Seurauksia.

Uuden aamun aurinko paistoi kirkkaana häikäisevän valkoisille lumenpeittoisille kattoloille torin ympärillä värjäten palaneen talon raunioista nousevat savupilvet mitä koreimman purppuranpunaisen, kullankarvaisen ja sinisen väriseksi; lumi oli torilla ja kirkkopuistossa noen ja tuhkan mustaamaa ja siinä pienet varpuset sadottain peseytyivät ja kuoputtelivat riemuisasti visertäen.

Äiti tyttärineen katseli kyynelsilmin savuavaa paikkaa, jossa eilen vielä oli heidän hauska, miellyttävä kotinsa, mutta ei kukaan heittäytynyt surun valtaan. Eeva yksinään itki kovasti, mutta salaisesta tuskasta. Eeva tiesi majuri R***n olleen sen yön kaupungissa, mutta kuitenkaan – hän ei vielä ollut näyttäytynyt.

Aamulla oli vilkasta liikettä, kun paljon ihmisiä tuli assessorin asunnolle. Perheet tulivat tarjoomaan kodittomille asuntoa ja tyyssijaa; nuoret neitoset toivat vaatteitaan; muiden palvelijat tarjosivat vaatteita Frankin palvelijoille; tuli lahjaksi kauniita pöytäkalustoja ja huonekaluja, leipurit lähettivät suuret korilliset leipää, oluenpanija olutta, toiset lähettivät viiniä y. m. He saivat nähdä mitä kauniimpia kohtauksia, jotka kaikki osottivat miten kunnioitettu ja rakastettu Frankin perhe oli.

Gunilla rouva tuli niin hyväntahtoisena ja innokkaana, valmiina riitelemään kaikkien kanssa, jotka vaan vähäkään aikoivat vastustaa hänen aikeitansa viedä vanhat ystävänsä vaunuissansa luoksensa niihin huoneihin, jotka hän asunnostansa kiireimmiten oli laitattanut heitä varten kuntoon. Assessori ei tällä kertaa riidellyt hänen kanssansa, vaan katseli ääneti vieraittensa lähtöä, katseli kyynelsilmin miten vaunut vierivät pois, vieden Eevan pois hänen kodistansa, joka nyt oli hänestä niin synkkä ja kolkko.

Saman päivän illalla oli perheen isä jälleen omaistensa luona ja painoi heidät kaikki ilosta itkien syliinsä. Niin, ilosta itkien – sillä olivathan he kaikki vielä jäljellä! Parin päivän kuluttua hän kirjoitti eräälle ystävällensä:

«En älynnyt ennen kuin tämän onnettomuuden jälkeen mitä kaikkea omistin vaimossani ja lapsissani, en tietänyt itselläni olevan niin paljon hyviä ystäviä ja naapureita. Kiitän Jumalata, joka on antanut minulle semmoisen vaimon, semmoisia lapsia ja ystäviä. Jo ovat viimemainittujen toimesta kaikki perheeni tarpeet tyydytetyt, jopa enemmän kuin tyydytetyt! Keväällä rupean uudestaan rakennuttamaan kotoani sen entiselle paikalle. Mistä syystä tuli pääsi irti, sitä en tahdo tietää. Onnettomuus on tapahtunut ja on meille varoittavana esimerkkinä vastaisuudessa. Siinä kylliksi. Taloni ei ole tullut köyhemmäksi rakkaudesta, vaikka sen rikkaus on kärsinyt. Rakkaus kestää ja parantaa kaikki. «Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi!»

Laamanni ei todellakaan tahtonut kuulla mitään arveluita eikä otaksumisia tulen irtipääsemisestä. Me kuitenkin rohkenemme tässä ilmoittaa oman luulomme. Oli nimittäin sangen luultavaa, että se oli saanut alkunsa nuoren vapaaherra L–n huoneesta ja että hän itse puolihumalaisessa tilassaan oli syypää siihen. Arvattavasti hän itsekin niin luuli; varmaa vaan on, että tämä tapaus ynnä Frankin perheen käytös häntä kohtaan vaikutti hänen luonteessaan suuren muutoksen. Hänen isänsä tuli jonkun ajan kuluttua viemään hänet erään silmälääkärin luokse, joka oli Köpenhaminan taitavimpia – sillä tulipalossa olivat hänen silmänsä pahasti vahingoittuneet. Meidän silmämme eivät näe häntä ennenkuin kertomuksemme paljon myöhemmissä vaiheissa.

Perheen tyttäret todellakin tuumivat – niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu – hankkia itselleen itsenäisen toimeentulon ja nykyisissä oloissa helpoittaa vanhempiensa huolia, joutumatta kenenkään muunkaan niskoille. Eeva tahtoi aluksi ottaa vastaan kutsuu eräälle maatilalle niillä tienoin, missä majuri R*** oleskeli. Akselholmassa avattiin sydämmet, siipirakennukset, päärakennus y. m. Frankin perheelle. Ei ollut asumuksen puutetta, mutta laamanni pyysi niin herttaisesti omaisiaan aluksi jättämään kaikki tuumat sikseen ja pysymään kotona. «Parin kuukauden kuluttua», hän lausui, «ehkä jo tänä keväänä voitte menetellä mielenne mukaan; mutta nyt – pysykäämme yhdessä! Minä tarvitsen nähdä teidät kaikki ympärilläni ollakseni oikein varma siitä, että olette vielä kaikki tallella. En voi kestää ajatusta että nyt menettäisin «jonkun» teistä!»

Ja kuitenkin se ajatus tunkeutui miltei pakosta hänen mieleensä. Henrikillä ei paloyön jälkeen ollut tervettä hetkeä; yhtämittainen sydämmentykytys oli alkanut ja jatkui siitä asti taukoamatta, ja siihen kipuun liittyi vielä vaaralliset tukehdus- ja suonenvetokohtaukset, jotka välittämättä mistään apukeinoista ja lääkkeistä pikemmin yltyivät kuin vähenivät. Tuo saattoi laamannin kovin levottomaksi, sitä enemmän kun hän nyt entistä enemmän rakasti poikaansa ja piti häntä arvossa. Vasta tulipalon jälkeen voi sanoa isän ja pojan keskinäistä väliä lämpimäksi ja helläksi.

Kauniisti muhamettilainen sanoo, että kuolon enkelin lähestyessä ihmistä sen siivet jo edeltäpäin heittävät varjonsa valittunsa ylitse. Jo taudin alussa näytti Henrikin sielu olevan synkän varjon peitossa ja taudin vaarallisemman puhkeamisen ensi aikoina sen voima lisääntymistään lisääntyi. Oi! ei ollut nuoren miehen helppoa, hänen, joka oli niin lahjakas ja oli niin runsain määrin saanut osakseen kaikkea sitä, mikä tekee elämän suloiseksi, ja joka juuri oli ehtinyt alkaa uran, mihin rakkauden ruusut, tuoreet laakerit häntä kutsuivat, hänen ei ollut helppoa siitä tulevaisuudesta kääntää katsettansa pois ja kuunnella niitä sanoja, joita hänen sykkivä sydämmensä yöt päivät hänelle kuiskaili: «sinun täytyy laskeutua hautaasi! En lakkaa kolkuttamasta ennenkuin sen ovi aukenee.» Mutta Henrikin kaltaisille luonteille ei ole askel pitkä pimeästä valoon. Hänen sielussansa oli jotakin, joka saattaa ihmisen lausumaan elämän ja kuoleman herralle:

Jos vaikk’ kuolontuomiomme määrätty jo on, Suudellen sit’ alistumme Herran tahtohon.[5]

Henrikillä oli eräänä päivänä pitkä yksityinen keskustelu taitavan ja huolellisen kotilääkärinsä, assessori Munterin kanssa. Tullessaan hänen luotaan oli assessorilla kyyneleet silmissä. Henrik puolestaan oli tullessansa omaistensa luokse tavallista kalpeampi, mutta jonkinmoinen lempeä, juhlallinen rauhallisuus kajasti koko hänen olennostansa. Hänen silmänsä ilme osoitti sanomatonta kirkkautta ja loistoa. Varjo oli kokonaan poistunut hänen sielustansa.

Mutta syvemmin, yhä syvemmin ja synkemmin se peitti erään toisen olennon, joka Henrikin taudin alusta asti ei enää ollut entisellään, ja se oli – Henrikin äiti. Tosin hän kyllä puheli, liikkui ja toimiskeli niinkuin ennenkin, mutta hivuttava tuska ja pelko asuskeli hänen sielussansa; hän näytti olevan ikäänkuin erillään nykyisestä elämästä ja kaikki huolenpito siitä, mikä ei suoranaisesti koskenut hänen poikaansa, oli hänelle yhdentekevää tahi kiusallista. Huolellisesti tyttäret sen vuoksi karttoivat kaikkea, joka häntä häiritsi. Äiti sai melkein yksinomaan olla poikansa kanssa, ja monta nautintorikasta hetkeä saivat nuo kaksi vielä viettää yhdessä, nuo kaksi, joiden ehkä piankin tuli erota toisistaan – pitkäksi ajaksi.

Henrikiltä oli kielletty kaikki kovat aivojen ponnistukset, josta hänen tautinsakin häntä puolestansa esti. Hänen täytyi heittää kaikki rakkaat tutkimisensa; mutta hänen vilkas sielunsa ei voinut nukkua, vaan etsi virkistystä taiteen nuorekkaista lähteistä. Hän lueskeli ahkeraan erään runoilijan teoksia, joka lyhyellä elonajallansa oli kärsinyt paljon ja laulanut paljon, joka orjantappurakruunustansa oli saanut mitä ihanimpia «Saaronin liljoja» puhkeamaan. Stagnelius tuli hänen lempirunoilijaksensa. Henrik sepitti itse sävelen moneen runoon ja äiti lauloi niitä hänelle pitkinä talvi-iltoina, – äiti osasi aina laulaa paremmin hänen mielensä mukaan kuin siskot – ja hän iloitsi sydämmensä pohjasta siitä puhtaasta voimasta, jolla niiden runoilija riemuisasti selvisi elämän tuskista ja koetuksista.

Huomattavaa oli että Henrik siihen aikaan usein äitinsä läsnäollessa ohjasi keskustelun kuoleman valopuoliin. Näytti siltä kuin hän olisi hiljaa tahtonut valmistaa häntä kestämään pikaista eroa ja edeltäpäin poistaa sen katkeruuden. Elise ennen rakasti semmoisia keskusteluja, rakasti kaikkea, joka levitti valoa elämän tummiin, synkkiin kohtiin, mutta nyt hän kalpeni aina kun semmoiset keskusteluaineet otettiin puheeksi, hänen kasvonsa osoittivat levottomuutta ja hän koetti miltei kauhistuen sitä välttää.

Eräänä iltana kun perhe oli koossa hämärää viettämässä ja assessori mukana heidän tuttavallisessa piirissänsä, puhuttiin unista ja nukkumisesta. Henrik huomautti ikivanhasta unen ja kuoleman vertailusta; hänen mielestänsä se vähemmän piti paikkaansa itse nukkumisen tilan kuin siitä heräämisen yhtäläisyyden suhteen.

«Ja tuo yhtäläisyys» – kysyi Leonore – «miten se erityisesti ilmenee?»

«Tajunnan, muistin, koko sieluntilan täydellisessä säilyttämisessä ja elvyttämisessä aamulla tuon pimeän yön jälkeen.»

«Hyvä», lausui assessori, «se on mahdollistakin! Mutta mitä me saatamme siitä tietää?»

«Sen minkä ilmestys on meille ilmoittanut!» vastasi Henrik vilkkain katsein. «Tarvinnemmeko siihen parempaa selvitystä kuin sen, joka on meille annettu, että Yksi meistä on kuollut ja noussut haudastansa sekä näyttäytynyt meille nukuttuansa tuossa pimeässä asunnossa ihan samallaisena kuin ennen, samana tahdoltaan, samana ystävyydeltään kuin ennenkin ja uskollisesti muistaen pienimmänkin yhtä hyvin kuin suurimman kohtauksen ihmiselämässä. Minkä kirkkaan ja lohduttavan valon se onkaan sytyttänyt tuolle pimeälle portille. Se tieto on yhdistänyt molemmat maailmat; se on rakentanut sillan pimeän syvyyden ylitse; sitä myöten vaeltaja voi kulkea kauhistumatta ja ystävät voivat yhtä tyynesti ja levollisesti toivottaa toisilleen «hyvää yötä» elämän kuin päivänkin lopussa!»

Käsivarsi kiertyi silloin suonenvedontapaisesti Henrikin ympäri ja äidin ääni kuiskasi melkein epätoivoisesti hänen korvaansa: «et saa mennä, Henrik, Henrik et saa!...» Ja äiti kaatui pyörtyneenä hänen syliinsä.

Siitä hetkestä Henrik ei enää äitinsä kuullen valinnut semmoisia keskusteluaineita, jotka niin liikuttivat häntä. Hän koetti pikemmin rauhoittaa ja huvittaa häntä ja siskot olivat uskollisesti hänen apunaan. Heitä entistä vähemmän halutti ottaa osaa seuraelämään, mutta he kävivät kuitenkin välistä vieraissa, syystä että veli niin tahtoi ja sitten he voivat kotona kertoa sieltä juttuja, jotka huvittivat häntä ja äitiä. Henrikin huoneessa enimmäkseen seuraelämän uutiset kerrottiin ja silloinpa siellä herttaisesti naurettiin! Ah! rakkaasen perheesen on surun vaikea saada jalansijaa, ja jos se pääseekin jonakuna hetkenä sisään pujahtamaan, niin se toisena ajetaan ulos. Eeva näytti silloin unohtavan yksityisen surunsa, voidakseen hänkin olla kukkana siinä hellyyden ja rakkauden kiehkurassa, johon he kietoivat kodin lemmikin; laamannikin jätti useammin kuin ennen työpöytänsä ja yhtyi perheseuraan. Miellyttävämpää sairashuonetta kuin Henrikin voi tuskin kuvailla. Hän sen kyllä tunsi. Tauti oli tehnyt hänet helläsydämmiseksi ja siksi hänen silmänsä usein kyyneltyivät ja hän usein lausui: «olen onnellinen! liiankin onnellinen! Mikä autuaallisuus kun voi lempiä! Se on autuutta! Siinä on sielun suvi. Nytkin keskellä tuskiani voin tuntea itseäni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi teidän kauttanne!» Ja silloin hän ojensi kätensä tavoitellen äitinsä tahi siskojensa käsiä ja suuteli niitä tai painoi ne vasten rintaansa.

Sattui sitten taudin helpoitus; Henrik kärsi paljon vähemmän tuskia. Ilontunne täytti kodin ja Henrik itsekin näytti välistä jälleen uskovan paranevansa. Hän voi jälleen käydä ulkona hengittämässä raitista talvi-ilmaa – hän rakasti ilmaa. Laamanni käveli usein hänen kanssansa; oli kaunista nähdä voimakkaan isän kiertävän käsivartensa kalpean, kauniin poikansa ympäri, kun askeleet muuttuivat raskaiksi, ja siten, hilliten omaa ripeätä käyntitapaansa hiljaa taluttavan hänet jälleen kotiin. Oli silloin kaunista nähdä molempien katseiden ilme.

Puhutaan paljon äidinrakkauden kauneudesta; – isänrakkaus on ehkä jotakin vielä kauniimpaa, liikuttavampaa, ja minä uskon että kellä on ollut onni olla yhtä hellän kuin kunnollisen isän hoidettavana, hän voi täydellisemmillä tunteilla, ja paremmin käsittäen sen tarkoitusta kuin kukaan muu, ylentää sydämmensä taivaasen lausuen ihmissuvun yhteisen rukouksen: «Isä meidän!»

Muutama viikko kului. Eräs rouva Frankin perheen ystävistä aikoi siihen aikaan tyttärineen matkustaa samaan kaupunkiin, missä Petrea oleskeli, ja toivoi hartaasti saada Gabriellen – nuoren tyttärensä Amelien parhaan ystävän – mukaansa. Gabrielle kyllä olisi mielellään käyttänyt tilaisuutta hyväksensä käydäkseen tervehtimässä armasta siskoansa ja vähäsen katsellaksensa maailmaa, mutta kun Henrik oli niin sairas, niin hän ei tahtonut sitä ajatellakaan eikä mitenkään tahtonut suostua eroamaan hänestä. Mutta Henrik itse kehoitti häntä innokkaasti lähtemään matkalle, joka voisi tuottaa hänelle niin paljon huvia.

«Ettekö huomaa», hän kysyi, «että Gabrielle istuu tässä katsellen minua, kunnes tulee vallan kalpeaksi? Ja sehän on kerrassaan tarpeetonta nyt, kun olen niin paljon paranemaan päin ja kyllä jonkun ajan kuluttua ihan paranen. Lähde Gabrielle kulta, matkusta, minä rukoilen sitä! Voithan sillä aikaa huvittaa meitä kirjeilläsi ja kun palaat kotiin pääsiäiseksi Petrean seurassa, silloin – silloin sinulla ei enää ole sairasta veljeä; minä siksi laitan itseni ihan terveeksi!» Muut yhtyivät siihen kehoituksillansa – etenkin nuori vilkas Amelie – ja vihdoin Gabrielle taipui. Varmana siitä että kaikki vaara jo oli ohitse hän läksi, leikkipuhe huulillaan ja kyyneleet silmissään. Se oli «pikku neidin» ensimmäinen huviretki kotoaan.

Majuri R***stä ei kuulunut sanaakaan, ja vaikka Eeva oli umpimielinen omaisiansa kohtaan, niin näytti hän tyyntyneen, ja hänen omaisensa osaksi rauhoittuivat hänen tulevaisuutensa suhteen. Laamanni kohteli häntä melkein kiitollisen hellästi, koetti jo edeltäpäin arvata ja täyttää hänen pienimmätkin toiveensa, suostui siihenkin, että hän kevään tultua saisi muuttaa M–n perheen luokse. Hän toivoi majurin silloin olevan kaukana sieltä. Mutta tuskastuneena hän pian huomasi siinä pettyneensä.

Eräänä pimeänä iltana maaliskuun alussa seisoi kaksi henkilöä puunjuurella Marian kirkon hautuumaalla hiljaa keskustellen.

«Miten lapsellinen olet, Eeva», lausui toinen, «tuskinesi ja epäilyksinesi! Ja miten horjuvainen on rakkautesi! Tahdotko, ihana enkeli kuulla todellisen lemmen kieltä? Kuule minua!

«Pourquoi fit on l’amour, si son pouvoir n’affronte et la vie et la mort, et la haine et la honte! Je ne demande pas je ne veux pas savoir si rien a de son coeur terni le pur miroir Je t’aime! tu le sais! Qu’ importe tout le reste!»[6]

«Oi Viktor!» kuului Eevan vapiseva ääni, «lemmen puutteesen en ole syypää. Oi! tunnenhan ja todistanhan käytökselläni, että olet minulle enemmän kuin isä ja äiti ja sisaret, enemmän kuin mikään muu maailmassa. Käsitän sittenkin sen olevan väärin; sydämmeni nousee kapinaan itseäni vastaan – mutta en voi vastustaa valtaasi!»

«Sen vuoksi onkin nimeni Viktor,[7] enkelini! Taivas itse on tunnustanut valtani. – Ja Sinun Viktorisi olen, suloinen Eevani, eikö niin?»

«Oi liiankin paljon!» huokasi Eeva. «Mutta nyt, Viktor, sääli heikkouttani, älä vaadi nähdäksesi minua ennenkuin keväällä – kuukauden kuluttua matkustan M–n luokse! älä vaadi...»

«Älä vaadi semmoisia lupauksia Viktorilta, Eeva! Hän ei sitoudu sillä tavoin; – mutta sinä – sinun täytyy tehdä niinkuin Viktorisi tahtoo – muutoin hän ei luota sinun rakkauteesi! Mitä? Kieltäydyt astumasta muutamia askeleita ilahuttaaksesi häntä, hänen silmiään ja sydäntänsä, kuullaksesi häntä, nähdäksesi häntä – todellakin, et lemmi minua!»

«Oi rakastan, jumaloin sinua! Kaikki voisin kärsiä sinun tähtesi, oman sydämmeni tunnonvaivatkin, – mutta vanhempani – sisarukseni! oi, et tiedä kuinka vaikea minun on pettää heitä! He ovat niin hyvät, niin lempeät – ja minä! Vielä taistelee rakkauteni heihin sitä rakkautta vastaan, jota tunnen sinua kohtaan. Älä jännitä jousta liian kireäksi, Viktor. Ja nyt – armas! hyvästi! M–n luona kuukauden kuluttua tapaat Eevasi!»

«Seisahdu! Luuletko noin saavasi jättää minut! Missä säilytät sormuksesi!»

«Rinnallani! Yöt päivät se siinä lepää. Hyvästi! Oi! anna minun mennä!»

«Sano vielä kerran, että rakastat minua yli kaiken. Sano, että tahdot olla ainoastaan minun omani!»

«Sinun ainoastaan! Hyvästi!» Niin sanoen riistihe Eeva äkkiä irti ja riensi ikäänkuin peloissaan kiirein askelin hautuumaan poikki. Majuri seurasi häntä hitaasti. Tumma olento astui äkkiarvaamatta esiin ikäänkuin nousten haudasta sekä käveli ihan majurin rinnalla. Tämä säpsähti ja tunsi kylmiä väreitä sydämmessänsä, sillä haamu, suuri ja mykkä, pimeällä kirkkomaalla, oli kammottava ja aaveentapainen, ja kun se silminnähtävästi tahallansa jatkoi astuntaansa majurin rinnalla, tämä seisahtui sekä kysyi tuimasti:

«Ken olette?»

«Eevan isä!» vastasi hillitty mutta voimakas ääni ja liehuvassa lyhdynvalossa näki majuri laamannin tummien silmien vihaisesti ja uhkaavasti katselevan itseänsä. Silmänräpäykseksi hänen rohkeutensa lannistui, mutta heti sen perästä hän lausui ylpeän kevytmielisesti:

«No, minun ei siis enää tarvitse suojella häntä!» Ja kiireesti kääntyen hän katosi pimeyteen.

Laamanni seurasi tytärtään lähestymättä häntä. Saapuessaan kotiin lepäsi hänen otsallaan synkkä varjo, syvempänä ja tuskallisempana, kuin milloinkaan ennen. Ensi kerran elämässä oli laamannin voimakas pää todellakin kumarassa.

Niinä päivinä saapui Stjernhök äkkiarvaamatta kaupunkiin. Hän oli kuullut Frankin perhettä kohdanneesta onnettomuudesta, Henrikin urhotyöstä, siitä seuranneesta sairaudesta ja tahtoi vielä kerran tavata, häntä ennen ulkomaille lähtöänsä. Tämä käynti, jota varten hän oli matkustanut kolmattakymmentä peninkulmaa, ihmetytti ja liikutti kovasti Henrikkiä, ja kun Stjernhök astui sisään hänen luoksensa, hän meni mitä avomielisimmin ja hellimmin häntä vastaan. Stjernhök tarttui hänen ojennettuun käteensä ja äkkinäinen kalpeus levisi hänen miehekkäille kasvoillensa nähdessänsä miten muutamia viikkoja kestänyt tauti oli painanut leimansa Henrikin kasvoihin.

«Miten hyvä olet, kun tulit luokseni! Kiitos Stjernhök!» lausui Henrik innokkaasti, «varmaankaan en milloinkaan muuten olisi saanut nähdä sinua tässä elämässä. Ja minä haluaisin kuitenkin niin mielelläni lausua sinulle muutaman sanan ennenkuin eroamme.» Kumpikin vaikeni hetkeksi.

«Mitä tahdot sanoa minulle, Henrik?» kysyi viimein Stjernhök ja erityinen liikutus kuvastui hänen kasvoissansa.

«Tahdoin kiittää sinua!» vastasi Henrik sydämmellisesti, «kiittää sinua ankaruudestasi minua kohtaan ja tunnustaa, että nyt täydelleen käsitän kuinka oikeutetut ja terveelliset moitteesi ovat olleet minulle. Tahdoin kiittää sinua siitä, että sen kautta olet ollut todellinen ystäväni, ja olen nyt vakuutettu siitä kuinka rehellisesti olet parastani tarkoittanut. Tämä on ainoa tieto, ainoa muisto tuttavuudestamme, ja ne vien mukaani kun jätän tämän maailman. Et ole voinut rakastaa minua, mutta siihen olen ollut itse syypää. Olen surrut sitä, mutta olen alistunut siihenkin. Kuitenkin olisi minulle suloista tietää etteivät vikani eikä myöhempi käytökseni sinua kohtaan ole istuttaneet sinuun kovin vastenmielistä käsitystä minusta; minulle olisi rakasta uskoa, että voit muistella minua ystävänä, kun olen poissa!»

Tumma puna levisi Stjernhökin poskille ja hänen silmänsä kostuivat kun hän vastasi: «Henrik! Tunnen tällä hetkellä paremmin kuin milloinkaan, etten tähän asti ole arvostellut sinua ansiosi mukaan. Pari myöhemmin tapahtunutta seikkaa on avannut silmäni, ja nyt – Henrik! onko sinulla vielä jäljellä ystävyyttä minullekin! Minun ystävyyteni sinulla on, ja ainiaaksi!»

«Oi! tämä on ihana hetki!» vastasi Henrik kuohuvin tuntein. «Koko elämäni ajan olen ikävöinyt sitä, ja nyt vasta se minulle suodaan, nyt kun ... mutta Jumalan kiitos tästäkin!»

«Mutta minkä vuoksi», huudahti Stjernhök innokkaasti, «miksi puhut niin varmasti kuolemastasi! Toivon ja luulen vieläkin, että tilasi ei ole niin arveluttava. Anna minun kysyä neuvoa taitavilta ulkomaisilta lääkäreiltä. Tahi paremmin! Tule kanssani ja käänny K–n puoleen! Hän on kuuluisa sydäntautien lääkäri. Anna minun viedä sinut hänen luoksensa. Varmaankin hän voi ja tekee sinut terveeksi!»

Henrik pudisti surumielisesti päätään. «Tuossa on hänen kirjansa!» hän lausui osoittaen ikkunalla olevaa avonaista kirjaa. «Siitä tunnen tarkkaan tilani. Katsos Nils Gabriel!» hän jatkoi kaunis hymy huulillaan, hän kiersi kätensä ystävänsä ympärille ja osoitti toisella taivaasen ja katseli häntä suurilla silmillään, jotka näyttivät suuremmilta (sillä kuoleman lähestyessä silmät suurenevat ja tulevat kirkkaammiksi), «katsos! Tuolla on sinun tähtesi! Se nousee! Sinua odottaa varmaankin valoisa tulevaisuus! Mutta valaistessansa sinun kunniatasi se katselee minun hautaani; – minä en voi enää sitä epäillä, ja joku aika sitten vielä se ajatus katkeroitti mieltäni – vaan ei nyt enää! Kun mieltäni painaa ajatus, että olen ehtinyt toimittaa niin sanomattoman vähän maan päällä, niin saan lohdutusta siitä, että sinä sen sijaan toimit sitä enemmän; ja täällä tahi toisessa maailmassa minä iloitsen sinun vaikutuksestasi ja onnestasi!»

Stjernhök ei vastannut. Suuret kyynelkarpalot kierivät hänen poskiansa alas ja hän painoi lämpimästi Henrikin syliinsä.

Henrikin tähden hän koetti kääntää puheen toisaalle. Mutta Henrikin rinta kohoili innostuksesta; sydän oli liian täysi iloa ja tunteita voidaksensa saada rauhaa muusta kuin niiden ilmaisemisesta. Molempien nuorten miesten keskinäinen väli näytti nyt olevan toisenlainen kuin ennen. Henrik johti nyt puhetta; Stjernhök kuunteli tarkkaavaisesti ja ilmeisellä mieltymyksellä, kun nuori runoilija laski ajatuksensa ja aavistuksensa valloilleen vapaammin, kuin hän milloinkaan ennen oli rohjennut terävän arvostelijan läsnäollessa.

Mutta kuolon valtakunnan naapuruus tosiaankin tuottaa erityistä arvoa. Henkien kuiskeiden luullaan tuosta salaperäisestä maasta yltävän sen korvaan, joka seisoo sen rajalla; sen vuoksi maailman viisaat ja voimakkaat oppilaiden ja hurskaiden lasten tavoin hiljaa kuuntelevat niitä mieleenjohdatuksia, joita kuolevat huulet haihtuvan hengityksen tavoin kuiskaavat.

Laamannin tulo antoi keskustelulle toisen käänteen. Stjernhök johti sen Henrikin viimeiseen julkaisuun; hän puhui siitä, etupäässä kääntyen laamannin puoleen, tuntijan tavalla, niin täydellisen ja myötätuntoisen hyväksyvästi, että Henrikkiä yhtä paljon kummastutti kuin ihastutti.

On suuri nautinto ansaita sen henkilön kiitos, jota pitää suuressa arvossa, etenkin jos mainittu henkilö on niukka kiitoksesta. Henrik sai nyt täydellisesti kokea sitä tunnetta, ja Stjernhökin kiitoksen nautintoa lisäsi toinenkin, ehkä vielä suurempi – se, että ystävä hänet oivalsi tavalla, joka saattoi Henrikin selvemmin käsittämään oman itsensä. Vasta sinä hetkenä hän näytti selvästi käsittävän elämänsä tehtävän, mitä hän tahtoi ja mitä hän voisi. Elämän lähde pulppusi mahtavasti hänen rinnassaan.

«Sinä teet minut terveeksi, Nils Gabriel!» hän huudahti, «sinä luot minuun uudestaan elämän! Oi, minä tahdon tulla terveeksi! terveeksi, voidakseni jälleen elää, työskennellä paremmin, selvemmin kuin ennen. Enhän ole vielä toimittanut mitään! Mutta nyt, nyt voisin... Tunnen saavani uuden elon, en ole milloinkaan voinut näin hyvin! Varmaankin tulen nyt terveeksi tahi – on paras viini säästetty minulle viimeiseksi.»

Ilta kului perheenpiirissä suloisesti ja hilpeästi. Taivaan enkelit eivät ole ihanammat ja iloisemmat kuin Henrik sinä iltana. Hän laski leikkiä äitinsä, siskojensa ja Stjernhökinkin kanssa mitä miellyttävimmällä tavalla ja oli iloisin kaikista vieraista nauttiessaan Louisen valmistamaa sitruunakohokasta, josta «vanhin siskomme» oli hyvin ylpeä. Niin, jopa Louise tahtoi uskotella ainoastaan sen luoneen Henrikkiin uutta elämänhalua ja sen voivan saada ihmeitä aikaan. Mutta oi!

Juuri kun Henrik mitä hilpeimmin laski siitä leikkiä Louisen kanssa, kohtasi häntä mitä vaikeimmat tuskat.

Niitä kesti helpoittamatta kolme vuorokautta; ne riistivät sairaalta tajunnan ja näyttivät joutuisasti kuljettavan häntä sitä päämäärää kohti, jonka laupias käsi on asettanut ruumiillisten kipujen rajaksi. Toisella vuorokaudella tuon kohtauksen jälkeen valtasi Henrikin tuo muuttohalu, joka tavallisesti on merkkinä siitä, että sielu valmisteleikse suureen muuttoon. Laamanni kantoi itse poikaansa sylissään huoneesta huoneesen, tilalta toiseen. Perheen jäsenistä tuskin kukaan nukahti niinä kauheina vuorokausina. Kuiva, hätääntynyt katse lakkaamatta luotuna lemmikkiinsä, seurasi äiti poikaansa huoneesta huoneesen, tilalta toiseen, istuen jalkapäässä sängynlaidalla, hellästi hymyillen hänelle, kun tämä näytti tuntevan hänet ja hiljaa mutta melkein lakkaamatta hän lausui poikansa nimeä.

Kolmannen päivän illalla Henrik selveni. Hän tunsi omaisensa, puhutteli heitä hellästi ja kiitti heitä. Hän huomasi heidän olevan kalpeat ja uupuneet ja pyysi heitä innokkaasti menemään levolle. Assessori, joka oli läsnä, yhtyi siihen vakavasti ja vakuutti heille, että Henrik itsekin varmaan saisi nauttia tuskatonta, rauhallista unta. Assessori tahtoi itse valvoa hänen luonaan sinä yönä. Isä ja tyttäret menivät; mutta äiti vaan viittasi kädellään, kun koettivat kehoittaa häntäkin vähäsen levähtämään ja hymyili niin surunvoittoisesti, että siitä selvästi huomasi: «ei maksa vaivaa siitä puhuakaan!»

«Saanhan jäädä luoksesi, Henrik!» hän kysyi rukoilevasti.

Henrik hymyili, tarttui hänen käteensä ja laski sen rinnallensa; samassa hänen silmänsä sulkeutuivat ja hiljainen rauhallinen uni saattoi hänen unohtamaan äskeiset tuskat. Assessori istui hiljaa katsellen heitä, mutta pian hänen täytyi jättää heidät, sillä tärkeä pyyntö pakoitti hänen lähtemään toisen sairaan luokse. Hän lupasi palata yön kuluessa. Assessori Munteria sanottiin kaupungissa «yötohtoriksi», sillä ei ollut ketään muuta, jolle yö olisi näyttänyt olevan sama kuin päivä, milloin hänen apuansa oli tarvis.

Äiti hengitti syvään nähdessään olevansa kahden poikansa kanssa. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti kasvonsa taivaasen päin; hänen silmissänsä oli silloin ihan toisenlainen ilme kuin edellisinä päivinä. Niissä ei enää ollut tuota levotonta, melkein nurisevaa tuskaa; ne osoittivat surullista, mutta syvää ja täydellistä, melkeinpä hellää alistumista. Sitten hän kumartui poikansa ylitse ja puhui hiljaa, rakastavan äidinsydämmensä pohjasta:

«Mene poika kultani, mene! En tahdo enää pidättää sinua, se kun tuottaa sinulle vaivaa. Tulkoon pelastaja! Äitisi ei enää taistele häntä vastaan pidättääksensä sinua täällä. Tulkoon hän ystävällisenä enkelinä lopettamaan tuskasi, ja minä – olen silloin tyytyväinen! Mene vaan, esikoiseni, kesälapseni, mene! Ja vaikkei enää koittaisikaan kesää äidillesi, niin – mene kuitenkin, jotta saisit rauhan! Jos teinkin kätkyesi mieleiseksi, niin en rupea saattamaan kuolinvuodettasi katkeraksi valituksillani. Siunattu sinä, ja siunattu hän, joka lahjoitti sinut minulle ja nyt vie sinut luoksensa parempaan kotiin. Kerran poikani, minäkin tulen kotiin luoksesi. Mene sitten edellä, lapseni – olet väsynyt – niin uupunut, – tämä viimeinen vaellus oli sinulle vaikea; – nyt saat levätä. Tule vaan, pelastaja armas, tule laupias kuolema ja kosketa hänen sydäntänsä; mutta keveästi, keveästi! Älköön hän enää kärsikö tuskia, älköön kärsikö – hän ei milloinkaan saattanut vanhemmilleen surua!»

Samassa Henrik avasi silmänsä ja katseli hiljaa ja selvästi äitiänsä.

«Jumalan kiitos! En tunne enää tuskia!» hän lausui.

«Jumalalle kiitos ja ylistys siitä, lapseni!» äiti vastasi. Äiti ja poika katselivat hellästi toisiansa; he käsittivät nyt toisensa täydellisesti.

«Kun olen poissa», sairas lausui hiljaa ja katkonaisesti, – «niin – ilmoita se varovaisesti Gabriellelle! Hän on niin hellä, ja – hän ei ole vahva. – Älä sano sitä hänelle silloin kun on – kylmää ja koleata, – vaan – silloin kun – aurinko paistaa lämpimästi – ja kaikki on valoisata ja hauskaa, silloin – sano hänelle silloin, että – olen mennyt pois. Ja sano hänelle terveisiä, ja – sano hänelle minulta että – ettei ole vaikeata – kuolla! – Että on aurinko tuolla puolen» – hän vaikeni hymyillen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ikäänkuin raukeudesta. Sitten hän lausui hiljaa: «Laula minulle jotakin, äiti. Minä silloin nukun rauhallisemmin. Jo kolkuttaa! Jo tulen!»

Niin alkoi laulu, jonka sanat Henrik oli sepittänyt vähän aikaisemmin unettomana, tuskallisena yönä, ja johon hän itse oli säveltänyt nuotinkin. Runouden haltiatar oli paennut häntä sairauden viime päivinä; hän tunsi sen surulla, mutta hänen sydämmensä pysyi yhtä lempeänä ja runouden henki oli vielä elossa laulussa, jonka äiti poikansa pyynnöstä aloitti vapisevalla äänellä:

Jo kolkuttaa, tulen, kerran vaan mun lähtiessän Tuonen rantaan suo kuolonenkeli että saan vielä kiitosvirteni kantaa.

Nyt elon suuresta lahjasta sua kiitän, isäni taivaan, teit elämän iloissa, murheissa mun itselles tutuksi aivan.

Oi kiitos elosta, kuolostakin, joka tuskasta rauhan tuottaa, sen katkeruus riemuksi muuttuukin, kun sydän vaan sinuhun luottaa.

Monen kukkasen tielleni saanut oon, moni rauhan lilja sai vastaan, ja itse sä opetit: «tapahtukoon sun tahtosi ainoastaan».

Oi hyvästi kaunis eloni maa, oi hyvästi kalleimpani, mitä rikoin, ne anteeksi antakaa, ne polttavat poveani.

«Polttaa!» toisti Henrik tuskallisesti. «On kamalata! Äiti, äiti!» hän katseli levottomasti ympärilleen.

«Äitisi on täällä!» hän lausui kumartuen hänen ylitsensä.

«Ah! silloinhan on kaikki hyvin!» lausui sairas jälleen tyynenä. «Laula äitini!» lisäsi hän sitten rauhallisesti ummistaen silmänsä; «olen niin väsynyt!»

Äiti lauloi:

«Nyt eroamme, mutta me yhdymme ja näemme toisemme vielä. Koti uus elon murheit ei tunne se, ei valitusta, itkua siellä.

Oi kiitos, teitä en enää nää, jo sammuu silmäni valo, mut katso kuin yöstä välkähtää jo valo kirkas ja jalo.»

«Oi jospa tietäisit kuinka selkenee! Taivaallista!» lausui nyt kuolevainen ojentaen käsiänsä; mutta äkkiä ne jälleen vaipuivat alas. Muutos tapahtui nuoren miehen kasvoissa; tuoni oli hiljaa koskettanut hänen sydäntänsä ja sen tykyntä lakkasi. Mutta ihmeellinen innostus elähytti äidin; hänen silmänsä säihkyivät kirkkaina eikä hänen äänensä milloinkaan sointunut niin kauniisti, niin puhtaasti kuin hänen jatkaessansa lauluaan:

«Sinä kutsut isäni, tottelen, oi hyvästi, ystäväkullat, Ikikiitosta sulle mä laulelen ja nyt luoksesi tahdon tulla.»

Levottomasta unenhorroksestaan heräsi laamanni Frank laulusta, jonka ääni oli hänestä melkein yliluonnollinen. Kesti kotvasen aikaa ennenkuin hän tuli selville siitä, että kuulemansa ääni todellakin oli hänen puolisonsa. Silloin hän sanomattoman peloissansa riensi sairashuoneesen. Hän saapui Elisen laulaessa viimeistä värssyä ja nähdessään mitä oli tapahtunut hän huudahti «oi Jumalani!» ja löi kätensä yhteen.

Laulu lakkasi. Kauhea todellisuus lävisti miekan tavoin äidin sydämmen. Hän näki edessänsä poikansa ruumiin, ja heikosti huudahtaen kauhistuksesta hän vaipui kuin kuollut maahan poikansa kuolinvuoteen ääreen.