TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KUVAELMA.

Talon tupa.

Ovi perällä. Vasemmalla pöytä pitkin seinää, seinästä irrallaan, niin että pöydän ja seinän välillä olevalla penkillä voi istuakin. Pöydänpään vieressä näyttämön etualalla on hieman matalampi pöytä, jolla on suutarin työkaluja.

(Jaakko, suutari, lystikkään näköinen mies, istuu pöydän edessä olevan rahin nenällä työkalujensa ääressä, ottaa työkalujensa päältä kengäntekeleen, katselee sitä, panee sen pois, ottaa piippunsa ja pistää tupakaksi.)

(Katri emäntä liikuskelee lattialla jotakin puuhaillen.)

(Piika-Maija tulee ulkoa, tuoden tullessaan sylyyksen halkoja, jotka panee pystyyn uuninnurkkaan.)

Katri (nuristen). Jokos vihdoin, kuhnustelija, sait lehmät ruokituksi?

Maija. Eivät ne niin kädenkäänteessä ole hoidetut parikymmentä päätä, kun ei ole muita kuin yksi ihminen puuhassa.

Katri. Yksi ne on siellä ennenkin hoitanut.

Maija (aivan kuin sanojaan niellen). Hoitaa missä hoitaa, vaan ei joka talossa.

Katri (menee äreästi ynähtäen pöydän luo, kaatelee useampien kuppien pohjasta perunasekaista lientä muutamaan kuppiin ja sysää leipäkannikan ja kalakupin sen luo.) Siinä on, syö nyt! Muut ovat jo syöneet ja menneet työhönsä.

Maija. Ja minä saan kuppien pohjasta tähteet. (Menee ja maistaa lusikalla velliä.) Ja ihan kylmää vielä sekin. (Panee lusikan pöydälle, ottaa leipää ja pienosen kalan kala-astiasta; ruotii kalaa veitsellä ja taittaa pään pois; alkaa syödä haluttoman näköisenä.)

Katri (on tuimasti tarkastellut Maijaa). Kokonaan ne on tässä kalat syöty itsekin; eiköhän tuo vielä kerran nälkä neuvo sinutkin! Olihan se entinen piikakin ollut sippusuu, oli kalat ruotinut ja päät heitellyt pitkin nurkkia kuleksimaan —

Suutari (joka on koko ajan seurannut virnistellen ja Maijalle salavihkaan matkien emännän eleitä; hiljaa Maijalle). Tikkujaloilla, kuten entisen isännän märänneet sillit…

Katri. Mutta emäntäpä olikin kalanpäät, hännät ja ruodat kerännyt kaikki talteen —

Suutari (salavihkaan Maijalle). Ja haudannut maahan aarteen…

Katri. Sitten oli piikatyttö joutunut naimisiin, laittanut kasan lapsia ja kärsi kurjuutta. Kerjäten tuli entiseen palvelustaloonsa, rukoili itkusilmin apua. Emäntä silloin nouti entiset kalanpäät, pyrstöt ja ruodat, toi ne entiselle mamsselille ja hän sai ne syödä makeina paloinaan.

Suutari (salavihkaan Maijalle). Olisi sietänyt panna se emäntä itse suolaan — kuten tämäkin…

Katri (huomaa suutarin jotakin puhuneen). Mitä sanoit?

Suutari (kääntyy emäntään; koomillisella jymyllä). Ja silloin kuului hirveä jyrähdys, maa aukesi ja nieli pitkävillaisen, armottoman emännän.

(Katri seisoo ensin kuin typertyneenä, vilkasee tuiterasti suutariin, ärähtää jotakin yksikseen ja tellertää ulos.)

Maija. Suurkiitosta, kun läksytit hieman mokomaa!

Suutari. Kyllä ne sellaiset kitupiikit sietääkin. (Kopistaa piippuaan ja tarttuu työhönsä.)

Maija (nousee korjaillen pois tyhjiä astioita). Eiväthän nämä piian päivät käy kateeksi missään, mutta tällaisten saiturien piian käyvät vieläkin vähemmän.

(Lassi ja Liisu tulevat tuokion kuluttua ja seisottuvat hieman ujostellen oven suuhun. Kun Piika-Maija tuo sylissään astioita pankolle, sanovat molemmat »hyvää päivää», toinen niiaten, toinen kumartaen, samoin suutarille, kun tämä kääntyy heihin päin.)

Suutari (tähystelee lystikkäästi Lassia altakulmiensa). Kenenkäs poikia tämä tyttö on?

(Lassi ja Liisu katselevat epätietoisina vuoroon toisiinsa, vuoroon suutariin.)

Liisu. Aapelin Liisuhan minä olen.

Suutari, En minä sinua tarkottanut, vaan tätä toista tytön tössikkää.

Lassi. En minä ole tyttö! (Topakasti.) Minä olen Aapelin Lassi!

Suutari. Oohoo — vai se! Vai sen poikia! Kyllä minä isäsi tunnen. — Mihinkäs se nyt on matka?

Lassi (katselee hieman epätietoisena Liisuun, sitten suutariin; naurusuin). Kerjuullehan me…

Suutari (tarkastaa lystikkäästi Lassia). Että mihin?

Lassi (urhakasti). Kerjuulle vaan!

Suutari (tähystelee edelleen, nauraen). Ja se näyttää olevan lystiä verekseltään…?

(Tahvo isäntä tulee ulkoa, kädessään kirves, jota istuutuu hiomaan suutarin pöydältä ottamallaan kovasimella; kohta hänen jälestään tulee Katri emäntä).

Katri. Ka, Aapelin lapsetkos täällä… menkää tuosta istumaan, että sopii ovesta kulkemaan. — Mitäs teillä olisi asiaa?

Suutari. Ne ovat lähteneet kerjuulle — ja oikein sylirysyssä!

Katri. Kerjuulle! (Nuristen.) Joko nämäkin… ikäänkuin kerjäläisiä ei ennestäänkin olisi kylliksi tähän aikaan! Ja eipä teillä pitäisi olla puutetta… eikös heillä ole meiltäkin ottamatta palkkajyviään?

Tahvo. On vielä ainakin nelisen tynnyriä…

Katri (pauhaten). Ja sittenkin kehtaavat lähettää mukulansa kyliä kiertämään!

Tahvo. Onko isänne kotosalla?

Lassi. Ei, se on tukkitöissä!

Katri. Äiti siis lähettänyt…

Liisu (kainosti). Ei äiti lähettänyt…

Katri. Kukas sitten?

Lassi (tarttuu touhuissaan selittämään). Ei äiti lähettänyt, kielsi kiven kovaan, mutta kun oikein pyydettiin, niin sitten laski ja sanoi että menkää koettamaan ja että kylläpähän routa… (Vaikenee äkkiä.)

Suutari (nauraen). Niinkö, että kylläpähän routa porsaan kotiin ajaa. — Se on sitä Aapelin Lassin lossotosta!

(Tahvo ja Katrikin nauravat.)

Suutari. Ihanko tosiaankin olette lähteneet oman nokkanne vetäminä… niin että olette nyt vähän niinkuin sellaisella huvimatkalla?

Lassi (topakasti). Ei, me olemme kerjuulla!

(Naurua.)

Tahvo (myhäillen). Mitä te sitten tahdotte?

Suutari. Niin, että mitä vieraille saisi luvan olla?

Lassi (ladellen yhteen jonoon). Kylän kakkua, siansorkkia laskiaiseksi ja sianlihaa rasvarieskaan ja kuivia kuoreita ja lihaisia luita ja herneitä ja…

(Liisu on hätäisesti nykinyt Lassia käsipuolesta koettaen saada tätä vaikenemaan; toiset nauravat ääneen.)

Suutari (nopeasti, matkien). Ja voita ja juustoa ja sokeria ja…

Lassi (lujasti). Ei voita!

(Äänekästä naurua.)

Suutari (naurusuin). Eikö voita? Miksei sitä sitten?

Lassi. Eiväthän muutkaan saa!

Suutari. Ketkä muut — nekö, jotka panevat navetassa: muu?

Lassi. Marin Reitu ja… ja…

Suutari. Ja… ja… ja…

(Lassi vaikenee neuvotonna.)

Liisu (on koko ajan ollut kovasti hämillään, koettaa parannella). Emmehän me kaikkia, jos saataisiin vasikan päitä ja sorkkia…

Katri. Ei meillä ole, pari lehmää on vasta poikinut, ja olemme itse keittäneet.

Lassi (topakasti). Siansorkkia sitten!

Suutari. Niin, etteihän sillä väliä!

Katri. Ei riita niitäkään. Kaksi sikaa syksyllä tapettiin, toisen sorkat keitettiin kynttelinä, toiset tarvitaan itse laskiaiseksi.

Lassi (terhakasti, mutta anovalla äänellä). Antakaa, hyvä emäntä. Me laulamme laskiaislaulunkin!

Suutari. Niin, että tehdään pois kaupat!

Lassi. Meillä kun ei ole sianlihaakaan, ja jos ei isä tuo lauantaina, niin ei saada rasvarieskaa…

Suutari. Millainen se sitten on, se laskiaislaulusi?

Lassi (katsoo kysyvästi vuoroon isäntään ja emäntään). Laulammeko?

Tahvo. Laula nyt pois! Voithan saada ainakin leivän lukkarin saataviksi.

Lassi (joka alottaa) ja Liisu (laulavat yhdessä).

Laulu n:o 5.

Kansansävel.

Kun laskiainen valkenee, on silloin lysti ne suksillansa liitelee kuin lintu tuulta,

sillä ras, ras, ras, sillä ries, ries, ries, sillä ras, sillä ries, sillä rasvarieskat syödään, ja rasva tekee työtään.

Lumella sukset liukkahat ne rasvan lailla luistaa, ja noita pitkät pellavat (Lassi levittää sylensä) ne poikasilla huiskaa!

kuin vai, vai, vai, kuin pel, pel, pel, kuin vai, kuin pel, kuin valkopellavia ne harjaa nietoksia.

Ja itikoista kesällä jos tahtonet sä päästä, niin suutas saunan jälestä sä laskiaisna säästä!

Ei ään, ään, ään, ei kään, kään, kään, ei ään, ei kään, ei ääntäkään saa päästää, niin itikat sun säästää.

Suutari. Niin sitä vedellään! Lukkari siitä pojasta taitaa tullakin.

Katri (kiehentää pöydällä vellivatia). Tulkaa nyt tänne syömään, että jaksatte mennä toiseen taloon.

Liisu (kainostellen). Ei meillä nälkä ole, lähtiessä juuri syötiin.

Suutari. Nämä kerjäläiset pitävät vieraskoreuttakin…

Lassi (halukkaan näköisenä syömään). Eikä me mennä toiseen taloon, äiti lupasi tulla vain tänne…

Tahvo (myhäillen). Niinkö!

Katri. Tulkaa nyt vaan!

Lassi (vetäen Liisua hihasta). Tule nyt! (Syövät hyvällä halulla.)

Tahvo. Ja anna niille leipä, että saavat »kylänkakkua». Tuo nokare sianlihaakin, jotta saavat rasvarieskaa, sillä eiväthän ne laskiaisena muuten sukset luista eikä mäestä saa »noita pitkiä pellavia»!

(Katri menee yksikseen mukisten.)

Tahvo. Mutta kun ei tarvis pakota kylän kululle lähtemään, niin parasta on, että vasta olette tyytyväiset kotileipään. Sillä kotonaan on mies korea, vaikka ilman istukoon, sanovat vanhat. Monet lapset eivät toivo parempaa kuin että riittäisi kotona, jottei tarvitsisi toisten vastuksiksi lähteä. Niin, kun olette syöneet, menkää kotiinne. (Panee kovasimen -pois ja menee kirveineen.)

Suutari (katsoo Lassiin). Vai sinä se olet se Aapelin Lassi. Topakka poika!

(Lassi vilkasee suutariin, jatkaen syöntiään.)

Suutari. Etkös rupea suutarin oppiin?

Lassi. Rupean minä!

Suutari. Silloin kuletaan suutaroimassa talosta taloon, saadaan aina kylän kakkua, mestarimiehille annetaan voitakin joka aterialla ja kahvit pari kertaa päivässä. Eikös vetele suutariksi ruveta?

Lassi. Rupean minä, jos vain isä ja äiti laskevat.

Suutari. Tuumitaan heidän kanssaan.

Katri (tulee leipä ja pieni paperikäärö toisessa kädessä; tuo ne ja panee pöydän nurkalle lasten lähelle.) Tässä on nyt sitten; mutta alkakaakin suoriutua kotiinne!

(Lassi ja Liisu lakkaavat syömästä lähtevän näköisinä.)

(Pirtun Petu ja Pirtun Heta tulevat ulkoa ryysyissään, palelevan näköisinä ja itkuun puhkeamaisillaan.)

Heta (surkeasti). Antakaa emäntä meidän vähän lämmitellä. (Menee lieden luo ja lämmittää käsiään, Petu samoin.)

Katri. Mitäs väkeä te olette?

Heta (rukoillen). Me olemme Pirtun lapsia, emäntä olisi niin hyvä ja antaisi vähän leipää.

Katri. Montako teitä on lasta?

Heta. Kaksi nuorinta jäi kotiin.

Katri, Neljä lasta vain, — ja nuori pari, kylläpä pitäisi jaksaa elättää.

Heta. Meillä on ollut kotona vain jäkäläleipää, mutta nyt ei saa jäkälöitäkään, kun on tullut lunta niin paksulta, ja sitten äiti…

Katri. Tehän muuten kuulutte toiseen huutoon, ei meidän kylä ole velkapää elättämään muiden köyhiä.

Heta. On niin kylmäkin, jos emäntä olisi niin hyvä ja antaisi vanhoja vaatteita…

Katri. Laittakoon äitisi, ja maatkoon vähemmän!

Petu (silmät suurina). Mut äitihän on tailat!

Heta. Äiti on ollut kipeänä monta viikkoa, ei voi liikkuakaan. (Puhkeaa itkuun, Petu perästä.)

Katri. Menkää sitten vaivaistaloon tai kerjätkää omasta kylästänne. On meillä täällä tarvitsevaisia kylliksi.

(Heta ja Petit itkevät kiihkeämmin. Lassi ja Liisukin nyökyttävät.)

Katri (sieppaa pienen kannikan pöydältä). Tuossa on! (Lähettää kannikan Hetalle.)

Heta. Suurkiitosta!

Katri. Ja menkää nyt siitä ulisemasta!

Heta. Emäntä kulta, antakaa meidän vielä pikkuriikkusen lämmitellä. (Hierovat hätäisesti käsiään liedellä.)

Katri. Pian sitten!

Lassi (kuiskaa kyynelsilmin Liisun korvaan. Tämä nyökkää innokkaasti päällään. Molemmat hymyilevät kyyneltensä lomasta. Lassi vie emännältä saadun leivän ja paperikäärön ja pistää sen äkkiä Hetan kainaloon). Tässä, viekää äidillenne!

Katri (pikastuneena). Mitä, senkin pohatta, toinen kerjäläiskakara! Ulos siitä kaikki tyyni ja heti paikalla. Ja tulkaapas vain toinen kerta!

Lassi (sieppaa huivin päästään ja antaa Hetalle). Tuossa on tuokin!

Liisu. Oih!

Katri. Ulos siitä!

Liisu. Äidin huivi! Mitä äiti sanoo?!

Suutari. Oikein, poika — nyt et olekaan enää tyttö! — Tules tänne, niin saat (katselee kukkarostaan sopivaa rahaa, nauraen) — suutarin markan!

Katri. Korjaatteko luunne!

(Toiset lapset luikkivat ulos, Lassi juoksee suutarin luo, sieppaa rahan, sanoo kiireesti »kiitos» ja juoksee toisten jälkeen).

Suutari (huutaa jälkeen). Sano terveisiä vanhemmillesi, minä tulen pyhänä tuumimaan siitä oppiin lähdöstä!

TOINEN KUVAELMA.

Mökin tupa.

Leena (rukkinsa ääressä). Ei vain ala kuulua lapsia! Missähän lienevät, lapsiraukkani? Kun vain eivät paleltuisi tiellä, muun vaaran tuon nyt ei luulisi tällä taipaleella uhkaavan. Tulinkin laskeneeksi heidät sinne löyhkää kyyditsemään, omiksi huolikseni! (Nousee, menee katsomaan ikkunasta.) Ei näy, ei kuulu! Lumi vain kyynäräin korkuisena peittää maat ja mannut. (Kuuluu rusahdus.) Ja pakkanen paukkuu nurkissa! (Menee takaisin rukkinsa ääreen ja polkasee rukinratasta muutaman kerran ympäri.) Kunhan vain, kunhan jo eivät paleltuisi tielle! (Nousee taasen levotonna ja menee ikkunaan.) Ei näy, ei kuulu hiiren hiiskausta! (Kävelee ympäri huoneessa, kapsehtien yhtä ja toista, mihinkään erikoisemmin ryhtymättä.) Jollei pitäne lähteä jälkeen katsomaan, etteivät vain ole kohmettuneet ja jääneet taipaleelle? (Vilkaisee taasen ikkunaan.) Vai laittaisinko tulta uuniin, että saavat lämmitellä tultuaan? (Menee ja kohentelee hiilosta.) Vielähän tuossa on tulinen tuhka ja hehkuvia hiiliäkin. Kunpa vain tulisivat! (Vilkasee taasen ikkunasta.) Jo tulevat! (Juoksee iloissaan rukkinsa ääreen.) Pitääpä tässä oikein mököllään ottaa heidät vastaan! (Tekeytyy kylmän ja ankaran näköiseksi).

(Lassi ja Liisu tulla tömistävät häthätää.)

Lassi (itkusuin, kädet korvilla). Paleltaa!

Leena (nousten, hätiköiden). Mistä, jalkojako paleltaa?

Lassi. Ei jalkoja, vaan korvia!

Leena. Missäs huivi?

Lassi. Kipristelee niin, aivan kuin polttaisi!

Leena. Suliahan oli huivi korvillasi. Missä se on? Oletteko sen hukanneet?

Lassi. Voi, korvat!

Leena. Hierotaan lumella, minä käyn hakemassa.

Liisu. Kyllä minä haen, äiti! (Juoksee ulos).

Leena. Riisutaan kengät sillaikaa. (Vetää kenkiä).

Liisu (palaa, lunta kourassaan). Tässä, äiti!

Leena. Pitää aina lumella hieroa lämmetessä, niin ei tule kylmän vihoja. Mitenkäs sinun on laitasi, Liisu?

Liisu. Ei minua palele.

Leena. Miltäs siellä nyt tuntui?

Liisu. Äiti, emme me enää koskaan pyri kerjuulle!

Leena. No, ettekö saaneetkaan mitään?

Liisu. Saimmehan me, leivän ja sianlihaakin, mutta —

Leena. No, mutta —?

Liisu. Sitten tuli kaksi kerjäläislasta, niitä paleli eikä niillä kuulunut olleen kuin jäkäläleipää ja sekin oli loppunut ja äiti kuului olevan kovasti kipeänä, ja kun Vanhalan emäntä oli niille vihainen eikä antanut mitään, niin me annoimme heille ne. Ettehän toru, äiti!

Leena (lempeästi). Niinkö? En toru, en, en, lapsi kullat!

Lassi (tarttuu rukoillen äitiinsä sylin). Äiti rakas, antakaa anteeksi!

Leena. No, mitä nyt?

Lassi. Sen huivin, minä annoin senkin…

Leena. Kerjäläislapsilleko?

Lassi. Niin, kun niitä niin paleli, niillä oli vain ryysyjä ja Vanhalan emäntä ajoi pois…

(Leena katsoo liikutettuna poikaansa.)

Liisu (rukoillen). Äiti, elkää olko vihainen, ei Lassi tehnyt sitä pahalla.

Lassi (hätäisesti rukoillen). Äiti, ettehän ole vihainen. Minä haen vitsan heti valmiiksi, jos sitten ette piiskaa!

Leena (purskahtaa herkkään, sydämelliseen nauruun). Voi sinua pikku hassua!

Lassi (vähän toivehikkaampana, mutta levotonna). Ettehän piiskaa, äiti!

Leena. En, en, hupakkoni! (Sieppaa Lassin syliinsä, ja Liisu painautuu toiseen kainaloon. Pyyhkii Lassin silmiä ja salavihkaan pyyhkäsee omaansakin.) Teit, kuten hyvän lapsen tuleekin tehdä. Muista vain, että vasta annat mikä on omaasi, etkä anna toisen huivia!

Lassi. Kyllä, äiti! (Lassi kiepsahtaa äitinsä kaulaan; Liisu katsoo iloissaan ja mielissään eikä tiedä miten hyväilisi äitiään.) Ja tiedätkös, siellä oli suutari ja se antoi minulle suutarin markan (näyttää sitä), ja sanoi ottavansa minut suutarin oppiin. Menenkö minä, äiti?

Leena. Sitä voidaan tuumia, kun isäsikin tulee kotiin. Mutta kovinhan tuota vielä olet lapsi, kyllä ehdit, kunhan vähän kynnelle alat kyetä.

Liisu. Minä en lähde koskaan pois kotoa äidin luota.

Lassi. En minäkään!

Leena. Suokoon hyvä isä, ettette tarvitsisi lähteä! Mutta nyt me laulamme sen Kantelettaren kauniin kotilaulun, että oppisitte sen oikein hyvin!

Laulu n:o 6.

Runosävelmän tapaan.

Lämmin paita iiinanenkin oman äidin ompelema; vilu vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä.

Lämmin on emosen sauna ilman löylyn lyömättäkin; kylmäpä kyläinen sauna, vaikka löyly lyötäköhön.

Koria kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä; Vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voituohon.

Villainen emosen vitsa, joskon viikon virpokohon; vitsa vierahan verinen, vaikka kerran koskekohon.

Ohoh kultaista kotia, armasta ison eloa! Jos on leipeä vähempi, lempeä on viljemmältä.