Front matter (continued 2)

Tähän saakka olin ajatellut, että Konovalov oli perin pohjin muuttunut maata kierrellessään. Minä luulin, että kaikki ne raskasmielisyyden puuskat, jotka häntä ahdistivat meidän ensimäisen tuttavuutemme aikana olivat ohitse ja unohdetut, että ne näiden viimeisten vuosien vapaan elämän vaikutuksesta olivat karisseet pois kuin kuori. Mutta äänenpaino näissä hänen viimeisissä sanoissansa pani minut toista ajattelemaan, ne palauttivat silmiini täydellisesti sen aikaisemman kuvan ystävästäni, jonka mukaan hän oli ihminen, joka etsii, mutta ei löydä "tukikohtaansa". Sama jäytävä epäilys, sama hyödyttömän ajatustyön tuottama myrkky kalvoi yhä edelleen tätä hyvää sydäntä, jolle onnettomuudeksi oli lahjoitettu tavattoman herkkä kyky vastaanottaa vaikutuksia… Venäjällä on paljon tällaisia mietiskelijöitä ja heidän sielunsa kärsimys on suuri ja syvä sen vuoksi, että heidän sivistymättömän henkensä sokeus yhä suurentaa sitä. Minä tarkastelin vanhaa ystävääni vilpittömällä säälillä ja hän huudahti ikäänkuin vahvistaakseen täydellisesti ajatuksiani: "Minä muistelen usein entistä elämäämme, Maksim… kaikkea mitä silloin tapahtui. Niin paljon kuin minä olenkin sen jälkeen maailmaa nähnyt… niin kuitenkaan ei mitään ole maanpäällä, joka tyydyttäisi minua, sopisi minulle. Minä en ole löytänyt rauhanmajaani."

"Minkä takia sinut onkaan synnytetty sellaisin kauloin, mihin ei mitkään länget sovi", kysyi välinpitämättömänä vähävenäläinen ja nosti kiehuvan teepannun tulelta.

"Ei — sano sinä minulle", kysyi Konovalov minuun kääntyen, "miksi minä en saa rauhaa? Miksi voivat toiset ihmiset elää tyytyväisinä ja levollisina? He hoitavat asioitansa, heillä on vaimo, lapsia ja paljon muuta… Totta kyllä, että he aina valittavat, mutta he ovat kuitenkin kärsivällisiä ja levollisia ja heillä on aina yhtä ja toista hommattavana. Mutta minä en kykene sellaiseen… Minulla ei ole koskaan mitään omaa puuhaa. Olen aina alakuloinen. Tuskastuttaa. Minkä takia minua aina tuskastuttaa?"

"Sinä puhut roskaa", sanoi suuttuneena vähävenäläinen. "Luuletko sinä voivasi paremmin puhumalla kaikkea tuollaista?"

"Siinä sinä, ikävä kyllä, olet oikeassa!" myönsi Konovalov surullisena.

"Minä en puhu paljon, mutta tiedän aina mitä tahdon", sanoi sairas stoalainen suurella itsetietoisuudella jatkaen sitkeätä ja väsymätöntä taisteluansa kuumetta vastaan.

"No heitetään sitten hiiteen tyhmyydet… Minä olen nyt kerran sellainen kuin olen ja minun täytyy sellaisena elää, se on kohtaloni ja parasta on pitää kitansa kiinni!" sanoi Konovalov surullisena ja harmissaan.

Mutta vähävenäläinen katsoi vielä tarpeelliseksi lisätä: "Äläkä koskaan pistä nenääsi asioihin, joita et ymmärrä. Kun sinun aikasi on täytetty, niin tahdostasi ja kaikista ponnistuksistasi huolimatta olet sinä joutuva sinne, mihin sinä kuulutkin, muutut mullaksi… Käy vaan rauhassa levolle ja pidä suusi kiinni… Mitä meihin tulee, niin meitä ei käsi eikä kieli voi pelastaa!…"

Tämän sanottuaan hän alkoi yskiä voimakkaasti sekä syljeskeli vihaisena tuleen liikuttaen levottomana ruumistaan sinne tänne.

Ympärillämme oli aivan hiljaista, kaikki oli tiheän pimeän hunnun peitossa. Kuu ei ollut vielä noussut ja taivaskin oli pimeä; me pikemmin tunsimme kuin näimme lähellä olevaa merta… musta sumu näytti laskeutuneen maan päälle kietoen sen vaippaansa. Tuli sammui…

"Käykäämme levolle", ehdotti vähävenäläinen. Kaikki vaikenivat. Konovalov istui liikkumattomana; hän oli kivettyneenä vaipunut mietteisiinsä. Vähävenäläinen piehtaroi sinne tänne kalisevin hampain. Minä katselin kauvan tulta seuraten hiilien pitkäveteistä sammumista: oltuaan ensiksi suuria ja loistavan punaisia kävivät ne yhä pienemmiksi, peittyivät valkeaan tuhkakerrokseen yksi toisensa jälkeen ja sammuivat hitaasti. Kohta oli tulesta vaan lämmin tuoksu jälellä ja vasten tahtoani tulin ajatelleeksi: Sillä tavoin meidänkin kaikkien käy… Miekkonen se, joka edes voi loistaa kirkkaasti, niin kauvan kun vielä palaa!…

Kolme päivää myöhemmin jätin minä hyvästi Konovaloville. Minä vaelsin Kaukasiaan — hän ei halunnut seurata minua. Me erosimme kuitenkin siinä varmassa vakaumuksessa, että vielä kerran kohtaamme toisemme.

Mutta toisin kävi.