SISÄLLYS: (continued 2)

Sitte menin Klaaraa tapaamaan, mutta ovi olikin teljetty. En saanut vastausta, jos puhuin mitä tahansa.

Seuraavana päivänä alkoi heinänteko. Jussi oli käyttänyt hämminkiä ja asianhaaroja hyväkseen ja ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin, jotta peräytyminen enää olisi ollut hullunkurista. Löimme kumoon sinä päivänä aika kappaleen nurminiittyä ja illan tullen palasimme kotiin. Seuraava päivä oli sunnuntai. Ruumiini tuntui koko lailla taintealta ja samaa valitti Jussikin. Heinänteko on sellaista, että se ensi päivänä koskee kovimmin luihin. Kun tekee sitä useampia päiviä, ei se enää tunnukaan, vaan menee kuin rasvattu.

Iltapuolella huomasin, että tupaan kertyi vähin erin koko talon alustalaiset, muonarengit, mökkiläiset ja kaikki, jotka vaan kynnelle kykenivät. Kysyin Jussilta mitä se merkitsi, mutta hän ei tiennyt mitään. Vihdoin karjapiika ilmoitti minulle, että emäntä oli lähettänyt kutsut.

— Kielsikö virkkamasta Jussille ja isännälle asiasta? lisäsi Jussi… Tietystikin.

Piika ei vastannut.

Ajattelin sinne tänne, mutta en kehdannut kysyä keltään saapuneelta, mikä oli asiana heillä. Tupakkia poltellessa Jussin kanssa kului aika sentään, ja vihdoin ilmaantui Klaara tupaan innokkaan näköisenä, mutta hyvin vakavana, arvokkaana. Ja hänellä oli paperiarkki kädessä ja hän silmäili siihen joitakuita hätäisiä silmäyksiä ja alkoi sitte hiukan väräjävin äänin puhua, miten kaikkein ihmisten velvollisuus on lieventää luontokappalten kärsimyksiä ja toimia siihen suuntaan, ettei pienintäkään, vähäpätöisintäkään elukkaa kidutettaisi, piinattaisi.

Jota pitemmälle hän puhui, sitä innokkaammaksi, lämpöisemmäksi muuttui ääni. Ja tultuaan esitelmässään siihen kohtaan, miten huonot esimerkit julmentavat ja kivetyttävät kasvavan lapsen sydämmen, tuli hän ihan haltioihinsa. Sanat kuohuivat voimaa, intoa ja niin lämmintä asianharrastusta, että kuulijain silmät tahtoivat väkisinkin kostua.

Esitelmän loputtua ehdotteli hän, että perustettaisi kotoinen eläinsuojeluyhdistys ja että kaikki saapuneet antaisivat kirjoittaa itsensä jäseniksi siihen. Haettiin puhdas paperiarkki ja Klaara kirjoitti ensimmäiseksi nimensä. Minä olin toinen järjestyksessä, sitte seurasi naisväki; ne suostuivat empimättä. Mutta miesten puolelta alkoi kuulua vastaan-kynsimistä, ja kun asiaa jankutettiin enemmän ja syvemmin, niin Jussi rupesi yhä taipumattomammaksi. Asiassa oli yksi terävä kärki: satimilla ja ansoilla pyydystäminen oli eläinsuojelusyhdistyksen jäseniltä kielletty.

— Ei, helkkarissa, ei se sovi renkimiehelle, intti Jussi itsepäisesti vastaan.

Silloin Klaara rupesi kaunopuhujaksi. Viittaamalla ettei kenenkään sovi hylätä hyvää asiaa aineellisen edun vuoksi, kysyi hän Jussilta mikä valtakirja renkimiehellä olisi eläinrääkkäykseen. Mikä on yhden velvollisuus, on toisenkin. Ei voida syyttää valistuksen puutettakaan nykyaikana, jolloin opit ja aatteet lentävät ilmojen halki jokaisen nenän eteen. Ei puutu ampuma aseitakaan. Teollisuus on niin edistynyt, että paimenpoikakin voi vuoden kahden säästöllä hankkia itselleen oivan rihlapyssyn…

Kun en kuitenkaan ollut erittäin varma, minkä vaikutuksen kaunopuhe tekisi Jussiin, kuiskasin hänelle, että jos suostuu muiden mukaan, ostan hänelle lahjaksi samallaisen haulikon kuin itsellänikin oli. Kuiskauksellani oli ihmeellinen vaikutus — Jussi taipui heti.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän ja antoi kirjoituttaa nimensä. Muut niskoittelijat seurasivat hänen esimerkkiään ja siten yhdistykseen tuli heti kolmattakymmentä jäsentä.

Klaara oli tyydytetty. Ei mitkään ikävät muistot painaneet enää hänen mieltään.

Seuraavana päivänä otimme kuivia heiniä kaksi ladollista. Tuskin oli viimeinen häkki saatu suojaan, kun jo alkoi hereä sade. Mutta siitä ei ollut vähintäkään haittaa meille. Kiittelin omaa onneani ja Jussia, joka oli itsepäisesti komentanut väen heinäntekoon.

Sade-aikaa kesti pari päivää, jolla ajalla meille tuli vierailemaan muuan Klaaran kansanopisto-tuttava. Pyrho paistettiin ja me söimme oikein hienon päivällisen uusimman ruokataiteen sääntöjen mukaan, joihin Klaara kansanopistoa käydessään oli tutustunut. Tietysti olisin mielelläni jutellut vieraallemme Pyrhosta vähän laveammin, mutta Klaara pyysi nimenomaan, etten sitä tekisi. Palkinnoksi lupasi hän jotakin iloista, oikein iloista.

Ystävättären mentyä pois, seestyi ilma, joten heinänteko taas kävi hyvin päinsä. Aioin juuri lähteä viikatetta heiluttelemaan, kun Klaara huusi minua ja käski tulemaan takaisin. Menin kamariin… Klaara istui sohvalla.

— Se palkinto, muistathan…

— Tosiaankin, sen olin vähällä unhottaa. Mitä iloista sinulla nyt…?

— No, eipähän juuri mitään erinomaista… Klaara punastui kovasti ja ääni aleni melkein kuiskaukseksi… Ne laudat vaan saisit viedä puusepälle.

— Klaara, oma kultaseni… lintuseni.

— Ja siitä tulee jäsen eläinsuojelysyhdistykseen.

En muista mitä puhuinkaan, mitä tunsinkaan. Koko maailma oli kuin mikä suloinen sinfoonia.

Hain hevosen ja lähdin oitis puusepän luo. Vasta iltapuolella menin niitylle. Ilmoitin Jussille heti iloisen asian — mahtipontisesti ja ylpeästi. Leveä hymy ilmaantui Jussin huulille ja hän katsoi minua isällisesti. Ja virkkoi sitte:

— Heinä on tänään erinomaisen sopivaa niitolle… On semmoista pehmeämäistä, lauheaa.

— Taitaa olla.

Ja sitte me rinnatusten heiluttelimme viikatteitamme joukon etupäässä, ja heinä katkesi poikki niin keveästi ja hauskasti.

Sitä huiteli oikein lystikseen.

Ei pyyssä kahen jakoa.

Sehän se vasta oli piina ja kiusaus, kun sukkamielisyys rupesi vaivaamaan Vilppua, tuota vankkaa ja kunnon poikaa, joka oli rehellinen kuin itse taivas, luja ja tanakka kuin harmaja kivi. Häntä, joka pitkine tukkineen, pienine, ystävällisine ja järkevine silmineen oli oikea tyytyväisyyden, rauhan ja onnen perikuva. Mutta sellainen se oli säälimätön kohtalo. Sukkamielisyyden kidutuskone työnsi terävät piikkinsä Vilpun olentoon säälimättömästi, armottomasti, hapannuttaen äkkiä koko hunajaisen elämän, riistäen unen ja ruokahalun ja synnyttäen kamalan karvaita tunteita rinnassa.

Hän oli tullut katsoneeksi Hiltua, Salmelan keskimmäistä tyttöä, syvänpuolisesti silmiin. Tuli yksinäisinä hetkinä verranneeksi sitä pieneen ja arkaan pyyhyn, joka, vaikkei osaakaan visertää kauniisti ja vaikka asustaakin mieluummin jylhissä kuusikoissa, kuitenkin on herrain herkku, kuningasten ruoka.

Hiltu oli niin hänen makuisensa. Semmoinen helakkanauruinen, karskiluontoinen ja toisinaan semmoinen vallaton vekkuli… ihan kuin kevätpuro, joka porisee, tanssii ja hyppii reunojensa yli ja pelkällä lorinallaankin iloittaa ihmisen mielen. Saada tuommoinen arka pyy, tuommoinen vekkulimainen kevätpuro taloon emännäksi — siinä ajatus, joka tuntui Vilpun sydämmessä suloiselta, kuin käen ensimmäinen kukunta keväillä.

Hän oli kahdeksannes-manttaalin ainoa perillinen, riski kaskenpolttaja ja pellonkyntäjä. Heillä oli hyvät heinämaat, sileäkarvaista karjaa, lampaita, porsaita eli kaikkia surun ja ikävän lauhdukkeita, jommoisia nuori vaimo ensi aikoina välttämättä tarvitsee ja joiden parissa pian häipyy kodin kaipuu ja muut ikävät. Hiltu ja hän sopisivat niin hyvin toisilleen. Sellainen reipas, vilpas ja pikkuisen vekkulimainen emäntä loistaisi hänen, järkevän miehen ja vankan raatajan rinnalla, kuin pystyvalkia talvisiltana. He eivät milloinkaan sanoisi pahaa, häijyä sanaa toisilleen. Hän aina koettaisi ohjata asiat niin päin, että Hiltun olisi hyvä ja hauska häärätä karjan, lampaiden ja askareiden kanssa, ja ettei se milloinkaan katuisi kauppojaan, kun jätti tyttöset päivät ja lähti miehelään, taipui talon emännäksi.

Nuo oli tosiaan niin ruohokkaita laitumia Vilpun ajatuksille, ettei hän suurin muunlaisiin tuumiin kajonnutkaan. Yksin miettiä tuommoisia asioita, muiden tietämättä nauttia niiden vihantaa tuoksua ja kuitenkin seuroissa näyttäytyä Hiltua kohtaan ihan tavalliselta tuttavalta — semmoista kesti vuoden ajan. Mutta sittepä joku vihjasikin Vilppua kylkeen ja virkkoi:

— Oletkohan kuullut, ketä Salmelan Hiltu sulhonaan suosii?

— En, vastasi Vilppu, joka luuli itseänsä tarkoitettavan.

— Etkö tosiaankaan ole kuullut? Se on poika vallan naapuristasi… kumma kun et tuota tiennyt.

— Kuka poika? Aatuko Hiltun sulhanen? kysyi Vilppu hätähisesti ja makea tyytyväisyyden hymy katosi hänen kasvoiltaan.

— Niin ne jutut kulkee eikä ne vallan akkain omia liekään. Se on Aatu vikkelänpuoleinen poika.

— No, onhan se sitäkin, mutta…

Oman itsensä vuoksi oli Vilpun vastenmielistä uskoa tuota, vaikka hänen täytyikin myöntää, että naapurin Aatu oli hänen tasallaan joka kohdassa. Oli myöskin kahdeksannesmanttaalin ainoa perillinen, oli notkea työmies, ja hiukkasen kaukomielen muotoinen. Yhdessä olivat Vilpun kanssa viettäneet lapsuuden ajat, yhdessä olivat miehistyneet roteviksi raatajiksi. Talot olivat naapureja, semmoisia sivutaloja, joissa elämä on niin kadehdittavan rauhaisata, sopuisata, ja joissa runsaat karjan-antimet ja monet muut edut korvaavat kulkuneuvojen kehnouden ja yksitoikkoisuuden. Kylän ja talojen välillä oli metsää, suota ja niittyä puolen penikulman vaiheille.

— Voi olla tottakin… ja eikähän se minuun kuulu.

Vilppu koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka tunsi kylmien väreiden viimoja sydämmessään. Uutinen oli niin outo ja se kerrassaan mullisti koko nykyisyyden ylösalasin. Aatuko aikoikin ryöstää hänen pienen pyynsä, lorisevan kevätpuron, jonka hän ajatuksissaan oli jo aikoja sitte omakseen omistanut. Aatuko sen nyt kaappaakin ihan hänen nenänsä edestä, jättäen hänet sattumalla onneaan kokeilemaan muilla mailla, muiden tyttöjen parvessa. Ja jos niin on naapurin pojan aikomus, pitääkö hänen, Vilppulan Vilpun, väistyä siivolla syrjään ja heiluttaa lakkia Aatun onneksi? Pitääkö hänen noin ihan kynsilaukan vedotta luopua Salmelan Hiltusta? Eipä. Ei, ei. Ei niin sovulla luovuta, onhan vielä vara vetää kapulaa omaan puoleen… ehkä on hyväkin vara.

Ja sukkamielinen Vilppu rupesi uhalla kasvinkumppalinsa kilpakosijaksi, oli aina sille haittana, silmätikkuna. Ei sitä tilaisuutta sattunut, johon hän ei voinut sovittaa itseään Aatun tielle, kiusoittamaan häntä ja estämään hänen kosimapuuhiensa edistymistä. Siten kahdesta parhaasta ystävästä tuli vantterat vihamiehet, jotka tervehtäissäkin toisiaan katsoivat vinoon, puhumattakaan siitä, että he salaa vainusivat ja nuuskivat toistensa askeleita ja pienempiäkin puuhia. Vihdoin Vilppu joutui niin pitkälle, että osti sormuksen ja meni eräänä lauantai-iltana tarjomaan sitä Hiltulle. Mennessään teki päätöksen rynnätä oikein karhun voimilla tytön kimppuun.

— Pane sormeesi tuo, sanoi hän, asettaen sormuksen pöydälle… kyllä ymmärrät minun tuumani. Mutta Hiltupa ei huolinutkaan Vilpun sormuksesta… ei ottanut sitä edes hyppysiinsäkään.

— Pane pois vaan se, virkkoi hän loistavin katsein… kyllä ymmärrät minun tuumani. —

— Miks'ei kelpaa sulle Vilppulan Vilpun sormus? On sillä talo sellainen, että se akan elättää. On lehmiä, lampaita, vasikoita. Et kadu päiviäsi unissasikaan, etpä, peukalo vieköön.

— Ei talot eikä karjat kuulu asiaan.

— Elähän viitsi arkkiveisuja lukea. Taloihin sinä pyrit, kuten kaikki muutkin tytöt pyrkivät. Mikä sitte kuuluu asiaan, jollei talo, heinämaat, pellot, porsaat…?

— Tämä… tämä kuuluu asiaan — Hiltu näytti sormusta — näetsä olen jo Aatulta ottanut.

— Hm, hm… ja Vilppua niin tukehutti… sulla on siis jo Aatun kihlat. Onko se parempi minua?

— Ei se paremmuuteen kuulu. Tottahan toki tuon verran…

— Mihin se sitte kuuluu?

— No ymmärräthän, että minä tykkään Aatusta.

— Mutta minusta et tykkää, niinkö? Olenko minä Aatua huonompi?

— Älä tuollaisia puhu, ymmärräthän ettei tyttö voi kahdesta pojasta pitää ihan yhdellä tavalla. Moni muu taasen tykkää sinusta samaten kuin minä Aatusta.

— En minä huoli muista tytöistä… minä tahdon sinut.

— Se on nyt myöhäistä.

— Myöhäistä, tiedätkö kuinka kauan minä jo olen sitä ajatellut?

— Herranen aika, mistä minä sinun ajatuksesi olen tiennyt?

— Mutta nythän sitte tiedät. Lähetä pois Aatun kihlat ja pane tuo sormeesi… Minä en ikinä huoli muista tytöistä. Sinua olen aina ajatellut ja…

— Nyt itse luet arkkiveisuja. Kuulehan, ajattele että minä olisin sinun kihlattusi, ja ajattele että sitte tulisi joku toinen tyttö, vaatien sinua tekemään eron minusta ja ottamaan hänet. Taipuisitko?

— Ei, ei, sitäpä minä vain en tekisi.

— Mitä varten sitte minua vaadit semmoiseen tekoon? Vie sormuksesi jollekulle muulle tytölle… niitä on kyllin sinunlaisellesi miehelle. Ja nyt ei enää sanaakaan äsköisistä. Ne ovat selvänä.

— Hm, hm, eihän tässä väkipakko auta. Hyvästi Hiltu, hyvästi!

Vilppua taasen tukehutti ja hän lähti kiireesti pois; Salmelasta. Oli suuttunut Hiltulle ja koko maailmalle, kun ne olivat pitäneet häntä suurena narrina, ja olivat panneet hänen alakynteen, surkeasti alakynteen. Aatu oli parempi, kelpoisampi ja se oli päässyt Hiltun sulhaseksi. Saa tuumia kihlajaisia, häitä ja muita hauskoja asioita, mutta hänen, Vilppulan Vilpun, täytyy jörritellä yksin, hän ei saakaan viettää häitä Salmelan Hiltun kanssa, eipä saakaan. Ja muista tytöistä ei hän huoli, ei kuuna päivänä, olkoot miten sieviä ja iloisia tahansa.

Aatu oli ollut kavala häntä kohtaan, perin kavala. Tiesi kyllä hänen pyyteensä ja aikeensa, tiesi hyvinkin, mutta mitäs teki? Salaa, hänen tietämättään meni liputtelemaan ja suikauttelemaan tytölle, ties mitä lie liputtanut ja suikahutellut. Sai sen mieltymään itseensä; sai ottamaan kihlat ja vannomaan rakkaudenlupauksen. Jos olisi suoruutta löytynyt miehessä, niin Vilpulle, kasvinkumppanilleen, olisi tunnustanut asian, ja yhdessä sitte olisivat voineet mennä Salmelaan. Ja olisivat voineet sanoa Hiltulle, että tässä ne ovat seudun porhakkaammat pojat, Aattolan Aatu ja Vilppulan Vilppu, valitse kumman tahdot omaksesi. Jollet itse voi päättää, niin anna että lyömme arpaa, kummalleko meistä Luojan luoma kohtalo on sinut suonut. Se olisi ollut suora miehen teko, se. Mutta yksin meni Aatu suikauttelemaan ja liputtelemaan tytölle. Ties mitä lie liputellut ja…

Vilpun viha oikein kuumeni, kun ajatteli kaikkea tuota… eikä vihaa voinut kylmentää kylmä syksy-yökään, joka veti ohutta jäätikköä suon lampiloihin ja niittyjen notkelmiin. Ei, hänen oli vain kuuma, ylen kuuma. Loukattu ylpeys myllerti sisälmyksissä niinkuin jouluoluen käyte.

Mutta vait! Ken se, joka tuolla astelee Vilppua vastaan niin notkeasti ja reippaasti kuin kuninkaan poika. Se on Aattolan Aatu, hänen kasvinkumppalinsa. Se on se sama Aatu, joka vei voiton Vilppulan Vilpulta, joka ryösti häneltä pienen ja aran pyyn — juuri sama mies, ja matkalla kultansa, Salmelan Hiltun luo.

Vilppu sivusi polulta metsään, siksi että Aatu ehti ohitse. Asteli sitte jälleen polkua pitkin, ja kun tuli ojan rannalle, niin pysähtyi tähystelemään veden kalvoa ja omaa kuvaistaan. Oja alkoi suon salalähteistä ja juoksi jokeen. Siinä oli mustaa vettä, pohjalla oli pehmeätä suomutaa paksulta. Leveä pintalauta oli pantu portaaksi ojan yli, joka lie ollut siltä kohdalta kolmen kyynärän levyinen. Tultuaan porraslaudalle, otti Vilppu sormuksen esille, aikoen pudottaa sen ikuiseen hautaan, ojan pohjamutaan. Mutta äkkiä hänen naamansa muuttui lystikkääksi, suunpieliin tuli kovin makea iva. Ääneensä nauraen virkkoi hän: — Enpä, Juutas vieköön, pudotakaan sormusta tuonne. Minä ennemmin pudotan sinne Aattolan Aatun, tuon korskean sulhaismiehen. Pieni kylmä kylpy ei tee tuliselle rakkaudelle pahaa. ja sittepähän ei Aatu perin unhota Vilpun olemassaoloa. Ja Vilppu meni kotiinsa, otti vajasta kaarisahan, tuli jälleen ojan luo ja irroitti porraslaudan. Sahasi sen alipuolelta yli puolen välin poikki, eli juuri siksi, että se hyvin kannatti oman painonsa. Asetettuaan laudan jälleen paikoilleen, meni hän erään vallan lähellä olevan typpyrän pensaikkoon, laati sinne kuusen ja katajan havuista itselleen makuusijan, sytytti piippunsa palamaan ja alkoi viettämään aikaansa. Syys-yö oli pitkä, salaperäisen synkkä. Tuuli kohisi metsässä, ja kun se kulki suon kautta, kuului sen humina peloittavan kamalalta. Mutta puoli-yön tienoissa nousi kuu metsän laiteelta ylös, poistaen synkkyyden, salaperäisyyden. Vilpustakin alkoi tuntua hupemmalta, maatessaan pensaikossa ja jo etukäteen nauttiessaan koston-aikeistaan. Vaikka oli kylmä, saattoi hän hiukan torkahtaakin; hän oli nimittäin puettu vahvasti. Tuuli ei voinut tunkeutua hänen vaatteidensa lävitse. Ja siinä torkahdellessaan hän vuoroin ajatteli Hiltua, vuoroin omaa itseään ja Aatua, ja sitä suhdetta, joka heidän kolmen välillä nyt oli. Päätteli myöskin, että suhde tulee kestämään vaihtumatonna kuun päivän, sillä ainakaan hän ei osaltaan lepy, ei milloinkaan. Vaan pitää vihanturkit yllään koko elämän ajan sekä Aatua että Hiltua kohtaan niissä kun oli syytä molemmissa, Aatussa enemmän, Hiltussa vähemmän.

Torkan ollessa vahvimmillaan, tunsi hän kosketuksen, ikäänkuin joku olisi tuupannut häntä kylkeen ja käskenyt heräämään pian. Hän kavahti pystyyn, hieroi silmiään, katsoi suoniittyjen yli. Näki miesolennon astuvan reippain askelin polkua pitkin. Astuja oli Aattolan Aatu, Hiltun kosijamies. — Nyt menet satimeen, menet, Juutas vieköön, niinkin… ja ihan selkein silmin.

Lystikäs hymy ilmestyi Vilpun suupieliin, ja, melkein pidättäen hengitystään, hän seurasi Aatun astuntoa. Nyt se oli jo vallan lähellä, oli ehkä syli tai kaksi ojan reunan ja astujan väliä. Nyt, nyt…

Kuului huuto ja molskahdns, kun Aattolan Aatu muksahti porraslautojen kanssa syvään, mutapohjaiseen ojaan. Sitte kuului pärskinätä, veden solinaa, kirouksia.

— Tämä on Vilpun työtä, tämä kaikki… se mies on oikein emäpaholainen.

Ja Aatu pärskyi ja noitui Vilppua. Iskien kyntensä lujasti ojan rantaan kiinni, onnistui hän vihdoin pääsemään kuivalle. Ravisteli sitte itseään, ravisteli ja noitui Vilppulan Vilppua.

— Senkin ryökäle, hirtehinen… minä siltä mieheltä löisin kallon halki, jos nyt… uh, uh, huh.

Aatu lähti juoksemaan polkua myöten. Housunlahkeet ja päällystakin liepeet pitivät sellaista ääntä, kuin jos olisi lyöty märkiä pyykkivaatteita toisiaan vastaan.

Kun Aatu oli kadonnut näkyvistä, pujahti Vilppukin pensaikosta ulos ja päästi sellaisen naurunrämäkän, että rinta ja vatsa oikein kumahdellen soivat. Hän oli kuullut Aatun puheistakin jok'ainoan sanan.

— Itse sinä ryökäle olet ja hirtehinen. Mutta saitpa nyt kylmän kylvyn, sait sellaisen ettei se ikinä unhotu. Se tuli Vilppulan Vilpun kädestä, se.

Ja Vilppukin kierti kotiaan kohden, veti lyhyet unet aamupuhteella ja lähti sitte töihin. Aattolaan ei hän mennyt eikä muutenkaan naapurin poikaa tavannut. Heillähän oli kummallakin vihanturkit yllä, ja askeleet sopi asetella siten, että aina pääsi sivu hyvän päivän sanomattakin. Mutta Salmelaan kihlajaisiin meni Vilppu, muuttaen jo mennessään naamansa viattoman näköiseksi. Istuskeli penkillä ja meni sitte tanssittamaan morsianta. Pyöri viisi minuuttisen, pyöri toisen ja kolmannenkin, hellittämättä Hiltua, vaikka tämä monta kertaa kuiskaten pyysi. Vihdoin Aatu meni pelimannin luo, tarttui rokaan kiinni ja keskeytti soiton. Mutta Vilppu tömpytteli jalkojaan minuuttisen vielä soitottakin, hellitti sitte morsiamen, kiitti ja lähti suoraa päätä ovesta ulos. Häihin hän ei mennyt tirkistämäänkään. Lähti vain hääpäivänä suon kydölle, nokesi siellä itsensä ja asteli sitte illalla mustana ja hikisenä häätalon ohitse kotiinsa eikä edes vilkaissutkaan pihalla seisovaan ihmisjoukkoon.

Hän oli luonteeltaan sellainen jörrimäinen.

* * * * *

Kukkurallinen vuosi oli kulunut Aatun ja Hiltun hääpäivästä, mutta yhäti vielä kantoivat isännät vihanturkkeja yllään. Eivät käyneet toistensa luona ja sovittivat askeleensa niin, etteivät tarvinneet hyvää päivääkään sanoa milloinkaan toisilleen. Vilppu erittäin oli puskevannäköinen, ja hän se pahimmin muljotti ja oli ikäänkuin epäsovun ylläpitäjänä. Aatun täytyi seurata samaa tahtia ja tehdä kaikissa asioissa juuri samaten kuin naapurikin.

Yöllinen tapaus ojan rannalla ei levinnyt kenenkään tiedoksi, sillä Vilppu oli siksi hienotunteinen ja jalomielinen, ettei siitä hiiskahtanutkaan. Ei sopinut hänen luonteellensa semmoinen työ. Hän oli vain tahtonut kostaa Aatulle jollakin tavoin, mutta ei missään tapauksessa häpeään saattaa häntä. Sitäpaitse hän, ollen ainoa sivullinen, joka tiesi tapauksen, nautitsi siitä monin verroin enemmän. Ei sitä päivää eikä iltaa, jolloin ei hän olisi Aatun onnetonta loiskahdusta muistellut. Ja sitä pulikoimista, pärskinätä ja silmitöntä suuttumusta. Ne aina vetivät hänen naamansa lystikkääksi, ja, tapausta muistellessaan, hän aina tunsi makeata itsetyydytystä. Se oli niin sukkela kolttonen, ettei sitä kukaan muu olisi osannut keksiä, ei kukaan.

Sitte tuli Aattolaan ristijäiset, Vilppu sai kutsun kummiksi. Hän tuumi ja tuumi. Mennäkö vaiko olla menemättä? Kutsu merkitsi samaa kuin veljellisen käden ojennus Aatulta. Pitikö hänen tarttua ojennettuun käteen, vaiko kääntää selkänsä? Asettuako jälleen entiselle ystävyyden kannalle, vaiko jatkaa loppumattomiin tuota riitaista väliä? Aatu ryösti häneltä pyyn — mutta eihän pyyssä kahen jakoa. Toinen olisi kaikissa tapauksissa tullut jäämään paitse. Kohtalo oli viskannut hänet kovaonnisen penkille. Oliko hänellä syytä olla suuttunut siitä, ettei Aatua paiskattu hänen sijalleen ja häntä Aatun sijalle? Oliko? Kysymys oli niin monihaarainen ja monijuurinen, ettei siitä ihmisen järki voinut päästä selville. Kenties oli asia noin, kenties oli se näin. Se ainakin oli varma, ettei tasaista jakoa mitenkään voinut tapahtua. Toisen aina olisi täytynyt jäädä puuveitseen.

Vilppu tuumi asiata, tuumi perinpohjin — ja meni Aattolaan ristijäisiin. Antoi monen ajan takaa kättä Aatulle ja Hiltulle. Ja kun näki pikku-olennon, jonka kummiksi häntä oli kutsuttu, niin vallan hymähti nauruun. Ei enää muistellutkaan istuvansa kovaonnisen penkillä eikä tuntenut lainkaan vihan myllerryksiä sisälmyksissään. Kun hän erotessa jätteli hyvästi Hiltua, tuli Aatu hänen lähelleen, kosketti häntä olkapäähän ja virkkoi:

— Minulla olisi hiukan kahteen mieheen puhumista sinulle. Tuleppa tänne toiseen huoneeseen.

Vilppu meni. Kukaan ei tiedä mitä tärkeitä kasvikumppanit siellä keskenään juttelivat, mutta se tuli tiedoksi kaikille, että Vilppu jo seuraavana iltana meni kosimaan Salmelan vanhempaa tytärtä. Tyttö suostui empimättä, ja silloin Vilppu virkkoi:

— Minulla on tässä jo sormuskin, koetetaan jos sopii. Sormus sopi kuin valettu.

Ja sitte pidettiin kihlajaiset ja häät. Kun hääpäivästä oli kulunut kukkurallinen vuosi, tuli Vilppulaankin ristijäiset. Aatu ja Hiltu pääsivät vuorostaan kummeiksi. Heille ja vaimolleen Vilppu sitte kertoi, miten oli pannut Aatun satimeen, puksahtamaan mutapohjaiseen ojaan.

— Näette, hyvät ystävät, minä olin silloin niin surkean sukkamielinen. Aioin ensin pudottaa sormukseni ojaan, mutta sitte minä sahasinkin porraslaudan poikki. Ja sitte tuli Aatu Salmelasta ja roiskahti mies kuin hirsi sinne ojaan. Istuin pensaikossa Suopellon typpyrällä, näin ja kuulin kaikki. Tiedättekö, hyvät ystävät, se sanoi minua, tuo Aatu, emäpaholaiseksikin, se oli niin tuimasti suuttunut.

Emännät nauroivat ja nauraa täytyi Aatunkin, omalla kustannuksellaan.

— Näette hyvät ystävät, ei pyyssä ole kahen jakoa… mutta oli onni onnettomuudessa, että löytyi toinenkin pyy, yhtä sievä, yhtä pieni, arka ja…

Vilppu katsoi vaimoaan silmiin.

Ja taasen on elämä noissa kahdessa sivutalossa niin kadehdittavan rauhaisana, sopuisata. Jos tiesi milloin vie sinut heidän seutuvilleen, niin poikkee katsomaan heitä. Sano vain terveisiä kotiseudultasi, niin tulet oitis heidän ystäväkseen. Voit viivähtääkin heidän luonaan jonkun ajan, sillä elanto ja karjan-antimet eivät ole heillä tiukassa — saat kaikkea mitä mielesi tekee.

Ja ihmiset ovat niin yksinkertaisia, niin suoranaisia ja järkeviä, että sinun täytyy heihin väkisinkin mieltyä. Eroot heistä kaiholla. Hyvästijätön hetkellä tulevat he kaikki saapuville ja puristavat kättäsi niin lämpöisesti ja sydämmellisesti, ja käskevät tulemaan toisenkin kerran…

Kilparadalla.

I.

Ei Pekka itsekään tiennyt miten tuo suuri ja kumma ajatus osui tulemaan hänen päähänsä. Oli niitä ollut kilpa-ajoja pitäjässä jo useampana talvena, oli jaettu palkintoja, pidetty puheita hevosrodun parantamisesta, oli puhallettu torvia ja pistetty hypyksi kilpa-ajojen kunniaksi, mutta Pekka oli pysynyt erillään koko hälinöistä. Ei hän koskaan tullut ajatelleeksikaan kilparataa ja semmoista ravaamista, jossa puolen minuutin ennätys voi tuoda hevosen omistajalle kuolemattoman kunnian ja puolisataa hopeamarkkaa!

Sukka, nuorekas tamma, oli hyvä juoksemaan, se oli ilmeinen totuus. Se vihlasi mennä, niin jotta, niin… Mutta Pekka ei milloinkaan ajanut ennätyksen vuoksi. Muuten vaan mennessä metsään, havukuormaa noutamaan, hän hevosen omaksi iloksi jolloinkin hellitti ohjat metsätien typpyrällä, ja silloin sitä kaapaistiin vinhasti mäkeä alas. Oikein suhisi Pekan korvissa. Lumen kattamat kivet, mättäät ja katajapensaat tanssivat kuin tuiskussa ohi. Ja Sukan jalat pitivät sellaista menoa, ettei silmä tahtonut voida erottaa vuorottelemista. Kuului äänikin niin tiheä kuin pienen höyryveneen propellista, jommoisen Pekka oli kaupungissa silakkamarkkinoilla käydessään nähnyt laiturin viereen laskevan.

Ei pitkiä matkoja ajettu noin pyörryttävän huimasti, sillä Pekka oli kieltämättä järkevä mies. Typpyrän alla se jo vauhti vähennettiin. Pekka veti ohjista, ja hänen tapansa oli aina silloin sanoa makealla suulla: Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Se vaati tuollaista hyvittelevää puhetta, Sukka, ja siitä se parhaiten talttui. Nosti heti korvansa hörppään ja muutti tulisen juoksunsa käynniksi, sellaiseksi reippaaksi ja vilkkaaksi käynniksi, joka oli sille omituista ja synnynnäistä ja johon kahdenkymmenen vuoden vanha Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, oli niin sokeasti ihastunut.

Isän hevosella ei sellaista reipasta käyntiä ollut, se, oli paksumpi ja jäykempi ja ehkä vähäsen vahvempi vetohevonen. Sellainen joka ei hevin hiestynyt eikä kovankaan kuorman edessä pärskynyt. Veti vaan, että reki rymisi.

Mutta Sukka, se juoksi ja se ennätti. Se oli Pyörän torpan kunnia ja Pekan ylpeys. Pekka itse sen oli opettanut siksi, mitä se nyt oli, ja yksin hän siitä niitti kunniankin. Kumpiakin mainittiin toistensa yhteydessä. Missä oli Pekka, siellä oli Sukkakin. Molemmat kuuluivat melkein samaan käsitteesen.

Kerran sitte kilparata pälkähti mieleen, miten lie pälkähtänytkään. Se oli syksytalvella, oli kovia pakkasia, mutta puuttui keli. Pekka meni eräänä aamuna noutamaan puukuormaa torpan lähellä sijaitsevan Pyöräjärven takaa. Oli mainion sileä jää, ja Sukka oli terävässä kengässä. Se ravisti jäällä harjaansa ja rynnähteli. Pekka hellitti ohjia ja…

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleen kilparata. Ja kuolematon kunnia ja puolisataa hopeamarkkaa! Hän, Pyörän Pekka, hän se olikin hevoismies ja hevoisrodun harrastaja. Ja hänellähän se oli kilpahevonenkin, oli ehken pitäjän paras. Mikä estäisi häntä menemästä ensi laskiaisena kilpailemaan? — Olihan hän hevoismies ja hevoiskasvattaja. Mikä estäisi häntä ottamasta palkintoa? — Olihan hänellä juoksija-tamma, ehken pitäjän paras. Hän oli ollut narri, kun ei jo edellisenä laskiaisena mennyt kaappaamaan kunniaa ja rahoja; oikein aika narri.

— Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Lammen, Pyöräjärven jää oli loppunut, rannalla oli halkopino. Pekka teki kuorman ja lähti jälleen kotirantaa kohden. Syviä, laveita ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, uusi virkeämpi elämä ikäänkuin paiskasi kättä hänelle. Hän ei itsekään enää ollut tuntea itseään kaiken tuon kimalluksen ja kunnian keskeltä, joka lähimmässä tulevaisuudessa tuli ympäröimään häntä, Pyörän Pekkaa.

Kului siitä sitten päiviä muutamia, ja Pekka ryhtyi kilparadan mittailemispuuhiin. Pienet lumituiskut, joita jo alkoi silloin tällöin sadella, vaikeuttivat työtä, mutta uupumaton ahkeruus vei sentään perille. Pyöräjärvelle ilmaantui männynnäreillä ja katajoilla viitoitettu kilparata, virstan pituinen ympärimitaten. Ja sitte ilmaantui radalle tuontuostakin Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, reistailemaan ja harjottelemaan Sukkaa kilpajuoksijaksi, palkinnon voittajaksi. Se oli ahkeraa, harrasta ja mieltä jännittävää työtä. Pieni, venäläiseen malliin tehty kipitkareki, jonka Pekka onnen sattumalta oli huutanut polkuhinnasta eräässä huutokaupassa, joutui kovaan kokeiluun ja käytäntöön. Ja aina kun Pekka veti reen vajasta ulos, jännittyi mieli — hevoismiehen henki täytti koko hänen olentonsa.

Eräänä iltana hommat sitte otettiin illallispöydässä puheeksi. Isä virkkoi epäilevästi:

— Kun et vain puskisi otsaasi kiven kylkeen. Ei se Sukka ole minun luullakseni ravuri.

— Eikä tulekaan siksi, ehätti sisar sanomaan. Ne ovat kilpahevoset toista sorttia.

— Näet vain turhaa vaivaa, huomautti äiti… ja kulutat aikojasi.

Pekka hymyili mahtavan näköisenä, kuten etevän hevoismiehen sopikin, ja virkkoi sitte:

— Sukka on juoksija, hyvä juoksija, siitä annan vaikka niskani pantiksi. Ja paremmaksi se aina oppii, ennätys nopenee joka päivä ja juoksu käy kauniimmaksi. Eivät ne sen kummempia ole muutkaan kilpahevoset, lihaa ja luuta nekin ovat tietääkseni. Ja mitä ajan hukkaan tulee, niin omat mun päiväni.

Miehekäs puhe teki vaikutuksensa, ei kukaan enää lausunut kieroa sanaa. Pekka oli ollut, hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi, vanhempain lellikki paitaressusta saakka, ja mieheksi tultuaan oli hän osottanut aina sellaista vakavuutta ja järkevyyttä, ettei hänen asioihinsa, pystynyt kukaan iskemään kynttään, ei vieras eikä omahinen.

— Hm, kukapa sen sitte tietää, virkkoi isä tyytyväisenä… jos käy hyvinkin.

— Jos saisikin palkinnon meidän Sukka, toivoi sisko.

— Vaivat ei sitte menisikään hukkaan, huomautti äiti, joka useimmiten mielipiteissään kallistui käytännön puolelle… ja sehän olisi oikein hyvä asia.

— Kukapa sen tietää, perästä kuuluu…

Järkevä maltillisuus pidätti Pekkaa hypähtelemästä iloissaan. Ei sopinut hevoismiehen arvolle, piti pysyä tyynenä, kylmänä ja tasaisen näköisenä. Lapset ne höläköivät, kun on jotakin erinomaista tulossa, mutta ei miehet; mies malttaa aina luontonsa.

Ja malttoi järkevä Pekkakin luontonsa ja pysyi vakavana ja kylmänä, vaikka tunteet toisinaan tempautuivat kuin tuulispään mukana ylös kunnian kukkuloille. Lumituiskut aina sentään terveellisen tasapainon vuoksi, vetivät alas noroihin. Tuiskusta tuli paljon haittaa ja kiusaa. Piti melkein joka viikko käydä lunta lapioimassa radalta, ja väliin sattui niinkin, että illalla oli tuntikausin luonut rataa puhtaaksi, toivossa päästä aamulla reistaamaan, mutta yöllä tulikin paksu pyry ja peitti umpeen päivän työn, joten sama työ oli aamulla edessä. Mutta Pekan luonteen-ominaisuuksiin kuului myöskin sitkeä, uupumaton ahkeruus, peräytyminen ei tullut kysymykseenkään. Ja varsinkaan nyt enää, kun Sukka jo oli oppinut paremmaksi ja ennätys käynyt nopeammaksi.

Melkein piiskatta se oli edistynyt. Oli Pekka jonkun kerran sivahuttanut ennätyksen parantamisen vuoksi, mutta Sukka oli ruvennut vapisemaan kuin haavan lehti, ja sen koommin ei Pekalla enää ollut sydäntä lyödä. Piiskaa hän tosin käytti ahkeraan pelättimeksi, mutta osutti lyönnit muuanne, jään pintaan, reen laitoihin ja minne milloinkin.

Sydämmettömyyteen ei siis kunnian ja rahan himo häntä johtanut, mutta sitä ikävämpi, se johti hänet kuitenkin erääsen toiseen paheesen, nimittäin uskottomuuteen, jos sellaista asian tilaa saattaa paheeksi nimittää. Jossakin Pyörän torpan lähellä oli toinenkin torppa, Suomäki, ja Suomäessä oli Maija niminen tytär. Luoja ties miten lie molempain aatoksiin kasvanut sellainen mahtava ja salainen vetovoima, että kun toinen lähti karkeloihin, lähti toinenkin, vaikkei minkäänlaista sopimusta ennakolta tehty. Ja siten oli jouduttu noin kaksikseen kävelemään kesäiltoina, ja kävellessä oli jouduttu puhelemaan kaikenlaisia heitä itseäkin koskevia asioita. Niinpä oli juuri edellisenä kesänä sattunut puheen-aineeksi sekin seikka, että Pekka menisi seuraaville laskiaisimarkkinoille ja toisi Maijalle joko sormuksen tai silkin tai kellon tai minkä hyvänsä. Pekalla oli nimittäin kaurahalme juuri silloin kasvamassa erikoisena. Tosin sitä ei ollut kylvöä muuta kuin puoli tynnyriä, mutta jos tulisi kauravuosi, lähtisi siitä satoa sen verran kuin sormuksen hinnaksi tarvittiinkin. Ja lähtikin siitä syksyllä satoa kolme harjallista tynnyriä, mutta kilpailuhomma, se tuhosi koko rakennelman. Sukan ruokajärjestys piti välttämättä muuttaa siihen tapaan, että kauroja annettiin varsinaiseksi ruuaksi ja silppua vain muutteelliseksi. Kaurat voimistuttaisivat sitä ja samalla tekisivät pirteäksi ja kevyeksi. Kauroilla se sirostuisi palkomaiseksi, jommoinen kilpajuoksijan tulikin olla.

Ja Pekka syötti kauroja Sukalle ja päätteli, ettei hän liioin piittaakaan Suomäen Maijasta, se saa ottaa jonkun toisen. Hän, Pyörän Pekka, pyrkii ylemmäs, korkeammalle — Sukan avulla. Kaappaa ensin kotipitäjän radalla palkinnon, sitte Hämeenlinnan suurissa kilpa-ajoissa. Ja sitte hän hankkii varsoja Sukalta, kaksinkertaisesti juoksijan sukuisia orivarsoja, ja kokoo rahaa oikein luomalla. Rahoilla ostaa sitte talon, perintötalon itselleen. Ei se ole mikään mahdoton asia. Olihan Pohjanmaallakin hevonen, joka toi tuomastaan omistajilleen kultaa ja kunniaa, miks'ei Sukkakin voi tuoda hänelle yhden perintötalon hintaa? Sitte talon saatuaan hän nai — nai kenen tahansa.

Iltasilla toisinaan, kun kunnianhimo oli laskeutunut nukkumaan, heräsi Pekan mielessä toisenlaisiakin ajatuksia. Heräsi sellaisia pieniä omantunnon kysymyksiä, joihin ei käynyt ihan suoraan vastaaminen. Niitä täytyi kierrellä ja yksityiskohtia täytyi katsella vähin sormien lävitse. Täytyi ajatella, ettei hän ja Maija vielä olleet niin pahassa sovussa, ettei purkaminen voinut käydä laatuun. Moni poika ja tyttö on purkanut, kun on mieli syystä tai toisesta sattunut kääntymään. On oikein sulhasista ja morsiamistakin tullut ero, ja Maija ja hän, no he olivat vasta noin puoli-eräisiä. Ei mitään lujempaa ja varmempaa lupausta kummankaan puolelta. Semmoista suosittelemista vaan, semmoista… mitä lie ollut. Se hänen kihlalupauksensakin, se oli kokonaan hätälupaus. Kun näki Maunulan Juuson pyrkivän suosittelemaan Maijaa, niin hädissään lupasi kauralaihonsa. Nyt olivat asiat muuttuneet. Suositelkoon vaan Juuso Maijaa… olkoon onneksi kummallekin. Hän, Pyörän Pekka, rupeekin hevoismieheksi ja luo rahaa kokoon ainakin sen verran, että pystyy lähentelemään perintötaloa.

Ja vasta sitte hän nai — nai kenen tahansa.

II.

Maijan veli, Suomäen Ville tuli käymään Pyörän torpassa. Uteliaisuus oli pannut hänet liikkeelle, sillä oli ruvennut kulkemaan erinomaisia huhuja Sukan juoksijanopeudesta, ja Villen teki mieli omin silmin nähdä, minkä verran jutuissa oli perää.

— Sinähän kuulut aikovan kilpa-ajoihin laskiaisena, virkkoi hän Pekalle. Vai onko ne juttuja vain?

— Onhan sitä vähän sellaista meininkiä, Sukalla ja minulla, vastasi Pekka.

— Eikö lähetä reistaamaan tuonne jäälle?

— No ei tiedä, josko nyt sopii…

Pekka vastusteli hetkisen, mutta myöntyi sitte. Sukka pantiin aisoihin ja ajettiin alas Pyöräjärven jäälle, kilparadalle. Idästä puhalsi terävä tuuli, tuoksuttaen pieniä nietoksia radalle.

— Tänään ei ole oikein suotuisata, tuumi Pekka. Tuuli tekee juoksulle haittaa ja nuo nietokset. Onko sun kellossasi sikunttiviisarit?

— On kylläkin.

— Sepä hyvä, mun kellossani ei ole. Seisoppa nyt tässä ja tarkasta kelloasi, minä lähden ajamaan kolme kierrosta, ja niistä on viimeinen huomioon pantava. Näetsä en minä ensimmäisellä enkä vielä toisellakaan kerralla laske täyteen vauhtiin, vasta kolmannella kierroksella otetaan tiukka meno, se paras, ymmärräthän.

— Hyvä, alappa sitte.

— No, yks, kaks, kolme. Pekka sivahutti piiskalla jään pintaan, ja Sukka, tottuneena tuohon merkkiin, karahutti juoksemaan. Ville seisoi paikallaan, kello kourassa. Hänen kasvoillaan kuvastui Sukan ennätys ihan selvästi. Ensin niissä oli tärkeä, totinen ilme, mutta Sukan juostua ensimmäisen kerran radan ympäri, lieveni totisuus leikilliseksi hymyksi. Ja hymy kasvoi yhä leveämmäksi. Ensimmäiseen ja toiseen kierrokseen kului neljä minuuttia, kolmas kierros tipahti hiukkasen alemmaksi, mutta kului, siihenkin ainakin kolmeneljännestä yli kolmen minuutin. Ja parastaan oli Sukka kyllä pannut, se huosutti ja pärskyi niin tiheään, että Pekan täytyi kolmannen kierroksen jälestä sitä hetkisen tyynnytellä, ajamalla hiljaista juoksua edes ja takaisin radalla.

— No, mitäs arvelet Ville, eikö menty puhakasti, loistavasti?

— No, lajiksenne kyllä, mutta ei tuolla ennätyksellä palkintoja oteta.

— Eikö oteta? Häh? Juoksevatko muut nopeammin? Sillä laillako ettei kaviot koske maahan lainkaan?

— Mistä minä tiedän miten ne juoksevat, mutta kyllä ne sinun ohitsesi ajaa — ajan minäkin vaikka meidän Timolla.

— Silläkö Suomäen pattijalkaisella valakalla?

— Silläkin, juoksee sekin virstan neljässä minuutissa.

— Vai niin maar, vai juoksee sekin… hyvä on…

Pekka sivautti piiskalla hankeen ja ajaa karautti yksin kotiin. Hän sydämmistyi Villelle niin kovin, ettei viitsinyt enää rekeenkään käskeä. Kehtasi sillä lailla halventaa, ivata ja asettaa oman pattijalkansa Sukan rinnalle, senkin mokoma. Sillä lie ollutkin irvisteleminen ja halventaminen tarkoituksella. Sitä varten lie lähtenytkin kotoolta, että saisi ilvehtiä ja halventaa — mutta odottakoonpas!

Suuttumus oikein karmi Pekan luontoa, hän olisi tahtonut näyttää Villelle heti, näyttää mistä puusta lusikka tehdään. Illalla makuulle mennessä suuttumus sentään asettui, tuli ajatuksiin kaikenlaisia mietteitä, kysymyksiä, epäilyksiä. Ja niissä oli vähin jokaisessa kylmän hallan ominaisuutta. Tahtoivat jäätää mielen ja sortaa mustaan epätoivoon kaikki ihanuudet, joita Pekan mielikuvitus viime aikoina oli niin ahkeraan sepustellut. Entä jos olisivatkin totta Villen lausunnot? Ettei Sukka olisikaan erinomaisempi juoksija? Ettei olisi parempi ennättämään kuin Suomäen pattijalka valakkakaan? Sehän olisi vasta kantoon ajamista se. Kolmesta kauratynnyristä puhumattakaan tulisi maailman kielille ja ilvehtijöille hyvä tilaisuus iskeä kiinni hänen asioihinsa ja väännellä niitä sinne tänne. Se olisi harmaan puoleinen keitos hänelle.

Mutta jos Villen kello kävikin epävarmasti, jos sekuntiviisari ei ollutkaan reilassa. Juoksihan Sukka niin kiehuvan kovasti. Tottahan lyhyetkin askelet edistävät, kun niitä niin tulisen tiheään otetaan. Ja nietokset ja tuuli ne vaikeuttivat tietysti, ennätys olisi ilman niitä ollut suurempi. Mutta jos sittekin…!

Kylmät, viluisat mietelmät mielen ympäri käärittyinä nukahti Pekka vihdoinkin. Seuraavana päivänä ajoi hän kirkonkylään, kävi kauppiaalla, nahkurilla ja toimitti muitakin asioita. Paluumatkalla ehätti hänet Mannilan lautamies, suuri kilpa-ajaja ja hevosenkasvattaja. Oli kasvattanut monta kuuluisata juoksijaa, oli ottanut ruununkin palkintoja. Hevoismiehen ominaisuuksien ohessa oli hänellä tapana olla aina hiukkasen oluessa, ei vaarallisesti, mutta noin kohtalaisesti.

— Jassoo, Pyörän Pekka se onkin, heh, heh, hee… Pää kallellaan tirkisteli Mannilan lautamies leikillisesti edellä ajavaa Pekkaa. Sinulla kuuluu olevan kilpajuoksijakin, heh, heh, hee… Onko se totta, poikaseni?

— Eihän tuota vielä tiedä minnekään päin sanoa, ei ole vielä päästy koitoksille.

— Onko se tuo, se juoksija, heh, heh, hee, tuo hiirakko. Ajappa sillä vähän, tämä mun varsani on hyppääjän sukua myöskin, heh, heh, hee. Koetetaan, jos pysyn kannaksilla. Ja puolihumalainen Mannilan lautamies vietteli Pekkaa kilpailemaan kanssaan. Ottaen asian toden kannalta, livahutti Pekka piiskalla reenlaitaan, ja kilpailu alkoi. Sukka mennä sihitti parasta vauhtiaan, Mannilan lautamies tuli kappaleen matkaa jälessä, pää kallellaan ja suupielissä leikillinen ilme. Virstan välin ajettuaan tauotti Pekka hevosensa käyntiin, lautamies saavutti hänet.

— Pekka, sinä olet koko perhana, heh, heh, hee… sinä olet aika poika keskeltä maailmaa, heh, heh, hee. Me tahdottiin vallan jäädä kuin seisomaan, heh, heh, hee. Aiotko, laskiaisena tulla kilpa-ajoihin?

— On sitä ollut aikomus. Onko tuo teidän hevonen se Vellamo, joka otti kruununpalkinnon Hämeenlinnassa viime talvena.

— Sama pakana se on, heh, heh, hee. Hyvästi Pekka näkemään asti.

Lautamies kääntyi eräälle sivutielle. Vasta siellä kiinnitti hän ohjia. Pekan olisi tarvinnut nähdä, miten palkinnon saanut hevonen kiiti eteenpäin, niin olisipa tullut hänen päähänsä toisenlaisia ajatuksia Sukan juoksijaominaisuuksista.

Mutta Pekka ei sitä nähnyt, hän jäi omiin luuloihinsa. Kotiin tultuaan kertoili hän kotiväelleen hienoilla viittauksilla, miten Mannilan lautamies oli paluumatkalla ehättänyt hänet, miten olivat kilpailleet, ja miten Sukka oli kunniakkaasti pysynyt etukynnessä. Maan mainio Vellamokaan ei kyennyt sivuuttamaan Sukan ohi, se oli sellainen kalu. Ja isä, äiti ja sisko tulivat väkisinkin siihen luuloon, että Sukka tosiaankin oli juoksijaksi syntynyt.

Suomäen Villeä kohtaan tunsi Pekka rinnassaan kirkonkylän matkan jälestä vielä sapekkaampaa suuttumusta. Se kun oli ilvehtinyt ja koettanut saada häntä epäilemään. Mokomaan työhön ei voinut olla muuta syytä kuin kateellisuus. Ville kadehti hänen onneaan, se oli selvä, ja vähälle veti, ettei peijona sekoittanut koko peliä. Onneksi joutui Mannilan lautamies saavuttamaan hänet, juuri silloin kuin vakuutukset alkoivat horjuella. Nyt ei enää ole lukua, vaikka tulisi sata kateellista Villeä ivailemaan ja halventamaan Sukan arvoa, se oli juoksijahevonen sittekin.

Ja pian, aivan pian se oli esiintyvä julkisuudessa. Silloin, silloin —.

III.

Kilpa-ajot olivat huomenna.

Koko päivän oli Sukka seisonut syömättä tallissa, tullakseen kevyeksi huomispäivän otteluun, jossa ottelussa kunnia ja raha tulivat kysymykseen. Illalla vei Pekka sille puoli kappaa kauroja, joiden sekaan oli palotellut leipää — ja lukitsi sitte oven.

Oli kirkas pakkanen, lumi soi teräkseltä, tähdet kiiluivat heleän kirkkaina, mutta ei tuullut, oli tyyni kuin kesällä. Hiukan levottomanpuoleisen yön vietti Pyörän Pekka, hänen aatoksissaan väikkyi yhäti huomispäivän ottelu, jonka tuloksesta ei voinut laatia muuta kuin hämäriä arveluja. Ei ollut varmuutta, ei lainkaan varmuutta. Ottelu voi onnistua, mutta voi epäonnistuakin, kukapa sen tiesi, kumpi on tapahtuva. Varma, peräti varma oli Pekka voitostaan ollut, siitä saakka kuin Mannilan lautamies hänet kirkonkylän matkalla yhätti — ja varmuus kesti ottelupäivän aattoon saakka, mutta silloin se rupesikin taivahtelemaan. Ties mikä kumma luontoon vaikutti, mutta harmaaksi tahtoi kaikki kääntyä. Vaikka oli selvät, omintakeiset kokemukset Sukan suhteen, ja kuitenkin tulivat epäilykset ilkkumaan. Jos käy huonosti, jos…

— Tämä pelko tulee siitä, että olen ensikertainen.

Ristiriitaisine aatoksineen Pekka vihdoinkin vaipui uneen, ja kun hän aamulla heräsi, ei tuntunut enää jälkeäkään illallisista epäilyksistä. Ne olivat yön kainaloissa menneet matkoihinsa, varmuutta, luottavaisuutta oli tullut sijaan. Pekka ei enää epäillyt onneaan, ei tuumankaan vertaa, vaan oli varma, että palaa kilpa-ajoista voittajana kotiin.

Annettuaan taaskin Sukalle paloitettua leipää ja puoli kappaa kauroja, rupesi hän siistimään itseään. Äiti ja sisko häärivät hänen ympärillään, tarjoten apuaan ja neuvoaan kaikessa.

— Älä vaan lyömällä pakota Sukkaa, varoitti äiti, jollei muutoin juokse, niin…

— Ja älä vaihda sitä, kielsi sisko, vaikka hyvinkin tarjoisivat rahoja.

Nautittuaan vähän aamiaista, meni Pekka valjastamaan hevosta, äiti ja sisko tulivat vielä portaille jakelemaan neuvoja ja huutelemaan hyvästejä.

— Kyllä mies tietää mitä tekee, huomautti isä… ei sitä tarvitse noin nenästä taluttaa.

— Samat sanat, lisäsi Pekka… kyllä tässä vaan tiedetään.

Ja istui rekeen ja lähti ajamaan. Lumi soi teräkseltä reen anturoiden alla, mutta ilma oli tyyni — hyvä ja suotuisa asianhaara, sillä tuuli haittaisi juoksua ja hengästyttäisi pahemmin. Sukka ei nimittäin ollut väljempirintaista lajia.

Pari tuntia hiljaa ajettuaan ehti Pekka perille. Palkintotuomarit, kilpailijat ja yleisöä oli keräytynyt kilparadalle, kirkonkylän järven jäälle. Siellä oli lihava lukkari, etevä hevoismies ja hevoisrodun harrastaja, siellä oli monet palkinnot voittanut Mannilan lautamies, joka aina tapasi olla hiukkasen oluessa, ja siellä oli pitäjän muutkin mainioimmat hevoismiehet. Hevosia juuri sisäänkirjoitettiin. Pekka meni lihavan lukkarin eteen, veti viisimarkkasen esille, ilmoitti hevosensa nimen, sukupuolen ja ijän.

— Hyvä, sinä olet viimeinen, tässä on jo yksitoista edellä. Kai se on virheetön ja mitan täyttävä.

— Kyllä, kyllä se on… näkeehän sen pelkällä silmälläkin.

— Juu, juu. Kuuluu olevan peijakas juoksemaan.

— No, ei häntä vielä tiedä kehua… mutta pian se nähdään.

Mannilan lautamies tuli myöskin Pekan kanssa juttelemaan.

— Kas vaan, Pyörän poika se onkin. Nyt on kylmä ilma, heh, heh, hee. Saa nähdä kuinka meidän tässä käy, heh, heh, hee. Mutta koetetaan, Pekka, koetetaan kovasti.

Ja Mannilan lautamiehen suupielissä oli leveä hymy, kun katseli Pekan hiirakkoa hevosta, joka, rinnat huurteisena, seisoi muiden kilpahevosten rivissä, valmiina panemaan parastaan omistajansa kunniaksi.

Tapasi Pekka väkijoukossa myöskin Suomäen Villen, joka oli katselijana tullut osaa ottamaan kilpa-ajoihin — ehkä juuri Pekan vuoksi. Heidän tervehdyksensä oli lyhyt, ei johtanut pitempiin keskusteluihin.

Hetkisen kuluttua alkoivat kilpa-ajot. Lihava lukkari kuulutti palkinnot, joita oli kaikkiaan kuusi. Ensimmäinen oripalkinto viisikymmentä markkaa, tammapalkinto neljäkymmentä ja siitä alaspäin kymmeneen markkaan saakka. Sitte alkoi koetusjuoksu. Ne jotka ennättivät radan kolmessa minuutissa, saivat ottaa osaa kilpailuun. Mannilan lautamies alotti koetusjuoksun muhkealla, nuorella oriilla, joka ei ollut vielä kerinnyt kruununpalkinnosta taistelemaan. Ori hölkytti muhkeasti, ennättäen muutamia sekunteja aikaisemmin perille. Sitte seurasi huonompia ja parempia juoksijoita sekaisin; monen kävi niin nolosti, että pyyhittiin kilpalistasta pois, kun ei kyennytkään suorittamaan koetusjuoksua määrätyssä kolmessa minuutissa. Jo rupesi Pekkaakin pelottamaan. Jos hänellekin tulee sama onneton kohtalo. Jos — mutta ei, ei. Kyllä Sukka pitää…

— Numero kaksitoista, kuusivuotias tamma Sukka, kuului lihavan lukkarin ääni. So, aja esille Pekka.

Pekka vähäsen sätkähti, pelon ja epäilyksen väreet soutivat selkärankaa pitkin. Hän ajoi hevosensa radalle. Yleisö tummeni ja sekausi hänen silmissään suureksi, mustaksi ryhmäksi, josta ei hän erottanut muita kuin Mannilan lautamiehen punakan naaman. Se tirkisti häneen, omituisen leveä hymy huurteisissa suupielissä.

Kello soi, Pekka hihkasi, sivautti piiskalla radan jäähän — ja Sukka kipasi juoksuun. Se oli huimaa juoksua. Kavioista kuului läikinä, ihan sellainen kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä. Rynkeänä, suorana istui Pekka kipitkareessä. Musta ryhmä tanssi hänen ympärillään ja ryhmästä näkyi Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy suupielissä. Sukan pysähdyttyä palkintotuomarien kohdalle, tuli Pekka tuntoihinsa.

— Kolme minuuttia viisitoista sekuntia, hyljätty, kuului lukkarin ääni.

— Eikö myönnetä muuta koetusta? kysyi Pekka kiihkeästi. Eikö myönnetä?

Palkintotuomarit katsoivat toisiinsa ja vaihtoivat keskenään muutaman sanan.

— Myönnetään, aja.

Kello soi. Piiskan siima sivahutti jäätä, Pekka hikkasi ja Sukka lähti livistämään. Juoksi kuin vimmattu. Kavioista kuului läikinä ihan sellainen, kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä.

Ajettuaan radan kolmeen kertaan ympäri, nousi Pekka seisomaan.

— Kolme ja puoli minuuttia, hyljätty, kuului taaskin lukkarin ääni.

Hurja tuli paloi Pekan silmissä. Hänen poskensa pullistuivat, huulet kuultivat valkoisena.

— Eikö myönnetä vielä yhtä kertaa… eikö myönnetä?

Hetkisen hiljaisuus.

— Ei myönnetä… se olisi hevoisrääkkäystä.

— Kyllä tämä vielä kestää, näettekös.

Pekka löi ilmaan piiskalla, Sukka sävähti ja hyppäsi lyhyen matkan eteenpäin. Silloin kuului yleisön seasta ilkkuva ääni:

— Hurrataan, pojat, Pyörän Pekalle.

Mahtava, voimakas hurraahuuto kuului samassa ja uudistui kolme kertaa.

Pekan silmissä tummeni. Yleisö muuttui suureksi mustaksi ryhmäksi, ja mustan ryhmän joukosta pilkisti Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy suupielissä.

IV.

Se oli kova kolaus Pekan arvolle ja vakavuudelle. Puksahtaa kunnian kukkulalle vievältä tieltä alas sorakuoppaan noin suin päin, noin roimasti ja hurraahuudoilla, se oli kerrassaan rusentavaa. Puhumattakaan kolmesta kauratynnyristä, jotka Sukka oli pureksinut keveytymistä ja voimistumista varten, ne olivat menneet kuin järveen. Lisäksi vielä narriksi joutuminen, hurraahuudot, pilkkahammasten ilveilyt, omat pettymykset, mieliharmit, katumukset — oli niissä kolausta kerraksi.

Ville, se oli menetellyt häntä kohtaan suorasti, rehellisesti, vaikkei hän silloin ottanut uskoakseen. Mutta Mannilan lautamies, se punakkanaamainen pikarin-kallistaja, se oli pitänyt häntä narrinaan. Ketkutteli silloin kirkonkylän matkalla ja… no ei se ole narri, joka narraa, vaan joka antaa itsensä narrata.

Isä ja äiti eivät ottaneet asiaa kovinkaan painavalta kannalta. Tosin he, Pekan palatessa kilpa-ajoista onnettoman murheellisena ja synkeän näköisenä, hiukkasen äimistyivät, mutta kun pääsivät tapausten perille, niin mitättömäksi koettivat kääntää koko surun. Sanoivat, että kun ei tuonkaan pahempaa kolausta sattunut, niin ei ole minkäänmoista syytä kulkea alla päin, pahoilla mielin. Ainoa varsinainen vahinko oli kolmen kauratynnyrin haaskaamisessa; muuta kaduttavaa ei mitään. He eivät tienneet Pekan ja Suomäen Maijan välejä. Eivät tienneet että Sukka, syödessään kolme tynnyriä mustia ja raskaita kauroja, söikin Maijan kihlat!

Ja sepä se juuri enin Pekkaa pistätti, se enin karmi luontoa ja omaatuntoa. Hän oli antanut ylpeydelle ja kunnianhimolle vallan ja niiden sokaisemana lopettanut seurustelun mielitiettynsä kanssa. Hulttiomainen työ kerrassaan. Heti kun luuli keksineensä elämänsä taivaalla pilvenraon, josta onnen aurinko pilkoitti ruusun-ihania säteitään hänen tielleen, heti muuttui uskottomaksi. Ajatteli perintötaloa, muita tyttöjä, ajatteli pelkkiä hullutuksia.

Ja nyt oli Maija, tarkka-älyinen tyttö, suuttunut. Kun näki ystävyyden kylmenevän, ilman että syytä olisi ollut hänen puolellaan neulan kärjenkään vertaa, tuli ylpeäksi hänkin. Lyhyen hyvän päivän sanoi, milloin ei voinut välttää kohtaamista silmästä silmään, mutta ei muuta. Näytti ettei yksi lintu kesää tee.

Ja sepä se juuri oli raskainta ja vaikeinta Pekalle, jonka itsekkäisyyttä kilpa-ajoissa saatu kolaus oli moukaroinnut perinpohjaisesti. Unhottui helposti Mannilan lautamiehen punakka naama, unhottuivat yleisön hurraahuudot, mutta ei unhottunut Suomäen Maija. Se oli kuin päivän valo alituiseen silmäin edessä. Yölläkin kuvastui mieleen nuo hehkuvan punaiset posket, tanakka vartalo, paksu hiuspalmikko ja silmät, nuo iloiset silmät, joissa niin vahvasti kuvastui sekä ystävyys että suuttumus.

Pekka parka kärsi viikkoja, kärsi kuukausia, mutta sitte rupesi kulkemaan vahva juttu, että Maunulan Juuso oli päässyt Maijan suosioon. Enempää ei tarvittu Pekan herättämiseksi toimintaan ja parantamaan rikkinäisiä välejään ehjäksi. Hän meni vielä samana iltana Suomäkeen. Tyttö otti ylpeästi hänet vastaan ja käski istumaan.

— Tarvitsisi vetää risti seinään, kun tämmöinen tapaus sattui, että sinä meille tulit.

— No, mitäs ihmettä siinä… joutaahan sitä… eihän tämä ensi kerta ole.

— Menetkö kilpa-ajoihin?

— Minne? Kesähän nyt on.

— Hä Oulunkylään, Mannilan lautamies lähti jo tänään. Olethan sinäkin hevoismies ja…

— Kuule, Maija, luuletko etten vielä ole saanut tarpeeksi asti kärsiä hullukkaasta päähänpistostani. Luuletko tosiaankin että…?

— No, mistä minä tiedän? Hevoismiehet aina mielellään juttelevat kilpa-ajoista. Puhu sitte muita asioita.

— Maija, elä ole enää suuttunut.

— Mistäpä minä…? Ethän sinä ole mitään pahaa… Maija koetti nauraa, mutta ei se oikein onnistunut.

— Minä olen katunut niin kovasti. Jos arvaisit, miten olen katunut ajattelemattomuuttani. Ollaan me hyvät jälleen, Maija.

— Ei ole lukua erinomaisesta hyvyydestä.

Tyttö oli jo hyvin vakava… hyvitys alkoi riittää.

— Eikö ole lukua? Joko sitte olet Juuson kanssa…?

— En ole, keskeytti Maija tulisesti.

Pekkaan vakuutus vaikutti edullisesti. Hän sai samassa silmänräpäyksessä malttinsa takaisin, tuskin huomattava voiton riemu levisi kasvoille.

— Minulla on tänä kesänä toisen verran enemmän kauroja kylvössä, ja minä ajattelin, että ne kihlat sopisi, ostaa vielä ensi laskiaisenakin. Vai mitä sanot?!

Maija vaikeni hetkisen.

— Taitaa sopia, vastasi hän vihdoin. Tosin käytöksesi viime talvena harmitti minua…

— Ei puhetta siitä, keskeytti Pekka, ollaan hyvät jälleen. Ollaanko?

— No, jos ollaan.

Suuttumus Maijan silmissä suli samassa silmänräpäyksessä hellimmäksi ystävyydeksi.

Syksyllä niitti Pekka erikois-kauransa, saaden satoa kuusi kukkurallista tynnyriä. Ja laskiaisena lähti hän kaupunkiin kaurakuorman kanssa, ja sitte Suomäen Maija sai kauniit kihlat, sormuksen ja leninkikankaan.

Mutta kilparadalle ei Pekka enää eläissään pyrkinyt.

Paininlyöjä.

Hän oli seudun kuulu paininlyöjä ja tunnettu lähellä ja kaukaa voimastaan ja taitavuudestaan.

Kahdeksantoista vanhasta saakka oli hän niittänyt pelkkiä voittoja, oli kohonnut korkeimpaan kunniaan renkimiesten kesken ja olennollaan häirinnyt kylän piikatyttöjen tyyneyttä, mutta jörömäinen ja vitkallinen kun oli luonteeltaan, ei tullut ryhtyneeksi tuumista tositoimiin. Elosteli vaan naimattomana renkinä ja tanssitteli Serafiiaa, jonka kanssa hänellä oli vahvat ja varmat tuumat.

Minä tunsin hänet sukuperiä myöten. Hänen vanhempansa asuivat katajikkomäen kupeella, jossa heillä oli mökki, heinälato, navetta, pihlaja, tuomi ja muitakin sirpaleita maailman rikkaudesta. Kuolivat neljänkymmenen vaiheilla eli juuri sinä aikana, jolloin Olavi alkoi röyhistellä niskaansa ja jolloin hän ensi kertoja juopui voiton hurmeesta. Minä lienen silloin ollut noin kuuden tai seitsemän vanha.

Vuodet kuluivat paininlyönnissä, Olavi lähenteli jo kolmeakymmentä. Hän oli kukistumaton suuruudessaan. Ei työntynyt ilmoille sitä miestä, joka olisi kääntänyt hänen töppösensä taivasta kohti, eikä sitä luultu työntyvänkään kuuna päivänä. Moinen luulo oli minullakin. Luulin minäkin muiden mukana, ett'ei milloinkaan tule Olavin voittajaa, ett'ei hänen milloinkaan tarvitse nielaista tappion karvautta sisuksiinsa.

Kerran minäkin, kuten useat muut ennen minua, kysyin häneltä:

— Miks'ei Olavi ota hyyriväkeä tuonne Katajistoon, kuu huoneet seisovat tyhjinä?

— Tyhjinähän niiden pitääkin seisoman, vastasi hän, niin kauan…

— Niin kauan, että mitä?

— Niin kauan, että Olavi… mutta sehän ei kuulukaan sinulle… on vielä maitohampaita leuvassasi. Lue sinä vain satukirjojasi äläkä…

— Ei siitä Olavin naimisesta kasva koskaan valmista, se käy, peräytyy ja happanee ja sitte se toukittuu…

— Ole vaiti nalikka, kun et ymmärrä miehen vakavia tuumia, et näe nenääsi pitemmälle.

— Näenpä… minusta tulee painimies, oikein mainio kaataja.

— Sinustako painimies, jolla on jäsenet kuin luudan varvut. He hei, mulla oli jo tuolla ijällä runkoa, oli posketkin kuin kytömaan nauriit.

— Ja sittepäs minä lyön Olavin alleni, että mäki maiskahtaa.

— Sinäkö… kyllähän sinusta tullee väkimies, sinustakin. Katsoppa noita…

Ja hän näytti minulle vahvoja kouriaan. Sormet paksut ja pitkät, kämmennahka paksua kuin paras juhti, ranne leveä kuin tuumalauta. Käsivarsien lihakset, niskan tanakkuus, vartalon tasavahvuus, tiiviit alaraajat, sanalla sanoen, koko tuo kolmen kyynärän ja kolmen tuuman mittainen mies oli vankkuuden suhteen itse täydellisyys. Hänessä oli jokainen nivel ja jokainen nystyrä juotettu kiini lähimpäänsä, ja kaikkien jäsenten välillä vallitsi säyseä sopu. Mikään osa ei ollut vankkuuden suhteen jälellä toisestaan.

Kului vuosi tuosta keskustelustamme eikä Olavin oloissa tapahtunut mitään muutosta. Hänen vahvat ja vakavat miehen tuumansa pysyivät vanhalla kannalla, niihin ei hämmentynyt minkäänlaisia uusia virtauksia. Mutta sitte rupesi kohtalo pitämään uutta peliä hänen kanssaan. Kylään tuli nimittäin muuan pohjalainen. Se asettui ensin noin vaan satunaisesti työhön, mutta otti viikon parin päästä rengin pestin kylän toiseen päähän. Ja hänestä alkoi kuulumaan juttuja, että oli muka paininlyöjä, ja oikein verestä lajia piti ollakin. Semmoinen, joka ei ollut vielä parempataan yhättänyt, vaikka oli reistaillut viidessä maaherran läänissä.

Kun juttu saapui Olavin korviin, tunsi hän kummallista elostusta ja pirteyttä jäsenissään. Kun nuo entiset voitonlaakerit olivat jo melkein keltaisiksi kuivahtuneet… ja paininhengetär oli melkein kuin nukahtanut talvi-uniinsa. Kotoisilla ahoilla ei enää ollut tilaisuutta uudistella laakereita vihanniksi, sillä uusia yrittelijöitä ei ilmaantunut ja vanhat olivat tappioineen siirtyneet kilpakentältä syrjään. Mutta nythän tuli uutta virkistystä paininhengettärelle ja ehkäpä raajoillekin rahtusen terästystä, jos eivät jutut nimittäin olleet pelkkää ilmaan pieksemistä, jos niissä oli edes jonkin verran alkua ja perustusta.

Ja eräänä pyhäpäivänä alkupuolella kevättä meni Olavi kyliä käymään ja varta vasten silmäilemään minlainen oli miehiään tuo, josta niin kovia kehujuttuja kulki. Tapasi aitan portailla joukon nuoria miehiä ja niiden seurassa oli Pohjanmaan mies. Istui ja veteli savuja lyhyestä nysästään. Ei puhellut paljo, mutta se, minkä sanoi, tuli lyhyesti ja sattuvasti. Olavi häntä tarkasteli tyystin, mutta ei etsimälläkään löytänyt yhtään painimiehen tuntomerkkiä. Kasvot olivat laihat, terävät ja tummahtavat, vartalo ja sen eri osat pienehköt, melkeinpä keskenkasvuiset, ja kävellessä näkyi säärien välissä puolen korttelin levyinen rako, joka surmasi lopunkin miehevyyden. Eihän tuommoisesta toukerosta voinut olla paininlyöjäksi miehen kanssa, eihän voimankoetusta tuollaisen kanssa voinut puheeksikaan ottaa. Kuuluisi umpi-pilkalta, kun väkimies tuommoisen kanssa rupeaisi härnäilemään.

Pettynein toivein palasi Olavi kotiin kyläilyretkeltään, ja hän oli taipuisa unhottamaan mielestään koko tuon tummahtavan ja kierosäärisen miehen, olipa taipuisa nauramaankin noille kehu-jutuille, jotka olivat kuin olivatkin paljasta ilmaanpieksemistä. Mutta ajatuksissa sentään moukerteli jonkinmoinen epätietoisuuden tunne, joka kehittyi ja varttui yhä kiusallisemmaksi, harmillisemmaksi. Tuo veretön, terävänaamainen ja teräskatseinen mies hääri aina Olavin ajatusten tiellä. Milloin heikkona ja raukkamaisena, milloin väkevänä ja voimakkaana. Unissaankin sen aina näki. Aina se kompuroi väärillä säärillään Olavin teille, lyhyt nysä hampaissa ja kasvoilla tuommoinen puoli-uneen nukahtanut ilmaus, aivan kuin ei piittaisi muista kuolevaisista hituistakaan.

Ja yhä paisuvammaksi ne kasvoivat kiitosjututkin hänen erinomaisesta väkevyydestään, rämyytellen ja kiusaten Olavin korvia alituiseen. Tapasi minkä renkimiehen hyvänsä, aina se lopulta jutut kiersi pohjalaiseen, jonka piti olla niin väkevän ja notkean, ettei puhujan kieli kyennyt sitä kuvailemaankaan, kuin hiukan osapuille. Sen vuoksi toivoi, että Olavi joskus sattuisi näkemään ja kokemaan juttujen todenperäisyyden. Suora ja ilmeinen viittaus, että Olavin piti antautua voimankoetukseen, jos mieli pitää entiset ja ensimmäiset sijansa.

Ja siksi ne asiat sitte kietoutuivat, että Olavi viikon parin päästä taas lähti kyliä käymään ja tapasi saman joukon saman aitan portailla. Nyt oli jo vihantaa nurmea peltojen äyräillä, ettei ollut puutetta painitantereesta.

Olavi istui Pohjanmaan miehen lähelle, tähysteli tyystin häntä, hänen lyhyttä nysäänsä, hänen sääriään ja hänen vähäväkistä vartaloaan, ja virkkoi sitte:

— Käy juttuja, että olet painimies.

— Onhan sitä oltu sitäkin… ennen karjapoikana, vastasi pohjalainen.

— Minä olen myöskin hiukkasen sitä sorttia.

— Kuulut olevan.

Olavin ajatukset joutuivat tuokioksi umpivetelään, mutta ajatusten sekavasta ryhmästä nosti sittekin painihalu päätään pystöön. Olihan hänen suoranainen velvollisuutensakin paikkakunnan maineen tähden poistaa turhat itseluulot ja tehdä voimillaan ikäänkuin pieni huomautus, mikä arvo sen seudun väkimiehille tuli ventojen antaa. Muiden keskinäiset silmäykset, joiden merkitystä ei ollut, vaikea käsittää, myöskin osaltaan syyhyttivät painihalua, joten ei puolitiestä enää käynyt peräytyminen. Vaikka pohjalaisen silmäyksissä oli jotakin ukon-iskun tapaista, joka sävähytti Olavin polviniveleltä ja pani outoja väreitä kulkemaan luitten läpi.

— Jos koetettaisi, noin leikin päin, virkkoi hän, nousten samassa suoraksi… Tuolla on pehmeä kenttä.

— Onhan siellä tanner… sopisi häntä huviksi koettaa, vastasi pohjalainen, kohoutuen vitkalleen ja välinpitämättömän näköisenä seisoalle.

Lähdettiin miehissä lähimpänä olevaa äyrästä kohden. Edellä kulki pohjalainen Olavin kanssa ja jälempänä astelivat muut nuoret miehet. Vilkas kuiske ja sananvaihto kuului heidän kesken… mielenkiinto oli jännitetty kovin kireälle.

— Mikä täällä päin on enemmän tavaksi tullutta, sylipainiko, vaiko…?

— On täällä vähin tapana kaikki painit.

— Heitetään sitte housunkauluksesta.

— Heitetään siitäkin.

He karahuttivat kiinni toisiinsa, seisoivat hajasäärin, kallistelivat itseään, kohentelivat kouriaan varmemmin kiinni ja siten ikäänkuin panivat puntarin nenään toistensa voiman, taitavuuden, notkeuden. Näkyi heti, ettei kampikaan ollut ensikertalainen. Hätäilemättömät liikkeet, tyyneys, vitkallisuus, kaikki ilmiselvästi todistivat, että he olivat lajinsa paraita.

— Väkevämpi ottaa ensimmäisen heiton, virkkoi pohjalainen maltillisesti ja lauhkeasti.

— No jospa niinkin, vastasi Olavi, joka jo jäsenissään tunsi, että oli tavannut vertahisensa.

Olavi teki heittonsa, pannen noin puolet voimaansa liikkeelle. Vastustajan toinen jalka kohosi ylös, mutta samassa oli Olavikin kiertyä seljälleen. Väen voimalla hän kuitenkin pelastui tappiosta.

— No nyt se on sun vuorosi.

Pohjalainen teki heittonsa oivasti, mutta jalka luisahti ja toinen polvi taipui maahan — Olavista tuntui kuin olisi tapaturma ollut edeltäpäin tarkoin harkittu — ja ainoastaan ylen sukkela ja notkea liike pelasti hänet tappiosta.

Kolmas heitto oli taasen Olavin. Notkuttiin, huojuttiin, varmennettiin kahmausta, ja sitte Olavi teki heittonsa täydellä voimalla. Pohjalaisen toinen jalka kohosi taaskin ylös, mutta samassa Olavikin alkoi kiertyä pitualleen nurmikolle. Hän tosin rynnisti vastaan jättiläisvoimillaan, mutta se ei auttanut. Verkalleen, kuten paksujuurinen honka, taipui hän alemmaksi ja alemmaksi, kunnes tunsi allaan pehmeän nurmikon. Hän oli hävinnyt omaan heittoonsa. Voittaja makasi poikittain hänen päällään, ja kasvoille levisi jälleen tuo puoli-uneen nukahtanut ilmaus, jota oli sietämätön nähdä.

— Voitit tällä kertaa, virkkoi Olavi, puhkuen kuin kone.

— No eipähän tätä juuri voitoksi käy sanominen… olihan toki sen verran, ettei tullut tappiota.

Odottamaton häviö löi syvän vaikutuksen Olavin koko olentoon ja muutti koko maailman muodolleen. Kylän kujat, loukot, ihmiset, kaikki muuttuivat. Niissä jokaisessa oli jotakin irvistelevää ja ähittelevää, joka ei suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Elämän iloinen ja hupainen puoli kätkeytyi ikäänkuin piiloisille. Aistimet tunsivat kitkerää lemua joka taholla ja ajatukset muodostivat jonkinmoisen mustan väripadan, jossa iloisimmat ja hilpeimmätkin vaikutukset tuhrautuivat pikimustiksi.

Olavi ei enää tuntenut itseään samaksi tyyneksi ja tanakaksi mieheksi, kuin ennen muinaisina päivinä. Nivelien ja jäsenien rautaiset juotokset tuntuivat äkkiä pehmenneen melkein tinaksi, ja samoinpa se sisäpuolinen tanakkuuskin ravistui. Tappio repi siihenkin rakoja kirjavinaan, ja rakoloista sitte tunkeutui mielenkarvaus herrastelemaan ja isännyyttä pitämään sinne, missä ennen makea tyytymys oli loikonut.

Karvain pala kuitenkin voittajan olento. Semmoinen laiha, puolikasvuinen kämpyräjalka mieheksi. Jolla ei ollut lihaksia eikä liikuntoa ja jonka naamalla unikeko myötänään vetelehti. Semmoinen turvelo se kierti alleen hänet, seudun notkeimman väkimiehen, joka kymmenkunnan vuotta oli roimahutellut mittaisiansa ja paksuisiansa miehiä tusinoittain tantereelle…

Viikon kuluttua karahuttivat he toisen kerran kiinni toistensa housunkauluksiin tanssitalon pihalla. Onni oli yhtä kova kuin ensimmäiselläkin kerralla, sillä Olavi taas kaatui seljälleen omaan heittoonsa… ja vähäsen vinhammin ja suoravammin kuin pellon nurmella. Pohjalainen eli laiha-Saku, joksi häntä kylässä nimitettiin, jäi taaskin poikinpuolin päälle ja vakuutteli, uninen ilmaus kasvoilla, ettei sitä vielä voitoksi voinut mainita… oli muka ollut onnettaren sormipäillä koko kaato.

— Mimmoinen se sitte on voitto? kysyi Olavi ähkien ja puhkien.

— Veli veikkonen, se on vallan erilainen.

Toisen tappion jälestä muuttui jöröluontoinen Olavi vieläkin jöröluontoisemmaksi. Tunsi häpeän olevan leimattuna otsalleen, joten vältti kylissä käymisiä, tunsi sisäpuolisen tanakkuuden yhä pehmenevän, joten harvoin enää vaihtoi sanaa kenenkään kanssa. Tallin ylisillä vaan kupelehti kesä-illat ja pyhäpäivät, miettien ja tuumaillen elämänsä entisyyttä, nykyisyyttä, ja tuntuipa siltä, että kaikki oli surkeasti sotkussa.

Pidettiin sitte kesällä kylässä heinitalkoot, ja erityinen pyyntö lähetettiin Olavillekin, hän kun oli tyrmäkkä niittomies ja tarkan työn tekijä. Olavi tahkoi rautansa ja meni talkoosen. Eellimmäisenä löi kumoon pitkää kastikasta, otti lakehisen, leveän ja puhtaan, jotta kateeksi kävi monelle vähemmin tyrmäkkäälle. Ainoastaan yksi mies kykeni astelemaan hänen rinnallaan, ja se mies oli laiha-Saku. Se pysytteli tasan kohdalla ja sen rauta se kaatoi kumoon vahvaa kasteheinää leveälti ja tuppenaan puhtaasti, vaikka käyttikin suoraa vartta, jommoiseen ei ollut nuoruudesta saakka harjaantunut.

Ei Olavi sivuilleen silmäillyt, mutta sittekin hän myötänään näki edessään Sakun, näki sen jalan muutokset, vartalon taivahdukset, ja kuuli terävän terän surahduksen, terän, jota taitomies käytti — mitään muuta eivät hänen aistimensa havainneetkaan.

Illalla, auringon alennettua, lopetettiin niitto, ja ladon lähelle kertyi koko talkookansa, kylän kolmattakymmentä nuorta miestä ja sama määrä naisväkeä. Sytytettiin piiput palamaan ja valmistauduttiin astelemaan ylös taloon, jossa talkooväkeä odotti katetut pöydät ja pelimanni.

Mutta juuri ennen lähtöä sattui niin, että Olavi ja Saku rynnähtivät kolmannen kerran yhteen. Ensimainittu, joka oli melkein kuumeenlaisessa tilassa, vaani nimittäin koko lähtöpuuhain aikana tarkasti Sakua, astui sitte hänen eteensä ja virkkoi, puhkuen ja seisoen hajasäärin:

— Täällä puolen on kolmas voitto vasta miehen voitto. Sinä olet kahdesti kaatanut minut, kun kaatanet kolmannen kerran, ei ole enää väittelyä.

— Sopisihan koettaa, vastasi Saku ja uninen ilmaus hänen laihoilla värittömillä kasvoillaan vilkastui äkkiä.

Samassa he puskivat yhteen. Talkookansa muodosti piirin heidän ympärilleen, seuraten tarkasti jokaista askelta, jokaista liikettä, jonka paininlyöjät tekivät.

Nytpä se olikin kysymyksessä miehen voitto. Notkuvat liikkeet, varovaiset askeleet olivat vain johdantona pääkohtaukseen ja leikkisän hymyn ja pilapuheiden taakse kätkivät paininlyöjät varsinaisen mielentilansa, jossa voiton into kiehahteli ja kuohahteli.

— Tämä tämmöinen on mieluista miehen luille.

— On, on… maistuu kuin mesileipä naisväelle.

He paransivat kahmaustaan ja tekivät muutamia notkeita taivahduksia, valmistautuakseen lopulliseen ratkaisuun. Olavi sitte virkkoi.

— Sinä kai heität ensiksi.

— Sopiihan se sekin.

Vielä muutamia suotanpäisiä kaarestuksia ja askeleita, ja sitte Saku työnsi vasemman jalkansa kauas eteensä, molemmat polvet taivahtivat lähes nurmikkoon saakka, täysivoimainen tempaus, ja Olavin roteva ruumis roimahti Sakan hartiain yli tanterelle pitkäkseen. Ja kuului tömähdys, kuten olisi paksu petäjä kaatunut.

— Tämä tämmöinen se on miehen voitto… ja nukkuva ilmaus jälleen levisi Sakun kasvoille.

Talkookansa seisoi äänettömänä, mutta vihdoin ihmetyksen suhina surahti ilmoille.

— Kas se oli miehen heitto… olipa peeveli vieköön.

— Niin löi kuin turkkilaista… pani ympäri käymään kuin tuulimyllyn siiven.

— Lienet, Saku, paholaisen kasvattipoika. Lausuttiin monta sukkeluutta, kunnes joukossa lähdettiin taloa kohden.

Mutta Olavi ei mennytkään mukaan, vaan jäi tappion tantereelle pitkäkseen. Hänen oli niin vari, että täytyi avata takin napit, jotta viilakas ilma pääsi koskemaan ihoon. Kun puhkuva hengitys ja sydämmen jykevät lyönnit hiukan tasaantuivat, kääntyi hän kyljelleen ja alkoi nielekselemään kaikkea sitä katkeruutta, jota nykyiset asianhaarat niin runsaasti tarjosivat. Hän oli taasenkin hävinnyt ja hävinnyt auttamattomasti. Oli, Sakun heittämänä, romahtanut nurmikolle pitkäkseen kuin mätäjuurinen petäjä myrskyn kourissa. Ihan päistikkaa, ihan ilman vastakynttä ja minkäänmoista tukaluutta — toisin sanoen, eli kärsinyt kymmenkertaisen tappion. Hän ei enää ollut kylän väkimies. Hänelle, voittamattomalle, oli tullut voittaja. Pohjanmaan paholainen oli muuttautunut verettömäksi, vääräsääriseksi mieheksi, lähtenyt kulkemaan maita ja mantereita, kaataakseen hänen kunniansa nurmikolle kumoon.

Mitä varten oli hän syntynyt maailmaan, mitä varten kasvanut kolmen kyynärän ja kolmen tuuman mittaiseksi? Vallanko sitä varten, että tulisi joku maankiertäjä ja paiskeleisi häntä housunkauluksesta, kuten lelua tai jotakin räsyä? Sitäkö varten hän oli niin raavasta tekoa, ja sitäkö varten hänellä oli karhunvoimansa? Tähän saakka oli hän polkenut pelkkiä voiton polkuja. Minkä vuoksi? Senkö vuoksi, että tappio sitte tulisi oikein syväksi, oikein perinjuuriseksi? Että kaatuisi kaatumatonkin…

Jota pohjemmalle Olavi silmäili, sitä enemmän ilmaantui ristiriitaisuutta, sekavuutta. Hänen elämänsä, joka tähän saakka oli vierinyt säntillisesti rataansa myöten, näyttihe nyt sekavalta tapausten ryhmältä, vailla kaikkea keskinäistä yhteyttä ja tarkoituksia. Oli kuin mitäkin ivallista lorua…

Kun talkootalosta alkoi kuulua viulun vingutus, nousi Olavi ylös, otti rautansa olalleen ja läksi astelemaan kotia kohden. Tanssitupa ja muut illan ilot eivät voineet houkutella häntä seuraansa, päinvastoin muuttivat mielen vieläkin karvaammaksi, ristiriitaisemmaksi. Edeltäkäsin jo saattoi arvata, mimmoisilla silmäyksillä hänen pyörimistään seuraisivat vanhat kadehtijat ja ne naisväet, jotka hänessä olivat ihailleet väen voittamatonta painiurhoa.

Ja tallin ylisille hiipi Olavi ja, sill'aikaa kun muut pitivät iloa, käänteli hän itseään kyljeltä toiselle ja mietti maailman ristiriitaisuuksia.

Seuraavana sunnuntaina oli kirkolla pestimarkkinat, ja sinne meni Olavi, asiasta kellekään muille kuin omalle isännälleen mitään hiiskumatta, ja otti renginpestin kolmanteen pitäjään. Kotiin tultuaan ja syötyään asteli jälleen ylisille. Ei tehnyt mieli enää näyttäytyä kylän kujilla.

Kun palvelijain muutto-aika läheni, meni Olavi Linnalan isännän puheille. Sen maalla nimittäin sijaitsivat Katajiston huoneet.

— Tästä tulee siirryttäväksi vähän tuonnemmaksi, virkkoi hän tasamielisesti ja ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä aivan vähäpätöinen seikka.

— No, onkin siltä totta ne jutut. Mikä päähäsi pisti?

— Ei mikään erittäin. Tekee vain mieleni tirkistellä maailmaa ja…

— No, no, kyllähän se on ymmärrettävä asia. Tulet ensi syksynä takaisin.

— Eipä tiedä… tulin tuomaan teille viiden vuoden arentimaksun.

— Hm, hm, vai viiden vuoden… ja Linnalan isäntä otti mustuneen setelikäärön Olavin kädestä. Sinä olet kummantapainen mies, sinä Olavi. Noh oma asiasi, juokse vaikka järveen. Et nai etkä pysy paikoillasi, vaikka sinulla on omahinen talo, säästöpankin vastakirja, riski morsian ja… noh, omia asioitasi nuo on kaikki, juokse vaikka järveen, kuten jo sanoin. Niin, hyvästi vaan. Sinä olet isäsi poika, umpimielinen, kovasisuinen, ylpeä… vankka työmies, rehellinen palvelija, luotettava… juokse vaikka järveen, kunhan vaan vuoden päästä tulet takaisin.

Pyhämies-viikolla lähti Olavi.

* * * * *

Entistä menoaan vieri kylän elämä. Pieniä muutoksia sattui siellä ja täällä, kuten väen lisäännystä, vähennystä ja muuta sen tapaista.

Kun ei Olavia vuoden päästä kuulunut takaisin, meni Serafiia naimisiin säätynsä mukaisesti. Saku oli jo nainut hänkin ja siten joutunut kylän kantaväestön riveihin. Vuoden kahden kuluttua kävi hänelle, kuten Olavillekin. Toinen, verrempi mies paiskasi hänet paininlyönnissä alleen — ja ennen pitkää sillekin voittajalle ilmaantui vaarallinen kisaveikko.

Mutta Olavia vaan ei kuulunut.

Olipa sitte viides vuosi loppuun kulunut. Oli syksy ja palvelijain muuttoaika. Istuin eräänä iltapäivänä kamarissani ja luin Pariisin kapinaa. Mielikuvituksissani siirryin persoonallisesti vyöryvien intohimojen pauhuun, näin omin silmin katusulut, roistojoukot, verenvuodon — kuulin saksalaisten kanuunain jysähdykset Pariisin ulkopuolella.

Silloin joku astui huoneeseni. Käännähdin itseäni ja silmäilin ovea kohden.

— Ka, vielähän se Olavikin elää, hyvää iltaa!

— Vielähän toki, hyvää iltaa vain!

— Käykääpähän painamaan puuta.

— Kiitos vain.

Ja hän istui ovenpieleen. Näytti entistä jörömmältä, vitkallisemmalta. Silmäili lattiaan ja oli ääneti kuin pölkky.

— No mitä kuuluu?

— Ei kuulu entistä enempää ei hyvää parempaa.

— Vieläkö Olavi kunnostelee paininlyönnissä yhtä ahkeraan kuin ennen.

— Ei… ne ovat jääneet kaikki semmoiset, ei olla enää niitä miehiäkään. Sinustahan se piti tulla väkimies sinustakin, muistan mä entisiä puheitasi.

— Ei ole vielä tullut.

— Ei suinkaan, ei. Vieläkö täällä ovat voimankoetukset vanhassa varressa?

— Kyllä ne vähän siihen lajiin ovat. Ei Saku kauan Mattina pysynyt.

— Eikö pysynyt? Kuka voitti? kysyi Olavi vilkkaasti.

— Kallen Tuomas.

— No vie sua… vai paisui siitä semmoinen.

— Ja pian se tuli Tuomaankin kaataja.

— No vie sua seitsemän.

Puhe takertui hetkeksi. Olavi, joka keskustelun jälkimäisellä osalla oli ollut hyvinkin vilkas, muuttui taas joroksi ja äänettömäksi.

— Entä naimispuuhat? kysyin minä, vilkastuttaakseni häntä hiukan.

— Niistä ei kuulu mitään.

— Se kävi, kuten luultiinkin, homehtui ja toukittui kokonaan.

— Niin teki.

— Se on Serafiiakin jo naimisissa.

— Kuuluu olevan.

— Meneekö Olavi tervehtimään?

— On aikomus, mutta olisi pieni toimitus ensin tehtävä.

— No mikä?

— Näetsä, ne Katajiston huoneet seisovat siellä tyhjinä.

— Niinhän ne seisovat. Pannaanko huutokaupan kuulutus kirkkoon?

— Ei… näetsä minulla on aikomus lahjoittaa ne Serafiialle. Mulla on itselläni pieniä säästöjä, olen vasta miehuuden kynnyksellä… ja kun en milloinkaan aio naida, niin ajattelin että Serafiian sopii saada ne. Minulla, näetsä, oli vahvat ja vakavat tuumat, vaikka…

— Minäkin sen kyllä uskon.

Mielihyvissäni katselin minä jörömäistä Olavia ja miellyttävämpiä sanoja, kuin mitä hän nyt puhui, ovat korvani harvoin kuulleet. Tiesin miten ahdasta Serafiialla oli toimeentulo kahden pienen lapsen kanssa, vaikka mies ei ollutkaan juoppo tai muuten kykenemätön.

— Pyytäisin sinua kirjoittamaan lahjakirjan nyt paikalla.

— Kyllä minä kirjoitan.

— Ja siihen lahjakirjaan pitää erittäin merkitä, että huoneet menevät perinnöksi vanhimmalle lapselle. Tyttökö se taasen onkaan?

— Tyttö se on.

— Ettei niitä saa hävittää velkoihin eikä muutenkaan myydä.

Haettiin vierasmiehet, ja minä ryhdyin kirjoittamaan lahjakirjaa. Välttääkseni lainopillisia sekavuuksia, kirjoitin lahjakirjan suorastaan Serafiian vanhimman tytön nimeen. Ja siihen Olavikin empimättä suostui.

— Lue nyt se ääneen vielä yhden kerran, pyysi hän, kun kaikki nimet ja puumerkit jo olivat kirjoitetut alle. Ja minä luin lahjakirjan toiseen kertaan.

— Voittehan te ottaa valanne päälle, että minä olen täydellä järjellä ja terveellä ymmärryksellä? kysyi hän vierailta miehiltä.

— Kyllä me voimme.

— Hyvä on.

Minä taitoin kokoon paperin ja ojensin sen Olaville. Hän nousi ylös, painoi lakin päähänsä ja alkoi jättelemään hyvästi. Huusin hänen jälkeensä etehiseen, ettei koskaan menisi ohi, vaan pistäytyisi tirkistämään.

— Kyllä sen teen, vastasi hän pimeältä pihalta.

Yksin jäätyäni selailin lehti lehdeltä hänen elämänsä lävitse. Pariisin kapina ei miellyttänyt minua koko sinä iltana, sillä ajatukseni häärivät jöröluontoisen Olavin ympärillä ja löysivät hänessä sopivan maaperän kynnettäväksi.

Hänessä oli jotakin omituista ja alkuperäistä, jota en muissa paininlyöjissä ole sen koommin tavannut.