ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA.

I

Eräässä lahdelmassa Vuoksen virran varrella löytyi tämän vuosisadan alussa pienoinen torppa. Ulkoapäin katsoen oli torpan näkö kurjamainen; lahonneet hirret, tuulen repimä katto, särkyneet akkunaruudut, — joihin oli päreitä asetettu — osoittivat asukkaiden elävän köyhyydessä. — Luoja oli kuitenkin tämän töllin lapsille jakanut hyvyyttänsä. Torpan sivulla, virtaa joki hiljaisesti eteenpäin, muuttuen alempana hyrskyväksi koskeksi. Asuinhuoneiden ympärillä kasvaa tuuheita lehtipuita, jotka varjostavat töllin näkymättömiin. Muuten on torpan ja joen välinen maa-ala perattu kauniiksi kasvitarhaksi. Huoneuksen ovelta melkein rantaan asti kierteleikse hiekoitettu polku, jonka reunoilla turvepenkkien päällä kesän aikana kasvaa kauneita kasveja. Tässä töllissä asui eräs vanha sotamies, nimeltä Rasila, ainoan tyttärensä Hiljan kanssa yksinäistä elämää. Hiljan ollessa vuoden vanhana, kuoli hänen äitinsä, joten hän ei edes saanut nauttia äidin hellää hoitoa ja kasvatusta. Vaikka ukko Rasila oli aikanansa ollut monenlaisissa vaaroissa ja seikkailuksissa, niin luonteensa kuitenkin oli toisenlainen, kuin ensikatsannolta luuli, sillä tuon vahvan ja karhean kuoren alla säteili mitä vienoin lempeys ja ystävällisyys kaikkia kohtaan. Vanhus kasvatti lapsukaisensa, säädyllisessä kurituksessa ja opetti lapsensa jo aikaiseen tuntemaan Luojaa. — Samalla kun isän rakkaus ja hellä huolenpito suureksi osaksi täytti äidin vajavaisuuden, samalla Hilja siivolla ja hiljaisella käytöksellä, sekä tottelevaisuudellaan miellytti harmaahapsista isäänsä. — Pitkinä talvipuhteina istui Hilja pienoisella jakkaralla isänsä luona, tämän kutoessa verkkoa, jolloin vanhus kertoeli hauskoja kertomuksia tyttärellensä. Iloisena kuunteli hän niitä, sekä uteliaana kehoitti isäänsä yhä jatkamaan.

Vuosi vuodelta kasvoi Hilja isänsä iloksi aina suuremmaksi ja ihanammaksi. Mutta samalla ukko kummasteli miksi hän päivä päivältä tuli harvapuheisemmaksi ja miettiväisemmäksi.

Kerran kun Hilja neuloskeli miettiväisenä akkunan ääressä, lausui isänsä hänelle hiljakseen:

"Toivoisinpa sinulle, tyttöseni, seutumme rikkaimman talonpojan sulhoksi."

"Miksi isä turhia lörpöttelee?… minusta naimisiin… ja vielä rikkaimman talonpojan kanssa… kuka teille on semmoista puhunut?" saneli Hilja punastuneena.

"Olenko milloinkaan lörpötellyt ja turhia puhunut… jos ei kaunein ja miellyttävin impi näillä seuduin saa… ahaa!… älä nyt noin hämmästy, vaikka minä sinulle enemmän juttelen kuin tavallista on… hm, olenhan joskus nähnyt sinua jonkun saattelevan tuolla polulla… hm… hm…"

Ja vanha Rasila tirkisti pikkuviisaana harmailla ja vilkkailla silmillään tyttärensä jokaista mielenliikutusta.

Hilja kierteli kumminkin kysymyksessä olevaa asiaa sinne tänne, mutta isänsä ei perää antanut, sillä Hiljan kasvojen punastus oli jo kyllin ilmoittanut isälle totuuden.

Sopivassa tilaisuudessa juoksi Hilja ovesta ulos tietä myöten rantaan, sekä kävi eräälle kivelle yksikseen istumaan.

Hilja on siis rakastaja. Kuka on se onnellinen, joka hänen saapi, saamme heti nähdä, jos tunnemme asian paremmin kuin hänen isänsä.

II

Siirtykäämme mainitusta torpasta erääseen taloon, joka on noin virstan päässä torpasta, — toisella puolella virtaa. Talon oli isäntä, Olli Ojanen, kohottanut mainittavammaksi paikkakunnalla. Talouden hoidon oli tosin Olli-ukko jättänyt vanhemmalle pojallensa, mutta piti kuitenkin kaikkia asiain menoja silmällä. Nuoremman pojan Heikin ja isän väli ei ollut parhaimpia. Missä syy piilee saamme pian nähdä.

Heikin lapsuuden ainoana lapsuuden ystävänä ja toverina oli torpan Hilja. Nuorukaiseksi päästyänsä muistelivat kumpikin kaipauksella noita iloisia lapsuuden hetkiä. Tuo kaipaus usein saattoi heidän ajattelemaan toisiansa, joten kumpaisenkin välille viimein syntyi täysi rakkaus. Mutta juopa oli rakastavaisien välillä, joka päivä päivältä muuttui uhkaavammaksi. Mutta Heikki ei ollut noita tavallisia horjuvaisia ihmisolennoita, vaan hän päätti rohkeasti katsoa tulevaisuuttansa kohti. Useasti muisteli Heikki nuorukaisenakin Hiljaa ja kävipä joskus pyhäiltoina Torppalassakin. Tämän nuorten ystävyyden huomasi pian ukko Rasila, vaikka ei ollut puhunut siitä kellekään. Sattuipa niin, että Heikki kertoi ajatuksensa muutamille parhaimmille ystävilleen. Vaan tässäkin kävi niinkuin tavallista on: "että ystävä puhuu ystävälle, ystävä koko kylälle." Pian tulivat Heikin tuumat isänsäkin kuuluviin, josta hän vihastui silmittömästi. Ankarasti nuhteli hän poikaansa semmoisista mielipiteistä, sekä ilmoitti päätöksen: "että niinkauan kuin hän elää, ei tule naimapuuhista… rikkaimman talonpojan ja köyhän töllin tytön välillä mitään."

Talon emäntä, nimeltä Katri, oli virkku ja toimellinen nainen, vaikka mielipiteissään miehensä kalttainen. Siis ei Heikki voinut edes äidin helmaan surujansa laskea, sillä monta kertaa oli äiti sanonut pojallensa: "ettei hän sotamiehen tyttöä miniäkseen tahdo, vaikka taivas ja maa muuttuisi!" Tästä huomataan, että Olli vaimonensa ylönkatsoivat torpan Hiljaa. Jos Hilja olisi ollut kuinka yksinkertainen tahansa, kunhan vaan myötäjäisiä saataisiin paljon — silloin olisi ollut kaikki hyvin!

Oli kerran kaunis kesäinen sunnuntai-ilta. Rappujen edessä kasvavan koivun varjossa istui matalalla jakkaralla Olli Ojanen puhaltaen aimo savukiehkuroita uudesta hopioitetusta merenvaha-piipustaan. Hän ajatteli maitaan, vuoden tuloa ja kukaties mitä…

Olli oli tarkka laskumies. Hän tiesi mitenkä säästäväisyydellä ja ahkeruudella sisääntulot suurenevat ja yksinkertaisella elämistavalla menot pienenevät. Hänen mielilauseensa oli seuraava: "joka ei pennistä kiini pidä, ei se mies markkoja taskussaan kanna." Koska kahvia, eikä ylellisyystavaroita ei koko talossa käytetty, niin ihmekös jos varoja karttui.

Ollin ajatellessa sinne tänne, huomaitsi hän hetkisen perästä poikansa Heikin tulevan kamarista ja ohjaavan kulkunsa eräälle joen rantaan vievälle polulle. — Olli arvasi poikansa menevän torpan "liljaa" katsomaan, jonkatähden hän huudahti äkäisellä äänellä Heikin luoksensa ja kysäsi: "minne olet menossa".

"Ajattelin hetkeksi pistäytyä joelle soutelemaan", vastasi Heikki.

"Kyllä minä ymmärrän mihin sitten, joen yli päästyäsi, aiot mennä… ne ajatukset saat kumminkin heittää mielestäsi… torpan tyttöä et saa koskaan… ainakaan niinkauan kuin minun silmäni auki pysyvät, sen saat sinä uskoa!"

"Kyllähän tuuli vinhasti puhaltaa, mutta ehkähän se vielä asettuu", lausui Heikki hiljaisesti.

"Uskallatko kiusata minua!" huudahti isä suurimmalla katkeruudella

"Enkö rohkene kieltää sinua pitämästä kanssakäymistä tuon… ymmärräthän kenen kanssa… sinä et saa tästälähin vierailla torpassa… taikka jos niin teet, älä enää tule isäsi katon alle".

"Kovuuttanne tulette isäkulta vielä kerran katumaan… Vaan", lausui Heikki säihkyvin katsein, "Hilja on oleva minun elämässä ja kuolemassa, vaikka tuhansilla yrityksillä koettaisitte meitä toisistamme vieroittaa."

Isän sydän kiehui vihasta. Ylpeyden valtaamana ajatteli hän: "pitäneekö vielä kerran puristaa poismenevän pojan kättä", mutta hän noudatti kovan sydämmensä tahtoa; puhumatta sanaakaan enää astui hän asuintupaan.

Kun isä oli ovesta sisään kadonnut, astui Heikki suruisena venosen luo, työnsi sen vesille ja sousi toiselle puolelle. Sitten ohjasi hän kulkunsa torpalle menevälle tielle. "Tuolla", lausui hän viitaten kädellään torppaan päin, "kohtaamme tänään taas toisemme. Puhukoon ukko mitä tahansa, vaan sanon vieläkin kerran, että Hilja on oleva minun elämässä ja kuolemassa".

III.

Kun Heikki saapui töllin luo, oli ilta jo kulunut, vaan aurinko vielä lähetti joitakuita säteitään metsiin välitse. Hiljainen tuuli huojutteli puiden latvoja; lehtien kahina ja lintujen vienot sävelet ainoastaan häiritsivät luonnon lepoa.

Hilja seisoi rannalla vajonneena syviin ajatuksiin. Hän päätti kehoittaa Heikkiä valitsemaan toisaalta elämän toveria, koska isän tahtoa on vaikea vastustaa.

"Voisinko enään erota hänestä, — en, minä tahdon elää ja kuolla yhdessä hänen kanssansa, mutta kuitenkin tahdon vielä kerran häntä koetella".

Samassa kahina pensastossa herätti hänet ja — tuossa tuokiossa sulettiin hän — Heikin syliin.

"Olitpa aika veitikka, noin äkkiarvaamatta esiinnyit… mutta olethan vaalea kuin palttina… miksi olet murheinen?" kysäsi Hilja alakuloisena.

"Tule Hilja, soutelemaan joelle; minulla on paljon puhelemista tänään".

Rakastavaiset astuivat veneen luo. Pian keinui se kirkkaalla joen pinnalla.

"Sinulla on jotakin salaperäistä surua kätketty sydänsopukkaasi… Onko isäsi sinulle jotain katkeraa puhunut; ja jos niin on, etköhän voisi hänen sanojansa minullekin ilmoittaa?" kysäsi Hilja alakuloisella äänellä.

"Isäni sanat eivät sinua suuresti ilahuttaisi, mutta voinhan ne kuitenkin kertoa jos niin tahdot?"

"Tee niin hyvin!"

"Lähtiessäni tänne", lausui isäni ankaralla äänellä: "että niinkauan kuin elän ette saa toisianne."

"Eikö liene parhainta kun tottelet isäsi neuvoa", lausui Hilja, vaan kyyneleet putosivat helminä alas hänen kauneille poskillensa.

"Hilja, kallis Hilja, älä puhu noin! Isäni on vanha, me taidamme nähdä vielä sen ajan, jolloin meidät yhdistetään. Paitse sitä, en minä saa tästälähin astua isäni kynnyksen ylitse…"

Heikki hellitti airot ja istuutui teljalle Hiljan viereen, koettaen iloisella katsannolla ja sujuvalla puheellansa poistaa levottomuutta rakastettunsa sydämestä.

"Sinun viimeiset sanasi eivät ole totta armas Hilja. Sinä myöskin tahdot olla minun elämässä ja kuolemassa — eikö niin?"

"Niin… niin… minä tahdon! Sillä suoraan sanoen en ilman sinutta voi elää onnellisena."

"Kiitos sanoistasi! — Oletko ilmoittanut asian isällesi?"

"En vielä, mutta hän kyllä tietää meidän toisiamme rakastavan. Luulenpa hänen tänään — niinkuin toisinakin pyhä-iltoina — tulevan tänne. Siispä hän katsoi parhaaksi mennä kylään."

"Kunnioitettava ukko! — Jospa kaikilla olisi semmoinen isä, kuin sinulla…!"

"Vaiti Heikkiseni! se on väärin puhua semmoista. Sinun isäsi ajattelee myöskin sinun etuasi ja toimiskelee sinun hyväksesi, vaikka tuumansa eivät sovi yhteen meidän kanssamme."

Aurinko oli vajonnut metsän taakse; sen värit tosin vielä heijastivat puiden välitse pauhaavissa, aalloissa.

Rakastavaisten vene oli kulkenut Holmakosken partaalle. He eivät kuulleet läheistä kosken pauhua? eikä huomanneet vaaraansa, joka oli niin suuri, että — pelastus oli enää mahdotonta. — Hetkisen vaitiolon perästä katsahtivat he koskelle päin. Heikki koetti kääntää venettä ja soutaa ylöspäin, mutta turhaan ponnisti hän voimiansa; koski oli tehnyt tehtävänsä — vene vajosi pyörteesen… ja leikkautui kahtia terävään salakiveen.

"Taivaan Luoja! me olemme hukassa", huudahti Heikki vapisevalla äänellä, kiiruhtaen Hiljaa auttamaan.

Hilja katsoi ympärillensä. Kuumeen tapainen, vaan autuaallinen punastus lepäsi silmänräpäyksen aikaa hänen ihanissa kasvoissansa.

"Me olemme hukassa!" uudisti Heikki huutonsa ja tuskanhiki pusertui hänen miehekkäästä otsastansa.

"Kyllä näen sen" vastasi Hilja, levollisesti ja niin lujalla alttiiksiantavaisella äänellä, että Heikki häpesi tuskaansa. "Näetkös! me saamme seurata toisiamme elämässä ja kuolemassa".

Molempien pelko oli heti kadonnut…

Vaahtoisista laineista kumisi kaksi ääntä, joiden kaiut kuuluivat kauas metsään, toinen kova ja miehekäs, toinen vieno ja lempeä, vaan molemmat äänet kuitenkin juurikuin yhdestä suusta soinnukkaasti säestivät:

"Elämässä ja kuolemassa!"