← Table of contents
Kootut teokset 4

USKOVAINEN (continued 2)

Reading edition

Millä olisin sen maksanut?

Senvuoksi nimismies passitti minut ja lähetti vanginkyydillä Viipurin linnaan syömään kaksitoista päivää vettäleipää.

Minut vietiin vanhan linnan muurien sisälle, jossa puettiin kirjaviin vanginvaatteihin. Pukeuin levollisena, kun en mielestäni ollut mikään pahantekijä. Ajattelin että niin moni syytön, jos syyllinenkin, oli vanginpukua kantanut.

Ainoastaan yhden yön pitivät minua sisällään vanhan linnan muurit. Sitte vietiin uuteen koppivankilaan, joka oli juuri valmistunut.

Jo ensi päivänä pyysin, että annettaisiin Uusi Testamentti lukeakseni. Sen sijaan tuotiin minulle pieni kirja "Vankiraukoille". Vilkaisin sitä ja viskasin inholla kesken lukematta luotani. Ainoastaan vangit näytti tekijä lukevan viheliäisiksi syntisiksi. Ainoastaan he olivat tuo maailman hylkyjoukko ja raukkakunta. Tunsin sen verran maailmaa, että tiesin miten useinkin ruplan rosvoja tuhansien varkaat lyöttävät. Eivätkö liekin sairaat ja vankilat ilmauksia koko kansan yhteisraihnaudesta. Niissä on joukko yksityisjäseniä, joissa koko ruumiin tautisuus on puhjennut.

Siellä vankilan hämärässä yksinäisyydessä oli mieleni hyvin tyyni. Leipä vaan ei maistunut. Join sentään ruuskallisen päivässä vettä, johon oli kastettu leipää. Sillä elin nälkää tuntematta kokonaista kahdeksan päivää. Leipä säästyi kopin hyllylle.

Kopin sementtiseinät ja lattia olivat hyvin sileät ja somat; taivaan lakea muistutti holvattu katto. Päivänvaloakin antoi kylliksi isohko ikkuna. Jos olisin sillä voinut kaikki syntini sovittaa, niin olisin kernaasti täällä neljäkymmentä vuorokautta vesileivällä elustanut. Joka aamu kello kahdeksan työnsi vartia aukosta sisään kaksi naulaa mustaa leipää; sitä sai syödä milloin halutti. Ainoastaan tupakkaa kaipasin. Monesti tavoittelin sitä aivan kuin hourauksessa ympäriltäni. Aika kului aatellessa maailman menoa; mietin varsinkin vankilaitoksia. Niin paljon olivat ne parantuneet: muuttuneet ahtaista komeroista, joissa kosteus ja home höyrysi, valoisiksi asunnoiksi, joihin sukunaputket johtavat alikerroksesta sopivaa lämmintä. Henkitorvet seinissä vaihtavat ilmaa. Yön läpi kello kuudesta kuuteen oli vuodelava auki pehmeine matrassineen. Päivän oli se lukittu seinään. Rauha vallitsi koko kartanolla ja pieninkin kolaus kuului puhelankaa myöten vankilan päällikölle. Viereisessäni putkassa alkoi asukas kerran huvikseen sormillaan koputella. Siitä lähetti päällikkö paikalla muistutuksen oikeaan numeroon. Paremmalta tuntui minusta elämä meillä kuin Englannin vangeilla: vartia sanoi niiden täytyvän syödä vehnäleipää ja rieskamaitoa sen sijaan kuin meillä oli suolansekainen mustaleipä ja raikas lähdevesi. Kello viisi iltapuolella piti pappi vankilan käytävällä saarnan, joka kaikui joka putkaan selkeästi. Mutta sekin maistui kuin leivänpala vartian tylystä kädestä.

Siellä johtui mieleeni, että eiköhän maailman vanhin kasvatuslaitos olekin vankila. Eiköhän orjalaitos ollut ihmisten ensimmäinen vankila. Vankihäkkiin vieläkin kesyttömiä pyydetään. Ne jotka siellä sävystyvät, päästetään valloilleen. Sitä ennen useasti leikataan siivet tai murretaan hampaat. Välisti pannaan kesykin koira koppiin, jos se on ruvennut ärtyiseksi ja purrut sitä, jota ei isäntä olis sallinut. Mutta sen kuitenkin sanon, että huonossa talossa kasvaa pahoja koiria ja ympärillä on myrkkyä, jos ne vesikauhuun sairastuvat. Katkeralta ainakin tuntuu sille, joka on vapauden makuun päässyt, joutua rautahäkkiin. Siltä se siellä yksinäisyydessä tuntui.

Niin kului putkassa aika ja kukin päivä oli toisensa kaltainen. Alkupäästä ajatukset tekivät työtä, mutta päivä päivältä väsyi mieli äänettömään yksitoikkoisuuteen. Se pysähtyi asemilleen kuin vesi, jota ei mitkään voimat liikuta.

Mutta kahdeksannen päivän iltana avasi vanginvartia isolla rapinalla putkani, rykäisi kuivasti ja lausui:

— Sinä olet vapautettu, Holpan Paavo!

— Laki on tuominnut minut kahdeksitoista vuorokaudeksi vesikoppiin enkä minä halua välillä lepäämään lähteä! vastasin minä tylysti.

— Sinä olet vapaa! vakuutti kuiva mies.

— Ei! kaksitoista vuorokautta on oikeus päättänyt enkä minä muuta usko.

Vartia painoi oven kiinni. Hetkisen takaa tuli vankilan päällikkö ja kysyi:

— Miksi ei Paavo pois lähde? Keisarin manifesti on Hänen Majesteettinsa valtaistuimelle nousun muistoksi armahtanut sinua neljä päivää.

— Kiitoksia paljon, että Hänen Majesteettinsa on minuakin syytöntä muistanut! lausuin minä ja kumarsin. Koska se keisaria ilahuttaa, niin voinhan täältä varhemminkin lähteä.

Niin jäi minusta vesileipälä ja olin mahdollinen perimään kotipitejästä työkirjan.

* * * * * *

Palasin samoille työpaikoille takaisin. Olin juuri erään talonpojan työssä, niin tulee taas siltavouti ja ilmoittaa, että samalla keväisellä vääräuskoisen passilla minut vangitaan ja lähetetään Viipurin linnaan. Siltavouti kertoi, että nimismies oli käskenyt ottamaan kylästä useampia miehiä, jos minä karkaan tai vastustelen.

Seurasimme vastustamatta, vaimonikin. Heti puettiin meidät kirjaviin vanginvaatteihin. Kyytiin läksi kunnan vanginkuljettaja ja yksi venäjän sotamies. Ne veivät meidät Viipurin linnaan. Ihmettelin, että minut niin tutkimatta lähetettiin vankeuteen, etten lihan kasvoja nähnyt papeilta enemmän kuin nimismieheltäkään. Vaimonikin seurasi minua nyt rohkeammin. Yhteiset kärsimykset olivat meitä liittäneet lujemmin toisiimme.

Iloisesti kuin uusia ihmeitä otettiin meitä linnassa vastaan. Kun tulimme ruununmiehen lähettäminä ja vangin vaatteissa, ei vähääkään epäilty meitä vastaanottaa. Sekin tuntui vartioita huvittavan, että meidät oli lähetetty vääräuskoisina. Hekin tunsivat nyt voivansa palvella kristillistä kirkkoa.

Linnassa majailimme kaksi yötä. Toisena aamuna pyysin nähdä vankilan päällikköä. Vartia vastasi kopeasti: — Tässä on sinulle päällikkö!

— En minä ole sinuun tyydytetty, penäsin minä. — Annahan pitkä takki ylleni, kun on kylmä!

— Turkin saat kanssa! vastasi hän ivallisesti.

— Minulla on kylmä! sanoin jälleen.

— Olkoon vaan! tokaisi hän huolettomasti.

— Annatko sitte kahvia minulle? kysyin.

— Etköhän konjakkia pyytäisi! pilkkasi vartia.

— No annatko teetä sitten?

— Eihän sinulla ole rahaakaan.

— On minulla rahaa linnan päälliköllä.

— Onko?

— On!

Hän juoksi minulle päälliköltä rahaa ja toikin kahta tuumaa pitkiä lappuja; niissä oli missä n:ro 5, missä 24.

— Mitä rahoja nämä ovat? kysyin minä.

— Ne ovat linnan rahoja, selitti vartia.

Hän toimitti sitten teetä, mutta minä pyysin kahta kananmunaa, itselleni ja vaimolleni.

— Et saa! vastasi vartia.

— Anna sitte nuttu ylleni!

— Kuulithan taannoin, ettet sitäkään saa.

Keskikerroksessa oli toinen vanginvartia, lapsuuteni kumppali. Hän kun oli kuunnellut meitä, niin huusi sieltä ylhäältä:

— Paavo, pidä puoliasi ja riitele jalosti!

Minä ärjäsin:

— Hae sukkelaan linnan päällikkö minulle!

— Mitä sillä teet? Kun haen vallismannin, niin joudut kartsiin, vastasi hän vallattomasti.

— Sinä joudut kartsiin! Sinun pitää hakea vallismanni! tiukkasin minä.

Yrmeänä meni hän etsimään vankilan päällikköä, joka tulikin ja kysyi tyynesti, mitä minulla oli asiaa.

Minä valitin vartian kohtelua ja etten ollut saanut mitä pyysin. Vaimonikin, joka on minusta eroitettu, voipi kärsiä vilua ja nälkää. Me voimme tästä pitelemisestä joutua sairashuoneeseen maakunnan maksulla.

Hän nuhteli vartiaa ja lupasi toimittaa mitä olin pyytänyt. Kysyi sitten oliko minulla vielä mitään valittamista.

Minä pyysin päästä kuvernyörin tutkittavaksi.

— Sitä en voi, sanoi hän, ennenkuin kirjasi joutuvat. Kirjoitin niitä kotipaikkasi vallismannilta, mutta vastausta odottaminen kestänee pari viikkoa.

— Onhan minulla taskussani kirjat, joista päätetään elämä tai kuolema, ilmoitin.

— Kuinka sinulla on kirjat, koska olet irtolaisena ja vääräuskoisena vangittu? Tarkasta ovesi päällekirjoitusta! — Hän osoitti kädellään ovea.

— Kirjat ovat taskussani ja puhtaat ovatkin. Pyydän, toimittakaa minut oikeuteen!

Näytin päällikölle kirjani.

Paikalla toimitti hän meitä neljä vankia lähtöön ja komensi kaksi vartiaa saattajoiksi. Kaksi meistä oli posinlinnalaista (Sipiriaan tuomittua). Niitten pään toinen puoli oli ajeltu hipiää myöten. He olivat raudoissa, me vapaina.

Katua kävellessäni hehkui mieleni ilosta, kun näin olevani pahantekijäin sekaan syyttömästi luettu, niinkuin hänkin, se suuri mestari. Säälittelin vaan vaimoani, jolle ehkä vanginvaatteet tuntuivat raskaammilta kuin minulle. Ajatukseni pyrähti vallattomaksi ja vähän ivallani mietin: — Aha! viekottele vielä hihhulien kokouksiin! — Vaimonihan minut sinne ensin yllytti. Toisaalta häpesin niin suurta marttyyrin kunniaa nauttia; minä Heroodeksen lapsi, joka kaikissa olin kuin muutkin.

Vaimoni näytti rauhalliselta, ei puhunut mitään ja tuskin ajattelikaan.

Noustuamme ensin mäkeä, sitte korkeita portaita, tulimme oikeuspaikalle. Ensin tutkittiin ne päälliset vangit, sitte meidät.

Vanginvartia asetti matkakirjamme oikeuspöydälle herrojen eteen. Kuvernyöri, hartiakas ja partava mies, kysyi minulta tyynesti ja lyhyesti:

— Onko sinussa muuraria?

— Enhän minä mikään muurari ole, senkuin vaan puuseppä, vastasin levollisesti.

— Jaa, jaa kyllä minä näen! Mutta eikö sinussa ole muuraria?

— Eikä ole! Minä olen suuressa nälkäkoulussa käynyt puusepän oppia ja olen puuseppä. Kauppiasten ja herrain puuseppä vielä olenkin.

— Kyllä minä näen, että sinä olet puuseppä, mutta minä kysyinkin muuraria!

Eräs toinen oikeuden herra kysyi:

— Eikö sinussa ole hihhulia?

Minä vastasin:

— Siitä on kaksi vuotta kun minä Viipurissa ostin potun "Hihhuliviinaa", mutta siellä maalla ei ole kuin olutta ja paloviinan sojoa.

— No, oletko sinä saarnannut? kysyi taas oikeus.

Minä vastasin:

— Papithan saarnaavat, heille kun kapatkin maksetaan!

— No, mistä syystä sinä olet vangittu? kysyttiin.

— Sitäpä juuri en tiedä itsekään. Minulle pitäisi luettaman se passi, jolla minut vangittiin, millainen siinä on kanne?

Passi luettiin.

— Ahaa! kummastelin minä. — Vastapa sen nyt tiedänkin. Minut on vangittu tutkimatta ja lähetetty kuin eläin teuraspaikkaan. Pyydän, että korkea oikeus laittaa minut vankikomannossa kotiin asti!

— Ei suinkaan! Minä en anna sinulle kyytiä kuin linnanportille asti. Siitä on vapautesi mennä mihin haluat, sanoi kuvernyöri päättävästi.

Pyysin, että oikeus sovittaisi sen loukkauksen, joka meille oli tehty, kun oli syyttömästi vankeuteen raahattu. Mutta minut neuvottiin sitä kysymään kihlakunnan oikeudessa niin nimismiehestä kuin papistakin.

Tutkinto loppui. Päätös julistettiin. Vartia palautti meidät linnaan takaisin. Mutta kello viisi iltapäivällä saattoi hän meidät omissa vaatteissamme linnan portista ulos. Kolkko oli silloin ilma, pettynyt mieleni.

Olin odottanut, että sama oikeus, joka tunnusti, että pappi ja poliisi olivat meidät väärin vanginneet, olis tuominnut vääryyden meille sovitettavaksi. Siinä taas petyin, kun en tuntenut oikeuden mutkia. Se kaiveli ja katkersi mieltäni, ei niin paljon itse tähteni — olinhan nyt vapaa — kuin köyhien tähden yleensä. Millä varoilla nostavat he jutun sortajoitaan vastaan, kun leipäpalankin tähden on taistelemista? Ja oma surkea kokemukseni todisti mitä sellaisesta jutusta lähtee. Tuntoni olikin sillä sovitettu, että tunnustettiin syyttömyyteni, mutta menetetyt päiväpalkkani eivät olleet sillä korvatut.

Mieleeni palasi taas ajatus, että tämä maailma on herroja varten eikä ole muilla hyvä olla ennenkuin tulevat herroiksi. Totuudessa täällä on vaikea vaeltaa, jollei perustuksia paranneta.

Viipurista läksi vaimoni kotiin ja uskovaiset kotikylässä olivat ottaneet hänet ilolla vastaan. Minä palasin samalle työalalle, josta olin tullut riistetyksi.

Näytin työkirjani paikkakunnan nimismiehen allekirjoitettavaksi. Hän ihmetteli, että olin vapaaksi päästetty. Minä päinvastoin kummastelin, että olin tullut ollenkaan vangituksi.

Sen jälkeen kului kaksi rauhallista vuotta Uudenkirkon kylässä. Olin laskeunut kuin koskien kautta vyörehtinyt virta suvantoon. Mutta kohinata sinnekin kuului. Kuohuja takana, kuohuja edessä. Yhä kaikui sisässäni: lapseni, lapseni, lapseni. Lepo vaan hetkellinen. Sieltä muutin Vammelsuun kylään Suomenlahden rannalle.

Työkalut olalla tulin mäkikummulle maantien risteykseen ja seisauin siinä kauniin kartanon portilla. Olen aina ollut herkkä kauneudelle ja silloin, kun oli kevät-aika, oli mielialani semmoinen, että tuntui kuin olisin löytänyt kauan kaivatun paratiisin. Kartanoa seppelsi kukkiva puutarha, niin ihana kuin luonto aivan juhannuksen jälkeen lintujen laulaessa on. Ilmakin säkenöi lämmintä. Mäen juurta solisi kaartaen vilkas joki likeiseen mereen, Suomenlahteen. Meri vuorostaan kohahteli ja huuhteli laakkaa hiekkarantaa. Siitä talosta teki mieleni kysyä työtä.

Kolkutin portille. Sieltä tuli kultakaulus palvelija, lakeija mikä lie ollut. Ei avannut porttia, vaan viittaeli maantietä pitkin mäen alle taloon. Maalliset paratiisit eivät ole minulle koskaan auenneet.

Siellä valtamaantien laidassa oli keskievaritalo, siisti sisältä ja ulkoa. Isäntäkin, pulskean pyöreä vanhus, liikkui vielä keveästi, että vaalea tukka häilyi. Emäntä, solakka siivon pitäjä, herätti minussa ihmetystä. Niin oli kaikki siinä talossa somaa ja naastia, että hyvältä tuntui syrjäisestäkin. Siinä sain aluksi työtä, vaikka vähän syrjemmässä piti asuakseni.

Mutta kesäpäivänkin paistaessa asui minussa pimeä mieli. Sydämmeni kolkkoutta koetin taas ryypiskellen valaista ja lämmittää. Turhaa koetusta. Lasin luona puolustelin kyllä jumalisuuden harjoituksia, mutta elämässä niitä noudattamaan en pystynyt. Lienenkö lujasti tahtonutkaan. Ajattelin, ett'ei täällä vieraissa ihmisissä kukaan välitä, elän miten elän. Eivät ota minusta pahaa eikä hyvää esimerkkiä. Niin pidin vaan silmällä sitä mikä ihmisten vuoksi sopii tai ei sovi, enkä sitä mikä hyvä ja oikea on, ajatelkoot ja sanokoot siitä ihmiset mitä tahansa.

Luonteeni oli kuin vierinyt pois uraltaan ja oli senvuoksi vailla kaikkea ryhtiä. Minä oleksin ulkona itsestäni. Olin laahattu kodistani kadulle, sydämmestäni maailmaan, joka minua kohiskeli kuin lapset leikissä keilojaan. Sillä uskoni ei ollut minua kasvattanut suurta maailmaa, vaan ahdasta piiriä varten. Maailma ja elämä ei kysynyt mihin olin kasvanut, se vaan otti ja riuhtoi, viskeli mihin osui, että retkahteli — itse olis minun pitänyt tietää ja tahtoa.

Usein varoitteli minua keskievarin poika, nuori nuhteeton mies, jossa näkyi tahtoa sekä ryhtiä. Liekö hän ollut jo luonnostaan sellainen. Paavo oli nimeltään hänkin, pitempi vaan kuin minä ja vaaleaverinen, siniset silmät.

— Niin kauniisti osaat sinä, Holpan Paavo, puoltaa hyvää ja oikeata, miks'et eläkin sen mukaan? sanoi hän. — Mikä eksyttää ja horjuttaa sinua? Miks'et antau lujalla mielellä sille, jota kunnioitat ja pidät oikeana, että parantuisit?

Hänen sanansa tunkeuivat miekkana sydämmeeni. Mutta orjan kirottu veri virtasi suonissani.

Sitä nuorta miestä ihaelin. Näin hänessä kirkkaamman tulevaisuuden, vaikk'ei hän ollutkaan niitä, joita uskovaisiksi sanottiin. Toimellisesti hoiti hän isänsä kauppaa, mutta väliaikoina olivat kirjat hänen paras huvinsa ja suuri kirjasto paras aarteensa. Siinä hän oli syntynyt ja kasvanut aivan maailman jaloissa, suuren valtatien varrella, mutta mies oli tullut. Sanoi kyllä tuossa koulupojan iässä olleensa rasavilli, mut ei hänestä nyt kukaan voinut sitä sanoa. Oli hän tosin paljon sairastellut ja saanut koulusta päästyään yhtä ja toista kovaakin kokea. Se varmaankin oli tasoittanut luonteen. Ei päästänyt kielelleen törkeätä sanaa eikä väkevätä juomaa. Ympärilleenkin halusi hän levittää valistusta ja tietoja sekä koulujen että kirjojen kautta. Kaikki vaan eivät hänen hyvää tahtoansa käsittäneet. Senvuoksi kohtasi hän paljon suuttumusta ja vastusta.

Näin hänessä valkeuden, itsessäni pimeyden. Minä huokaelin syvästi, mutta harhaelin kuitenkin. Hän eli kuin oikea ihminen ja teki työtä.

Niihin aikoihin tuli siihen kylään Helsingistä nuori neiti, jota sanottiin opettajaksi ja raittiuspuhujaksi. Hän piti keskievarissa puheen. Kansaa kokoontui suuri, kuusi neliösyltä lavea postitupa täyteen. Kello kahdeksan sunnuntai-aamuna alkoi meno. Virren veisattua luki puhuja Esaian viidennestäkymmenestä viidennestä luvusta sen paikan, jossa kehoitetaan jumalatonta hylkäämään tiensä ja pahantekijää pahat ajatuksensa ja palajamaan Herran tykö, niin hän armahtaa. Sitä hän selitti naisen hienoudella ja lempeydellä, ett'en voi sanoa kumpi minuun enemmän vaikutti, sana vaiko puhujan olento ja tapa. Hämmästyneenä seisoin ja kuuntelin kuin kuvapatsas. Jumalan voimakas virta tuntui vyöryvän kuin koski sydämmeni kiviroukkion yli. Mutta se oli ohikulkeva, hetkellinen armonvihuri, joka puhalti ja välähti yöni halki. Sen mentyä minä taas lakastuin pölyyn kuin riepu, jota tuuli oli tuokion kohottanut ja sitten viskannut lokaan. Niin näkyy käyvän tuhansien ihmisten liikutuksille ja innostuksille, milloin ne eivät perustu omantakeiseen vakuutukseen ja vilpittömään tahtoon, senkuin johonkin ihastusta herättävään puhujaan tai johtajaan.

Siinä kylässä etsielin henkeni heimolaisia, joiden kanssa olisin voinut seurustella kuin ystävien, sillä yksinäisyys rasitti minua. Nuorta Paavoa minä välttelin, vaikka näin selvästi, että hän halusi nostaa minua. Hänen elämänsä nuhteli liian terävästi omaatuntoani.

Niin tutustuin ikäiseeni mieheen, räätäli Linkoseen ja hänen vaimoonsa Miinaan. Hekin olivat aikoinaan tehneet lupauksia seurata Herraa, mutta eksyneet samalle tielle kuin minäkin. Meillä oli niin paljon yhteistä, että hengensukulaisuus liitti meidät likemmiksi kuin mitkään lihaiset sukulaiset. Monet hetket istuimme kolmen kesken olutlasin tai viinaryypyn ääressä. Siinä juttelimme paljon entisestä elämänsulosta. Ryyppy virkisti mieluisia muistoja ja tunne herkutteli niillä kuin vanhan suvituulen mainingilla. Mutta juttelimme lankeemuksestakin, varsinkin ryyppyjen alulla, ja hankkeistamme vielä nousta — sillä se mieli meillä aina pysyi. Yhdessä moitiskelimme nykyistä tilaamme, mutta yhdessä myös jatkoimme hummaavata elämää. Meillä oli kuitenkin lämmintä mieltä jakaa toisillemme. Ja sitähän ihminen kaipaa ja sinnepäin hän kallistuu mistä lämmintä säteilee, luonnollista lämmintä eikä teeskeltyä. Useampi varmaan kuihtuukin maailmassa lämpimän kohtelun kuin leivän puutteessa.

Naapuritalon pojalla oli myöhään syksyllä häät, joihin meidätkin kutsuttiin. Mutta hää-iloihin ei meissä enää ollut kylliksi mielenraittiutta. Senvuoksi teimme kolmissa liiton pysyä niistä poissa. Kuitenkin halusimme viettää sitä iltaa iloisesti. Senvuoksi päätimme ostaa pullon viinaa, keittää kattilan kahvia ja salpautua sisään minun majassani niitä nauttimaan.

Linkonen itse oli matkustanut asioilleen kirkolle ja palasi sieltä kello viisi iltapuolella juuri kun hänen vaimonsa ja minä olimme ensi ryypyt kallistaneet. Tupaan tullessaan hän nauraa hohotti:

— Vai jo teillä, sen riivatut, taas alkaa kalaassi! Vieläkö minullekin riittää?

Kolmikannassa kun sitä siinä ryypiskelimme, niin jo rupesi viina loppumaan. Silloin astui kylän tunnettu viinasaksa sisään. Linkonen vasten kieltoani osti siltä puolen kannua viinaa. Minäkään en tahtonut olla Pekkoa pahempi, vaan ostin puolestani toisen puolen kannua. Ja kun viinasaksa yhtyi seuraan, tahtoi hänkin puolestaan panna pullon pitoihin. Neljässä niitä viinoja sitten illan pitkään peittosimme.

Mutta mont' on juonta juopuneella, vaan ei yhtään hyvää. Vaimo höyrypäissään lähti pimeään ja pakkaseen ulos hoippimaan, Linkonen meni viinasaksan taloon ja viinasaksa sekä minä menimme häätaloon. Tuskin meistä kukaan tiesi mistä syystä niin teki.

Häätalossa tarjottiin meille uusia höyryjä. Siellä illan ilohumussa kului aika myöhään yöhön. Nyt muistan sieltä vaan hämäriä varjoja himmeän valon ja tupakansavun seasta.

Viinakauppias korjautui sieltä kotiinsa ja minäkin läksin asunnolleni päin hoippimaan. Mutta syys-yö oli pimeä, silmäni sameat ja askeleeni horjuvaiset. Miten lienenkin kävellyt ja eksynyt, moiskauksen vaan muistan enkä muuta. Jälkeenpäin kerrottiin, että häätalon nuorempi poika oli minut, tajuttoman miehen, nostanut savikuopasta ylös. Itse olin sitten kömpinyt Linkosen oven taaksi ja siihen jääkalikaksi kyyristynyt.

Kun viinakauppias oli mennyt kotiinsa, tapasi hän siellä ystäväni Linkosen. Mitä se lie Linkonen siellä sanonut tai tehnyt, että heille oli syttynyt riita, jossa viinakauppias oli lyömäisillään Linkosen kuoliaaksi. Onneksi oli eräs naapuri riistänyt murhaajan kädestä kirveen, ettei lyönti osunutkaan mieheen.

Naapurinmies talutti raivostuneen ystäväni kotiin. Ovea lähetessään he kompastuivat minuun. Linkonen oli huudahtanut:

— Sen vietävän kuliläjäkö siinä on!

Vasta sisällä johtui heille mieleen palata tarkastamaan kuliläjää.

— Paavo veli, piru vieköön, onkin! kiljahti Linkonen. — Ja se on kuollut, kuollut, kuollut tarkkaan!

Sitten olivat raahanneet minut sisään. Siellä oli Linkonen ajanut vaimonsa sängystä kaikki makuuvaatteet lattialle. Oli sitten peittänyt minut tyynyihin, matrassiin ja lakanoihin, ja sanonut:

— On se vaimo niin monta ryyppyä Paavolta nielaissut.

Sill'aikaa hänen vaimonsa oli oma poika laahustanut nurmelta minun asuntooni, että vaihdoksissa vietettiin tuota jumalatonta syys-yötä. Poika oli silloin ääneensä itkenyt — siivo poika ainakin vielä siihen aikaan.

Mutta siinä lattialla suli jäätynyt savivesi vaatteistani ja ruumiistani irti; se valui kuin synti Miinamuorin makuuvaatteihin.

Aamulla herättyämme helisi henki ruumiissani kuin haavanlehti. Mutta ajattelimme, että se koira, joka on purrut, nuolkoon haavat. Niin päätimme palata häihin jälleen. Siellä otettiin meidät ilolla vastaan. Eihän miehet kuolemaan jouda, sanottiin, etenkin näin viisaat mestarimiehet. Tarjottiin tupakkaa: se maistui kuin vastan lehti. Tarjottiin viinaa: se tuntui kuin pesuvesi. Tuotiin spirttiä saarnentervaisessa tynnyrissä ja se vasta alkoi maistua. Noin puolipäivän rinnassa olimme täysissä purjeissa. Ilo ja terveys tuntui meissä asuvan. Uhkasimme lähteä huomenna jo työhön. Palasimmekin nyt Linkosen kotiin.

Siellä hänen vaimonsa katsoa murjotti nurjana ja ääneti vuoroin makuuvaatteitaan ja minua. Mykkä suuttumus tuijotti hänen harmaista silmistään. Mutta syyllisen oli vaikea toista syyttää. Muhkuen ja mähkyen kantoi hän yhteistä synnin rangaistusta. Meistä sitä vastaan sinä iltana valui saarnentervaista iloa, kunnes uuvuimme unen korisevaan syliin.

Seuraavana aamuna paloi sieluni ja ruumiini kuin tulisessa pätsissä. Siinä tilassa miettielin, että jo oli rietas aikonut tehdä miehestä paistia, mutta "jonka minä olen käteeni pyältänyt, kuka on se, joka minun kädestäni sen pois repäisee?"

Sana tuli Linkoselta minulle, että hän oli kovasti kipeä. Minultakin meni hänelle sana, että jo on Holpan Paavo vähissä hengin.

Silloin pani Miinamuori neuvonsa liikkeelle. Hän lämmitti saunan, kantoi vettä, hautoi vastat ja pesi sarvet. Minut kannettiin saunaan ja siellä sarvitti muori minut, ettei ollut ehjää paikkaa ruumiissani. Tunnoton olin ollut, kun minut oli kannettu saunasta huoneeseeni. Siellä kuin selvisin ja avasin silmäni, niin istui jo muori pöydässä kahvia härppimässä. Hiki herneili nyt hänen hehkuvilla kasvoillaan, jotka tällä kertaa näyttivät tavallista hennommilta, ett'ei pienet rypyt tuntuneetkaan.

— No, täällähän sinä olet! tokaisin.

— Niin täällä! Sinuahan sitä piti raapia ja raakata ikäänkuin —

Sen lopun hän jätti sanomatta.

— Taisit kyllä tehdä minussa kovaa työtä, koska tuntuu siltä kuin olisin saanut äiti vainaaltani väkevästi vitsaa.

— Ansaittu sauna! Toivonpa, ettet toista sellaista kylpyä elämässäsi tarvitsisi, tuskin kestäisitkään, arveli muori.

Katselin käsivarsiani ja rintaani, niin huomasin olevani täynnä haavoja. Muuten olin hyvin keveän ja uuden makuinen. Leuvastanikin oli parta kuin tuuleen pyhälletty. Voimaton olin, mutta puhtaissa vaatteissa lepäsin vuoteella solakan Miinamuorin kunniaksi. Pari raskasmielistä viikkoa kesti siinä levätä ennenkuin taas jaksoin tarttua työhön.

Siinä johtui mieleeni, että antaa se elämä kulkijalleen monetkin kylvyt eikä vaan tahdo sittenkään paha verestä lähteä — milloin lähteneekin.

Kivuistani en omaisilleni mitään kirjoittanut. Häpesin kirjoittaa. Linkoset muistivat minua usein sairaanakin ollessani, kohtelivat aina ystävinä. Mutta talven kuluessa kaipasin yhä enemmän lastani, vaimoani, kotiani.

Niin kului syystalvi ja tammikuukin loppupuoleen. Ajatuksiini vaipuneena muistelin yhtenä iltana myöhään omaisiani, joista en ollut pitkiin aikoihin mitään kuullut. Lamppu vielä paloi pöydällä enkä luullut nukkuvanikaan, vaikka nojasin kyynärpäätäni pielukseen. Yht'äkkiä näin tyttäreni astuvan ovesta. Jalat polviin saakka paljaina, rukoili hän: "Isä, isä, minulla on vilu, peitä minua!" Ja minä peitin hänen paljaita jalkojaan — se oli vaan näky!

Kun siitä heräsin, ulvoi myrsky ulkona, lunta pyrytti ja tuuli vingutti aidanseipäitä.

Seuraavana aamuna toi ystäväni Linkonen minulle postista kirjeen, jonka päällekirjoitus oli tyttäreni rakasta käsi-alaa.

Puolitiehen sitä luettuani raukesin kuin huumaustilaan, huutaen: — Tyttäreni on petetty, tyttäreni on petetty! — Minä läähätin ja henkeäni ahdisti tuskallisesti. En uskonut enkä odottanut enää miltään taholta muuta kuin petosta ja vääryyttä. Kuitenkin rauhoituin sen verran, että luin kirjettä edelleen.

Pitemmälle lukiessani mieleni yhä enemmän asettui. Tuskantunne vaihtui vähittäin mielihyväksi, sulotunteeksi, joka vuorostaan kohosi kohoamistaan.

— Jumala heitä siunatkoon! huusin minä kirjeen lopussa ja raskas taakka tuntui pudonneen sydämmeltäni.

Todellakin! tyttäreni pyysi isänsä lupaa ja siunausta avioliittoonsa nuoren sahanhoitajan kanssa.

Kirjeen lopussa oli myöskin sulhasen omakätinen luvanpyynti, joka pakotti minut uskomaan asiasta totta.

Mieleni hehkui ilosta. Luulen, että minusta olis silloin lähtenyt säkeniä, jos joku olis koskettanut. "Jumala heitä siunatkoon!" kaikui sisässäni aina uudelleen.

Seuraava posti vei lapsilleni lupakirjeen.

Siitä hetkestä sarasti uusi päivä minussa. Halusin nyt pelastua törkeyden vallasta. Tyttäreni oli kadonnut, jopa ikäänkuin kuollutkin minulta ja nyt olin hänet löytänyt jälleen. Kun lapseni oli löytänyt rakkauden, halusin minäkin elää rakkaudessa. Tähän asti tuskin kukaan välitti minusta enkä minäkään kenestäkään. Käänsin kylmän kylmää vastaan, vaikka se tuottikin tuskaa sisässäni. Nyt tunsin koko olentoni liittyvän elävällä siteellä muihin ihmisiin ja minussa alkoi taas värähdellä uusia virtauksia. Sisässäni heräsi vilpitön pyrkimys, jota sanoisin rukoukseksi, että petomaiset haluni puhdistuisivat ja ihmistyisivät; että Jumala muuttaisi minun pahan luontoni hyväksi ja kesyksi.

Ikäänkuin sydämmeni toisesta laidasta kajahti vastaus: "Elä sure, Paavo, koska jaksat vielä rakastaa — sinä elät! Rakkaus ilmaisee elämää niinkuin tuli palamista. Sinä olet taantunut kauas ja eksynyt syvälle, mutta varmaan sinussa oli niin paljon raakaa törkyä ja kuonaa, joka piti purkautua ulos. Kenties on sitä paljon vieläkin. Mutta ehkä voit vast'edes antautua keveämmin oikealle ja hyvälle." — Tunsin, että minuun oli tarttunut jotakin keskievarin Paavosta.

Aika kului kevätpuoleen. Paljon sain silläkin ajalla tutustua vanhoihin vikoihini. Elämänmuutos ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin mielenmuutos. Olin liian heikko noudattamaan vanhoissa seuroissa uusia elintapoja. Milloin tullenkaan siinä kyllin väkeväksi.

Keväällä otin Vammelsuun kylästä hellät jäähyväiset. Viimeisen kerran puristin silloin Linkosen Jussia ja Miinamuoria kädestä. Sinne ne hyvät ystävät jäivät. Keskievarin Paavoa en mennyt hyvästi jättämään; häpesin hänelle enää näyttäytyä, sillä tiesin hänen sydämmensä kipeäksi minun tähteni. Hänen luonnettaan ja mielialaansa en ole unhottanut.

Jo kauan sitten oli vävyni kirjoittanut ja kutsunut minua luoksensa. Jo kauan olin itsekin ikävöinyt lapsiani nähdä, olivatko onnelliset ja miltä näytti se vävymies. Sahanhoitaja hän oli Savossa ja sinne minun piti mennä.

* * * * *

Eräänä sunnuntai-aamuna pääsin perille, sen virtavan kosken partaalle, jossa vävyni kotoili. Vesi koskessa kohisi niin reimasti ja vapaasti; se riensi rohkeasti matkansa perille, ollenkaan huolimatta mitä siellä kohtasi. Auringon säteet antoivat joka pisaralle iloiset silmät, joka hyökylle valoiset kasvot. Rannan pensaatkin heristivät jo ilmoille hiirenkorviaan ja linnut lauloivat äsken heränneen luonnon aamuvirttä, säestivät virran rohkeata vauhtia. Pölkkyparvi siellä kosken niskalla odotti viimeistä laskuaan.

Niinkuin luonnossa niin kyti nyt mielessänikin uudelleen herännyt uskallus ja elinhalu, lähestyessäni vävyni siistitekoista asuntoa. Punaiseksi se oli maalattu ja valkeat ikkunanlaudat, niinkuin usein maalla on tapana. Hiekkaisella pihalla kohotti siellä täällä ruohontutkain päätään. Muutamia koivujakin ja petäjiä oli siihen aikoinaan jätetty kasvamaan. Tuulen henkäyksistä tohahteli vielä vankka hirsimetsä ympäristöllä. Siellä metsässä käki ensi kertojaan kukahteli. Se kukkueli niin hartaasti, niin omituisesti, että se tuntui herättävän sekä kaipausta että toivoa.

Siinä kartanolla jo kohtasin vaimoni vähissä aamuvaatteissaan. En ollut häntä koko vuoteen kohdannut. Sill'aikaa kuin uskonveljet olivat minut hyljänneet, maailma oli minua tylysti kohdellut ja omasta lapsestanikin olin täytynyt luopua, oli hän ollut minun ainoa luotettava ystäväni kaikissa vaiheissa. Ennen en ollutkaan osannut häntä niin kalliina pitää kuin näinä kovina aikoina. Nytkin avasi hän minulle ensiksi sylinsä ja molemmat itkimme. — Se itku tuntui niin hyvältä.

Sitten vei hän minut huoneesen, jossa heltyneenä syleilin tytärtäni. Niin hartaasti syleilin kuin isä muinenkin sitä, joka oli kadonnut ja löydetty jälleen. Mutta minä olin myöskin löytänyt oman itseni.

Vävynikin, Martti nimeltään, tervehti minua lämpimästi ja asetti minut keinutuoliin istumaan. Pani sitten pitkävartiseen piippuun kartuussia, toi piipun minulle ja sytytti tulitikusta palamaan. Tarkastelin häntä sill'aikaa ja huomasin, että oli keskikokoinen, vaaleahko mies, jonka ystävälliset kasvojen piirteet minua hyvin miellyttivät. Hänen ruskeat silmänsä muistuttivat minulle jotakin tuttua, mutta en aavistanut ketä.

Piippu oli juuri syttynyt, kun tyttäreni kantoi toisesta huoneesta minun syliini kauniin vastasyntyneen poikalapsen. Se niin liikutti mieltäni, ett'en kotvaan aikaan pystynyt sanoiksi. Suuret kyyneleet vaan valuivat alas harmaalle parralleni ja siitä rinnoilleni. Minä olin vaan pelkkää rakkautta ja ihastusta että en osaa sitä sanoilla kuvata. Olin mielestäni niin valmis sillä kertaa kuolemaan. Elämäni kaikki kurjuudet ja loukkaukset tuntuivat tuossa lapsessa sovitetuiksi. Ajattelin, että eikö lie vanha Siimeon temppelissä Messiaslasta hyväillessään tuntenut sydämmessään jotain samallaista.

Sen päivän iltana oli minun kestettävä vielä järkyttävämpi kohtaus. Kun teet oli juotu ja iltanen syöty, otti vävyni ja tyttäreni minut väliinsä ja taluttivat pieneen kammariin rakennuksen kolkassa. Siellä oli kaikki niin siivoa ja hiljaista; himmeä lamppu vaan pienellä pöydällä, vuoteen vieressä, valaisi huonetta. Sängyssä lepäsi kalpea, noin viidenkymmenen ikäinen nainen; suuret ruskeat silmät vaan leveän otsan alta säteilivät; ne levittivät lampun hohteessa sairaan kasvoille niin ihmeellistä valoa. Se ei ollut kuumeen hehkua — olihan sairas varsin rauhallinen; se näytti kuin olisi vuotanut jostakin kaukaa ja kuitenkin se säteili sairaasta itsestään.

Heti nuo kasvot nähtyäni tunsin minä outoja väreitä ruumiissani.

— Tämä on äitini! lausui vävyni; hän on jo pitemmän aikaa sairastanut, ja Miina on häntä uskollisesti hoitanut.

— Äitisi! — Karuliina! huudahdin minä ja lankesin polvilleni vuoteen viereen, tarttuen sairaan viileään käteen. Siinä itkeä tyrskin, ett'ei tuokioon tahtonut lähteä sanaa suustani.

Vävyni äidissä olin nyt löytänyt entisen oman Karuliinani.

— Anna minulle anteeksi, rakas Karuliina! rukoilin lopulta. — Anna anteeksi mitä olen sinua vastaan rikkonut!

— Ole rauhassa, Paavo! viihdytti minua tyynesti sairas. — Kaikki on sovitettu: sinä olet löytänyt minut ja minä sinut — lapsissamme. Minulla on elämänilta käsissä, mutta se on sen päivän ilta, jonka laskussa sarastaa ihanampi aamu.

— Näen jo sen kajastusta otsallasi, lausuin minä.

— Olen elänyt Jumalassa ja Jumala minussa, jatkoi hän. — Isä on kirkastanut itsensä minussa niinkuin hän oli kirkastettu Kristuksessa, vapaitten lasten esikoisessa. Me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä, sen on Kristus ihmisille ensin julistanut. Mutta orjuudessa pilattu luonteemme estää meitä lapsenoikeutta omistamasta ja luottamuksella antaumasta sille vapaudelle, joka on Isässä. Ihmissuku ei ole kypsynyt kuin osittain. Mutta Isän kaikkiin luotuihin ylettyvä rakkaus toteuttaa lopultakin itsensä jokaisessa!

Hänen henkeänsä rupesi ahdistamaan ja hän ryki kovasti.

Minua hämmästytti hänen selkeät ajatuksensa asioista, joista minä olin joskus vaan vilauksella aavistanut.

Vävyni nosti minulle tuolin sängyn luo jalkapuoleen. Hän ja tyttäreni jättivät meidät kahden.

Juttelimme paljon uskonnon-asioista myöhäiseen yöhön asti. Minä kertoelin peittelemättä kirjavan elämäni vaiheet — lapseni haaksirikkoa en hentonut kertoa.

Karuliinakin kertoi lyhyeen ja katkonaisesti, miten oli Puhoksen tehtaalla palvellessaan joutunut naimisiin tehtaan sepän kanssa. Siitä aviosta oli syntynyt yksi ainoa poikalapsi. Sitä kouluttaakseen olivat lähteneet etsimään työtä kaupungista ja tulleet lopulta Tampereelle. Siellä oli poika pantu kouluun. Mutta kun isä tapaturmassa kuoli konepajan rattaan väliin, niin piti pojan heittää koulunkäynti kesken ja etsiä palvelusta. Niin oli hän joutunut vanhalle sahanhoitajalle apulaiseksi. Sen kuoltua uskoi sahan-omistaja paikan hänelle.

Tampereella, syvien hengellisten liikkeitten keskellä, sanoi Karuliina hengen-elämänsä suuresti kehittyneen.

Lapsiin tultaessa vakuutti hän, että kyllä Isä on toteuttava heissäkin itsensä. Jolloinkin ja jossakin se on tapahtuva, sillä Isä rakastaa yhtä rajattomasti jokaista. Hän rakastaa meissä ja meitä, koska hän asuu meissä. Sillä jokaisessa meissä asuu Jumala ja ihminen. Jumala, joka kesyttää, nostaa ja vapahtaa, ja ihminen, joka milloin villisti vastustaa Jumalan vaikutusta, milloin antautuu sille ja niin kesyttyy, vapahtuu ja kirkastuu. Mutta ainoastaan vapaa, omasta vakuutuksestansa antautuminen on Jumalan silmissä otollinen. Sillä hän ei voi tahtoa orjia, koska hän itse on kaiken vapaudessa kehittyvän elämän alku. Ainoastaan kesyttömyys tuottaa orjuutta ja alaikäisyys sitoo. — —

Hän taukosi ja alkoi jälleen ahtaasti rykiä. Sitte hän vähän levähdettyään jatkoi:

— Vaikk'en minä ole voinut avata poikani silmiä näkemään Jumalaa, niin on sen aikanaan tekevä se elämä, joka hänessä asuu. Sillä totuus ei jätä itseänsä tappiolle, vaikka hätääntyneet huutavat. Se ei ole minun eikä jonkun toisen varassa, se on sen elämän varassa, joka hellittämättä kaikkialla pyrkii tarkoitustensa perille. Ja miksi ei voisi Jumala asua ja vaikuttaa siinäkin, missä ei häntä nähdä tai tunnusteta? Eikö niin tapahdu luonnossa? Maa ja taivaat kiitävät eteenpäin ja kehittyvät loppumatta — pysähtyisikö ihminen! Nämä muodot — — sortuvat — ja — vaihtuvat — — mutta — —

Hän oli tukehtua yskäänsä.

Minä ihmettelin sitä valoa, joka paistoi Karuliinan silmistä, mutta vielä enemmän sitä valoa, joka loisti minulle hänen sanoistaan. Ne valuivat kuin korkeimman suusta sydämmeeni ja hurmasivat minut. Ja hänen suuren uskonsa vapaus hämmästytti minua. Hän näytti niin tyyneltä, rauhalliselta ja sopusointuiselta kuin avara ikuisuus.

Mutta minä huomasin, että puhuminen oli kovin raukaissut häntä. Kiitin häntä hellästi ja jätin hänet sinä iltana hyvästi. Menin levolle.

Uni ei tullut silmääni. Koko se yö oli minulle valvomisen ja tutkimisen yö. Ihmettelin miten kummasti oli elämä minuakin ja omaisiani johtanut. Hetkisen vaan aamusella nukuin ja silloin uneksin Karuliinasta. Näin hänet kukoistavan nuorena ja kirkastettuna edessäni. Kysyin, kuinka hän niin oli muuttunut. Hän vastasi: "Olen vaihtanut muotoa; sillä vanhat ovat kadonneet ja kaikki uusiksi tulleet." Senkin jälkeen istuin vielä monena iltana Karuliinan vuoteen ääressä ja apoin, kuin janoinen hirvi lähteellä, elämän sanaa hänen suustansa. Mutta hän heikontui päivä päivältä. Yhä harvemmin jaksoi hän haastella. Päiväkaudet työskelin yhtä ja toista tarvekaluja vävylleni. Hän osoitti minulle ystävyyttään runsaalla kestämisellä, ryypitti minua ruoka-ajoilla ja tarjosi kovinkin usein iltasilla totia — silloin oli se herrastapa yleisempi kuin nyt. Se annettiin niin hyvästä sydämmestä, että oli vaikea vastustaakseni. Usein koputti hän ikkunanruutua lapsi sylissä ja kutsui minua pihalta työstä sisään ryyppyä ottamaan. Saatoinko kieltää nyt ystävyyden tarjousta, kun olin niihin asti omastakin kohdastani ryypiskellyt? Kuitenkin tunsin siitä sisällistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Silloin kehoitin sieluani: "Syö, juo ja riemuitse! Nyt on sinulla ilon ja kiitoksen syytä, kun siunaus vuotaa ylitsesi."

Samassa vilahti kirkastettu Karuliina mieleeni ja entinen outo virtaus väräytti minua.

Tunsin että olin sittenkin vielä orja rukka. Ihmisten tähden ja ainoastaan ihmisten tähden olin taikka en ollut sitä tai tätä. Häpesin itseäni.

Yhtenä iltana istuin vävyni seurassa totilasin luona. Silloin teki mieleni koskettamaan hänen sisällistä elämäänsä.

Tiesin että hän oli lukenut paljon ja monenmoisia kirjoja. Olihan hänellä koko iso kirjasto ja siellä vieraskielisiäkin kirjoja. Sahan työväellekin näytti lainailevan kirjojaan ja sanomalehtiään. Näkyikin väki hyvin hänestä pitävän. Eräs työmies nimitti häntä "jumalattoman hyväksi mieheksi". Sen vuoksi olin vielä uteliaampi ja kysyin mitä hän Jumalasta ajattelee.

— Mitä ajattelisin siitä, josta en ole vakuutettu onko hän olemassakaan, vastasi hän minulle suoraan ja teeskentelemättä.

— Olemassakaan? kummastelin minä, sillä sellaista vastausta en odottanut.

Hän ei sanonut itsellään olevan mitään kokemusta Jumalasta.

Minä muistutin, että häntä oli lapsuudessa opetettu. Mutta hän sanoi lapsena kuulleensa paljonkin kaikenlaista, jota myöhemmin on ruvennut epäilemään, onko se perustettua totta. Lapsena sanoi uskoneensa peikkojakin, mutt'ei nyt. Paljon muka uskotaan semmoista, jota peljätään tai toivotaan. Työväki soisi huomiseksi kaunista ilmaa ja kun joku sitä ennustaa, niin uskovat ja tulevat oikein hyville mielin. Kuitenkin voipi huomenna sataa.

Minä huomautin hänen äitinsä uskoa. Hän sanoi, että äiti kyllä voipi uskoa mitä hän pitää totena, mutta hän on äidiltään oppinut ennen kaikkia rakastamaan totuutta eikä sen vuoksi voi valhetella tai tunnustaa toista kuin uskoo. — Rehellinen mies tahdon olla, olkoon Jumala olemassa taikk'ei, vakuutti hän.

Minä kysyin kuinka hän voi käsittää äitinsä mielenrauhaa ilman Jumalaa. Hän viittasi ulos ja sanoi, että sahan alipuolella on suvanto hyvin rauhallinen, vaikka ylipuolella vesi vaahtoaa ja kohisee. Molemmat ovat luontoa. Selitti, että hänen äitinsä on luonnostaan sopusointuinen niinkuin joku on luonnostaan musiikin ihminen, taikka muu taitaja.

Minä sanoin, ett'en ymmärrä suuresti taitajoita, mutta Jumalaan uskon ja se usko on tehnyt ihmeitä villissäkin ja kesyttömissä luonteissa, muuttanut sudet lampaiksi.

Hän löysi siihenkin selityksensä ja sanoi, että niin tekevät useat muutkin henkiset liikkeet, kun ne vaan ovat yhtä sydämmen käsitettäviä kuin uskonnolliset. Sanoi niiden viihdyttävän raakoja intohimoja taikka oikeastaan hienontavan niitä jalommiksi kiihkoiksi.

Minä myönsin, että mahtaa vaikuttaa Jumala muissakin henkisissä liikkeissä kuin uskonnollisissa. Olinhan tuota luullut minäkin huomanneeni. Eikö liekin koko elämä uskontoa, arvelin. Lieneväthän kaikki tuulet ja virrat samoissa käsissä.

— Jos lienevätkin, myöntyi Martti. Mutta sanoi vaikeaksi kiistellä semmoisista asioista, joissa ihmiset noudattavat enemmän lapsuudessa perittyjä tai elämän tapausten kasvattamia tunteitaan kuin selvää järkeään ja vakuutustaan.

Minä huomautin, että hänen äitinsä oli lapsuutensa kannalta kehittynyt etäälle ja korkealle.

Hän ei sitä kieltänyt, mutta sanoi, että uskovaiset sairastavat itämaista maailmankammoa ja sitten mielistelevät itseään sillä, että pysyvät hyvinä suljetussa elämässään. Astukoot todelliseen elämään ja parantakoot siellä jotakin, jos voivat.

— Maailma on tuli, vaarallinen leikkikalu, muistutin minä.

Martti sanoi, että kaikki luonnonvoimat ovat vaarallisia, jollei pyritä niihin tutustumaan ja niitä oikein käyttämään. Samoin on maailmakin.

Minä kysyin sitten, kuinka hän oli tullut siihen kokemukseen, ett'ei Jumalaa oliskaan.

Hän sanoi perineensä äidiltään hellän ja herkän luonteen, vaikka se oli hänessä kasvanut toisapäin. Oli kiivastunut jo lapsena pääskysen puolesta, kun varpuset olivat sen muuranneet pesään ja kiusanneet kuoliaaksi nälkään. Sanoi silloin kysyneensä, että: jos Jumala kerran on, niin miksi sallii hän tapahtua sellaista vääryyttä?

Eräänä syyspäivänä oli eksynyt hänen nelivuotias leikkitoverinsa metsään. Vanhemmat sekä kylänväki olivat samana sekä seuraavana päivänä lasta ahkerasti etsineet. Mutta vasta kolmantena päivänä olivat hänet löytäneet pensaan juurelta kyyristyneenä — kuolleena viluun ja nälkään.

Sanoi ajatelleensa silloin: Miksikähän Jumala kohteli niin pientä ja hyvää poikaa niin tylysti. Martti oli leikkitoveriaan hyvin rakastanut.

— Nekö todistaisivat, ett'ei Jumalaa ole? kysyin minä.

Hän myönsi, ett'ei sellaiset tapaukset sitä ehdottomasti todista, mutta ne olivat häneen vaikuttaneet syvästi ja kasvattaneet hänessä jo varhain epäilevän mielialan. Väitti, että sellainen mielentila on ainakin yhtä perustettu kuin sokea tai peritty uskontaipumus. Minä surkuttelin vävyäni. Kerroin sitten hänelle omia elämänkokemuksiani. Mutta hän hymyili niille ja arveli, että niissä on niin paljon unia ja mielikuvia, jotka voivat pettää.

Sitten kertoi hän joitakin katkeria muistoja kouluajaltaan. Sanoi luonnonkiihkonsa ja satunnaisen syrjävaikutuksen kautta eksyneensä johonkin raiskaan, josta omatunto ei edeltäpäin selvään varoittanut eikä ollut siitä vanhemmiltakaan mitään ohjetta kuullut — kun on muka kristillistä pitää luonnollisia asioita pimeässä. Kun oli siitä eksymyksestään selvinnyt, oli mieli kuitenkin jäänyt pitkäksi aikaa synkäksi ja katkeraksi.

Isänsä tapaturmaisen kuolemankin sanoi itseensä vaikuttaneen aivan toista kuin äitiinsä.

— Tunnen sitä paitsi likeltä muitakin kuin omia kokemuksiani, lisäsi hän.

Sitä sanoessaan katsoi hän minua niin pitkään, että hämmennyin. Hänkin painoi silmänsä alas. Olen jäänyt siihen luuloon, että hän ja tyttäreni tunsivat toistensa kohtalot.

— Jos Jumala on, pitäisi hänen olla hyvä ja oikea, taikka hän on olematon, jatkoi Martti. Sanoi luonnossa ja elämässä olevan paljon satunnaisia oikkuja; yhtä ja toista siellä välinpitämättä ruhjotaan, vai vaikka muuten kaikki menee lakiensa mukaan. Jumalan sormea ei sanonut huomaavansa.

Minä jo kiivastuin ja sanoin: — Joll'et olis oma poikani, niin vihastuisin ikipäiviksi sinuun. Kysyin sitten eikö hän tunnusta, että synti ihmisessä vaikuttaa paljon pahaa, eksymisiä ja kärsimyksiä.

Hän selitti, että se mitä synniksi sanotaan on jotakin elämän kuonaa, ikäänkuin sitä nokea, jota lähtee kiitävän höyrykoneen totosta, toisesta karkeampaa, toisesta hienompaa; väärien olojen synnyttämää tunkiota ja löyhkää; sairaan purkauksia tai kuumeisia jäsentempauksia — minäkö hänen kaikkia selityksiään muistankaan!

Ei sanonut tuntevansa muuta varsinaisesti pahaa kuin luonnon vääristämisen ja turmelemisen.

— Mutta pahat ajatukset, himot ja halut? huomautin minä.

Hän sanoi, että ne ovat vaan jäännöksiä kesyttömästä eläimestä niinkuin pitkät kynnetkin ja torohampaat, mutta häviävät paljoa myöhemmin.

En voinut enään jatkaa. Pahoittelin, että olin alkanutkaan koko kiistaa.

Kysyin lopulta:

— Mitä sinä oikeastaan uskot, rakas vävyseni? Uskotko edes tulevaista elämääkään?

— Eikö pitäne vanha lause paikkaansa, että totuus perii maan, kenellä se olkoonkin, tunnusti hän. Muuten sanoi ajattelevansa elää ihmisiksi, tulkoon mitä tuleekin. — Tulevaisuutta en minä pysty kopeloimaan, lisäsi lopuksi.

Siihen se keskustelu päättyi, kun tyttäreni tuli kutsumaan iltaselle. Askareiltaan oli hän vaan välimiten joutanut seuraamaan kiistaamme. Vaimoni jäi vielä sairaan luo.

Kiistan jälkeen oli mieleni kuin orrelle viskattu. Siinä se kahtaalle kellui ja kauan kesti ennenkuin löysin tasapainon ja oman itseni.

Yhtä paljon hämmästytti minua vävyni uskottomuus kuin hänen äitinsä suuri usko. Ainoastaan Karuliinan vakuutus siitä, että Jumala työskelee ja voittaa lopulta jokaisessa, lohdutti minua. Kuitenkin halusin vielä päästä selville tyttäreni tilasta. Senvuoksi kysyin pöydässä istuessamme oliko hänkin samaa mieltä kuin miehensä.

Hän sanoi itsellään olevan ne uskonnolliset tunteet ja käsitykset, jotka kodista oli perinyt. Mutta hän lisäsi surullisesti: — Mitä olen ollut siitä parempi!

— Uskon asia onkin tehdä autuaaksi eikä paremmaksi! ivasi hänen miehensä.

Se koski minua syvästi. Tunsin mielipahoikseni, ett'en ollut itsekään elämässäni parantunut; olinhan vaan kokenut käydä heikkoa sotaa pahaa vastaan. Mutta sitäkin niinkuin orja: milloin ihmisten tähden, milloin kadotusta peljäten, milloin autuuteen ihastuneena; harvoin rakkaudesta hyvään, oikeaan ja lähimmäisiini. Moni, joka ei koreile uskollaan, on voinut elää Jumalan silmissä paremmin kuin minä.

Sittemmin mietiskelin, että eikö lie sekin uskoa, kun luottaa siihen mikä alkusin on Jumalasta: oikeus, hyvyys, ihmisrakkaus, puhtaus, rehellisyys — eikö lie sekin uskoa, kun niille antautuu?

Mutta minun luonteeni vaan ei tyytynyt siihen: se tarvitsi olennollisen Jumalan, joka kaikissa elää ja vaikuttaa. Ja kun sitä kaipaan ja tarvitsen, niin sitä uskon.

* * * * *

Vaimoni ja tyttäreni olivat jo monta yötä vuorotellen valvoneet Karuliinan vuoteen ääressä. Sairas oli jo muutamia vuorokausia ollut puhumatonna.

Yhtenä kirkkaana kesä-aamuna Juhannuksen edellä kohtasi vävyni minua vesissä silmin. Hän puristi kättäni ja sanoi:

— Niin mielelläni tahtoisin nyt uskoa, että äitini vielä elää — hän on nyt mennyt!

Minä ymmärsin enkä voinut puhua mitään.

Karuliina oli jättänyt viimeiset jäähyväisensä.

Äänetön suru ja hiljaisuus vallitsi sen päivää koko talossa. Näytti kuin mielet olisivat hetkeksi lähteneet saattamaan mennyttä matkalle. Ei kukaan hiiskunut ensi päivänä vainajasta mitään. Ainoastaan luonto piti puhetta.

Kosken partaalla lauloivat linnut niin heleästi ja vireästi. Nuori ruoho ja pihkaiset lehdet lemusivat raitista henkeään puhtaasen aamuilmaan. Se oli uhkuava sikiämisen ja syntymisen hetki. Eikä väsynyt koskikaan työssään: niskaltaan pudotteli se ahkerasti pölkkyjä alas sahan suuhun. Siellä ne muuttivat muotoaan niin, että syntyivät kirkkaiksi laudoiksi. Näytti kuin olisi aurinkokin nyt heloittanut entistä kirkkaammin. Se valaisi lautatapulit virran partailla, välkkyili koskessa, puiden lehdillä, ruohossa ja kukkasissa. Päivän paisteesta se sikiäminen ja syntyminen, uudistuminen ja vaihtuminen näytti vaan virkistyvän ja kiihtyvän. Siinä valossa aamulliset kastepisaratkin höyrysivät ylös lehdiltä, että ilma tuntui tuoreelta ja pehmeältä. Sellaistakohan se elämä on: loppumatonta vaihtumista ja uudistumista?

* * * * *

Sen jälkeen en viipynyt enää kauan vävyni luona. En ollut siellä oikein oma itseni, tahtomattanikin olin vävyni vaikutuksen alainen. Taisi siihen olla syynä luonteeni pehmeyskin, mutta se vaivasi minua, kun olin jo tottunut omantakeiseen elämään. Toisin oli vaimoni laita: hänelle oli kylliksi onnea siinä, että sai hoitaa tyttärensä lasta. Sinne hän jäikin vielä, mutta minä päätin pitkästä ajasta palata kotoisille työteloille, Laatokan maille.

Vävyni antoi hevosen alkutaipaleelle ja tyttäreni kyyditsi minua kappaleen matkaa. Vaikea oli erota taas omaisista, mutta vielä vaikeampi on luopua omasta itsestään; tarkoitan siitä itsestään, jonka olemisen pitää oikeutettuna.

Vaikea sitä on luopua omista vioistaankin, sen huomasin silläkin matkalla. Viimeisestä keskievarista ostin pullon viinaa tuliaisiksi kotikylän ystäville. Ajattelin, että tuntuu niin hyvältä, kun saapi vanhojen veljien kanssa siitä ottaa ja muistella kuluneita aikoja.

Mutta minun poissa ollessani oli kotikyläni kovin muuttunut. En haasta siitä, että oli revitty maahan paljon vanhoja taloja ja rakennettu uusia, vaikka sekin oli totta. Vaan muutenkin oli siellä paljon edistytty parempaan päin. Koko kunta kiitti entistä naapuriani, kauppiasta siitä, että hän oli ruunulta toimittanut tilallisille veron-alennusta, että nyt jaksavat paremmin maata muokata. Nuori ystäväni Antti, se sama, joka tukalana hetkenä oli tarinallaan minua hillinnyt murhatyöstä, oli perustanut raittiusseuran. Nyt saarnasi hän kaikkea kesytöntä vapautta vastaan. Toiset olivat perustelleet lukuseuroja, soitto- ja laulukuntia. Muutamat olivat yhdistyneet hihhuleihin, joihin minäkin vielä itseni luin. Tarjosin siellä pullostani yhdelle ja toiselle tuliaisia, mutta kukaan ei huolinut: halveksivat vaan minua. Sanoivat, että "ennen hän sotia kävi, mutta nyt hän patoja nuolee". Tarkoittivat, että ennen muitakin viinasta varoitin, mutta nyt sitä itse nielin.

Niin kovin kävi häpeäkseni, että vein pulloni piiloon. En sentään viskannut viljaa maahan, vaan lopetin sen harmissani yksin.

Se oli viimeinen viinapullo, jonka olen elämässäni tyhjentänyt — siitä on jo vuosia.

Mutta hihhulien seuraan en ollut sittenkään otollinen. Mieleni oli niin paljon entisestään muuttunut; taisi olla väljentynyt ja vapaantunut. Käsitin Jumalaa, maailmaa, elämää ja ihmisiä toisin kuin ennen. Minä selitin kerran seurassa, että koko elämä on uskontoa: väärää, jos luotamme vääryyteen, oikeaa, jos antaumme oikealle ja hyvälle; — kaikki rehellinen työ ja toimi on Jumalan palvelusta; — jokainen oikea ja totuuteen pyrkivä ajatus on jumalinen ajatus; — jokainen mieli, joka vihaa pahuutta ja vääryyttä, mutta rakastaa hyvyyttä ja oikeutta, on jumalinen mieli; koska kaikkia näitä ainoastaan Jumala ihmisessä vaikuttaa.

Mutta se puhe ei miellyttänyt hihhulien johtajia. He ärtyivät pahasti ja tuomitsivat minut Jumalan hylkiöksi niinkuin minäkin ennen olin muita tuominnut.

Varmaankin he olisivat tehneet toisin, jos olisivat käsittäneet toisin. Mutta velikään ei voi veljeänsä jollakin äkkitempauksella nostaa. Siihen näyttää tarvittavan aikaa ja tietoa, kokemusta ja taisteluja. Niitä antaa elämä. Eikä sekään vie kaikkia yhtä pitkälle, vaan kukin näkyy saavuttavan oman mittansa.

Olen silmäellyt elämäni jälkiä toisinaan. Näen siellä joukon harharetkiä, pimeitä paikkoja ja ryöpeitä myrskyjä; näen harvoja valoisiakin kohtia. Myrskyt ovat vähittäin asettuneet ja tyynempi vaellus on alkanut. Toisinaan sentään, kun tutkin itseäni ja tätä vääristettyä maailmaa, nousevat mielessäni epätoivon ja epäillyksen hyökylaineet — ne mahtavat kuulua elämään. Lohduttavaiset näyt eivät ole enää palanneet. Minun pitää uskoa ja toivoa näkymättömiin. Ainoakin erikois-onneni, joka aina oli sydämmeni omistanut, riistettiin minulta. Pari vuotta sen jälkeen kuin olin lähtenyt vävyni luota, toi posti eräänä päivänä sanoman tyttäreni kuolemasta. Toinen lapsivuode lopetti hänet. Niin viimeinen syvä leikkaus tehtiin minussa.

Mielin murretuin tuli vaimonikin sen jälkeen kotiin.

Olen nyt kuin junasta koti-asemalleen pysähtynyt matkustaja, joka odottaa noutajaansa. Vanhat seurat ovat minusta jääneet ja uusiin olen ehkä liian iäkäs, vaikka näen mielelläni, kuinka nuoret rientävät. Näyttäväthän ne henkisetkin kulkuneuvot parantuvan.

Olisinko niin iäkäskään, jollei olis terveyteni murtunut. Mutta tuota kirkkomäkeä noustessani ahdistaa rintaani ja tuntuu kuin siellä olis jotakin särkynyt. Kuitenkaan en tahdo näkyä raihnaiselta, vaan ponnistan voimiani ja astun aina reippaasti.

Jääneekö minulle tämän kerrottuani muuta tekemistä kuin höyläellä ja kesyttää puuta vähän hienommaksi — kunnia sillekin työlle!

Eikö liekin maailma vaan suuri ja ankara kesytyslaitos, eikö lie.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings