SISÄLLYS: (continued 2)

— Sinun täytyy lähteä kaupunkiin tohtorin luo… tämä on vaarallista tautia eikä tähän meikäläinen ymmärrä…

— Kai sitä täytyy mennä… ja tuumittuaan asiaa tarpeeksi, lähti Kaarle Henrikki vihdoinkin lääkärin apua hakemaan. Rantalan emäntä muistutti häntä tarkoin selvittämään tohtorille taudin laadun ja yksityiskohdatkin.

Avun hakijan lähdettyä muuttui sairas lauheammaksi, melkeinpä iloiseksi ja herttaiseksi mieleltään. Tahtoi nähdä lapsiaan ehtimiseen, vaati laittamaan itselleen monenlaisia nautittavia, joista ei sitte kuitenkaan maistanut enempää kuin kielen kostukkeeksi. Rantalan emäntä toivoi jo onnellista käännettä, mutta toisena yönä siitä pitäin kuin Kaarle Henrikki oli lähtenyt lääkärin apua hakemaan, muuttui sairaan tila äkkiä yhä vaarallisemmaksi. Ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa, vaan riuhtoi ja vaikeroi ja vapisi. Äidin sydän oli haljeta, nähdessään lapsensa kovat tuskat.

Ja aamulla juuri ennen päivän tuloa meni sairaan järki sekaisin. Se rupesi puhumaan Laurista ja Porvari-Jussista, jonka kieli leikataan juurta myöten poikki, ja mustan peikon vaimosta, joka tuodaan hornan alimmaisesta kerroksesta ja jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä.

Rantalan emäntä meni herättämään Reetaa. Kun he yhdessä sitte tulivat kamariin, löi tuonen mies viikatteellaan viimeisiä lyöntejään.

— Lauri, johan tulit, virkkoi sairas, silmäin kiiluessa erinomaisen kirkkaasti. Lauri, Lauri, minä olen odottanut sinua joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys. Oi, miten hauskaa, että vihdoinkin tulit. Nyt me lähdemme yhdessä, Lauri ja minä… minä ja Lauri. Leikkasitko Porvari-Jussilta kielen poikki juurta myöten? Haa, vai leikkasit, se oli hyvä, oikein hyvä. Ja toitko sille pedolle vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta, mustan vaimon, jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä. Vai toit, se oli oikein hyvä. Lauri, Lauri, minä tulen nyt oitis, nyt lähdemme Lauri, Lauri, Lau…

Sairas teki pari rajua ponnistusta ja henki korahti viimeisen kerran.

Samassa aukeni ovi ja Kaarle Henrikki astui sisään. Kuohuvien kyyneleiden seasta virkkoi Rantalan emäntä:

— Tulit liian myöhään… Aina Maria on jo muuttanut majaa.

— Hm, virkkoi Kaarle Henrikki… näin suotta vaivaa, ajoin niin kovaa että hevonen tahtoi tukahtua.

Muuta enempää ei hän sanonut.

* * * * *

Komeat maahanpaniaiset piti Markun Kaarle Henrikki vaimolleen. Kukaan ei vuodattanut haudan partaalla niin kuumia kyyneleitä kuin Rantalan emäntä. Hän itki sitä, että tyttärensä maallinen onni oli niin lyhyt. Kolme vuotta kaikkiaan, sitte tuli kuolema, säälimätön ja lahjomaton kuolema.

Komean hautakivenkin hankki Kaarle Henrikki Aina Marian haudalle. Se oli mustasta graniitista ja siinä oli kultaiset kirjaimet kahden puolen.

Pari viikkoa hautakiven pystyttämisen jälestä tuli Porvari-Jussi Markulle. Kaarle Henrikki rupesi siistimään itseään ja pani juhlavaatteet ylleen. Lähti sitte Porvari-Jussin kanssa kosioretkelle.

Eihän hänen auttanut ajatellakaan leskimiehenä oloa, kun oli suuri talo ja kaksi pientä orporaukkaa, joista nuorin ei ollut vielä puolenkaan vuoden vanha.

— … Hm, ei raha eikä rikkaus tule kysymykseen, hm, virkahti Kaarle Henrikki herkästi ja pehmeästi, kun istui rekeen ja sovitteli selkänsä mukavasti nojaan… jos vaan on muuten mieleiseni, niin, hm, hm…

— No kyllä se on, minä menen takuusen, vastasi Porvari-Jussi… se on tyttö kaikinpuolinen…

Hevonen samassa karkasi juoksuun… Porvari-Jussin sanat hukkuivat kulkusten kilinään.

Taistelu ja voitto.

Ryntäsin huoneeseni kuin yltiöpää mieletön, heittäysin sänkyyni, peitin kasvoni kädelläni ja toivoin että maailma olisi räjähtänyt sinä silmänräpäyksenä tomuksi ja pirstaksi. Että olisi saanut särmänsä Kyllikin uusi armastelija ja…

Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", istui kaikessa rauhassaan, lokien kuningas Learia — hän ei koskaan välittänyt minun onnettomuuksistani.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle…

— No, virkkoi ystäväni, kesken kiihkeätä huokailemistani… no, poikaseni…

— Anna minulle kaunopuhelias kieli. Hyvä Jumala, muuta minut vaikka irlantilaiseksi perunanviljelijäksi, kunhan vaan samalla teet minusta kaunopuhujan.

— Tuopa ei ole hulluinta, virkkoi ystäväni, "viimeinen ateenalainen", kääntäen hitaasti kreikkalaisen naamansa minuun päin. Mutta syy, poikani, syy, syy…

— No, näetsä, kun minä juuri äsken tapasin Kyllikin, ihanan, armaan Kyllikin.

— Hm… kuului filosoofin tyyntä, halveksivaa naurua.

— Älä naura tuolla tavalla… ethän sinä tunne Kyllikkiä, ihanaa, armasta…

— Kuuleppas mitä Shakespeare sanoo… ja ystäväni, jota klassillisen luonteensa vuoksi sanottiin "viimeiseksi ateenalaiseksi", rupesi lukemaan: Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien kahinan vietellä sydäntäsi… niskottele paholaista vastaan…

— Hävytön Shakespeare, jalkapuuhun pantava mies. Kaikki nerot ja runoilijat ovat puolihulluja, mutta Kyllikki, ihana, armas Kyllikki… Hyvä Jumala, tee minusta kaunopuhuja, sellainen kuin Mirabeau tai Kossuth tai…

— Hm, sinä olet tavannut Kyllikin, ihanan ja armaan Kyllikin, ja sinä mielisit kaunopuhujaksi, virkkoi ystäväni, sulkien samassa kirjan. Suhteet ovat kummallisia, hyvin kummallisia ja omituisia, niistä ja niiden keskinäisestä yhteydestä kannattaa ottaa selko. Ensiksikin, kuka on tuo Kyllikki, poikaseni?

— Nuori, kahdeksantoista vuotias tyttö… lummekukka… tähtönen… ruusu… luojan taideteos… enkeli…

— Tietysti niin, mutta suo anteeksi, poikani, hänen myötäjäisensä?

— No, viisikymmentätuhatta alhaisimmankin arvion mukaan.

— Jaha, jaha, luulen että mainitsemasi ominaisuudet melkein sopivat häneen. Enkeli ja viisikymmentätuhatta, ei se kuulu aivan hullummmalta. Ja nykyajan lapsena minun täytyy kunnioittaa sinua. Enkeli ja viisikymmentätuhatta. Täytyypä sanoakseni, että olet imenyt henkeesi aikamme paraan, tärkeimmän opinkappaleen ja että olet sen oivallisesti sulattanut. Enkeli ja viisikymmentätuhatta!

— Luuletko että minä rahojen vuoksi…? Häpeä toki, sinä Shakespearen ja Homeron yönuttu, häpeä kymmeneen kertaan. Luuletko etten minä rakasta Kyllikkiä todellisesti?

— Poikaseni, semmoista minä en lainkaan lunle. Sinussa juuri kirkkaimmin kuvastuu aikamme parhaat puolet, miehevyys, rakkaus, nais-aatteen harrastus ja polkupyöräurheilu… mutta, tullaksemme jälleen asianhaarojen keskinäiseen yhteyteen, milloin olet, poikaseni, tutustunut ihanan ja armaan Kyllikin kanssa?

— Joulun edellä, hiihto-urheilijain juhla-illallisissa. Minähän olin siellä…

— Ja hän oli siellä.

— Oli, merensininen puku yllä, suuret silmät sädehtivinä. Hyvä luoja, niitä silmiä, niitä vyötäreitä, sitä vienoa, hopean pehmeätä äänen väreilyä, sitä kaulaa… oih, minä menetän järkeni, jollei minusta tule kaunopuhujaa pian… pian…

— Siitä saakka olet tuntenut hänet etkä kuitenkaan ole minulle sanaakaan…

— Muistamattomuus, näetsä, pelkkä muistamattomuus, ymmärräthän.

— No, voihan tuon ymmärtää… mutta, poikaseni, onko hän pääkaupunkilainen?

— Ei, mitäpä minä hänestä sitten? Maalta hän on, Hämeen järvien rannoilta.

— Olette siis heimolaisia, ihana, armahin Kyllikki ja sinä?

— Perin ollaan, sekoittamatonta hämäläisverta virtaa kummankin suonissa.

— Mitä hän toimii? Käykö musiikki-opistossa vaiko…?

— Ei, talouskoulua hän tätä nykyä käy. Sitten on aikomus ottaa kurssi sairaanhoidossa, sitten valokuvausoppilaaksi, sitte…

— On siis luonteeltaan taloudellinen, sääliväinen ja taiteellinen. Onnittelen sinua, poikani.

— Ei ole vielä ansiota, luoja nähköön… mutta kerran päivä nousee idästä, kerran, vannon minä.

— Ja sinä tapasit hänet nyt juuri.

— Tapasin Kolmikulman lähellä. Oli kävelyllä raitista ilmaa nauttimassa ja virkistymässä, kuten sanotaan.

— Ja sinä kurttiseeraamaan heti.

— Kyllä niin, tosi se on. Siinä puhellessa satuin mainitsemaan, että olin aikeessa aina Korkeasaarelle asti, syystä että meri-ilma minusta on näin talvellakin puhtosempaa.

— Ha-hahaa, poikaseni, vaikka olit menossa postikonttoriin rahakirjettä urkkimaan. Nykyajan kultainen nuoriso laskee keveästi naiselle pienen valeen.

— No mutta, laupias luoja, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani? Olisitko seistä jöllitellyt paikallasi? Olisitko kenties ruvennut selittelemään Kyllikille, miten suunnattoman hävytön Edvard Brandes oli, väittäessään että Shakespeare, sinun Shakespearesi käytti pitkiä kynsiä Hamletia kirjoittaessaan… että hän varasteli Montaignelta ajatuksia. Luuletko että se olisi sopinut paremmin?

— Eipä olisikaan. Kun kaikki ympäri käy, täytyy minun myöntää, että teit parhaan, mitä sinun asemassasi voi tehdä, valehdellessasi olevasi Korkeasaareen menossa. Tietysti ehdottelit, että hän tulisi seuraasi.

— Sen tein tietysti, aivan kohteliaasti, ja vakuutin että meri-ilma talvellakin on raikkaampaa ja puhtosempaa.

— Mutta hän, armahin ja ihanin Kyllikki, nolasi sinut peijakkaasti… ei suostunutkaan ehdotukseesi.

— Suostuipa sinun kiusallasikin, suostui ja vilkasi kelloaan pari kertaa. Me olimme juuri pääsemässä menovauhtiin, kun maisteri Halliparta saavutti meidät. Se jumalaton, jolla on koivet kuin telefoonipylväät… Oi, kuinka minä vihaan sellaisia pitkäkoipisia maistereita.

— Poikaseni, se on mies, jolla on aatoksia päässä… ei ole knalli tyhjän jatkoa.

— Minä annan palttua ja piimää hänen aatoksilleen. Olisi ennemmin lukenut korehtuuria aikakauslehteensä, kuin juossut meidän peräämme, mokomakin velkasaksa.

— Siitä miehestä koituu vielä isänmaalle iloa ja kunniaa.

— Ja se rupesi hakkailemaan Kyllikkiä, mokomakin klassillinen romukalu.

— Ha-ha-haa…ystäväni, "viimeinen ateenalainen", nauroi ähittelevästi… ja vei voiton sinulta.

— Vei, kaunopuheliaisundellaan. Oi, hyvä luoja, tee minusta kaunopuhuja, tee pian tai muuten…

— Kuinka se laati sanansa, kun tapasi teidät.

— Sulavasti kuin paras näyttelijä. Sanoi: hyvää päivää, ihana neiti. Mikä onni näin viikon alussa tavata teitä, nähdä teidän silmäystänne, kuulla teidän ääntänne. Mitä olisi tämä sievä pääkaupunkimme ilman teidänlaisianne olentoja? Kivikokoelma, tiedeluola. Olen suorastaan sitä mieltä, ettei pääkaupunkimme voisi säilyttää viehättävyyttään montakaan vuotta, jollei maaseudut alituiseen lähettäisi parhaimpia, kalliimpia aineksia tänne, hyväpäisiä nuorukaisia ja jaloja naisia, joilla on harrastuksia, lämmin rinta. Pääkaupungin asema on sama kuin sydämmen ihmisruumiissa. Sydäntä etupäässä on hoidettava, kehitettävä, sillä sen lyönneistä riippuu koko elimistön toiminta. Olenko väärässä, neiti?

— Mitä vastasi armahin ja ihanin Kyllikki?

— Vastasi, että kyllä se niin taitaa olla… kaunopuheisuus miellytti häntä.

— No, entä sinä, etkö yrittänyt sinäkin tuomaan kantaasi esiin?

— En, minä nolostuin… en osannut virkkoa selvää sanaa.

— Tunsit olevasi lapsi, keltanokka miehen rinnalla. No, entä sitte?

— Sitte se hirtehinen valehteli olevansa menossa Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan ja rupesi viettelemään Kyllikkiä seuraansa.

— No, entä sinä?

— Minä esitin itsepäisesti Korkeasaaren suuntaa ja puhdasta meri-ilmaa. Pitkäsäärinen Halliparta vei voiton. Kyllikki kallistui ensin puoleen ja toiseen ja virkkoi vihdoin: käykää tekin, herra Huttunen, Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan, jättäkää meri-ilma tällä kertaa…

— Mutta sinä et mennyt.

— En, sanoin että olin nähnyt sen moneen kertaan.

— Viisaasti tehty sinulta, olisit kuitenkin työntynyt varjoon maisteri Halliparran rinnalla.

— Eihän siinä muuta mitä, mutta se puhujataito. Oi kaikkivallan päivät, kun olisin kaunopuhuja.

Ystäväni ei hetkiseen aikaan virkannut sanaakaan. Minä voihkailin, raivoilin. Pelkkä otaksuminenkin, että maisteri Halliparta saisi Kyllikin vaimokseen ja saisi kuitatuksi velkansa noilla viidelläkymmenellätuhannella, teki minut puolihullnksi. Minulla ei ollut lainkaan halua opinnoihin, maanviljelys sitävastoin veti minua puoleensa vahvasti. En osannut ajatella mitään mainiompaa kuin laveatiluksinen talo, suuri karja, hevosia, hanhia, renkiä ja piikoja, joilla on loppumattomat varastot rekilauluja ja sanasutkauksia. Kyllikin jos saisin myötäjäisineen, niin veljeni ja siskoni maksaisin eroon ja rupeisin asustelemaan isäni tiluksilla, väännättäisin uusia maita viljelykselle, laulaisin Matin kanssa…

— Minä tiedän neuvoa sinulle keinon, virkkoi vihdoin ystäväni. Sinun pitää ruveta opettelemaan kaunopuhujaksi, muu ei auta, sillä asianhaarat ovat sellaisessa suhteessa keskenään.

— Miten, luojan nimessä? kysyin minä. Miten se käy päinsä?

— Siten että menet jäseneksi raittiusseurojen puhujaklubiin.

— Taivahinen, siinä on pelastus ja voitto. Näytänpä sille pitkäsääriselle velkasaksalle, että minä olen ylioppilas Pekka Huttunen, minä.

Syöksähdin ylös sängystä, syleilin "viimeistä ateenalaista" ja ryntäsin sitten ovesta ulos vielä kovempaa vauhtia kuin olin sisään tullut.

Siitä hetkestä saakka oli elämäni pelkkää ponnistusta puhujataidon alalla. Minä pidin puheita aina, sekä mahdolliset että mahdottomat aiheet joutuivat kokeilujeni esineeksi. Jos silmäni keksivät paperossi-pätkän kadulla, jos tapasin vanhan, hampaattoman akan, oitis pinnistin ajatukseni keksimään niistä puheen-aineita. Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", valitti, ettei hän saanut yöllä nukkuakaan, kun minä pidin puheita unissanikin.

Kyllikin tapasin usein, mutta pitempiin mielittelemisiin en vielä usein, ystäväni ohjeen mukaan, ruvennut. Tahdoin ensin kasvaa ja varttua ja edistyä puhelu-opinnoissani. Kilpailijaani vältin myöskin. Meidän välimme muodostui aikaa pitäin hyvinkin kireäksi. Hän aavisti minun pyyteeni, minä hänen, me emme huolineet salata toisiltamme asian todellista valoa. Kyllikki taisi hänkin arvata asemansa, mutta hän häilyi kummankin puoleen. Syvillä tiedoillaan ja puhujataidollaan veti maisteri Halliparta häntä puoleensa; minulla oli valttina sievät viikset, nuorekkaat kasvot, joihin ei vielä klassillinen home ollut ehtinyt levitä, ja suhdallinen ikä.

Vihdoin, kun Kyllikki jo harjoitti valokuvausopinnoita, kysäsin ystävältäni eikö olisi jo aika ruveta ryntäämään?

— Koetetaan ensin, vastasi "viimeinen ateenalainen". Tuossa on pöydällä oma likainen kauluksesi, pidäppä puhe sille. So, aiota heti.

Hetkeäkään arvelematta pinnistin ajatukseni työhön ja alotin: Sinä uskollinen somuuden avustajani! Viime viikolla ostin sinut Petreliuksen paitapuodista, ja puhdas, lumivalkoinen olit silloin. Oi jospa sinulla olisi kieli ja suu puhua niistä ihanoista ja sädehtivistä silmäyksistä, joita Kyllikki sinuun loi, kun rinnattain istuimme Arkaadian parterilla… kun sähkövalo näytännön aikana heikkeni ja me kallistuimme lähemmäksi toisiamme… ja Kyllikin, ihanan armaan Kyllikin kuuma henkäys hiveli sinun valkoista, kiiltävää pintaasi ja lemmen enkelit…

— Jo riittää, keskeytti "viimeinen ateenalainen" tyytyväisesti, voit aloittaa, poikaseni, mutta varovasti, hyvin varovasti, huomaa se. Ettet vain putoa ratsusi selästä; sitte et ole enää autettavissa.

Ja minä alotin. Kun ensikerran yhätin Kyllikin maisteri Halliparran seurassa, sanoin rohkeasti:

— Tämä kaupunkilais-elämä on kerrassaan sietämätöntä, nämä ijankaikkiset iltamat, teaatterit ja muut huvitukset kuivaavat ihmisen kuiviin… eikä löydy niin tuhmaa olentoa kuin pääkaupunkilainen — maisteri Halliparta oli nimittäin pääkaupunkilais-rotua. —

— Herra Huttunen arvostelee ehkä muitakin oman itsensä mukaan, huomautti maisteri Halliparta pistelevästi.

— En välitä teidän vitseistänne, herra Halliparta, asia on tosi noin ylimalkaan. Mennäänpä esim. teaatteriin. Maksetaan sisäänpääsö-maksu ja pidetään hauskaa näyttelijäin kustannuksella. Näyttelijät ovat tehneet kovaa työtä, hankkiakseen meille iloa pariksi tunniksi. Samoin on laita laulajaisissa, soittajaisissa, me aina maksamme käteisillä kaikki nautinnot, itse emme osaa huvitella lainkaan. Mutta kun tallaan maalle, heitetään hiiteen kaikki vaatimukset muiden suhteen, jokaisen pitää hankkia itse iloa itselleen, ja sitä tehdessä ei joudu tyhmäksi. Herra Halliparta, oletteko asuneet maalla?

— Olenpa niinkin… te olette, herra Huttunen, itserakas ja…

— Millä huvittelitte, pyydän luvan kysyä.

— Hyvällä lektyyrillä tietysti ja lintujen laululla ja…

— Entä soutomatkat, nuorison kisakentät? Te olette, herra Halliparta, oppinut, viisas mies, mutta maalaisen rinnalla te olette tuhma. Osaatteko syödä viiliä pytystä ja osaatteko puhella akkojen kanssa? Suulas akka ja viilipytty…

— Ovat ehkä teidän ihanteitanne, myönnetään kernaasti, mutta kehittyneimmillä on erilainen maku, ja mitä tuohon teidän väitteeseenne tulee, että me kaupunkilaiset… Maisteri Halliparta alkoi saippuoimaan minua kaikella puhujataidollaan ja klassillisella viisaudellaan, mutta lauseiden välilomilla annoin hänelle takaisin pari kolme sattuvaa sanaa ja virautin sitten itseni aina toisaalta puhtaaksi. Ja voitto jäi kun jäikin ratkaisematta. Kukistaakseen minut, vetosi maisteri Halliparta Kyllikkiin. Virkkoi mairittelevasti:

— Te, neiti, kun olette kuullut väittelymme, saatte nyt päättää itse ponnen, kummatko ovat tuhmempia, kaupunkilaiset vaiko maalaiset. Lausukaa sananne, se on ratkaiseva.

Kyllikki katsoi maisteri Hallipartaan ja katsoi minuun. Ja virkkoi sitten:

— En minä voi päättää… en ainakaan vielä. Kun te, maisteri, puhutte, tuntuu siltä, että te olette ehdottomasti oikeassa, ja kun taasen herra Huttunen tuo havaintojaan esille, niin itse taivaskin myöntäisi ne todeksi. En minä voi päättää… en ainakaan vielä.

Luulinpa huomanneeni, että Kyllikki enemmän kallistui minuun päin, vaikkei hän pelkästä kunnioituksesta maisteri Hallipartaa kohtaan kehdannut suoraan sanoa ajatuksiaan. Yksi seikka oli varma, nimittäin se, että minä ensi kertaa olin kunniallisesti, melkeinpä voitokkaasti iskenyt säilää kilpailijani kanssa. Seuraavalla kerralla tavatessani Kyllikin, virkkoi hän viehättävän armaasti:

— Te olette, herra Huttunen, viime aikoina muuttunut paljo, vallan paljo.

— Kaikki on teidän ansiotanne, neiti, vastasin minä. Teidänlaisenne nainen vaikuttaa nuoreen mieheen niinkuin yökaste oraasen. Sitä oikein tuntee elpyvänsä elämään, sydän rikastuu, sinne herää uusia tunteita, uusia ihania kohinoita…

Sanomattoman lempeä oli se katse, jonka sain Kyllikiltä palkinnoksi.

Toisella kertaa syntyi tulisempi, ankarampi miekan mittely. Paisuneena ensimmäisestä onnestani, jolloin melkein jo jäin voittajaksi, viskasin kilpailijani silmille sellaisen väitelmä-sivalluksen, että jokainen maalaistyttö, jonka isällä vaan on myödä tukkimetsää kymmenenkin tuhannen markan edestä, saa täällä pääkaupungissa hyvä-oppisen maisterimiehen sulhasekseen, jos vaan huolii ottaa. Kyllikki purskahti hopean pehmeällä äänellään nauramaan. — Oi kuinka hyvältä tuo nauru soi minun korvissani — ja maisteri Halliparta oli tukehtua suuttumuksesta ja loukkauksesta. Hän yritti ivaa, kaunopuhetta ja kaikkia muitakin taitojaan, mutta mikään ei auttanut. Kyllikin poskikuopissa napersivat nauruhiiret myötänään. Hän ei koskaan saanut sanotuksi enempää kuin herra maisteri, tai herra Huttunen, sitten hän taas puri huultaan ja nauraa hihitti. Maisteri Halliparta oli joutunut naurunalaiseksi, asema, johon häntä ensi taistelu-hetkestä saakka olin tarkoittanut saada ajetuksi.

— Sanokaa, armahin neiti, virkkoi hän vihdoin hätäilevästi, kuten uppoomaisillaan oleva henkilö ainakin, eikö tuo herra Huttunen väitä ihan mielettömiä? Maisterit ja maalaistytöt, mikä sääntö se on? Ennemmin keltanokat ja kansakoulun-opettajat. Eikö niin?

— Herra Huttunen on esimerkeillä todistanut väitteensä, vastasi Kyllikki. Viisi kappaletta kahden vuoden kuluessa… numeroita ei voi lahjoa, tunnustakaa vain voitto voittajalle, maisteri.

Kilpailijani ei vastannut sanaakaan enää. Hän koetti kääntää puhelua uusille aloille, mutta Kyllikin huomio ei tällä erällä kiintynyt minnekään. Hän pysyi naurutuulella erojaishetkeen saakka.

Siitä lähtien olin rohkeaa rohkeampi. Loppu meni loistavasti, kuten voi arvatakin. Eräänä iltana ryntäsin huoneeseni mielettömänä pelkästä onnesta — kihlasormus oli sormessani.

Syleilin "viimeistä ateenalaista" ja virkoin reuhtovan iloisesti:

— Voitto on minun, kuuletko, syntysanojen säiliö… voitto on minun.

— Tarkoitatko Kyllikkiä ja viittäkymmentätuhatta?

— Juuri niitä, molemmat ovat minun enkä kummastakaan luopuisi, vaikka koko maailma julistaisi minua vastaan sodan. Pekka Huttunen näytti sille pitkäkoivelle, mitä hän on miehiään. Hih-hei, hih-hei! Kihlauksemme julaistaan huomenaamulla kaikissa pääkaupungin lehdissä… pyyhi partaasi, oppinut maisteri.

— Miten kävi itse pääkohtaus, kerro.

— En muista kuin osia… olimme vanhalla hautausmaalla… istuimme puusohvalla… ei, ei, Kyllikki vain istui, minä olin polvillani hänen edessään.

— Sanat, sanat, niitä haluan kuulla.

— No, sanoin minä silläkin lailla: ihanin, armahin Kyllikki, ei maailmassa löydy yhtään miestä, joka teitä niin sokeasti jumaloi ja rakastaa, kuin se, joka nyt on polvillaan edessänne. Kyllikki, armas Kyllikki, vasta teidät nähtyänne rupesin elämään. Ensimmäinen silmäyksenne oli kuin taikasauvan kosketus sieluuni, uudet, oudot ajatukset ja tunteet syttyivät…

— Tuo kohta oli kaunopuheliaasti esitetty. Entä hän, mitä vastasi?

— Veti minut ylös ja sanoi: sinä olet suloisin ylioppilas maailmassa… ja aika veitikka sinä myöskin olet. Enempää hän ei saanut puhutuksi, sillä minä suutelin häntä.

— Nyt tulit kokemaan, mikä arvo klassillisilla opinnoilla on, klassillisesti sivistynyt mies on aina kaunopuhuja. Ilman sitä oppia olisi sinun käynyt…

— Sinä tulet häihini ja pidät puheen nuorelle parille, Kyllikille ja minulle… hih-hei, hih-hei!

Viskausin sänkyyn, riuhtoilin iloissani.

— Kyllä tulen, poikani.

— Ylihuomenna lähdemme Kyllikin kanssa Hämeen rakkaille vesille, ja silloin hyvästi oppineet klassikot, maisterit, tohtorit, romukalut, hyvästi kaikki.

Sytytin paperossin, puhaltelin savuja kattoon ja annoin ajatukseni lentää yläisiin taivoihin. Siellä oli niin kaunista, ihanaa, somaa.

Mutta kaunein, ihanin, somin oli kuitenkin Kyllikki, minun morsiameni. Hänen rinnallaan himmenivät yläiset taivotkin koko lailla.

Ei ollut missään hänen vertaistaan.

Maailmankiertäjä.

Istuimme pesän edessä, kumpikin nauttien haavemaisesta mielialastamme, joka siinä liekkien räiskyessä vähä vähältä valtasi meidät kokonaan. Tuttavani polvilla oli sanomalehti, josta vastikään olimme lukeneet erään langenneen suuruuden elämänvaiheita. Tragedia, joksi se lopulta muodostui, värähytteli melankoolista mieltämme, vaihetimme joitakuita ihmettelyn sanoja toisillemme, sitte painauduimme kumpikin omiin mietteisiimme. Emme virkanneet mitään, piippummekin sammuivat noin huomaamattamme.

Tuttavani kasvoilla kuvastui tuollainen katkeranpuolinen ilme, jota olin jonkun erän ennenkin luullut havainneeni hänessä. Ilmeesen sekausi surumielisyyttä, joka vaikutti aina minuun väkevästi ja veti minut yhä lähemmäksi häntä, vaikkei tuttavuutemme vielä ollut puolenkaan vuoden vanha. Hän oli nimittäin noita maailmankiertelijöitä, jotka ovat kokeneet kaikkea, yrittäneet kaikkea ja epäonnistuneet kaikessa. Tuskin löytyi sitä alaa, jossa hän ei olisi yritellyt, jossa hänellä ei olisi ollut omaperäisiä havaintoja, huomioita. Varsinainen piirre hänen luonteessaan oli uhkamielinen huolettomuus. Ei mitään väliä, kunhan vaan eli ja oli mukana, ei mitään hataria suunnitelmiä, pyrkimyksiä. Hän saattoi nauraa makeasti koko maailmalle, hän saattoi halveksia yksityisen pyhimpiäkin pyyteitä. Toinen piirre hänen luonteessaan oli ilomielisyys. Hän saattoi näyttää iloiselta miten tukalassa tilassa tahansa. Hänellä oli päällysmiehen virka muutamassa pienessä tehtaassa, tehtaanisäntä oli halpamielisin ihminen, mitä maailmassa milloinkaan on elänyt. Ken vaan jollakin tavoin oli riippuvainen hänestä, se kyllä tuli kokemaan, että on viikossa seitsemän päivää. Mutta tuttavani, vaikka hän tehtaan päällysmiehenä aina ensi kädessä joutui isäntänsä kynsiin, ei milloinkaan päästänyt vakavaa moitteen sanaa suustaan oloihinsa, päiviinsä. Mitkään loukkaukset eivät näyttäneet koskevan häneen, ja milloin hän koskettelikin niihin, olivat hänen sanansa mehevintä leikkiä ja pilaa, niin että kuulijan täytyi ruveta nauramaan hänen kanssaan. Mutta jolloinkin hiipi katkera ilme hänen kasvoilleen ikäänkuin ohimennen, ja silloin tuon ilomielisyyden ja uhkamielisen huolettomuuden takaa pilkisti joku toinen, kätkössä oleva olento esille. Hänen miellyttävät kasvonsa näyttivät silloin kokonaan toisellaisilta…

— Elämä pitelee toisia ihmisiä kovemmin, toisia se hellittelee myötänään, virkkoi tuttavani melkein kuiskaamalla… sitä punoutuu joku lanka tai sattuu yksi ainoa tapaus, ja kaikki on suin päin onnettomuutta kohden. Tuon langenneen suuruuden elämäkerrassa on jotakin, joka muistuttaa omastani. Tahdotko että kerron miten minusta on tullut tällainen maailmankiertäjä, tällainen viides pyörä yhteiskunnan ajopeleissä.

— Kerro, olen hyvin utelias kuulemaan.

Me sytytimme sammuneet piippumme, ja hän alkoi tarinoida:

— Isäni oli alkeiskoulun opettaja, meitä oli vain kaksi lasta, pikku Aura sisko ja minä. Mikä nautinto minulle vielä tänäkin hetkenä, muistella lapsuuden kotiani. Siinä oli pieni puutarha, jossa oli joku kirsikka-, päärynä- ja omenapuu, siinä katu, jossa oli kaupungin paras kelkkamäki, siinä kauppatori, joka varsinkin markkina-aikana näytti silmissäni suurekkaalta, ja torin takalaidassa valkoinen lyseo, jonne poikajoukkoja aamuisin tulvaili joka taholta. Isäni kuoli äkilliseen tautiin, johonkin aivohalvaukseen tai sentapaiseen. Lienen silloin ollut viiden vuoden vanha. Muistan surusaaton, äitini kyyneleiset silmät, kellojen soiton, havutetut kadut, muistan kylmää pakkaispäivän, jolloin äitini rinnalla ajoin hautuumaalta kotiin…

Noihin muistoihin häipyy koko tapaus. Me asuimme yhä edelleenkin omassa kodissamme enkä minä muista mitään muuta eroa entisen suhteen, paitse että äitini usein iltasilla itki, hyväillessään pientä siskoani ja minua. Seuraava tapaus, jonka muistan paljon tarkemmin, oli häät. Paljo iloisia vieraita, soittoa, maljojen kilistystä, puheita ja onnitteluja. Pieni siskoni oli iloissaan, mutta minä olin nyreä ja vihamielinen, sillä minä käsitin että äitini meni uusiin naimisiin. Se oli minusta ihan häpeällistä. Vihasin tuota miestä, joka niin iloisesti hymyili äidilleni, joka niin rohkeasti tarttui häntä vyötäisiin ja suutelikin häntä vieraiden nähden. Suutuksissani menin kyökkiin, itkin siellä, puin nyrkkiä ja äköittelin etten ollut kylläksi suuri ja väkevä pelastamaan äitiäni vihatun miehen käsistä. Häitten jälestä muutimme me komeaan rakennukseen valtakadun varrella. Meillä oli palvelijoita, konttoristeja, kauppa-apulaisia, meillä kävi paljo vieraita, me olimme kaupungin rikkaimpia, mahtavimpia. Meille hymyilivät kaikki ihmiset, meille osotettiin huomiota ja palvelusta missä ikinä liikuimmekin. Tietysti minä koteuduin uusiin oloihin piankin. Alituinen kiire ja hyörinä, palvelusväen kirjavuus, tavarain paljous, väenliike, kaikki oli omiaan kiinnittämään huomiotani. Kuitenkin minä toisin hetkin kaihosin entistä pientä kotiamme puutarhoineen, kelkkamäkineen. Muistan miten syysiltoina joskus hiivin ikäänkuin varkain tutun puutarhan lähettyville, silmäilin pensaita, puiden juurella olevia istuimia, kyökin rappusia, tikapuita. Pieni Aura siskoni ei muistanut kaivata mitään eikä tehdä eroa uuden isän suhteen.

Siten kului moniaita vuosia. Minä olin jo lyseon kolmannella luokalla, kun eräänä iltapäivänä palasin koulusta suuttuneena. Joku pieni kinasteleminen toverien kanssa, ja minä erotin itseni joukosta ja astelin omia kiertoteitäni kotiin. En katsonut eteeni ennenkuin seisoin puodin rappusilla. Ovet olivat kiinni, ikkunat samoin. Säpsähdin kuin haavoitettu otus. Kodin ilmassa oli ollut niinä aikoina jotakin synkkää, painostavaa. Kerran olin nähnyt äitini painavan kädellä otsaansa, samalla huoaten sydämmen pohjasta, isäni luona oli käynyt vakavan näköisiä herroja, joiden kanssa keskusteltiin matalalla äänellä, joskus suljettujen ovienkin takana. Ja kirjanpitäjän ja isäni välillä oli kerran ollut tulinen sanailu. Ensimainittu löi silloin nyrkkiä pulpettiin, tiuskaten samalla ettei totuus pala tulessakaan, vaikka muutamat tilikirjat olivat palaneet. Ja isälläni oli ollut niinä aikoina kovin kiirettä, hän ei useinkaan näyttäytynyt ruokapöydässä. Puotilaiset kuiskailivat keskenään sillä salaperäisyydellä, jonka lähestyvä vararikko aina mukanaan tuo. Ällistellessäni suljettujen puodin ovien takana, välähti tuo kaikki äkkiä muistiini. Juoksin kyökin kautta sisään, näin isän huoneessa vieraita, vakavia herroja tutkimassa tilikirjoja, äitini istui kamarissaan silmät kyyneleisinä, muoto murheen murtamana. — Ami, Ami, virkkoi hän, koettaen hymyillä iloisesti, nyt meille tulee surun ajat, mutta älä yhtään pelkää, se menee pian ohi. Ja jos tulemmekin köyhiksi, ethän pelkää köyhyyttä, Ami? Oikea nimeni oli Villiam, mutta se oli lyhennetty Amiksi. — En pelkää, vastasin minä. — Se on oikein, jatkoi äitini, pian tulee kaikki jälleen hyväksi, perin hyväksi. Tämä vaikea aika vaan menee ohi, sitte isä alkaa uudestaan. Sinä saat jatkaa koulunkäyntiäsi… Aura siskoni tuli hänkin samassa pikkukoulusta kotiin, äitini rupesi hyväilemään häntä, koettaen mitä huolellisemmin salata murhettaan, kyyneleitään. Hän oli vähäkasvuinen hento nainen, mun äitini, eikä ensinkään tuollainen hienomainen, joksi hän valokuvassaan näyttää. Kaunis hän myöskin lie ollut, ainakin minun sieluuni on jäänyt sellainen kuva hänestä. Kasvot vaaleahkot, sielukkaat, katse lempeä ja hiukkasen surunomainen, hellä ja tunteellinen ääni, jonka soinnun muistan korvissani nytkin — sellainen hän oli…

Seuraava päivä koulussa oli minulle vaikeanpuoleinen. Olin hajamielinen, epäluulokas, kodin tapahtumat pyörivät myötänään ajatuksissani. Aiheettomasti keksin loukkauksia toverein katseissa, äänessä. Otaksuin heidän kuiskailunsa tarkoittavan yksinomaan isäni vararikkoa. Elettiin siitä sitte joku viikko, joku kuukausi, jolla ajalla meillä oli painostavan hiljaista. Ilman sitä että minä ikävöin entistä väenliikettä, pyörinää, häärinää, oli kodin ilmassa jotakin synkkää ja tuhoa ennustavaa, joka teki minuun kamalan vaikutuksen. Isäni oli kovin levoton, rauhaton, äitini vaaleni ja kuihtui ihan silmäin nähden — joku uusi onnettomuus näytti putoavan päällemme, miltä taholta, en voinut käsittää. Eräänä aamupäivänä, jolloin minun luokkalaisillani oli lupaa jostakin syystä kaksi ensimmäistä tuntia, lähti isä kaupunkiin kovin levottoman ja rauhattoman näköisenä. Äiti saattoi häntä etehiseen, puhkesi siinä hillitsemättömään itkuun ja lausui joitakuita epätoivon sanoja, joiden sisältöä en ymmärtänyt, mutta jotka tekivät minuun hirmuisen vaikutuksen. Menin kuitenkin kouluun siksi yhdeksi tunniksi. Kotiin palattuani ei isä vielä ollut tullut takaisin. Äitini oli kuin tulisilla hiilillä. Näin miten hänessä taisteli epäilys ja luottamus, toivo ja toivottomuus. Juuri päivällisille ruvetessamme tuli muuan raastuvanpalvelija, jonka hyvin tnnsin, ja toi äidilleni pienen kirjelipun. Vapisevin käsin repäsi äitini auki sen, silmäsi siihen hätäpikaa, päästi samalla epätoivon huudahduksen ja meni tainnoksiin.

Minulta jäi menemättä kouluun sinä iltapäivänä. Mutta lääkäri, joka kiireimmiten haettiin paikalle, ei päästänyt minua äitini luo, vaikka melkein väkisin koetin rynnätä sisään. Aavistin jo pahinta, mutta otin kuitenkin uskoakseni vanhan emännöitsijämme vakuutusta, ettei mitään erinomaista ole tapahtunut ja että kaikki selviää pian. Vihamiehet muka ahdistivat isääni, koettaen kaivaa kuoppaa hänelle, mutta pian tulee kaikki valkeuteen. Seuraavana aamuna menin kouluun, mutta näin heti toverien silmissä jotakin erinomaista, joka tarkoitti minua. Entinen itsekkäisyyteni ja ylpeyteni heräsi pian eloon; sitä paitsi mielentilani oli kiihkeä ja luulokas. Käyttäydyin sillä lailla että piankin sain toverini purkamaan tietonsa ulos. Ensimmäisellä välitunnilla jo muuan teurastajan poika, jota ehkä olin käytökselläni ja ylpeydelläni enin loukannut, virkkoi että isäni oli varas ja väärentäjä ja että hän edellisenä päivänä oli passitettu lääninvankilaan…

Olin vähin tottunut pitämään itseäni muita arvokkaampana… kuulemani sanat koskivat kunniantuntooni kuin tulikuuma rauta. Syöksin suoraa päätä lyseon rappuja alas ja tulin kotiin. Äitini lempeä, surullinen katse jäähdytti jonkun verran kiihtymystäni, mutta kuitenkaan en voinut olla ilmaisematta kuulemiani. Äitini silitti poskeani, myöntäen kaikki todeksi ja lisäten samalla, että kaikki ihmiset saavat töittensä mukaisen palkan. Elä sentään sure, Ami, sanoi hän, kyllä Jumala pitää meistä huolen. Muistan että silloin tyrskähdin rajuun itkuun.

Äitini ei elänyt kauan häpeätapahtuman jälkeen. Hän tosin tointui sen verran, että muutimme komeasta rakennuksesta kaupungin kallio-osaan ja että ehdimme saada pienen taloutemme järjestykseen, mutta sitte hän jälleen murtui sairasvuoteelle. Varhaisena aamuhetkenä hän veti viimeisen henkäyksensä. Ketään muuta ei ollut saapuvilla kuin vanha emännöitsijämme, Aura siskoni ja minä.

Tuttavani vaikeni tuokioksi. Mielenliikutuksen mentyä ohi, kohensi hän valkeata ja laittoi piippunsa kuntoon. Surullinen ilme hänen kasvoillaan muuttui katkeraksi, ilmeessä kuvastui halveksimista, inhoa…

— Mies, josta onnettomuutemme sai alkunsa, oli noita oman voiman miehiä, jotka tyhjästä alkavat ja kohoavat äkkiä suurien rahasummien liikuttajiksi. Vailla kaikkea sydämmen jaloutta, korkeampaa näkökantaa, vailla kaikkea hengen aatelisuutta, omasi hän kuitenkin jonkin verran asioimiskykyä ja sen avulla kohosi hän mitättömyydestään kaupungin suurempien kykyjen rinnalle. Supistuneemmissa oloissa olisi hän ehkä hyvinkin pysynyt jaloillaan, mutta hän pyrki laajuuteen. Oman kykyrajansa ulkopuolelle joutuneena, kun ei hän enää kyennyt pidellä ohjaksia, harjotti hän liikettään kuin uhkapeliä; sattumat saivat määrätä seuraukset. Kun petosvyhti rupesi selvenemään, kävi ilmi että hän jo naidessaan äitini, oli selvillä liikkeensä epävarmuudesta ja että hän siitä pitäin alkoi peitellä asioitaan väärillä keinoilla. Petoksen tielle kerran jouduttuaan, rupesi hän menettelemään yhä rohkeammin, kunnes ehti huippukohtaan s.o. noiden tilikirjain hävittämiseen, joista kirjanpitäjän kuulin kerran mainitsevan. Lopuksi tuli ansaittu rangaistus, joku vuosi kuritushuonetta. Se maksoi äitini hengen; hän, hento olento, murtui.

Ja minä ja Aura siskoni jäimme turvattomiksi maailmaan. Äiti oli ollut kasvattitytär jollakin leskirouvalla. Ketään sukulaisia ei löytynyt, joiden luona olisimme saaneet hoitoa, tarvitsematta tuntea nöyryytyksiä ja mielikarvautta. Äitini kuoleman jälestä alkoi minulle maailmankiertäjän elämä. Kaikkea olen kokenut, kaikkea kärsinyt. Pari vuotta yritin kauppa-alalla, mutta se ei sopinut lainkaan luonteelleni. Rehellinen valhetteleminen, jota aina tarvittiin, makea, miellyttävä muoto vastenmielisemmällekin ostajalle, lisäksi vielä menneisyyden häpeälliset muistot vaikuttivat, että lähdin maailmaa kiertämään heti kuin Aura siskoni asema oli edes jotakuinkin turvattu. Sittemmin olen kuljeskellut myötänään. Lapsellisten kuvitelmain haihduttua maailman kylmiin tuuliin, huomasin etten taida mitään enkä kykene mihinkään; minussa on kaikki keskeneräistä. Toisinaan sitten mielenkirvellys ajaa minut liikkeelle, minun täytyy ikäänkuin pakosta koettaa taaskin jotain umpi uutta ja outoa alaa. Olen ollut rautatiellä, merimiehenä, kirjurina, renkinä, opettajana, muurarina, niin, en tosiaankaan tiedä alaa, jota en olisi kokenut. Niin kauan kun toimella on uutuuden viehätystä, olen tyytyväinen päiviini, mutta sitte minä kylmenen vähä vähältä, käyn yhä välinpitämättömämmäksi, kunnes yhtäkkiä riuhtasen itseni irti koko toimesta ja lähden matkoihini. Tähän saakka on ainakin niin käynyt, luulenpa että käy vastaisuudessakin. Jos äitini olisi jäänyt henkiin, luulen, että olisin kunniakkaasti taistellut itseni vakituiseen asemaan, mutta äitini kuolema ikäänkuin murskasi sisällisen olentoni, kaiken tahdon pontevuuden. Minussa asuu sellainen välinpitämättömyys, sellainen ivallinen katkeruus maailmaa kohtaan, että on aivan samantekevä mitä toimin, missä oleskelen.

— Entä Aura siskosi? kysyin minä.

— Hän on naimisissa. Kävi opettajaseminaarissa, oli opettajana pari vuotta ja joutui sitte naimisiin muutaman hyvälahjaisen soittotaiteilijan kanssa. Miten sievä koti heillä on! Siinä pieni puutarha aivan kuin lapsuuteni kodissakin, ja järven ranta ja huvihuone. Noin vuoden kahden päästä käyn aina heidän luonaan, nautin sellaista taivahista onnea ja tyytymystä, että olisin valmis sanomaan hyvästit koko maailmalle.

— Etkö itse milloinkaan ole rakastunut ja naimista tuumaillut? — Kysymys tuli kuin itsestään huulilleni. Olin varma, ettei noin miellyttävän näköinen mies ollut voinut ikääntyä neljänkymmenen vanhaksi, joutumatta rakkausseikkailuihin.

— Olen monestikin, mutta ne eivät ansaitse kertoilemista… paitsi ehkä yksi ainoa…

— Kerro se, pyysin minä, vielä on iltaa jälellä.

Hän lisäsi puita pesään, laittoi piippunsa kuntoon ja kertoi:

— Siitä on jo monta, monta vuotta. Kokeilin silloin kaunokirjallisuuden alalla.

— Oh, vai olet sitäkin yrittänyt.

— Olen maarkin. Aivan satunnainen tapaus minut sille alalle johti. Jouduin kerran näkemään suuren tulipalon, ja tiesi mikä lie pistänyt päähäni, mutta minä lähetin tulipalosta pitkän kuvauksen erääsen sanomalehteen. Lähetykseni painettiin kokonaisuudessaan, minulle tuli halu jatkaa. Tein runokappaleita ja suorasanaisia, sain niitä julaistuksi vähin tuonne ja tänne, kunnes kirjailijatauti otti minut uhrikseen kokonaan. Vaeltelin ympäri maita, keräten aineksia kyhäyksilleni, tutustuakseni kansan oloihin rikastuttaakseni kielivarastoani. Luonnollisesti perustelin tulevaisuudelleni aimo kauniita rakennuksia… antausin kokonaan romantikon elämään. Noilla vaelluksillani rakastuin muutamaan torpan tyttöön. Hän oli puolivarakkaasta kodista, ujo luonnonlapsi, ja hänessä oli, luonnontilastaan huolimatta, jotakin hentoa, suomalaisen kansanlaulun tapaista, joka muistutti äitiäni, ja joka oli voidetta kaikkiin niihin haavoihin ja runnelmiin, joita maailma ja elämä oli minuun iskenyt. Torppa sijaitsi pienen metsäjärven rannalla. Usein tapasin käydä onkimassa järvellä, ja askeleeni johtivat piankin torpan alueelle. Ensin noin harvakseen ja sattumalta, mutta sitte yhä useammin ja tiheämmin. Inkeri — se oli tytön nimi — ujosteli alussa kovin, mutta vähitellen saavutin hänen luottamuksensa. Ja mikä vielä ihanampaa, saavutin hänen rakkautensa. Oli enemmän kuin maista onnea, kuin tuo ujo luonnonlapsi istui polvellani, kosketteli hellin käsin suortuviani ja lupasi aina, aina olla minun, aina rakastaa minua.

Minusta tulisi torpan isäntä, minä kyntäisin peltoja, kalastaisin, metsästäisin, en ikinä enää tuntisi vuolaita suruja ja mielikarvautta, en ikinä enää himoitsisi lähteä maailman kylmiä polkuja kulkemaan…

Jotakin lämmintä herää rinnassani vielä nytkin, kun tuota aikaa muistelen. En ole sellaista onnea maistanut ennen enkä jälkeen, luulen etten elon tielläni tapaa Inkin vertaista tyttöä. Me erosimme hellässä sovnssa. Hän itkeä tihrusteli hiljaa, ihan viimeisessä silmänräpäyksessä tuli minullekin kyynel silmään. Katselin hänea jälkeensä, kun hän katosi pellon veräjästä kellastuneesen viidakkoon. Silloin oli jo myöhä syys, kurjet tekivät poislähtöä, kaste ei enää kadonnut metsäpoluilta. Ulkomuististani olen piirtänyt Inkin kuvan, se on tällainen.

Tuttavani otti muistikirjastaan esille paperipalasen, noin neljännesarkin kokoisen, avasi sen ja kohensi valkeata. Näin miten ilme hänen kasvoillaan muuttui lapsekkaan helläksi.

Paperiin oli lyijykynällä piirretty pienikasvuinen tyttö, jolla oli suuret silmät, kauniit olkapäät, pitkä tukka. Kaulassa oli valkoiset helmet, kädessä sukankutimet…

— Siitä pitäin ei kukaan tyttö ole vaikuttanut minuun, Inkin rinnalla ne himmenevät kaikki muut.

Hän vaikeni ja painautui omiin ajatuksiinsa. Valkeakin alkoi vähä vähältä hälvetä, sen mukana hälveni hänen kertomishalunsakin. Yritin saada häntä vielä jatkamaan, mutta en onnistunut. Hän vastasi kysymyksiini lyhyesti tai sivuutti ne kokonaan.

Oli nautinto nähdä, miten hellävaraisesti hänen sormensa koskettelivat paperia, joka säilytti Inkin kuvan, kun hän sen taittoi kokoon ja säilytti muisti-kirjaansa. Ja sitä kasvojen ilmettä, kuinka se silmänräpäykseksi tuli lapsekkaan helläksi, ja sitte jälleen kylmettyi ja kovettui entiseen välinpitämättömyyteensä.

— Myöhällepä tuo ilta jo on kulunut, virkkoi hän hyvästellessä… oli hupaista heittäytyä entisyyteen hetkiseksi, kun tämä nykyisyyteni on niin koleata, sisällötöntä.

Myönsin sydämmessäni, että niin oli asian laita.

* * * * *

Hiukan hämmästyin kun tuttavani tuli luokseni, ilmoittaen että hän oli jo sanonut irti itsensä tehtaanpäällysmiehen toimesta ja että hän piammiten aikoi lähteä muille maille. Aivan äskettäin olimme viettäneet illan yhdessä, olimme puhelleet monenlaisista asioista, mutta ei oltu puhuttu sanaakaan siitä, että hänellä kyti matkahankkeet mielessä.

— Minne sitte lähdet? kysyin uteliaasti ja melkein ilvehtien.

— No, ensiksikin käyn äitini haudalla, sitte pistäyn siskoani tervehtimässä.

— Entä sitte?

— En tiedä, sattuma saa ohjata tieni. Ehkä löytyy vielä joku ala, jota en ole kokenut.

— Eiköhän tuota löytyne.

Emme puhelleet asiasta sen enempää. Hän oli hilpeimmillään. Laulaa hyräytteli, lausui sukkeluuksia ja näytti niin iloiselta, kuin olisi hänellä ollut varmassa tiedossa joku erinomainen onnenpotkaus.

Parin viikon kuluttua hän lähti. Kyyditsin hänet lähimmälle asemalle. Kun junan vihellys kuului, lausui hän minulle kuiskaten, että hän myöskin tahtoo tavata Inkin…

— Menen kalastelemaan sinne metsäjärvelle kuukaudeksi… tehtaan öljyinen ilma ja tomu on vähäsen koskenut terveyteeni… tunnen itseni väsyneeksi ja raukeaksi… voin ottaa asuntoni torpassa… Inki on onnellisissa naimisissa… ei siinä mitään vaaraa ole… kiitos kaikesta… voi hyvin… olisi hauska jos vielä tavattaisi…

Hän syöksyi vaunuun, avasi ikkunan ja seisoi siinä iloisen näköisenä, puoli vartaloa ulkona.

Minuuttisen kuluttua vihelsi juna lähtöön. Hän nyökkäsi iloisesti minulle ja vetäysi sitte ikkunasta pois.

En ole tavannut häntä sen koommin, herra ties missä hän kiertelee.

Heikkas-ukon romaani.

Ukolla oli useita hyvän kertoilijan ominaisuuksia, etupäässä tavattoman tarkka muisti, pehmeä, miellyttävä ääni ja tuollainen vilkas ja leikillisen hymykäs puhetapa, joka ei väsyttänyt korvaa eikä käynyt milloinkaan yksitoikkoiseksi, uuvuttavaksi. Ja paljo hänelle oli tietoja ja kokemuksiakin, pehtoorina kun oli palvellut suurissa herraskartanoissa kaiken miehuuden ikänsä ja risteillyt Suomenmaata joka suunnalle. Maamme suurtilalliset ja heidän sukuhistoriansa tunsi hän tarkoin kuin viisi sormeansa eikä löytynyt sitä aatelishaaraa, josta hän ei olisi tiennyt kertoa joitakuita piirteitä, jotka minua huvittivat ylen määrin. Monet syksyillat istuin ukon luona, kuunnellen tarkkaavaisesti hänen laajoja tietojansa ja kokemuksiansa, monet kesäpäivät lähdin ongelle ukon kanssa vain sitä varten, että taasenkin saisin kuulla jotakin maamme muinoisista mahtavista, joiden jälkeläisiä olin oppinut tuntemaan vain nimeltä sanomalehdissä ja historian sivuilla. Monta huvittavaa piirrettä, monta pikkuromaania sain kuulla, joihin oma vilkas mielikuvitukseni lisäsi salaperäistä väritystä ja joiden kuulemiseen en minä, kuudentoista vuotias nuorukainen, milloinkaan väsynyt.

Tietystihän me olimme hyviä ystäviä, Heikkas-ukko ja minä — Heikkanen ei hänen nimensä oikeastaan ollut, vaikka minä erityisistä syistä tässä jutelmassa häntä siksi nimitän — etenkin silloin, kun ukko oli hyvällä juttelutuulella, ja sitä hän tapasi melkein aina olla, kun vain suuripesäinen nysäpiippu oli oivassa palokunnossa. Päinvastaisessa tapauksessa ei kertoilemisesta tullut mitään. Jos suuren pesän savureitti vain jollakin tavoin joutu; epäkuntoon, heitti ukko kertoilemisen tuokseen, vaikks olisi ollut jännittävin kohta käsissä, ja rupesi noitumaan nysäpiippuaan senkin seitsemäksi syntipukiksi. Peijakkaan pihkakuono, oli hänen tavallinen nimityksensä, kun kehtaa kärtyä tukkeutumaan kesken parasta paloa. Ja sitte oli taasen vaikeanpuoleista saada häntä hyvään alkuun.

Kertoillessaan noita piirteitä ja pikkuromaaneja ylimystöjen elämästä asettui hän tavallisimmasti kokonaan objektiiviselle kannalle, jättäen omat mielipiteensä lausumatta ja ikäänkuin välttäen, ettei värittäisi ketään henkilöä omien mieskohtaisien huomioittensa ja tunteittensa mukaan. Tapaukset saivat itse kertoa, ainoastaan oleelliset tosiseikat pääsivät vaikuttamaan mukaan, seikka, joka ehkä eniten hnvitti minua, sillä siten sain itse miettimisen aihetta ja runsaasti työtä vilkkaalle mielikuvitukselleni. Kuitenkin yksi moraalinen ohjesääntö ilmeni hänen omana mielipiteenänsä, nimittäin se, ettei ihmisen ole tähtäileminen pelkältään rikkautta, ulkonaista kiiltoa ja loistoa. Sen ohjeen sovitti hän usein tapahtaman alkusyyksi, jos nimittäin pikkuromaaneille sukeutui onneton loppu, kuten joskus tapasi käydä ylimystöjenkin elämässä. Rikkauden ja säätyloiston tavoitteleminen on ollut maailmassa syynä moneen murheesen, onnettomuuteen ja moniin kyyneleihin, tapasi hän sanoa, eikä niitä pitäisi niin sokeasti tavoitella, kuin ihmisillä yleensä tapana on, ei maar pitäisikään.

Omasta elämästään ei hän milloinkaan kertonut pienintäkään johtavaa piirrettä, mutta ympäristön yleisö kertoili siitä paljokin. Nulikkavuosina minäkin jo kuulin Heikkas-ukon elämästä yhtä ja toista, joka painui syvälle mieleeni, kasvaen siellä salaperäiseksi tarinaksi, johon oma mielikuvitukseni lisäsi runsaasti tenhoa ja taikaväriä. Sanottiin että ukko oli miehuutensa päivinä ollut harvinaisen pulska ja kaunis mies. Ylhäällä töyränteellä sijaitsevan kartanon omisti silloin everstivainaja, täydellinen vanhan kansan mies, joka sodassa oli saanut vamman käsivarteensa ja ristin rintaansa. Heikkas-ukko oli kartanossa pehtoorina, everstillä oli yksi ainoa lapsi, Juliaana neiti, ja miten olikaan, niin tämä rakastui komeaan pehtooriin. Everstivainaja, asian perille päästyään, raivostui ensin suunniltaan pois ja tyyntyi sitte toki sen verran, ettei tehnyt samassa silmänräpäyksessä tuhoa pehtooristaan. Kun Juliaana neiti ei kuitenkaan lakannut itkemästä, lähetettiin hän ulkomaille, mutta silloin sanottiin everstinnan itkeneen kahta katkerammin. Hän nimittäin piti nuorten puolta; kuului itsekin olleen alhaista syntyperää. Palattuaan ulkomailta, meni Juliaana neiti kihloihin muutaman majurin kanssa, jota elähtäneemmät kartanon alustalaiset moittivat kevytmieliseksi ja tuhlariksi. Hääiltana pehtoori lähti pois kartanosta ja pois koko paikkakunnalta. Palasi sitte harmaatukkaisena miehenä takaisin, osti asunnokseen puutarhuri-vainajan huoneet, jotka sijaitsivat järven poukaman toisella puolella, aivan kartanon kohdalla. Suuria muutoksia oli aika sillä välin tehnyt oloissa. Juliaanakin makasi jo kalmistossa, kartano oli joutunut vieraisiin käsiin, majuri, Juliaanan mies, oli kadonnut tietymättömille teille. Pelihimo, takaukset, kevytmielinen ja loistokas elämä oli niellyt kitaansa everstin jälkeen jättämän omaisuuden niin tyystin, että majuri lopputöikseen ryhtyi väärennykseenkin, jonka paljastuttua hän sitte katosi tietymättömille teilleen. Hänen ansiokseen pantiin koko häviö ja kaikki onnettomuus, joka oloissa oli tapahtunut.

Noiden kaukaisien tapahtumien muistoon, joiden todenperäisyyttä en minä eikä kukaan muukaan seudun asukas epäillyt, yhdistettiin vielä eräs omituinen seikka Heikkas-ukon elämässä, nimittäin se, että hän joka kesä määrättynä päivänä pukeutui mustaan juhlapukuun, ja meni Juliaanan haudalle, viipyen siellä yksikseen pitkän hetken. Jotkut uteliaat olivat kerran asettuneet kalmistoon vartioimaan, mutta eivät nähneet sen ihmeempää, kuin että ukko istui hautakiven juurella, silmät loistokkaan iloisina ja huulet liikkuen hiljaa ikäänkuin keskustelussa näkymättömän hengettären kera. Kädessä oli ollut pieni medaljonki, arvatenkin muisto Juliaana neidiltä. Medaljongin olivat seutulaiset huomanneet ukolla muissakin tilaisuuksissa; tiedettiinpä varmasti vakuuttaa, että hän sitä kantoi alituisesti kaulassaan mustaan rihmaan kytkettynä.

Everstin palveluksesta lähdettyään tiedettiin hänen koonneen melkoisen omaisuuden vuokraamalla itselleen sopivilla ehdoilla suurellaisen maatilan, mutta sitte oli hän lahjoittanut pois kaiken rikkautensa eräälle sukulaiselleen ja lähtenyt jälleen palvelemaan pehtoorina, kunnes ilmaantui harmaatukkaisena vanhuksena paikkakunnalle ja osti puutarhuri-vainajan huoneet kartanon uudelta omistajalta. Suurimman osan vuotta harjotti hän kalanpyyntiä, mutta ollen jonkinlainen kaluseppä, veisteli hän talvisin vähäsen tuota ja tätä käden pideltävää, kuten itse sanoi, ja omasi luulletikin, muiden tulojensa lisäksi, melkoiset säästötkin, koskapa ei mitään puutetta näkynyt hänen kotonaan.

Siinä pääpiirteet kaikesta, mikä kuului Heikkas-ukon elämän tarinaan.

Vaikka suuremmaksikin tultuani vietin useita hetkiä ukon kanssa, erittäinkin kesäisinä aikoina, ja vaikka tuon tuostakin jo alkoi uteliaisuuttani syyhyttää hänen elämänsä vaiheet, en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä mitään kysymystä hänelle, vaan tyydyin yhä edelleenkin noihin mieleisiini piirteisin ja pikkuromaaneihin maamme ylimystöjen elämästä, joita niin herkin korvin olin viiden- ja kuudentoista vuotiaana kuunnellut. Liekö sitte kasvojeni ilme ilmaissut mieleni sisimmät toiveet, en tiedä, mutta varma totuus on, että ukko kerran innnostui kertomaan minulle elämänsä pikkuromaanin, vallan pyytämättäni ja odottamattani — — —

Olin jälleen, oltuani koko talven poissa, tullut viettämään kesää kotikankahille, ja olin erittäin innostunut ongella käyntiin, tuohon lapsuusaikaiseen huvitukseeni, joka, samalla kuin se on niin kiihoittavaa ja nautintorikasta huvia, ikäänkuin viskaa ihmisen takaisin luonnontilaan ja erittää hänestä kaikki kultturi-ajatukset. Käytiin ukon kanssa ongella melkein joka päivä. Eräänä ehtoopäivänä soutelin tapani mukaan mökkiä kohden, mutta ovi olikin lukossa. Heittäysin nurmelle pitkäkseni, arvellen että ukko oli ehkä matosia etsimässä. Loikoiltuani siinä runsaan tunnin, kuului vihdoin jalan astuntaa, ja kun kiepsahdin istualle, näin Heikkas-ukon astuvan portista pihalle, mutta lievetakki yllä, kaulassa valkoinen kaulus. Arvasin heti, että hänen tiensä kävi Juliaanan haudalta, enkä siis, viisaasti kyllä, näyttänyt lainkaan kummeksivaa naamaa, ettei ukko olisi tarvinnut minun tähteni nolostua ja joutua hämille.

— Oletko kauankin odottanut? kysäsi hän jokapäiväisimmällä äänellä.

— En minä vielä kauan… ehkä korkeintaan tunnin, vastasin minä.

— Pian tässä keritään vesille… madot ovat jo eiliseltä reilassa.

Hän pujahti mökkiin, ja palasi neljännestunnin kuluttua takaisin, arkitamineisin puettua, kuten kunnon kalamiehen tulee ainakin olla. Soudimme sitte kauas etäisimmän ruohiston rantaan, ja heitimme onget veteen. Kyrmyniskaiset ahvenat olivat ahnaalla syömätuulella, me tempoilimme niitä kumpikin veneen pohjalle ehtimiseen. Heikkas-ukko oikein innostui moiseen saaliisen, unhottaen suuripesäisen nysäpiippunsa, jopa unhottaen tavalliset juttelunsakin. Tämä nyt on tulista näppimistä, virkahti hän vain silloin tällöin, sylkien samalla matoon ja viskaten sen jälleen veteen.

Istuttuamme noin pari tuntia etäisen ruohiston rannassa, loppuivat madot. Niitä oli varattu vain tavallinen määrä, ja se ei riittänyt kauemmin syömähaluisen ahvenparven keskellä.

— Mitä nyt teemme? kysyi ukko, kun ei onkeen enää ollut pistää matoa.

— Soudamme kotiin, vastasin minä… onhan tuota saalista jo tuossa.

— No, onhan tuota jo kerraksi. Jos sitte lähdetään.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa; Heikkas-ukko piti peräsintä. Onkimisinnossaan oli hän työntänyt lakin enemmän raivolle, joten valkoinen ja korkea otsa oli kokonaan näkyvissä. Poskissa hohti vielä hieno puna, silmät loistivat. Ajattelin soutaissani, ettei ollut liiottelua väite, että hän oli ollut nuorena harvinaisen pulska ja komea mies. Näkyihän siitä vieläkin kajastusta, vaikka kahdeksas vuosikymmen oli jo kulumassa.

Reilattuaan suuripesäisen nysäpiippunsa paloon, virkkoi ukko yht'äkkiä:

— On se sentään kummallista tämä ihmiselämä, kaikkine päivänpaisteineen, tuulineen.

— Onhan se sitä, myönsin minä ja uteliaisuuteni heräsi heti… erittäinkin muutamain ihmisten elämä muodostaa niin kummallisia koukerolta.

— Niin, koukeroita juuri, se oli oikein sanottu, iski ukko sanoihini kiinni. Minunkin elämäni on kokonaan tuollaisia kummallisia koukeroita täynnä.

Hän vaikeni tuokioksi, vetäen muutaman lihavan savun ja innostui sitte kertomaan:

— Minä olen syntyisin torpan poika tuolta naapuripitäjän takaa, suurien metsien viertehiltä, jossa teiret ja metsot rauhassa soidintaan pitävät. Jouduin köyhyyden takia kotoa pois; torpan verot olivat tiukanpuoleiset, näetsä, ja meitä lapsia löytyi kyllä leivänsyöntiä varten, mutta emme kyenneet vielä kunnolla työhön tarttumaan. Isän oli pakko, erään katovuoden perästä, heittää torpan asustaminen tuokseen ja ruveta muonarengiksi. Minä, vanhin poika, siirryin ensimmäisenä kotikynnyksen yli, laveata maailmaa ja sen oloja kokemaan. Vierryin yhä etäämmälle, kunnes jouduin tuonne ylös everstivainajalle renkipojaksi. Olin silloin noin kuudentoista vanha pojan huitelo, joka en ajatellut sinne enkä tänne, vaan otin päivät sellaisina vastaan, kuin ne Luojan kädestä olivat lähteneet. Ties mitä ukko lie tuuminut minusta, ties mitä hän lie minussa keksinyt, mutta oltuani jonkusen vuoden renkipoikana hänellä, toimitti hän minut maanviljelyskouluun. Se oli aimo askel elämässäni, jonkamoista en ollut osannut unissanikaan ajatella. Hyvällä todistuksella palasin sitte kolmen neljän vuoden kuluttua opistosta takaisin everstin luo, asettuen pehtooriksi hänelle. Juliaana neidistä, joka opistoon lähteissäni vielä oli ollut pikku tytönlehväke, oli sillä välin tullut kukoistava impi, sellainen päivänsäde ja hopeakehrä, joka lämmöllään ja ihanuudellaan kultasi koko kartanon olot. Muistan vielä nytkin, miten kummalta tuntui sielussani, kun tapasin hänet ensi kerran poissa-oloni jälestä. Minua vapisutti ja värisytti joku ihana tunne, jota en ikinä ennen ollut tuntenut, ja joka saattoi minut sellaiseen häiriötilaan, etten saanut kunnolleen sanaa suustani ulos. Hän, Juliaana neiti, nauroi niin sydämmellisen iloisesti, siinä kukkaruukkuihin uutta multaa ajaessaan. Oi, miten suureksi sinä olet kasvanut, sanoi hän ja työnsi multaisen kätösensä minulle. Pehtoorina ollen kartanossa näin hänet joka päivä, tapasin hänet joka päivä. Ja minä tahdoin nähdä ja tavata häntä, vaikka vain vilahdukselta ja silmänräpäykseltä: sitte olin tyytyväinen ja onnellinen. Yksi ainoa katse hänen silmistään, ja onnellani ei ollut mitään rajoja, mikään varjo ei päässyt nuoreen sieluuni. Tietysti minä salasin kaikki hänen silmiltään, tietysti olin mahdollisimman varovainen. Vältin mennä häntä varsin lähelle, vältin katsoa suoraan hänen hymyilyänsä. Salaa suutelin pensaita, joita olin nähnyt hänen koskettavan sormillaan, salaa ahmasin hänen hymyilyään nuoreen sieluuni. Kaksi vuotta kestettyäni tuota, tein päätöksen erota ja lähteä pois kartanosta. Ankaran ristiriitaiset tunteet taistelivat minussa. Toisaalla Juliaana neiti, jonka edestä olisin antanut vaikka henkeni ja viimeisen veripisarani, toisaalla nuhteleva omatunto, että sellainen entinen mieronkiertäjä kuin minä olen, julkesin palkita hyväntekijääni siten, että loin silmäni hänen tyttäreensä, hänen ainoaan lapseensa. Jälkimmäiset tunteet voittivat. Menin everstin kamariin eräänä iltana ja ilmoitin eroavani. Ukko joutui ensin kummiinsa, ja sitte, kun en voinut tuoda esiin ainoatakaan syyntapaista, sitte hän suuttui ja sanoi minua kiittämättömäksi, sydämettömäksi olennoksi. Eroamisesta ei syntynyt mitään. Oli mahdotonta sanoakseni oikeata syytä, palkkaa ja muuta sentapaista en voinut ottaa huulillenikaan. Ensi kerran sen jälesta tavattuani Juliaana neidin, kysyi hän: mitä varten mielit, Harri, meiltä pois? Eikö ole hyvä ollaksesi? Seisoin sanattomana ja tunsin punastuvani vahvasti. Oikea nimeni on Bernhard, mutta Juliaana neiti oli heti ensi päivänä, kun tulin kartanoon renkipojaksi, osunut keksimään oivan lyhennyksen kankealle nimelleni. Sanomattakin on selvä, että lyhennys oli minulle rakas ja mieluinen keksijän vuoksi… Kyllä minun on hyvä ollakseni, vastasin vihdoin, mutta sittekin olisi parasta, että… Keskeytin lauseeni rajun mielenliikutuksen vuoksi… Mikä olisi parasta? kysyi Juliaana neiti… Että eroisin, vastasin minä, voimatta tukehduttaa ääneni väreilyä. Samassa katsoin häntä silmiin. Hän punastui vuorostaan, ja luulen, että hän mieli sanoa jotakin, mutta sanat hukkuivat katkonaisiin henkäyksiin. Kului sitte vuosi, kappale toistakin. Vähä vähältä pääsin selvyyteen, että Juliaana neiti rakasti minua, entistä mieronkulkijaa, että hän antoi minulle etusijan kaikkien muiden miesten rinnalla. Erään kerran sitte eversti vainaja lähti pitemmälle matkalle sukulaisiensa luo. Minä menin häntä kyytimään ensimmäiseen kievariin, ja Juliaana neiti pääsi mukaan saattamaan isäänsä. Kahden palasimme takaisin. Minusta tuntui kuin olisin seisonut kuumalla raudalla. Puhellessamme tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani, kuulin äänen joskus värähtelevän arasti. Saavuimme jo paluumatkan puolitiehen, kun hän äkkiä tarttui käteeni ja virkkoi: Harri, elä aja niin kovasti… Hellitin ohjaksia, mutta hänpä ei irroittanutkaan kättään kädestäni. En muista mitä sitte tapahtui, mitä puhelimme, olin onnesta puolipyörryksissä. Aika, jonka eversti viipyi kotoa pois sukulaisvieraisilla, oli elämäni onnellisin, ihanin. Everstinna sai jo parin päivän jälestä Juliaana neidiltä kuulla aikeemme. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista, pelkäsi vain miehensä suuttumusta; toivoi kuitenkin onnellista loppua. Everstin saavuttua kotiin, meni aikeemme ja koko suloinen onneni muruseksi, joka olikin aivan luonnollista. Jätän kertomatta kohtauksen, jolloin seisoin silmä silmää vastaan isäntäni edessä ja vapisevin huulin, mutta rohkeasti ilmoitin rakastavani hänen tytärtään. Hänkään ei enää raivoillut, ei ivasanaa lausunut, asia oli siksi vakavata laatua. Mutta horjumaton ja järkähtämätön hän oli loppuun saakka, ei mitään heltymystä, taipumusta, kuten everstinna oli laskunsa suunnitellut. Vanha sotaherra, joka oli oppinut komentamaan ja käskemään, hänkö olisi antanut naisväen komentaa ja pyörittää itseään. Ei, häntä piti totella, ja kun ei muu auttanut, lähetti hän Juliaana neidin kotoa pois. Pari naishenkilöä ilmaantui muutamana päivänä tuonne ylös, niiden kanssa lähti Juliaana neiti ulkomaille, Tukholmaan ja minne lie lähtenytkin. Ennen lähtöään viskasi hän minulle ikkunasta tämän medaljongin.

Heikkas-ukko avasi takkinsa ja liivinsä napit ja otti esille pienen, mustaan rihmaan kytketyn, kultaisen medaljongin. Olin utelias näkemään, mitä sen sisällä oli. Painettuani vieterin auki, näin hiussuortuvan ja rypistyneen paperiliuskan. Liuskassa oli kirjoitusta pari riviä, mutta rivit olivat niin haalistuneet, etten pitkään aikaan saanut niistä mitään tolkkua. Vihdoin, kovasti ponnistaen näköhermojani ja pitäen liuskaa ilta-auringon valoa kohden, luin melkein arvaamalla seuraavat sanat: … täytyy erota, Harri… velvollinen tottelemaan isääni… jääköön muistoksi sinulle… askeleesi siunatkoon… hyvästi.

Juliaana neidin mentyä matkalle, jatkoi Heikkas-ukko jälleen kertomustaan, laadittuaan nysäpiippunsa savukuntoon, käyttäytyi eversti-vainaja kovin ystävällisesti minua kohtaan. Vetosi mielevyyteeni ja koetti kiinnittää ajatuksiani uusiin viljelyssuunnitelmiin. Siten jäin yhä edelleenkin asemaani. Vuoden kuluttua ruvettiin sitten tuolla ylhäällä häitä valmistamaan. En nähnyt Juliaana neitiä enkä puhutellut häntä, mutta valju hän kuului olleen yksinäisinä hetkinään, vaikka isänsä edessä koki näyttää iloiselta, tyytyväiseltä. Hänen sulhonsa, majurin, näin usein. Kaunis mies, käytös notkea ja hieno, kuten upseereilla tavallisesti. Hääpäivän edellisenä iltana minut kuitenkin valtasi semmoinen tuska ja epätoivo, että lähtemisen täytyi pakosta tapahtna. Neljännestunnissa oli välit selvitetty isäntäni kanssa; naisväelle en sanonut hyvästejäkään, he kun eivät olleet saapuvilla. Myöhäisenä iltana istuin nelipyörille, jotka pian vierivät töyrännettä alas. Loin vielä silmäyksen Juliaana neidin ikkunaa kohden. Sieltä loisti tuli. Ikkunaverhon lävitse näin ihmisolennon kamarissa verkalleen liikkuvan edes ja takaisin. Siinä on elämäni tarina. Lopun tiedät niistä monista tarinoista, joita olen sinulle jutellut. Olen risteillyt vähän tuolla ja täällä ja siten ne ovat elonpäivät tulleet vierineeksi päivänlaskun lähelle.

— Ettekö ollut omintakeisena miehenäkin jo kerran? kysyin minä.

— Oltiinhan sitä sitäkin, ja hyvin se olisi edistynytkin, mutta tuli heitettyä tuokseen. En saanut oikein lepoa, mieleni himosi aina näille seuduille, siten ajelehdin ristiin rastiin. Vihdoin noudatin mielihimoani, lähdin tänne ja ostin nämät olot. Täällä olen löytänyt levon ja tyydytyksen, näillä muistorikkailla seuduilla olen kokonaan voinut elää menneisyyden muistoissa ja hengittää joka päivä niiden tuoksua.

— Juliaana neidin naimisesta ei liene koitunut iloa eikä onnea, jos juttuihin voi luottaa, virkoin taasen minä. Kaikki vanhat ihmiset puhuvat siitä yhteen tapaan.

— Ei, onnea siitä ei koitunut, vaan murhetta ja kyyneleitä. Se oli kokonaan pakkonaiminen ja semmoisenaan pelkkää säätyloiston tavoittelemista, jota aina olen tuominnut.

— Majuria moititaan yksimielisesti kevytmieliseksi tuhlariksi, joka vietti vain loistavaa elämää ja siihen sulatti koko…

— Häntä tuomitaan ehkä liiaksi. Joku onneton takaus lie pyörittänyt hänet kokonaan suunnilta pois. Ja kun hänen tapaisensa mies kerran joutuu epätoivoon… niin, eipä meistä tosiaankaan ole hänen tuomarikseen. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Ihmiselämä on kirjavaa, häilyväistä ja useinkin kummallisia koukeroita täynnä. Minä odottelen vain päivää, jolloin tämä hämäryys vaihtuu uudeksi kirkkaudeksi, uudeksi elämäksi, jossa ei säätyloisto enää turmele ikuista onnea. Kaikessa mitättömyydessään ja vähäpätöisyydessään on tämä katoavaisen elämäni tarina kuitenkin Vaikuttanut minuun puhdistavasti, jalostavasti. Henkeni on paremmin kypsynyt ijäisyyden elämää varten. Sielussani elää valtava tunne, joka sanoo, että hän odottaa minua luokseen.

Heikas-ukko vaikeni. Silmäili kesäistä iltataivasta, joka kuultavan sinisenä heloitti päämme päällä. Ja nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi tervehtinyt jotakin näkymätöntä avaruuden asujanta.

— Soudahan jo toki, virkkoi hän sitte minulle, joka olin kokonaan unhottanut airojen liikuttamisen…

Loppumatkalla emme vaihtaneet enää sanaakaan. Olimme kumpikin omissa ajatuksissamme. Rantaan saavattuamme jaoimme saaliimme, lausuimme lyhyet hyvästit toisillemme ja erkanimme.

Se oli viimeinen kerta, jolloin kuuntelin ukon tarinoita. Hän ei enää elänyt kauan sen jälkeen, vaan muutti majansa uuteen parempaan elämään, jossa ei säätyloiston tavoitteleminen enää tuota murhetta, kyyneleitä.

Sen kultaisen medaljongin vei hän mukanaan hautaan.