Front matter (continued 2)

Siellä seisoivat Antti ja Paloniemen Juhani ja kaikki muutkin.

Ei ollut yksikään vielä joutunut koskeen!

Hän alkoi huutaa, ja hänestä näytti, että miehet huomasivat hänet. Mutta yksikään ihmisääni ei sinne kuulunut, sillä koski huusi kuin riemuissaan, vaahto roivi kalliolla seisoviin miehiin asti.

Hanna juoksi pitkin rantaa kuin apua hakien. Mutta yhtään ihmistä ei näkynyt kummallakaan puolen koskea.

Mutta äkkiä Hanna taas alkoi käsittää, kuinka tässä kävisi.

Sitä voimaa ei ollut saatavissa, joka miehet pelastaisi!

Silloin vasta hänet valtasi villi tuska. Hän koetti viittoa, että hän aikoi rientää apua hakemaan!

Mutta yksikään miehistä ei vastannut minkäänlaisella merkillä ymmärtävänsä... Hanna huomasi nyt, että he olivat avopäin ja pitelivät toinen toisestaan kiinni.

Silloin hän oli huomaavinaan, että joku käsi nousi ja ikäänkuin merkiksi viittasi häneen päin...

Hän kerkisi vielä silmätä, että hajonnut lautta painui hirmuista vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja eroitti, että mies seisoi tanakkana airon ponnessa...

Hän kokosi kaiken voimansa ja mielensä maltin, viittasi vielä kerran miehille, huiskutti huiviaan ja lähti avopäin juoksemaan taloon, hiusten hulmutessa...

———

Kero-Pieti oli sillä välin saapunut taloon, ja kristittyjen seura oli jo kokoontunut suureen pirttiin.

Silloin Hanna saapui läähättäen koskelta päin ja huusi pihalla:

»Apuun! Apuun! Miehet ovat pelastuneet Varsankalliolle...»

Ja hän painoi rintaansa, ikäänkuin sydän olisi sieltä pulpahtaa.

Äkkiä tulvahti koko pirtillinen väkeä pihalle. Jotkut juoksivat paljain päin poikki metsän koskelle...

Viimeisinä tulivat pirtistä Kero-Pieti ja Iisakki.

Väkijoukko oli kokoontunut Hannan ympärille kysyen ja siunaten.

Hanna oli vähän tyyntynyt ja kertoi nyt lyhyesti kuinka lautan ja miesten oli käynyt.

»Liian likeltä laski Puurnunleukaa,» sanoi Iisakki koettaen olla levollisena. »Siinä käänsi lautan, ja silloin on selvä matka Varsankallioon.»

Kero-Pieti kuunteli mitä toiset puhuivat, mutta ei osannut sanoa mitään.

Hetken päästä olivat kaikki seuramiehet juosseet koskelle ja jotkut vieneet pitkiä köysiä matkassaan.

Hanna, Iisakki ja Kero-Pieti seisoivat vielä pihalla.

»Onko mitään mahdollisuutta heitä pelastaa?» kysyi Hanna isältään väräjävällä äänellä, silmän omituisesti leimutessa.

»Sitä en osaa vielä sanoa, mutta koetetaan.»

Iisakin ääni oli epävarma, ja Hanna huomasi hänessä outoa mielenliikutusta. Iisakki ymmärsi parhaiten miesten vaaran ja tiesi, että Varsankalliolta oli melkein mahdotonta ketään pelastaa.

Kerran ennen oli käynyt samalla tavalla, mutta siitä oli aikaa jo lähes kuusikymmentä vuotta. Iisakin isä-vainaja oli siitä tapauksesta kertonut. Silloin joutui kalliolle kaksi miestä. Kaksi vuorokautta he jaksoivat siinä pysytellä. Toinen koetti pelastua uimalla, mutta hukkui heti koskeen hypättyään, toinen värjötti vielä vähän aikaa, mutta putosi sitten hänkin kuin pyörtyneenä koskeen. Kaikkiin mahdollisiin pelastuskeinoihin oli ryhdytty, mutta mikään ei ollut onnistunut. Iisakin isä-vainaja oli laskenut lautalla niin läheltä kalliota, kuin mahdollista oli, ja koettanut huutaa miehiä pysyttelemään kivellä, jotta ehdittäisiin ryhtyä toimiin. Mutta kosken pauhu nieli äänen, ja miehet kai tulivat siinä kuohujen keskellä lopulta mielenvikaan...

Iisakki ei ollut siitä tapauksesta kertonut, eikä siitä tiennyt Hannakaan ja tuskin kukaan muu nyt elävistä kuin Paloniemen Heikki, jos hänkään.

Iisakki muisti sen nyt ja mitä muuta isä-vainaja oli siitä kertonut... kuinka oli yritetty... Oli laskettu lauttoja niin läheltä kalliota kuin mahdollista oli, koetettu Puurnunleuasta löysätä lautta omin valloin Varsankalliota kohti... Se menikin, mutta hajosi kallioon iskeytyessään yksin puin...

Mutta Hannan hätä pakotti Iisakin lähtemään koskelle, vaikka hän tiesikin, että rannoilta päin oli mahdotonta minkäänlaista apua miehille saada...

He menivät kolmisin rantaan, Kero-Pieti aivan puhumattomana. Siellä oli paljon väkeä. Ruotsin puoleltakin oli huomattu onnettomuus ja riennetty Varsankallion kohdalle.

Miehet värjöttivät kalliolla, ja muutamat suurimmat kuohut viskoivat heihin vaahtoa; Koski pauhasi vimmatusti. Joku miehistä huusi ja viittasi kuin apua pyytäen. Hirmuinen hätä oli kaikilla.

Yksi esitti yhtä, toinen toista. Lauttamiehistä koetti joku heittää köyttä kalliota kohti: hullun yritystä, köysi ei jaksanut lentää kuin palasen matkaa rannasta.

Kun kuultiin Iisakilta, että kallion läheltä oli mahdotonta lautalla laskea niin, ettei se paiskautuisi kallion kylkeen, ja kun oli selvää, että se, joka semmoista uskaltaisi yrittää, olisi epäilemättä kosken oma, alkoi väki ymmärtää, että pelastus taisi olla mahdotonta.

Uimalla!

Vaikka rohkenisikin antautua kosken valtaan, ei ollut semmoista uimaria, joka Varsankallion pyörteistä hengissä pääsisi. Kuohut löisivät heti upoksiin tai murskaisivat kalliota vasten...

Naiset itkivät ja voivottelivat.

Kero-Pieti tointui lamaannuksestaan ja alkoi puhua. Nyt olikin erinomainen aihe ja tilanne.

Ja vaikka Pietin saarnat tavallisesti olivat jyrkkiä ja ankaran tuomitsevia ja vaikka hän tiesi, että onnettomuuden uhrit olivat kaikki suruttomia, ei hän heitä tuominnut helvettiin.

»Emme tiedä, mitä Herra tällä kauhealla onnettomuudella tarkoittaa», puhui hän hyvin liikutettuna. »Emme myöskään tiedä, mitä noiden sielussa liikkuu, noiden kovaonnisten, jotka nyt katsovat kuolemaa vasten silmiä. Herra armahtaa! Hänen pitkämielisyytensä on suuri. Ei ollut ristin-ryövärilläkään monta tuntia aikaa parannuksen tekoon... Ehkä Herra heidät noin kutsuu omikseen...»

Yleinen liikutuksen hyrskinä kävi väkijoukossa, ja moni uskoton halaili saarnamiestä.

Ruotsin puolelta, Puurnunleukaa alempaa, työnnettiin Paloniemen kookkainta venettä vesille.

»Hullun yritystä!» sanoi Iisakki. »Se on yhtä kuin pärekori, tuommoinenkin vene...»

Ja niin näkyi olevankin. Ennenkuin vene oli kunnollisesti irti rannasta, löi kosken vimma sen rantakiviin, niin että laitalaudat katkesivat.

Iisakki rupesi Hannan kehoituksesta perämieheksi ja kaikkein tottuneimmat ja vankimmat miehet lupautuivat soutajiksi. Tarkoituksena oli laskea lautalla Varsankallion ohi ja heittää köysi hätään joutuneille.

Iisakki tiesi sen kyllä mahdottomaksi: kukaan ei ehtisi siinä vauhdissa köyttä heittää; jos sen kalliolle saisikin, olisi lautan vauhti siksi nopea, ettei sille ketään ehtisi pelastaa.

Iisakki lähti miehineen, mutta muut jäivät vielä kosken rannalle lauttaa odottamaan.

Miehille koetettiin huutaa ja viittoilla, että lautta oli tulossa... He näyttivätkin ymmärtävänsä, sillä heidän liikkeensä tasaantuivat, eivätkä he enää reuhtoneet niin epätoivoisina kuin äsken.

Hanna kulki edestakaisin pitkin rantaa. Hän tunsi kyllä joukosta Antin, mutta ei tiennyt, oliko Antti häntä huomannut. Siitä hän kuitenkin tahtoi päästä selville, ja kun hän laskeutui rantatörmän hyrskyjen partaalle, näki hän, että Antti viittoi kädellään ikäänkuin varoittaen.

Antti oli hänet huomannut!

Hänen tuli kuin helpompi olla, ja pieni toivo alkoi viritä hänen sydämessään.

Hänen toimelias luonteensa voitti sydämen tuskat, ja hän riensi isänsä ja äsken lähteneiden lauttamiesten jäljestä.

Isä oli jo vanha... Entä jos hän viime tingassa peräytyisi! Mutta jos ei isä lähtisi perämieheksi, päätti hän lähteä itse!

Niin hän mietti juostessaan kotiinsa päin.

Rannassa olivat miehet jo lähtövalmiina.

Iisakki liikkui notkeasti niinkuin ennen nuorena. Hänen kasvoilleen oli noussut heleä vanhanmiehen puna, ja silmät loistivat. Lautta oli parhaiten varustettuja, ja soutumiehet, jotka lähtivät mukaan, olivat kaikki kokeneita koskimiehiä, Iisakille hyvinkin tuttuja, jotka olivat satoja kertoja soutaneet Korpikoskea, Iisakin ollessa perämiehenä. Vielä he varustivat kaikkia tarpeita entistä lujemmiksi, kun Hanna juosten törmältä alas tuli lautalle.

»Kuinka lienee käynyt Heikin?» sanoi Iisakki, kun Hanna ehti hänen viereensä.

»Kaiketi pääsi hengissä kosken alle, sillä yksi lautan pohja näytti olevan eheänä.»

Isä ja tytär katsoivat samalla toisiaan silmiin, ja tuntui siltä kuin kumpikin ymmärtäisi toisensa ajatukset.

»Minä lähden mukaan», sanoi Hanna varmalla äänellä.

»Minä teen mitä voin... Tällä kertaa elä lähde!» vastasi Iisakki. »Jos Jumala ei ole Anttia eikä toisia vielä määrännyt kuolemaan, pelastuvat he kyllä, vaikken ymmärrä, millä lailla...»

Lauttamiehet olivat myös liikutettuja, vakava ilme silmissä. Kaikki pitivät kovaa kiirettä.

»Jumala kanssanne!» sanoi Hanna ja palasi isäänsä totellen törmälle.

Lautta loittoni rannasta, ja Hanna lähti oikaisemaan läpi männikön koskelle. Sieltä kuului jo metsään asti naisten uikutuksia ja Kero-Pietin saarnaava ääni.

Hannan silmät osuivat ensiksi Varsankallioon, jolla miehet nyt kyyröttivät istuvassa asennossa.

Oli jo tullut myöhäinen ilta, tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, ja veden voimat työnsivät vielä kylmää usvaa, viimeisiä talven jäännöksiä öiseen ilmaan...

Hanna jaksoi olla merkillisen levollinen. Yksi ainoa ajatus poltti sydäntä. Laskiko Paloniemen Heikki tahallaan ensin Puurnunleukaan, että saisi lautan kääntymään, kun tiesi sen siten joutuvan Varsankallion virtaan?

Isän silmissä oli Hanna nähnyt kummallisen ilmeen. Anttiko aiottiin hukuttaa ja oma poika pelastaa?

Hannan rintaa poltti, hirmuinen viha leimusi sydämessä. Hän muisti Heikin ilkeän kiiltävät silmät, ja kamala aavistus johtui mieleen.

Totta se oli sittenkin! Tosi oli Antin sanoma Niilo Iisakin hukkumisesta!

Mutta sitten Hanna muisti, että Juhani oli joukossa. Kuinka Heikki aikoi oman poikansa pelastaa?

Hanna ei saanut kysymyksilleen vastausta, mutta nyt hän ainakin oli täydessä tajussaan. Häntä hermostutti Kero-Pietin saarnaava ääni ja naisten uikutus.

Eipä siinä kuitenkaan senvuoksi uikutettu, että nuo onnettomat tuolla taistelivat kylmää ja kuolemaa vastaan, vaan naiset valittivat omaa syntisyyttään, jonka nyt taas tunsivat paremmin, kun Kero-Pieti heidän mustia mieliään kolkutti!

Kunpa miettisivät pelastusta eivätkä tuossa huutaisi!

Yö oli jo ehtinyt, valoisa kevätkesän yö, kylmähkö ja kirkas. Vesipisarat jäätyivät koskikiviin...

Miehet värjöttivät kylmän kosken keskellä...

Silloin näkyi Iisakin ohjaama lautta jo tällä puolen Puurnunleuan.

»Jo tulee lautta!» kuului huudettavan.

Rannalla olijat koettivat viittoilla miehille, jotta nämä huomaisivat...

Jopa miehet huomasivatkin ja nousivat seisomaan.

Lautta tuli oikeaa reittiä. Hannan silmät seurasivat sen tuloa kuin tähdenlentoa. Hän tiesi, että jos se tuota suuntaa pitäisi, se ei pääsisi lähellekään Varsankalliota, vaan painuisi Suomen rantaa vasten... Mutta Iisakin ainoa toivo oli ollut, että miesvoimalla saataisiin lautan suunta lähellä kalliota muuttumaan, jolloin se kallion kohdalla joutuisi pois maihin päin vetävästä virrasta... ja siten sivuuttaisi sen niin läheltä kuin mahdollista. Tällöin ehtisivät miehet hypätä lautalle...

Niin oli Iisakki soutumiehille ja Hannalle selittänyt. Se oli kyllä uhkarohkea yritys, joka voisi onnistuakin, mutta samalla siinä olivat kaikki hengenvaarassa, niin pelastajat kuin pelastettavatkin.

Hanna näki miesten rupeavan soutamaan... Iisakki seisoi vakavana perämiehen paikalla, vaikka vaahto roiskui vasten silmiä.

Nyt he pyrkivät pois oikealta reitiltä, koettaen saada lauttaa kääntymään Varsankallioon päin. Mutta rantaan vetävä virta oli väkevä, lautan vauhti hirmuisen nopea... Silmänräpäykset kuluivat... Rannalla olijat seisoivat kuin tuomitut, mutta kalliolla värjöttävien miesten hätä näytti kasvavan.

Vähän vain lautta notkisti kankeita kylkiään, etupää kääntyi vain nimeksi kalliota kohti, vaikka miehet kiskoivat airoista kuin kuolemantuskassa... Kuohut pärskyivät soutumiesten silmille... lautta kiiti nuolena Varsakallion ohi ja virta veti sitä maihin päin...

Jännitys ja hätä oli hirmuinen...

Äkkiä muuan kalliolla seisovista miehistä heittäytyi koskeen, kädet levällään kuin lentoon pyrkien, uskoen osuvansa lautalle... Mutta lautta viilsi jo kaukana, ja kun mies oli koskeen pudonnut, ei hänestä enää näkynyt mitään...

Pettymyksen ja tuskan huudot parahtivat rannalta, ja kalliolla viittoivat miehet kuin hyvästiä jättäen... Lautta painui nyt oikeaa reittiä alas Viuhkuraisen mutkaa kohti...

Kostea kiilto oli Hannankin silmissä, mutta vieläkään hän ei näyttänyt epätoivoiselta. Hän tiesi kyllä, että isä ja lauttamiehet olivat koettaneet parastaan, mutta se ei auttanut... Onnistuisiko vielä toisella tai kolmannellakaan kerralla...

Mutta kaikesta huolimatta hän viittoi kalliolle. Antti heilautti kättään reippaasti, niinkuin Hannasta näytti.

Mutta sen ymmärsivät kaikki, että miesten tila kävi joka hetki kamalammaksi. Toivoton asema, kosken kova pauhu, kylmähkö ja kostea yö—kaikki ne lamauttivat hermoja, ja päässä alkoi pyöriä, korvissa tohisi ja pian siinä menetti tajuntansakin...

Niin arveltiin käyneen sen, joka epätoivoisena hyppäsi koskeen, vaikka näki kuohut allaan, ja lautan kiitävän kaukana.

Yö kului, päivä alkoi nousta, ja sen ensimmäiset kultaiset säteet osuivat Varsankalliolla kuolemaan tuomittuihin miehiin.

Aamuauringon heleässä valossa näytti miesten tila vielä surkeammalta.

»Ei ole enää kuin viisi miestä kalliolla! Herra Jumala! Katsokaa!»

Niin olikin laita. Kaksi miestä oli kadonnut.

Hanna huiskutti huiviaan. Antti nosti vieläkin kättään, nosti reippaasti... Hanna lähti juoksemaan taloon. Uusi yritys oli tehtävä...

Väsyneenä istui Kero-Pieti kivellä, ja hänen kasvoillaan oli kärsivän miettivä ilme... Suurin joukko seuramiehiä oli poistunut, jotkut naisista olivat pyörtyneet.

Samalla kun Hanna katosi polulle, joka vei taloon, ilmestyi kosken alta tulevaa polkua pitkin Paloniemen Heikki kalpeana, läähättäen silmissä levoton palo. Kun Kero-Pieti katsahti häneen, käänsi hän silmänsä poispäin... Hänelle kerrottiin kaikki, ja naisväki ruikutti hänen ympärillään.

Hän näki poikansa Juhanin seisovan toisten kanssa kalliolla ja tunsi siellä myöskin Antin. Hänen sieraimensa kohoilivat levottomasti, silmät kiiluivat, ja rinnasta kohosi kamala huokaus.

»Uusi yritys... uusi yritys», hoki hän. »Lautta on laskettava suoraan kallioon... muu ei auta... Onko täällä soutumiehiä?» kysyi hän ja vilkuili ympärilleen.

Mutta soutumiehiä ei näkynyt, ja joku tiesi, että he olivat menneet taloon.

Heikki kiskaisi itsensä irti naisista, jotka pidättivät häntä käsistä ja takinpielestä.

»Pois siitä!»

Heikki oli kuin vihassa ja näytti menettäneen kaiken entisen malttinsa. Mutta naiset seurasivat hänen perässään polkua pitkin, itkivät ja uikuttivat.

Kero-Pieti oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hän rukoili niiden sielujen puolesta, jotka tuolla kalliolla odottivat kuolemaansa. Hän kuvitteli itse olevansa tuolla...

—Olenko otollinen sinulle, Herra?—kysyi hän itseltään.—Sinun aamuaurinkosi paistaa ja lämmittää... Sinun kätesi lepää päällämme...

Hän tunsi syntisyytensä, tunsi syvällä sydämessään, että raskas, kovin raskas oli hänenkin syntitaakkansa. Eipä ollut hänkään jaksanut elää Herran tahdon mukaan... Suuri syntinen, suurempi, riettaampi hän oli kuin yksikään muu...

—Herra, armahda minua! Herra, anna minulle raskaat syntini anteeksi!

Hänen rintansa rauhottui, ja silmät loistivat taas. Ja hänen mieleensä johtui, että Jumala kaikella tuolla vain tahtoi huutaa kivikoviin sydämiin: Olkaa valmiit, kuolema kolkuttaa rintojanne!

Silloin kuului huuto:

»Yksi miehistä lähti uimaan... ei näy... koskeen painui...»

Nyt ei enää ollutkaan monta henkeä kosken rannalla. Ei siedetty olla katsomassa, kuinka toiset kuoleman kanssa kamppailivat. Mutta Kero-Pietin katse yhä kirkastui, hänen rinnassaan oli ihana rauha, hän tunsi, että häntä varten... juuri häntä varten Jumala oli tämän kovan kuolemanmuodon näyttänyt... että hänenkin, syntisen, silmät aukenisivat oman sielunsa mustuutta näkemään...

Silloin juuri Iisakki palasi miehineen kosken alta. Iisakki näki heti kalliolle katsottuaan, kuinka oli käynyt. Sitä hän oli ajatellutkin. Siinä eivät kestäneet kenenkään hermot: kosken pauhu lumosi korvat, kuolemanpelko ahdisti, silmissä alkoi välähdellä, jäsenet kangistuivat, tahto herposi, ja silloin ihminen oli kosken oma...

Iisakin nähtyään Kero-Pieti riensi hänen kaulaansa ja itki... omaa syntisyyttään.

»Muille tietä Jumala luo neuvoin... itse, raukka, parhaiten opasta tarvitsisin... Iisakki veljeni, anna minulle kaikki anteeksi... Herra, kuule nöyrä rukoukseni!»

Liikutettu oli Iisakkikin, mutta hänen selvä järkensä sanoi, että vielä oli toivoa pelastaa nuo neljä, jotka miehuullisesti kestivät kalliolla.

He koettivat antaa miehille merkkiä, nostaen riu'un päähän nenäliinan.

Antti näytti ymmärtävän, viittasi kädellään ylös koskelle päin, ikäänkuin tarkoittaisi, että sieltä oli apu tulossa. Paloniemen Juhanakin nosti kättään. Toiset kaksi istuivat kuin herpaantuneina, toivottomina...

Iisakki sai Kero-Pietin innostumaan pelastushommin. Hän itse oli virkku ja selitti, että jos olisi arvannut vähää ennen antaa soutumääräyksen Varsankalliolle päin, olisi lautan toinen sivu epäilemättä joutunut hyvin likelle kallion kylkeä, vaikkei olisikaan ihan viereen päässyt.

He lähtivät nopein askelin pitkin polkua taloon, ja Iisakki viittoi yhä kalliolle päin: Vielä koetamme!

Ja Antti nosti hänelle kättään merkiksi, että oli ymmärtänyt.

Kun Kero-Pieti ja Iisakki saapuivat Nuottaniemeen, oli siellä Paloniemen Heikki koskelle lähdössä. Olisi jo lähtenytkin, mutta ei ollut saanut soutumiehiä. Ei kukaan tahtonut lähteä henkeään menettämään, sillä Heikin aikomus oli laskea suoraan Varsankallioon ja pelastaa miehet. Mutta soutumiehet eivät luottaneet Heikkiin muulloinkaan, ja nyt heistä tuntui kuin suoraan kuolemaan menemiseltä, jos Heikin matkaan lähtisivät.

»Raukkoja olette!» sanoi Heikki heille tylysti. »Toiset ovat kuoleman hädässä, ettekä uskalla.»

Lauttamiehet näkivät, että Heikin villi veri kiehui; hänen jättiläisvartalonsa oikeni suoraksi, ja mustat silmät iskivät tulta. Pelottavan näköinen hän oli, kasvot kalpeina, musta parta liehumassa.

»Raukkoja ja lurjuksia te olette!»

Mutta ylhäällä oli Nuottamiehen suvantoon vasta saapunut kaksi lauttaa, joilla oli kiire alas merensuulle. Heikki tunsi miehet ylimaan rohkeiksi pojiksi, jotka eivät pelänneet kosken kuohuja. Hän meni miesten puheille. He lupasivat lähteä, ja Heikki puolestaan lupasi laskea heidän kuljettamansa lautat ensi vuoroilla kosken alle, vaikka toiset olivat jo vuorokausia odotelleet.

Kiire oli, eikä lauttaa joudettu oikein varustelemaan.

Kun Kero-Pieti ja Iisakki ehtivät rantatörmälle loittoni lautta jo Ruotsin virtaan päin. Heikki miehineen oli menossa pelastamaan.

»Liian vähällä voimalla läksi!» sanoi Iisakki. »Kumma mies!»

»Ei se näyttänyt olevan entisellään koko mies», sanoivat lauttamiehet.

Iisakki huusi Heikille, että piti soutaa maihin, varustettaisiin lautta uudestaan. Mutta Heikki ei näyttänyt kuulevan Iisakin huutoa, vaikka toiset lautalla olijat sen kuulivat.

Sillä välin oli Hannan päähän johtunut uusi tuuma. Ja hän oli saanut muutamia nuoria miehiä siihen suostumaan ja innostumaan.

Hanna hääräsi siellä miesten joukossa, lauttojen selkäpuolella, ja miehet näyttivät olevan kovassa touhussa.

Kero-Pieti ja Iisakki menivät tukkilauttoja pitkin paikalle.

Nyt he saivat kuulla, mitä Hanna oli toimittanut. Kaksi pohjaa siroja tukkeja piti koota lujiksi lautoiksi ja sitten laskea Varsankallioon. Jos toinen pohja särkyisi, jäisi toinen eheäksi, ja silloin oli se mahdollisuus, että miehet ehtisivät hypätä lautalle. Köysiä ja vara-airoja oli otettava mukaan.

Hanna kertoi isälle aatteestaan loistavin silmin, vaikka tuska ja epätoivo viilsivätkin rintaa.

Iisakki mietti hetkisen, katsellen, kuinka nuoret miehet sitoivat vitsoilla tukkeja. Hän ymmärsi hyvin, että hengenvaara siinä oli, olkoon lautta kuinka luja tahansa. Mutta parhaassa tapauksessa voisi jälkimäinen pohja pysyä koossa ja siten olisi mahdollista pelastaa miehet. Kuitenkin hän hyväksyi Hannan tuuman, hyvin tietäen, kuinka vähän toiveita oli muutenkaan Varsankallion luokse päästä.

Hanna joudutti miehiä. Joka minuutti oli kallis. Eiväthän enää jaksaisi kauan kestää nekään, jotka vielä kalliolla taistelivat! Nuoret miehet ymmärsivät sen hyvin ja panivat parastaan. Eräs heistä, Koskenalustan Aukusti, Antin vanhempi veli, joka vasta aamulla oli lautalla ylimaasta saapunut ja nyt Nuottaniemen rannassa kuullut, kuinka onnettomasti oli käynyt, ja keitä onnettomuuden uhrit olivat, hääri muita vikkelämpänä ja neuvoi ja kannusti toisiakin.

»Kuka teistä rupeaa perämieheksi?» kysyi Iisakki, sillä hän oli ymmärtänyt miesten puheista, etteivät he ottaisi eivätkä tahtoneet ottaa vanhaa Iisakkia hengenvaaraan.

»Minä aion ohjata lautan suoraan Varsankallioon», vastasi Aukusti, rohkea ilme kasvoillaan.

Iisakki tiesi Aukustin olevan taitavan koskimiehen, jonka kyllä voi uskoa osaavan, jollei mielensä malttia menettäisi.

Iisakki nyökäytti päätänsä, ikäänkuin sanoen: En voi kieltää lähtemästä, vaikka järki sanoo, että pitäisi kieltää ja varoittaa.

Kaikki alkoi jo vihdoin olla kunnossa. Päivä oli puolessa, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Äsken lähtenyt pelastuslautta oli jo painunut näkyvistä ja ehkä, Iisakin luulon mukaan, sivuuttanut Puurnunleuan, saattoipa olla Varsankalliolla asti...

»Jos heille onnistuukin... Jos Heikki osaakin laskea niin laitavasti, että pääsevät Varsankallion kylkeen!» sanoi Hanna, ja merkillinen toivo syttyi hänen sydämessään.

»Sitä en jaksa uskoa«, sanoi Iisakki. »Eikä Heikki ole sitä voinut itsekään uskoa... siksi tarkoin hän tuntee kosken voiman...»

Kero-Pieti oli taas lamautunut. Hän puhui hiljaisella äänellä ikäänkuin rukoilisi. Onnettomuusuhrien kova kohtalo oli häntä niin järkyttänyt, että hän oli kuin suunniltaan.

Hannan posket hehkuivat, ja silmät loistivat. Iisakki huomasi vasta nyt, että hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkaansa varsikengät, joita hänen oli kesäisin tapana pitää, kun huvikseen lautalla huristi kosken alle.

»Aiotko mukaan?»

Iisakki kalpeni.

»Aion. Minun henkeni ei ole sen kalliimpi kuin toistenkaan!»

Iisakki ymmärsi Hannan äänestä, että vastaansanominen ei auttaisi. Hän tunsi Hanna-tyttärensä: tämä oli yhtä päättävä kuin hän itsekin oli nuorena.

Eikä hän virkkanut sanaakaan. Mutta silloin hän muisti poika-vainajansa, ja raskaana huokauksena nousi hänen rinnastaan:

»Koskiko, jota itse rakastan, vie molemmat lapseni?»

Mutta hän ei sanonut sitä ääneen, vaan koetti huokaustaankin tukehduttaa.

Silloin juoksi eräs lauttamiehistä, joka oli ollut kosken rannalla Paloniemen Heikin pelastuslautan kohtaloa katsomassa, suoraan sinne ja huusi:

»Onnettomasti kävi... Heikin lautta hajosi yksin puin... Sinne suistui koskeen Heikkikin...»

Kun hän kerkisi vähän hengähtää ja aikoi jatkaa, riensi Hanna kysymään:

»Entäs miehet?»

Hanna oli kalvennut, ja hänestä tuntui kuin jalat vapisisivat.

»Kaksi niistä katosi juuri silloin, kun Heikin lautta iski kallioon... Emme nähneet, mihin he joutuivat, kun tukit myllersivät sinne tänne... Juhani ja Antti ovat vielä jäljellä...»

Taas nousi puna Hannan vaalenneille poskille, silmät loistivat kuin ennen, ja jalat seisoivat tanakasti.

»Pian, pian!» hoki hän, ja hänen tarmokas kätensä hellitti köysiä vieressä olevasta lautasta, jossa heidän pelastuslauttansa oli kiinni. Mutta sillä aikaa hän ehti selittää isälleen: »Menkää koskelle... viittokaa... viittokaa... että me tulemme...»

Iisakki lähti, ikäänkuin hänen nyt olisi pakko totella tyttärensä määräyksiä, nousi nopeasti rantatörmälle ja katosi männikön polulle.

Kaksiosainen pelastuslautta lähti liikkeelle. Hanna ja Koskenalustan Aukusti olivat reippaalla tuulella ja rohkaisivat toistenkin mieliä.

Kero-Pieti oli jäänyt yksin rantalautan nurkalle, airon ponnelle, istumaan käsi silmällä.

Vasta kun pelastuslautta oli pitkän matkan päässä, näytti hän ymmärtävän, mitä oli tekeillä. Ja hän ojensi kättään heitä kohden ja huusi jotakin, mitä lautalla olijat eivät kuulleet.

He joutuivat Ruotsin virtaan. Hanna oli avopäin hiukset liehuivat epäjärjestyksessä. Nuoret miehet näyttivät luottavan tähän uskaliaaseen naiseen paremmin kuin Aukustiin.

He puhuivat kaikki seikat selviksi. Lautta oli Puurnunleuan kohdalla käännettävä suoraan Varsankallion virtaan... Kaikkien piti olla jälkimäisellä lautalla, johon oli kiinnitetty lujat köydet poikki ja pitkin ja varattu kaksi lisäairoa. Kun etumainen pohja jyskähtäisi kallioon, silloin juuri heitettäisiin köysi hädässä oleville. Jälkimäisen lautan täytyisi—jos se pysyisi hajoomatta,—kääntyä Suomen rantaan päin... Jos Juhani ja Antti saisivat köydestä kiinni, ohjaisi vain yksi miehistä lauttaa Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja toiset koettaisivat pelastaa molemmat miehet...

Hanna selitti jokaiselle, mitä oli tehtävä, ja kun koski alkoi vetää, kasvoi heidän jännityksensä niin, etteivät he kuulleet pauhujenkaan ääntä. Kukaan ei joutanut katsomaan rannalle, missä jännitys oli melkein yhtä suuri. Väkevä koski nieli kuin vihassa vaahdoten, lautta pysyi ohjaamatta Varsankallion uomalla, johon Puurnunleuan luona suunnattiin, heilahteli, keinui, rotkui ja liitteissään lotkahteli...

Vauhti kiihtyi yhä hurjemmaksi. Kaikki olivat asettuneet jälkimäiselle lautalle, pitäen köysistä kiinni. Hannan silmät leimusivat, posket hehkuivat, jalka oli varma... Hän katsoi rohkaisevasti Aukustiin, joka seisoi valmiina ratkaisevan hetken varalta.

Hirveän pitkä silmänräpäys vielä!

Hanna näki aurinkoa vasten kaksi miestä seisomassa Varsankalliolla. Ne olivat kuin haamuja, joita kuohut kastelivat... Lautta kiiti hirveää vauhtia suoraan kalliota kohti... Sydäntä kouristi, silmissä musteni...

Kuului hirmuinen rytinä... etupää halkesi kahtia, tukit levisivät molemmin puolin kalliota...

»Nyt!» huusi Hanna, jonka mielenmaltti oli pysynyt järkkymättä.

Köydet heitettiin kalliolle, mutta heitto epäonnistui, kalliolla seisovat eivät niihin ulottuneet...

Silmänräpäys vielä!

Jälkimäinen lautta ei ehtinytkään kääntyä niin nopeasti virtaan, sillä etupään tukit eivät kohta irtaantuneet kalliosta... Se kulki samaan suuntaan.

Silloin Antti loikkasi kalliolta lautalle, jotakin Juhanille huutaen. Juhani hyppäsi perässä, ja melkein yhtaikaa he putosivat lautan laidalle, josta heidät vedettiin keskemmälle.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin oli jälkimäinen lautta, joka oli jäänyt eheäksi, joutunut omia aikojaan Suomen puolen virtaan ja kiiti hirveää vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti.

»Ohjatkaa oikealle väylälle!» kuului Hannan ääni.

Hyrskyt kävivät yli koko lautan. Toiset pitivät köysistä kiinni, toiset hoitelivat Anttia ja Juhania.

Aukusti pääsi vihdoin pitelemään airoa, veti rivakasti jonkun kerran, ja lautta kääntyi oikealle kulkuväylälle. Mutta vettä ryöppysi joka taholta, niin että miehet ja Hanna kastuivat likomäriksi.

Onnellisesti lautta huristi Viuhkuraisen mutkassa ja painui Aukustin ohjaamana Sarvonränniin, jossa virta taas kiihtyi... Rantojen metsät vilahtivat ohi, väylä alkoi levitä, virran voima väheni, hyrskyt loppuivat... Sitten tuli äkkiä vähävirtainen suvanto, edessä näkyi korkea rinne ja sen juurella lauttoja, joilla liikkui ihmisiä.

Silloin vasta laukesi miesten ja Hannan mielenjännitys, ja ääretön elämänilo pulpahti sydämeen.

»Pelastetut!»

Hanna silmäsi rannalle, missä näkyi pienoinen punainen talo, Antin koti... Joku juoksi pihasta rantatörmälle, jolla jo ennestään seisoi paljon väkeä.

Antti toipui ensiksi. Hän oli kalpea kuin palttina, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän tarttui Hannan käteen.

Juhani makasi vielä kuin tiedottomana, kasvot vaaleina, vaatteet läpimärkinä.

Hänkin avasi rantaan tullessa silmänsä ja hetken päästä hän tajusi pelastuneensa ja vielä olevansa elossa.

Lauttamiehet riensivät vastaan. Juhania piti tukea, kun he lähtivät rinnettä ylös taloon. Mutta Antti käveli omin voimin Hannan vieressä. Hannan silmät loistivat, posket punoittivat, tukka oli yhä epäjärjestyksessä, ja likomärät vaatteet olivat repeentyneet.

Kukaan ei puhunut, mutta joku itki.

Vaivoin Antti sai selitetyksi Hannalle:

»Ne eivät jaksaneet enää... joutuivat suunniltaan ja menivät väkisten koskeen... Me toivoimme, vaikka vähissä oli meidänkin voimamme... Mutta kun näin, että sinä olit lautalla, sain ihmeellisen voimanpuuskan, järkeni ja tahtoni oli kunnossa. Kannustin Juhania... Elämä ja pelastus on edessämme, sanoin...»

Kun he jo nousivat pihaan, kysyi Hanna:

»Tiedätkö, että Paloniemen Heikki on hukkunut?»

»Minä näin sen omin silmin, ja näki sen Juhanikin... Kallion vieressä painui koskeen eikä enää noussut.»

He menivät sisälle, mutta niin kova oli ollut mielenjännitys, niin suuri tuska oli sydämen lamauttanut, etteivät he vielä oikein käsittäneet onnensa suurta päivää.

Rannassa juttelivat lauttamiehet järkyttävästä tapauksesta. Heidän joukossaan oli paljon sellaisia miehiä, jotka olivat nähneet toveriensa hukkuvan, putoavan koskeen ihan silmäinsä edessä. Mutta se ei ollut heitä liikuttanut. He olivat jatkaneet hurjaa elämäänsä niinkuin ennenkin. Eikä kuolema ollut heitä koskaan kammottanut. He olivat vain ilveilleet, kun kuulivat miehen hengenhädässä apua rukoilevan.

Mutta nyt he eivät laskeneet leikkiä, ja kuolema herätti kauhua. Varsankallion uhrien perikato koski mieliin niin, että ohimot jyskyivät. Hannan maltti ja rohkeus pani heidät ihmettelemään.

»Isänsä tytär se on», puhui eräs vanhempi mies. »Niin on ollut rohkea Iisakkikin... Olisipa pojaksi syntynyt tämä Hanna, niin jo olisi Korpikoskessa mainio perämies...»

»Niin olisi... Mutta kuka nyt lautat laskee, kun Heikki hukkui eikä Iisakki enää lähde perämieheksi?» arveli joku.

Mutta toiset, jotka jo olivat saaneet lauttansa kosken alle, sitoivat irtipäässeitä tukkeja kiinni lauttaan ja aikoivat lähteä matkaansa jatkamaan alas meren suulle, vielä monen muun kovan koetuksen lävitse.

Siellä odotti lauttamiehiä iloinen satama, jossa monen hikisen päivän ansiot pian menetettäisiin.

»Mitäpä siitä», puheli nuori tukkilainen, jonka lautta alkoi olla lähtövalmiina. »Mitäpä siitä, yksi koski vie niin monta, toinen näin monta... Monta on vielä kovaa kuohua edessä... Kenpä tietää, kuka meistä niihin jää... vaikka ei yhtään tästä joukosta kaupungin viinoille joutuisi. Niin miehiä menee, ja toisia astuu sijaan... niin virtaa elämä eteenpäin, eikä meitä kauan missään kaivata. Työnnetäänpä vesille, miehet!»

He saivat lauttansa vesille. Joki oli tyven, ilta kaunis, väylä parhaiksi virtava ja mutkaton.

Päästyään vähän matkaa rannasta he alkoivat rallatella.

Nuottaniemen Iisakki ja Kero-Pieti tekivät lähtöä kosken alle, josta jo kuului löydetyn parin hukkuneen ruumiit.

Kero-Pieti ei ollut jaksanut jatkaa matkaansa vaan oli jäänyt levähtämään. Häneen oli Varsankallion onnettomuus kovasti koskenut, ja Iisakki oli monta kertaa tavannut hänet itkemässä.

Oli jo yö, ennenkuin he pääsivät liikkeelle. Sillä aikaa, kun Iisakki vielä viipyi rannassa lauttamiehiä puhuttelemassa, ehti Kero-Pieti mietiskellä sitä, mikä oli alkanut kummallisella voimalla painaa hänen mieltään. Yhä uusia kysymyksiä nousi eteen, ja monta kertaa tuntui hänestä, että hän itse oli meren selälle joutunut hylky, jolla ei ollut minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta. Mutta äsken tapahtuneessa onnettomuudessa hän näki Kaikkivaltiaan sormen jäljet ja alkoi ymmärtää, että siinä oli annettu opetusta hänellekin. Herran tiet olivat tutkimattomat, eivätkä ihmisen parhaatkaan pyyteet olleet Hänen mieleensä, mietiskeli hän. Kenet Herra aikoi hävittää, sen Hän löi sokeudella... Sokeudella oli Herra Heikin lyönyt ja pannut hänet vartavasten omaa hautaansa hakemaan...

Oliko hän suuresti erehtynyt Paloniemen Heikistä, jonka oli uskonut kristityksi ja jonka synnit hän oli todistanut anteeksiannetuiksi? Erehtynyt oli Heikistä, niin hän nyt myönsi. Oli ehkä erehtynyt monesta muustakin, joiden sydämeen luuli näkevänsä eikä nähnytkään kuin silmiin asti! Iisakkia hän oli pitänyt vähäuskoisena, joskus heräämättömänäkin, joka vain kunnian vuoksi koetti näytellä kristittyä...

Eikö hän ollut puhunut ja opettanut, niinkuin raamattu neuvoi ja omatunto opasti? Olivatko kaikki hänen opetuksensa langenneet huonoon maahan? Olivatko kaikki seura-illat ja suuret liikutukset olleet narripeliä?

Kummalliset keskinäiset suhteet oli ollut näillä naapureilla. Hän oli toivonut voivansa molempiin vaikuttaa... saada molempien miesten sydämet vertavuotaviksi ja rakkauden paisumaan heidän keskensä suureksi ja kaikkikestäväksi.

Niin hän oli itse uskonutkin, kun naapurit hänen vuoteensa vieressä puhuivat...

Hän oli silloin itse sanonut, että se olisi merkki Jumalalta, jos heidän lapsensa Juhani ja Hanna kristillisellä avioliitolla vahvistaisivat heidän sovintonsa... Oliko semmoinen toivo ollut Jumalan kiusaamista?

Sillä nyt hän tunsi selvästi pitäneensä paremmin Heikin puolta ja samalla ajatelleensa myös Heikin maallista etua...

Yhdellä iskulla oli Herra hajoittanut sekä Heikin että hänen suunnitelmansa.

Hän tunsi sen nyt ja uskoi varmasti, että tässä oli Herra tahtonut häntä nuhdella ja oikealle tielle, Herran omalle tielle, ohjata.

Sillä vaikkei hän vielä tiennytkään kaikkea, oli hän Iisakin katkonaisista puheista päässyt siihen käsitykseen, että Heikin pyyteet olivat olleet rikollisia...

Kyllä hänelle nyt, kun hän muisteli talvellisia iltoja, molempien miesten istuessa hänen vuoteensa vieressä, johtui mieleen, että hän oli joinakin hetkinä epäillyt Heikin sieluntilaa. Joskus oli myös sattunut, että hän oli Heikin kasvojen ilmeessä ollut näkevinään vilahduksen, ilon leimun, joka ei ollut Jumalasta. Mutta silloin hän luulotteli, että piru toi hänen mieleensä sellaisia epäluuloja.

Nyt oli Heikki, kuin tahallaan kuolemaa hakien, uhkarohkeana hukkunut koskeen, ja hänen poikansa oli pelastunut.

Iisakki tuli kuistille, missä Kero-Pieti istui. Nyt piti jo lopultakin lähdettämän liikkeelle.

Valoisa oli yö.

Iisakki käveli edellä männikköön vievälle polulle, Kero-Pieti köpitti perässä, harmaa villapusero yllään, takki käsivarrella. Iisakin jalka nousi vielä keveästi, ja hän käveli joutuisasti. Saarnamiehen askel oli lyhyt ja epävarma.

»Elähän kävele niin nopeasti», pyysi Kero-Pieti.

Iisakki hiljensi kulkuaan.

He saapuivat kosken rannalle, sille kohdalle, josta näki suoraan Varsankalliolle.

»Siinä se on», sanoi Iisakki.

»Siinä se on», vastasi saarnaaja omituisella äänenpainolla.

He jatkoivat matkaansa pitkin polkua, joka Varsankallion kohdalla seurasi rantatörmän lakea, mutta painui jonkun matkan päästä metsään.

Kosken pauhu kuului tohisten ja valittaen.

Kero-Pieti oli aikonut kysyä Iisakilta montakin asiaa. Nyt hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä ensiksi kysyisi. Hänestä tuntui kuin ei voisi oikein puhua näin kävellessä. Jospa saisi istahtaa, silloin sopisi paremmin keskustella.

»Mitähän, jos istahdamme levähtämään», esitteli hän, kun he olivat metsän peitosta taas tulleet lähelle törmää, josta näkyivät Viuhkuraisen mutkan vaahtolaineet ja synkkä, jyrkkärinteinen kosken ranta.

He istuivat kivelle vierekkäin, Kero-Pieti pyyhkien hikeä kasvoiltaan.

»Mitä sinä ajattelet Heikki-vainajasta?» kysyi hän. »Pääsikö autuaasti pois?»

Iisakki vastasi vältellen:

»Itse lienet hänet paremmin tuntenut. Anteeksi minä hänelle kaikki annoin, mutta lieneekö hän antanut minulle...?»

»Toivoi poikaansa vävyksesi, kuten minäkin toivoin... Taisi olla synnillinen ajatus. Kerro, mitä tiedät... ja arvelet!»

»Omia luulojani ne ovat ja ajatuksiani. Herran kasvojen edessä hän tehnee nyt tiliä töistään...»

»Mitä luulet?» tiedusteli yhä Kero-Pieti ikäänkuin hakien Iisakilta omille ajatuksilleen tukea.

»En tahtoisi hänestä enää uskoa pahaa... kuolleesta, joka ei saata puolestaan puhua. Mutta raskas on sentään tuntoni, ja uskoksi epäilykseni käyvät... niin entiset kuin nykyisetkin. Niiltä en enää koskaan pääse rauhaan... sen tunnen. Eloni loppuun ne minua vaivaavat. Kertoisin sinulle, ehkä voisit minua oikeaan opastaa. Tiedät: raskasta on epäillä naapuria, jonka uskoi olevan kristityn ja jolle on puolestaan kaikki anteeksi antanut...»

»Kerro minulle! Sokea olen ollut ja pinnalta vain ihmisiä tuntenut. Koskaan en nähnyt Heikin sieluun. Salaperäinen, itseensä sulkeutunut mies hän oli. Pettynyt olen... Kerro siis meille molemmille opiksi...»

»Salaperäinen hän oli... Kun poika-vainajani hukkui, epäilin sitä hänen työkseen, ja siitä tuli vuosikausien katkeruus välillemme. Mutta vuoteesi vieressä uskoin erehtyneeni, oman pahan sydämeni tunsin... Katumus vaivasi, kaikki annoin anteeksi ja uskoin pahoin erehtyneeni. Niin silloin. Mutta vähitellen alkoivat epäilykseni taas kasvaa, ja rukoilin Jumalalta voimia ne karkoittaakseni... En onnistunut. Näin taas hänen omituisissa kiiltävissä silmissään palon, jota en saattanut kärsiä, ja jonka epäilin niihin silloin ilmenevän, kun hänellä oli paha mielessä...»

»Se on sitä samaa, mitä minäkin olen nähnyt», sanoi saarnamies huokaisten. »Se on koko hänen sukukunnalleen ominaista...»

»Niinkö lienee», jatkoi Iisakki, kerran päästyään tuntoaan keventämään. »Silloin minä näin, kun Koskenalustan Antti ylhäältä saapui lautalla... Pahoin järkytti mieltäni, tuntooni iski kuin kirveellä, mutta en kenellekään osannut sanoa, mitä ajattelin. Eipä ymmärtänyt Hannakaan... Olisi Anttia sillä kerralla kieltänyt kosken alle lähtemästä...»

Saarnamies säpsähti ja katsoi Iisakkia pitkään.

»Tarkoitatko, että hän aikoi Antinkin tuhota niinkuin poikavainajasikin?» kysyi hän ja vapisi mielenliikutuksesta.

»Semmoiseen uskoon jäin», vastasi Iisakki.

»Mutta olihan Juhanikin samalla lautalla», muistutti saarnamies.

»Olipa kyllä», sanoi Iisakki. »Se oli kaikki mietittyä... Minä ymmärsin kaikki, kun lautta rannasta irtaantui...»

»Etkä sanonut Heikille!»

»En... En tiedä, uskoinko itsekään silloin vai luulinko ainoastaan... Pahan sisuni syyksi ne epäilykseni silloin panin...»

»Mutta nyt uskot?»

»Uskon, Jumala minua auttakoon!»

Saarnamies oli hetken hiljaa, sitten hän nosti katseensa ja virkkoi:

»Ja minä olin aina uskonut Heikin totiseksi kristityksi. Semmoistako olikin hänen heräämisensä! Mutta jos kuitenkin olet erehtynyt! Olisiko Heikki kuitenkaan niin... kun tiesi oman ja poikansa hengen olevan vaarassa!»

Kumpikin oli hetken vaiti, omissa mietteissään.

»Muistan hänet siltä ajalta, jolloin olimme nuoria», alkoi Iisakki taas puhua. »Muistan, kun suuri herätys kulki Lapista päin... Heikki oli silloin jo valmis kristitty, ja minä vielä elelin suruttomana... Kuinka lieneekään? Hän oli kuin syntynyt kristittynä...»

Saarnamies istui synkissä mietteissä. Hänestä tuntui, että kaikki se työ, jota hän oli Jumalan kunniaksi tehnyt, olikin ollut itsepetosta.

Hän tarttui Iisakkia kaulaan ja puhui pakahtuvan sydämensä puhtaaksi. Heikin puolta hän oli pitänyt... Heikki oli häntä pyytänyt vaikuttamaan Iisakkiin.

»Maallisen elämän... maallisen onnen vuoksi!»

Senvuoksi Herra oli kätensä väliin pannut, tahtonut näyttää hänelle, että hän oli väärällä tiellä.

Miehet olivat istuneet niin kauan tärkeässä keskustelussa, että heidän havahtuessaan aurinko alkoi jo nousta, metsän yli idän taivaalta paistaen.

He nousivat ja läksivät jatkamaan matkaansa kosken alle.

»Luulin tuntevani ihmissydämet», puhui saarnamies Iisakin perässä kävellen. »En ole mitään tuntenut. Perkele on ollut omassa povessani, sokaissut silmäni ja tuntoni... Kuinka kaukana lienenkään ollut elävästä Jumalasta...»

»Ja kuinka paljon lieneekään niitä, jotka huulillaan tunnustavat, ollakseen kristityn nimessä, vaikka sydämessä on epäuskon ja vilpin pesä», sanoi Iisakki.

He saapuivat kosken alle ja näkivät naarausveneitä olevan liikeellä, suvannolla edestakaisin soudellen.

Kun he ehtivät Koskenalustan pihalle, tuli emäntä siinä vastaan ja kutsui heidät aamukahville.

Antti ja Juhani nukkuivat kamarissa. Hanna oli myös vihdoin nukahtanut emännän sänkyyn,

»Kaikki muut ruumiit on löydetty, paitsi Paloniemen Heikin», selitti emäntä itkusilmin.

Iisakki ja Kero-Pieti noudattivat emännän kutsua ja menivät sisälle.

Hanna nukkui rauhallisesti, Iisakki katsoi häneen iloisena ja ylpeänä. Hänestä tuntui, että nyt vasta hän rakasti lastaan. Hanna oli hänen luontoisensa, rohkea ja päättävä...

»Häntä saavat Antti ja Juhani kiittää hengestään», sanoi emäntä Iisakille. »Oli se jotakin nuoren naisen työksi! Mutta isänsä tytär taitaa olla muutenkin...»

»Lienenkö ollut niinkään rohkea!» arveli Iisakki.

He joutuivat rantaan, jossa lajiteltiin irrallisia tukkeja ja korjattiin kosken repimiä.

Silloin saapui rantaan vene, jonka väki oli ollut Ruotsin rannalla naaraamassa. Joku lauttamiehistä oli soutamassa, ja Koskenalustan Petteri, Antin isä, istui perässä.

Korkealla rantatörmällä seisoen näkivät Iisakki ja Kero-Pieti, että veneen pohjalla makasi mies, ja arvasivat, että Paloniemen Heikin ruumis nyt oli löydetty.

Vene sivuutti lautat ja laski maihin. Iisakki ja Kero-Pieti menivät katsomaan.

Heikki makasi selällään. Pitkästä parrasta tippui vielä vettä. Aurinko paistoi hänen kalpeille kasvoilleen. Kädet olivat nyrkissä, ja toinen silmä puoliummessa. Sen kiiltävä palo oli tosin sammunut, mutta elottoman lasimaisena se vieläkin välähteli. Jättiläisvarsi oli kuin lyhentynyt, toinen saapas oli poissa.

»Korpikoskesta löysi hautansa tämäkin koskimies», puhui se tukkilainen, joka oli Petterillä kumppanina. »Sanotaan, että koski ottaa viimein omakseen sen, jota on aikansa hoivannut...»

Kero-Pieti katsahti Iisakkiin. Tämän kasvoissa hän näki säälin ja murheen ilmeen. Ja hänelle itselleen tuli mieleen, ettei hänen asianaan ollut päätellä, kuinka vanhurskas tuomari Heikin kohtalon oli määrännyt. Mutta Heikin vääntyneistä piirteistä ja nyrkkiin puserretuista käsistä hän otaksui ja uskoikin, että Heikki oli kovasti kuolemaa vastaan tapellut.

Iisakin silmään nousi kyynel, mutta Kero-Pietin kasvot olivat kovat ja silmäin ilme kylmä.

———

Tuli taas kirkas yö, kevättuoksuinen, lauha kuin kesällä. Korpikosken rannat hymyilivät, tuomet olivat jo kukkaan puhkeamassa. Koski vaahtosi ja pauhasi, mutta siinä oli jo kesäveden pehmeä sointu. Metsässä huhuili kaiku, hypellen riemuisena kukkulalta toiselle.

Hiekkapolkua käveli viisihenkinen joukko kosken alta Nuottaniemeen päin. Yö oli valoisa, rastas ruikutti, käet kukkuivat.

Edellä astui Iisakki ja hänen jäljessään Paloniemen Juhani, jota seurasivat Hanna ja Antti, Kero-Pieti viimeisenä vähän matkan päässä.

Heidän keskensä ei oltu monta sanaa vaihdettu, sittenkun oli Koskenalustasta lähdetty.

Paloniemen Juhani käveli synkkänä ja oli pysynyt merkillisen vähäpuheisena. Isänsä ruumiiseen hän oli vain vilkaissut, kääntäen heti katseensa syrjään. Kummallisesti olivat hänen silmänsä palaneet, eikä hän näyttänyt osaavan iloita siitä, että oli kuolemasta pelastunut.

Hanna, joka kulki hänen jäljessään, ihmetteli hänen käytöstään. Hän näki takaapäin pitkän, hoikan varren ja mustat hiukset, jotka osaksi peittivät kapeaa, mustanlaihaa niskaa. Takaapäin Juhani oli kuin isävainajansa...

Kun polku teki mutkan, katsahti Juhani taakseen Hannaan. Hänen silmissään oli kumma kiilto, ja kasvot olivat kalpeat. Suukin oli kuin väärässä. Hän näytti aikovan sanoa jotakin Hannalle, mutta ei sanonutkaan, vaan kääntyi jatkamaan matkaa Iisakin perässä.

Hannaa puistatti. Tuntui kuin pelko ahdistaisi rintaa. Nyt hän ei tahtoisi kahden kesken Juhanin kanssa kävellä tätä polkua. Siinä johtui mieleen entisten paloniemeläisten villi veri... Ja melkein kuin tietämättään Hanna jäi isästänsä ja Juhanista jälkeen.

Kero-Pieti ja Antti, jotka kävelivät viimeisinä, olivat alkaneet keskustella, ja kun saarnamiehen kävely oli hidasta, jäivät he pitkän matkaa toisista.

»Kuinka oli sitten sinun laitasi, nuori ystäväni?» jatkoi Kero-Pieti kyselyjään. »Etkö arvannut viimeisen hetkesi tulleen? Etkö tiennyt olevasi pian Herran kasvojen edessä tiliä töistäsi tekemässä?»

»En pelännyt kuolemaa», vastasi Antti ja kääntyi katsomaan saarnamiestä, joka astui hänen perässään. »En muista, että yhtenäkään hetkenä olisin uskonut hukkuvani... olin niin varma pelastumisestani...»

»Vaikka näit toisten koskeen katoavan?», kysyi saarnamies kummissaan.

»Vaikka, ja vaikka jo viimeisillä tunneilla tunsin voimani vähenevän», vakuutti Antti.

»Kuinka ja mistä arvelit pelastuksen tulevan?» uteli saarnamies.

»En sitä ajatellut, niistä ja kuinka tulisi... uskoin vain, että jotakin tulee... etten vielä kuole...»

Saarnamies mietti. Hänen mieleensä oli johtunut niin monta merkillistä arvoitusta, ettei hän tuntunut niistä pääsevän selville.

»Mutta olithan sinä heräämätön, uskoton mies?» ihmetteli hän yhä. »Rukoilitko Jumalaa auttamaan?»

Antti oli hetken vaiti ja sanoi sitten liikutettuna:

»Ei tiedä toinen, mitä toinen silloin tekee, kun kuoleman näkee silmäinsä edessä... Ei tiedä muut kuin Jumala, miten ne taistelivat, jotka koskeen joutuivat. Jumala on armollinen, minun hetkeni ei ollut tullut... Mutta jos elänen, niin kerron teille kaikki kerran. Sanon vain: pieni, vähäpätöinen on ihmisten apu silloin, kun Herra kätensä ojentaa...»

Kun saarnamies kuuli Antin näin puhuvan, nousi hänen mieleensä taas uusia kysymyksiä.—Herra näkee ja kuulee muuallekin kuin kuumaan seurapirttiin, mietti hän.

Nuoren miehen katse oli kirkas, ja silmästä loisti riemu.

»Ketä kiität pelastuksestasi?» kysyi saarnamies.

»Jumalaani kiitän. Hän on ennenkin kuullut rukoukseni... Häneen luotin, en ihmisiin», vastasi Antti varmana.

He kävelivät hetkisen äänettöminä.

»Aavistitko, että Paloniemen Heikki-vainajalla oli paha mielessä, kun koskelle lähditte?» tiedusti sitten Kero-Pieti.

»Luulin niin olevan, näin Heikin katseesta ja myös, silmien kiiluvasta palosta... Tiesin myös miksi hän minut tuhota tahtoi. Hänen tielleen ja hänen poikansa tielle olin joutunut...»

»Etkä pelännyt!»

»En. Tunsin jo silloin, ettei hän mitään voisi minulle. En ole hänelle tehnyt enkä toivonut pahaa. Hän ei voi minua hukuttaa, jos Jumalani minua suojelee, niin itseäni lohduttelin...»

»Ja uskossasi pysyit Varsankalliollakin?»

»Loppuun asti, ja aina siinä uskossa pysyn... siihen uskoon kuolenkin...»

Saarnamies ei ymmärtänyt Anttia. Mistä tämä uskoton mies oli semmoisen uskonvoiman saanut?

Siinä oli taas arvoitus, jolle hän koetti etsiä selitystä.

Edellä menevät olivat jo kadonneet näkyvistä, Kero-Pieti ja Anttikin jouduttivat kulkuaan.

»Vielä kysyn yhtä», puhui saarnamies perässä läähättäen. »Eikö tunnollasi ole, että toisen morsiamen itseesi suostutit? Kysyn sitä senvuoksi...»

»Hanna ei ole koskaan ollut Juhanin morsian», vastasi Antti hiukan jäykemmällä äänellä. »Vaikka semmoinen taisi olla Iisakin ja Heikki-vainajan toivo...»

Silloin he jo saapuivat sille aukealle törmälle, johon Varsankallio alkoi näkyä. Iisakki ja Juhani istuivat kivellä, mutta Hanna seisoi heidän vieressään ikäänkuin odotellen.

Muut puhelivat jotakin, mutta Juhani istui ääneti selkä Varsankallioon päin...

Koskenalustan pojat, Antti ja Aukusti, olivat ruvenneet Korpikosken perämiehiksi, pakostakin. Lauttoja kasaantui Nuottaniemen suvantoon, eikä kukaan muu uskaltanut lähteä laskemaan. Tiedettiin, että ainoat, jotka siihen pystyisivät, olivat Koskenalustan veljekset.

Antti toipui pian entiselleen. Kun hän ensi kertaa omin päin laski lauttaa, vavahteli sydän vähän, mutta silmä oli tarkka ja käsi tarmokas. Notkeana totteli lautta. Puurnunleuka kyllä viskoi vaahtojaan, Varsankallion kyljet kiiltelivät, mutta uljaana seisoi Antti perä paikalla, ja oikeita vesiä pitkin lautta osasi kosken alle.

Iisakki meni huvikseen Varsankallion kohdalle nähdäkseen, kuinka lautta totteli, osaisiko poika oikealla hetkellä antaa soutumääräyksen. Hyvin näytti käyvän. Iisakki hymähti, ja hänen silmissään loisti ilo. Hänestä näytti kuin olisi Niilo Iisakki-vainaja ollut lautalla... Ja hymysilmin hän palasi ja kertoi Hannalle havainnoistaan.

Kun Antti ensi kertaa lähti perämieheksi ja lautta oli jo kaukana Nuottaniemen rannasta, oli Iisakki sanonut tyttärelleen:

»Eikö Anttia pelottanut lähteä samalle retkelle, jossa kuolema oli häntäkin vaaninut? Eikö sanonut Varsankallion puistattavan?»

»Ei se olisikaan Antti, jos pelkäisi», oli Hanna siihen rohkeasti vastannut.

Ja Iisakki ymmärsi, minkä vuoksi Hanna rakasti Anttia. Ehkä rakasti nyt enemmän kuin koskaan ennen. Ja Iisakki itse mieltyi Anttiin yhä lujemmin.

Lauttojen lasku alkoi käydä niinkuin ennenkin. Aukusti oli kyllä yhtä taitava perämies, kuin Anttikin, mutta hänessä ei ollut Antin ryhtiä eikä päättäväisyyttä. Sattui joskus, että Aukustin laskiessa Puurnunleuka hipaisi lautan nurkkaa ja vaahto kasteli miehet.

Yötä päivää laskettiin lauttoja. Olipa saatu vanha Iisakkikin joskus, kun Antti ja Aukusti levähtivät, perämieheksi. Mutta ainoastaan Iisakin vanhat tuttavat rohkenivat häntä siihen pyytää.

Viikon päivät oli Kero-Pieti vielä viipynyt Nuottaniemessä, pitäen seuroja Paloniemessäkin ja puhuen Heikin kuolemasta ja toisten hukkuneiden kovasta kohtalosta.

Mutta vähän kerääntyi kuulijoita. Kesän aikana oli kaikilla kiire, eivätkä tukkilaiset joutaneet kertaakaan seuroihin. Sillä työtä riitti vuorokaudet umpeensa. Jokainen tiesi, että pohjolan kesä on lyhyt kuin unelma. Se on kuin lentävä lintu, joka kerran irti päästyään jatkaa matkaansa pysähtymättä eikä ehdi kiertää tai kaartaa, vaan lentää suoraan muille maille. Linnunlentoa oli ihmisten kiire, valoisan kesän riemuisa kulku.

Kero-Pieti lähti Lappiin päin viettämään kesän kuuminta aikaa. Mutta hänen valiojoukkonsa oli nyt supistunut kolmeen henkeen, jotka uskollisesti seurasivat saarnamiestä Lapin vilpoisille kesälaitumille. Nuottaniemestä lähtiessään hän ei tällä kertaa tuntenut rinnassaan sitä voitonvarmuutta, joka hänellä oli aina ennen ollut, kun hän saarnamatkoiltaan palasi. Oli tapahtunut paljon sellaista, mitä hän ei käsittänyt, jopa hänessä itsessäänkin. Hänestä tuntui kuin hän nyt vasta olisi löytänyt sielunsa pohjalta rikkaläjän, jota ei ennen tiennyt siellä olevan, ja nyt ensi kerran näkisi Herran tien, joka oli yksinkertainen totuuden tie. Ja mielessään hän päätti, että kaikki, mitä Nuottaniemessä oli sattunut, oli kuin hänen sielunsa pelastukseksi sallittu. Ja lähtiessään hän sanoi Iisakille tarvitsevansa yksinäisyyttä ja lepoa Jumalansa kanssa keskustellakseen. Jumala veti häntä sormesta, kolkutti sydämeen. Ja niin hän lähti.

Päivät kuluivat.

Äkkiä oli juhannus mennyt, kosken tulva painui hyville vesille, ja lauttojen lasku oli vaivatonta ja vaaratonta.

Paloniemen Juhani ei näyttänyt toipuvan entiselleen. Pari viikkoa hän makaili kotonaan synkkänä ja vähäpuheisena. Mutta sittenkun voimia karttui, souti hän Nuottaniemeen, jossa lauttojen lasku oli parhaillaan.

Hän istui törmällä, katsellen alas suvantoon.

Koskenalustan veljekset puuhasivat siellä, vuoroin perämiehinä koskelle lähtien.

Iisakin kanssa Juhani jutteli milloin mitäkin, mutta kun Iisakki kysyi, eikö hänkin rupeisi perämieheksi pudisti hän päätänsä, ja hänen silmissään leimusi omituinen palo.

Hanna vältti häntä, koettaen hänen törmällä istuessaan pysytellä syrjässä.

Jotakin outoa oli Juhanin katseessa. Hanna oli pannut merkille, että hänen silmänsä paloivat, sieraimet kohosivat levottomina ja kasvolihakset värähtelivät silloin, kun hän näki Antin painuvan lauttoineen koskelle.

Mitä hänellä olikaan mielessä? Ja miksi hän oli niin muuttunut? Kun Kero-Pieti oli häntä puhutellut, oli hän itsepäisesti vaiennut, vaikka saarnamies olisi tehnyt minkälaisia kysymyksiä hyvänsä.

Jotakin pahaa Hanna arveli olevan hänen mieltään painamassa. Sentähden hän nyt oli tuommoinen, mustien silmien palo kuin polttava hiillos, poskilihakset värähtelivät, ja hartiat vääntyivät vinoon...

Vihasiko Juhani Anttia vai häntä? Mitähän jos koettaisi puhutella ja lepyttää! Ehkä siitä tasaantuisi ja alkaisi rauhoittua!

Eräänä aamuna hyvin varhain, kun Antti juuri oli koskelle lähdössä, ilmestyi Juhani äkkiä törmälle. Illalla oli Hanna nähnyt hänen soutavan kotiinsa päin... Mistä hän nyt niin äkkiä ilmestyi?

Tuntui melkein siltä kuin hän olisi jostakin huoneiden takaa tullut...

Siihen hän istahti nytkin törmälle entiselle paikalleen ja katseli alta kulmain suvannolle ja Ruotsin virralle.

Iisakki saapui sinne myös ja rupesi juttelemaan. Sillä kerralla hänkin huomasi Juhanin suuresti muuttuneen. Mihinkään kysymyksiin ei häneltä saanut vastausta.

Hän tuijotti vain eteensä ja lähti sanaa puhumatta soutamaan joen poikki kotiinsa.

»Mitä se tuo Juhani sairastelee... ei se vain entiselleen näytä toipuvan», sanoi Iisakki sisälle tultuaan. »Taitaa hyvinkin murehtia isäänsä... eikä kummakaan.»

»Niin, jos ei sillä muuta ole mielessä», virkkoi Hanna.

Iisakki katsahti tyttäreensä. Mutta kumpikaan ei siitä sen pitemmälti puhunut.

———

Saatuansa aamutyöt tehdyiksi Hanna lähti huvikseen koskenrannan polkua pitkin Anttia vastaan. Heillä oli ollut niin vähän aikaa puhella kahden kesken, että oli mennyt monta päivää jolloin he tuskin tapasivat toisiaan.

Mutta nyt hän päätti koettaa, sattuisiko kohtaamaan Antin. Oli montakin asiaa, joista teki mieli kertoa.

Ohut kesäpuku yllään Hanna käveli reippaasti suoraan männikköön ja joutui siitä polulle.

Nämä viikot olivat olleet Hannan mielestä niin kummallisia. Siihen riemun ja onnen tunteeseen, joka Antin pelastumisesta oli pulppuavana lähteenä virkistänyt hänen sydäntään, sekaantui muutakin, epäilyksiä ja otaksumisia. Hän oli heti, kun Antti ja Juhani hädästä päästyään toipuivat, huomannut Juhanin silmissä oudon ilmeen, joka koski sieluun asti, ja jonka hän luulotteli tietävän pahaa. Sensijaan että Juhani olisi iloinnut vältettyään läheltä uhkaavan kuoleman, näytti siltä kuin hän ei siitä lainkaan välittäisi... Murjotti vain synkkänä ja milloin hän katsoi Anttiin, tuli hänen silmiinsä selvä vihan ilme.

Hanna oli jälestäpäin itsekin kummastellut, mistä oli tuona hetkenä saanut ne voimat, että uskalsi kuohuvaan koskeen lähteä pelastustoimiin, joita miehiset miehetkin pitivät melkein mahdottomina, jopa järjettöminä... Nyt kun jännitys oli lauennut, tuntui siltä, ettei hänestä olisi enää toistamiseen lähtijää.

Kun hän saapui kosken partaalle ja katseli Varsankalliota, kammotti häntä, ja sydämessä tuntui vihlaisu. Vaikka tulva oli jo laskenut eikä kallio nyt ollutkaan niin uhkaavan näköinen kuin silloin, kun hyrskyt sen yli hyppelivät, hirvittivät häntä sen kiiltävä kylki ja syvät pyörteet, jotka näyttivät yhä nielevän...

Hän istahti kivelle ja katseli hyrskyihin. Mietti siinä elämäänsä, kuvitteli tulevia päiviä.

Eipä ollut hänen elämänsä hauskaa kuten pienenä tyttönä,—silloin, kun äiti ja veli vielä olivat elossa ja päivät huolettomia. Ikävä oli siitä asti vaivannut. Yhden ystävän hän tuli tuntemaan, mutta tämänkin kanssa sai harvoin yksissä olla ja vain joskus puhella... Ja toista hänelle toimitettiin, tylyä miestä, jota ei koskaan voisi rakastaa. Mutta isä alkoi nyt ymmärtää, piti Anttia nyt hyvänä, oli hänelle ystävällinen... Ottaisi Antin pojakseen...

Sitä hän ei enää epäillytkään. Ja se ilo lievitti kaikki murheiset mietteet.

Mutta juuri näinä päivinä oli johtunut mieleen pelko, joka jäyti yötä päivää. Juhani vaani Antin henkeä. Niin hän oli Juhanin silmistä lukenut. Senvuoksi kulki Juhani synkkänä, kierteli täällä ja odotti sopivaa hetkeä...

Ensin toimitti Heikki Anttia hautaan, nyt taas Juhani uhkasi hänen henkeään.

Mutta kesken mustien mietteitten elpyi Hannan luonto jälleen täysiin voimiin, ja häneen tuli luja usko, ettei Juhanikaan mahtaisi Antille mitään, ei niin kauan kuin hän itse oli lähellä ja lämmin veri kierteli hänen rinnassaan.

Hänen tuli hauskempi olla, ja pirteänä hän käveli edelleen Anttia vastaan.

Siinä, missä näkyi Viuhkuraisen vaarallisin mutka ja vaahto roivi korkeaa rantaa, tuli Antti puiden takaa esille,

Molempien ilo oli suuri.

»Lähdin... kun ei kotona ehdi monta sanaa puhua. Paljon on mieltäni painamassa, yksi asia sentään kaikkein kamalin», sanoi Hanna.

He istuivat polun viereen.

»Juhaniako tarkoitat?» kysyi Antti.

»Häntä. Sinun henkeäsi hän vaanii... siitä olen varma...»

»Kumma mies», virkkoi Antti. »En ymmärrä lainkaan. Kun Varsankalliolla yhdessä tappelimme kuolemaa vastaan, lupasi hän itse ikuista ystävyyttä. Monta kertaa hän olisi suistunut koskeen, mutta aina tartuin kiinni, rohkaisin ja sanoin: pelastus tulee... Mutta minulle hän ei mitään voi... minä en häntä pelkää...»

»Kauhea ilme hänellä on, ja muutenkin hän on muuttunut...»

»Niinpä olkoon...»

»Mutta varuillasi saat olla... ties mitä ja milloin yrittää. Hän on niin raakaa sukua, että voi puukollakin iskeä...»

»Elähän ole levoton! Minun on nyt hauska olla. Isäsi sanoi...»

»Isä! Onko isä mitään sanonut?» kysyi Hanna vilkastuen ja tarttui Antin kovaan känsäiseen käteen.

»On», vastasi Antti, ja hänen silmissään oli kujeellinen välke. »Tänä aamuna hän sanoi: 'Olen tässä ajatellut, että jäisit meille kesäksi... Heinäaikakin lähestyy, eikä tässä ole täyttä miestä niitylle... ja pianhan lauttojen laskukin loppuu'...»

»Niinkö sanoi?» ihmetteli Hanna ja unohti äskeiset mietteensä. Hän katsoi Anttia silmiin, ja sydämessä tuntui niin sanomattoman suloiselta. Kuinka Antilla olikin hieno, päivettenyt hipiä ja kauniit silmät, vaikka kämmenet olivatkin kovat ja känsäiset!

»Sanoi muutakin», jatkoi Antti hyvillä mielin. »Puhui kuin leikillään: 'Jospa hyvinkin rupeat olostasi pitämään, olisi tässä työtä muulloinkin kuin kesällä... kun Hannan kanssa sopinette... se on tiukka vaatimaan...' Niin hän virkkoi ja naureskeli...»

He purskahtivat kumpikin nauramaan.

»Voi, voi sitä hyvää isää!»

Mutta hetken päästä Hanna kysyi vakavana:

»Oletko mitään puhunut Niilo-vainajan hukkumisesta?»

»En ole... näyttää jo tietävän. En ole tahtonut... Kero-Pietikin tietää kaikki...»

»Semmoinen se oli hänen kristittynsä!»

Hanna sanoi sen katkerin mielin, melkein kuin Kero-Pietiä syyttäen.

Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

»En ole heille pahaa pyytänyt», sanoi hän sitten. »En heitä vihannut, vaikka kuulin, mitä hommailivat Kero-Pietin kanssa. Mutta sille en mitään voi, että sinua rakastan ja aina tahdon rakastaa. En olisi heittänyt, vaikka isäsikin olisi heidän puolelleen mennyt. Luulivatko minun himoitsevan sinun rikkauksiasi! Siinä he pettyivät. Yhtä rakas olet minulle, vaikka olisin sinut löytänyt tunturin takaa. Tuntuuko sinusta samalla tavalla?»

»Niin minustakin tuntuu», rohkeni Hanna nyt sanoa, »ja niin on aina tuntunut. Voi, talvella ja keväällä ikävöin sinua... öisinkin olit unissani...»

———

He menivät yhdessä taloon. Hetken aikaa viipyessään Varsankallion kohdalla he olivat vannoneet ikuisen valan ja kumpikin tunteneet nuoren onnensa olevan lujalla pohjalla.

Puolipihassa tuli Paloniemen Juhani heitä vastaan.

Hänen katseensa oli maahan luotuna, eikä hänessä huomannut muuta merkillistä kuin että poskilihakset värisivät. Kun Hanna kääntyi katsomaan taakseen, näki hän Juhanin kävelevän sitä kujaa kohti, josta polku lähti viemään koskelle.

Hän puristi Antin kättä, ja Antti katsahti hänen silmiinsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

»Yhtä miestä en pelkää, vaikka olisi vieläkin pitempi!»

Kuumat keskikesän päivät olivat alkaneet. Lauttojen tulo Lapista päin oli vähentynyt niin, että vain silloin tällöin joku saapui Nuottaniemen rantaan. Ja sekin laskettiin melkein heti kosken alle, eikä niitä enää ollut ainoatakaan odottamassa vuoroaan.

Joen ja kosken vesi oli laskenut kesäkuivalle, ja reitti oli käynyt niin kapeaksi, että lautat mennessään hipaisivat kalliota. Varsankallio näkyi melkein kokonaan, ja lautat laskettiin nyt pitkin sen Ruotsin puolista uomaa. Liike ja hyörinä hiljeni. Tukkilaiset katosivat lauttojen matkassa alas myötävirralle, ja Nuottaniemen suvannossa saivat kalat rauhassa leikkiä lyödä.

Heinänteon aika oli käsissä.

Viikkomäärin oli riittänyt poutia, ja kuivuus rasitti. Metsäjoet kuivuivat, ja kiveliöiden kanervakankaat ruskottivat. Iltasin peitti taivaanrantoja sakea usva, ja ilmassa lemusi palaneen metsän käry. Sanomia oli kuulunut Lapista päin, että kulovalkea raivosi siellä äärettömissä kiveliöissä, joissa ei ollut yhtään ihmisasuntoa. Olipa jo sattunut pienempiä metsäpaloja rantamaillakin, mutta suurempaan vauhtiin ne eivät olleet päässeet.

Kuivuutta riitti yhä.

———

Oli kulunut pari viikkoa, eikä Paloniemestä ollut kukaan käynyt Nuottaniemessä. Täältä päin ei myöskään oltu Paloniemessä käyty. Juhanin sanottiin sairastelevan. Mutta huhut kertoivat, että hän oli öisin liikkeellä ja yksin toimitteli, mitä lienee toimitellut.

Antin ja Hannan päivät vierivät hauskasti, niinkuin virran juoksu. Iisakkikin alkoi kuin nuortua. Hän saattoi jo laskea leikkiä ja puuhaili töissä mukana kuten ennenkin. Ja ympäri pitäjää oli jo tietona, että Hanna, Nuottaniemen rikas, ainoa perillinen, rakasti Koskenalustan uljasta poikaa. Hän ei huolinut Paloniemen Juhanista, vaikka Kero-Pietikin kuului asiaan sekaantuneen...

Liikkuipa kuiskeita siitäkin, että Heikki-vainaja oli tahallaan koettanut saattaa Anttia kosken omaksi. Mutta kummasti kävi: oma poikakin joutui Varsankalliolle, ja itse koskeen hukkui...

Siinä eivät auttaneet Kero-Pietin rukoukset!

Niin arveltiin kylällä. Ja monenlaiset huhut sekaantuivat toisiinsa.

Anttia suosi Iisakkikin, kaikesta se näkyi. Nuottaniemessä oli Antti koko lauttojen laskuajan viipynyt ja sitten jäänyt kesämieheksi. Jopa ymmärrettiin, miksi Hanna oli itsensä hengenvaaraan pannut. Oikean omansa tahtoi pelastaa! Kuohujen keskeltä, kuoleman partaalta, omansa otti! Ja nyt se asia oli päätetty.

Yksi ainoa huoli himmensi Hannan onnea. Usein hänelle muistui mieleen Paloniemen Juhani, ja silloin hän aina kuvitteli vaikka mitä. Kaikkia näitä mietteitään hän ei puhunut Antillekaan, kun itsekin käsitti ne lapsellisiksi. Mutta hän ei sittenkään jaksanut niistä irtaantua.

Kun hän joskus otti ne puheeksi, lohdutteli Antti ja nauroi sellaiselle pelolle. Mutta Hanna piti sittenkin uskonsa.

Eräänä iltana Hanna valvoi myöhään. Seuraavana aamuna oli määrä lähteä jokivarsiniitylle, joka oli talosta penikulman päässä. Hanna valmisteli niittyeväitä, täyttäen kontteja ja leilejä. Muu talon väki oli mennyt nukkumaan.

Päivä oli ollut kuuma ja illan tullessa täyttyi ilma taas niin sakeasta kulovalkean savusta, ettei joelle astikaan nähnyt. Pihallakin oli kuin säkissä.

Saatuaan kaikki niittyeväät valmiiksi ja kannettuaan ne kesäkellariin, joka oli joen puolella rakennuksen alla, aikoi Hannakin käydä levolle. Mutta hän seisahtui vielä törmälle. Silloin hän kuuli, että suvannolla soudettiin, mutta sakean sumun vuoksi ei erottanut mitään. Hänestä tuntui, että soutaja oli lähestynyt Nuottaniemen rantaa, sillä soutu kuului yhä selvemmin. Äkkiä Hanna oli kuulevinaan, että vene muutti suuntaa ja pyrki maihin paljoa ylemmäksi...

Siellä päin ei ollut venevalkamia, eikä sinne yleensä kukaan Ruotsin puolelta tuleva poikennut, vaan laski suoraan talon rantaan. Omituinen uteliaisuus valtasi Hannan, ja hän lähti törmää pitkin kävelemään sinne päin, missä kuului hiljaista loisketta.

Nyt hän eroitti selvästi, että vene iski kiinni rantaan. Pian sitten kalahtelivat airot, kun niitä nostettiin hangoista, ja veneen pohja raapi kivikkorantaa. Hanna käveli tasaista törmänkamaraa pitkin ääntä kohden.

Silloin hän näki maata vasten, missä sumu ei ollut niin sakea, miehen jalat, mutta muu ruumis oli peitossa.

Enempää hänen ei tarvinnutkaan nähdä. Hän pyörähti takaisin kuin pelästyneenä, sillä hän oli tuntenut Paloniemen Juhanin pitkävartiset pieksut, jotka polven alta olivat kintturemmeillä kiinni. Ihan varmasti oli se Juhani. Kenelläkään muulla miehellä ei ollut niin pitkiä sääriä...

Mutta Juhani ei ollut häntä huomannut, eikä Hannakaan ehtinyt nähdä, mihin päin Juhani meni, usvan sekaan kadottuaan.

Mitä täällä nyt yöllä haettiin ja hommattiin? Mitä Juhanilla nyt oli tällä rannalla tekemistä?

Sekavin tuntein Hanna riensi pihaan.

Hän muisti, että Antti nukkui latopuodissa, joka oli tallin vieressä. Siellä oli vilpoisempaa näin kesän aikana. Hän seisahtui hetkiseksi puodin oven eteen, mutta sisältä ei kuulunut mitään.

—Entä jos Juhani vaanii,—mietti Hanna yksin pihalla seisoessaan.—Jos hän kiertää... tulee metsästä päin ja tietää, missä Antti nukkuu... rynnistää sisälle... ja iskee nukkuvaa...

Hän tunnusteli ovea. Se oli lukossa. Hän aikoi jo koputtaa saadakseen Antin hereille, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja meni huoneeseensa nukkumaan.

Aamulla hän oli valveilla ennenkuin muut.

———

Kuuma päivä tuntui tänäänkin tulevan. Aurinko paistoi pitkäksi kasvaneelle pihanurmelle, niin että öinen kaste höyrysi. Ilmasta oli usva ja savu kadonnut, ainoastaan korkeiden vaarain liepeillä viipyi vielä vaaleaa savua, joka ei näyttänyt jaksavan nousta mihinkään päin.

Hanna oli päättänyt heti aamulla kertoa Antille yöllisen havaintonsa. Mutta niitylle lähtemisen hommassa hän ei saanut aikaa, ja sitäpaitsi hän oli alkanut epäillä, tokko hänen näkemänsä miehen jalat olivatkaan Juhanin. Olihan niitä muitakin pitkiä miehenroikaleita...

Mutta sitten hän kesken muun toimen muisti, että kintturemmit olivat olleet samanlaiset kuin Juhanilla...

Aamu kului lähtöpuuhissa, aurinko paistoi jo kuumasti, eikä koskelta kuulunut muuta kuin hiljaista, valittavaa pauhua ikäänkuin tukehtumaisillaan olevan rinnasta.

Antti oli vielä ennen lähtöään kiivennyt aitan ullakolle. Siellä säilytettiin viikatteiden siipiä, jotka jänkkäniittyä niittäessä kiinnitettiin varsiin. Kun hän oli avannut ullakon ikkunan, näki hän talon takalistolta, Tievanperän paikoilta, nousevan hirveän mustaa savua ja ymmärsi heti, että siellä oli syttynyt kulovalkea. Hän tiesi, että niillä mailla olivat talon parhaat metsät, siroimmat männiköt...

—Ja tämmöisenä kuivana aikana!—huudahti hän itsekseen.

Samassa hän huomasi pihalla kävelevän Iisakin ja ilmoitti, mitä oli nähnyt.

»Suoraan idästäkö savu nousee?» kysyi Iisakki.

»Aivan suoraan idästä!» vastasi Antti kiirehtien pois aitasta.

»Sitten on tuli syttynyt meidän Tievanperässä,» sanoi Iisakki. »Näin kuivana aikana, ja koko kylä on niityllä!»

———

Talossa syntyi hälinä ja hätä. Sillä kaikki ymmärsivät, että tämmöisellä poutasäällä, kun metsä jo ennestään oli kuiva kuin pakkula, tuli leviäisi tavattoman nopeasti.

Niitylle lähtö jäi sikseen.

Antti riensi suoraan metsän halki Tievanperään päin ja Iisakki kylälle hakeakseen ihmisiä apuun.

Tievanperän metsän jakoi kahtia luikerteleva Koirajoki. Taloon oli näyttänyt, että kulovalkea riehui kiveliön puolella jokea, joten oli toiveita, että sen vauhti saataisiin pysähtymään Koirajokeen, joka ei kuivinakaan kesinä ollut kokonaan vedetön.

Siinä toivossa juoksi Antti kulovalkeaa kohti. Metsässä tuntui jo kitkerää savunhajua, päivä paistoi kuumasti, eikä tuulenhenki käynyt mistään päin...

Savu tuprusi yhä sakeampana, kun Antti lähestyi Koirajokea. Kuului jo korpikuusien pahaa rätinää, kun tuli nuolena kiiti oksia pitkin latvaan asti... Outo tohina yltyi metsässä, ja savu kietoi tämänkin puolen Koirajokea sakeaan peittoon. Vihdoin Antti ehti joelle, jossa oli vielä melkoisen paljon vettä, ja ruohoisilla rantatörmillä kasvoi lehtipuita. Antista näytti kuin kulovalkea olisi syttynyt keskeltä korpea, sillä itse Tievanperä, pulskin männikkökangas, oli ylempänä loivan vaaran laidassa, eikä tuli ollut vielä sinne ehtinyt.

Muutamin paikoin oli palo jo päässyt Koirajoen törmälle asti, jonne se kaiketi pysähtyisi. Antti kiersi tulen, tunkeakseen Tievanperän puolelle.

Kuinka korpeen oli syttynyt tulipalo? Sitä hän mietti kuumana ja hikisenä eteenpäin pyrkien. Hän tiesi korven olevan märkäpohjaista, eikä Tievanperän kautta mennyt kesäpolkuja mihinkään päin. Kuka oli liikkunut täällä niin varomattomasti ja jättänyt tulen, joka voisi levitä kylään ja Korpikoskelle asti?

Kun Antti joutui sille kohtaa, missä korpi loppui, antaen tilaa kuivalle mäntymetsälle ja kanervikolle, kauhistui hän oudosta näystä, ja veri oli pysähtyä hänen suonissaan.

Hän näki pitkän miehen, jonka heti tunsi Paloniemen Juhaniksi, liehuvan kanervakangasta pitkin, roihuva terva käsissään, ja sytyttävän tulta kuivimpiin puihin ja katajapensaisiin... Siinä hän hääri kuin hullu, avopäin, musta tukka kuin peikon päässä, kasvot noen peittäminä.

»Onneton! Mitä sinä olet tekemässä!» huusi Antti.

Juhani kääntyi häneen päin, purskahti hirveään, kaiuttomaan mielipuolen nauruun, niin että kylmä karmi Antin selkäpiitä pitkin.

Äkkiä Juhani heilautti palavaa tervasta ympäri ilmassa ja rynnisti täyttä vauhtia Anttia kohti.

Tervas lensi hänen käsistään kuivaan metsään. Hän sai kiinni Antin kurkusta... karjui kuin peto ja paiskasi Antin alleen... nokinen naama Antin kasvoissa kiinni ja mustat silmät villeinä kiilumassa.

Antti käsitti kauhean kohtalonsa... Kulo levisi heidän ympärilleen...

Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin sai vainoojansa rautakouran kurkustaan irti ja henkeä keuhkoihinsa. Hän veti polvensa koukkuun, Juhanin raskas ruumis kohosi hänen päältään sitten hän potkaisi molemmin jaloin rinnan alle niin, että mielipuoli suistui ulvahtaen selälleen.

Kulo oli saartanut heidät. Antti näki jo tulta Juhanin hiuksissa ja tunsi oman takkinsa palavan.

Silloin hän kuuli huutoja vierestään, ja läähättäen ilmestyivät Hanna ja Aukusti savun seasta.

»Pois... pois tästä! Palamme kaikki!» huusi Hanna tarttuen Antin käteen.

He rynnistivät savun halki männikköön päin. Aukusti oli tarttunut Juhaniin ja laahasi häntä mukaansa.

»Nyt ymmärrän asian... näin hänet yöllä liikkeellä!» ehti Hanna sanoa.

Juhani ulvoi kuin susi. Hänen hiuksensa olivat palaneet, ja kauhea mielipuolen ilme leimusi hänen silmissään.

»Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!» kirkui hän hirveällä äänellä. »Ja tuli ehtoosta ja aamusta ensimmäinen päivä...»

Hetken päästä oli koko kylän väki sammutushommissa. Onneksi pysyi ilma tyynenä. Kulo kierrettiin ja saatiin vähitellen pysähtymään, ennenkuin se ehti nousta Tievanperän männikköön.

Juhani oli viety loitolle suuren kuusen alle, missä oli viileä varjo.

»Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!» hoki hän niin kauan kuin jaksoi. Sitten hän sulki silmänsä ja makasi kuin kuollut, laihat kasvot nokisina, rinta raskaasti koristen.

Siitä tapasi Iisakki naapurivainajansa pojan mielenvikaisena. Tätä olivat jotkut odottaneetkin, kun sellaisia oireita alkoi Juhanissa yhä tiheämmin näkyä.—Varsankalliolla se vika jo tuli,— pääteltiin.—Siitä saakka hän on ollut erilaisempi...

Iisakki seisoi pitkän aikaa miettiväisenä Juhanin vieressä kuusen alla. Sääli hänen tuli Juhania.—Isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!

Se johtui Iisakille mieleen, ja raskas tunne painoi hänen sydäntään.

Väkeä oli karttunut yhä lisää, ja rivakasti jatkettiin sammutustoimia. Ennen iltaa oli tulen voima saatu rajoitetuksi ja syvä oja kaivetuksi palaneen alan ympärille.

Yöksi jätettiin vartijoita palopaikalle. Mutta nuottaniemeläiset palasivat kotiin. Juhania kuljetti kaksi miestä.

Hänen raivonsa oli loppunut. Nyt hän vain naureskeli, ja vaikka hän näki Antinkin, ei hän ollut milläänkään, vaan höpisi jotakin, mitä ei kukaan ymmärtänyt.

Mutta kun tultiin niin likelle valtaväylää, että kosken pauhu alkoi kuulua, huusi Juhani:

»Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat...»

Hanna ja Antti kävelivät jäljessä.

»Mitä nyt sanot epäluuloistani?» kysyi Hanna. »Näin hänen villistä ilmeestään, että paha hänellä oli mielessään.»

Antti katseli miettiväisenä eteensä.

»Ei hän olisi kaikkea tätä tehnyt, mutta hänen järkensä pimeni. Tunsin hänen sydämensä lämmön, kun Varsankalliolle kahden jäimme, enkä vieläkään osaa häntä vihata.»

Nyt Hanna ei oikein ymmärtänyt Anttia.

»Sääli on häntä, kovaonnista, joka on kaikki menettänyt», puhui Antti Hannalle, joka oli kysyvän näköinen. »Kaikki hän menetti: isänsä, sinut ja nyt lopuksi järkensä...»

»Eipä säälinyt hänen isänsä sinua, kun aikoi kuohuvaan koskeen upottaa. Yhteinen tuuma on isällä ja pojalla ollut!»

Antti mietti hetken ja sanoi sitten varmalla äänellä:

»En usko pojan tietäneen isän aikeista!»

Hanna ei väittänyt vastaan, mutta kysyi vuorostaan:

»Mutta nyt olisi polttanut elävältä... Eikö hän sittenkin ole vaaninut sinun henkeäsi, vaikkei ole ennen uskaltanut...?»

Nyt oli Antin vuoro vaieta, ja raskain miettein he saapuivat kotipihalle.

Kosken pauhu kuului nyt kovemmalta kuin aamulla.

Johtuiko se ehkä siitä, että vene, jossa Juhania vietiin Paloniemen puolelle, oli joutunut melkein kosken niskalle?

Joulunpyhiksi oli Kero-Pieti saapunut Nuottaniemeen, jossa aikoi viipyä viikon tai kaksi, sitten taas jatkaakseen saarnamatkaansa etelään päin. Väkeä täynnä oli Nuottaniemen kookas pirtti, piha puolillaan hevosia ja poroja, seinämät suksia.

Antti puuhaili nyt talossa niinkuin isäntä ainakin, ja taloustoimissa hyöri Hanna, talon nuori emäntä.

Mutta salin keinustuolissa istui Kero-Pieti, vihreä villainen pusero yllään ja musta silkkihuivi kaulassa, ja selitti kuulijoille Jumalan sanaa. Joukossa istui Iisakkikin, pirteänä ja hyväntuulisen näköisenä.

Kun muu väki oli jo poistunut pirttiin, jäivät Kero-Pieti ja Iisakki kahden kesken suureen saliin.

Kero-Pieli oli kuullut sanomia täältä Nuottaniemestä. Hän tiesi, että Juhani mielenvikaisena yritti tahallaan polttaa talon parhaan metsän ja tappaa Antin. Senkin hän oli kuullut, että Paloniemi, joka oli ylimuistoisista ajoista ollut saman suvun hallussa, nyt oli myyty. Vanha emäntä ja Juhani olivat saaneet eläkkeen. Uusi isäntä oli kaukaa Lapista, uskoton, viinaan menevä mies.

Nyt ei Kero-Pietin sopinut siihen taloon mennä, ei käynyt päinsä pitää vuoro-illoin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä. Entiset ajat olivat muuttuneet.

Niistä asioista ja paloniemeläisten kovasta kohtalosta he nyt puhelivat ja Kero-Pieti tiedusteli yksityiskohtia.

»Ja mitä Juhaniin nykyään tulee», jatkoi Iisakki tietojaan, »on hän nyt tasaantunut, eikä hänellä ole sitten metsäpalon ollut minkäänlaista raivokohtausta. Itsekseen höpisee ja vuoleskelee puulusikoita. Usein hän käy Nuottaniemessä, mutta ei näytä muistavan entisestä mitään. Hannaa hän sanoo Maria-emännäksi ja Anttia Niilo-Iisakiksi... Kun vain semmoisena pysyisi, ei hänestä olisi kenellekään haittaa...»

»Joo-joo, joo-joo», huokaili Kero-Pieti, ja Iisakista näytti siltä, että Juhanin kohtalo koski häneen kovasti.

»Minkähän pani pahimmaksi, isänsä hukkumisen vaiko sen, ettei vävyksesi päässyt?» kysyi Kero-Pieti ikäänkuin omille teoilleen selvitystä hakien.

»Kuinka lienee. Antti arvelee hänen saaneen vian jo Varsankalliolla ... ja siitä alkaen se kävi viikko viikolta huonommaksi.»

»Niinpä saattaa olla ... ja onhan siinä suvussa ollut ennenkin päävikaisia», virkkoi saarnamies.

Hartaushetki alkoi. Paksu-Ollikin oli taas liittynyt saarnamiehen valiojoukkoon ja aikoi seurata mukana etelään päin.

Kun ensimmäinen virrenvärssy oli loppunut, ilmestyi Paloniemen Juhani ovensuuhun väkijoukkoon. Hän höpisi jotakin itsekseen, silmät paloivat levottomasti, ja laihat kasvot värisivät. Kun hänelle toimitettiin sija penkille, istui hän siihen varovasti, ympärilleen tähyillen.

Sitten veisattiin toinenkin värssy. Juhani ei liikkunut paikaltaan, mutta katseli yhä eri tahoille.

Kun Kero-Pieti alkoi lukea rukousta, sai Juhani kuin sähköiskun.

Hän hyppäsi pystyyn penkille, jolla oli istunut, ja huusi niin, että seinät tärisivät:

»Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä pojat...»

Hän huitoi käsillään kuin uintia tavoitellen... Loikkasi sitten nopeasti kuin orava yli penkkien pöydän luo saarnamiehen eteen, löi nyrkkiä pöytään, niin että kynttilät sammuivat ja kirjakasa kaatui, ja huusi hirvittävällä äänellä:

»Sinä saatana... Oletkos uskomassa...»

Sitten hän kääntyi väkijoukkoon päin ja sanoi hiljempää:

»Ja maaksi pitää sinun tuleman, vaikka olet koskeen hukkunut!»

Hirmuinen hälinä ja hätä syntyi ihmisjoukossa.

»Sillä on puukko... puukko... se tappaa!» huudettiin.

Nyt tuli hirmuinen tungos, ovet remahtivat auki, ikkunat helisivät... Joka reiästä pyrki ihmisiä ulos.

Juhani kirkui, yritti tarttua kurkusta Kero-Pietiin... Tämä hyökkäsi ikkunaan, jonka ruudut oli jo särjetty, ja loikkasi pihalle huutaen:

»Ottakaa kiinni... pankaa köysiin...»

Kero-Pieti pakeni navetan puolelle, jonne muitakin riensi turvaan.

Vihdoin ehti Antti paikalle, kun Juhani juuri oli hypännyt ikkunasta.

»Niilo Iisakki», hoki mielipuoli Antin nähtyään. »Minne se katosi? Näitkö saatanaa? Koskeenko juoksi?»

»Koskeen se juoksi», myönsi Antti häntä tyynnyttääkseen. »Elä huoli siitä... anna olla, tule sisälle... saat pikanellia...»

Mutta Juhani ei tällä kertaa huolinut pikanellista. Hänen silmänsä näyttivät kauheilta, ja kasvot olivat tuhkanharmaat.

»Niilo Iisakki... koskeenko se juoksi...? Voi meitä pojat...»

Äkkiä hän lähti juoksemaan rantaan päin ja huusi yhä.

Antti alkoi aavistaa pahaa, kutsui muutamia nuoria miehiä avukseen, ja niin lähdettiin yhdessä ajamaan Juhania takaa.

Maassa oli lunta, niin että takaa-ajajat voivat valjun kuutamon valossa seurata jälkiä, jotka veivät rantatörmälle ja siitä jäälle.

»Juoksiko se koskelle?» kysyivät he toinen toiseltaan.

»Kero-Pietillekö se niin suuttui?» utelivat toiset.

Jäljet näyttivät tietä koskelle jäätä pitkin.

Miehet riensivät läähättäen, mutta eivät erottaneet edellä menevää. Kosken pauhu alkoi kuulua. Puurnunleuan terävä kärki pohotti mustana valkoista jokea vasten...»

»Juhani, hoi!» huusi Antti niin kovaa kuin jaksoi.

Kaukaa, Varsankallion luota, kuului Juhanin huuto:

»Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat...»

»Koskeen se hyppää!» hätäili Antti, ja kaikki kääntyivät juoksemaan Varsankalliolle päin.

Koski oli siellä päin aivan sula, ja Varsankallion molemmin puolin kuohuivat hyrskyt niink**in kesälläkin.

»Juhani, hoi!»

He huusivat kaikki ja menivät niin likelle sulan laitaa kuin suinkin uskalsivat.

Silloin kuului sulan takaa, Varsankallion alapuolelta katkonainen, läähättävä huuto:

«... ja toiset huusivat, että...»

Samassa pilvi katosi kuun edestä. Ja Antti näki sulan perässä ihmisen pään, jota virta painoi jään alle...

———

Aamulla varhain valmisteli Kero-Pieti lähtöänsä. Hän ei millään ehdolla suostunut enää jäämään seuroja pitämään.

Hän ei selittänyt syytä kiireeseensä, mutta hänellä oli semmoinen hätä päästä pois tästä talosta, ettei ehditty hankkia hevosia valjaisiin. Iisakillekaan hän ei ollut monta sanaa puhunut. Juhanin hyppäämisestä koskeen hän ei sanonut sanaakaan.

Mutta Iisakki oli huomaavinaan hänessä semmoista hätää, jota ei koskaan ennen ollut hänessä nähnyt. Hän ei siitä kuitenkaan saarnamiehelle puhunut, ennenkuin tämä jo istui reessä.

»Niinkö otit pahaksesi sen Juhanin itsemurhan?»

»En ymmärrä Herran tarkoitusta», vastasi saarnamies murheellisesti. »Herran tiet ovat käsittämättömät... Onko kaikki paloniemeläisten onnettomuus minun syyni, kun en...»

»Sinunko syysi!»

»Niin, kun en Heikki-vainajalle uskaltanut oikeaa totuutta julistaa, vaikka kyllä tiesin...»

Hevonen lähti. Kero-Pieti nosti kättään hyvästiksi reen vieressä seisoville.

Iisakki sanoi:

»Jumalan rauha kanssasi!»

Talvinen aamu oli vielä pimeä. Tähdet kiiluivat, ja koski pauhasi.

Hanna ja Antti seisoivat hetken aikaa pihalla, katsellen poistuvien jälkeen.

Mutta kuin hevosen tiu'ut lakkasivat kuulumasta, katsahtivat he toisiinsa.

Äärettömän onnen tunne täytti kummankin sydämen. Molemmista tuntui kuin vasta nyt heidän onnensa olisi kirkas... ikäänkuin ne painajaiset, jotka olivat heitä öin ja päivin ahdistaneet, nyt vasta kaikkoisivat heidän rakkautensa pyhätöstä.

Ja melkein kuin villinä riemusta sulki Antti Hannan syliinsä ja kantoi hänet korkeita kuistin portaita ylös.

»Nyt olen varma omastani», kuiskasi hän.

Iisakki rykäisi tyytyväisenä, hänen otsaryppynsä silisi, niinkuin sitä ei olisikaan koskaan ollut.

———

Mutta reessä, aamukylmässä istuessaan laukesi Kero-Pietin mielenjännistys, ja hän purskahti itkuun... Vähän tyynnyttyään hän painoi päänsä rukkaan, risti kätensä ja lähetti palavimman rukouksensa Herran luo... Ja siltä hänestä tuntui kuin suurin totuus olisi hänessä kirkastunut. Ja hän nyt näkisi oikean autuuden tien paljoa suorempana kuin ennen. Hänen oman mielensä mustuus oli sitä ennen himmentänyt, mutta nyt Herra oli hänen sielunsa valaissut.

Ja äskeinen raudanraskas paino tuntui vähitellen kevenevän, ja vanhan saarnamiehen silmään tuli kirkas ilme, kun hän nosti päänsä ja katsoi aamunsarastusta.

»Herra! Herra! Kaukana, kovin kaukana olen Sinun oikealta tieltäsi vaeltanut!» huokasi hän.

Mutta kun oli sivuutettu Korpikoski ja tie kääntyi suurta kylää kohti, josta aamupakkaseen nousi savuja, tuntui saarnamiehestä, että hänellä nyt vasta oli itselläänkin selvillä kaikki se, mitä hän oli totuutena saarnannut.

Eikä hänellä enää ollut epäilyksiä siitä, että hän nyt oli kutsumustaan täyttämässä.