SISÄLLYS:

Uusi ystävä. Nuoruuteni ajoilta. Kaksi valapattoista. Tapaturma. Hajanaisia piirteitä elämästäni. Valoa ja varjoa. Hattuni historia. Onnea pakoon.

Uusi ystävä.

He kaksi olivat parhaita tuttavia…

Ken pappilaan poikkesi, tapasi varmasti molemmat. Musti, ruma villakoira, istui kopeana rappusilla, siinä ulisten ja haukkuen että koivumäki kajahteli. Haukunta loihti aina näkyville sievän tytöntyllykän, joka oli vilkas kuin kevätpuro, kaunis kuin tuomenkukka.

Tyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä. Tytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinen vasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinen vetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinen toveri.

Heidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellon pientareet ja karjaha'an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeita retkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä ja ihmeen sopiva kelkkamäeksi.

Lukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntui vapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli ja jylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäki sattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensä monituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellavia tai kutoi sukkaa.

Renkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muuten ilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukava telmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsella liekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuista höylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroita omiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun ei tarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kaluja esteenä.

Renkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon. Siellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannut uneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassa ja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloin ominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia ja näkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta, alkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemmin piirtein.

Musti, viisas eläin, oli silloin hiljaa. Katsoa tuijotti osanottavaisesti Irkkua silmiin ja painaen leukaansa tämän polveen — aivan kuin olisi seurannut samoja ajatuksia, nähnyt samoja kuvia ja näköaloja.

Kerran mietti Irkku tavallista kauemmin. Se oli eräänä lauantai-ehtoona. Taivaan tähtivyöhyt oli loistavan kaunis, liekit olivat takassa jo osaksi hälvenneet. Liisa kiersi sukkalankaa, Matti paikkaili heinähäkkien liisteitä ja Musti makasi liikahtamatta, leuka painettuna Irkun polveen. Pimeä puoli tupaa näytti salaperäiseltä… Matin varjo oli suuri kuin jättiläinen.

— Irkku, lausui Liisa, hiljentäen kehruuta ja katsoen lastuläjälle päin.

— No mitä?

— Ei mitään. Minä vaan luulin, että sinä nukuit.

— Niin minäkin luulin, lisäsi Matti.

Musti vingahti tyytymättömästi, painaen samassa leukaansa lujemmasti Irkun polveen. Irkku makasi seljällään, kädet niskan alla, katse luotuna hiljaisia liekkejä kohti.

— Liisa…

— No mitä?

— Osaatko arvata erään asian?

— Ehkä.

— Arvaa sitte josko olen jouluna hyvä Kaarinalle.

— Tottapahan olet, eihän käy laatuun…

— Nyt arvasit väärin. En ole hyvä.

— Miksi?

— No siksi kun…

Irkku vaikeni äkkiä, kiersi kätensä Mustin kaulan ympäri, lausuili sille helliä sanoja ja silitteli sen paksua turkkia.

— Vai et ole hyvä…

Liisa naurahti, ryhtyi jälleen polkemaan rukkia. Ajatuksissaan alkoi selailemaan Kaarinan kihlausta, häitä ja kaupunkiin muuttoa. Niiltä ajoilta se polventui Irkun suuttumuskin. Kun tämä ensikerran keksi siskonsa istumassa vieraan herran polvella, niin vähällä piti ett'ei lyömään hypännyt. Kyynelsilmin sitte tuli Musti-penikan kanssa renkitupaan, ei syönyt koko päivänä suremansuurusta eikä vaihtanut tavuakaan kenenkään kanssa ennen iltaa, jolloin Matti hänet suututti vielä hullummin. Sanoi nimittäin sukkamieleksi!

Musti, pahainen penikka, lyöttäytyi tytön liittolaiseksi. Näytti hampaitaan onnelliselle sulholle ja katseli tätä aina syrinkarin, jopa murahtelikin ääneen milloin ei sattunut omaa väkeä lähellä olemaan. Silloin Irkku nautti. Silmät kiiluivat ilosta ja hymy leikki poskikuopissa. Sanoivat kerran vaivihkaa uksittaneenkin penikkaa puremaan epämielihistä herraa.

— Irkku, arvaapa vuorostasi, tokko tuo tulee kaunis jouluyö, virkkoi Matti. Saadaanko siisti sää vaiko pakkanen ja pyry?

— Ei pakkasta eikä pyryä, vastasi Irkku vilkkaasti. Ilma on tyyni, mutta semmoinen että lumi narisee ja kaikki tähdet näkyvät. Kaikki…

— Ja me ajamme taasen yhdessä kirkkoon.

— Niin teemme. Musti juoksee edellä, isä ajaa jälessä.

— Tuleekohan noita paljokin vieraita joulun kainalossa?

— Tulee Lauri… ja Taavi… ja Kaarina.

— Ihanko varmaan?

— Ihan varmaan. Äiti sai kirjeen.

Lauri oli lääkäri, Taavi pappismies. Luonnollisista syistä ei Irkku ollut kumpaiseenkaan veljeen erittäin kiintynyt. Lauria, joka oli vanhin, ei hän kotoisena asukkaana muistanut lainkaan. Taavi toki tuntui enemmän veljeltä, omahiselta. Pari kolme kesää etenkin olivat muistorikkaita. Taavi käytti valkoista lakkia, jossa kiilsi kultainen lyyry, juoksenteli Irkun kanssa koivumäellä, hypitteli häntä polvellaan, kertoeli satuja, lauleli kauniita lauluja.

Taavin jälestä meni Kaarina kotoa pois ja Irkku jäi yksin. Musti oli ainoa nuorekas toveri, ainoa olento, jonka askeleet olivat siksi epävakavia ett'ei niihin voinut väsyä, kyllääntyä. Aikaa myöten muodostui heidän välinsä kiinteäksi. Heillä oli yhteistä kesä ja päivänpaiste, talvi ja tuiskut, lepo ja nautinto.

Kiinteätä ystävyyttä eivät häirinneet lukuharjoituksetkaan, jotka jo tuon joulun aikana, jota äsken mainitsimme, olivat täydessä vauhdissa. Kirkkoherra itse antoi Irkulle alkeisopetuksen, kuten oli toisillekin lapsille tehnyt. Vilkas tyttö oppi helposti ja hänellä oli nopea käsityskyky, seikka, joka teki opetuksen viehättäväksi. Luettiin kaksi tuntia päivässä ja oppiaineisin kuului uskonto, historia, maantiede, laskento ja äidinkieli. Viimemainittuun yhdistettiin saarnan kirjoittaminen paperille sanelun mukaan. Sitä varten oli viikon kahtena viimeisenä iltana ylimääräinen tunti. Äiti istui käsityönsä ääressä ja isä keinutteli itseään keinutuolissa, sanellen harvalleen saarnan sisältöä Irkulle, joka siten tottui panemaan pisteet ja pilkut oikealle paikalleen. Käsiala tuli paksua, mutta selvää ja helppoa lukea. Kirkkoherra vakuutti että sanoihin tarttui tytöstä jotaki korkeampaa ja jalompaa, joka sitte saarnatessa valtavasti täytti mielen.

Lukuharjoitusten ajalla makasi Musti sijallaan, joka oli etehisen seinän vieressä, näennäisesti nukkuen, mutta itse asiassa tarkkaan seuraten opintoja. Irkun tuttu, kirkas ääni kuului etehiseen raollaan olevan oven kautta. Äänessä ilmausi aina ilon väreitä, usein innostustakin, rippuen siitä miten mielenperähistä opittava kohta milloinkin oli. Kun lukeminen päättyi, retkeiltiin ulos ja nautinto oli kahta suurempi molemmin puolin.

Näin kului vuosia kaksi.

Mutta sitte tapahtui äkkiä odottamaton muutos. Eräänä päivänä elokuun lopussa nimittäin valjasti Matti hevoista vallan Irkkua varten. Tämän piti lähteä kaupunkiin… asumaan Laurin luo ja käymään koulua.

Tuosta syntyi kuumaa puuhaa koko aamuksi. Äiti ja Liisa häärivät kuin syystuuli aholla, isä valmistautui tulemaan mukaan. Matti voiteli rattaita ja hyöri tallinpuolella tuntikausin.

Irkku yksin oli jouten, omasta halustaan. Ei ollut intoa mihinkään lajiin, ei edes kisaamaan Mustin kanssa, jonka sydäntä epäluulon henget kopristelivat. Poloinen lie aavistanut, että oli jotakin tekeillä, joka läheisesti koski ystävän kohtaloon, iloon…

— Kylmä onni, kun ei kansakoulu ehtinyt alkaa jo syksyllä, päivitteli Irkku alakuloisesti Matille, joka hyöri hiessä päin tallin edessä.

— Oli, kylmä oli, vastasi Matti — ja siihen se puhe loppui.

Ennen lähtöä teljettiin Musti renkitupaan. Liisa asettui nojaamaan oveen, Matti ajoi hevosen rapun eteen ja isä tuli ulos. Äiti suuteli Irkkua ja nosti häntä rattaille. Käski lukemaan läksyt huolellisesti, kirjoittamaan kotiin usein, vähintäin kerran kuussa. He kyllä hoitavat Mustin, ett'ei tarvitse huolla sen perään… pitävät kukin hyvänä enemmän kuin ennen.

Matti nykäsi ohjaksista ja lähdettiin. Pappila koivumäkineen katosi näkyvistä ja tuli outoja seutuja silmiin yksi toisen takaa. Tuohon uutuuteen, joka alituiseen vaihteli, upposi pian ikävät. Uteliaisuus rupesi jännittämään mieltä, kaikenmoisia kuvia rupesi kangastamaan silmissä. Teki jo mieli nähdä minkälainen on kaupungin kirkontorni ja tori ja silta ja kadut.

Noin pahin kaipaus melkein huomaamatta meni ohi.

Kaupungissa se kokonaan katosi. Elämä siellä oli siksi vilkasta, uudenmoista. Mieli kiintyi niin moneen kohtaan, huomio haarautui niin moneen suuntaan, ettei ollut aikaa kaipuuta tunteakaan. Kukin päivä toi mukanaan uusia mielitekoja, uusia iloja ja ikävyyksiä, joista ei millään voimalla voinut irtautua. Aina joku läheisempi seikka työnsi syrjään muiston kotiin jääneestä ystävästä.

Jouluna ystävyys tietystikin leimahti uuteen eloon. Retkeiltiin tuttujen veräjäin läpi, käytiin kelkkamäessä ja vietettiin iltapuhteita renkituvassa. Siellä oli kaikki entisellään. Liekkien loimotus, rukin pehmeä surina. Matti, Liisa… kaikki olivat yhtä viehättäviä. Silmä ei löytänyt muutosta minkäänmoista.

Noin kului vuosia taaskin kaksi.

Mustin ikä rupesi jo ehtimään yli miehuuden… ja Irkun ylle ilmaantua pitkä hame. Vartalon muoto ja pituus muistuttivat jo nuorta neitoa, ihon heleä väri ja hieno kuultavuus veti vertoja hiljan puhjenneelle ruusulle, liikkeissä ja katseessa oli niin paljo aamun armautta kuin konsanaankin kuudentoista vaiheilla.

Mutta tavat eivät vielä olleet neidon tapoja, mieli ei vielä ollut miettivän immen mieli. Askeleet olivat kovin epävakaisia, ilot, naurut kovin vallattomia. Liikkeet olivat liukkaat ja kevyet kuin oravan, joten ei veräjiä tarvittu aukaista alimpaan lautaan eikä kiertää sammaleisia kiviä, kun kuljettiin pellon pientareita, kotiha'an koukeroisia polkuja.

Musti kykeni vielä olemaan osallisena kaikissa. Juoksu, ärjyminen ja haukunta sujui vielä vanhaan tapaan, lihaksissa kun oli vielä siksi pontta, ruumiissa siksi ripeyttä. Poissa oli vaan tuo liiallinen herkkyys, joka entisinä aikoina aina asusteli käpälissä, aina syyhysi suuta, mutta herkkyyden sijaan oli kasvanut uskollisuutta, valppautta. Säätyä ja sukua katsomatta ei yhtään vierasta päässyt huomaamatta pihan portista sisään. Musti kyllä piti huolen, että tulija jo matkan päässä huomattiin, samantekevä jos vieras tuli maantietä myöten tai peltojen poikki, josta kesäisin kävi oikopolku rautatien asemalle… aina oli Musti yhtä valpas, yhtä tarkka sieramiltaan.

Irkku tietysti kielteli, toruili, mutta pelkän muodon vuoksi. Se näkyi silmistä, jotka toraillessa olivat herttaisen viekkaat, huulista, jotka salaa nypertyivät nauruun, äänestä, jota oli vaikea pakottaa vakavaksi. Eikähän siis Musti mokomista kielloista viisiä välittänyt, haukkui ja rähisi vaan kuin puolivilli. Ylpeäin talon-emäntäin, joilla oli paksuja kultasormuksia sormet täynnä, täytyi sitä hyvitellä makeilla puheilla, epämiellyttävä nimismies, jonka nenässä kuulsi melkoinen määrä kuuluisata punaväriä, koetti mukailla ääntänsä kohteliaaksi ja hienotapainen kansakoulun-opettaja, joka aina väitellessä vetosi tiedemiesten lausuntoihin, kohteli koiraa kuin mitäkin puolijumalaa tai kuolematonta olentoa.

Näin elettiin onnessa ja ystävyydessä… ja siirryttiin taaskin ajassa kaksi vuotta eteenpäin.

Irkku oli jo päättänyt koulunkäyntinsä, hän oli kotona isän silmäteränä, äidin sydänkäpynä. Kaikki elämän mehu vuoti vanhuksiin hänen kauttansa. Kesä ja leivonen, talvi ja tähtien kirkkaus — kaikki mitä oli olemassa, oli kauttaaltaan Irkkua varten.

Mustissa näkyi jo vanhuuden vikoja. Torkkuminen ja jonkinlainen uneliaisuus tuli tavaksi etenkin talvisina pyrypäivinä. Irkun tultua kotiin kevätkesällä vilpeni veri kuitenkin koko lailla. Tuntui taas jäntereissä tuota nuoruudenaikaista herkkyyttä, joka syyhytti suuta, käpäliä, joka lämmitti luita ja nuorrutti raihtunutta ruumista entiselleen.

Irkku oli vielä samainen ystävä, vaikka paljo hän oli luonnoltaan muuttunut. Vallattomat, oravantapaiset liikkeet olivat lähes tykkänään kadonneet ja ilo ei enää kuohahtanut silmittömästi ilmoille, kuten muuan vuosi taaksepäin, jolloin turhakin seikka pani nauruhermot myrskyntapaisesti kutisemaan. Hyppelyt veräjälautojen, sammaltuneiden kivien ja ojien yli olivat sukupuuttoon unhottuneet, joten retkeilyistä puuttui entinen ilo, entinen mehu. Irkku saattoi toisinaan istua tuntikauden, virkkaamatta yhtäkään sanaa, nauramatta yhtäkään naurua.

Tuommoinen mielentila vaikutti Mustiin masentavasti. Vanha raukka tunsi itsensä unhotetuksi, syrjään sysätyksi, ystävä kun ei enää suin päin syössyt samoihin nautintoihin, ei enää tuntenut samoja iloja hänen rinnallaan. Jotakin uppo-outoa, rupesi ajan pitkään kasvamaan heidän välilleen, joten harvoin enää täydellisesti ymmärsivät toisiansa.

Kyllä vielä sentään jolloinkin. Kun tuli pappilaa kohden ylpeä talon-emäntä tai punanenäinen nimismies tai tieteellisyyteen taipuva kansakoulunopettaja, niin Mustia torumaan riensi Irkku, huulilla viekas hymy, silmissä veitikkamainen kiilto. Silloin oli molemmilla lyhyt nautinnon hetki, joka toi mieleen vereksiä muistoja entisaikojen onnesta.

Mutta nautinto ei jatkunut sen pitemmällä eikä siitä itänyt enempää ystävyyttä käytännössä. Kohtauksen loputtua oli Irkku taaskin sama miettivä neito ja unhotus menneiden suhteen valtasi hänet samassa silmänräpäyksessä — tiesi mikä lie tytön tullutkaan.

Välinpitämättömyys tarttui Mustiin piankin. Kun Irkku mitään virkkamatta lähti kävelyretkille, antoi Musti hänen mennä yksin, vaikka hameen kahinakin jo karkoitti uneliaisuuden, torkkumisen. Rappusien viereen sitte asettui venymään, antaen kuuman auringon hautoa selkäluita, käpäliä, korvia.

Kerran sitte — eräänä heinäkuun poutapäivänä — Irkku taaskin lähti yksin koivumäkeä kohti. Hän oli sinä päivänä saanut postissa kirjeen, jota ei raahtinut avatakaan, saati sitte kellenkään näyttää sisältöä. Musti antoi hänen mennä yksin. Rapun vieressä oli hauska venyä, päivä kun paistoi täydeltä terältä ja sirkut visertelivät ja paarmat surisivat ja perhoset leijuilivat.

— Musti… Musti…

Tuo oli Irkun tuttu ääni. Tuokiossa oli Musti jaloillaan, juosten koivumäkeen päin.

Irkku istui sammaleisen kiven vieressä. Kauas jo näkyi että hän oli iloinen. Silmät välkehtivät tummankirkkaina, kasvoille levisi onnellinen hymy, kuten hyvää unta nähdessä… ja postissa saapunut kirje oli avattuna polvilla.

— Tänne, tänne… Musti.

Musti joudutti… juoksi, haukkui ja ravisteli kaulaansa.

Nuoruuden-aikainen herkkyys tuntui äkkiä syyhyttävän suuta…

— Hau, hau.

Sammaleisen kiven edessä rupesi Musti juoksemaan puoliympyrän muotoista kierrosta, haukkuen, ravistaen kaulaansa ja tähystäen Irkkua silmiin. Tämä heijutteli kättään samaten puoliympyrän mukaisesti… silmänräpäys tuntui väkevältä mainingilta lapsuuden ajoilta, jolloin jokainen ilo oli tämäntapaista…

— Musti… Musti…

Ilosta vinkuen koira läheni yhä lähemmäksi, kunnes kuono viimein koski hameenhelmoja. Häntäänsä lirkuttaen sitte painoi leukansa Irkun polveen ja asettui entiseen tapaansa lepäämään.

— Sinä vanha hupsu! Vieläköhän muistat menneitä päiviä, vieläköhän? Muistatko miten yhdessä iloittiin aamut ja illat, poudat ja pahat säät? Miten yhdessä notkuttiin kivien, ojien ja veräjäin yli. Muistatko vielä, vanha hupsu, miten yhdessä oltiin vihaisia Kaarinalle ja…?

Puheen keskeytti heleä nauru, jossa omituinen, surunsekainen ilo värähteli. Naurusta päättäen olisi Irkun ollut vaikea sanoa kumpiko aika oli onnellisempi, sekö mennyt vaiko nykyinen. Jos olisi tarjottimella tuotu molemmat eteen ja olisi äkkiä käsketty valitsemaan, niin epätietoiselta tuntui kumpaistako käsi olisi ojentunut ottamaan: Sitäkö mennyttä vaiko nykyistä? Viimemainittu lumosi mielen, mutta se toinen oli kuin ihana satukirja, jonka jokainen sivu on painettu kultakirjaimilla ja jokaisella kirjaimella on omaperäiset, monimuotoiset piirteensä, kauneutensa. Tai se on kuin ihana laulu, joka aina laulaessa sytyttää uusia tunteita, uusia väreitä rinnassa…

— Sinä vanha hupsu!

Kohtauksen jälestä kului monta päivää tuiki hauskasti. Tuli tavalla tai toisella ilonhetkiä, joihin entiset muistot sulivat ja joista iti uusia ilonaiheita, uusia onnen hetkiä. Tuntui siltä kuin olisi Irkku odottamatta saanut takaisin entisen luontonsa, entiset tapansa. Miettiväisyydestä ei näkynyt varjoakaan ja käyntikin muuttui epävakaiseksi, vallattomaksi. Kaksi, jopa kolmekin askelta kerrassaan portaissa ei ollut mitään tavatonta eikä hyppy korkealta aidalta alas mättäälle ollut ensinkään outoa.

Niin ehdittiin elokuuhun. Oli satanut useita päiviä, mutta vihdoinkin veti poudaksi. Pappilan ruokasalissa juotiin suuruskahvia, Mustin ottaessa tavallista auringonkylpyä rapun vieressä. Kello lie ollut kymmenen tienoilla. Kirkkoherra oli erittäin vilkkaalla puhetuulella. Puheluun oli antanut aihetta muuan uskonnollinen kirja, jota Irkku oli lämpimästi kiitellyt, vakuuttaen että siinä jokainen lause löysi vastakaikua hänen sydämmessään.

Rouva kuunteli, kuten tavallisesti ainakin, melkein sanaakaan sanomatta sinne tai tänne. Hänellä oli jo hiuksissa hopeaväriä… liikkeissä ja koko olennossa oli jotaki hiljaista, joka vaikutti katsojaan rauhoittavasti, samalla kuin herätti syvintä kunnioitusta. Hänestä heijastui arvaamaton määrä elämän viisautta, elämän kokemusta.

Irkku oli tavallista hajamielisempi, rauhattomampi. Kasvojen pohjapiirre tosin oli kirkas, iloinen, mutta se vaihetteli joka minuutin kuluessa. Näytti siltä kuin olisi povessa aaltoillut tuhansia tunteita, joista osa oli vienon tuskahisia, mutta osa niin armaita ja suloisia että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä.

— Kirja on todellakin hyvä ja ansaitsisi olla esitetty kansantajuisemmasti, sillä…

Avonaisesta ikkunasta kuului junan kimeä vihellys, häiriten maalaiselämän hiljaisuutta. Kirkkoherra pysähtyi tenhottomasti puhelussaan, hörppi kahvia katsellen äänetönnä seinäkelloa, jonka messinkilevyllä varustettu heiluri löi lyöntejään niin hiljaa ja pehmeästi, että tuskin kuului pienen ruokasalin yli. Irkun kasvoilla ilmaukset vaihtelivat yhä nopeammin. Toisinaan tuli silmiin loiste, jossa kuvastui tuhat ihanaa iloa, mutta toisinaan tuohon loistoon sekautui vienoa tuskaa…

Äkkiä kuului pihalta Mustin äreä, silmitön haukunta. Irkku hieman sävähti ja posket kävivät tummaksi. Hän nousi ylös ja riensi nopein askelein pihalle.

Se oli hän! Ruislaihojen lävitse pilkahteli valkoinen ylioppilaslakki ja äyränteillä näkyi vekaraisen sauvan nopeat heitot… Se oli hän!

— Musti ole hiljaa nyt.

Koira totteli nöyrästi. Tyynnytti oitis haukuntansa vinkunaksi ja kosketteli kuonollaan Irkun hameenhelmoja ikäänkuin huomauttaen, miten väärin hänelle tehtiin kun noin äkkiä ryöstettiin ikivanha oikeutensa haukkua vieraita.

— Matka asemalta tänne kesti niin hirveästi.

— Tie oli outoa.

He katsoivat toisiaan kauan…

— Odotitko minua!

— Odotin… niin sanomattomasti, Irkku hiljaa vastasi. Tullakseen huomatuksi täytyi Mustin edes murahtaa ja näyttää hampaitaan.

— Onko tuo kovinkin vihainen?

— Ei.

Irkku vihdoinkin veti kätensä pois vieraan kädestä ja lähti astelemaan etehisen oveen päin. Vieras seurasi häntä niin lähellä että olkapäät käydessä sattuivat toisiinsa. Mutta Musti meni sijalleen, venytti ruumiinsa pitkäksi, likisti silmänsä kiinni ja painoi leukansa etukäpäliä vastaan.

Noin tunnin kuluttua kuului rapuissa taas Irkun askeleet, mutta ne eivät olleet yksin, vieras seurasi häntä taaskin, puhellen vilkkaasti jostakin kuuluisasta kuvataulusta.

Ja koivumäkeä kohti he sitte yhdessä lähtivät. Mustin korviin kuului, miten hiekka narskui heidän jalkainsa alla, miten askeleet etenivät, yhä kauvemmaksi, mutta eipä tullut halua lähteä perään, ei… Oli niin hauska venyä auringonkylvyssä ja antaa kuumien säteitten hautoa luita, lihaksia. Oli niin hauska kuunnella sirkun viserrystä, paarman pärinää ja vienon tuulen huminaa, joka koivujenlatvoissa hiljaa hääri.

Nuo ne vaikuttivat ett'ei tullut halua… ja kenties haluttomuuteen vaikutti osaksi sekin syy, kun Irkulla nyt oli uusi ystävä…!

Nuoruuteni ajoilta.

I.

Tyytymättömyys ja yksinäisyyden tunne ovat minua hirmuisen paljo kiusoitelleet. Niin kauas kun muistan nuoruuteni vuosia taaksepäin, olin aina huonossa sovussa itseni ja ympäristöni kanssa. Mikään ei tyydyttänyt minua pitkälle. Pyrkimyksien tulisimpina hetkinä tunsin jolloinkin väläyksen tapaista sielussani, mutta perille päästyäni olin taas yhtä onneton. Soimailin ja halveksin omaa itseäni ja mielelläni olisin pannut hetkiset ainekseni kuumaan sulatusuuniin, olisin kaavaillut ne uusiin, erinomaisiin muotoihin, olisin sekoittanut terästä ja timanttia enemmän kuin puolet joukkoon, ja sitte…!

Paimenessa käydessäni opettelin kirjoittelemaan — pelkkä tyytymättömyys minua siihen härsytteli. — Hiilen palanen oli kynäni, kallion kylki paperini. Muodostelin mahdottoman suuria kirjaimia, vuosilukuja, laivain kuvia ja sepittelinpä kerran taivaan ja helvetinkin harmaan vuoren selkään.

Tyytymättömyyden ohessa oli yksinäisyyden tunne toinen musta enkelini. Se aina haparoitsi minua syliinsä — yöllä ja päivällä, ulkona ja huoneessa. Suurissa seuroissakin tunsin sen kylmät käsivarret sydämmeni ympärillä ja sen myrkkyhiset henkäykset sekautuivat joka tilaisuudessa sieluni elämään. Minä olin aina yksin…

Isäni kuoli rumaan rokkoon yhdennellätoista ikävuodellani, äitini muoto on himmennyt epäselväksi. Hän lie muuttanut majaa monta vuotta varhemmin kuin isä, koskapa muistooni ei ole jäänyt heikompaakaan huminaa hänestä. Hänen kuvansa minulla kuitenkin on tallessa. Yhdeksännellä ikävuodellani riittailin sen hiilellä harmaasen paperiin, omien aatosteni ja tuuminkieni mukaan. Isäni eli silloin vielä ja aina muistan miten ihmeesti hän kummasteli kuvan yhdennäköisyyttä muutamissa kohdissa. Sanoi että hiukset, silmät ja leuka olivat juuri äitivainajan omat ja niin elokkaat ja luontaiset, kuin jos paras kuvamaalari olisi ne siveltimellään laitellut. Tein koivun visasta kummantapaisen rasian, jota ei taitavinkaan insinööri olisi kyennyt avaamaan, ja siihen säilytin äitini kuvan. Kun isäni kuoltua lähdin maailmalle, oli rasia ja sen sisässä oleva harmaa paperi ainoa kalleuteni, rikkauteni. Mitään muuta ei minulla ollut.

Veljeni oli kolme vuotta minua vanhempi. Keväisenä päivänä erosimme. Satoi vettä ja kylmiä rakeita vasten kasvojani. Veljeni lähti toiseen suuntaan, minä toiseen. Häntä auttoi jo ensi askeleissa myötäinen tuuli — mutta sama tuuli pieksi rakeita minua kohden ja härnäili ilkeästi pienen vartaloni kanssa, joka oli ohuesti peitetty ja muutenkin hentoa tekoa.

Kuljimme kumpainenkin omia teitämme vuosia kymmenkunta. Kun pitkän eron jälestä tavattiin, oli veljeni varakas maakauppias, ja lisäksi vielä kihlautunut rikkaan tytön kanssa, joka peri kaksi taloa ja useampia tuhansia puhdasta rahaa. Mutta minun omaisuuteni mahtui kaikki pieneen nahkareppuun. Siellä oli Kanteletar, Enon opetuksia luonnon asioista, Kultalan tarina ja…

— Aika nahjus olet ollut, virkkoi veljeni ja viskasi äkeissään sängyn alle reppuni… ja aika narri myöskin.

— No älähän…

— Ole vaiti. Tuommoisia lapsen kujeita ei mies viitsi… tai koeta nyt perustaa itsellesi tulevaisuus tuon repun avulla, saat nähdä miten käy.

Kun siltä kannalta asiaa katseltiin, täytyi minun myöntää että veljeni oli oikeassa. Rupesin hänelle kauppa-apulaiseksi ja hän lupasi vetää minut vetelästä ylös omille jaloilleni. Tutustuttuani kauppa-asioihin, piti minun saada omahinen puoti ja voitolla sitte rikastuisin. Veljeni antaisi minulle tavaroita ostohintoihin, hankkisi minulle sopivan naimisen j.n.e.

Rintani hopeaisia toiveita täynnä asetuin tiskin taakse. Jo toisena iltana kähmäsin repusta salaa itselleni Kalevalan, luin maailman syntyä ja luin sitä intomielin. Kaikki muu unhottui ja väistyi ajatusteni edestä. Välimmiten tein kauppaa, mutta sotkin rätinkit hukkaan ja sitte töllistelin kuin puolihullu eteeni. Veljeni keksi Kalevalan, suuttui ja paiskasi sen tuleen ja korreksi muuttui rakas kirjani, jonka ojankaivuulla olin hankkinut.

— Olet mieletön nahjus, virkkoi veljeni… ja narri ja…

— Älähän sentään…

— Oo vaiti. Lukeminen työntää sun köyhyyteen.

Hänen käytöksessään ilmausi mahti, joka hyvin sopi rikkaalle maakauppiaalle. Tuon mahdin edessä ei minun auttanut muu kuin pehmentää sisuani ja selkääni — sitte pysyimme sovinnossa jonkun aikaa. Tutustuin kauppatoimiin ja tein huomiota jos jonkinmoisia ja niitä sitte mietiskelin pitkinä talvi-öinä. Useammilla tavaroilla oli kolme hintaa. Ensimmäinen, kallein hinta nylettiin tuiki tuhmilta ja köyhiltä, jotka ostivat pienin määrin, velattomille ja toimeentuleville myötiin tavallisiin hintoihin ja ainoastaan varakkaiden tuttavien kanssa hierottiin sopukauppoja.

Tuommoinen järjestelmä toisin hetkin hyydytteli vertani. Luulin usein hengittäväni kirouksia keuhkoihini ilman verosta ja päivällistä syödessä tuntui väliin siltä kuin olisi leipä, jota hampaani purivat, huljutettu ja käristetty suuressa hikikattilassa, johon kattilaan kaikki köyhät juoksuttivat hikeänsä.

Kun sitte tulin tuntemaan ostohinnat, aloin arvelemaan, ett'ei luontoni soveltunut kauppatoimiin. Voitto oli mielestäni liian suuri, järjestelmä jumalaton ja itse työ henkisesti uuvuttavaa. Miettiä pelkkää rahallista voittoa tänäpänä, huomenna, aina… siihen ei henkeni tyytynyt.

Hintajärjestelmä enin piinasi tuntoani. Aloin rikkomaan sitä ensin salaa, sitte julkisesti. Myöskin kähmäilin repusta kirjoja tuontuostakin. Kovimpina tyytymättömyyden hetkinä lausuilin halveksivia ajatuksia ihmiselämästä ja rohkeninpa kerran lausua veljelleni päin silmiä, että hän minun mielestäni oli jonkinlainen surkea irvikuva. Kun kumpainenkaan emme antaneet hiukkaakaan tinkiä mielipiteistämme, muodostui välimme kovin piukaksi ja eräänä tyytymättömyyden hetkenä päättyi sanailumme siten, että minä otin repun selkääni ja läksin astuskelemaan maantietä pitkin. Mitään määrättyä suuntaa ei matkallani ollut, astelinpahan vaan tietä pitkin, astelin ja ajattelin tuonne ja tänne. Tunsin miten tyytymättömyyden henki kalvoi rintaani, miten yksinäisyyden musta enkeli halaili kylmillä käsivarsillaan heikonpuolista vartaloani.

Tietä astuissani tuli pappila vastaan. Poikkesin sinne sisään — ja rupesin kirkkoherralle rengiksi.

Kolme kuolettavaa vuotta kului ilman mainittavampia tapauksia. Tyytymättömyyden kalvavaa tulta lauhduttaakseni luin ahkeraan — luin uusia ja vanhoja kirjoja eli poikkeuksetta kaikkia mitä vain käsiini osui. Kyyditellessäni omia ja vieraita herrasväkiä, takerruin aina keskusteluihin, joista sitte riitti tuumailemista ja miettimistä moneksi yöksi ja päiväksi. Usein petyin toiveissani henkilöjen suhteen. Väliin luulin saaneeni hyvänkin otuksen käsiini, mutta kun juttuihin käytiin käsiksi, jäi henkeni yhtä kovaan janoon kuin ennenkin.

Kummana kapineena minua kuitenkin jo pidettiin kotonakin ja kirkkoherran kirjastoon oli minulla jo ensi vuonna vapaa pääsy. Kolmantena sitte sattui pieni tapaus, joka käänsi purteni keulan uusille vehreämmille vesille. Oli muuan pyhäpäivä ja minä istuin puutarhassa, kädessäni oli harmaa paperi, johon oli nokea töhritty ja polvellani oli Kiven valitut teokset. Luin juuri nerokkaan runoilijan synkeän surullista elämäkertaa, kun kuulin nuorimman ryökynän äänen selkäni takaa…

— Kenen kuva tuo?

— Äitini.

— Ja kuka on piirtänyt…?

— Sipi itse.

— Mutta eihän Sipi muistakaan äitiään.

— Ei… yhdeksän-vuotiaan poikanulikan vilkas mielikuvitus sen loi.

— Hm, onko Sipi piirrellyt enemmän tuon tapaisia?

— Ei.

— Eikö yhtään?

— Ei yhtään.

Ryökynä otti minulta tuon harmaan paperinpalasen, johon lapsena olin tuhraillut äitini kuvan, ja piti sitä monta päivää luonaan. Sitte minut eräänä sateisena päivänä käskettiin herrasväen luo, liitukynä ja harmaanruskeata kuvaantopaperia tuotiin käteeni. Siihen piti minun kuvata kolme henkilöä, nimittäin kirkkoherran, hänen rouvansa ja nuorimman tyttären. Asennon sain itse valita. Lyhyen miettimisen jälestä sommittelin sen sellaiseksi, että tytär istui vanhusten edessä, oikea etusormi ohimota koskettaen. Kirkkoherralle päättelin panna arkipuvun ylle ja koukkusauvan oikeaan käteen. Rouvalle ajattelin piirtää liinan kaulaan, ylle lyhyenlaisen hameen sekä sovitella hänen kätensä kirkkoherran kainaloon. Hyväksyttyäni suunnitelman ryhdyin työhön joutohetkinä — vetelin viivoja ja tuhrailin varjoa omien mielijohteitteni perusteella.

Koko työn ajan olin mitä onnellisimmassa tilassa. Tunsin usein väläyksen tapaista innostusta sielussani ja yksinäisyyden ja tyytymättömyyden mustat henget näyttivät poistuneen kauas luotani. Oma olentoni oli melkein kuin uponnut unhotukseen.

Syksypuolella sitte kuva valmistui. Kun olin vetänyt viimeisen viivan, loppui onnellinen tilani. Entinen ikävä todellisuus kosketteli olentoani, rintaani kalvoi entistä kipeämmin, tunsin itseni raukemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Kuva ei lainkaan tyydyttänyt mieltäni. Olisin ehkä tehnyt tuhoja sille, joll'ei nuorempi ryökynä olisi vieressäni odottanut silkkipaperin pois ottamista kuvan päältä — jota silmänräpäystä minä kylmin mielin ajattelin.

— Ah, miten mainion elävä ja luonnollinen…

Hän riensi viemään kuvaa vanhuksille.

Se aiottiin asettaa virkahuoneen seinään, mutta siihen en minä suostunut millään ehdolla. Pitkien väittelyjen jälestä ja sitte kun rouva oli taipunut puolelleni, pääsi mielipiteeni voitolle. Kuva asetettiin renkitupaan, minä tein sen ympäri puitteet ja leikkasin lasin päälle. Vieraille sitä usein näytettiin. Ja jos minä satuin olemaan saapuvilla, tarkastettiin minutkin kantapäästä kiireesen asti.

Samana syksynä rupesi aivan odottamatta uusi tulevaisuus kajastamaan silmiini. Kirkkoherra kutsui minut luokseen eräänä iltana ja virkkoi:

— Sipi ei taida olla elämäänsä oikein tyytyväinen.

— No, eihän sitä kukaan taida olla… ainahan ihminen nurisee.

— Niin kyllä… mutta jos Sipi tahtoisi lukea ja oppia enemmän.

— Kyllähän minä tahtoisin. Halu on niin kova.

— Kansakoulunopettaja suostuu ohjaamaan lukujanne.

— Sehän vasta olisi…

— Ja sitte voi Sipi ruveta kyläkoulun opettajaksi.

— Jos tuota näin vanhana oppisi enää,

— Sopisihan koettaa.

— Sopisi.

Rengin töiden ohessa rupesin minä lukemaan kansakoulunopettajan johdannolla. Mieleni nuorentui ja tunsin semmoista henkistä reippautta, ett'en isoon aikaan kaivannut mitään. Opinnot ikäänkuin järjestivät sieluni elämän oikeaan järjestykseen ja panivat sen vierimään määrättyä rataa, mutta radalla kuitenkin huomiot, näkö-alat alituiseen vaihtelivat. Järjestetty lukeminen vaikutti mieli-alaan yhtä terveellisesti kuin sade ja lämmin kevät-oraisiin. Ennen olin poiminut sirpaleita ja katkonaisia tietoja sieltä ja täältä, jotka vaan olivat kiihdyttäneet janoani, mutta nyt rupesin saamaan ehjiä ja kokonaisia kuvia monelta alalta.

Opintojen aikaa kesti puolentoista vuoden vaiheille, sitte purteni keula koski uuden tulevaisuuteni vehreää rantaa — minusta oli tullut kyläkoulun opettaja.

II.

Kirkkoherralta ja hänen perheeltään jäähyväisiä ottaessani silmäni melkein kostuivat. Olisin halusta heille lausunut joitakuita sattuvia sanoja, mutta kieli kangerteli suussani ja ajatukseni pitivät hurjaa mylläkkää. Sieppasin selkääni repun, jonka sisältöä isäntäväkeni olivat eron hetkellä tuntuvasti lisänneet, ja peräydyin ovesta ulos. Vasta maantietä astellessani tasaantui mieleni. Pelko ja epäilys miten menestyisin uudessa toimessani, valelivat kylmää vettä olentoni yli, ja vähitellen rauhoituin. Tavoittelin kylmäverisyyttä ja punniskelin järkiperäisesti mennyttä elämääni, nykyisyyttäni, tulevaisuuttani.

Opetustoimeen sitte kiinnyin kokonaan. Omien tietojeni suuruus alkoi kutistumaan turhan pieneksi ja usein tuntui siltä kuin ei olisi enää hituistakaan jälellä kaikesta siitä mitä olin ahmien lukenut. Kuitenkin tuntui tilani paljo onnellisemmaksi entistä. Elämäni tarkoitus, joka näihin saakka oli ollut hämärä ja epäselvä, alkoi vähitellen väikkyä silmiini ehjäpiirteisempänä ja monet arvoitukset, joiden perille en luullut eläessäni pääseväni, selvenivät itsekseen. Minulla oli nyt oma asemani ja oma tehtäväni yhteiskunnassa.

Köyhiin oppilaihin kiinnyin lujemmin, vaikka en tosin siltä rikkaita vihannut. Mutta tunteitteni laineet eivät heitä neuvoessa ja opettaessa tuntuneet niin lämpöisiltä kuin olisin suonut. Ääneeni ja sanoihini tuli väkisinkin toinen väre ja usein sain säikähtää salaista välinpitämättömyyttäni heitä kohtaan.

Ihmiset kohtelivat minua ylimalkaan hyvänpuoleisesti. Mutta siihen lie vaikuttanut muukin kuin oma olentoni ja asemani. Puheluissa tulin usein huomaamaan, että minun olkani takaa pilkisti veljeni, joka oli rikas maakauppias ja kahden talon omistaja — ja ihmeekseni pilkisti se usein semmoistenkin henkilöjen silmiin, joista olin vallan toisia ajatellut. Onneani ei tuommoinen asianhaara kuitenkaan häirinnyt, mutta usein se minussa herätti halveksumista ihmisiä kohtaan ja ehkä myöskin hetkellistä katkeruutta kaikkea rikkautta kohtaan.

Lukemishaluani sain nyt mielin määrin tyydyttää. Hätiköiminen ja pintapuolisuus oli ainoa mörkö, jota sillä alalla täydyin pelätä. Jotta en hutiloisi luvuissani, otin uudestaan käsille opettajan johdannolla lukemani aineet ja laventelin niitä. Sitte vähitellen alottelin lukemaan omin päin. Ostin fysikan ja siveysopin oppikirjat. Aineiden uutuus minua viehätti siihen määrään, ett'en taasenkaan kaivannut mitään. Olin onnellinen ja tyytyväinen itseni ja ympäristöni kanssa. Kun vaan ajatuksillani oli uutta, miellyttävää työtä, en tuntenut yksinäisyyttä enkä tyytymättömyyttä.

Tähän saakka ei minulla ollut ketään naistuttavaa. Tytöt, joiden pariin olin joutunut, eivät olleet tehneet minuun pienintäkään vaikutusta — ei ainakaan lemmentunteen suhteen. Heissä aina löytyi joku ominaisuus, joka vaikutti jäädyttävästi sydämmeeni. Melkein jo tulin siihen päätökseen, ett'ei mielehistäni maan päällä löydykään.

Toisena opettajavuotena sain yhden lukupiirin entisten lisäksi — erään pienen sivukylän. Se oli kaukana kirkolta ja sievä järvi levisi sen alipuolella. Tulin sinne kevätpuolella, jolloin kinokset jo alkoivat sulamaan ja järvi luomaan yltään jääpeitettään. Talossa, jossa pidin koulua, oli ystävällinen emäntä, isäntä oli harvapuheinen ja elämässään niin yksinkertainen kuin konsanaankin metsäkylän asukas voi olla. Oppilaita ei ollut täyttä kahtakymmentäkään ja nekin olivat käytökseltään siistiä, hiljaisia.

Koulunpito oli helppoa ja huvittavaa. Ainoa, mikä teki olon ikäväksi, oli sanomalehtien puute. Niitä en nähnyt koko kylässä ainoatakaan, en ainakaan talollisilla, joiden luona satuin käymään. Mökkiläisiä taasen ei näkynyt kylän tienoilla kuin pari kolme. Kerran varmuuden vuoksi virkoin emännälle:

— Tänne kylään ei tule yhtään sanomalehteä.

— Tuleepahan.

— Minne?

— Tuonne sepälle.

— Lukeeko se sanomia, kun on jo vanhakas.

— Eihän se lue, mutta Aini lukee.

— Aini…!

Miten kummanlaisesti tuo nimi vaikutti minuun, en osaa kuvailla. Säpsähdin ikäänkuin olisi joku näkymätön voima koskenut tunteitani tai joku suuri ja tärkeä salaisuus äkkiä paljastunut eteeni.

— Se on kenties käynyt kansakoulua.

— Ei ole, muuten vain on kovin lukuhaluinen.

Emäntä lähetti tytön hakemaan sanomia ja minä rupesin niitä lukemaan, mutta ajatukseni eivät mitenkään tahtoneet pysyä kerällä. Lukiessani jo toisaalta unhotin asiat ja tapaukset ja herettyäni en muistanut iki mitään. Asuinhuoneeni ilma tuntui rasittavan ummehtuneelta, koko elämäni oudolta. Karkoittaakseni luotani yksinäisyyden ja tyytymättömyyden mustia henkiä, lähdin ulos kävelemään. Palattuani oli mielentilani paljo keveämpi, valvoin myöhään iltaan sanomalehtien ääressä. Seuraavana päivänä alkoi taas tavallinen meno. Helppo koulunpito huvitti minua, mutta illoin ja väliin opetustunneillakin olin hajamielinen. Ainin nimeä kuulin lasten ja aikaihmistenkin usein mainitsevan — ja nimen mainitseminen vaikutti minuun kuin kaunis soitanto. Olisin kuunnellut sitä miten usein tahansa.

Viikon loppupuolella menin itse käymään sepän luona. Asiani oli viedä vanhat sanomalehdet pois ja tuoda uusia sijaan. Aini oli yksin tuvassa, kun astuin sisään. Hän istui ompelukoneen vieressä, liedessä kiehui illallinen. Lausuin hyvän illan ja menin tervehtimään häntä. Mitään erityistä kauneutta en hänessä huomannut. Kasvojen iho oli enemmän tumma, silmäripset olivat pitkät, vartalo hoikka.

— Miten vanha olet? kysyin minä, suoraan sinutellen häntä, kuten tapani oli vertaisteni kanssa.

— Yhdeksäntoista.

— Ja äitisi on kuollut.

— On, kolme vuotta sitten.

— Ja nyt hoitelet isäsi taloutta.

— Niin…

Hän meni ja kohensi tulta padan alle, asettui sitte jälleen koneen viereen istumaan.

— Eikö tämmöinen syrjäkylä tunnu ikävältä?

— Ei, vastasin minä… täällä olen viihtynyt paremmin kuin missään muualla.

— Tosiaanko, ihmetteli hän ja tummille kasvoilleen ilmausi suoravainen hymy.

Sitte keskustelumme ohjautui sanomalehtiin ja lukemiseen yleensä. Luettelin kirjavarastoni ja ilokseni oli niiden joukossa monta kirjaa, joita hän ei ollut lukenut.

Jutellessamme vierivät minutit nopeaan ja ilta oli jo mailla, kun nousin lähtemään. Ovessa tuli seppä vastaani. Hän oli iloinen ja kovajäntereinen mies, vaikka jo vanhuuden puolella ijän suhteen.

— Teistä ei olisi sepäksi, virkkoi hän puristaissaan rautakourallaan pientä kättäni… eipä hiidessä olisikaan.

— Ehkä sentään kellosepäksi.

— No jos siksi, mutta ei ainakaan rautasepäksi.

Käyntini sepän Ainin luona ei jäänyt yhteen kertaan, päinvastoin tuli niitä tehdyksi mahdollisimman tiheään. Vierailu hänen luonaan vaikutti suuresti henkiseen elämääni. Minussa tapahtui jonkinlainen uudistus, joka tuntui ihmeen suloiselta, raitistuttavalta. Vanhat asiat, joihin olin jo aikoja sitte väsähtänyt, kyllääntynyt, alkoivat tulla viehätystä täyteen ja usein henkeni nyt löysi nautintoa siinä, jossa en ennen huomannut muuta kuin pelkkää tyhjyyttä, ikävyyttä. Elin nyt elämää varten enkä pelkältään kuluttaakseni luotuja päiviä iltaan, kuten ennen usein olin tehnyt. Jonkun verran työtä sain tehdä ennenkun Aini suostui puolestaan heittämään teitittelemiset järveen. Mutta kylläpä työ maksoikin vaivan. Mitään niin suloista eivät korvani ennen olleet kuulleet. Kun Ainin huulilta kuulin Sipi tai "sinä", värähteli koko ruumiini, ja niiden sanojen edestä olisin tyytyväisenä astunut vaikka mestauslavalle, jos sitä oltaisiin vaadittu.

Kun ne kuusi viikkoa, jotka siellä pidin koulua, olivat kuluneet lappuun, alkoi minulle kesäloma. Kirjansitojan työtä, jota harjoittelin sivuammattina, oli keräytynyt talven kuluessa vahvasti. Tärkeimmät sitoumukset suoritin kolmessa viikossa — sitte löysin itseni maantieltä. Selässäni oli nahkainen reppu, kädessäni koukkusauva. Matkani suunta kiersi kaukaiseen syrjäkylään, jonka alapuolella oli sievä järvi. Talossa, josta olin keväillä koulua pitänyt, sain melkein ilmaiseksi huoneen asuakseni. Ilmoitin viipyväni aina pari viikkoa erälläni kalastelemassa, vetelehtimässä. Sitte lähdin Ainia tapaamaan. Tuloni oli aivan odottamaton ja tyttö pahoin punastui, kun vartaloni ilmautui kynnykselle.

— Minne olet menossa?

— En minnekään… tänne vaan tulin, kun täällä viihdyn paremmin kuin muualla.

— Ihanko koko kesäksi?

— Niin on aikomus. Töiden vuoksi kuitenkin täydyn kerran kuussa poistua viikoksi tai kahdeksi. Verstaani näetsä jäi sinne.

— Eikö sitä voisi muuttaa?… no ei suinkaan…

Aini punastui vielä enemmän, kun huomasi häiriössään ilmaisseensa ehkä liian paljo. Minua tuo punastuminen kovin miellytti.

— Voipi sitä kyllä siirtää, jos vaan…

— Istuhan toki, keskeytti Aini… näyt olevan kovin palavissasi.

— Kyllähän sitä näin kuumalla…

Istuin rahille. Olentoni ikäänkuin imi itseensä huoneen ilmaa ja silmäni nauttivat jokaisesta esineestä, jonka lähelläni näin.

— Mitä sinulla on kädessäsi, kun niin varovasti pitelet sitä?

— … On lahja sinulle.

— Minulleko? Näytä…

Aini rupesi avaamaan ohutta pakettia, otti paperin toisensa perään sen ympäriltä pois ja sitä tehdessä kädet näyttivät vapisevan pelkästä uteliaisuudesta. Viho viimeinkin sormet pääsivät koskemaan valkoiseksi kiilloitettua kehystä ja silmäin eteen levisi yhdeksäntoista vuotiaan neidon kuva, liitukynällä piirretty vaaleahkoon kuvaantopaperiin. Vartalo oli hoikka ja rinnan röyhellykset niin aistikkaasti sievennetyt, että kaikki kiihoittava kauneus oli jäljettömiin hukkunut.

— Tunnetko kuka se on?

— Sipi… hyvä Sipi!

Aini loi minuun katseen, joka ilmaisi miten onnellinen hän oli lahjan johdosta. Silmät loistivat niin sydämmellisesti ja huulien hymy ihan rusotti ilosta. Asetettuaan kuvan pöydälle haarikon nojaan, katseli hän sitä lähempää ja kauvempaa, jopa vihdoin viimein sivuiltakin. Sitte hän rupesi nauramaan ääneen…

— Miten aijot viettää täällä aikojasi?

— Luen, kalastelen… ja käyn luonasi usein.

— Niin tosiaankin, se sopii hyvin… minullakin on sitte paljo hauskempi.

Aini otti kangasta ja sakset käsille — hän oli kylän ompelija.

— Lue jotakin keveätä, pyysi hän minua… vai tekeekö mielesi järvelle?

— En minä yksin, mutta jos sinä…

— Toisella erällä… tämän röijyn on kiire.

Ainin puuhatessa työtään, rupesin minä lukemaan nuorison neuvonantajata. Kun sattui joku kappale, joka erittäin miellytti Ainia, pyysi hän, että lukisin sen toiseen ja kolmanteen kertaan. Siihen minäkin olin halukas, sillä lukemisen suhteen erittäin pelkäsin kaikkea hutiloimista.

III.

Kun selitin sepälle, ettei Ainin tarvitse naitunakaan jättää kotiaan, suostui hän liittoomme — ja sillä oli onneni vahva perustus laskettu. Tyytymättömyyden ja yksinäisyyden mustilla hengillä ei ole minun suhteeni enää mitään sanomista. Mieleni on reipas, kun lähden reppuneni ja koukkusauvoineni kotoa pois virkaani hoitamaan ja kun illoin yksin istun kirjan ääressä, ei yksinäisyyden tunne voi tunkeutua sydämmeeni. Kotiin jääneen vaimoni kuva täyttää nimittäin sydämmeni joka sopukan eikä päästä sinne mitään outoja, vieraita tunteita, jotka haitallisesti vaikuttaisivat mieleni tilaan.

Kirjansitojan toimen ohessa olen ruvennut kaupustelemaan kansantajuista, helppohintaista kirjallisuutta. Voitto ei ole suuri, mutta jonkun pennin lisä siitäkin on talouteemme. Sitäpaitse, kun kirjallisuus yleensä on minulle kovin rakas, en katso suurin aineellisiin etuihin. On siinäkin jo palkintoa, kun saan olla joka päivä tekemisissä kirjain eli lempilasteni kanssa. Pelkkä kirjan näkeminen jo saattaa minut hyvälle tuulelle ja — vaimoani lukuunottamatta — en kenenkään tuttavuuteen pyri niin innokkaasti kuin kirjain. Painomusteen tuhraus minut pitää puustavin mukaan hengissä.

Veljeni on rikastunut uposti ja rikastuu yhä vielä. Hänen lapsensa käyvät herrasväen kuosiin puettuna ja vaimollaan on kirjavia sulkia hatussa. Emme käy toistemme luona ja kun maantiellä satumme vastakkain, käy puheemme lyhyesti — meillä on kummallakin omat, erilaiset mielitekomme. Kerran veljeni esitteli minulle, että muuttaisin kirkolle ja avaisin siellä kangaskaupan. Siihen voisin mukavasti yhdistää paperi- ja kirjakaupan ja ehkä vielä jonkun muunkin liikkeen haaran. Hyväksyin kyllä hänen tuumansa aatteiden suhteen hyväksi, mutta ainakaan niin kauan kuin Ainin isä elää, on se mahdoton käytännössä toteuttaa. Sitte vastaisuudessa ja kun olen enemmän kyllääntynyt kyläkoulun opettajan työhön, voi tuumasta tulla tosi.

Aini on ruvennut pitämään kylän lapsille pyhäkoulua. Häntäkin huvittaa opetustoimi ja minä olen ylpeä, kun kykenen antamaan hänelle opetusopillisia neuvoja. Kun läheisimmillä lukupiireillä ollessani pistäyn kotona, kertoo hän minulle huomioistaan, kokemuksistaan, ja silloin on minun vuoroni oppia häneltä.

Kenenkään kuolevaisen kanssa en vaihettaisi kohtaloani. En luopuisi asemastani, vaikka eteeni tuotaisi kaikki kulta ja hopea, mitä maailmassa löytyy. Reppuineni ja koukkusauvoineni astellessani kaukaista syrjäkylää kohden, olen onnellisempi ruhtinaita ja maan valtiaita.

Elämä kokonaisuudessaan viehättää minua. Harmaa vuoren selkä, hiilenpalanen, kurjan näköinen paimenpoika, maankuljeksija… kaikki kiinnittää huomiotani ja kaikki antaa minulle täysin sylin miettimisen aihetta. Ei kulu yhtään hetkeä, jolloin ei ajatukseni tunkisi tähän tai tuohon kohtaan ja aina löytyy sieltä jotaki uutta, jota en ennen huomainnut, aina on tämänpäiväinen huomioni eilistä terävämpi, täydellisempi.

Aini on onnellinen vaimo ja äiti. Hänen isänsä takoilee pajassa ja luulen ettei ukko vielä vuosikymmeneen luovuta vasaraa nuorempiin käsiin. Minäkin toivon hänelle pitkän jonon elon päiviä, sillä kirkonkylä ja kangaskauppa ei voi hurmata minua hävittämään nykyistä onneani.

Äitini kuvan ympärille olen tehnyt korupuitteet. Salintapaisen huoneuksen peräseinällä rippuu kaksi taulua, toinen esittää vaimoani, toinen äitiäni. Kumpi niistä on minulle rakkaampi, on vaikea itsenikin sanoa. Eikä semmoista kysymystä ajatukseni usein laadikaan. Kun seisahdan taulujen eteen, rapisee kaikki vähäpätöisyys olennostani… ja ainoastaan se, mikä on hyvää, jaloa ja puhdasta, nousee kuohuvirran tavoin sieluuni.

Kaksi valapattoista.

Meidän tuli erota toisistamme huomenna. Siirin piti lähteä Karjalan kankahille ja minun tieni vei Hämeen ylistetyille ahoille. Ihanaksi kuvailtu kansakoulun-opettajan ammatti sarasti kummankin silmissä. Sillä oli hartioilla hopeinen vaippa, rinnassa kunniamerkkejä, ympärillä onnen ja tyytyväisyyden hengettäriä.

Kaunis kuutamo-yö oli taivahisessa sopusoinnussa hellien tunteittemme kanssa.

— Siiri, vannotko pysyväsi uskollisena minulle?

— Vannon. Meitä ei eroita… ei mikään.

— Vuoden kahden kuluttua käymme papin pakinoille.

— Niin… ja sinä vannot puolestasi, ettet ryhdy raittiusseuraan.

— En kuuna päivänä.

Sydämmet täynnä nuoruuden tulista lempeä erosimme toisistamme ja seuraavana päivänä matkustimme eri haaroille, mutta samanlaista hopeavaippaista, kunniakasta tulevaisuutta kohti. Tiemme piti piammiten jälleen yhtymän mukavaksi ruusupoluksi, jonka viertehillä lemmenkukat aina kukkivat tuoreina, lemuavina. Kumpaisellakin virka saman räystään alla, oli toiveittemme huippukohta, mutta jos onni siinä suhteessa alkaa väärää vartta veistämään, perustaa Siiri kotimme tanhualle kutomakoulun tai jonkun muun käytöllisen laitoksen, joka sitte osaltaan lisää kukkien tuoksua polullamme.

Minä sain palkkaa, paitse virallista perunamaata, kahdeksansataa markkaa valtiolta ja sata markkaa kunnalta. Hämeen järkevät ukot eivät suostuneet korottamaan kunnan apua penniäkään suuremmaksi, vaikka tein monta kumarrusta siihen suuntaan. Palkassa oli muka kylliksi nuorelle, perheettömälle miehelle. Muonarengit saivat paljoa vähemmän ja heidän tuli elättää useinkin lukuisa perhe, tehdä työtä kesät talvet. Suomi sitäpaitse on köyhä maa, jonka paras tuki ja turva on tapojen yksinkertaisuus, sekä ylemmissä että alemmissa kerroksissa.

Noin vastailtiin kumarruksiini.

Ryhdyin innokkaasti työhön. Rovasti, johtokunnan esimiehenä, takoi päähäni, että uskonto oli oppiaineiden ydin ja semmoisena siis tärkein, arvokkain. Ettei leväperäisyyttä sen suhteen tapahtuisi, lupasi hän itse käydä kuuntelemassa uskontotunneilla, ja lupauksensa hän pitikin, kuten ainakin kunnon suomalainen. Tyydyttääkseni häntä tein työtä kuin juhta. Käytin Nisseä, Ullmania ja mitä apulähteitä vain sain käsiini. Oppilaani olisivat kyenneet suorittamaan kateketitutkinnon millä hetkellä hyvänsä.

Kevätpuolella tuli tarkastaja salamyhkää kouluun. Suoriuduin hänen kanssaan onnellisesti, kunnes tultiin sisälukuun. Silloin sain hävetä ja punastua. Tuskin pari kolme oppilasta kykeni virheettömästi sisältä lukemaan, kaikki muut takertuivat kuin kärpänen tervaan. Tarkastaja teki ankaran muistutuksen, käskien minut alkamaan alusta. Virheetön, sujuva sisäluku oli opetuksen ensimmäinen ehto. Ilman sitä ei voi mitään pysyväistä rakentaa.

Sinä iltana olin ensimmäisen kerran onneton. Onnettomuuttani lisäsi vielä Siirin kirje, jonka illalla, yksin ja murhemielin istuessani, sain postissa. Siiri kirjoitti:

"Oma Aaponi! Kynäni ei kykene kertomaan miten minulla on hanska, miten nautin elämästä. Täällä vietämme hilpeitä seura-iltoja kaksi kertaa viikossa, väliin kolmekin. Eilen oli 'illatsu' kauppias Tammeliinin luona. Luulen, että olen edellisissä kirjeissäni tykkönään unhottanut mainita hänet. Niin, tunnethan häntä jo seminarin ajoilta. Ellei muistoni petä, tapailitte kutsua häntä toverein kesken 'luurangoksi'. Hän onnistuu käytännön alalla mainiosti. Omailee jo kaksi kauppapuotia, huhuillaanpa lisäksi että talonpojat ovat hänelle suuria summia velassa. Ajattele, että tuo menestys on tapahtunut kahden kolmen vuoden kuluessa. Ei hän ole enää niin laiha kuin ennen ja minun mielestäni on hänessä jotakin filosofin jaloa tyyneyttä. Eilisessä illatsussa lauloin pianon mukasoitolla vanhan lempilauluni: 'Tähdet öisin tuikkivat ja hongat huminoivat'. Tiedät miten hyvin se sopii sekä äänivaroihini että tunteisiini. Mukasoinnun kertaus: 'hongat huminoivat' — ja ehkäpä äänenikin — nosti myrskyisen käsientaputuksen. Kauppias Tammeliini tuli pianon viereen ja…"

Enempää ei kiihtyneet hermoni jaksaneet sulattaa.

Kuukauden ajan olin odottanut kirjettä Siiriltä, odottanut joka päivä, joka ilta ja nyt… Tunsinhan minä sen mainion Tammeliinin, tunsin luita ja suonia myöten. Hän oli tullut sananlaskuksi kaupungissa. Kävelee kuin Tammeliini, hymyilee kuin Tammelini, on perinpohjainen kuin Tammeliini, sanottiin kun tahdottiin tehdä ivaa tai loukata jotakuta toveria. Monia vuosia hän tutki tieteitä, ollen oppilaitoksen ja kaupunkilaisten hupina. Sai vihdoin opettajakunnalta yksimielisen vakuutuksen, ettei onnen aurinko hänelle ikipäivinä koita opettajan uralla. Kykenemättömyys suorittamaan toisen luokan kurssia kahdessakaan vuodessa oli pätevä peruste opettajiston vakuutukselle. Silloin Tammeliini paiskasi kirjan kiinni, sanoen ainaiset hyvästit seminarille, tovereille, kaupungille. Tulliportin luona oli hän noussut seisomaan rattailla ja hattuaan kohottaen virkkanut Alkibiadeen mainiot sanat: Tahdon näyttää, että vielä elän!

Ja tuosta samaisesta Tammeliinista kehtaa Siiri nyt kirjoitella. Nuo illatsut nyt hurmaavat häntä. Ei yhtään riviä kirjeessä — alkua ja loppua lukuunottamatta — jota kehtaisi tunnustaa kullan kirjoittamaksi… ei ainoatakaan. Opettajatoimesta, oppilaista, kokemuksista, erhetyksistä eli kaikesta siitä, joka pitäisi olla lähinnä sydäntä, ei mainitakaan.

Otin kirjepaperia esille ja kyhäsin ankaran kirjeen Siirille. Sitte menin maata ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut jäseniin. Ajatukset työskentelivät kuin sepän ahjo, katkeroittunut mieli pyrki puhkeemaan kyyneleiksi. Nousin ylös, kävelin lattialla siksi että rintaani rupesi huojistamaan. Siiri oli vielä nuori, kokematon ja lapsellinen. Oliko ihme, että elämä seminarin piinan jälestä tuntui makealta, lumoavalta. Aika kyllä avaa silmät näkemään tuon tyhjyyden, jota nyt hurmaten ihailee. Kun kasvaa enemmän kokemusta, terästyy sielun silmäkin… ja mitä Tammeliiniin tulee niin… hm… hän on Tammeliini. Ja Siiri on oma, uskollinen kultani.

Otin tuon onnettoman kirjeen ylös lattialta, luin sen uudestaan, tyynesti ja hymyillen niinkuin olisi se ollut viisi-vuotiaan siskoni kyhäämä. Revittyäni vihapäissä kirjoittamani kirjeen sadoiksi kappaleiksi, menin uudelleen maata. Pääsin helposti uneen. Aamulla tunsin uutta intoa, uutta elämän halua. Alotin työni alusta. Uskonnon ohessa pänttäsimme sisälukua ja lausuntoa kuin urakkamiehet. Oppilaat edistyivät ja minä olin tyytyväinen. Palvelustyttöni tosin saatti paljo kotoista harmia ja ikävyyttä. Hän oli puoleksi kesy olento, jonka suurin ilo oli tehdä kaikki työt nurinpäin. Koin kärsivällisyydellä neuvoa ja opettaa häntä siisteyteen, säännöllisyyteen, vaikka usein olin joutua epätoivoon. Hänellä oli hirmuisen huono muisti kaikkien järjestys- ja siisteysohjeiden suhteen, mutta kova himo leikkimään oppilaiden kanssa kaiket aamut ja välitunnit.

Elellessäni jouduin vähitellen tuttavuuteen ympäristön kanssa. Kummakseni ja ilokseni huomasin, että melkein jokaisella ihmisellä oli toivomuksia ja vaatimuksia koulun suhteen. Kauppias, läheisin naapurini piti laskentotaitoa ihmiskunnan suurimpana siunauksena. Sitä tarvitaan käytännöllisessä elämässä enin ja siitä lähtee yksityiselle suurin hyöty. Tietysti koin tyydyttää häntä. Ylemmillä osastoilla hikoilimme vaikeiden korko-, alennus- ja päätöslaskujen kanssa, alemmilla osastoilla harjoittelimme päässälaskentoa semmoisella näppäryydellä, että itsekin jouduin ihmetyksiin.

Sitte tulin tuntemaan tuomiokunnan valtiopäivämiehen. Hän oli kantapäästä kiireesen asti isänmallinen ja pani siis semmoisena suurimman arvon äidinkielelle ja historialle, ylistellen niiden kehittävää vaikutusta pilviin saakka. Hänen toivomuksiaan en voinut jättää huomioon ottamatta. Rupesin kovasti harrastamaan kirjallisia harjoitelmia ja ostin itselleni Weberin historian ja Yrjö-Koskisen Nuijasodan ja Johtavat aatteet. Luonnontiede ja laulu oli omia lempiaineitani ja kun vielä eräs hienompaan kerrokseen kuuluva rouva huomautti minulle maantieteen merkitystä ulkonaisen sivistyksen suhteen — jonka huomautuksen tietysti otin varteen — voin verrata kouluani täydessä vauhdissa kulkevaan junaan. Itse minä olin veturina, joka ähkien ja puhkien kiskoin perässäni pitkää vaunujonoa, sillä lohdullisella tiedolla että kaikki edistys riippuu minusta ja yksin minusta.

Edeltäjäni oli ollut jäykkä ja itsepintainen mies, joka ei ollut suvainnut sivullisten sekautumista opettajan pyhälle alalle. Hän oli nopannut nenälle kaikkia vaatijoita, kaikella sillä rohkeudella, jonka monet virkavuodet ja pitkällinen kokemus opettajalle antavat. Toisin minun laitani. Minä olin nuori ja koevuosiksi valittu, minun täytyi olla notkeampi. Saavutinkin pian pitäjäläisten suosion. Minuun olivat kaikki tyytyväisiä… paitse yhtä ainoata.

Se oli muuan upporikas nahkuri, joka asui sadan metrin päässä koulusta. Hän oli ennen ollut patajuoppo, mutta sitte ruvennut raittiusmieheksi ja semmoisena rikastunut pitäjän mahtavimpien rinnalle. Kelpo mies kaikinpuolin, jopa muutamilla erityisaloilla laveatietoinenkin, mutta onneton raittiusinto synkisti välimme. Hän tahtoi valaa kaikki ihmiset saman kaavan lävitse ja ennen muita minut, joka olin nuori, innokas ja siis juuri omiaan raittiusapostoliksi. Kävin hänen luonaan usein, sillä kohtalon kultaiset langat olivat kutoutuneet sille kannalle, että hänellä oli tytär, semmoinen sievä Sulima, joka kesti kunnialla vertailun koko pitäjän neitosten rinnalla ja joka tuli yksin perimään sekä isän pankkikirjat että nahkuriverstaan.

En ollut silmänräpäystäkään uskoton Siirille… hänen kuvaansa kannoin uskollisesti sydämmessäni. Sulima kannatti ylen kiihkeästi raittiusrientoja, käyttäen arkipäivinäkin rinnassaan sininauhaa. Se jo kyllin riitti estämään sydänten lähestymistä. Ivaten hän kerran huomautti minulle miten kummanlainen asentoni oli, kun käytännössä toteutin raittiuspyrintöjä, mutta en uskaltanut yhtyä suulliseen myöntymykseen, joka kuitenkin, aatteen elimelliseen olentoon nähden, oli välttämättömän tärkeä.

Näin aika kului ja tuli toinen kevät. Minä tunsin usein pahoinvointia sekä liiallista uupumista. Kasvoiltani oli kadonnut terve väri ja mieleni pyrki aina olemaan raskas, harmaa. En voinut milloinkaan heittäytyä iloiseksi. Tuntui alituiseen kuin olisi lukemattomat syöpäläiset nakertaneet henkeni voimia, ruumiini oli aina puolisairas. Kun ehtoisin laskeuduin vuoteelle, en voinutkaan nukkua, vaikka luissa tuntui kova väsymys. Aamusilla oli pääni sakea, jäseneni veltot. Kyläillessäni Suliman luona tuli aina aterian jälestä raskas olo ja kova väsymys, vaikka en syönyt likimaihinkaan niin paljon paistia kuin mieleni teki.

Noina surunpäivinä tuli kuitenkin äkkiä viheriä kukkula näkyviin. Luin nimittäin eräänä epätoivon hetkenä sanomalehdistä ilmoituksen, että X—— kunnassa olisi avoinna opettajan ja opettajattaren virka. Kirjoitin kiireesti Siirille, että panisi paperinsa liikkeelle. Toiveet olivat mitä vankimmat. Minulla oli siellä tuttava johtokunnan esimies, jolle aioin kirjoittaa yksityisesti ja mainita mikä tuuli minun ja Siirin välillä käy.

Siiriltä vastausta odotellessa rakentelin taivahan kauneita rakennuksia päivät ja yöt. Onneni oli niin syvä, ettei pohjaa ja vieriä näkynyt lainkaan. Minä saisin itselleni kodin, hauskan kodin, saisin syödä ravitsevaa ruokaa enkä tarvitsisi ikinä riidellä puolikesyn palvelustytön kanssa. Pääsisin puolta vähemmällä työllä, nukkuisin yöni makeasti, tulisin jälleen iloiseksi, kukoistavan väriseksi…!

Kului viikko, kului kaksi ja kolmekin viikkoa, mutta Siirin vastausta ei kuulunut. Kiroillen maamme postilaitosta, kirjoitin uudestaan. Vihdoin tuli vastaus, mutta minkälainen. Siiri kirjoitti miten Tammeliini oli ostanut pitäjän pulskimman maatilan, miten oli ryöstöllä haetuttanut talonpojilta summattomat saatavansa j.n.e. Sivumennen kosketti kirjeen lopussa hakemusehdotukseeni. Ei voinut siihen sillä erällä suostua. Oli kovin mieltynyt paikkakuntaan, ihmisiin, hilpeään seuraelämään. Toivoi etten pahastuisi j.n.e.

Vihani ei enää mennyt ohitse. Kirjoitin ankaran kirjeen, lausuen peittelemättömin sanoin ajatukseni Tammeliinista. Panin Siirille ehdoksi, että hänen piti heti lähettää hakemuskirjansa omaan käteeni, muussa tapauksessa olisi rakkauteni raunioina. Jälkimuistutuksessa vasta muuttausin valittavaan ja vienoon sävellajiin. Muistutin entisistä kuutamo-öistä, huomautin heikosta terveydestäni, puolikesystä palvelustytöstäni, yleisön vaatimuksista, ankarasta työstäni…

Kun olin pannut kirjeen postiin, tuntui sielussani toivehikkaammalta. Olin näkevinäni, miten Siiri, kirjeen saatuaan pillahtaa itkuun, tuhrii arkin, toisen ja vasta kolmannella herkee käsi vapisemasta. Tekee sitte suuren kuvertin, sulkee sisään hakemuskirjan, kopiat ja kirjoittaa kuoreen minun nimeni, mutta äkeissään kuin on ankaran kirjeeni johdosta, ei lähetä riviäkään mukana.

— Minun Siiri kultani…!

Lukukausi ehti loppuun, yleiset tutkinnot olivat pidetyt, mutta vieläkään ei tullut Siiriltä suurikuorista kirjettä. Olin vähällä menettää järkeni, sillä hakemusaikaa ei enää riittänyt kuin muuan päivä.

Vihdoinkin sitte tuli kirje sanomalehtien välissä, mutta se oli tavallinen pieni kirje. Sisässä tuntui jotaki kovaa, joka pani sydämmeni vapisemaan. Se oli kultareunainen kihlakortti, semmoinen kapea vinosuunnikas, jossa seisoi: Siiri Saukkonen ja Maksmilian Tammeliini.

Huone rupesi pyörimään silmissäni, maailma hyppi mullin mallin. Häpesin itseäni, Siiriä, kihlakorttia… ja sydämmeni oli haljeta pelkästä harmista. Houkka en ollut osannut varoa itselleni arsenikia tai revolveria tai… Yksi annos, yksi pamaus, ja hyvästi kavala maailma, kavala Siiri!

— Sinä maailman mainio Tammeliini, sinä…

Vaivuin sohvalle istumaan häpeäpainoni alle. Tuijotin synkästi eteeni, miettien miten sopivimmasti ja kunniakkaammasti lähteä etsimään uutta planeetia, jonka asujamet eivät tuntisi nimeksikään vilppiä, viekkautta. Jos upottaisin itseni järveen, epäiltäisiin minun olleen mielipuolena, jos menisin hirteen, pilaisin koulurakennuksen hyvän maineen, jos avaisin suoneni, sanottaisiin minua paatuneeksi piruksi. Ei, moiset kulkuneuvot eivät kelpaa. Pitää keksiäkseni jotakin, joka on samalla jaloa ja runollista.

— … Iltaa. Miten veli jaksaa?

Apteekari, ruotsikiihkoinen keikkari, seisoi edessäni, hieno puku yllä, havannalainen sikari suussa.

— Kiitos, hyvin. Paina puuta.

Apteekari istui viereeni sohvalle, katsellen jonkinmoisella säälillä yksinkertaista huonettani, jossa kaikki oli niin köyhän näköistä, koditonta.

— Lämmin kesä kuin Itaaliassa.

— Niin kovasti lämmin, vastasin minä.

— Muistaako veli kenen syntymäpäivä on tänään?

— Kyllä, hyvin…

— Sitä vietetään vanhaan tapaan… ainoastaan vapaat poikamiehet ovat mahdollisia… veli on tervetullut.

— Kiitos… mihin aikaan?

— Seitsemän seutuvilla.

— Siis noin tunnin kuluttua.

— Niin juuri.

Apteekari lähti, jättäen huoneeseeni hienohajuisen sikarin savun. Revolveri, arsenikki ja muut.. sentapaiset ajatukset poistuivat aivoistani kauniisti. Asian koomillinen puoli käänsi kylkensä näkyviin ja minä rupesin toisella silmälläni nauramaan, kun toinen vuoti kyyneleitä. Siiri Tammeliinin morsiamena, vaimona… minun suloinen Siirini! Olipa heikkarin onni, että tuo ruotsikiihkoinen keikkari tuli muistuttamaan syntymäpäivästään, muuten olisin ehkä tullut mielipuoleksi ennen auringon laskua.

Siistittyäni lähdin pitoihin, toinen silmäni oli naurussa, toisen vuotaissa kyyneleitä. Vanhainpoikain komplotti oli jo koossa. Höyryäväin maljain ääressä istui siellä, paitse päivän sankaria, oluenpanija ja nimismies ja lukkari. Nesteen jumalattaret olivat jo siroitelleet ilon ja onnen kukkia heidän sydämmiinsä… jokaisella oli jo nokassa yksi lasi liiemmäksi.

— Terve tuloa. Minä pelkään että veli potee rintatautia.

— Eikähän mitä.

Siirryin punssimaljan ääreen ja esitin kaunopuheliaasti päivän merkityksen. Heti ensimmäisen lasin jälestä tuntui ruumiissani suloinen hyvinvointi, aivan kuin olisi äkkiä nyhdetty leuastani kipeä hammas tai joku muu pakottava luu.

— Maljamme, veikkoset…

Jokainen lasi, jonka kaadoin kurkustani alas, huuhtoi mieltäni keveämmäksi, jokainen punssipisara nuorrutti vertani, jokaisen maljan jälestä levisi uusi panoraama eteeni. Tähän asti olin ollut houkka narri, mutta tästä lähin muutun mieleväksi. Tästä lähin käytän terveen järjen yksinkertaista laskutapaa, annan palttua kuutamoöille, lempilauluille ja annanpa palttua Nisselle, Weberille ja… Tästä lähin olen ihminen, jolla on myös hiukkasen vaatimuksiakin eikä pelkältään velvollisuuksia. Tästä lähin tulee pantavaksi oma suu kontin suuta lähemmäksi. Ja Siiri…! Niin eläköön Siiri ja luuranko! Löydän vielä minäkin oman kylkiluuni, löydän maarkin.

— Maljamme veikkoset.

Oluenpanija puhui ruotsia minun kiusallani. Hän oli virkamiehen lapsia, minä olin alhaista syntyperää, mökin poika. Veljeni ja siskoni konttuivat lumikinokseen köyhänä vuotena ja minä kävin mieroa…

— Puhutaan suomea… kun ollaan Suomessa.

— Veli ei taida kehuttavasti osata ruotsinkieltä.

— En osaa, enkä tahdokaan osata. Se on liian hienoa mökin pojalle.

— Tyynny veikkonen, sopersi lukkari salaa korvaani. Näethän että olemme alakynnessä. Noita on kolme.

— Olkoon vaikka kolmekymmentä. Näethän sitä paitse, että nimismies jo hankkii nukkumaan.

Väkäpuhe sammui kuitenkin suuremmatta kolinatta ja entinen puolivirallinen ystävyys pääsi voitolle. Nimismiehen uneliaisuus tarttui lukkariin ja hänenkin päänsä vaipui sohvan kulmalle. Kolmesin pidimme pitoja puoliyöhön asti.

— Ja nyt, hyvät veikot, virkoin minä, nousten seisomaan, nyt juokaamme lähtömalja ja laulakaamme:

Näin on häitä häilättihin, Näin on häitä juotiin, Lopuss' ei viel'…

— Renttulauluja, virkkoi oluenpanija riidanhaluisesti, mongolein raakamaisia renkutuksia.

— Mitä, häh? Mitä mäkiset, kaljaseppä?

Tuuppasin hänet kumoon tuolineen. Hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta riidanhaluinen kuin oli, niin järnäili yhä vielä riitaa.

Hain käteeni hattuni ja keppini. Lukkarin olisin tuonut mielisti kanssani pois, mutta en saanut pontta hänen jäseniinsä. Hän loikoi sohvalla onnellisen näköisenä, hyräillen Ambrosiuksen kiitosvirttä.

Tulin ulos ja astelin kotia kohden, päätellen että oli viimeinen kerta kuin kävin ruotsikkojen kekkereissä. Aina kerskuilevat suuresta sivistyksestään, niinkuin mistäkin Sammosta, halveksivat minua, vaikka teen osaltani työtä kuin höyryveturi.

Koulun pihalla keksi silmäni kolme sikaa tonkimassa karviaispensaiden juuria. Tiesi miten olivat päässeet aidan lävitse…

— Tiehenne täältä… huis kotiinne…

Juoksutin siat portista ulos aika luikua ja heitin erästä mustaa veitikkaa, joka yritti takaisin koukkuilemaan, kepillä kinttuihin. Sika kiljahti, pelättäen siten erään huviseuran, joka palasi joltakin venematkalta ja jossa enimmäkseen oli vanhoja piikoja ja niiden maitosuita suosikkeja.

Saatuani unesta kiinni, nukuin kauan. Herätessäni oli aurinko jo korkealla ja kahvi oli kylmää kuten tavallisesti ainakin.

— … Huomenta! Älä pahastu vaikka tulen näin…

Nahkuri se oli, joka raskain askelin kävi sänkyäni kohden.

— Ei tee mitään. Hae savuja ja istu.

Vältin katsoa häntä silmiin.

— Miltä nyt tuntuu elämä ja maailma?

— Mitä varten niin?

— No kun eilen oli…

— Apteekarin syntymäpäivä.

— Hm, ja kovat juomingit Onko sinulla vahvat hermot?

— On, yhtä vahvat kuin sinun paras juhtisi.

— No kuule sitte. Ympäri kylää kerrotaan että sinä viime yönä pöllytit apteekaria ja oluenpanijaa kuin turkkilainen.

— Valejuttuja… kerran tuuppasin kumpaakin.

— Ja että löit kolmelta sialta jalat poikki.

— Vale sekin. Erästä mustaa veitikkaa heitin kepillä kinttuihin, kun ei aikonut muuten totella. Siinä kaikki.

— No niin, valeeksi Sulimakin niitä väitti. Etkö käy meillä, siellä on vähän himphamppua…

— Tilikirjoissako?

— Niin.

Lähdimme käymään. Suliman kuva päilyi silmissäni kokonaan uuden valon ympäröimänä. Rupesin poimimaan menneisyydestä yhtä ja toista, joka herätti uudenlaisia tunteita sydämmessäni. Sain saaliiksi monta kultajyvää, joita tähän saakka olin pitänyt arvottomina hiekkakiteinä — kuten narri ainakin. Moni katse juolahti äkkiä muistiini enkä voinut ymmärtää miten olin saattanut noin umpenaan unhottaa ne, miten olin saattanut noin pilvissä kulkea hänen suhteensa.

— … Oikeinko totta?

Sulima loi minuun syvällisen katseen, joka vähitellen suli yhä lämpimämmäksi, lemmekkäämmäksi.

— Varsin totta se on, vastasin minä, kummastellen ääneni värähtelyjä. Pyydän että heti… neulot… sininauhan…

Turhanpäiväinen vala, jonka Siirille vannoin, hääräili kurkussani ja esti sanojani sulavasti tulemasta ilmoille.

— Aivan mielelläni.

Hän haki neulan, lankaa ja ryhtyi työhön.

Sievän kätösen koskennat tunkeutuivat läpi olentoni kuin sähkö-iskut. Tummain silmäin lemmekäs katse pani vereni nopeasti kuohumaan yli reunojensa. Koko ikävä elämäni suli äkkiä kirkkaaksi valopilkuksi, joka hurmasi silmää, sieluani.

— Sulima, minä rakastan sinua.

Sievä kätönen rupesi kovin vapisemaan ja hengitys kiihkeni pikaiseksi.

— Sulima, minä…

— Aapo…!

Minä kiersin käteni vyötäistensä ympäri, vedin hänet syliini ja suutelin häntä.

Samassa raskaat askeleet kuuluivat salinpuolella… ja kamarin ovi työnnettiin auki.

— Siis meidän miehiämme vihdoinkin. Toivotan onnea! Raittiusaate on yksi niitä harvoja aatteita, joiden eteen kannattaa elää ja toimia. Nuorison kasvattajana on sinulla rajattoman laaja vaikutusala, joten meidän sopii iloita…

— Isä, älä toki rupee raittiusesitelmää pitämään, pyysi Sulima.

— En, en toki.

Äskeinen kohtaus oli siksi suloinen, jotta olisin sen päästänyt käsistäni noin tietymättömään tulevaisuuteen, noin ilman mitäkään. Ehdottelin siis Sulimalle pientä kävelyretkeä.

— Soudamme ensin veneellä tuonne salmensuuhun ja kierrämme sieltä karjapolkuja takaisin. Tuletko?

— Kyllä, kun käyn ensin kyökin puolella.

Hetkisen kuluttua Sulima ilmaantui jälleen ovelle, leveälierinen hattu päässä, sievä kansallispuku yllä.

— Tule nyt.

Sieppasin käteeni hattuni ja keppini ja ryntäsin ovesta ulos Suliman perään. Vasta nyt huomasin miten viehättävän kaunis hän oli.

Tapaturma.

Ei sitä kamaluutta ennen oltu huomattukaan, kun ei ollut sattunut omaan kohtaan. Oli niin tavallista ja tuttua, että keväisin meni kylästä joukko nuoria miehiä arvannostoon. Jolla oli ruumiinvirheitä, se vapautettiin, mutta joka oli virheetön ja täytti paksuusmitan, se joutui kruununpalvelukseen, joko reserviin tai pataljoonaan — ei siinä sen kummempaa ollut. Mutta kun se lähenteli omaan kohtaan, tuli Mahtilassa kuumanpuoleiset oltavat. Vanhempi poika Johan Nikolai oli nimittäin joutunut asevelvollis-ikään. Sen nimi oli kuulutettu kirkossa muiden nimien joukossa ja olipa se painettu sanomalehtiä seuraaviin plakaateihinkin. Niissäkin seisoi: Noromäen kylä, Johan Nikolai, talollisenpoika.

Siinäpä se olikin kamala kohta. Ensimmäisinä vuosina, jolloin sotamiehiä ruvettiin ottamaan, oli kutsuntatilaisuuksissa vapaaehtoisia menijöitä valitseman varalle, mutta vuosi vuodelta kutistui niiden luku yhä pienemmäksi ja viimeaikoina oli ihan tavallista, ettei ilmaantunut ainoatakaan vapaata pyrkijää, vaan sai arpa ratkaista reservimiehen sekä kolmivuotisen kohtalon. Ja siinäpä se juuri irvisti vaara. Johan Nikolai oli jäsenten puolesta ehjä, virheetön. Ei ainoatakaan arpea tai naarmua koko miehessä. Vartalo lyhyt, tukeva ja niin ehjätekoinen kuin suinkin olla voi. Siitä ei olisi purkamallakaan löytänyt hutilomaista työtä.

Johan Nikolai huomasi jo olevansa vaaran hampaissa. Sillä edellisenä keväänä ei pitäjän pojilla ollut arvannostoa ollenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Niillä harvoilla nimittäin, jotka kelpasivat. Tarkastuksessa hylättiin rysyttäin miehiä ja kelpoiset sitte vietiin vaaliuurnalle niinkuin surman kitaan. Korkeampi-numeroisia arpoja, jotka oikeuttivat reserviin, ei ollut koko joukossa kuin pari kolme. Eihän siinä onnen sattuma voinut tulla kysymykseenkään. Pataljoona peri poikansa, otti kahdeksasta kelpoisesta osakseen kuusi. Tosin silloinen kutsunta oli nälkävuoden synnynnäisiä ja tuo rysyttäishylkääminen siis suoranainen poikkeus, mutta kukapa tiesi, vaikka silloinen nälkävuosi vaikuttaisi vielä seuraavaankin kutsuntaan, siihen johon Mahtilan Johan Nikolaikin kuului. Entä jos siinäkin on suurin osa mitan täyttämättömiä ja kaikenmoisia hylkyläisiä, joista ei kruunu huoli suiksi surmikseen. Entä jos käy, kuten kävi edellisenä keväänä, ettei jää koko pitäjän pojista kuin pieni valiojoukko kelpoisia. Miten sitte pelastaa nahkansa joutumasta kolmivuotiseksi?

Se oli kamala kohta. Olla neljänuesmanttaalin isäntimänä ja tulla yhtäkkiä kaapatuksi kruununkasarmiin kolmeksi vuotta, juoksemaan rummun mukaan, seisomaan vahtia sateessa ja pakkasessa ja tekemään kunniaa aliupseereille, joiden seassa on entisiä renkimiehiäkin.

Siellä pataljoonassa se oli Romppaisen Ollikin, entinen rapajuoppo. Ennen oli miesten kurjimpia ja nyt ylvästelee kolminauhaisena. Tuuppii harjoituksissa miehiä polviin ja vaatii mukamakin kunniaa tekemään itselleen. Hänenkö edessä Mahtilan Johan Nikolainkin pitäisi varpaisillaan pyörähdellä? Käsi korvan reunalla, jalat suorassa linjassa, rinta röyheänä, vatsa ohuena, hyi toki!

Löytyipä vielä eräs muukin arka kohta, johon pelko pisti vielä viittä kipeämmin. Se kohta oli Ainolan Emma. Ja siihen yhdistyi viisituhatta käteistä, hevonen, nautaeläimiä ja kymmenkunta kuormaa kaikenlaista irtainta. Mutta Emman ympärillä hääri eräs toinenkin, nimittäin Kyösti. Se oli köyhän talon poika, mutta sillä oli vaaleampi tukka kuin Johan Nikolailla ja viekkaammat silmätkin. Oli vielä käytöksessäkin jotakin somaa, joka pani naiset naurusuulle, neidot hymysuulle — ja se se oli vaarallisinta! Mahtilan talo kyllä pysyisi kivijalallaan, vaikka Johan Nikolai joutuisikin kolmeksi vuotta juoksemaan rummun mukaan, mutta Ainolan Emma! Kuka menisi takuusen sen edestä? Ei kukaan. Varsinkin jos Kyöstin onnistuisi vapautua sotapalveluksesta, joka ei lainkaan näyttänyt mahdottomalta, kun otti huomioon nälkävuosien aikuiset olot. Silloin oli syöty Kyöstin kotona hernevarsista ja kaurajauhoista leivottua leipää. Ja sepä se juuri voi vaikuttaa kutsunnassa, kun uumien paksuus pannaan mitan alle. Hoikalta se näytti Kyösti, vaikka kyllä löytyi niitäkin, jotka väittivät että paksuutta kyllä löytyi, vaikka se vain piiloutui vartalon pyöreyteen. Mutta kaikissa tapauksissa oli syytä pelätä, Kyösti oli siksi vaarallinen kilpakosija. Jos se vapautuisi asevelvollisuudesta ja jos Johan Nikolailla olisikin kiero onni, silloin olisi Ainolan Emma mennyttä, se oli kuin kämmenellä. Ja mennyttä olisi ne viisituhatta käteistäkin, ne lehmät ja lampaat ja…

Kipeästi koski uhkaava vaara Mahtilan emäntäänkin. Jota lähemmäksi surman suu joutui, sitä kammottavammalta tuntui. Kruununtakki, jota vihan väkeen aiottiin vetää Johan Nikolain selkään, piinasi ja kiusasi häntä, että ihan oli tulla mielipuoleksi. Koko se sotapalvelus oli hävittömintä herrain juonta. Irtaimelle väestölle se kyllä sopi, niillä kun ei ollut maita eikä mannuja, joista olisi ikävä luopua. Eikä epävarmoja naima-asioitakaan, joissa onni voi pienenkin vastahakoisuuden tautta pyörähtää toisen syliin. Sama kenen pöydältä renki ja mökkiläinen syövät leipänsä; omasta kohdasta ei sitä kuitenkaan ole. Mutta talollisten lapsille ei se sopinut koko sotakomento. Ja varsinkin niin varakkaille kuin Mahtila oli. Eihän Johan Nikolai ollut tottunut taipumaan kenenkään käskyjen mukaan, aina oli saanut pitää oman ällinsä, aina oli saanut käskeä muita. Renkimies on tottunut syntymästään saakka orjamaiseen elämään ja hänelle siis ei sotakomentokaan ole outoa, mutta toista on talollisten lasten… ja varsinkin Johan Nikolain!

— Se on hirveätä, se on kamalata, valitti hän naapurin emännälle, joka usein kävi Mahtilassa vieraisilla, mutta joka useassa asiassa myöskin oli vastakkaista mielipidettä… kun talollisten poikain täytyy mennä sotapalvelukseen. Niillä pitäisi olla vapautus, joilla on talo.

— Mökkiläiset ja irtain väestö tuumivat ihan toisin, vastasi naapurin emäntä, joka ei milloinkaan antanut tinkiä vakuutuksestaan. Heidän mielestään se on talollisille juuri omiaan.

— Minkä edestä?

— No, että oppivat vähän tasa-arvoisuutta. Se niin kernaasti käytännössä unhottuu kaikilta. Mutta lyhyt tukka ja kruunun takki kuuluu pyyhkäisevän jäljettömiin kaikki erotukset.

— Puhutte noin, kun ei satu omaan kohtaanne.

— Kyllä kohta sattuu… ei kestä enää monia vuosia.

— Sotatemppujen tekeminen kuuluu olevan hirveätä. Märkä sija jää lattiaan jalkojen kohdalle.

— Ei oo kaikkia uskomista, mitä hohistaan.

— Ja niin ankaran kovat on lait siellä. Jos luvatta sylkäsee lattialle, niin putkaan oitis.

— Ei oo uskomista kaikkia hohinoita. Romppaisen Ollista on siellä tullut mies, vaikka oli sellainen hurjapää. Ja kehuskelee se olojaan.

— Mutta eihän se ole talollisten lapsia.

— Ei olekaan, myönsi naapurin emäntä.

— Johan Nikolai on tottunut hyvällä oloon ja semmoiselle se juuri…

— Eiköhän tuo tottuisi huonompaankin, on muutkin tottuneet. Sanoi Olli, että siellä on herrojakin joukossa, ison koulun käyneitä.

— Jopahan niitä siellä on. Jos joku juopporatti, joku Ollin tapainen on sattunut sekaan… Onhan teidän Tuomas käynyt läpi kansakoulun, semmoinen se kyllä voi pujottaa itsensä helposti sotaväessä ja missä tahansa. Mutta meidän Johan Nikolai…

— Olisi se sekin saanut käydä kansakoulun päähän asti.

— Olisi kyllä, mutta sitä pidettiin siellä huonompana kuin muita. Sai aina kaikki syyt niskaansa.

— Mitä vielä? Ja naapurin emäntä hymyili, kun muisti miten suurta melua ja surua Mahtilassa oli ollut Johan Nikolain koulunkäynnin tähden. Siitä oli vähällä syntyä käräjäjutut, sekä opettajan että Mahtilan emännän puolelta. Johan Nikolai otettiin koulusta pois ja oli jonkun aikaa semmoistakin hohua, että se piti lähetettämän joko kaupunkiin tai naapuripitäjän kouluun, mutta eivätpä ne hohut teoiksi toteutuneet. Kotiin se jäi ja koulut saivat olla käymättä.

Elettiin siitä päiviä ja viikkoja ja kevät ehti yhä lähemmäksi, ja sen mukana kutsuntapäiväkin, tuo kamala ja uhkaavainen päivä, jonka takana pilkoitti kruunun takki, kasarmi, kivääri, rumpu ja sotatemput. Sen päivän edestä pakeni ilo ja onni Mahtilan talosta käpälämäkeen. Kamala pelko ja suru tuli sijaan. Tuntui aivan siltä, kuin jos oli taivaalla, talon päädyn kohdalla väikkynyt verinen, tuhoa tuottava pyrstötähti, jota ei voinut minnekään paeta ja jota ei voinut millään mahdilla siirtää pois, muille maailmoille, muiden talojen päädyn kohdalle.

Viho viimeisinä hetkinä sitte ryhdyttiin mielettömiin pelastuspuuhiin. Tapettiin suuri emälammas, ja emäntä, jonka aivoista terve järki oli lähtenyt pakosalle, lähti ajamaan nimismiehen luo. Kantoi lampaan kyökkiin, niiasi rouvalle syvään ja pyysi päästä nimismiehen puheille. Vakuutti olevan polttavan tärkeitä asioita. Rouvan välityksellä pääsi hän pian päivällislepoa nauttivan nimismiehen juttusille.

— Noh, miten Noromäen puolella voidaan?

— Meneehän se mukaan. Minä tulin puhumaan vallesmannille, että eikö sitä meidän poikaa voisi vapauttaa sotamieheksi joutumasta.

— Minkä perusteella? — nimismiehen ääni oli siksi ivallinen ja kärtyinen, että Mahtilan emäntä hieman ällistyi.

— Hä tuota, onhan se melkein kuin ainoa.

— Mitä? Eihän se ole ainoa, kun löytyy nuorempikin.

— Mutta sehän on höperö… se voidaan toteen näyttää.

— Ei se auta, ei laki piittaa, jos on höperö tai… Seppälän isäntä sitäpaitse on myöskin Mahtilan poikia.

— Mutta eihän se ole minun poikani.

— Vaikka ei ole… onhan miehenne poika ensimmäisestä naimisesta.

— Mutta kun isä on sokea, veli höperö… eikö ne mitään paina?

— Ei mitään, hyvä emäntä. Jos laki panisi arvoa semmoisille asianhaaroille, jäisivät kasarmit pian autioiksi. Joku toinen voisi vaatia vapautusta sen nojalla, että veli on juoppo, isä vasenkätinen j.n.e. Ymmärrättehän?

— Kyllähän… ja pettyneenä toiveissaan huoahti emäntä syvään ja oli hetkisen vaiti. Ajatukset eivät löytäneet mitään porraspuuta, jonka avulla voisi pelastua. Yhtä syvää, yhtä surkeata tuntui olevan, jos koetti haparoida minne päin tahansa. Eikö vallesmanni voi neuvoa minkäänlaista apua.

— No kyllähän… jos lääkäri löytäisi jonkun ruumiinvirheen ja antaisi todistuksen…

— Tosiaankin! huudahti emäntä, jonka sydämmeen äkkiä toivon valo pilkahti.

Jo seuraavana päivänä ajoi hän kunnanlääkärin luo, vei runsaasti tuomisia ja esitteli asiansa suoraan, unhottamatta mainita että juuri nimismies oli hänet semmoisiin toiminnoihin kehoittanut. Kylmän, kovettuneen näköisenä kuunteli lääkäri. Oli esittäjän suhteen kahden vaiheilla. Ajatteli häntä vuoroin tuiki tuhmaksi, vuoroin tuiki hävyttömäksi. Kun keskustelu sujui pitemmälle, huomasi että emännällä oli molemmat ominaisuudet; olipa vielä eräs kolmaskin lisäksi, nimittäin suunnaton ylpeys. Ominaisuudet olivat kasvettuneet niin lujaan kimppuun, ettei niitä voinut lainkaan eritellä. Kolmesin ne aina nostivat päätään pystöön… ja kilpailivat päästä toistaan korkeammalle.

— Se sylkee usein verta… ja sitä vaivaa usein rinnan-ahdistus ja pyörtymys.

— Onko tuo nyt vain totta? — kysymykseen yhdistyi läpitunkeuva silmäys.

— Herra tohtori, totta se on. Hukka sen perii sotaväessä… ihan onnettomuus.

— Noh, tulkoon luokseni tarkastettavaksi. Sitte saadaan nähdä.

Lääkäri nyökkäsi päätään ja kumartui jälleen kirjansa yli. Mahtilan emäntä ymmärsi asian niin päin, että kaikki oli selväksi puhuttu ja ettei tarvittu muuta kuin tulla noutamaan todistusta, eli semmoista paperia, joka pelastaisi pojan kruunun kynsistä.

Vielä saman päivän ilta-puolella pantiin Johan Nikolai matkalle. Ennen lähtöä tuppaili emäntä hänen päähänsä hyvän joukon neuvoja. Piti näyttää hyvin murheelliselta, sairaalta ja piti hengittää hyvin raskaasti. Ja piti vakuuttaa että on heikko rinta ja että aamusin on sylki verensekaista. Puheiden päätteeksi piti sitten avata lompakko ja…

— Ymmärräthän jo… kyllä se käy hyvin, kun vaan olet rohkea.

Ja Mahtilan emäntä ihan heltyi kyyneliin, ajatellessaan että apu vihdoinkin koitti, kun jo oltiin toivottomuuden kynnyksellä eikä enää luultu päästävän kasarmia pakoon millään inhimillisellä keinolla. Pieni vihjaus nimismieheltä ja tuo verinen pyrstötähti oli siirtäytynyt pois päädyn kohdalta, muutama rivi lääkäriltä ja kruununkynnet eivät uletukaan Johan Nikolaihin. Vihamiehet ja kateelliset eivät saakaan ilakoida. Kaikin saavat ilon sijaan pitkän nenän, niin pitkän, että ylettyy kasarmista Noromäen kujille saakka. Näkevät, mitä rikkaus ja mahti voivat, kun kova tulee. Näkevät miten herratkin asettuvat suurellisten puolelle vaaran hetkenä. Tehköönpä joku muukin talollinen saman tempun kuin hän teki. Menköön lypsämään apua nimismieheltä ja lääkäriltä, esim. Kuivalan emäntä tai joku muukin. Menköönpä! Saavat nähdä ettei olla tuntevinaankaan heitä.

Emäntä joutui kerrassaan onnen haltioihin, vertaillessaan omaa asemaansa lähimpään ympäristöön. Löytyi niin harvalta hänen vertaisiaan. Ainola ja kolme neljä muuta taloa, siinä kaikki ne, jotka ylettyivät Mahtilan tasalle. Muut olivat paljo alempana. Millä suuri velkataakka selässä, millä aromaiset pellot, millä kehnot karjanlaitumet, millä lahot asuinrakennukset, millä isot eläkkeet suoritettavina. Niiltä semmoisilta jouti poikia kruununpalvelukseen. Kuivalan Kyösti ja sen arvoiset joutivat sotaväkeen menemään, tarvitsematta pelätä, ettei leivät tule kotona syödyksi.

Mutta vaikka emäntä noin oli onnen haltioissaan, pistihe pieni levottomuus usein mieleen. Ei tahtonut saada tilojaan tuvassa eikä rakennuksen peräpuolellakaan. Aika tuntui niin sietämättömän pitkältä, että teki mieli lentämään Johan Nikolaita vastaan ja ahmaisemaan ilosanoman oikein kiireesti. Lopulta, kun jo kävi illemmäksi, asettui emäntä ikkunanpieleen, josta näki peltojen poikki kauas maantielle, ja silmäili levähtämättä ulos. Näki ainakin kymmenkunta hevosella-ajajaa kulkevan maantietä, kunnes tunsi Johan Nikolain. Hevonen jätti maata taakseen kuin kilparadalla ja kääntyi kylän lähellä ylös Mahtilaa kohden. Ei ollut enää epäilemistäkään, se oli odotettu. Taneli renki meni alas tallin eteen hevosta riisumaan ja Johan Nikolai lähti käymään rappuja kohden. Jokaisella askeleella, jonka astui, kiihtyi enemmän sydämmen lyönnit…

— Tänne, tule tänne, huusi hän, työntäen kamarin oven auki… no mitä kuului? Luepa nyt se paperi, lue pian, minä olen niin iloissani…

— Lukekoon sitä hiisi… ja Johan Nikolai nauroi ilkeästi, kasvot näyttivät kovin katkerilta.

— Nyt narraat minua… Jo-han Ni-ko-lai.

— Mitä hyötyä sitä olisi, että ilveilisin? Ei asiat yhtään parantuneet.

— Eikö? No vieköön häntä… Eikö se antanutkaan todistusta?

— Ei antanut… ei.

— Mitä sanoi?

— Sanoi että minä kelpaan vaikka hevosväkeen.

— Voi taivahinen! Tottahan muistit tarjota sitä satamarkkasta.

— Muistin maarkin… Johan Nikolain muoto kävi yhä katkerammaksi.

— No eikö huolinut?

— Ei… ei huolinut.

— Mitä sanoi?

— Ei mitään… vaan avasi oven ja…

— … Tuo häpeemätön! Ensin antoi lupauksen ja sitte…

Mahtilan emäntää niin suututti ettei tahtonut voida nahoissaan pysyä. Mokomakin tohtori, kun narraili ihmisiä eikä pitänyt vähääkään lupauksestaan. Kehtasikin kieltäytyä antamasta apuaan, vaikka edellisenä päivänä oli niin myöntyväinen.

— Semmoinen sanansa syöjä! Mikä meitä nyt auttaa Johan Nikolai?

— Sitä en tiedä, en… en. Aikakin on jo niin tärkillä, ettei ehdi enää ajattelemaankaan.

— Niin on… voi mokomaakin tohtoria, millainen tuulihattu se oli.

Lääkäri suurimman syyn sai koko onnettomuudesta, jonka kohtalo oli kutonut Mahtilan vanhemmalle pojalle. Lääkäriä emäntä aina surujensa välipaloiksi ajatuksissaan hammasti, syytäen sen niskoille mahdottomimmatkin otaksumiset, luulot, ja niitä hänen pippurimaisessa mielessään versoi jos jotakin lajia. Harmillisten ajatusten pontena oli aina syytös, ettei se jumalaton antanutkaan pelastuksenpaperia, vaikka ensin lupasi.

Ja niin kului aika. Nuo muutamat päivät, jotka olivat jälellä, kallistuivat hiljalleen iltaa kohti… ja huomenna se jo oli kutsuntapäivä. Emäntä istui kamarissa huokaillen, harmitellen ja valuttaen vettä poskilleen. Olisi suonut kutsuntaherrojen sairastuvan koleraan tai jonkun tulivuoren purkauksen kasarmin tienoille, että olisi pitkittynyt ja mutkittunut koko arvannosto ja siten sivuuttanut sievästi Mahtilan ohi, muiden kohdalle.

Ja tanhualla käveli Johan Nikolai levotonna kuin pahantekijä. Ei puuttunut puheisin koko päivänä kenenkään kanssa eikä käynyt pöytäänkään syöntiaikoina. Iltapuolella sitten meni tallin ylisille, jossa Taneli renki veisteli. Sillä oli taasenkin koiranturkit yllä, kuten oli jo ollut monta aikaa. Leuat vinossa virkkoi hän:

— Sotakin kuuluu olevan tulossa piakkoin.

— Mitä? Sotako? Kuka niin sanoi?

— Kuivalan Kyösti… se on lehdistä lukenut.

— Minne se sota tulee?

— Turkin ja Venäjän välille. Kuuluu Turkki aikovan maksaa vanhat rätingit.

— Tulkoon vaikka kaksi sotaa, ei sinne oppimattomia viedä.

— Velikulta, ne ne juuri viedäänkin ensimmäiseksi. Ja kun rynnätään jotakin vallia vastaan, jossa miestä kaatuu kuin heinää, pannaan nahkapojat etumaiseen riviin, näetsä taitavia säästetään piukimpiin otteluihin, joissa ampumataitoa ja miekkailemista kysytään. Ja nahkapojatkin lajitellaan siten, että kaikkein lyhyemmät työnnetään etumaisiksi. Sotaväessä pitempi on aina arvokkaampi. Kysy järjeltäsi jos epäilet.

Taneli löi puukkonsa seinään ja lähti, leuat vinossa, alas talliin korjaamaan hevoisia. Johan Nikolai jäi yksin ylisille. Istui lavitsalle, jonka edessä oli pölkky ja teräväksi tahottu kirves. Katseli eteensä ja mietti. Äly kyllä myönsi että Tanelin puheet olivat koiranjuttuja, mutta yhä kylmemmäksi ne vetivät jo entiseltäänkin viileän mielen. Sotamies ja sota olivat kuitenkin läheisessä yhteydessä toisiinsa, aivan kuin tuppi ja veitsi tai kirves ja kirveenvarsi. Mitäpäs jos ollakin perää Tanelin puheissa että sota oli tulossa, että vietäisi Suomen pojat tappelukentälle, ja että vietäisi hänkin, neljännesmanttaalin perillinen? Silloin olisi parempi että…

Mutta äkkiä levisikin Johan Nikolain kasvoille ilkkuva ilo… ja hän vavahti kuin kissa, joka on keksinyt hiiren aivan käpäliensä lähellä. Hän katsoi havutukkia ja terävää kirvestä, jotka olivat lavitsan lähellä, suoraan hänen kohdallaan. Yksi ainoa lyönti — ja hän olisi vapautettu! Puoli tai neljännestuumaa joku jäsen lyhemmäksi — ja hän olisi kelpaamaton! Yksi lyönti ja yksi neljännestuuma jotakin jäsentä, esim. etusormea, ja… Johan Nikolai otti kirveen varresta kiinni ja nousi seisomaan. Mutta sydän alkoi samassa jyskyttää, jotta lyönnit tuntuivat kylkiluihin. Ja käsi vapisi ja menetti niin voimansa ettei kyennyt pitämään kirvestä kiinni. Se putosi kolahtaen lattiaan. Johan Nikolai säpsähti ja painui jälleen istumaan rahille. Istui siinä, istui ja mietti. Äkkiä tuli ajatuksiin Ainolan Emma, jonka ympärillä Kyösti härnäili ja silloin taas ruumis vavahti. Lähteä seuraavana päivänä arvannostoon, oli sama kuin panna peliin Emma. Tappio oli yhtä mahdollinen kuin voittokin, melkein mahdollisempikin. Varsinkin jos Kyöstin onnistuisi…

Kolmannen kerran tuntui ruumiissa sävähdys, mutta silloin olikin jo päätös tehty. Johan Nikolai otti käteensä kirveen ja nousi seisomaan. Toisen käden peukalon ja kolme muuta sormea puristi hän nyrkkiin, mutta etusormen työnsi havutukille. Nosti sitte kirvestä kyynärän verran ylös ja likisti silmänsä kiinni. Pieni rusahdus kuului, kun kirves putosi alas, jääden kiinni pölkkyyn. Ei mitään kipua tuntunut. Muutaman sekunnin kuluttua avasi Johan Nikolai silmänsä. Näki miten pillinään veri juoksi oikean käden etusormesta, joka oli toisen taipuman kohdalta poikki. Ihan eroon oli mennyt.

Huutaen täyttä kurkkua lähti hän juoksemaan tupaa kohden. Isä, seitsemännellä kymmenellä oleva sokea vanhus, istui rapuilla, hyväillen höperöä poikaa.

— Mikä nyt hätänä?

— Kirves sattui sormeeni… voi onnettomuutta!

Neljännestunnin kuluttua kyyditsi Taneli renki Johan Nikolaita kunnanlääkärin luo, ajaen täyttä laukkaa, ettei veri ehtisi juosta kuiviin. Lääkäri oli juuri hankkeissa lähteä sairaan luo, mutta pyörtihe pihalta takaisin. Pani siteitä ja laastaria tyngän ympäri, joten verenvuoto lakkasi. Vasta sitte rupesi kipu tuntumaan.

— Nyt ette kelpaa sotaväkeen… Lääkärin ääni oli ivallisen pisteliäs ja huulilla leikki niin ilmeinen halveksiminen, että Taneliakin hävetti.

— Kai se niiksi vetää… kun sattui tuommoinen kamala tapaturma.

Aikaisin seuraavana aamuna lähti Johan Nikolai arvannostoon. Vinoleukainen Taneli renki meni häntä kyytimään. Yöllä palasivat he kotiin, ja Johan Nikolailla oli pivossaan paperi, jossa seisoi että hän oli ijän ajaksi vapautettu kaikesta sotakomennosta.

— Miten kävi Kuivalan Kyöstin? kysyi emäntä aamulla.

— Kylmästi kävi… veti ensimmäisen numeron.

— Siis vakinaiseen väkeen kolmeksi vuotta.

— Kahdeksi vaan, huomautti Taneli… se on käynyt läpi kansakoulun.

* * * * *

Ainolan Emman sydän oli häilynyt Kyöstin ja Johan Nikolain välillä. Tunteet hyväilivät kumpaakin. Toinen oli kaunis, toinen rikas. Molemmat häärivät hänen ympärillään ahkeraan, ei kumpikaan väistynyt taistelusta vapaehtoisesti syrjään.

Se oli Emmasta hupaista, sanomattoman hupaista. Kylän rikkain poika, jolle sateli naimatarjouksia idästä ja lännestä, oli onnellinen, kun sai häneltä hymyilyn ja kylän kaunein poika, johon ylpeämpikin neito heti ensi näkemällä mieltyi, oli tyydytetty, kun sai Emmalta yhden ainoan armaan silmäyksen. Toiselta oli kihloina kello, toiselta sormus. Edellisen pakotti Johan Nikolai ottamaan Emman vastaan ja heti päivän parin jälestä, kuten salaisen maneettivoiman vaikutuksesta, tuppaili Kyösti sormustaan hänelle. Täytyi siltäkin ottaa, kun oli toiseltakin ottanut. Muuten olisi tapahtunut vääryys tunteita kohtaan, jos olisi suosinut toista enemmän.

Sattui sitte tuo kuuluisa tapaturma ja Johan Nikolain vapautus sotilasvelvollisuudesta. Alussa ei Emma ajatellut minnekään päin, hän tunsi itsensä melkein kuin sivulliseksi ja asiaankuulumattomaksi. Kovan onnen tapaturma oli varsin luonnollinen, joskokin se sattui omituisena aikana. Mutta pian ruvettiin kuiskailemaan asiasta yhtä ja toista, ensin hiljemmin, sitte yhä äänekkäämmin, kunnes koko kylä oli solinaa täynnä. Eikä siinä kyllin, että väitettiin tapaturmaa tahalliseksi, kokonaan ehdontyöksi, tiedettiinpä vielä vallesmannissa käynnit ja lahjomis-yrityksetkin. Kukaan ei voinut sanoa, mistä huhut ja arvelut olivat syntyisin, mutta jokainen niitä oli kuullut ja jokainen oli valmis uskomaan ne todeksi. Mutta Taneli renki, entinen huutopoika, jonka Mahtilan vaimovainaja oli pienenä raukkana hoitoonsa ottanut ja mieheksi kasvattanut, se ei tiennyt mitään eikä ollut huomannut mitään. Jos siltä kysyttiin, rupesi sylkemään ja kiroilemaan, ettei suinkaan asiat niin olleet.

Ainolan Emman ajatuksia huhut pyörittivät tuonne ja tänne. Hänen tuli oikein vaikea olla, kun kuuli miten alentavia sanoja palvelijat päästelivät Johan Nikolaista. Ensin ei hän likipitäinkään luottanut niiden todenperäisyyteen, mutta vähältä epäilykset pujottautuivat rinnan alle asustelemaan. Ensin ne olivat lyhyt-ikäisiä; mutta aikaa voittain kasvoi niihin syvemmät juuret. Ilmaantui varmempiakin perusteita kuin kylän juorut.

Tuli sitte syksy ja Kyösti tuli heittämään hyvästejä. Oli niin huolettoman ja iloisen näköinen, kuin jos olisi lähtenyt noutamaan suuria perinnöitä. Lupasi kirjoittaa joka kuukausi Emmalle ja lupasi jouluna käydä kotona. Heti Kyöstin lähdettyä muutti Johan Nikolai käytöstapaa. Tuli rohkeammaksi ja vaativammaksi, kun vaarallinen kilpailija ei enää ollut häntä varjoon saattamassa. Kun Emma näki ettei se ollut vallattomuutta eikä satunnaista mielenkuumuuttakaan, harmistui hän, mutta kätki jonkun aikaa harminsa armaan hymyn taakse. Pian kuitenkin ilma tuli niin sähköiseksi, ettei jylähdys ja isku enää voineet mennä sivu. Joulun edellä, eräänä iltana istui Emma kamarissaan, lukien kirjettä, joka juurikään oli Kyöstiltä tullut. Samassa kuului etehisessä tutut, pehmeät askeleet ja ne lähenivät niin nopeaan ovea kohden, että Emma hädin tuskin ehti saada kirjeen piiloon pöytäverhon alle.

— Hyvää iltaa!… ja Johan Nikolai kävi suoraa päätä istumaan tuolille Emman viereen ja kietasi kätensä hänen vyötäistensä ympäri… Miten jakselet?

— Hyvin… ota kätesi pois.

— Mitä varten?

— Sitä varten, että minä tahdon.

— Otan, jos lupaat vastata erääsen kysymykseen.

— Kyllä vastaan.

— Onko totta, että sinulle tulee Kyöstiltä ehtimiseen kirjeitä.

— On… ota pois.

— Enpä ota.

— So, virkkoi Emma kiukkuisesti ja ryntäsi seisomaan.

Johan Nikolai ei vielä ymmärtänyt mitään… katseli vaan naurusuin kiukustunutta Emmaa.

— Mutta vastaatko sinäkin minun kysymykseeni?

— Vastaan, ihan saat olla varma.

— No, onko totta, mitä jutellaan… että löit ehdollasi poikki tuon etusormesi.

— Ei, ei se ole totta.

— Mutta minäpä luulen, että se on… näen silmistäsikin että valehtelit.

— Emma, kuulehan kun tunnustan sinulle. Johan Nikolai rupesi änköttämään… kyllä minä sen tein, mutta se tapahtui sinun tähtesi.

— Minun tähteni… no taivaan päivät!

— Sinun tähtesi niin… en uskaltanut ajatellakaan poistumista sinun tähtesi.

— Häpeä toki hiukan, Johan…

* * * * *

Jouluna tuli Kuivalan Kyösti lomalle. Erossa oleminen oli sytyttänyt huiman tulen Emman sydämeen ja palohaavojen kirvellystä ei voinut lievittää kukaan muu kuin Kyösti. Tuo kaunis, vaaleahiuksinen poika, jonka miellyttäväisyyttä ja rehellistä luonnetta Emma vasta eron aikana oppi tyystemmin huomaamaan.

Ennen eroomista tuli julkinen kihlaus. Emman vanhemmat suostuivat empimättä, sillä olihan poika kaikin puolin virheetön.

Mutta Mahtilan emäntä suuttui niin, ettei tahtonut omissa nahoissaan pysyä. Lakkasi seurustelemassa Ainolan emännän kanssa ja höysti puheitaan, milloin ne kohdistuivat Ainolaan, pienillä piikeillä. Niitä sitte kylässä matkittiin, mutta kärjet käännettiin Mahtilaan päin, entistä terävämpinä, purevampina.

Katkenneen sormenpään pani Taneli renki talteen… pisti sen seinä-hirren koloon, josta ei hiiret ja rotat sitä saaneet suuhunsa.

Ja aikaa mukaan kuivui siitä kynsi, liha ja suonet pois, niin ettei ollut jälellä muuta kuin pieni luunkappale, joka sekin sinistyi ja rumentui niin surkeasti, ettei olisi outo aavistanutkaan sen olevan niin suurta sukuperää.

Hajanaisia piirteitä elämästäni.

Tietystihän minulla koulua käydessäni oli eväiden suhteen loppumattomia huolia, sillä elelin melkeen kerjuu-paloilla. Pussini oli maanantaisin, koulua kohden tallustellessani, kevyttä laatua, sisältäen onnellisimmassa tapauksessa ihramurenoita, kuivia leivänpaloja, silakoita sekä joskus kovettuneen juustonkulman, jonka olin, Jumala tiesi millä tavoin, tullut ansainneeksi. Sukulaisiakaan ei minulla ollut kuin muuan kivulloinen täti, jolla oli paljo lapsia ja häijynluontoinen mies. Ruumiini verhoomisen suhteen oli hän hyvin avulias, mutta leipäpalaset ja muut suuhunpantavat täytyi minun itse hankkia.

Olin nimittäin "löydetty", kuten sanotaan, kun siistiä puhetapaa tahdotaan käyttää… ja äitini oli kuollut.

Huolineen ja suruineen on tuo aika, jolloin luottamus ja usko eivät milloinkaan horjuneet vinoon asentoon, painunut syvälle mieleeni. Moni vähäpätöinen tapaus niiltä ajoilta sukeltaa usein mieleeni ja tapauksesta haaraantuu sadottain hienoja säikeitä, muodostaen kuvaryhmän, jonka erityisseikkoihin mieli ja ajatukset niin helposti kiintyvät.

Kerronpa niiltä ajoilta jonkun hajanaisen muistelman.

Lie jo ollut joulukuun alkupuoli, mutta sulaa kesti vielä yhäti. Savilätäköt ja maantien ojaksimet olivat aamuisin jään peitossa ja joen rantamillekin jo ilmaantui sylen levyinen jääsyrjä, mutta meitä kansakoulun oppilaita oli kovan rangaistuksen uhalla kielletty menemästä rantajäälle, uhittelemaan Ahtia. Minun oli helppo noudattaa kieltoa, kun en omannut luistimia ja kenkänikin olivat sitä laatua, etteivät kaivanneet erityisiä toiminnoita rikki mennäkseen. Päälliset olivat uurteista auki ja anturaa ei enää sanottavasti ollut muualla kuin kärkipuolessa. Tiesinpä hyvin, että kenkäni rakastivat hiljaisuutta ja senpä vuoksi en lähtenyt koko alkuviikkona kylän puolelle, vaikka kuiskauksista ja silmän-iskuista kyllä ymmärsin, että hämärän tultua ainakin kymmenkunta poikaa ja tyttöä hiipi jokirantaan, luistimet kainalossa.

Mutta torstain illalla kävivät evääni vähiin. Ei jäänyt jälelle muuta kuin neljännes leipää ja pari hapanta silakkaa. Niillä häntä sitte piti tulla toimeen puolitoista vuorokautta. Lauantaina piti lähteä kotikylään tervehtimään tätiä ja jos mahdollista myöskin täyttämään pussia. Asema oli sillä kertaa taaskin vaikean puoleinen, mutta olihan ennenkin eletty ja tultu toimeen, miks'ei siis nytkin. Ja minä asetuin nurkkaani maata ja nukuin heti, varmana että kun tulee päivä, tulee keinokin. Aamulla näin pahaa unta. Olin ajavinani pukin reessä huoneiden kattojen yli, suussani oli hopeahelainen piippu, jossa oli punaiset tupsut vallan kuten opettajankin piipussa. Sitte kaaduimme ja pukki mäkätti kovasti. Minä koetin huutaa, mutta en saanut ääntä. Kun heräsin, virtasi kylmä hiki ohimoitani myöten alas, leukani vapisivat pelosta.

— Hui, sentäänkin. — Minä hieroin silmistäni unen pois ja keikahdin istumaan.

— Mikä sun on? kysyi kortterini emäntä, kohennellen pystyvalkeata intoisempaan paloon.

— Ei juuri mikään, vastasin minä, nousten ylös.

— Ähkäilet kuin painajaisen käsissä. Tais ollakin…

— Ei ollut, suotta minä vain.

Ja minä istuin takan kivelle, kiitellen onneani, että olin herännyt kesken ilkeätä untani. Otin historian käteeni ja aloin lukea läksyäni, mutta haluni ja huomioni eivät virkenneetkään tarkkaavaisiksi. Huuleni tekivät konemoisesti työtään, ei ainoatakaan lausetta jäänyt päähäni, vaikka historia oli lempiainettani.

— Joko se on päivänkoittoa tuolla ulkona?

— Eiköhän tuo lie.

Kelloa ei ollut huoneessa. Sen asujamina oli pappilan muonarenki Mattias ja hänen vaimonsa Reeta. Pientä vihaa ja kinailua oli alituiseen heidän ja muiden töllien asukkaiden välillä, joten seurustelu oli hyvin kylmällä kannalla. Mattias ja Reeta eivät milloinkaan käyneet kyliä eikä heidänkään luokseen usein naapurit pistäytyneet. Lapsettomia kun olivat, sain minä armosta asua heidän luonaan ilmaiseksi eikä ollut minun puoleltani moitteen syytä heitä kohtaan. Tupa oli talvisin lämpöinen kuin muurahaispesä ja terveellinen suhdallisuus minun ja heidän elintavoissaan pysyi aina vallalla. Ei heilläkään syöty herkkupaloja, sillä Reeta oli kuulu kahvinjuoja ja ahkeruus ei ollut Mattiaksen hyviä ominaisuuksia. Ei hän juuri usein ehjää viikkoa työtä tehnyt.

— Missä se on Mattias? Onko jo mennyt töihin?

— Ei se menekkään tänään. Jalka on kipeä.

Minä olin jo niin tottunut tuohon kipuun, ett'en siitä ollut millänikään. Se oli jonkinmoista sisällistä "vesiruusua", joka vaati pysymään erillään työstä. Semmoisina aikoina erittäinkin, jolloin oli leipää katossa, tupakkia ja kahvipapuja kaapissa, nosti vesiruusu päätään ylpeästi pystöön. ja ylpeämpi tavallistaan se oli Reetakin silloin. Tuiskahutteli sanoissaan kuten ruustinna ja päästeli sen seitsemän lajisia viisauksia. Elämän juostessa tasaisesti oli hän sitä vastoin varsin lauhkea ja miellyttävä olento. Luulenpa että hän oli minuun kiintynytkin omituisella tavallaan, vaikka se ani harvoin kohtelussa tuli ilmi.

— Minne se sitte on mennyt?

— Puotiin meni.

Ryhdyin taas lukemaan, mutta ilkeä uneni anasti kaiken huomioni. Pelkäsin jotakin varsin ikävää tapahtumaa itseni suhteen. Olin nimittäin kahdesti ennen nähnyt unissani pukin. Ensimmäisellä kerralla, jolloin se suuteli minua, tiesi se äitini kuolemaa. Toisella kerralla löin painia sen kanssa ja samana päivänä meni jalkani polven alapuolelta poikki. Tämä oli nyt kolmas kerta. Veimaksella oli niin pitkä parta ja niin suuri ja musta se oli. Kun ei vaan ennustaisi omaa kuolemaani. Minä en lainkaan mielinyt kuolla, kun olin vasta niin vähän koulua käynyt.

— Albalongan kaupungissa, latinalaisten maassa, hallitsi muinoin kuningas Numitor…

Jännitin ajatukseni piukkaan, mutta pian ne höltyivät ja korvani eivät kuulleet sanaakaan kaikesta mitä luin.

— Onko se taaskin historiaa?

— On… sitä yleistä.

— Ja kun sitä luetaan, tullaan herroiksi.

— Tullaanpa miksi tahansa.

Reeta iski kiinni vanhaan virteensä ja siihen hänellä, sivumennen sanoen, oli huomattava taipumus aina silloin kun Mattiastakin vesiruusu vaivasi. Tajuten lyhyen korteni ja muut asianhaarat, jätin itseni aina alakynteen, vaikka vahvaa sisua löytyi kyllin rintani alla. Maailma oli minua karaissut ja kouluttanut ja olentoni sekä henkinen että aineellinen puoli oli vanunut niin sitkeäksi, ett'ei se ottanut murtuakseen. Koulunkäynti oli mielihaluni ja sen piti siis käydä päinsä…

Mattiaksen tultua kotiin, otin eväsrippeeni esille. Taitoin neljänneksen kahtia, sillä aioin päivälliseksi säästää toisen puolen. Mutta miten lie sattunutkaan, kun istuin siinä takan lämpöisellä kivellä, nakertaen kuivaa leipää ja silakkaa, eivät silmäni, syömästä herettyäni, löytäneetkään säästettyä leivänpalaa. Luulin että se oli ehkä huomaamattani pudonnut lattialle ja aloin siis vilkua ympärilleni.

— Mikä on hukassa? kysyi Reeta.

— Leivänpala, vastasin minä.

— Mikä leivänpala?

— Se toinen, jonka…

— Söit ensimmäisen jälestä. Voi poikaseni! Oikeinhan minä omin silmin näin, kun söit molemmat palat ja molemmat silakat.

Ja Reeta löi käsiään yhteen ja nauroi niin että kasvot vääntyivät ihan kieroiksi. Minua harmitti ja hävetti… huomasin että olin erehtynyt surkeasti.

— Eiköhän ne olleetkin viimeiset evääsi?

— Eipähän tiedä.

Nälkäni kun oli tyydytetty, tunsin itseni onnelliseksi, istuessani iloisten liekkien lähellä. Onneani ei häirinnyt muu kuin näkemäni ilkeä uni ja siitä johtuneet epäilykset… että jos sattuisi koulussa jotakin harmillista tapahtumaan. Eväshuolista kyllä toivoin selviäväni. Päivällisen voisin jättää syömättä, illallisen apua toivoin Peltolan Paavolta, joka oli varakkaan talon poika kotikylästäni. Ja sattuikin niin onnellisesti, että hän oli minulle suoraa velkaa pari voileipää, ehkä enemmänkin, Olin nimittäin avustanut häntä ainekirjoituksessa ja kotitöiksi pantujen mittausopillisten laskujen suorittamisessa. Paavolla oli tapana runsaasti palkita tuommoiset pienet avut… ei siis eväiden suhteen ollut hullumpaakaan hätää. Mutta se uni, se oli mörkö, joka natusteli rauhani rikki ja pani mieleni niin levottomaksi. Kun pelastuisin sen seurauksista, kun voisin välttää kaikki täpäryydet.

Istuin, tuumailin ja jopa pälkähti selvä pelastus silmiini. Lausuin äkkiä:

— Minäkin jään kotiin täksi päiväksi… eletään yksissä iloissa.

Tuuma oli oiva ja sukkela senkin puolesta, ett'ei tulisi niin polttava nälkäkään, kun pysyttelisi aloillaan. Nukkua tuherteleisi koko päivän ja unien välipaloiksi veteleisi savuja Mattiaksen väkevästä nahkavarresta. Mattiaksella oli hyvä luonto ja hyvä oli Reetallakin, vaikka vesiruusun vuoksi jolloinkin rypisti silmäkulmiaan. Uneni täytyisi mennä hotuun, kun en liikahtaisi koko päivänä pihan aidan yli. Illalla, pimeän tultua voisin pistäytyä Paavon luo, se ei katsoisi kierosti…

Mutta Reetapa ei ollutkaan sillä erällä hyvä. Hän tiukeanpuoleisesti kysyi:

— Sanoitko sinä ett'et mene kouluun?

— Sanoinhan minä.

— Ja minkä vuoksi et mene?

— En juuri minkään vuoksi… muuten vain ei haluta.

— Mutta minun mielestäni on sopivinta, että menet kouluun.

Reeta samassa katsoi minuun vasemmalla silmällään, oikea silmä oli suoraan ovea kohti. Ymmärsin mitä tuo kahtaanne haarautuva silmäys merkitsi. Milloin sitä käytettiin, silloin oli Reeta taipumaton ja silloin oli parai totella. Mattiaskin oli saman vaikutuksen alaisena. Hänestäkin katosi kaikki individualisti, kun Reeta vain mulahutti vasenta silmäänsä. Luulen että hän olisi ollut valmis vaikka hirteen…

Menin kouluun pelokkaana, arkamoisena. Istuin välitunnit hiljaa paikoillani ja yleensä käyttäydyin mahdollisimman varovasti. Historiassa jouduin kiinniottoon, mutta kun se oli peräti harvinainen tapaus, en tarvinnut jäädä laiskalle, enpä saanut juuri sanottavin nuhteitakaan. Äidinkieli ja mittausoppi luistivat hyvin, kuten ainakin sellaiset oppiaineet, joissa enimmältään tuli ajatusvoima kysymykseen.

Kun olin nokissani Reetalle, en mennyt kotiin päivällistunniksi. Ja mitäpä siellä olisin tehnytkään, eväitäkään kun ei enää ollut.

Aivan koulun lähellä oli kolme suurta makasinia. Menin niiden taakse, istuin kivelle ja vietin siellä aikojani. Tuli hiukaistus ja tuli nälkä. Kaivoin lakkaristani sikarinpätkän — minulla oli yleensä erinomainen onni löytää niitä, joten en juuri milloinkaan ollut tupakkikeinoja vailla — ja sytytin sen ja vetelin savuja. Hiukaistus tyyntyi, mutta sen sijaan tuli kylmä. Semmoista ylellisyyskapinetta, kuin päällistakkia, ei minulla siihen saakka vielä ollut ainoatakaan.

Minun täytyi siis lähteä liikkeelle. Kävelin moneen suuntaan, mutta aika tuli kovin pitkäksi. Tyhjä vatsani häiritsi ajatusteni tasapainoa eikä suonut niiden kiintyvän lujemmasti juuri minnekään. Sydämessäni risteili vaihettelevia tunteita, mutta syvempää surua ja alakuloisuutta, jommoista sitte myöhempinä kouluaikoina kyllä sain kokea, en tuntenut. Olinhan minä koulun etevin oppilas ja olinhan jo ylimmällä osastolla. Vaikka vilu ja nälkä hiukan vaivasikin, mitäpä siitä lukua. Kun tulee lauantai, tulee keino. Menen kotikylään ja hankin eväitä. Ja kun tulee kevätpuoli ja kesä, ei enää kylmäkään kiusaa.

Saadakseni aikani kulumaan, kävelin sinne ja tänne. Kävellessäni jouduin joen lähelle. Sillalla seisoi joukko oppilaita. Sinne veti minunkin haluni, vaikka tunsin vastenmielisyyttä kujeilemisiin ja muihin vilkkaanpuoleisiin toimiin. Mutta meninpä kun meninkin joukon luo — ja tietysti jo matkan päässä vedin peitteen mielialani yli. Astelin tanakasti, liikkeisiini ja koko olentooni valahti jonkinmoinen pirteä miehuus, joka nosti minut joukon tasalle, kenties hiukan ylemmäksikin. Sydäntäni hiveli, kun tiesin että jokaisen heidän täytyi myöntää, että olivat etevyyteen nähden kainalopoikia minun suhteeni.

Sillalla seisojat olivat melkein kaikki järjestään isoisten lapsia. Oli lukkarin kaksi tyttöä, jotka käyttivät muhvia, oli herastuomarin ja kauppiaan pojat, joilla oli tohvelipalttoot ja kalossit, ja oli lautamiehen Feeti, jolla oli hopeinen ankkurikello. Viimemainittu oli suurikasvuisin ja semmoisena koulun väkevin poika. Kävi toista vuotta neljännellä osastolla, kun oli kehno oppimaan. Mutta hevosenpäitä piirustamaan oli mainio —

Feeti oli ostanut kokonaisen karamellirasian, joka maksoi puoli markkaa, ja nyt hän sillalla avasi sen, antoi kumppaneilleen ja antoi minullekin. Kovin ihania olivat maultaan nuo happamet karamellit.

Nojausimme sillan aituuspuihin, katselimme jääreunaketta ja sulaa vettä, joka juoksi vapaana sillan alitse. Siinä seisoessamme heitti Feeti jäänsyrjälle karamellin. Syrjä muodosti sillä kohden terävänokkaisen niemekkeen, jonka kärki ulottui lähes joen puoliväliin saakka. Kärjen molemmilla sivuilla oli sula vesi.

— Manu, juokse heippatissa ottamaan karamelli, virkkoi kauppiaan Julie minulle.

Ja minä juoksin. Jää tosin rusahteli, mutta kannatti hyvin. Sillalle tultuani lausuin Feetille:

— Heitä enemmänkin.

— Enpä heitä kuin yhden.

Ja hän heitti jäälle punaisen karamellin… mutta vähän ulommaksi kuin ensimmäisen. Minä juoksin heti rantaan, hiipielin rusahtelevaa jäätä myöten karamellin luo ja kieppasin suuhuni sen.

— Nakkele vain enemmän.

— Kas enpähän nakkele.

Mutta hetkisen kuluttua hän kuitenkin viskasi kokonaisen parin niitä… mutta taaskin hieman lähemmäksi niemekkeen kärkeä. Minä hiihtelin varpaisillani niiden luo, jää rouskui kovin, mutta pulskasti kannatti sentään minut, jota ei liika lihavuus painanut.

— Anna vain sataa enemmän, kyllä täällä on veitikka joka vie.

— Vai on… no saapa nähdä.

Ja Feeti taas heitti jäälle kolme karamellia… ihan sinne niemekkeen kärkeen. Seisoin paikallani ja loin karamelleihin ahnaita silmäyksiä. Kova taistelu riehui rinnassani — olin näetsä, etevyydestäni huolimatta, kuitenkin lapsi — ja taisteluun sekautui tyhjän vatsani haikea valitus. Mennäkkö noutamaan ne ja antautua vaaraan? Vaiko jättää muiden, rohkeampien saaliiksi? Vatsassani ei suinkaan ollut tilan-ahtautta, mutta…

— No Manu, virkkoi kauppiaan Julie, käy noutamaan makeiset suuhusi. Vai etkö uskalla?

— Hiisi ties, kun ovat niin…

Feeti nakkasi toiset kolme karamellia jääniemen nenään. Yksi niistä vallankin oli suuri ja keltainen ja karahviinin muotoinen.

— Käy vain noutamaan, kyllä se maksaa vaivan.

Minä menetin mieleni tykkänään. Opettajan ankara kielto, pahoja ennustava uneni, varovaisuuteni… kaikki meni tomuksi ja puhaltui tiehensä.

— Käy keveästi kuin orava, varoitti joku sillalla seisojista.

— Ja vedä vatsaasi riskisti ilmaa, neuvoi toinen, se auttaa.

Minä hiihdellen kävelin niemen nenää kohden. Jää rutisi ja taipui allani, mutta minulta oli mieli mennyt. Käymystelin karamelleja kohden, vedin henkeäni ja pidätin henkeäni. Olin enää vain askeleen päässä päämäärästäni. Laskin polveni koukkuun ja levähdin, sillä mielenponnistus oli hirveän kova.

Sillalle oli keräytynyt yhä suurempi joukko poikia ja tyttöjä, jotka huutelivat jos mitäkin. En kuullut heidän huutojansa, sillä ajatukseni oli niin piukalle kierretyt.

Nyt olin jo aivan lähellä. Ojensin vasemman käteni ottamaan makeata saalista, mutta vieläpä se ei ulottunutkaan. Vielä oli matkaa tuuma tai pari siihen suureen ja keltaiseen, toiset olivat hajallaan sen sivulla ja takana. Kolme tai neljä tuumaa korkeintaan eteenpäin, sitte ulottuisin hyvin jokaiseen. Ei muuta kuin kolme tai neljä tuumaa…

— Laske mahallesi pitkäkseen, kuului Paavon tuttu ääni — hänkin oli joutunut sillalla seisojien joukkoon.

Älysin että neuvo oli perin järkevä. Laskin polveni entistä enemmän koukkuun ja…

Mutta samassa jää räsähti ja lohkesi. Ja minä puksahdin, pää edellä, veteen, kolmen kyynärän syvyyteen.

Pinnalle noustuani en hetkiseen aikaan saanut sanaa suustani, sillä vettä oli tunkeunut suuhuni ja sieramiini. Ensimmäinen huomio, jonka tein pahimmasta pelosta toinnuttuani, oli se, että virta kuletti mukanaan ruskeata hattuani, jonka olin edellisenä kesänä saanut opettajalta lahjaksi. Virta ahvattu sitä nyt kuljetti ja ehken aikoi saada saaliikseen.

— Hattuni, ottakaa kiinni hattuni.

Sillalta lähti pari kolme poikaa, kauppiaan Julie niiden joukossa, tavoittelemaan hattuani, jota virta vei alaspäin. Kun huomasin että sitä ruvettiin pyydystämään, siirtyivät ajatukset omaan pelastukseeni. Olinpa kyllä taitava uimari, mutta se keino ei tepsinyt, sillä jää oli rannoilla joka puolella vastassa. Kylmä vesi sitäpaitsi pian kohmetutti jäseneni… tunsin että kangistuin kuten silakka pakkaisilmalla. Kun yritin ponnahtamaan jäälle, murtui se allani, vesi tunkeusi uudelleen sieramiini, ja voimani katosivat yhä vähempään. Vaivoin voin enää pysytellä jään reunassa kiinni… se olisi jo ehkä kannattanut, mutta minulla ei enää ollut voimia ponnahtaa.

— Paavo, joudu pian auttamaan.

Näin miten Paavo kiskoi pitkää aidasta irti, häntä auttoi kymmenkunta poikaa ja hirveä mölinä ja huuto säesti heidän ponnistuksiaan. Vihdoinkin saivat aidaksen irti, toivat sen miehissä jäälle ja työnsivät pään minulle.

— No kiepahuta nyt itsesi ylös, me pidämme kiinni, ettei pääse luisumaan.

Muutamat pitivät aidaksesta käsin kiinni, muutamat istuivat sen päälle. Mutta minussapa ei ollut miestä ponnahtamaan aidaksenkaan avulla ylös. Säikähdys, polttavan kylmä vesi ja muut sellaiset seikat olivat vieneet voimani… kohtaus rupesi käymään kamalaksi.

— Lykätään aidasta enemmän veteen, komensi Feeti — ja aidasta lykättiin ulommaksi kyynärä tai kaksi.

— Nostetaan tätä päätä ylös, että tuo toinen pää painuu alas — sekin tehtiin komennon mukaan.

— No, asetupa nyt aidakselle kahtareisin istumaan.

Minä tottelin komentoa.

— Nyt painetaan tämä pää alas ja vedetään samalla.

Sukkela temppu! Minun ei tarvinnut vetämisen jälestä muuta kuin laskeutua aidakselle pitkäkseen, niin koko yläpuoli ruumistani pääsi kuivalle jäälle.

— No seuraapa nyt mukana… istu vain aidakselle me vedämme… voimia on.

He vetivät minut lähes rantaan saakka. Sitten nousin itse ylös, mutta kovin olin jähmettynyt jäseniltäni.

— Mimmoista oli ahvenain majassa?

— Hyvin mukavaa.

Leikiksi käännettiin koko tapaus, jokaisella oli sukkeluuksia suun täydeltä. Feeti antoi minulle karamelleja ja tuumi että oli jo aika kiirehtiä kouluun… ei ollut enää kuin neljännestä vaille.

— Mutta hattuni, virkahdin minä äkkiä, suru ja surkeus, jos se meni viimeistä menoaan.

— Älä hätäile, tuolla Julie tulee, pyörittäen kädessään hattua.

Ja Julie tulikin seuralaisineen. Hän oli polvia myöten märkä, Jalka oli luiskahtanut hattua tavoitellessa, ja koskeen olisi pyllähtänyt koko mies, jollei olisi saanut pajupensaasta kiinni.

— Tiedätkö, se peijakas purjehti aina keskellä jokea, tuolla kosken niskalla vasta erhettyi suunniltaan ja sitte minä sen kaappasin.

— Sinun täytyy juosta kotiin muuttamaan yllesi.

— Niin täytyy… ja Julie läksi aika laukkaa kotiinsa.

Koulun lähelle tultuani erosin minä Paavon kanssa joukosta ja ilmoitin hänelle aineellisen tilani. Muistipa hän velkansa heti… ja harras oli maksamaan.

— Ovatko ne sun evääsi ihan tyyni lopussa?

— Ovat, aamulla ne jo…

— Pahuus, kun munkin asiani ovat sekaisin. Se eilinen jupakka, näetsä…

Jo muistin minäkin, että Paavolla oli jonkun rettelön tähden sinä päivänä kaksi tuntia jälki-istuntoa.

— Kyllä minä sentään tiedän keinon… Pappenheim voi tulla tuomaan sulle voileipää, heti koulusta päästyään.

Pappenheimiksi sanottiin muuatta köyhää torpanpoikaa, joka oli arka kuin hiiri ja tavattoman lyhytkasvuinen. Sillä oli terävä pää, niukat eväät ja surkeanpuoleiset koti-olot. Hän oli tyttöin ja opettajain mielitietty. Ihmeen taipusa kun oli luonnoltaan, ei hän milloinkaan joutunut kinasteluihin eikä muihinkaan rettelöihin. Suosimme me pojatkin häntä. Mikään ilo ei ilolle tuntunut, joll'ei Pappenheim ollut mukana.

Luonnollista oli, että Reeta rätisi kuin katajapensas, kun minä märkänä ja viluisena ilmaannuin lattialle. Kuuntelin korvat hörpässä enkä virkkanut sanaakaan — tiesin että se parhaiten auttoi. Pahimman puuskan mentyä ohitse, pyysin kuivia nuttuja ylleni. Vakuutin että kuolen, jollen saa pian. Sen käsitti Reetakin. Hän komensi Mattiaksen tekemään aimo tulen, toi vaatteita eteeni jos jonkinlaisia, hieroi jäseniäni, torui, päivitteli — ja hänen toimensa yhteisvaikutus oli se, että hampaani lakkasi kalisemasta ja sinistynyt ihoni rupesi jälleen muuttumaan entiseen väriinsä.

Illalla, kun komea pystyvalkia jo oli palanut hiilille, tuli Pappenheim voileipien kera. Kovin oli poika osanottavainen kohtalooni, oikein kopristi käsivarttani, päästäkseen selville että se vielä todenteolla oli entistä luuta ja lihaa.

— Se oli sukkela kiepaus, virkkoi hän nauraa hihittäen.

— Olihan se.

— Olisit ottanut varren tai jonkun muun käteesi, jolla olisit pyyhkinyt karamellit luoksesi, niin et olisi pudonnut.

— Ei tullut päähäni semmoista älynpuksausta.

Hyvään tarpeesen tulivat Paavon voileivät. Niitä oli kaksi ja kumpikin melkein puolikkaan kokoinen. En jaksanut syödä enempää kuin toisen.

— Entä sun eväittesi laita?

— On vielä hiukan yhden aterian varaksi.

— Huomenna, ennen kotiinlähtöä panemme tasan tuon toisen voileivän.

— En minä kauppaa kiellä.

Pappenheim istui luonani siksi kuin menin maata. Nauraa hihitteli ja lasketteli omituisia juttujaan ja arvelujaan, joissa hänen lauhkea luonteensa kuvastui kuin helmi kirkkaassa vedessä.

Minä nukuin pian nurkkaani, vaikka ei ollut mitään pehmeätä allani. Ja silmiäni kiinni likistäissä minä ihan sydämmeni pohjasta toivoin, etten kuuna kullan valkeana enää näkisi pukkia unissani.

* * * * *

On kulunut vuosia toistakymmentä…

Taistelut eivät voineet murtaa minua, jolla oli intoa, sisua ja horjumaton vakaumus hyvän lopulliseen voittoon. Kaikkien vastuksien seurauksena oli vain luonteeni karaistuminen. Omituinen vaikutus tuntui sielussani, kun kappeliseurakunnan punaiseksi maalattu puukirkko kajasti silmiini talvisena kuutamo-ehtoona. Lämmin väre kulki läpi luitteni, olentoni pyhimmät tunteet ikäänkuin iskivät tulta.

— Tuolla järven rannalla on pappila, virkkoi kyytimieheni, sinnekö ajetaan?

— Sinne.

— Onko siellä lämmintä huonetta?

— On, rengin vaimo tietää tuloni, se edellinen pastori on toiminut.

— Se oli naimaton mies sekin.

— Niin oli.

— Ja yhtä nuorikin… no jouduppa nyt!

Hevonen lähti juoksemaan kohden pappilaa, joka oli järven rannalla. Tiukukellojen helinä herätti rengin, hän tuli vaimoneen pihalle minua vastaanottamaan.

— Odotimme jo eilen illalla pastoria, virkkoi rengin vaimo, niiaten syvään.

— Sattui viivytyksiä hiukan.

— Kyllähän niitä semmoisia matkalla sattuu.

Pitkä, useampia päiviä kestänyt matka oli minut väsyttänyt, joten kiirehdin levolle. Oli niin mieluista kallistua kyljelleen kotoiselle vuoteelle ensimmäistä kertaa. Aatokset sulivat niin pehmoisiksi, ruumiin joka jäsen ikäänkuin hykerteli käsiään pelkästä tyytyväisyydestä.

Heräsin jokseenkin myöhään aamulla. Juotuani kahvia, jota rengin vaimo toi, istuin ikkunan lähelle ja silmäilin ulos. Näin punaiseksi maalatun puukirkon, talollisten rakennuksia, mökkiläisten tupia. Aivan ikkunani edessä oli joukko punatulkkuja pihlajaterttuja nokkimassa.

Heräsi siinä istuissani puoleksi sameita ajatuksia mieleeni. Epäilin että ympäristössäni on ehkä kaikki kuollutta, jäätynyttä. Olihan se tavallaan erämaa — ja epäilin että vaikutukseni ehkä rajoittuu hyvinkin pieneen alaan, syystä kun olin vallan yksin.

Samanlaisista aatoksistani herätti minut rengin vaimoa ääni. Hän raoitti ovea ja virkkoi:

— Opettaja on täällä… pyytää päästä pastoria tervehtimään.

Siis oli seurakunnassa kansakoulu. Totta maarkaan, se ei ollut ikävä enne.

— Käskekää vain käymään tänne.

Ja arvatkaas, huoneeseeni astui ilmi elävänä Pappenheim… huulilla ja silmissä loisti lauhea hymy.

— Sinäkö täällä opettajana? Velikulta veikkoseni…!

— Minähän se täällä olen… terve tuloa sinäkin.

Pappenheim haki itselleen tuolin ikkunan lähelle ja istui viereeni. Ei ollut ulkonäön suhteen entisestään paljon muuttunut. Oli kenties paksuuden suhteen hiukan ehoisampi, mutta pituus oli melkein vanhallaan.

— Kerro nyt jotakin elämästäsi, pyysin minä.

— Ei ole mitään erinäistä kerrottavaa. Kansakoulusta lähdettyäni olin paimenena ja renkipoikana, sitte menin seminariin ja nyt olen täällä toista vuottani opettajana.

— Miten viihdyt?

— Hyvin, mainion hyvin. Täällä on jäykkää kansaa, josta pidän. Se ei innostu mihinkään asiaan ensi tuokiossa, mutta sitte kun joku mielipide heissä kypsyy, ovat he miehiä puolustamaan sitä. Esiintymistavalla on täällä suuri merkitys. Kun kohtelet heitä ystävinä ja vertaisina, panevat he huomiota sanoillesi ja tuumivat niitä. Jyrkkämielisyys ja komentaminen turmelee kaikki. Edeltäjäsi oli jaloluontoinen ja lahjakas mies, mutta hänellä ei ollut mitään vaikutusmahtia. Hän oli kokematon herrassäätyläinen, sen hän itsekin jälestäpäin huomasi. Hän sai kokea vastarintaa joka taholla.

— Vai niin.

— Käydäänpä nyt koululle, minulla on omintakeinen talous.

Me lähdimme. Koulu sijaitsi vuokratuissa huoneissa eikä sinne ollut pitkä matka.

— Onko teillä mitään edistyspuuhia vireillä?

— On vähäsen niitäkin… on raittiusseura, ompeluseura ja luku-yhdistys.

— Johan niitä siinä on pyrintöjä, tuumailin minä, nostaen turkkini kaulusta pystöön, sillä ilma oli tuimanpuoleinen — pohjoinen viima puhalsi vinhasti ja lumi narskui jalkaimme alla.

Kävellessämme saavutimme erään pojan, joka oli kouluun menossa. Poika oli nähtävästi köyhäin lapsia. Paljas kantapää vilkkui jalkineentapaisesta esineestä esille ja laahasipa sieltä likaisia riepujakin, joita arvatenkin oli aiottu jalkojen suojaksi kotoa lähteissä. Vaatteet olivat ohutta pumpulikangasta, kaula oli paljas. Toisella kädellään suojasi poika korvaansa ja poskeansa, joita pohjan kylmä viima poltti, toisessa kädessään piti leivänpalaa, josta aina väliin haukkasi.

Tuommoinen näkö koski mieleeni kipeästi. Siinä niin selvin värein kuvastui kaikki se kurjuus, jota niin runsaasti olin lapsena itse kokenut.

— Santeri, virkahdin minä äkkiä, tuo poika tarvitsee ruan ja vaatteen apua.

— Tarvitsee kyllä… se tuli vasta joulun jälestä, joten käy ensimmäisiä päiviään. Olen minä koettanut vähin erin auttaa, mutta tuon suhteen en ole vielä ehtinyt.

— Ruvetaan puuhaamaan erityistä apurahastoa köyhien oppilaiden vaatetusta ja ruokkimista varten.

— Ruvetaan vain. Voit asettua puuhan etupäähän, mutta muista seurata neuvojani esiintymistavan suhteen, muuten kohtaat kovanpuoleisen kallion.

— Kyllä muistan.

Ryhdyin innokkaasti asiaan käsiksi. Siitä kehittyi ensimmäinen elintehtäväni vakinaisien toimieni ulkopuolella. Toimeni onnistui, kiitos Pappenheimin neuvoille. Ilman niiden apua olisin ehkä kärsinyt kovan tappion. Huomasin piankin, että olin kokemuksien ja ihmisviisauden suhteen täydellisesti kapalovöissä… kaikki tietoni oli kypsymätöntä kouluviisautta, joka ei täällä erämaan lasten seassa merkinnyt suuria.

Vasta täällä sulivat vereeni koulussa ahmitut opit, vasta täällä ne alkoivat takomaan olentoani… ja väliin oli ahjossa niin kova kuumuus, että hiki virtasi otsaani myöten alas.

Harrastukseni tietysti haarautuvat moneen suuntaan, mutta mikään ei minua niin innostuta, kuin köyhien oppilaiden vaatettaminen ja ruokkiminen. Se on ja pysyy elintehtävänäni varsinaisen kutsumukseni ohessa. En voisi nukkua öitäni, jos tietäisin että yksikään kansakoulun oppilas seurakunnassani kärsii kylmää ja nälkää. Terve, punaposkinen lapsi, joka kirjoineen ja tauluineen tassuttelee kouluun, on ihanin näky, mikä milloinkaan kohtaa silmääni virkatointeni ulkopuolella. Sitä silmäni halusta katselevat, ja usein silloin oma lapsuuteni pilkoittaa satumaisen vihantana ja kauniina silmiini.

Ja siihen yhdistyy lukemattomien lankojen kautta erään toisen pojan lapsuuden päivät — pojan, joka oli lyhytkasvuinen ja luonteeltaan arka kuin hiiri. Hän on samaa hyvää ainesta, kuin silloinkin. Sattuu usein tapauksia ja asianhaaroja, joissa kysyn hänen mielipidettään, ennenkuin päätän sinne tai tänne. Hänen lauhea neuvonsa on aina hyvä. Se ikäänkuin lievittää liiallista rohkeuttani, joka on synnynnäisiä ominaisuuksiani ja josta en ponnistelemallakaan tahdo päästä selvään eroon.

Valoa ja varjoa.

Virran talossa tapahtui muutos toisen selkään vallan lyhyessä ajassa, sillä tuskin oli nuorin poika lähtenyt vävyksi pitäjän toiseen kulmaan, kun jo emäntä kallistui tautivuoteelle, poti siinä muutamia viikkoja ja kuoli sitte tyynesti ja rauhallisesti, kuten hänen ikäiseltään leskeltä sopi toivoakin. Miesvainaja olikin häntä odotellut jo kymmenkunta vuotta kirkkotarhassa, kahden pahkapintaisen koivun välissä, jotka olivat suoraan sakariston ikkunan kohdalla — niiden välissä löytyi vielä tilaa Virran ehtoisalle emännällekin.

Jo lesken eläissä oli vanhin poika Eerikki kulkenut isännän nimellisenä käyden veronmaksuissa, henkikirjoituksissa ja muissa sellaisissa isäntämiesten toimissa, ja kun maahanpaniaisten jälestä pidettiin pesänjako, työnnettiin Virran talo yksimielisesti Eerikin niskoille; keskimäinen ja nuorin veli ottivat rahaosingon sekä irtaimesta että kiinteästä omaisuudesta.

Eerikki piirsi puumerkkinsä kaikkien paperien alle, joita hänen eteensä levitettiin, kuulutti itsensä käräjissä Virran isännäksi ja hankki rahaa lainaksi, jolla maksoi nuorimman, naimisissa olevan veljensä eroon; keskimäinen veli, Heikka, jäi Eerikin kanssa asumaan kotoisen kurkihirren alla ja tekemään talon töitä, kuten ennenkin äidin eläessä.