Helkalle paikan reessään pappilan matkalle. Vanhan ystävällisen tädin vieressä Helka sai istua pehmeitten karhunnahkavällyjen sisällä, ja tädin harmaat hevoset laukkasivat eteenpäin tietä pitkin semmoisella vauhdilla, että oikein riemulla sitä katseli; mutta sellaisia juoksioita kuin Santaniemen kartanossa ei löytynytkään likimailla.

Pappilaan oli joukko pitäjäläisiä kokoontunut, ja nuoriso huvitteli suuressa tilavassa salissa, jossa Vihtori liikkui kohteliaana isäntänä nuorten keskellä ja Elma koetti parastaan emäntänä. Meeri soitti muutamia kappaleita, ja Vihtori lauloi kauneimpia laulujansa. Pruustinna tarjosi komean illallisen, jonka jälkeen kaikki lauloivat ehtoovirren, kuten pappilassa aina oli tapana.

Kun vieraat läksivät kotiin, oli tuuli yltynyt ja lumi putoili suurissa hiutaleissa; metsässä suhisi ja vinkui, ja herrat vetivät turkinkauluksensa korviensa yli.

Seuraavana päivänä täytyi yhtä mittaa istua sisällä, sillä korkeat kinokset täyttivät sekä maantiet että kaikki polut. Bruuno lapioitsi lunta koko päivän, sillä välin kuin toiset olivat ruokasalissa koossa ja lukivat ääneensä uusista joululahjakirjoistaan. Hämyssä leikittiin lasten huviksi "piilosta" sekä "kettua ja hanhea".

Pari päivää myöhemmin matkustivat Helkan vanhemmat pois, mutta Helka sai jäädä siksi kunnes loma-aika loppui. Aika kului kuin siivillä, ja joka päivä tarjosi aina jotakin uutta täällä kotona Kerttulassa. Mutta pian jo lähestyi "Nuutti, joulun loppu", ja silloin täytyi nuorison lähteä kaupunkiin jälleen lukujansa hoitamaan.

— Voi, nyt on tämä ihana joululoma ohitse — sanoi Bruuno huoaten illalla ennen lähtöänsä.

— Niin, kyllä tuntuukin ikävältä jättää koti — myönsi Meeri — mutta hauskaa on taas päästä kouluun ja tavata kaikki toverit.

Freedrik oli samaa mieltä. Kotona nautitun levon jälkeen oli hänestäkin taas hauska käydä työhön käsiksi.

— Loma-aika on koululle sama kuin sunnuntai työviikolle, ne tarvitaan molemmat — sanoi äiti. — Lakkaamaton työ painaa sielun voimat lamaan, ja lakkaamaton lepo veltostuttaa ihmistä. Ymmärrän varsin hyvin, että te lukukauden alussa halajatte käydä käsiksi kirjoihinne, sillä maanantai-aamuna minä aina tunnen suurta halua ryhtyä uuden viikon töihin. Mutta sitte on taas niin herttaista, kun lauantai-ilta tulee rauhallisena muistuttaen sabbatin suloista lepoa. "Muistakaa pyhittää lepopäivää", lapset! Sitä käskyä älkää milloinkaan unhottako.

— Minun mielestäni pyhäpäivän rauhasta jotakin jää äitiin koko viikoksi — sanoi Freedrik hellästi hyväillen äitiään.

— Me emme saa väärin käyttää sabbattia, mutta yhtä tärkeätä on, että teemme jokaisen päivän Herran päiväksi. — Jokaisena tuntina ja hetkenä voimme puhua Jumalan kanssa; jos olemme kotona taikka muualla, voimme kiittää ja ylistää häntä. Tämän meidän sisällisen sunnuntai-elämämme täytyy sitte jokapäiväisessä elämässämme kantaa hedelmiä, niin että me kärsivällisinä, rakastavaisina ja itsekieltävinä palvelemme toisiamme. — Tulevaisuus on valoisena ja hymyilevänä edessänne, rakkaat lapseni, iloitkaa siitä. Neljä pientä sanaa tahdon teroittaa mieleenne jättäissäni teidät hyvästi: "Sinä, Jumala, näet minut". Pitäkää ne muistissanne, niin saatte nähdä, että suuri voima on niissä sanoissa. Jos me aina muistaisimme, että me kuljemme Jumalan silmien edessä, kuinka toisin me silloin eläisimme tässä maailmassa!

Kaikki istuivat ääneti miettimässä äidin sanoja. Niiden muisto oli aina yhdistyvä siihen muistoon, joka heillä oli oleva tästä viimeisestä, suloisesta illasta heidän rakkaassa kodissansa. — Sitte lapset tulivat sanomaan hyvää yötä; Lilliä nostettiin tavallisuuden mukaan sylistä syliin, ja jokainen häntä hyväili.

— Kasva suureksi ja vahvaksi, pikku sisar — sanoi Freedrik, kohottaen hänet käsivarrellaan aina kattoon asti.

— Lilli tattoo katvaa ylöt taivaateen.

— Silloinhan tulet jättiläistytöksi, pitemmäksi kuin pisin joulukuusi metsässä!

— Ei, ei, Lilli lentää näin! — Tuo pieni keijukainen levitti käsivartensa ja heilutti pieniä käsiänsä ilmassa.

— Älä lennä liian kauaksi meistä, pieni enkeli — kuiskasi veli, sulkien hänet hellästi syliinsä.

Lilli hyppäsi iloisena hänen polveltaan seurataksensa hoitajaansa lastenkammariin. Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin ja heitti veitikkamaisesti sormisuukkosen kaikille sekä hiipi sitten hymyillen huoneesta. Tämä oli hänen hyvästijättönsä, ja siskojen oli kyllin syytä pitää näitä jäähyväisiä rakkaassa muistissa jäljestäkin päin.

Seuraavana aamuna, kun pimeys vielä peitti meret ja manteret, veivät Kerttulan reippaat juoksiat talon nuorison laukkuineen kamssuineen asemalle, sillä nyt oli joululoma loppunut ja uusi vuosi töineen velvollisuuksineen oli odottamassa.

Talvihuvit kaupungissa.

Elämä kaupungissa meni taas tavallista rataansa, ja koululapset hyörivät ympäri kuten iloiset mehiläiset, jotka lentävät edestakaisin.

Lauantaikokoukset Langella olivat myöskin uutta vauhtia alkaneet, sitte kuin Meeri ja muutamat muut luokkalaiset olivat ruvenneet julkaisemaan pientä sanomalehteä. Se painettiin hehtograafilla ja sen nimi oli "Meteoori", joka olikin erittäin sopiva nimi, koska se ei ilmaantunut säännöllisesti, vaan ainoastaan silloin, kun satuttiin saamaan oikein onnistuneita kirjoituksia. Sen jälkeen kuin Vihtori ensi numeroon oli kirjoittanut oikein näppärän runomittaisen tilaus-ilmoituksen, varrottiin Meteooria mitä hartaimmasti koko luokalla, jonka piirissä sillä oli useimmat tilaajansa. Myöskin Kerttulassa odotettiin mitä suurimmalla uteliaisuudella jokaista numeroa, vieläpä Gerdan ja Heikinkin luo löysi tuo lentolehti tiensä.

Lauantaikokouksissa keskusteltiin sanomalehteä koskevista asioista. Iines Stormbom kirjoitti kronikat jokaiseen numeroon, ja kummallista oli, kuinka paljo hauskaa hänellä oli kerrottavaa kaikesta, mitä oli tapahtunut toveripiirissä. Meerillä oli uutis-osasto toimitettavana, ja hän etsi pieniä ja hauskoja uutisia suurella innolla; hän pani myöskin muistiin kaskuja ja sukkelia kokkapuheita, jotka saivat yhteiseksi otsakirjoituksekseen "Kaikenlaista". Helkassa oli vähän runoilijan vikaa; hän kirjoitti kesä-illan kauneudesta ja rekimatkoista sydäntalvella, ja Freedrik kirjoitti tieteellisiä kyhäelmiä mieli-aineittensa alalta. Kotoisen tekiän kirjoittama novelli piti myöskin olla, sillä se oli päätetty, ettei mikään toisista lehdistä otettu saanut kelvata. Toivo Stenberg hoiti hehtograafia ja Meeri lehden jakamista. Tämä pieni sanomalehtipuuha huvitti suuresti kaikkia osaa-ottavia.

Kun nyt ei ollut mitään joululahjoja laitettavana, päättivät tytöt lauantai-iltoina ommella vaatteita muutamille köyhille lapsille, joitten äidin rouva Lange tunsi. Sillä välin kuin he tekivät työtä, lukivat pojat vuorotellen ääneensä; siten heidän pieni seuransa tuotti todellisempaa tyydytystä, kun se ei ollut olemassa ainoastaan heidän omaa huviansa varten, vaan myöskin muiden hyödyksi. Roosa täti johti lasten ompelusta ja leikkasi sellaisia vaatteita, joita hän tiesi parhaiten tarvittavan köyhissä kodeissa.