SISÄLLYS: (continued 2)

Sitävastoin oli Stanleyn mielestä tapahtunut vääryys Mabrukia vastaan, jota Burton kirjassaan nimittää "härkäpääksi". Mabruki kertoi usein riidelleensä hänen kanssaan ja jos hän puhui totta, niin ei hän liene aina tappiolle jäänyt väittelyssään Burtonin kanssa. Tuo kuuluisa matkustaja oli ottanut tavaksi usein nimitellä Mabrukia sellaisilla arapiankielisillä haukkumasanoilla, joita tämä ei voinut kärsiä eikä ollut vielä monen vuoden kuluttuakaan unhottanut, vaan lausui usein haluavansa tapella entisen isäntänsä kanssa. Stanleyn arvostelu Mabrukista oli: että hän tosin on typerä, mutta uskollinen; palvelijaksi aivan sopimaton, mutta ihan verrattoman oivallinen vartijana ja takajoukon peräänkatsojana, jonka velvollisuus on ottaa kiinni sellaiset, jotka jättäytyvät jälelle pääjoukosta.

Opastaja Asmani oli jättiläisroteva mies, oiva metsästäjä, mutta hirveän taika-uskoinen. Leijonia hän pelkäsi hirveästi, eikä uskaltanut tulla sellaiselle paikalle, missä niitä oli lähellä, mutta kaikkia muita eläviä hän piti metsästäjän otuksina ja pyysi niitä uupumatta. Aina oli hänen huulillaan hymy, mutta se oli kamalaa ja ilkeää. Stanley arveli hänen voivan vaikka murhata ihmisiä naurussa suin.

Chowpereh, joka kooltaan oli pienenläntä sekä luonteeltaan aina iloinen ja leikkisä, sai aina koko seurueen nauramaan, kertoessaan jotakin omalla hullunkurisella tavallaan. Hänen kanssaan ei Stanley koskaan riitautunut, vaan tiesi aina ystävällisellä sanalla saavansa hänet kelpo tavalla toimittamaan tehtävänsä. Kaikista miehistään kehuu Stanley häntä väkevimmäksi, terveimmäksi, taipuisimmaksi ja uskollisimmaksi niin, että hän oli oikein kunnon palvelijan esikuva.

Muista palvelijoistaan kertoo Stanley, että Khamifi, noin parinkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, oli aina siisti ja puhdas, uuttera työssä, suurisuinen lavertelija ja pelkuri, milloin hyvänsä valmis lähtemään käpälämäkeen. Ambari, joka myöskin oli ollut Speken palveluksessa, on uskollinen mutta veltto ja laiska. Jumah, oikein akkamainen raukka, joka valitti pienintäkin vaivannäköä ja oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ulimengo 30-vuotias väkevä junkkari, oli hulluin ja arin koko joukossa, mutta kuitenkin ahkera työssä. Erittäin nopeana juoksijana ja taitavana metsästäjänä oli hän usein lisännyt ruokavaroja metsästyssaaliillaan. Feraiji oli Stanleyn ruoanlaittaja ja oli sukkela ja toimellinen, mutta siisteydestä hänellä oli omat käsitteensä. Jollei sattunut pyyhinliinaa käsille, saattoi hän pyyhkiä ruokatalrikit esim. heinätukolla tai maahan varisseilla lehdillä. Jos Stanley muistutti, ettei lusikka ollut puhdas, saattoi Feraiji syläistä lusikkaan ja hieroa sitä esiliinaansa, arvellen ainakin nyt puhdistaneensa sen kelvolliseksi. Ei ollut sitä keittoa eikä paistia, jossa ei ollut ainakin joku hyppysellinen hiekkaa, ja Stanleyn uhkaus, että hän Sansibariin palattuansa jollakin taitavalla lääkärillä leikkuuttaa auki vatsansa ja vähentää sitte Feraijin palkasta yhden dollarin joka hiekanjyvästä, joka vatsasta löytyisi, — tämä uhkaus sai Feraiji-paran sydämestä monta levotonta huokausta nousemaan, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että siellä mahtoi olla hyvin monta hiekanjyvää, joten siis hänen palkkaansakin tulisi iso vähennys lopullisessa tilinteossa. Ketterä ja joutuisa hän kuitenkin oli, ja kymmenen minuutin kuluttua sen jälteen kun oli tehty pysähdys marssissa, oli hän jo saanut valmiiksi kupin teetä tai pannukakkuja ja Stanley piti tätä ominaisuutta suuressa arvossa, sillä hänellä oli aina nälkä marssin jälkeen.

Maganga oli uskollinen palvelija ja oiva tavarankantaja sekä oli luonteeltaan moitteeton. Joka kerran kun lähdettiin marssiin, alkoi hän kantajain laulun, joka sai miehet reippaalle mielelle, olipa sitte kuinka helteinen päivä hyvänsä. Silloin laulaa loilotettiin kaikki täyttä kurkkua niin kovasti, että metsän elävät säikkyivät, ja kun matkue lähestyi jotakin kylää, jonka asukkaita epäiltiin vihamielisiksi, aloitettiin tavallisesti laulu, ja pian huomattiin kylän asukasten mieliala; sillä jos he pelkäsivät, niin suljettiin portit oitis, ja mustia naamoja oli tirkistelemässä matkamiehiä, jos taas ystävyys oli mielessä, tulivat kyläläiset ulos kulkijoita tervehtimään.

Lähinnä Stanleytä itseään oli tärkein henkilö koko seurueessa hänen tulkkinsa, nuori Selim, Jerusalemista kotoisin, piispa Gobatin kasvattama arapilaispoika, josta Stanley sanoo että Gobat ansaitsee erinomaista kiitosta jalosta toimestaan, jos kaikki arapilaispojat hänen koulussaan tulevat yhtäläisiksi kuin Selim. Ilman häntä olisi Stanley menettänyt henkensä sodassa Miramboa vastaan, eikä hän olisi voinut saavuttaa arapilaispäällikköjen suosiota, ei edes keskustellakaan heidän kanssaan. Selim oli tullut Stanleyn palvelukseen alussa vuotta 1870 ja oli sitte seurannut häntä Etelä-Venäjän, Kaukasian ja Persian kautta. Hän oli aina rehellinen ja uskollinen, silloinkin kun hänen oma henkensä on vaarassa, "peloton ja moitteeton". Antaessaan hänestä tämän arvostelun sanoo Stanley tuntevansa, ettei se kylliksi riitä ilmaisemaan hänen kiitollisuuttaan kaikista Selimin ansioista.

Nuorin Stanleyn palvelijoista oli Kalulu, jonka Stanley pian huomasi erittäin älykkääksi ja oppivaiseksi pojaksi ja korotti hänet sen vuoksi passaripojan arvoon ja kunniaan. Ei edes Selim voinut Kalulun kanssa kilpailla sukkeluudessa ja älyssä arvata mitä kaikkea Stanley tarvitsi istuessaan aterioimassa. Kalulun pienet vilkkaat silmät tähystelivät alinomaa ruoka-astioita, arvellen mikä nyt piti nostettaman pois, mitä tuotava sijaan.

* * * * *

Sittekun matkue oli lähtenyt eteenpäin Gombe-virran luota, jossa niin vähällä oli syttyä verenvuodatus, sai se kulkea asumattomien seutujen halki ja seuraavalla levähdyspaikalla ei saatu tippaakaan vettä, vaikka miehiä kiusasi polttava jano. Etsittyään vettä kauempaa palasivat muutamat kolmen tunnin kuluttua tuoden vettä suuremmissa ja pienemmissä astioissa. Näillä seuduilla oli Mirambo rosvojoukkoineen hävittänyt kaikki, mitä suinkin taisi; kolme tai neljä kukoistavaa kylää oli poltettu perin pohjin ja ne asukkaat, jotka olivat säilyttäneet henkensä, olivat muuttaneet pois.

Ukonongon metsissä on hunajalintu hyvin tavallinen ja tunnetaan heleä äänisestä vilkkaasta viserryksestään. Asukkaat seuraavat tämän linnun opastusta, sillä se näyttää heille tien metsä-mehiläisten pesille, jotka ovat suurien puiden onteloissa. Useampi päivä yhtyi Stanleyn joukkoon ukonongolaisia, ja he toivat tavallisesti oivallisinta sekä valkoista että punaista mettä, jota he olivat keränneet. Punaisessa medessä oli tavallisesti paljon kuolleita mehiläisiä, mutta niistä eivät Stanleyn ahnaat seuralaiset paljoa pitäneet lukua, vaan söivät hunajan ohessa suuhunsa sekä mehiläiset että osan vaksisista pesistäkin. Hunajalintu houkuttelee ihmisiä mukaansa mehiläispesille, hyppien oksalta oksalle, puusta puuhun, alituisesti tirskuen. Hun hunajan etsijä ei linnun mielestä seuraa kyllin nopeasti, lentää se takaisin, huutaen vielä kovemmin ja liikuttaen siipiänsä entistä nopeammin, ikäänkuin näyttäen miten sukkelaan tämän pitäisi tuleman, ja kun mesi-aarre on löydetty, ajetaan mehiläiset savustamalla ulos pesästä, jonka jälkeen se ryöstetään ja lintu silittelee höyheniänsä visertäen ikäänkuin ilmoittaaksensa voitonriemulla, ettei hänen kaksijalkainen siivetön seuraajansa olisi omin neuvoin hunaja-aarretta löytänyt. Tavallisesti jätetäänkin linnulle osa saaliista näyttämäpalkaksi.

Välttääksensä sotaa Miramboa vastaan oli Stanley kulkenut 14 päivänmatkaa eteläiseen suuntaan, mutta sai tietää, että silläkin suunnalla oli asukasten kesken sota parin päivänmatkan päässä ja senvuoksi hän kääntyi Marefu-nimisestä kylästä jatkamaan matkaansa luoteiseen suuntaan. Seudut, joiden kautta matka nyt kulki, olivat hyvin vaihettelevaiset, paikoin tiheästi asuttuja kyliä, joiden asukkaat kokivat kaikin tavoin nylkeä ja peijata matkalaisia, paikoin taas äärettömiä metsiä. Muutamissa oli lihava maanlaatu kasvattanut puut toista sataa jalkaa korkeiksi; niiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon paiste edes päässyt maahan, vaan puiden oksien alle muodostui puolipimeä holvi, jossa oli monellaisia eläviä, niiden seassa vaarallisia petojakin, niinkuin panttereja ja leopardeja, ja hyökkäsipä eräs semmoinen aasin kimppuun, kun sitä metsän lävitse vietiin juotettavaksi. Aasi kirkui hirveästi tuskissaan ja samaan ääneen yhtyivät toisetkin sekä rupesivat vimmatusti potkimaan tuota vihollista, niin että leopardi viimein jätti otuksensa pahasti raadeltuna, vaikkei sen hengelle vielä ollut vaaraa tullut.

Muutaman päivän kuluttua muuttui ympäristö aivan asumattomaksi erämaaksi. Olipa soitakin, jotka olivat niin veteliä, että miehet tuon tuostakin niiden yli kulkiessaan upposivat syvälle ja olivat hengen vaarassa. Oppaat kertoivat erään arapilaisen 35 orjansa kanssa uponneen ja hukkuneen sellaiseen suohon. Lokakuun 17 p:stä Marraskuun 2 päivään kesti yhä vain asumatonta maata ja viimein rupesi nälkä ahdistamaan matkuetta, sillä kaikki eväät olivat loppuneet ja asumattomassa maassa ei saanut tietysti mitään ostaa, eikä edes metsästys tuottanut mitään, kun ei otuksia sattunut matkustajien tielle. Toista vuorokautta olivat he jo kulkeneet syömättä mitään, kun vihdoinkin tulivat viljavien vainioiden keskeen rakennettuun kylään, jonka asukkaat ystävällisesti möivät heille ruokatavaroita vaikka kuinka paljon olisivat tahtoneet.

Vielä kerran piti Stanleyn muuttaa matkasuunnitelmansa, koska maan asukkaat olivat keskenään sodassa. Malagarafi-nimisen virran yli hän pääsi pitkien tinkimisten jälkeen Kiala-nimisen kylän asukasten kanssa, jotka häneltä ottivat edeltäkäsin runsaan maksun siitä, että lauttaisivat neljällä pienellä ruuhella hänen miehensä toiselle rannalle, vaan kun neljä miestä oli viety virran yli, rupesivat lauttaajat tahtomaan enempää palkkaa. Kovan tinkimisen jälkeen he saivatkin, ja tietysti he vaativat seuraavallakin kerralla lisäpalkkaa, milloin vaatekappaleita, milloin helminauhoja, milloin mitäkin. Kiistaa ja riitaa näiden ahnasten ihmisten kanssa oli ihan mahdoton välttää. Uwinsa-maakunnan asukkaita Stanley sanoo vielä ilkeämmiksi kuin ugogolaiset ovat, ja heidän ahneutensa jo on ihan ääretön.

3 p. Marraskuuta tuli Stanleyn matkuetta vastaan toinen matkue, joka palasi kaupparetkiltä Tanganjika järven länsipuolelta ja kertoi Ujijissa tavanneensa valkoisen miehen, joka oli vanha, harmaapartainen ja puettu samallaiseen pukuun kuin Stanleykin. Tuo vanha valkoinen mies oli tullut kaukaa Tanganjikan toiselta puolelta Manjuema nimisestä maakunnasta ja he olivat nähneet hänet 8 päivää sitte Ujijissa. Stanley päätti heti, että se oli Livingstone eikä kukaan muu, sekä lupasi miehillensä ylimääräisenä palkkiona 2 dotia (noin 12 kyynärää) vaatetta, jos he marssisivat Ujijiin ilman yhtään lepopäivää pitämättä ja miehet suostuivat siihen ihastuksella.

Lähdettyänsä eteenpäin Malagarafi virran rannoilta, sai Stanley varoituksia kulkeaksensa seuraavana päivänä hyvin varovaisesti, koska eräs joukko uwinsalaisia oli paluumatkalla sotaretkellä ja heillä oli tapana voitonriemussa hyökätä kaikkien kimppuun, jotka he vain kohtasivat, usein hävittäen oman heimokuntansakin kyliä. Matkaa siis jatkettiin hyvin varovaisesti, niin että tienopastajat kulkivat hyvän matkaa edeltäpäin voidakseen pian varoittaa seuraajia, jos joku vaara uhkaisi. Pian oli kuitenkin vaara ohitse, kun Stanleyn matkue oli jättänyt Uwinsan alueen ja tullut Uhha nimiseen maakuntaan. Siellä täytyi hänen taas maksaa veroa Kavanga nimisen kylän päällikölle, joka väitti olevansa ainoa ruhtinas koko seudulla, jolla oli oikeus vaatia veroa. Kuusituntisen riidan ja rettelöimisen jälkeen saatiin vero tingityksi 10:ksi dotiksi, ja sovinto tehtiin sillä ehdolla, ettei Stanleyn tarvitsisi enää maksaa mitään veroa Uhhassa Rufigi virralle asti. Seuraavana päivänä tuli kuitenkin toinen päällikkö, joka kehui olevansa Mionwu, kuninkaan jälkeinen mies, ja jolla oli seurassaan suuri joukko aseellisia miehiä, vaatimaan Stanleyltä veroa, maan läpi kulkemisesta. Hän kysyi suostuisiko valkoinen mies maksamaan, vai tahtoiko hän sotia. Tosin olivat Uhhan asukkaat huonommin varustetut, ainoastaan nuolilla, keihäillä ja jousilla, mutta heidän maansa oli laaja ja kyliä hyvin paljon. Uhhan kuningas halusi kuitenkin saada asian sovituksi rauhassa. Mionwu istui pilkkomaan bambu ruohon pätkää hienoiksi tikuiksi ja luki viimein kymmenen kimppua, kussakin kymmenen tikkua, sekä selitti että Uhhan kuningas vaati yhtä monta dotia vaatetta veroksi, kuin tässä oli tikkuja; siis sata dotia.

Stanley hämmästyi niin hävytöntä vaatimusta ja tarjosi kymmentä dotia. Tämä tarjous hylättiin heti ja Mionwu uhkasi, ettei Stanley pääsisi edes heidän kylästään pois ennenkuin hän oli maksanut sata dotia. Tähän ei hän vastannut mitään, vaan meni erikseen miestensä kanssa neuvottelemaan, maksaisivatko suosiolla vai lähtisivätkö edelleen maksamatta mitään ja raivaisivat itselleen väkisin tietä. Hänen miehensä kauhistuivat sellaista esitystä ja pyysivät hänen tarkoin miettimään, ennenkuin hän ryhtyisi sellaiseen yritykseen, sillä koko Uhha oli tasamaata, jossa he eivät voineet piiloutua, ja mahdotonta oli 45 miehen taistella tuhansia vastaan.

"Mutta ajatelkaa", virkkoi Stanley, — "että tämä on suoraa rosvoamista; pitääkö meidän kärsiä sellaista? Pitääkö meidän tuolle junkkarille antaa kaikki mitä hän tahtoo? Yhtähyvin hän olisi voinut vaatia kaiken vaatteen mitä mulla on, ja lisäksi kaikki pyssymme. Minä voin yksinäni tappaa Mionwun ja hänen etevimmät miehensä, ja te voitte helposti lopettaa nuo muut kielenpieksäjät. Sen jälkeen eivät muut uskalla käydä meidän kimppuumme ja me voimme lähteä eteläänpäin Malagarafi-virralle ja sitte länteen Ujijiin".

"Älkää herra kulta ajatelkokaan sitä. Jos lähestymme Malagarafia, niin täytyy meidän kulkea Lokanda-Miran kautta, jossa riehuu sota. Pohjoiseen päin on Uhha laaja, ja sen takana asuvat vielä häjymmät ututalaiset".

"No mitä sitte tuuma? Emmehän saa sallia, että meidät ryöstetään ihan paljaiksi?"

"Maksakaa Mionwulle, ja lähtekäämme pois täältä. Tämä on viimeinen paikka, jossa meidän täytyy maksaa veroa ja neljässä päivässä pääsemme Ujijiin".

"Mitäs te Asmani arvelette? Tappelemmeko, vai maksammeko?"

Asmani hymyili tapansa mukaan, ja sanoi: "Minä pelkään, että meidän täytyy maksaa. Tämä on varmaankin viimeinen kerta".

"Entäs te, Chowpereh?"

"Maksakaa, bana! Paras on kulkea rauhassa maan kautta. Jos meitä olisi kylliksi monta, niin heidän täytyisi maksaa meille. Olisipa vain meitä edes sata pyssyllä varustettua miestä, niin kyllä nuo uhhalaiset saisivat koetella koipiansa!"

"Mitäs te Mabruki tuumaatte?"

"Voi hyvä herra, me olemme joutuneet pahaan pulaan näiden rosvojen seassa. Minä puolestani tahtoisin iskeä pään poikki heiltä kaikilta. Mutta paras on teidän maksaa heille. Nythän on viimeinen kerta maksettava, ja mitäs se teille tekee, vaikkapa maksattekin sata dotia?"

"No, menkää siis Bombay ja Asmani Mionwun luokse ja tarjotkaa hänelle 20 dotia, jollei hän tahdo siihen tyytyä, niin tarjotkaa 30. Ellei hän siihenkään suostu, niin tarjotkaa 40 ja kohottakaa vähitellen 80:een. Mutta älkää jättäkö vähälle tinkimiselle; ei rahtuakaan enempää kuin 80. Minä vannon, että ammun Mionwun kuoliaaksi, jos hän tahtoo enemmän kuin 80. Menkää nyt ja olkaa hyvin ymmärtäväiset".

Miehet palasivat myöhään illalla saatuaan ankaran tinkimisen jälkeen veron alennetuksi 75:ksi dotiksi, ja kun tämä määrä oli maksettu, rupesivat uhhalaiset keskenään riitelemään saaliin jakamisesta. Stanley toivoi heidän ryhtyvän keskenään vimmattuun tappeluun. Samalla hän odottamatta loppua lähti matkaansa jatkamaan alakuloisena monista vastuksista. Seuraavana päivänä hän saapui kylään, jossa Uhhan kuninkaan veljen sanottiin olevan hallitsijana ja pian tämäkin lähetti kaksi miestä veroa vaatimaan. Stanley oli luullut jo pääsevänsä rauhassa matkustamaan maksamatta mitään veroa, vaan huomasi olevansa petetty ja oli nyt erittäin suutuksissaan. Pitkien juonittelemisten jälkeen saatiin vero tingityksi 26:ksi dotiksi, vaikka alussa oli vaadittu 30 ja saatuaan kuulla, että Ujijin ja Uhhan välillä oli vielä kumminkin viisi päällikköä, jotka kiskoivat veroa, päätti Stanley viekkaudella välttää näitä kiskomisia. Seuraten viimeisten veron ottajain neuvoa varusti hän ruokatavaraa miehilleen moneksi päiväksi ja kulki kaikessa hiljaisuudessa yöllä kylien lävitse jolloin asukkaat makasivat, ja päivällä hän kulki tiheiden viidakkojen halki. Pari kertaa oli hänen matkueensa joutumaisillaan ilmi, jolloin maan asukkaat varmaankin olisivat sadottain aseellisina hyökänneet sen kimppuun väkisin ottamaan veroa, josta hän koki päästä vapaaksi. Oli näet yksi kantajien vaimoista säikähtänyt jostakin syystä ja rupesi hirveästi huutamaan, vaikkei minkäänlaista vaaraa ollut tarjona. Koko seuraa uhkasi varma kuolema, jos heidät huomattaisiin ja vaimo piti sen vuoksi saada olemaan vaiti, maksoi mitä maksoi. Kuu akka ei totellut mitään kieltoa vaan kirkui vimmatusti, pyysi hänen miehensä Stanleyltä lupaa iskeä muijaltaan pään poikki, ja sen hän olisi varmaan tehnyt, niin ankarasti oli hän suutuksissaan, mutta Stanley koki saada hiljaisuutta painaen kätensä eukon suuta vastaan. Mutta vaimo taisteli vimmatusti vastaan ja huusi kahta kauheammin. Viimein Stanley koetti piiskan vaikutusta, ensin huonolla menestyksellä, vaan kun ämmä oli saanut 9 lujaa piiskan lyöntiä ja näki, ettei sivallukset taukoaisi niin kauan kuin hän huusi, niin hän viimein lakkasi huutamasta. Hänen kätensä sidottiin selän taakse ja suun eteen sidottiin vaate. Siten oli sillä kertaa vältetty vihollisten huomio. Toisen kerran oli matkue kulkiessaan yötä myöten tullut päivän koitteessa erääseen asuttuun seutuun, jossa asukkaat olivat lähtemäisillään ulkotöihinsä. Silloin teurastettiin kaikki matkueen mukana olevat vuohet ja kanat, etteivät ne ääneltään herättäisi kylän asukasten huomiota, ja matkue marssi rohkeasti kaikessa hiljaisuudessa kylän halki. Juuri kun Stanleyn miehet olivat päässeet kylän toiseen päähän, huomasi yksi kylän asukkaista heidät ja huusi heille, mutta he kiiruhtivat eteenpäin ja olivat pian näkymättömissä.

Uhhan maakunnan toisella puolella alkoi Ukaranga, jonka asukkaat olivat rauhallista väkeä ja uutteroita maanviljelijöitä. Korkealta mäeltä näkyi Tanganjika järvi kaukana siintävänä hopeanhohtavana aukeamana metsien välissä ja koko matkue tervehti tätä iloista näkyä raikkaalla hurraahuudolla.

Marraskuun 10 p:nä saapui Stanley Ujijiin. Matkueen etupäässä kannettiin pitkässä tangossa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain lippua ja loppupäässä Sansibarin lippua. Viidestäkymmenestä pyssystä yhtaikaa ammutut laukaukset ilmoittivat kaupungin asukkaille, että Sansibarista tullut matkue oli saapunut heidän kaupunkiinsa ja sadottain riensi ihmisiä joka haaralta heitä vastaanottamaan ja tervehtimään. Moni Ujijin asukas oli matkoillansa meren rantamaalle nähnyt amerikalaisen lipun heiluvan laivan maston huipussa ja pian kaikui kansan suussa sanat: Bindera kisungi (valkoisen miehen lippu)! Bindera merikani (amerikalainen lippu!)

Lukematon ihmisjoukko tunkeutui Stanleyn matkueen ympäri tervehtien joka miestä erittäin. Keskellä tuota hälinää kuuli Stanley jonkun selvällä englannin kielellä sanovan: "Hyvää huomenta, herra!" Kääntyen äkkiä puhujaan päin, näki hän pikimustat iloiset ja vilkkaat kasvot — mies oli puettu pitkään valkoiseen paitaan ja amerikalaisesta palttinasta tehty käärölakki oli hänellä päässä.

"Kukas te olette?" kysyi Stanley.

"Minä olen tohtori Livingstonen palvelija, Susi", virkkoi toinen iloisesti hymyillen.

"Kuinka, onko tohtori Livingstone täällä?"

"On".

"Tässäkö kylässä?"

"Niin".

"Ihanko varmaan?" — "Aivan varmaan; minä tulen juuri hänen luotaan".

"Hyvää huomenta, herra!" kuului toinenkin ääni joukosta kuuluvan.

"Hei, onko siellä toinenkin! Mikä teidän nimenne on?" — "Minä olen Dshumah!"

"Oletteko Wekotanin ystävä Dshumah?"

[Wekotanista ja Dshumah'ista on kerrottu kirjassa: "Taavetti Livingstone" (Kansanvalistus-seuran toimituksia XXXIX) siv. 74-76.]

"Olen".

"No kuinka tohtori voi?"

"Ei oikein hyvin".

"Missä hän on ollut kaiken pitkän aikaa?"

"Manjuemassa".

"Juoskaa, Susi, sanomaan tohtorille, että minä olen täällä".

"Kyllä, kyllä", vastasi Susi ja lähti syöksemään kuin hullu.

Jonkun ajan kuluttua oli sanoma valkoisen miehen tulosta levinnyt yli koko kylän; etevimmät arapilaiset kauppiaat kokoutuivat tohtori Livingstonen asunnon edustalle ja hän itse astui ulos vastaanottamaan Stanleytä, joka tunkeutui väkijoukon halki ja ilosta levottomana tuli häntä vastaan lausuen:

"Olette kaiketi tohtori Livingstone?"

"Niin olen", vastasi tämä ystävällisesti hymyillen.

Sitte seurasi kätteleminen ja Stanley lausui:

"Minä kiitän Jumalaa, tohtori, että minulle on sallittu tavata teidät".

"Minä kiitän myöskin Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa", vastasi Livingstone.

Kun Stanley sitte oli tervehtinyt arapilaisia, jotka yhteen ääneen olivat hänelle lausuneet tervehdyksensä: "jambo!" lähti hän Livingstonen asumukseen, jossa he molemmat istuivat pakinoimaan, ja sillä välin kokoutui heidän ympärilleen toista tuhatta henkeä kylän asukkaita juttelemaan siitä merkillisestä asiasta, että kaksi valkoista miestä oli tavannut toisensa heidän kylässään.

6. Luku.

Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.

Stanley tiesi, että Ujijissa asuvilla arapilaisilla oli paljon ystäviä ja tuttavia Unianjembessä ja että he luonnollisesti halusivat saada heistä uutisia. Sen vuoksi hän käski seuralaisensa Bombayn pitämään huolta miehistön ruokkimisesta ja salli hänen sitte mennä tyydyttämään arapilaisten halua saada tietoja omaisistaan. Arapilaiset vetäytyivät erilleen, jättäen Livingstonen ja Stanleyn kahden kesken. Livingstonella oli monen vuoden matkustukset kerrottavana ja Stanley kuunteli niin innokkaasti, että hän olisi voinut unhottaa kaikki, mitä hänen ympärillään oli. Stanley oli pakottamalla pakottanut arapilaisen Kaif-Halekin tulemaan kanssansa Unianjembestä, sillä tämän huostassa oli pussillinen kirjeitä tohtori Livingstonelle, joka nyt sai ne määrälleen vuotta myöhemmin, kuin ne olivat lähetetyt Sansibarista. Kuka tiesi kuinka kauan ne vielä olisivat viipyneet, ennenkuin ne olisivat perille saapuneet, jollei Stanley olisi kiirehtinyt niiden kuljettajaa. Luettuaan muutamia kirjeitä omaisiltaan, pyysi Livingstone Stanleytä kertomaan tietoja yleensä sivistyneestä maailmasta, josta hän oli ollut erillään useita vuosia. Stanley alkoi:

"Luultavasti tiedätte useita seikkoja viimeisiltä ajoilta. Tiedättehän, että Suetsin kanava on avattu?"

"En ole sitä vielä kuullut. Sepä on suuri uutinen! No entä muuta?"

Stanleyn täytyi ruveta kertomaan kuin sanomalehti, ja Livingstone sai kuulla, että Pacific-rautatie oli saatu valmiiksi koko Amerikan halki, Grant oli valittu Yhdysvaltain presidentiksi; europalaisia oppineita oli joukottain tullut tutkimuksia tekemään Egyptiin; kapina Kretassa oli tukahdutettu; kuningatar Isabella oli kapinan kautta ajettu pois Espanjan valta-istuimelta; kenraali Prim oli murhattu; mainio Castelar oli hämmästyttänyt koko Europan rohkeilla aatteillaan uskonnonvapaudesta; Preussi oli masentanut Tanskan ja anastanut Sleswigin ja Holsteinin ja nyt sen armeijat olivat Pariisia piirittämässä; Ranskan mahtava keisari Napoleon III oli sotavankina; hänen puolisonsa ja poikansa olivat pakolaisina ulkomailla, menetettyään ikipäiviksi hallituksen ohjat; koko Napoleonin suku oli masennettu Bismarkin ja von Moltken kautta ja Ranskan mahtava keisarikunta oli perinpohjin kukistettu, ja melkein koko maa vihollisten jaloissa poljettu.

Ihmetellen ja hämmästyen kuuli Livingstone kaikkia näitä uutisia, joita ei voinut kertoa liioittelemalla, ja joihin verraten Afrikan sisämaan tärkeimmätkin tapaukset jäivät mitättömiksi. Heidän pakinoidessaan olivat arapilaiset ystävällisesti lähettäneet Stanleyn tulijaisiksi vadillisen pannukakkuja, paistia ja muita herkkuruokia. Livingstone oli sitä ennen valittanut huonoa ruokahaluansa, mutta Stanleyn esimerkki vaikutti häneen nyt niin elähyttävästi, että hän söi kilvassa tämän kanssa ja vakuutti, että Stanley oli saanut hänet virkoamaan uuteen elämään. Stanley tuotti nyt aterian höysteeksi varastostaan pullon, jota hän oli kauan säilyttänyt tätä tilaisuutta varten. Saatuansa hopeapikarinsa täytti hän sampanjalla toisen, ojensi sen tohtorille ja kaasi toiseenkin vähän lausuen:

"Teidän maljanne, tohtori Livingstone!"

"Ja teidän!" vastasi tämä, jolloin kumpikin toivotteli onnea toiselleen.

Keskustelua jatkettiin kauvan, ja kaiken iltapäivää tuotiin heille tuon tuostakin lahjaksi ruokia, joita Stanley ja Livingstone söivät niin kauvan kuin jaksoivat. Livingstone kertoi ruokatoverilleen monista vastoinkäymisistään ja kuinka harmillista kiusaa hän oli saanut kärsiä, kun hän palattuansa Ujijiin sai tietää, että kaikki hänen tavaransa oli myyty ja hän itse siten joutunut ihan avuttomaan puutteeseen. Brittiläinen konsuli-virasto oli lähettänyt hänelle tavaroita Sherif-nimisen juopon neekeri-räätälin mukana, joka hävitti kaikki hänen huostaansa uskotut tavarat. Livingstonen palvelijat Susi ja Dshumah tulivat samana päivänä kuin hän palasi Ujijiin, katkerasti itkien kertomaan miten hävyttömästi Sherif oli menetellyt ja ostanut koko tavarajoukolla norsunluuta. Kun Livingstone vastaukseksi Sherifin tervehdykseen sanoi, ettei hän tahdo antaa kättä varkaalle, puolusteli tämä käytöstään sillä, että hän oli tutkinut koraania ja muka saanut siitä tietää, että tohtori oli kuollut. Nyt oli Livingstone ihan köyhyyteen joutunut ja pahassa pulassa, sillä hänellä ei ollut varoja kuin kuukauden päiviksi, jonka jälkeen hänen olisi täytynyt kerjätä arapilaisilta apua. Lukija voi arvata miten soveliaaseen aikaan Stanley tuli Ujijiin.

Kun yö oli kulunut ja Livingstone taas tavannut Stanleyn seuraavana aamuna, syntyi heidän kesken seuraava keskustelu:

"Luultavasti ihmettelette, tohtori, minkä vuoksi minä olen tullut tänne?"

"Niinpä kyllä; ensin luulin teitä Ranskan hallituksen lähettämäksi; minä sain kuulla, että teillä oli runsaasti väkeä palveluksessanne, ja että teillä oli tavaroita yltäkyllin. Mutta kun sain nähdä Amerikan lipun, olin hyvilläni, sillä ranskalaisen kanssa en olisi voinut keskustella, jollei hän olisi osannut Englannin kieltä. Eilen en kysynyt teiltä mitään, sillä eihän asia minuun kuulunut."

"Teidän tähtenne", vastasi Stanley, "minua ilahuttaa, että olen amerikalainen, enkä ranskalainen, sillä nyt tulemme toimeen keskenämme ilman tulkkia. Arapilaiset kyllä mahtanevat ihmetellä, että englantilainen ja amerikalainen ymmärtävät toistensa puheen. Me emme saa antaa heidän tietää, että kansojemme välillä on ollut riitaisuuksia ja sotia, ja että kotomaittemme välillä on ratkaisemattomia Alabama-kysymyksiä ja että Amerikassa on feniläisiksi nimitettyä väkeä, joita te vihaatte. Mutta leikkipuheet sikseen, tohtori, — älkäähän nyt hämmästykö, kun sanon, että olen tullut teitä etsimään."

"Minuako?"

"Ihan niin."

"Kuinka?"

"Olettehan kuullut puhuttavan sanomalehdestä New-York Herald?"

"No kukas ei sitä sanomalehteä tuntisi!"

"Isänsä tietämättä ja ilman hänen suostumustaan on nuorempi hra James Gordon Bennett, New-York Heraldin omistaja antanut minulle toimeksi etsiä teidät, hankkia kaikki ne tiedot, jotka tahdotte antaa löytömatkoistanne ja auttaa teitä jos voin."

"Nuori hra Bennett on käskenyt teidän etsiä minut ja auttaa minua! Ilmankos te häntä niin kehuittekin eilen illalla."

"Minä tiedän hänestä, — ja sen voin ylpeilemättä vakuuttaa — että hän on toimelias, jalo, todellinen mies."

"Niinpä tosiaan! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa hänelle ja tunnen itseni ylpeäksi siitä, että amerikalaiset niin paljon minua ajattelevat. Te tulette juuri parhaasen aikaan, sillä minä rupesin arvelemaan, että olisin pakotettu kerjäämään arapilaisten apua. Heilläkin on puute vaatetavaroista ja helmiä ei täällä Ujijissa ole saatavana. Tuo konnamainen Sherif varasti kaiken omaisuuteni. Minä haluaisin sopivalla tavalla lausua kiitollisuuteni hra Bennettiä kohtaan, ja jollen osaa sitä oikein ilmituoda, niin olkaa siitä kuitenkin vakuutettu, että tunnen mielessäni suurinta kiitollisuutta."

Tämän keskustelun jälkeen rupesivat Livingstone ja Stanley ruoalle ja Livingstone kertoi paljon tutkimusmatkoistansa viimeisten vuosien kuluessa, mitä vaivoja hän oli saanut kärsiä ja miten kokea monenlaisia harmittavia kiusoja seuralaistensakin puolelta, jotka seikat pääpiirteissään ovat kerrotut loppu-osassa Kansanvalistus-seuran kustantamaa kirjaa: "Taavetti Livingstone", emmekä siis niitä rupea tässä toistamiseen kertomaan. Stanleyn tulo vaikutti häneen suuresti elähyttävällä tavalla. Moneen kertaan vakuutti Livingstone saaneensa Stanleyn seurassa uutta ruokahalua, intoa ja voimaa.

Stanley oleskeli Livingstonen seurassa 10 p:stä Marraskuuta 1871 14 p:ään Maaliskuuta 1872 ja mieltyi täydellisesti tähän jaloon vanhukseen, jonka luonnetta ja tapoja sekä vaatimatonta olentoa hän ei sanonut kylliksi voivansa kiittää. Livingstonen kadehtijat olivat levitelleet monellaista halventavia puheita hänestä, että hän muka oli äreä, lörpöttelijä ja vanhuuden höperö, ja että hän kirjoitteli sellaisia muistoonpanoja retkiltänsä, joita ainoastaan hän itse ymmärsi; olivatpa muutamat hävyttömät panettelijat vielä sanoneet hänen menneen naimiseen afrikalaisen ruhtinaan tyttären kanssa. — Stanley väittää jyrkästi nämä puheet perättömiksi valheiksi, sillä Livingstone oli yhä samallainen jalo henkilö kuin ennenkin; hiljainen harvapuheinen leikillisyys oli hänen seurustelutavassaan, jonka vuoksi hänen ystävänsä huvitti suuresti pitää kanssakäymistä hänen kanssaan. Ahkerasti oli hän tehnyt työtä päiväkirjansa täydentämiseen ja kaikki hänen tutkimuksensa olivat siihen merkityt selvästi ja huolellisesti, ja samoin osoittivat hänen piirtämänsä kartat suurinta huolta ja ahkeruutta niiden laatimisessa. Tuosta naimis-jutusta sanoo Stanley, että se on inhottava valhe, joka on häpeäksi sille, ken rohkenee mokomalla syytöksellä tahrata tohtori Livingstonen nimeä.

Livingstonen käytöksessä oli leikillinen vallattomuus, joka sai hänen toverinsa häneen mieltymään. Hänen naurunsa sai ihan aina kuulijatkin nauramaan ja leikillinen veitikkamaisuus piili ulkonaisen karkean kuoren alla. Erittäinkin ihmetteli Stanley hänen hyvää muistiansa, sillä vaikka Livingstonella Afrikan sisämaissa ei ollut mitään kirjoja, taisi hän kuitenkin lukea ulkoa pitkät runot Englannin etevimpäin runoilijain teoksista. Uskonnollisessa suhteessa oli hän luonteeltansa yhtä vaatimaton kuin muissakin suhteissa. Ilman mitään kerskausta ja kopeilemista oli hän hiljaisuudessa käytännöllinen totinen ja vakava kristitty, jonka työt saivat osoittaa hänen sydämensä ajatukset. Kun hän ensin tuli Ujijiin, niin vihasivat häntä sekä arapilaiset että sekarotuiset neekerit, mutta hänen tasainen ystävällinen käytöksensä ja lempeä iloinen luonteensa voitti kaikkien sydämet, niin etteivät muhammettilaisetkaan käyneet hänen asuntonsa ohitse lausumatta: "Jumalan siunaus olkoon sulla suojanasi."

Kun Stanley jo oli oleskellut viikon ajan Livingstonen seurassa, niin he lähtivät yhdessä tutkimaan Tanganjika-järveä; sillä vielä oli tuntematon mistä tämän järven vesi juoksi pois ja mihin se meni. Tarkoitusta varten lainattiin eräältä arapilaiselta kauppiaalta vene, joka oli kovertamalla tehty yhdestä ainoasta puusta. Se oli kumminkin niin suuri, että sen omistaja vakuutti sen kantavan 25 miestä ja sitä paitse 175 leiviskää tavaraa. Livingstone otti mukaansa omia ja Stanleyn palveluksessa olevia miehiä 21, jota paitse palkattiin pari Ujijilaista matkaopasta. Kaikki Stanleyn palveluksessa olevat miehet olivat tottuneita merimiehiä ja nyt lähdettiin siis pohjoiseen päin, seuraten rantaa läheltä, sillä yhdestä puusta tehty venhe ei tietysti ollut kylliksi turvallinen aukealla järvellä, jossa tuuli nosti suuria laineita.

Pitkin Tangaujikan itäistä rantaa pohjoiseen päin Ujijista kulkee korkea vuori, joka jotenkin jyrkkänä laskeikse järveä kohti, muodostaen mitä ihanimpia maisemia. Vuoren rinteet ovat kokonaan palmujen sekä muiden kesämaiden kasvien peitossa, ja noiden kukkivien puiden suojassa on kalastaja-mökkejä, hedelmällisien puutarhojen ja rehevien niittyjen keskellä. Järvestä saavat kalastajat kaloja runsaasti, niin että he niitä myyvätkin. Heidän vaimonsa viljelevät maata, joka varsin runsaasti kasvaa durrhaa, maissia, maniokki-juuria, maapähkinöitä ja imeliä perunoita. Palmupuista he saavat öljyä ja pisangin hedelmät ovat makeita syödä. Luonto on heidän kotinsa varustanut erittäin runsaasti ja sitä katkerammalta mahtanee heistä tuntua kodin kaipaus, kun he orjakauppiasten kuljettamina joutuvat tekemään orjan töitä Sansibarissa, johon heidän on täytynyt vaivaloisesti marssia surkean erämaan kautta, joka erottaa heidän ihanan kotoseutunsa meren rantamaasta.

Tanganjika-järvi on hyvin syvä. Stanley mittasi sen syvyyttä eräässä paikassa, jossa ranta kohosi korkeaksi vuoreksi ja veden syvyys oli lähellä rantaa 35 syltä. Toisen verran matkaa maasta oli syvyys 115 syltä ja Livingstone oli Ujijin eteläpuolella olevan Kabogo-niemen kohdalla tavannut 300 syltä syvän paikan. Järven pituus pohjoisesta etelään on noin 60 Suomen penikulmaa, eli likimäärin sama matka kuin Helsingistä Kuusamoon. Suurin leveys on noin 8 penikulmaa. Sen ympärillä olevat maat ovat enimmäkseen korkeita vuoriseutuja, joissa korkeimmat huiput kohoamat noin 2,000 ja puolikolmattakin tuhatta jalkaa yli järven pinnan, joka taas on 2,756 jalkaa merta ylempänä. Rantamaat ovat tiheään asuttuja. Muutamin paikoin olivat asukkaat ystävällisiä Livingstonea ja Stanleytä kohtaan, toisin paikoin taas vihamielisiäkin. Kun Livingstone oli sekä vanhempi että tottuneempi Afrikan oloihin, niin oli hän johtajana ja Stanley oli vain hänen seuralaisenaan ja apulaisenaan. Hän halusi myös saada nähdä, miten Livingstone menetteli, kun maan asukkaiden kanssa tuli riitaa, heidän tavallisten rettelöittensä johdosta. Niinpä tapahtui esim. Mukungu-nimisessä kylässä, että päällikkö tuli vaatimaan veroa, jonka hän määräsi 15 kyynäräksi vaatetta. Livingstone kysyi, oliko päälliköllä heille mitään ruokatavaraa. Tämä ei sanonut olevan, mutta lupasi antaa, kun he tulisivat toisen kerran paluumatkallaan. Livingstone hymyili ja vastasi, että kun päällikkö ei nyt voinut hankkia ruokatavaraa, niin oli paras säästää verokin paluumatkaksi. Siihen ei kylän päällikkö tahtonut suostua, vaan kun hän oli hyvin tyytymätön, niin pyysivät matkamiehet häntä hankkimaan edes yhden lampaan, sillä he olivat hyvin nälissään, koska he eivät olleet syöneet puoleen päivään. Päällikkö kiiruhti pois ja palasi pian tuoden mukanaan lampaan vuonan ja kolme kannua palmuviiniä sekä sai vastalahjaksi pyytämänsä määrän 2,5 dotia vaatetta. Livingstonen palvelija Susi ja Stanleyn palvelija Bombay saivat toimekseen yöllä vahtia venhettä, vaan olivat juopuneet ja aamulla huomattiin, että veneestä oli varastettu useita tarpeellisia kaluja. Stanley sai jo sadannen kerran katua, että hän pestatessaan Bombayn palvelukseensa oli luottanut liian paljon niihin ylistyksiin ja kehumisiin, joita Speke ja Grant olivat antamassaan päästökirjassa lausuneet tästä veitikasta.

Harmissaan ja pahoillansa vahingosta jatkoivat Livingstone ja Stanley matkaansa, jolloin he tapasivat useissa paikoissa maan asukkaita, jotka heitä pelkäsivät ja pakenivat, toiset taas eivät osoittaneet vähintäkään pelkoa, vaan istuivat rauhallisina veneissään, joko onkien tahi verkoilla pyytäen kaloja. Lapset leikkivät rannoilla aivan pelotta ja äidit katselivat heitä tyytyväisinä. Siitä arvasi Stanley, ettei järvessä mahda olla paljo krokotiileja, vaan oli niitä ainoastaan suurempien virtojen suistolla.

Murembwe-nimisen niemen kohdalla oli maan asukkaita kokoontunut suuri joukko rannalle, kun Livingstone ja Stanley matkustivat ohitse. Asukkaat kokivat houkutella matkalaisia maalle nousemaan. Ennenkuin nämä olivat vielä tehneet päätöstä, nousisivatko maalle vai eivätkö, huusivat maalla olevat käskemällä, ja uhkasivatpa suuren Wamin (jumalan) kostoa, jolleivät matkustajat tottelisi. Tällainen kutsumus ei tietysti heitä liioin miellyttänyt ja he lähtivät heti ulommaksi maasta, jolloin villit osoittivat kiukkuansa viskelemällä kiviä. Stanley oli jo valmis antamaan pyssynluodilla vastauksen tähän tervehdykseen, mutta Livingstone ei sitä hyväksynyt ja asia jäi sillensä. He lähtivät eteenpäin ja viettivät yönsä erään niemen kärjessä, jossa tiheät viidakot olivat heidän suojanansa vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Livingstone selitti, että pääsyy asukasten kiukkuun muukalaisia vastaan oli se, että arapilaiset ja sekarotuiset orjakauppiaat olivat menetelleet niin julmasti ja kavalasti heidän maassaan orjia ryöstäessään, että siitä täytyi olla seurauksena näiden epäluulo ja vihamielisyys kaikkia muukalaisia vastaan. Tällainen mieliala ei kuitenkaan ollut aivan yleinen, sillä muutamissa kylissä osoittivat asukkaat todellista ystävyyttä ja vierasvaraisuutta.

Livingstone oli arvellut Tanganjikan veden laskevan jonkun virran kautta pohjoiseen päin, ja saadakseen selvän tästä asiasta oli hän nyt lähtenyt Stanleyn kanssa tutkimusretkelle. He huomasivat että vesi Tanganjikan pohjoispäässä oli näöltään aivan toisellaista kuin keskikohdalla, jossa se on kirkasta ja vaalean viheriäistä. Mugere-nimisen virran suusta alkaen pohjoiseen päin oli vesi sitä vastoin ruskeata ja mutaista. Eräs maan asukas, joka oli kulkenut paljo näillä tienoilla, kertoi että pohjoisempana asuvien ruhtinasten kesken oli paraikaa sota. Siellä päin on sota kuitenkin toisellainen kuin muualla. Kun toinen on miehineen hyökännyt toisen maahan ja onnistunut ajamaan pois jonkun karjalauman sekä saa tapetuksi pari kolme ihmistä, jotka eivät ole olleet kylliksi varoillaan lähteäkseen pakoon, kuluu usein viikkokausia, ennenkuin toinen ruhtinas taas vuorostaan tekee samalla tavalla, ja useimmiten ovat kärsityt tappiot ja saavutetut saaliit molemmin puolin yhtä suuret. Sama maanasukas, joka oli matkailijoillemme tuonut sotasanoman, huomasi Livingstonen utelijaisuuden saada tietoja Tanganjikan veden juoksusta ja rupesi silloin täydellä varmuudella latelemaan juttujansa Rufifi-virrasta, joka muka alkoi järven pohjoispäästä ja kulki suoraan pohjoiseen päin Mtesan maahan. "Mihinkäpäs se muuanne menisi?" lisäsi hän. Kuitenkin näyttivät miehen vakuutukset ja vannomiset "barikallah" ja "inschallah" liian innokkailta eikä Livingstone niihin luottanut. Saavuttuaan sitte Stanleyn kanssa saman virran suulle, sai Livingstone nähdä, ettei virta juossut järvestä pois, vain päin vastoin laski Tanganjikaan. Tämä järvi on pohjoispäässä paljo kapeampi kuin keskikohdalla, mutta kuitenkin sielläkin niin leveä, että Livingstone ja Stanley viipyivät 9 tuntia kulkiessaan soutamalla sen poikki. Aivan järven pohjoispäässä oli Mugikawa nimisen maakunnan päällikkö Ruhinga vastaanottanut heidät erittäin ystävällisesti ja hän tunsi seudun jotenkin tarkoin sekä antoi useita tietoja siitä. Sitäpaitse osoitti hän europalaisia matkamiehiä kohtaan suurta vierasvaraisuutta lahjoittaen heille härkiä, lampaita sekä hunajaa ja maitoa.

Kaikilla seuduilla ei kuitenkaan kohdeltu heitä ystävyydellä, vaan monessa paikassa kavaluudella ja julki vihamielisyydelläkin. Varovaisuudella ja hiljaisella kärsivällisyydellä maltti Livingstone kumminkin kaikki vihollisuudet, niin ettei syntynyt tappelua missään paikassa maan asukasten ja hänen väkensä välillä. Tanganjikan länsirannalla asuvat kansat osoittivat suurta taipumusta rosvouteen, niin että matkustajaimme täytyi siellä liikkua erittäin varovaisesti. He väistivät asuttuja paikkoja ja ottivat yösijakseen milloin jonkun aution saaren, milloin niemen, jossa heidän täytyi varovaisuuden vuoksi varustautua torjuakseen mahdollisesti yöllistä päällekarkausta.

Livingstonen päätarkoitus matkallansa Stanleyn kanssa oli saada selville, lähtikö Tanganjikasta mitään virtaa pohjoiseen päin. Kun hän oli tullut näkemään, ettei niin ollut, kääntyi hän takaisin seuraten järven läntistä rannikkoa, ja kuta etelämmäksi he tulivat, sitä korkeammiksi muuttuivat rannat, sitä jyrkemmiksi vuoristo rantamaalla. Lähellä rantaa kohosi matalampi vuoriharjanne ja sen takana sisempänä maassa pitkä jono korkeampia vuoria, joiden huiput olivat noin 2,500 ja 3,000 jalan korkuiset ja melkein aina tasapäiset tai pyöristetyt. Siellä täällä kohosi yksityinen huippu yli muiden, tehden siten näköalan viehättävämmäksi. Rannanpuolisesta vuoresta kulki järveä kohti matalampia haaroja tai vähitellen viettäviä tasankoja, joilla tavallisesti juoksi joku vähempi virta. Kasvullisuus näillä tasangoilla oli mitä rehoittavin, ja viehätti suloudellaan matkustajia. Öljypalmuja kasvoi suurina metsikköinä, joiden suojaan asujamet olivat rakentaneet ruskeat majansa, siellä täällä oli joukko jättiläispuita, joita asukkaat nimittävät mwule; samoin ilahuttaa silmää laajat kedot, joilla kasvaa asukasten kylvämää durra-viljaa; ruohot ja monet muut kasvit täällä ovat toisen muotoiset kuin rantamaalla, ja vaikuttavat maan ulkomuotoon. Niin esim. mimosa-kasvi, jonka lehdet kasvin latvassa muodostavat sateenvarjon muotoisen ryhmän. Niillä on palkohedelmä ja niiden pihkaa käytetään liimana, paperia y.m.s. yhteen liistaroidessa. Tavallinen gummi arabicum on useimmiten mimosa kasvista saatua. Vielä omituisemmat ovat nämä kasvit sen vuoksi, että muutamat siihen sukuun kuuluvat kutistavat lehtensä kokoon, kun sen lehviä liikutetaan, ja samoin vetää koko kasvi lehtensä kokoon yöksi. — Pitkin rannikkoja oli valkoisia hietikkoja, joille kalastajat vetävät venheensä niin korkealle, etteivät pauhaavat aallot ylety niitä vahingoittamaan. Rannikolla näkyi siellä täällä puiden varjossa kalastajia lepäämässä väsyneinä vaivoistaan. Sellainen oli tavallinen näky Livingstonen ja Stanleyn yhteisellä venematkalla Tanganjikan rannikkoja pitkin.

Afrikan sisäjärvien rannoilla tekevät asukkaat veneensä tavallisesti yhdestä ainoasta puusta, joksi useimmiten käytetään mwulepuuta. Suurimmaksi kasvavat nämä puut Tanganjikan länsirannikolla Ugoman, Uwiran ja Urundin sekä Usovan maakunnissa. Pisimmät veneet ovat yli 10 syltä pitkät ja niiden valmistukseen menee paljon työtä ja aikaa; jo puun kaataminen on vaikea työ sellaisilla huonoilla työkaluilla kuin neekereillä on. Kolme kuukautta tavallisesti menee puun kovertamiseen ja veneen tekoon, niin että se on ihan valmis lykätä vesille. Puu asetetaan ensin niin, että sen alle voidaan virittää useita tulia vierettäin ja sillä keinoin poltetaan puusta se osa, joka on oleva veneen yläpuoli ja tulee onteloksi. Veneen tekijä palkkaa avukseen tähän työhön muutamia naapureita maksaen heille vähän viljaa tai palmuöljyä. Kun vene on valmis, valmistaa sen tekijä useita saviruukullisia oluen kaltaista juomaa, jota nimitetään pombe ja kutsuu kaikki naapurinsa ja tuttavansa lykkäämään venettä vesille. Kun vene on saatu hinatuksi vähän matkaa lähemmäksi rantaa, ryypätään ahkerasti pombe'ta ja ryhdytään taas virkistetyillä voimilla työhön ja huudetaan toistensa kehotukseksi niinkuin pohjois-hämäläinen elonleikkaaja ruistalkoossa.

Ison veneen hinta on tavallisesti noin 720 kyynärää vaatetta, mutta arapilaiset tavallisesti maksavat veneestä ison joukon monellaista tavaraa, niinkuin esim. kymmenkunnan ruukkua palmuöljyä, tusinan vuohia, monellaisia vaatteita, muutamia kuokkia, joitakuita säkkiä suolaa ja jyviä — ja siten ovat he usein saaneet veneen halvemmalla, kuin jos suorastaan maksaisivat koko hinnan vaatteilla.

Paitse edellä mainittua mwule-puuta on näillä seuduilla Afrikaa toisiakin omituisia puulajeja, joista mainittakoon eräs mbugn-niminen puu, jonka kuoresta asukkaat tekevät vaatetta. Kun puun kuori on liotettu, survotaan sitä vähän ja silloin on puunkuori aivan kuin paksu pehmoinen huopa eli viltti. Joskus tehdään saman puun kuoresta köyttäkin, mutta useimmiten sitä käytetään pyöreiden vakkasien valmistukseen, joita nimitetään kirindoiksi. Tällaiset vakkaset maalataan sitte kirjaviksi monellaisilla savensekoituksilla ja niissä säilytetään viljaa korkeiden paalujen päällä, etteivät valkoiset muurahaiset pääse vakkasen sisusta tyhjentämään. Saman puun kuoresta valmistavat muutamat kansat myös veneitä. Toiset käyttävät kuorta asuntojen katoiksi ja sängyiksi.

Palmuöljy, josta on joitakuita kertoja mainittu, valmistetaan guinea-palmun hedelmistä, jotka sen latvassa riippuvat suurissa tertuissa. Hedelmät survotaan rikki ja keitetään, ja kun öljy on saanut kuivaa, kootaan se suuriin saviruukkuihin, jotka sisältävät noin 4-10 kannua. Öljy on näöltään kuin keltainen sula voi, ja monet Sisä-Afrikan kansat käyttämät sitä ruokansa valmistukseen.

Samoin kuin kasvikunta on eläinkuntakin Sisä-Afrikassa hyvin runsas. Metsissä on monellaisia sekä petoja että vahingottomia eläimiä. Kissan sukuisia vaarallisempia petoja tapasi Stanley leijonan ja leopardin. Muista pedoista mainittakoot hyenat ja sakaalit, ovat ison koiran kokoiset ja liikkuvat tavallisesti vain yöllä. Niillä on erittäin lujat hampaat, joilla ne voivat musertaa suurimmatkin luut. Sakaali on pieni ketun kokoinen eläin, joka syö haaskoja ja on sillä tavoin hyödyksi, koska se on avullinen sellaisten aineiden poistamisessa, joista ilma voi saastua. Suuremmista metsän eläimistä mainittakoon elefantti, virtahepo, sarvikuono, giraffi, sebra, monellaiset antiloopit, puhvelit, sekä villisiat. Koti-eläiminä käyttävät neekerit raavaita, joita on useaakin laatua. Ugogossa esim. ovat nautaeläimet kyttyräselkäiset niinkuin biisonit Amerikassa, sitä vastoin ovat raavaat Ujijissa ilman kyttyrää ja tavattoman pitkäsarviset. — Joissa ja virroissa on runsaasti monellaisia kaloja, joita asukkaat pyytävät omaksi tarpeekseen ja myöskin viedäkseen niitä toisille seuduille kaupaksi. Mutta vaikka tämä maa on luonnonlahjoilla niin runsaasti varustettu, niin on sillä kuitenkin ilmanalansa tähden monta haitallista puolta, sillä siellä ovat monet taudit hyvin tavalliset; niinpä esim. on punatauti siellä hyvin tappavainen, samoin siellä kuolee ihmisiä hyvin suuressa määrässä koleraan, kuumetautiin, rokkoon ja vilutautiin. Suurimmat turmiot tekee rokko; ja tavallisten kauppateiden varsilla näkee varsin usein hautaamattomia ihmisruumiiden jäännöksiä, kun tavarain kantajat sairastuneina ovat jääneet jälelle ja ovat sitte kuolleet, sillä ei mikään kylä vastaanota sellaista sairasta, vaan hänen täytyy tehdä itselleen maja jonnekin metsään, jos hän nimittäin jaksaa, ja siihen hän jää, kunnes hän paranee tai kuolee.

Luonnon ihanuuksien puolesta on Ujiji kauniimpia seutuja koko Sisä-Afrikassa. Siitä kertoo Stanley, ettei niin välinpitämätöntä ihmistä mahtane olla, joka ei suuresti ihastuisi kauniisen näköalaan Tanganjikan yli, kun aurinko nousee ja koko järvi hohtaa hopeisena mitä kauneimmissa väreissä ja taivas vaihettelee loistavimmissa värivivahduksissa, mitä voi ajatella. Hyvin nopeasti vaihettelevat pilvet ja yli-ilma kullankeltaisen, tummansinisen, ruusunpunaisen, hopeanvalkoisen, purppuran ja sahrami-värin välillä, ja nuo ihanat värit tulevat näkyviin ja katoavat yhtä pian. Pilvet taivaalla ovat milloin untuvien, milloin suurien pumpulikasojen muotoiset ja rupeavat auringon valossa hohtamaan kullankiiltävinä, heijastaen kauniin hohteensa jättiläiskorkeita mustansinisiä vuoriharjanteita vastaan, jotka lännessä rajoittavat Tanganjikan, ja koko avaruus leviää kuin ihana unelma suloisimmassa ruusunhohteessa hämmästyneen ja huumautuneen katsojan eteen, ja kaikki on ikäänkuin ympäröitty välkkyvällä hopean kiillolla. Jos missään, niin täytyy täällä ihailla luonnon suloa ja ihmetellä kaikkivaltiaan Luojan mestaritöitä.

Uniamwesin asukkaat nimittävät Jumalaa nimellä miringu. Häntä he palvelevat hyvin harvoin, silloinkin vain rukoillessaan kaikellaista rikkautta ja maallista onnea. Miringu on heidän arvelunsa mukaan kaikkien kappalten luoja ja kaiken rikkauden jakaja. Kun joku kuolee, sanovat jälkeen jääneet: "Miringu on hänen ottanut", tai "Hän on hukassa; se on Jumalan työ"; ja tämä lausutaan pelolla, joka osoittaa, että kuolema heidän mielestään on jotakin ihmeellistä ja kammottavaa.

Samoin kuin monessa muussakin maassa ovat tytöt Uniamwesissä jotenkin suuressa määrässä turhamielisiä. Ihastuksella he katselevat koristuksiansa käsiranteissa ja nilkoissa ja hypistelevät mielihyvällä punaisia, keltasia, valkosia ja viheriäisiä helminauhojansa, jotka niin heleästi loistavat heidän mustalla ihollaan. Helmiä sovittelevat tytöt hiuksiinsakin ja leikittelevät helmivyöllänsä, joka pidetään vyötäisellä. Heitä miellyttää suuresti pitää vyöllänsä metallilangoista tehtyä vyötä, vaikkei olisi hamettakaan, jota vyö pitäisi koossa. Ei mistään tyttö paremmin ihastu, kuin jos joku kehuu hänen koristeittensa häntä somistavan, ja ikävällä hän odottaa sitä aikaa, jolloin hän pääsee naimisiin ja saa silloin oman mielensä mukaan hallita omaisuuttaan, kanojansa ja pikkukarjaa, jolla hän etupäässä vaihettaa itselleen koristeita arapilaisilta kauppiailta.

Naineet vaimot kokoontuvat tavallisesti auringon laskun jälkeen suuriin seuroihin, johon kukin tuo mukanansa matalan istuimensa ja vieressään hänellä on puolikasvuinen tyttärensä, joka hypistelee äitinsä tukkaa ja letittelee sitä jos jonkinnäköisille palmikoille, sillä välin kun äiti kasvot loistavina tyytyväisyydestä loruaa niitä näitä ja tupakoi. Vanhemmat vaimot istuvat tavallisesti suuressa piirissä puhellen päivän tapahtumista, yksi juttelee lehmästänsä, joka on tauonnut lypsämästä, toinen kehuu tehneensä hyvän kaupan, kun hän möi maitoa valkoiselle miehelle, kolmas kertoo mitä hän sattui näkemään ollessaan ulkotöillä ja neljäs puhuu miehestään, joka lähti viljaa myymään pääkaupunkiin, josta hän ei ole vielä palannut, j.n.e.

Samoin kuin vaimot, keräytyvät miehetkin torille juttuja laskemaan, milloin mistäkin. Valkoisen saapuminen heidän kaupunkiinsa ei tietysti voi jäädä pakinoista pois. Heistä ei kuitenkaan kukaan ole niin röyhkeä, että hän epäilisi uutisen totuutta, että äsken tullut muukalainen tosiaan on valko-ihoinen, ja hänen puhettansa ei ruveta valheeksi väittämään niinkuin usein tapahtuu sellaisissa seuroissa, jotka pitävät itseään sivistyneinä. Joka miehellä on kädessä joku keihäs teroitettavana tai kirvesvarsi vuoleskeltavana ja piippua poltetaan ahkeraan. Tupakan sekaan sekoitetaan usein hampun lehtiä ja siemenkoteloita, jotka poltettuina vaikuttavat päihdyttävästi.

Asukkaat Uniamwesin maakunnassa ovat uutteria työmiehiä. Itse he sulattavat rautansa ja valmistavat siitä kuokkia, keihään kärkiä, sotakirveitä j.m.s. ja tavallisesti annetaan tällaisia työkaluja veroksi Ugogossa, kun he palajavat kaupparetkiltänsä. Karjanhoitoa harjoitetaan yleisesti ja varakkaammilla arapilaisilla on 40-50 lypsylehmää, mutta neekerillä harvoin enemmän kuin 30. Lehmät lypsävät harvoin enemmän kuin 3 tuoppia, usein ei sitäkään.

Neekerit rakastavat myös musiikkia, vaikka se tavallisesti on hyvin yksitoikkoista ja raakamaista. Parhaat laulajat ovat kuitenkin sukkelat sepittämään huvittavia tilapäisiä lauluja, ja jos on tapahtunut jotain merkillistä, olipa se sitte valtiollista taikka yksityistä laadultaan, niin on aina joku laulaja valmis sepittämään siitä huvittavaisen laulun, jota lauletaan joka kylässä.

* * * * *

Stanleyn ja Livingstonen yhteinen retki Tanganjikan rantoja pitkin kesti 28 päivää, jonka jälkeen he palasivat Ujijiin. Siellä Stanley kohta sen jälkeen sairastui ankaraan kuumetautiin ja Livingstone hoiti matkatoveriansa erittäin huolellisesti ja hellästi, joka seikka vielä entistä enemmän herätti Stanleyn kiitollisuutta ja kunnioitusta tätä hänen jaloa ystäväänsä kohtaan. Hän oli suuresti pahoillaan, että Livingstone oli saanut kärsiä paljon kiusaa niiden miesten puolesta, jotka Englannin konsuli oli lähettänyt häntä auttamaan hänen maatieteettisillä tutkimusmatkoillaan. Ujijissa oli monta miestä, jotka olivat Englannin hallituksen toimesta palkatut Livingstonen apulaisiksi, vaan kun he vaativat häneltä palkkaansa, eikä hänellä ollut varoja sitä maksaa, niin he aikoivat pitää heille käytettäväksi annetut kiväärit. Kun Stanley sai tietää, että he olivat Sansibarissa saaneet ennakolta palkkaa 60 dollaria (300 markkaa) ja että he olivat sitoutuneet seuraamaan Livingstonea mihin ikänä hän käskisi heitä, niin harmitti häntä suuresti, että nuo muutamat veijarit saivat niskoittelemisellaan esteettömästi tehdä tyhjäksi Livingstonen aikeet ja vielä päästä voitolle kinastuksessaan. Stanley pyysi sentähden ja sai luvan Livingstonelta ottaa kiväärit pois vaikka väkivallalla. Hän julisti siis heille ja arapilaisille, että oli heidän onnekseen, että hän oli tavannut Livingstonen hengissä, sillä jos he olisivat koskeneet hiuskarvaankaan hänen päässään, niin olisi Stanley palannut rantamaalle ja tullut pian takaisin tuoden mukanaan sellaisen miesjoukon että hän olisi heille tuottanut ankaran koston. Kun ei kiväärejä kuitenkaan annettu takaisin mielisuosiolla, lähetti Stanley Livingstonen palvelijan Susin sekä tusinan aseellisia miehiä niitä väkisin ottamaan ja muutaman minuutin kuluttua annettiin kiväärit ilman mitään vastarintaa.

Livingstone oli päättänyt seurata Stanleyta hänen paluumatkallaan rannikolle Unianjembehen, tuodakseen sieltä ne tavarat, jotka Englannin konsuli oli hänelle lähettänyt jo vuosi takaperin. Stanley puuhasi ja varusteli kaikkia tarpeita paluumatkaa varten, joka tapahtui toista tietä kuin hän oli tullut, nimittäin ensin pitkin Tanganjikan itärantaa ja sitte halki asumattomien seutujen, joten vältettiin ne veronkiskomiset, jotka olivat tulomatkalla tekemäisillään lopun Stanleyn kärsivällisyydestä. Ennenkuin paluumatkalle lähdettiin, sairastui Stanley vielä kerran kuumetautiin, neljännen kerran sen jälkeen kuin hän oli tavannut Livingstonen. Hän parani neljän päivän kuluttua, vaan oli hyvin heikko. Joulun juhla lähestyi ja Stanley selitti kokillensa tämän suuren juhlan merkitystä valkoisten ihmisten keskuudessa, sekä käski Feraijin laittaa parhaat herkut mitä voitiin saada lihavasta lampaan ja vuohen lihasta, maidosta, hedelmistä, munista, viinistä, nisujauhoista, perunoista, kaloista, sipulista ja muusta mitä siellä oli saatavana, mutta — Feraiji turmeli paistin, kärvensi pannukakun ja kaikki muutkin herkut olivat pilalla. Ettei hän silloin saanut lujasti selkäänsä, siitä hänen oli kiittäminen Stanleyn heikkoutta, sillä tämä tuskin jaksoi nostaa kättänsä, mutta niin vihaisesti hän katsoi kokkiansa, että siitä olisi kuka toinen hyvänsä tullut masennetuksi paitse Feraiji. Tämä vaan irvisti kuin hullu, turmeltuaan ruoat ihan kelvottomiksi.

Ujijista oli arapilainen päällikkö Sayd ben Majid lähtenyt 300 aseellisen miehen kanssa taistelemaan Miramboa vastaan kostaaksensa poikansa Sudin kuolemaa. Hän hehkui kiukusta ja kostonhimosta ja Stanley toivotti hänelle onnea matkalle ja että hän vapauttaisi Keski-Afrikan sellaisesta hirmuvaltiaasta kuin Mirambo oli. Sayd ben Majid antoi Stanleylle matkaansa varten lainaksi suuren venheensä, mutta kun Livingstonenkin miehet otettiin mukaan, niin oli vene liian pieni, ja kun tämä huomattiin, niin eräs toinenkin arapilainen ystävällisesti antoi lainaksi venheensä. Kolmantena joulupäivänä 1872 lähtivät Stanley ja Livingstone matkalle aamulla, ja suuri joukko arapilaisia sekä ympärillä asuvia neekereitä tuli heitä saattamaan rantaan sekä sanomaan jäähyväisiä. Stanleyn miehet oli jaettu kahteen osaan, joista toinen kulki jalkaisin maata myöten, toinen venheissä. Maajoukko seurasi pitkin rannikkoa ja joka virran suulla tulivat venheet lauttaamaan heitä virran yli. Livingstone kulki edellä ja hänen venheensä perässä oli pystytetty Englannin lippu. Stanley seurasi toisessa venheessä, josta liehui pitkän bambutangon päästä Amerikan lippu. Siinä oli soutajina muutamia Ujijilaisia, jotka olivat palkatut tuomaan venheet takaisin. Stanleyn miehet olivat erittäin iloissaan siitä, että nyt pääsivät paluumatkalle ja he osoittivat iloansa siten, että rupesivat reippaasti laulamaan ja soutivat ponnistaen voimiansa viimeiseen saakka, kunnes hiki tuli päähän ja heidän täytyi hengästyneinä levähtää. Uusi laulu innostutti heidät taas uudelleen näyttämään voimiansa soutamalla, niin että vene keulasta perään asti tutisi. Maata myöten kulkevat miehet näyttivät olevan yhtä iloisella mielellä, sillä hekin yhtyivät laulaa loilottamaan samoja lauluja kuin venheessä laulettiin. He kokivat pysyä yhdellä kohdalla venheiden kanssa ja sukkela Kalulu, Stanleyn passaripoika, pikku Bilali ja Majwara juoksentelivat kilpaa vuohten, lampaiden ja aasien kanssa ja yleinen ilo näytti elähyttävän luontoakin vehreine metsineen, vainioineen ja ruohokenttineen, ja Tanganjikan hopealta välkkyvällä vedenpinnalla vallitsi juhlallisen majesteetillinen tyyneys.

Sitä tietä, jota Stanley ja Livingstone nyt kulkivat yhdessä, ei ollut kukaan arapilainen eikä sawahili siitä ennen kulkenut, ja he olivat sen vuoksi aivan tietämättömät siitä, mihin seutuihin heidän maajoukkonsa joutuisi. Sille varustettiin ruokaa 8 päiväksi, ettei se joutuisi ahdinkoon, jos rantamaan korkeat vuoret keskeyttäisivätkin joksikin ajaksi yhteyden sen ja järveä myöten kulkevan matkueen välillä. Järven rannoilla olevissa kallioissa nähtiin veden jättämiä viivoja, jotka osoittivat, että Tanganjika tulvan aikana on noin 3 jalkaa korkeammalla kuin matalan veden aikana ja kun järvestä ei mikään virta vie vettä pois, niin päättivät Livingstone ja Stanley, että vesi siitä vähenee höyryämällä.

Kun Stanley ja Livingstone olivat kulkeneet noin 10 peninkulmaa pitkin Tanganjikan rantaa ja kolmen päivän odotuksen jälteen yhtyneet jälleen maajoukon kanssa, niin lähetettiin venheet takaisin ja matkaa jatkettiin sitte suoraan itää kohti tuntemattomien ja asumattomien erämaiden halki, seuraten ensin Loajeri-nimisen virran laaksoa. Ainoana matka-oppaana oli kompassi. Neekerit epäilivät ensin suuresti seurata Stanleytä, mutta 9 päivän kuluttua, jolla ajalla he olivat saaneet kärsiä sangen paljo nälkää ja vaivoja, tultiin korkean Magdala-vuoren näkyviin, jonka juurella he olivat majailleet tulomatkallansa Ujijiin, ja nyt kaikki epäilys heistä katosi. Asmani, joka tulomatkalla oli ollut oppaana, ihmetteli suuresti, kuinka tuo pieni kone oli osannut tien paremmin kuin hän, ja selitti juhlallisesti, ettei se voinut pettää.

Eräänä päivänä, kun matkue vielä oli Loajeri-virran laaksossa, seisahtui Livingstone äkkiä ja osoitti äänetönnä eteensä. Stanley lähestyi häntä ja näki edessään äkkijyrkän vuorenrotkon, jonka toisella reunalla kulki puhvelilehmä. Juuri kun se lähestyi, ampui Stanley sitä ja luoti sattui lapaluun taakse selkärankaan. Puhveli päästi valittavan ammumisen ja vielä kahdesti ampui Stanley sitä, jolloin se kuoli. Sen liha leikattiin ohuiksi kappaleiksi ja kuivattiin tulella evääksi. Toisen kerran, kun matkue lepäsi ja Stanley oli lähtenyt pyssy kädessä katselemaan jotakin otusta, tuli ihan aavistamatta hänen eteensä villi elefantti korvat levällään ja kärsä ojennettuna, ikäänkuin se olisi hänelle antanut varoituksen: "Seis! matkamies!" Kun hänen pyssynsä ei olisi voinut tehdä mitään vahinkoa näin suurelle otukselle, katsoi Stanley parhaaksi vetäytyä pakoon ja katsoessaan taaksensa hän näki elefantin heiluttelevan kärsäänsä, ikäänkuin se olisi jäähyväisiksi arvellut virkkaa: "Olipa parasta sulle, poikaseni, että hyvissä ajoissa pötkit käpälämäkeen, sillä minä olin juuri litistämäisilläni sinut mäsäksi!"

Stanleyn ja Livingstonen matka Unianjembehen sattui sade-ajaksi, josta oli seurauksena, että Stanley sairastui matkallakin uudestaan. Sitä paitse oli heillä puute metsäotuksista, jotka kuivalla ajalla ovat metsissä, mutta olivat nyt hajaantuneet mikä mihinkin. Seudut Tanganjikan ja Magdala-vuoren välillä olivat erinomaisen ihania, joiden vertaisia harvoin löytää Europassa. Korkeiden vuorien välillä leviää hurmaavan kauniita laaksoja, joiden halki syöksee ryöppyäviä, kohisevia jokia ja ylen ympäri kohoaa äärettömän suuria metsiä. Solakkain korkeiden puiden välissä avautuu silmien eteen mitä viehättävimpiä näköaloja, ja väkisinkin vetää Usawendin majesteetillinen ja hedelmällinen luonto ihastuneen matkamiehen huomion puoleensa, vaikka hän ei suinkaan halua kauemmin kuin on välttämätöntä hengittää sen terveydelle turmiollista ilmaa.

Lähetessään Unianjembeä lähetti Stanley edeltäkäsin Feraijin ja Chowpereh'n tuomaan kirjeitä ja lääkkeitä, jotka hän oli tilannut itselleen Sansibarista lähetettäviksi Unianjembehen. Nämä miehet tulivatkin jo pian takaisin ja heidän mukanaan oli kaksi muutakin Stanleyn palveluksessa olevaa miestä, jotka Sansibarista toivat lääkkeitä ja uutisia. Sanomalehdet kertoivat silloin Pariisissa riehuvasta kommunistien kapinasta ja siinä tapahtuneista hirmutöistä, joita lukiessaan sekä Livingstone että Stanley inholla viskasivat pois lehdet käsistään, ottaen esiin pilalehtiä, jotka leikillisellä sisällyksellään heitä virvoittivat. Neekerit katselivat ihmetellen sanomalehtien lukijoita mutisten itsekseen kabari kisungu (valkoisen miehen uutisia) arvellen, että valkoiset mahtoivat olla hyvin pahoja ja kekselijäitä.

Viisikymmentäkolme päivää sen jälkeen kun he olivat lähteneet Ujijista saapuivat Stanley ja Livingstone Unianjembehen, ilmoittaen tulonsa suurella pyssyjen paukkeella. Stanleyllä oli nyt tilaisuus vastaanottaa luoksensa Livingstonen, jota etsimään hän oli lähtenyt täältä 131 päivää takaperin, ja oli nyt kulkenut 200 peninkulmaa sen jälkeen kun hän lähti Kviharasta. Ennen palaustansa tänne sai hän tietää, että hänen uppiniskainen valkoinen seuralaisensa Shaw oli kuollut. Tämä ei ollut elänyt kauan sen jälkeen kuin Stanley jätti hänet, ja Livingstone virkkoi sen johdosta:

"Johan minä sen sanoin. Kun mulle kerroitte, että hän oli juomari, tiesin jo, ettei hän täällä kauan jäisi eloon, ja samoin on niidenkin laita, jotka antautuvat muun irstaisuuden valtaan".

7. Luku.

Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.

Stanley palasi suurella mielihyvällä Unianjembehen Livingstonen kanssa, jota hän oli oppinut suurimmassa määrässä kunnioittamaan ja rakastamaan. Livingstone tunsi itsensä yhtä onnelliseksi, sillä hänellä oli nyt asuntona rakennus, joka oli palatsi siihen hökkeliin verraten, jossa hän oli asutun Ujijissa. Paitse vaatepakkoja, helmiä, metallilankaa ja muita tavaroita, joita Stanley oli tänne tuottanut Bagamoyosta lähtiessään, yhteensä noin 150 miehen kantamusta, oli hänen varastossaan runsaasti kaikellaisia tarpeita, joista arvoisaimmat nyt jätettiin Livingstonelle käytettäväksi hänen aikomilla Niilin lähteiden tutkimusmatkoillansa. Sitäpaitsi oli tänne tuotu myöskin Englannin hallituksen toimesta Livingstonelle lähetettyjä tavaroita, jotka nyt avattiin, mutta valitettavasti oli laatikkojen sisällys jotenkin vähäarvoinen. Vieläpä huomattiin, että tavaran kuljettajatkin olivat niistä varastaneet suuren osan, varsinkin helmiä, ja kokonainen laatikko, jossa oli 12 pulloa konjakkia, oli kadonnut tietymättömiin. Karavaanin johtaja Asmani todistettiin varastaneeksi sekä hänen huostaansa uskottua että myöskin Stanleyn tavaroita ja hän sai oitis eron palveluksesta. Mutta myöskin arapilaisen Sayd ben Salimin huostaan uskotut Livingstonen tavarat olivat suuresti vähentyneet ja turmeltuneet. Hän syytti turmeltumista ahnasten valkoisten muurahaisten syyksi, mutta Stanley ja Livingstone eivät voineet kylliksi ihmeteliä muurahaisten ruokahalua, kun ne olivat ihan näkymättömiin hävittäneet kokonaisen ison laatikonkin, jossa säilytettiin kaksi hyvää kivääriä. Kummallisinta kuitenkin oli, että muurahaiset olivat tyhjentäneet useita konjakkipulloja ja pistäneet tyhjäin pullojen suuhun olkiset tulpat!

Stanleyn tavarat olivat kuitenkin paremmin säilyneet ja hän antoi Livingstonelle noin 4,000 kyynärää vaatetta, eri lajia, 16 pussia lasihelmiä, yhteensä painavat 992 naulaa; 17 leiviskää metallilankaa, purjekankaasta tehdyn teltan ja venheen, pussillisen nikkarin työkaluja, 1 sahan, 2 tynnyriä tervaa, 3 leiviskää vaskipeltiä, vaatteita, 2 takaa ladattavaa kivääriä, 1:n Henry-kiväärin, (makasiinikiväärin, jolla voi yhtä mittaa lataamatta ampua 16 kertaa) 1 revolverin, 3,700 pyssynpatruunaa y.m. Kaikista näistä tavaroista tuli yhteensä noin 40 miehen kantamusta ja monet noista tavaroista olivat Sisä-Afrikassa arvaamattoman kallisarvoiset.

Kun nyt oli sade-aika ja Stanley varustelihe paluumatkalle, niin kirjoitteli Livingstone sillä välin päiväkirjaansa, joka Stanleyn piti viedä hänen perheellensä. Loma-ajoilla kävivät Stanley ja Livingstone arapilaisia tervehtimässä Taborassa, ja nämä osoittivat samaa erinomaista vierasvaraisuutta, josta he olivat jo ennestään suuressa maineessa.

Livingstonella oli nyt, kun hänen omat varansa luettiin yhteen, varoja 60 miehen ylläpitämiseksi palveluksessaan 4 vuoden ajan. Mutta kun hänellä ei ollut miehiä, niin ei tästä rikkaudestakaan ollut mitään hyötyä, ennenkun hän saisi tarpeellisen määrän tavaran kantajia. Stanley sai toimekseen palkata heti Sansibariin palattuansa 50 vapautettua orjaa, varustaa jokaisen pyssyllä ja muilla tarpeille sekä lähettää heidät Livingstonen luo häntä seuraamaan, mihin hän vaan tahtoi kulkea. Stanley oli nyt saanut velvollisuuden täyttääkseen kuuluisaa matkatoveriansa kohtaan ja hän päättikin kiiruhtaa niinkuin hengenhädässä ja koota väkeä yhtä suurella innolla, kuin jos asia olisi ollut hänen oma tehtävänsä.

Stanleyn mukana lähetti Livingstone 20 kirjettä eri henkilöille Englannissa, kuusi kirjettä Bombayhin, kaksi New-Yorkiin ja yhden Sansibariin. New-Yorkiin menevät kirjeet olivat kumpikin herra James Gordon Bennett nuoremmalle, joka yksin, isäänsä kuulustamatta oli kustantanut Stanleyn johdolla Livingstonen avuksi lähetetyn retkikunnan. Kirjeessään herra Bennettille kertoi Livingstone kaikista niistä hankaluuksista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä tutkimusmatkoillansa ja miten hän ankarassa helteessä matkustettuaan 70 tai 80 peninkulmaa oli ikävällä saanut nähdä, että Englannin hallituksen hänelle lähettämä apu oli mennyt hukkaan, koska tavarat, jotka hänelle lähetettiin Sansibarista, oli jätetty kelvottomain, epärehellisten orjain huostaan, jotka hävittivät ne, ja hän siten oli joutunut kärsimään suurta puutetta. "Kipeä sydämeni", lisäsi Livingstone, "kärsi vielä enemmän nähdessäni sitä hirmuista julmuutta, jota täällä alinomaa harjoitetaan, ja minä luulin jo kohta kuolevani, joka askel oli minulle tuskaksi ja tullessani Ujijiin olin laiha kuin luuranko.

"Mutta kun hätä oli suurimmallaan, oli myös apua lähinnä. Minä sain kuulla, että englantilainen matkustaja lähestyi Ujijia ja minä vertasin itseäni mieheen, joka Jerusalemista matkusti Jerikoon. Laupias samarialainen oli lähellä ja eräänä päivänä syöksi yksi miehistäni sisään huoneeseni huutaen: 'Englantilainen tulee! Minä näin hänet!'

"Ensimmäinen amerikalainen lippu, joka koskaan on täällä nähty, liehui matkueen etupäässä ilmoittaen mihin kansaan sen omistaja kuului.

"Minä olen yhtä kylmäkiskoinen ja vähäpuheinen kuin meitä, Ison Britannian asukkaita ylipäänsä pidetään, mutta teidän hyväntahtoisuutenne sai koko ruumiini vapisemaan ja itsekseni huokasin: 'Herra antakoon sinulle ja sinun omaisillesi runsaimmat siunauksensa!'"

Sitte kertoo Livingstone pääpiirteissä, miten hänen maatieteelliset tutkimuksensa ovat menestyneet ja mitkä hänen luulonsa olivat hänen löytämistänsä sitä ennen europalaisille tuntemattomista virroista, joita hän piti Niilin lähteinä, ja kuinka hän halusi saada selville tutkituksi nämä seikat, vaikka hän suurella ikävällä halusikin palata kotimaahansa. Lopuksi sanoo Livingstone, että jos hänen antamansa tiedot jossakin määrin edistäisi häpeällisen orjakaupan lopettamista näissä Keski-Afrikan maissa, niin hän pitäisi sitä seikkaa tärkeämpänä kuin kaikkien Niilin lähteiden löytämistä. Koska amerikalaiset kotomaassaan olivat saaneet orjuuden lakkautetuksi, niin kehotti Livingstone amerikalaisia antamaan tehokasta apua englantilaisille saman asian toimeenpanemiseksi Afrikassakin, sillä tätä maata oli kohdannut ikäänkuin taivaan kirous, joka koki ylläpitää Sansibarin sulttaanin oikeutta kannattaa orjakauppaa, joka hänelle samoinkuin Portugalin kruunulle ja sen maan orjakauppiaille tuotti voittoa.

Livingstone oli kirjeessään nuoremmalle herra James Gordon Bennettille antanut sen verran tietoja kuin hän luuli huvittavan New-York Heraldin lukijakuntaa, ja enempää ei sopinut Stanleynkään kysellä, kuin mitä tämä mainio tutkija oli itse ilmoittanut. Hänen tutkimuksensa olivat hänen oman työnsä ja ahkeruutensa hedelmiä, ja Stanley arveli, että niiden julkaiseminen toivottavasti tuottaisi hänelle sen verran voittoa, että hän voisi pitää huolta perheensä aineellisesta toimeentulosta vastaisuudessa. Livingstone ei kuitenkaan ollut mikään rahanhimoinen mies, vaan hän piti velvollisuutenansa tutkia loppuun saakka, mitä hän oli alkanut, ja sen vuoksi häntä ei edes perheellisen onnen eikä mukavan koti-elämän houkutukset saaneet jättämään yritystään kesken. Kaikki hänen matkansa olivat edistäneet sitä myötätuntoisuutta ja ihmisrakkautta, jonka pitäisi yhdistää kristityt kansat tässä maanosassa asuvien pakanoiden kanssa ja kehottaa kristityitä auttamaan näiden sivistyttämistä, sillä yhtä varmaan kuin aurinko paistaa kristityille ja pakanoille, sivistyneille ja villi-ihmisille, yhtä varmaan on myös valistuksen ja sivistyksen päivä tuleva näillekin seuduille.

Neekerien henkinen kyky vastaanottaa sivistystä on kyllä nähty ja sitä ei käy kieltäminen. Niinpä esim. saksalainen Rohlfs, joka vuosina 1861-1874 matkusteli Marokossa ja Tripolissa, sekä Saharan ja Sudanin kautta Guinean lahden rannalle ja viimein Libyan erämaissa, kertoo Afrikan länsi-osissa olevien neekerivaltioiden tilasta, että ne ovat sangen kukoistavat ja todistavat neekerirodun henkistä kykyä. Liberian pääkaupunki Monrovia todistaa hyvän järjestyksensä kautta, kuinka korkealle neekerit voivat sivistyksessä kohota, kun kelvolliset lähetyssaarnaajat ovat saaneet heidän seassaan työskennellä ja he itse saavat järjestää oman hallituksensa. Tämän vapaavallan 600,000:sta asukkaasta on noin 25,000 kristittyä ja lähetyssaarnaajain työ edistyy yhä. Kun Rohlfs eräässä Lagos-nimisessä kaupungissa n.s. Orjarannalla muutamana sunnuntaina kävi kirkossa, oli siellä suuri seurakuuta koossa, suurin osa neekeriä, kaikki siististi puetut europalaisten tavoin ja häntä ilahutti suuresti kuulla mustain lasten kauniisti ja tunteellisesti laulavan kauniita koraaleja, joita musta opettaja säesti soittaen urkuharmonia. Samassa kaupungissa oli papiston esimiehenä erittäin etevä henkilö, piispa Crowther, joka samalla oli "evankeelisen neekeri-lähetyskunnan" tirehtööri. Tämä on syntyään neekeri, Joruba-heimoa ja oli pienenä poikana otettu vangiksi ja myytiin portugalilaisille orjaksi. Englantilainen laiva sai kiinni orjalaivan, jossa poika oli, ja hän lähetettiin Freetowniin, jossa hän sai ensimmäisen opetuksensa ja kasteen. Kun hän osoitti suurta ymmärrystä ja eteviä sielunlahjoja, niin hän lähetettiin Englantiin enempää opetusta nauttimaan ja nyt hän on piispana. Mutta ei ainoastaan pappina, vaan myös afrikalaisten kielten tutkijana on tämä mies tehnyt mainittavia töitä. Hän käänsi koko raamatun Joruban kielelle ja on sen lisäksi paitse matkakertomusta Niger- ja Benne-virtoja myöten lähetetystä retkikunnasta julaissut useita afrikalaisten heimojen kielioppia. — Toisena esimerkkinä neekerien henkisestä ky'ystä vastaanottaa europalaista sivistystä on Rohlfs myös maininnut erään rouva James'in, jonka mies (myöskin neekeri) on esimies suuressa kauppahuoneessa Lagos'issa. Rouva James oli nuorena tyttönä määrätty uhrattavaksi erään englantilaisen kunniaksi, joka kävi tervehtimässä Dahomein kuningasta. Englantilainen rukoili ja sai tytön hengen pelastetuksi ja nyt tämä on herttaisimpia henkilöitä ja hienosti sivistyneimpiä rouvia koko kotokaupungissaan. Useita kertoja hän Rohlfsin ja tämän toverien huviksi soitteli Beethovenin ja Mozartin kauneimpia sonaateja ja symfonioja. Samallaisia esimerkkiä neekerien otollisuudesta sivistykselle sanoo Rohlfs voivansa mainita vaikka satoja.

Kun asukkaat Unianjembessä saivat tietää, että Stanley kohta aikoi lähteä takaisin Sansibariin, tulivat arapilaiset hänen luokseen pyytämään, että hän veisi kirjeitä mukanansa heidän omaisilleen. Hän sai 45 kirjettä viedäkseen meren rantamaalle. Illalla 12 p:nä maaliskuuta tuli iso joukko neekerejä hänen asumuksensa edustalle tanssimaan hänen kunniakseen hyvästijättö-tanssia. Stanleyn omat miehet yhtyivät iloon ja kun hän itsekin musiikin innostamana vähän aikaa hyppeli heidän joukossaan, nousi yleinen ihastus korkeimmilleen ja hänen miehensä ihastuivat suuresti nähdessään isäntänsä edes kerran jättävän pois jokapäiväisen jäykän ulkomuotonsa.

Tanssi on tosiaan hurjaa. Soittajina on neljä miestä, jotka kukin lyövät rumpua ja toiset hyppäävät heidän ympärillään piirissä. Bombay, joka ei milloinkaan ole niin naurettava kuin tanssiessaan, on pannut päähänsä vesiämpärin; roteva mutta vikkeläjalkainen Chowpereh heiluttelee kädessään kirvestä ja päässä hänellä on vuohen nahka, Baraka on pukeunut Stanleyn karhunnahkaan ja "härkäpäinen" Mabruki loikkaa sinne tänne kömpelösti kuin elefantti; Ulimengo heiluttelee vimmatusti pyssyä ja näyttää niin tuimalta kuin hän olisi valmis tappelemaan sataa tuhatta miestä vastaan; Khamifi ja Kamma seisovat rumpalien edessä selät vastatusten ja näyttävät tahtovan potkia taivaan tähtiä; jättiläisvoiman ruumiillinen esikuva Asmani pitää niinikään kädessään pyssyä, jolla hän hosuu ilmaa ympärillään aivan kuin muinaisten skandinaavilaisten Thor tapellessaan jättiläis-peikkoja vastaan. Sotainen soitto taukoo ja toinen alkaa. Laulunjohtaja laskeutuu polvilleen ja pistää pari kolme kertaa päänsä kuoppaan maassa. Laulajat, samoin polvillaan, yhtyvät säestämään hänen lauluaan hitaasti ja surullisella äänellä laulaen uudelleen viimeiset säteet hänen tilapäisestä laulustaan.

Maaliskuulla 13 päivä oli viimeinen, jonka Stanley ja Livingstone viettivät yhdessä. Stanley oli alakuloinen, sillä yhdessä olo Livingstonen kanssa oli häntä suuresti miellyttänyt ja nyt tuntui ero sitä ikävämmältä. Hän kääri Livingstonen päiväkirjan vedenpitävään purjekankaaseen ja kirjoitti paketin päälle suurilla kirjaimilla saksaksi: "ei saa avata millään ehdolla" ja sen alle kirjoitti Livingstone nimensä. Livingstone lähetti hänen mukanansa useita erilaisia esineitä tulijaisiksi ystävilleen Europassa ja viimeiset terveisensä "Vanhalle kalliille ystävälleen Roderick Murchisonille", Englannin maantieteellisen seuran esimiehelle.

"Huomen iltana olette jo yksin, tohtori", virkkoi viimein Stanley.

"Niin, tämä talo tulee autioksi, niinkuin täällä olisi surma käynyt vieraana. Kenties on paras, että jäätte tänne, kunnes sadeaika on ohitse, joka nyt alkaa".

"Suokoon Jumala, että niin voisin tehdä, rakas tohtori; mutta joka päivä, jonka minä viivyn täällä suotta, viivyttää teidän tointanne ja samalla myös teidän kotia palajamistanne".

"Sen minä kyllä tiedän, mutta ajatelkaa terveyttänne, — teidän ruumiinne ei kärsi matkustamista. Mitäpä muutamasta viikosta! Te pääsette meren rantaan sadeajan jälkeen yhtä pian kuin jos lähdette nyt, kun kaikki tasangot ovat tulvaveden vallassa".

"Niin te luulette; mutta minä aion saapua rantamaalle neljänkymmenen tai viimeistään viidenkymmenen päivän kuluessa. Se tieto, että voin teille tehdä tärkeän palveluksen, kiihottaa minua rientämään".

Seuraavana päivänä, eli maaliskuun 14 p. oli Stanleyn miehistö päivän valjetessa liikkeellä. Tavaramytyt olivat ulkona ja kaikki valmiina paluumatkalle. Aamiaista syödessä olivat sekä Livingstone että Stanley alakuloisella mielellä eikä ruoka näyttänyt kelpaavan kummallekaan. Vaikka Stanley oli aikonut lähteä liikkeelle jo kello 5 aamulla, ei hän vielä kello 8 ollut lähtenyt. Viimein lausui hän:

"Tohtori, minä jätän kaksi miestä jälkeeni teidän luoksenne täksi ja huomiseksi päiväksi, sillä voipihan tapahtua, että olette kiireessä eronhetkellä unhottanut sanoa mulle jotakin. Minä odotan Uniamwesin rajalla Turassa yhden päivän teidän viimeistä sanaanne tahi toivomustanne. Ja nyt meidän täytyy erota — sitä ei voi auttaa. Hyvästi!"

"Minä seuraan teitä vähän matkaa, pitäähän minun nähdä, että pääsette oikein lähtemään".

"Kiitoksia! No miehet, kotiinpäin! Matka-opas, nosta lippu korkealle! Mars!"

Livingstone seurasi vielä vähän matkaa ja jutteli aikeistansa tutkia Niilin lähteet aivan tarkoin sekä muutamat muut vedet, jotka olivat vielä silloin ainoastaan osittain tunnetut ja muutamat kokonaan tuntemattomatki ja nämä virrat ja järvet saatuaan selville tahtoi hän palata kotimaahan viettämään loppu-ikänsä perheensä seurassa. Puolitoista vuotta arveli hän menevän aikomiensa tutkimusten päättämiseen ja Stanley lupasi varmuuden vuoksi pestata hänelle väkeä kahdeksi vuodeksi.

"Rakas tohtori, parhaimpainkin ystäväin täytyy erota. Nyt te olette jo seuranneet minua kylläksi pitkälle. Tehkää nyt mitä pyydän, kääntykää jo takaisin".

"Olkoon menneeksi", vastasi Livingstone, "mutta ensin minä tahdon sanoa teille yhden asian: te olette minulle tehnyt mitä harvat olisivat voineet tehdä, — ja paljo enemmän kuin monet mainiot matkustajat, jotka minä tunnen, ja minä olen siitä erittäin kiitollinen. Jumala siunatkoon teitä ja saattakoon teitä vahingotta kotiin, ystäväni!"

"Ja saattakoon Jumala teidät, rakas ystävä, takaisin meidän kaikkien luokse. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

He löivät kättä toisilleen jäähyväisiksi ja tohtorin uskollisten palvelijain Susin, Dshuman ja Hamoydan piti saada suudella Stanleyn käsiä, ennenkun hän sai lähteä. Hillitäkseen liikutustaan eron hetkellä piti Stanleyn ruveta kiiruhtamaan miehiänsä.

"Mars, eteenpäin miehet! Miksi seisatutte? Eikö matkamme ole kotiinpäin?"

Maaliskuun 20 p:nä antoi Stanley miehistönsä levätä ja pysähtyä Turassa Uniamwesin rajalla ja heti sinne tultuaan kuului kova pyssyn paukaus. Livingstonen palvelijat Susi ja Hamoyda sekä Stanleyn molemmat jälelle jääneet miehet saavuttivat hänet tuoden pari kirjettä, joista toinen oli menevä hra Tuomas Mac-Lear'ille Hyvän Toivon niemen observatoriossa, toinen Stanleylle. Siinä pyysi Livingstone häntä lähettämään Lontoosta sähkösanomalla tiedon siitä, miten Sir Roderick Murchison voi ja vakuutti palajavansa kotimaahan kohta sen jälkeen kuin hän olisi saanut Niilin lähteet tutkituiksi.

21 p:nä maaliskuuta lähti Stanley Turasta eteenpäin ja lähetti takaisin Livingstonen palvelijat. Hän jatkoi nyt paluumatkaansa suurella kiiruulla. Tultuaan Kiwyeh-nimiseen kylään, kuuli Stanley maanasukasten puhaltelevan sotatorvilla merkkiä toisilleen ja joka haaralle juoksenteli sanansaattajia kylästä kylään. Alussa luuli Stanley hyökkäyksen tapahtuvan hänen joukkoansa vastaan, mutta kun kuultiin sanat: Urugu! Barugu! (Rosvo, rosvoja) niin hänelle selvisi syy asukasten levottomuuteen. Kylän asukkaat kiiruhtivat kukin kotiinsa ja palasivat pian täydessä sotapuvussa. Strutsin ja kotkan sulkia heilui heidän otsallaan, tai oli heidän päässään sebran harja; polviin ja nilkkoihin oli sidottu pieniä kulkusia; hartioilla liehui pitkät vaipat; käsissään he heiluttelivat raskaita ja kepeitä keihäitä, sotanuijia tai joutsia, jotka aseet he pitivät valmiina heti käyttääkseen niitä. Parvi toisensa perästä syöksi Stanleyn leirin ohitse, niin että hän arveli heidän lukunsa pian nousevan tuhanteen mieheen. Tämä näky sai hänet paremmin kuin monet muut todistukset uskomaan, että suurenkin karavaanin oli mahdoton puolustautua tällaista joukkoa vastaan. Sotilaat palasivat yöllä ja he olivat huomanneet, että äsken nostettuun meteliin ei ollutkaan tällä kertaa mitään syytä, vaikka heidän naapurinsa usein tekivätkin ryöstöretkiä ja veivät isot joukot heidän karjastaan.

Peljäten saaliinhimoisia Ugogon asukkaita oli joukko wagagolaisia liittynyt Stanleyn matkueesen yhdessä kulkeakseen hänen seurassaan. Eräs tällainen sai valheellisilla puheillaan ugogolaiset ärsytetyiksi Stanleytä vastaan ja kun hän rupesi sekautumaan Stanleyn puheesen, kun hän maan asukasten kanssa keskusteli maksettavasta verosta, suuttui tämä ja tarttui miehen kurkkuun, uhaten nyrkillään litistää hänen nenänsä vielä entistä litteämmäksi, jos hän vielä uskaltaisi avata suunsa. Ugogolainen päällikkö, joka oli läsnä, purskahti raikkaaseen nauruun tuon kuokkavieraan rankaisemisesta ja veron suorituksen jälkeen päällikkö erosi Stanleystä ystävällisesti.

Maaliskuun 31 p:nä Stanley saapui Kamyenyi nimiseen kyläkuntaan, jossa päällikön lähin neuvonantaja, eräs vanha ystävällinen harmaapäinen ukko oli ulkotöissä ja tervehti retkikuntaa ystävällisesti sekä saattoi sen leiripaikalle. Hän muisti englantilaiset matkustajat Burtonin, Speken ja Grantin ja arveli, että Stanley oli nuoremman näköinen kuin kukaan heistä. Burtonin hän kertoi usein juoneen aasin maitoa ja tarjoutui hankkimaan sellaista Stanleyllekin. Kuu Stanley sitä joi mielellään, näytti hän olevan erittäin hyvillään. Poikansa Unamapokeran kanssa toimitti ukko, että Stanleyn ei tarvinnut maksaa kuin hyvin pienen veron, kun Burtonin sitävastoin oli täytynyt maksaa kuusi kertaa sen verran. Unamapokera teki vielä sen ystävän työn, että hän lähetti Stanleyn mukaan miehen tietä osoittamaan toiseen kylään maakunnan rajalla, joten Stanley taisi välttää erään toisen suuria veroja kiskovan päällikön kiristykset.

Tultuansa 1 p:nä huhtikuuta Myumi-nimiseen paikkakuntaan kulki Stanley siellä olevan kylän ohitse aukeelle paikalle asettuakseen leiriin. Asukkaat erehtyivät luullessaan hänen aikovan mennä ohitse maksamatta mitään veroa ja muutamassa tuokiossa syöksi 40-50 miestä, päällikkö etupäässä, häntä vastaan kohottaen keihäitään ja virittäen jousensa sekä kiljuen raivoisasti, niinkuin ainoastaan villit voivat tehdä.

Stanley arveli, ettei sellainen ulvonta mitään hyvää ennustanut ja sen vuoksi hän miehinensä oli valmiina puolustautumaan, vaikka hän ei suinkaan tahtonut saada toimeen tappelua, jossa hän ehkä olisi jäänyt villien uhriksi ja Livingstonen päiväkirja mennyt hukkaan ijäksi päiviksi. Hän istui sen vuoksi vain rauhallisena ja käski tienopastajan kysyä tuolta rähisevältä joukolta oliko se tullut heitä ryöstämään.

"Ei", vastasi päällikkö, "emme tahdo teitä ryöstää emmekä viivyttääkään, vaan me tahdomme ainoastaan veron".

"Mutta ettekös huomaa, että olemme pysähtyneet ja yksi minun miehistäni juuri oli avaamaisillaan tavaramyttyä lähettääkseen teille veroa? Me olemme pysähtynyt näin kauas teidän kylästänne jatkaaksemme matkaamme veron maksamisen jälkeen, sillä päivä on vasta alussa".

Päällikkö purskahti nauramaan. Hän häpesi käytöstään ja selitti erhettyneensä, koska joku hänen väestään oli sanonut kauppamatkueen kulkevan ohitse mitään maksamatta. Pian tuli hänestä ja Stanleystä hyvät ystävät.

Muutamia päiviä kuljettuansa lähetti Stanley huhtikuun 4 p:nä kolme miestä retkikunnan edellä Sansibariin, viemään kirjettä amerikalaiselle konsulille ja sähkösanomia New-York Heraldille. Samalla pyysi Stanley konsulia lähettämään miehet takaisin ja heidän mukaansa joitakuita herkkupaloja, jotka nälkääntyneille ja väsyneille ihmisille kelpaisivat. Miehiä muistutettiin, etteivät he viivyttelisi missään, ei edes minkään sateen tai vedenpaisumuksen vuoksi, sillä jos he eivät kiiruhtaisi, saavuttaisi retkikunta heidät jo ennen merenrantaa. He lähtivät matkaan innokkaasti huudahtaen Inshallah, bana!

Ugogon maakunnan läpi päästyänsä kulki matkue kaksi päivää asumattoman erämaan kautta ja tuli 7 p. huhtik. Mpwapwan kylään, jossa Stanleyn skotlantilainen seuraaja Farquhar oli jäänyt jälelle ja viimein kuollut. Kylän päällikkö kertoi vainajasta, että hän alussa oli alkanut parantua, kunnes hän viidentenä päivänä yritti astua ulos teltasta ja kaatui selällensä. Silloin hän oli kiljaissut kovasti, niinkuin häneen olisi sattunut hyvin kipeästi. Hänen vatsansa ja jalkansa olivat ankarasti pöhötyksissä ja hänen palvelijansa oli sanonut: "isäntä sanoo kuolevansa". Sitte olivat kylän asukkaat vieneet hänen ruumiinsa suuren puun juurelle ja peittivät sen lehdillä. Hänen palvelijansa otti sitte haltuunsa kaikki hänen tavaransa, hänen pyssynsä, vaatteensa ja peittonsa, ja muutti pois, sekä oli kuollut kolme kuukautta myöhemmin.

Vaikka Stanley ei löytänyt ainoatakaan luuta Farquharin ruumiista, antoi hän kuitenkin miestensä koota ison joukon kiviä ja latoa ne hänen hautauspaikalleen muistomerkiksi ensimmäisestä valkoisesta miehestä, joka täällä oli kuollut. Samoin oli tehty myös Shaw vainajan haudalle Unianjembessä.

Sade oli paisuttanut kaikki virrat ja alangot tulvillensa ja kun Stanleyn matkue kulki Mukondokwa virran yli, oli siinä suuri vaiva, sillä virta pauhasi niin ankarana koskena, että se oli viedä mukanaan kaikki. Kulkeissaan pitkin virran rantoja upposivat miehet milloin vyötäistä milloin kaulaa myöten vetelään liejuun. Kun retkikunta tuli erään virranhaaran rannalle, joka oli kapea, mutta syvä, hakattiin pitkä puu poikki siten, että se ylettyi rannasta rantaan ja sitä myöten kulkivat miehet ylitse laahaten tavarapakkojansa edessään. Eräs nuori neekeri otti joko liiallisessa innossa päästäkseen yli virran, tahi vallattomuudessa kistun, jossa Livingstonen päiväkirja oli ja lähti kahlaamalla kulkemaan virran yli pitäen kistua päänsä päällä. Stanley oli vastakkaisella rannalla ja näki kuinka neekeri vaipui syvänteesen, niin että hän kistuineen päivineen meni aivan näkymättömiin veden alle. Kun hän taas kaikeksi onneksi pääsi ylös, niin Stanley peljätessään tuon kallisarvoisen kistun hukkaantumista tahtoi pakoittaa sen kantajaa suurimpaan varovaisuuteen ja tempasi revolverinsa, uhaten ampua kistun kantajan heti kuolijaaksi jos hän kistun hukkaisi.

Kaikki muut miehet jättivät heti tehtävänsä kesken ja katsoivat tuskissaan toveriansa, jota samalla kertaa uhkasi sekä revolveri että ankaran virran kuohu. Hän näytti itse paremmin pelkäävän revolveria ja ankaralla voimain ponnistuksella sai hän kistun kuljetetuksi toiselle rannalle. Kun kistu oli vedenpitävä, niin ei sen sisällys turmeltunut ja sen kantaja Rojab sai vain ankaran varoituksen, ettei hän vastedes saisi siihen koskea. Kistu annettiin sitte luotettavan ja varman miehen Magaugan haltuun.

Suuremmat vaikeudet oli voitettavana itse päävirran yli mentäessä, sillä vesi syöksi siinä kosken nopeudella ja kun miehet yrittivät tehdä lautan, tempasi kurimus sen veden alle. Viimein saatiin tavarat siten kuljetetuksi yli virran, että pitkä köysi sidottiin parhaimman uimarin vyölle ja hän ui toiselle rannalle sekä sitoi köyden toisen pään puuhun kiinni. Köyttä myöten hinasivat miehet sitte itsensä yli virran. Kun Livingstonen päiväkirja ja kirjeet piti kuljetettaman, silloin oltiin taas pulassa. Vihdoin keksi Stanley sen keinon, että hän seipäistä teetti paarit, jotka pantiin miesten hartioille ja näin saatiin sellaiset tavarat virran yli, jotka eivät sietäneet kastumista. Virran yli päästyään eivät matkalaiset suinkaan vielä päässeet kuivalle, sillä toisella rannalla oli maa vetelää suota, joka tällä kertaa oli tulvaveden vallassa. Seitsemän tuntia patikoituansa liejuisessa suossa tuli matkaseurue Rehennekon kylään, jossa vasta pahin vetelä alkoi. Makata-suo oli menomatkalla kyllä ollut ilkeätä kuljettavaa, mutta paluumatkalla se oli kahta kauheampi. Kaksi pitkää marssia, jotka kumpikin kestivät 8 tuntia, piti heidän kulkea, ennenkun he pääsivät Makata-virran rannoille. Miehet matelivat kurasuon poikki välistä upoten kaulaansa myöten veteen. Makata-virran toisella puolella oli tulvavesi muuttanut maan järveksi, jossa kulkijat vajosivat milloin polvia, milloin kainaloita, milloin kaulaansa myöten, mutta vaikka maanasukkaat varoittivat heitä ollenkaan lähtemästä liikkeelle, koska vesi oli muka korkeammalle noussut, kuin että heidän päänsä ylettyisi sen pinnalle, niin eivät miehet kumminkaan järkähtäneet päätöksestään. He olivat jo tottuneet kahlaamiseen ja kylien aituuksien ulkopuolelle keräytyneet mätäneväiset kasviainekset olivat niin inhottavat, että vedessä kahlaaminen oli vähemmin tukalaa. Jakelemalla palkinnoita ja luvaten palkan koroituksia sai Stanley miehensä ponnistamaan voimiansa niin, että nuo vaikeudet vihdoin voitettiin.

Viimeinkin päästyään kuivalle maalle jatkoi retkikunta matkaansa kiiruhtaen ja ennätti kovalla maalla päivässä kolme kertaa niin pitkän matkan kuin sitä ennen suolla kulkiessaan. Huhtikuun viimeisinä päivinä tuli Stanley Ungerengerin virran rannoille, jossa Simbamwennin kaupunki oli mitä kukoistavimmassa tilassa hänen tulomatkallaan, mutta nyt oli kaikki hävitetty. Ankara vedenpaisumus ja myrsky oli tehnyt sanomattoman suuria tuhoja. Kaupungin perustaja Kisabengo oli kaivattanut syvän kanavan kaupungin ympäri, ja tämä oli johtanut tulvaveden kaupunkiin. Sen muuri oli kokonaan hävinnyt etupuolella ja noin 50 rakennusta oli peräti kukistunut. Asukasten kertomukset onnettomuudesta olivat hirvittävät. Jos edes neljäs osa jutuista oli totta, niin oli vähintäkin sata kaupungin asukkaista hukkunut tulvaan. Kaikkialla oli kumoon viskeltyjä puita ja pirstaleita. Kuta kauemmaksi Stanley kulki, sitä suurempi oli hävitys ja päällikön ilmoituksen mukaan oli tulva vielä temmannut mukaansa ainakin sata kylää.

Asukkaat olivat menneet levolle tavalliseen aikaan ja heräsivät sydänyön aikana kauheasta jyskeestä, niinkuin ankara ukkonen olisi jyrissyt. Äärettömän suuri muurinkorkuinen vedenpaljous vyöryi eteenpäin temmaten mukaansa juurineen suurimmatkin puut ja ihmisasuntoja kymmenittäin. Viljavainioille oli tullut monta jalkaa paksu hiekkakerros ja jäännöksiä katkotuista puista. Kaikista niistä kylistä, jotka Stanley oli täällä nähnyt matkallansa Unianjembehen, oli nyt ainoastaan kolme jäljellä. Kun hän kysyi mihin kaikki asukkaat olivat joutuneet, vastasi päällikkö Mussoudi; "Jumala on ottanut suurimman osan heistä, mutta muutamat ovat muuttaneet pois Udoen maakuntaan. Varma on, että Herra on Ukamin asukkaille antanut ankarimman rangaistuksen, minkä he koskaan ovat saaneet kärsiä, ja me voimme sanoa Koraanin lauseen mukaan: Jumalan voima on ihmeellinen, ja kuka voipi Häntä vastaan seisoa?"

Toukokuun 2 p:nä tuli Stanleyn lähettämät miehet Rosakon kylässä häntä vastaan takaisin, tuoden mukanansa amerikalaisen konsulin lähettämiä virvoituksia: muutamia pulloja sampanjaa, marjahilloa, ja pari laatikkoa kahvileipää, jotka olivat varsin tervetulleet kaikkien niiden kärsimysten jälkeen, jotka hän oli saanut kokea Makata-virran laaksossa. Hän sai myös muutamia New-York Heraldin numeroita, joissa oli hänen Unianjembestä lähettämä matkakirjeensä. Samoissa sanomalehdissä hän myös sai lukea otteita muista sanomalehdistä, jotka väittivät koko hänen matkaansa Livingstonea auttamaan perättömäksi valheeksi. Liiaksikin totta olivat hänen vaivansa olleet tällä tukalalla retkellä, jolla kahdeksan ihmistä oli menettänyt henkensä. Sivistyneessä Amerikassa oli kaikkia mukavuuksia nauttivan sanomalehden kynäilijän helppo laskea ivaa niistä vaivoista mitä Stanley oli Afrikassa saanut kärsiä ja tuo Stanleyn tuntematon pilkkaaja lausui:

"Helppo on arvata miten sille retkikunnalle käy, ja jollei Livingstone kerran taas ilmesty sivistyneitten ihmisten seuraan, niin emme koskaan saa mitään tietoja Heraldin kirjeenvaihtajasta. Hän tietysti tarttuu johonkin Makata-suohon ja jää sinne, mihin hänen koiransa Omar raukka jäi. Ei siitä sen enempää puhetta".

Stanley oli siitä pahoillaan, että sillä välin kun hän matkusti Afrikassa sellaisella asialla, jota kaikkien kristittyjen olisi pitänyt arvostella hyväntahtoisesti, sellaisia ihmisiä kuitenkin oli, jotka toivoivat hänen perikatoansa. Häntä lohdutti kuitenkin se, että hän saisi matkan päätettyänsä vuorostaan taas nauraa niille, jotka nyt tekivät hänestä pilkkaa. Hän sai myös tietää, että Sansibarissa oli joukko valkoisia miehiä, jotka varustautuivat matkalle Afrikan sisämaahan Livingstonea etsimään ja auttamaan. Nyt Livingstone jo oli löydetty ja autettu eikä tarvinnut enempää apua.

Paluumatkalla oli hän miehinensä saanut kärsiä sangen paljon vihollisten neekerien ilkeyksiä, ja kun hän neljäntoista päivän marssin jälkeen pohjatonta vetelää suota, viimein 6 p:nä toukokuuta saapui meren rantaan Bagamoyoon, ampuili hänen miehensä iloissaan ilolaukauksia minkä kerkisivät ja hurrata hoilasivat niin, että äänet menivät sorruksiin. Bagamoyon asukkaat tulivat parvittain katsomaan hänen joukkoansa ja kaikkialla huudettiin: "valkoinen mies on palannut takaisin kaupunkiin!"

Hän tapasi Bagamoyossa iloisen, reippaan englantilaisen, luutnantti Hennin, joka oli päällikkönä retkikunnassa, jonka Englannin maantieteellinen seura oli lähettänyt Livingstonen avuksi. Retkikunnan päällikkönä oli ensin ollut luutnantti Dawson, mutta kun tämä sai Stanleyn miehiltä kuulla, että Livingstone jo oli saanut apua, luopui hän retkikuntaa johtamasta ja siihen jäi jälelle ainoastaan luutnantti Henn ja Livingstonen toinen poika, herra Osvald Livingstone.

Näillä oli tavaroita suuri joukko; iso makasiini täynnä vaatepakkoja ja helmiä, kaikkiansa 190 miehen kantamusta. Stanley selitti, ettei Livingstone enää sitä apua tarvinnut ja että liialliset tavarat olisivat vain hänelle haitaksi. Hän kehotti kuitenkin nuorta herra Livingstonea matkustamaan isänsä avuksi ja tämä päättikin tehdä niin. Stanley sai kuitenkin jo Sansibarissa huomata, että englantilaiset kadehtivat hänen menestystään ja sitä kunniaa, joka siitä oli hänelle tuleva. Luutnantti Henn luopui vuorostaan sen karavaanin päällikkyydestä, jonka piti lähteä sisämaahan ja jätti retken johdon herra Oswald Livingstonelle. Tämä päätti myydä tavarat, jotka olivat varustetut hänen isällensä annettaviksi ja hankki yhdessä Stanleyn kanssa sellaisia tavaroita, joiden puutteessa hänen isänsä oli. Jonkun päivän kuluttua päätti myöskin Oswald Livingstone luopua aiotusta matkastaan sisämaahan ja Stanley pestasi silloin 57 miestä, joista 20 oli ollut hänen omassa retkikunnassaan, ja näiden piti viedä tavarat Unianjembehen, sekä sieltä seurata Livingstonea hänen palvelijoinaan. Nämä lupasivat tehdä sen ja Stanley sanoi heille jäähyväiset sekä lähetti heidät Sansibarista mannermaalle, johon amerikalaisen konsulinviraston ensimmäinen tulkki Johari lupasi johtaa heitä Kingani virralle asti.

Stanley lähti nuoren herra Livingstonen, luutnantti Hennin y.m. seurassa Sansibarista saksalaisella höyrylaivalla Seschelli-saarille päästäkseen sieltä Europaan. Matkalla hän oppi tuntemaan matkatoverinsa ja mieltyi heihin suuresti. Luutnantti Dawson oli niin suuresti harmissaan siitä että Stanley oli ennättänyt tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä, ettei hän tahtonut edes matkustaa kotomaahan samalla laivalla kuin Stanley.

Kun Stanley oli saapunut Englantiin, eivät sanomalehdet eivätkä tieteelliset seuratkaan alussa tahtoneet uskoa hänen kertomuksiaan tosiksi. Monet etevätkin sanomalehdet väittivät häntä julkisesti valhettelijaksi ja pettäjäksi, sillä englantilainen ei olisi suonut amerikalaiselle sitä kunniaa, että hän oli löytänyt ja auttanut Livingstonen pulasta. Mutta viimein täytyi panettelijainkin myöntää, että hän oli tehnyt ansiokkaan työn ja Livingstonen lähettämät kirjeet ja tiedot maantieteelliselle seuralle todistivat, mitä Stanley oli puhunut. Hän kutsuttiin sitte kunniavieraaksi pitoihin, jotka maantieteellinen seura toimitti ja virallisesti sai hän Englannin hallitukselta kiitoskirjeen, jossa hänen ansionsa tunnustettiin ja sitäpaitse annettiin hänelle kuningattaren nimessä kunnialahjaksi hohtokivillä koristettu kultainen nuuskarasia. Sen mukana seurasi kirje, jossa ulkoasiain ministeri hänelle kuningattaren nimessä lausuu kiitokset siitä innosta, älystä ja uutteruudesta, jota hän oli osoittanut auttaessaan tohtori Livingstonea ja sen kautta huojentanut Hänen Majesteettinsa ja kaikkien hänen alamaistensa huolta tuon mainion matkustajan kohtalosta.

8. Luku.

Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten sota ashanteja vastaan.

Palattuansa Livingstonea etsimästä lähti Stanley Amerikaan pitämään luentoja Afrikan matkoistansa, mutta tämä luentojen pitäminen ei kuitenkaan tuottanut hänelle suurta hyötyä. Hän kirjoitti matkakertomuksen nimellä "Kuinka minä löysin Livingstonen" ja jo seuraavana vuonna (1873) lähti hän neljännen kerran Afrikaan, tällä kertaa Atlantin meren puoleiseen osaan. Nytkin hän oli samoin kuin Abyssinian sotaretkellä New-York Heraldin kirjeenvaihtajana sotaretkellä, jonka englantilaiset tekivät ashantien kuningasta vastaan.

Ashantien maa on suuruudeltaan melkein samankokoinen kuin Ranska, mutta se on paljo harvemmin asuttu. Sen kansa on ammoisista ajoista ollut vihamielinen englantilaisia vastaan ja englantilaiset eivät myöskään ole koettaneet saada aikaan ystävyyttä ashantien kanssa. Ilmi vihollisuudet alkoivat vuonna 1873.

Pitkin n.s. Kultarannikkoa oli Guinean lahden pohjoispuolelle jo viidennellätoista vuosisadalla perustettu useita portugalilaisia siirtokuntia ja kauppapaikkoja, joiden joukossa on myös Elminan kaupunki ja linnoitus. Kauppapaikkana se on hyvin edullinen, mutta europalaisten terveydelle se on turmiollinen, samoin kuin moni muu paikka näillä seuduilla. Noin kuudennentoista vuosisadan keskipaikoilla Hollanti anasti tämän paikan haltuunsa ja hollantilaisten omana se pysyi vuoteen 1872, jolloin Englanti osti uudisasuntolan sekä siihen kuuluvan maan; silloin olivat hollantilaiset pitäneet sitä hallussaan noin 235 vuotta. Paitse rantamaalla olevia kaupunkeja ja linnoituksia on Englannin hallussa myös suojeluksessaan maata noin 20 Suomen peninkulmaa meren rannasta sisämaahan päin ja tämän suojelusmaan pohjoispuolella on vapaiden ashantien maa. Näillä on vain yksi kuningas, joka tässä kerrotun sodan aikana asui Kumassi nimisessä kaupungissa. Ashantien maa on epäterveellisimpiä mitä maailmassa löytyy. Metsät ovat hyvin laajat, ja muutamin paikoin niin tiheät, että auringon säteet eivät pääse maahan tunkeutumaan. Tiheiden metsikköjen alla on kosteita soita, joissa mätäneväiset kasviaineet levittävät hyvin myrkyllisiä höyryjä saastuttaen koko ilman kauheimmalla tavalla. Neekerit, jotka täällä asuvat, ovat jo tottuneet ilmanalaan, mutta europalaiset eivät voi sitä kauan kestää.

Ashantien kuningas voi asettaa vihollista vastaan noin 100,000 miestä ja he ovatkin sangen sotaisia luonteeltaan. Sitä vastoin ovat rantamaan asukkaat, santit, pahimpia pettureita kuin missään löytyy ja jos he joskus rupeavat europalaisten palvelukseen, niin he melkein aina tekevät välipuheen, ettei heidän tarvitse sotaan mennä. Europalaiset eivät ole saaneet rantamaan asukkaista kelvollisia sotamiehiä ja kun seudun epäterveellisyys estää siellä pitämästä suurempaa sotajoukkoa, niin on myös sodanhimoisten ashantien röyhkeys siitä saanut yllykettä niin suuressa määrässä, että he v. 1873 hyökkäsivät englantilaisten alueelle, josta syystä sota alkoi.

Ashantit olivat pari sataa vuotta takaperin käyneet kauppaa vapaasti Elminassa, ja he ovat ylipäänsä kauppaa rakastava kansa, mutta englantilaiset kielsivät heiltä pääsön sisämaasta merenrantaan, vaikka he olivat sitä useita kertoja anoneet. Heidän oli täytynyt tehdä kauppaa santien kanssa, jotka siis välikauppiaina saivat suuren voiton niistä tavaroista, jotka rantamaalta kuljetettiin sisämaahan. Kun siis englantilaiset vuonna 1872 oston kautta saivat haltuunsa Elminan, niin he rauhoittaaksensa ashanteja lähettivät heidän kuninkaallensa kohteliaan kirjeen, jossa lausuttiin toivomus, että kauppaliike kestäisi yhä edelleen.

Pari vuotta sitä ennen oli eräs ashantien sotapäällikkö Abu Bofu ottanut vangiksi muutamia saksalaisia lähetyssaarnaajia, kun nämä olivat toimittaneet jumalanpalvelustansa heidän maassaan. Englantilaisten kuvernööri tarjoutui silloin lunastamaan vangit vapaiksi 25,000 markalla, mutta tämä tarjous oli tyhmä teko, sillä ashantit luulivat vankeja erittäin tärkeiksi valtiollisiksi henkilöiksi ja vaativat enemmän kuin kuusi kertaa suuremman lunastusrahan. Sitte lähetti sanan kuvernööri Hennesey heidän kuninkaallensa kallisarvoisia lahjoja, toivoen muka sillä tavoin saavuttavansa vankien vapauden.

Jos nämä toimet jo olivat tyhmiä, niin vielä suurempaa typeryyttä osoittivat seuraavat, sillä saman rosvon Abu Bofun poika saatiin kiinni kuukauden verran myöhemmin ja laskettiin vapaasti menemään siinä hurskaassa luulossa, että Adu Bofu yhtä jalomielisesti laskisi vapaiksi myös ottamansa vangit ja heti sen jälkeen lähetettiin Abu Bofulle vielä kunnialahjaksi komea kultainen sormus. Maakunnassa oleskeleville europalaisille sitä vastoin annettiin varoitus, että jos he menisivät ulkopuolelle englantilaisten suojelusmaan rajoja, saisivat he sen tehdä omalla uhallaan ja syyttää itseään, jos he joutuivat vangeiksi. Ashantien kuningas Koffi oli juonissa ja kavaluudessa varsin taitava, ja näytti neuvoskuntansa keskustelujen kautta saaneen sen luulon, että hän kauvan tinkimällä voisi saada koko rantamaan haltuunsa noiden vankien lunastukseksi. Hän petti englantilaiset maaherrat moninkertaisesti kauniilla lupauksilla ja vakuutuksilla ja viimein hän 30-40 tuhannen miehen suuruisella sotajoukolla teki hyökkäyksen suojelusmaahan kolmelta eri suunnalta yhtaikaa. Tämä suojelusmaa ei ollut koskaan ollut muuta kuin nimeksi vain englantilaisten hallussa ja sen asukkaille ei olisi tullut sanottavaa vahinkoa ashantien hyökkäyksestä eikä heidän olisi myöskään tarvinnut ryhtyä sotimaan ashanteja vastaan, mutta pääsyy miksi sotaretki pantiin toimeen, oli englantilaisten halu saada ashantien kullasta rikas maa valtansa alle, ja kuningas Koffi oli liian rikas naapuri jättää rauhaan aarteineen, kultahiekkatynnyrinensä ja koottuine kalleuksineen. Ashantin maasta toivottiin tulevan sellaisen rikkauden lähteen, että se kelvollisella hoidolla tuottaisi parikymmentä kertaa takaisin ne summat, jotka sotakustannukset vaatisivat.

Ashantien kuningas Koffi eli Koffee Kalkali on ylhäisen päällikön Koffi Tuteen ja kuninkaallisen prinsessan Effnah Cabeen poika. Kuningas Kwawedan kuoltua nousi hän 30 vuoden vanhana v. 1867 hallitusistuimelle ja sanotaan olevan ymmärtäväinen ja älykäs mies, sekä tavoiltaan vierasvarainen ja kohtelias muukalaisia vastaan. Hän asui pääkaupungissaan Kumasissa, joka sodan alussa oli väkirikas ja hyvin rakennettu. Kuninkaan palatsi oli kivestä, kaksinkertainen ja komeasti sisustettu. Huoneet siinä olivat korkeat ja avarat. Seinillä maalauksia ja komeita sohvia oli ylen ympäri, lattialla kallisarvoisia mattoja ja pöydillä lukematon paljous kaikellaisia kalliita korukapineita. Palatsin läheisyydessä oli kuninkaan aarreaitta, täynnä kaikellaisia kalleuksia, joita edelliset hallitsijat olivat koonneet: hopearahoja, kultahiekkaa, puhtaita kultamähkäleitä ja tankoja, kauniita sormuksia, vitjoja, silkkikankaita y.m. Kuninkaan kruunujen ohessa säilytettiin aarre-aitassa myös juomamalja, joka on tehty sodassa v. 1724 kaatuneen englantilaisen kuvernöörin Charles Mc Carthy'n pääkallosta. Tätä maljaa kuuluu kuningas käyttävän ainoastaan suurissa juhlissa. Malja on reunusteltu kultaisilla koristeilla ja hohtokivillä.

Kuninkaalla on iso haaremi ja hän ottaa vaimoja niin monta kuin hän tahtoo. Kuoleman uhalla on kaikilta miehiltä kielletty katsoa hänen vaimojansa kasvoihin, ja haaremia vartioi 150 eunukkia.

Kuningas ei mene itse sotaan muutoin kuin viimeisessä hätätilassa innostamaan sotilaitaan. Hänellä on pääministeri, ylimmäinen sotapäällikkö, rahaston vartija, ja muita virkamiehiä sekä neuvoskunta.

Ashantien kansa on jaettu neljään eri luokkaan, nimittäin: kuningas, ylimykset eli maaherrat, vapaat ashantit ja orjat. Vapaiden luokkaan luetaan maanomistajat, pienten kylien päälliköt ja vapaina syntyneet. Orjat ovat joko syntyneet orjuudessa tahi otetut vangiksi taisteluissa. Ylimyksillä on laveat tilukset ja he hallitsevat tuhansia alustalaisia. Etevin heistä on Iwabinin ruhtinas, jonka piirikunta on väkirikas Selagan kaupunki Volta-virran varrella. Siellä sanotaan asukkaita olevan noin 400,000 ja sodassa hän voi lähettää kuninkaan armeijaan 20,000 miestä.

Sodassa käyttävät ashantit lippuja samoin kuin europalaisetkin, mutta niitä ei pidetä siellä samallaisessa arvossa kuin sivistyneiden kansojen kesken. Jos vihollinen heiltä ottaa lipun, niin ei siitä ole häpeätä sitte joukolle, joka sen on kadottanut. Sitä vastoin on ashantilaisen päällikön päivänsuoja samassa kunniassa kuin europalaisen sotajoukon sotalippu. Tuo päivänsuoja on samallainen kuin sateenvarjo, mutta siitä riippuu monivärisiä silkkivaatekappaleita, kultaisia ja hopeisia helyjä, ja kannettuna päällikön pään päällä se sotilasten silmissä todistaa päällikön kunniaa ja mainetta. Päivänsuojan eli varjostimen kadottaminen tuottaa häpeää ja pidetään tappion merkkinä. Päällikkö kulkee sodassa komeassa kantotuolissa, jota 8 miestä kantavat päänsä päällä.

Kun kuningas itse ottaa osaa sotaretkeen, joka tapahtuu ainoastaan silloin, kuin hänen läsnäolonsa on välttämätön sotajoukon innostamiseksi, varustautuu joka ainoa virkamies sotaan ja sotilasten luku saadaan helposti nousemaan 100,000 mieheen. Silloin kuninkaan yli tahi hänen edessään kannetaan hänen varjostintaan, joka on 15 tai parinkymmenen tuhannen markan arvoinen. Se on tehty tulipunaisesta ja mustasta sametista, reunukset koristetut lukemattomilla kultaisilla helyillä ja ylinnä on keskessä suuri kultainen nuppu. Kuninkaan puku on myös hyvin kallisarvoinen, Punanen samettitakki on hänellä yllänsä ja housut ovat samaa vaatetta. Leveä kultainen vyö on hänellä vyötäisillä, päässä on silkkinen, kauniilla koriste-ompeluksilla kirjaeltu lakki ja kaikki aseet ovat komeimmalla tavalla kaunistetut.

Ashantien aseet ovat hyvin yksinkertaista laatua: vanhat piilukkoiset kiväärit, joissa luotina käytetään rautapalaisia, kiviä y.m. Ensimmäiset kahakat englantilaisten ja ashantien välillä tässä sodassa tapahtuivat siten, että ashantit olivat asettuneet väjymään englantilaisia niin tiheiden pensastojen taakse, että täytyi ihmetellä kuinka alastomat ihmiset rohkenivat tunkeutua niin tiheisin risukkoihin, joissa he eivät voineet mitenkään välttää haavoja. He olivat niin tarkoin peitetyt, etteivät englantilaiset tienneet heistä mitään, ennenkun he itse ampumalla ilmoittivat väjymyspaikkansa. Englantilaiset ampuilivat pensastoja kohti ainoastaan arviolta ja parin tunnin kuluttua taukosivat ashantit ampumasta, sillä englantilaisten tuli oli pakottanut heidät peräytymään. Kuitenkin olivat he saaneet useita upseereja haavoitetuiksi.

Koko ashantien valtakunnan ja meren välinen maa on tasaista, niin ettei siellä voi olla puhetta vuorista eikä laaksoista. Paikoittain kohoaa maa vähän korkeammiksi harjanteiksi, jotka eivät nekään edes ansaitse kukkulan, tuskin kummunkaan nimeä. Sellaisella vähän korkeammalla kunnaalla on Abrakrampa niminen kylä, jonka englantilaiset varustivat vallihaudoilla ja multavalleilla sekä tykeillä. Ashantit luottivat omaan voimaansa, jota sitä ennen ei mikään afrikalainen vihollinen ollut masentanut ja ryhtyivät piirittämään Abrakrampaa. Mutta pian tulivat he huomaamaan, etteivät he voineet vastustaa europalaisia, jotka olivat hakkuuttaneet kylän ympäristöltä kedon aukeaksi voidakseen paremmin huomata vihollisen liikkeet. Ashantit alkoivat hyökkäyksensä hirveällä metelillä ja rummun lyönnillä, mutta varustuksien takana olevat mustat soturit eivät sitä säikähtäneet, vaan vastasivat ankarasti ampumalla ja kun heillä oli oivalliset kiväärit, niin ashantit viimein ajettiin pois, kuitenkin vasta kovan taistelun jälkeen, jota jatkettiin vielä seuraavanakin päivänä.

Niinkuin tätä ennen olemme maininneet, ei englantilaisten olisi tarvinnut ashantien hyökkäyksen vuoksi ryhtyä tähän sotaan, mutta saaliin-himo houkutteli heidät siihen. Viisaammalla menestystavalla olisi koko sota vältetty, jos englantilaiset olisivat jättäneet ashanteille tilaisuuden jotakin määrättyä tietä myöten aina vapaasti tulla rautamaalle kauppaa tekemään, niinkuin he halusivat, ja siitä olisi epäilemättä ollut hyötyä kummallekin kansalle ja samalla olisi vältetty suuret verenvuodatukset. Stanley arveli tästä sodasta, että jos englantilaisten suojeluksen alla olevat typerät santit osaisivat ajatella järjellisesti, niin he varmaankin sanoisivat: "jollemme olisi olleet englantilaisten ystäviä, niin eivät ashantit olisi polttaneet kyliämme, hävittäneet viljavainioitamme ja istutuksiamme", ja englantilaisten puolelta olisi siihen voinut vastata: "me ryhdyimme sotaan ashanteja vastaan teidän tähtenne; jollemme olisi olleet narreja, niin emme olisi hylänneet heidän ystävyyttään ja ruvenneet liittoon sellaisten kurjain pelkurien kanssa, jommoiset te liittolaisina olette".

Santien pelkurimaisuuden vuoksi ei englantilaisten päällikkö Garnet Wolseley ryhtynytkään mihinkään suurempiin yrityksiin, ennenkuin hän sai valkoista sotaväkeä kylliksi riittävän joukon ollakseen varma voitosta. Odottaessaan niiden tuloa, antoi hän insinööriupseerien valmistaa teitä sotajoukon marssia varten, sillä maa oli joka paikassa niin täynnä sakeita viidakkoja ja tiheitä aarniometsiä, että oli tuiki tukalaa ja melkein perin mahdotonta tietä raivaamatta sotajoukon kulkea sisämaahan.

Ennenkun ne europalaiset sotajoukot, joiden tuloa Garnet Wolseley odotti, olivat saapuneet pääkortteeriin Cap Coastiin, tapahtui kuitenkin useita pienempiä kahakoita ashantien ja niiden vähien sotajoukkojen kesken, jotka jo olivat Kultarannalla. Niin oli esim. eversti Ewelyn Wood tehnyt vähäisen retken sisämaahan tutkimaan vihollisen liikkeitä. Hänellä oli noin 100 houssa-sotamiestä ja muutamia satoja Kultarannan asukkaita ja hänen tultuaan Fasua-nimiseen paikkaan hyökkäsi häntä vastaan joka puolelta suuri joukko ashanteja. Hyökkäys tapahtui ihan äkkiarvaamatta, mutta hän vetäytyi oitis joukkoineen neliön muotoiseen asemaan ja tavaran kantajat asetettiin keskeen. Kolme tuntia kesti tappelua ja hän peräytyi viimein. Hänen joukostaan oli kaatunut verrattain vähän väkeä, mutta viholliselta kaatui niin paljon, että he tunsivat kärsineensä kovan tappion.

Sillaikaa kun englantilaiset odottivat kotomaasta apujoukkoja, lähti Stanley vähäisellä höyrylaivalla pitkin merenrantaa Volta-virran varrelle, jossa sotakomissari Glower varusti apujoukkoa englantilaisen pääjoukon ohessa tekemään hyökkäystä ashantien maahan. Tämä Glower oli nuorena palvellut Englannin merisotaväessä ja saavutti pian upseerin arvon, vaan hän erosi sotaväestä ja nimitettiin maaherraksi Lagos-saareen Benin-lahdessa. Siinä toimessa hän kunnosti itsensä erittäin suuresti, sillä hän järjesti tämän uudisasuntolan olot niin hyvin, että vaikka Lagos hänen sinne tullessaan oli kurja ja mitätön paikka, niin oli sinne tuotujen ja sieltä ulosvietyjen tavarain arvo yhteensä jo vuoden 1872 kuluessa noussut yli 135 miljonan markan. Hän perusti siellä laivavarvin, rantalaitureita, vesijohtoja, rakennutti taloja, yleisiä rakennuksia ja muita yleishyödyllisiä laitoksia, sekä järjesti poliisilaitoksen ja vapaaehtoisen sotaväen, johon kuuluu muhamettilaisia neekerejä Houssan ja Joruban heimokunnista Afrikan mannermaalla. Näiden avulla hän piti kurissa ympäristössä asuvat neekeriheimokunnat ja pakotti heidät pelkäämään Englannin valtaa. Hänen nimensä on näillä seuduilla yhtä hyvin tunnettu neekerien kesken kuin Livingstonen Sisä-Afrikassa. Houssat ja jorubat nimittävät häntä kuvernööri "Golibariksi" ja pitävät häntä erinomaisessa arvossa.

Tullessaan tämän etevän ja tärkeän miehen leiriin vastaanotettiin Stanley ystävällisesti ja seuraavana aamuna hän näki miten uuttera Glower oli toimissaan, sillä jo aikaisin alkoi työ ja puuha varustuksissa. Kun Stanley kysyi neekeripojalta mihin kuvernööri oli mennyt, selitti poika:

"Ah, massa gobnor? Hän poissa, hän kulke virta, mennä kaupunki, olla Joruba, olla Houssa puhelemassa, olla Akra, ei sano, ei tietä".

Pian löysi Stanley tämän kaikissa puuhissaan uutteran miehen: hän tarkasti höyrylaivan lastaamista, antoi käskyjä sepälle, neuvoi kirvesmiehelle työtä, puheli koneenkäyttäjän kanssa höyrykoneesta, määräsi neekerikapteenille, milloin hänen piti olla valmiina joukkoinensa, auttoi miehen selkään tavarakimppua, kuunteli jonkun jorubalaisen valituksia vääryydenteosta univormujen jaossa, tarkasti höyrylaivojen miehistöt, neuvoi heitä miten heidän piti kohdella puolivillejä neekeripalvelijoita, tiedusteli alavirkamiehiltä sotatarpeita, torui Akran kuningasta Turleytä, kun tämän miehet olivat liian velttoja, luetteli houssa-kersantille tämän päivän tehtävät j.n.e. Glower oli sanalla sanoen erittäin monipuolinen, toimelias ja taitava mies. Hän oli englantilaisen sotajoukon avuksi koonnut Volta-virran rannoille kaikkiansa 23 tuhatta miestä, kaikki neekerejä. Näistä oli 11 tuhatta miestä Akim ja Akwapim kansaan kuuluvaa ja sitäpaitse oli muutamia muitakin kansoja luvannut lähettää apujoukkoja yhteistä vihollista ashanti-kuningasta vastaan. Paras apu oli kuitenkin Houssan ja Joruban muhamettilaisista sotilaista.

Nämä oli Glower pestannut heidän kotiseutunsa erämaista, jotka ovat rämeitä, soita ja viidakkoja täynnä; hän kohteli heitä ystävällisesti, elätti ja vaatetti heidät, kasvatti heidät sotamiehiksi ja saavutti heidän luottamuksensa ja rakkautensa. Hän oli johtanut heitä moneen voittoon heidän villiä veljiänsä vastaan, saattanut heissä itsetuntoa ja itseluottamusta syntymään, ja samalla olivat he oppineet pitämään itseänsä Englannin alamaisina ja sotilaina. Sen vuoksi olikin "Golibar" heille kaikille rakas ja tuttu. Heidän yhteinen arvostelunsa oli, että englantilaiset upseerit kyllä ovat hyvin kelpo miehiä, mutta eivät sentään ole "Golibarin" vertaisia.

Sillä välin kuin Stanley pikkuisella höyrylaivallansa oli Cap Coastista tehnyt retken kapteeni Glowerin luo hänen leiriinsä Volta-virran suulla, olivat Englannista ja Länsi-Intiasta saapuneet ne apujoukot, joita sir Garnet Wolseley oli kauan odottanut. Valkoista sotaväkeä oli kaikkiansa noin kolme tuhatta miestä, nimittäin kuuluisa "musta mahti" eli 42:nen skotlantilainen vuoristolais-rykmentti, walesilainen fysiljeeri-rykmentti, tarkk'ampujaprikaati ja pataljoona merisotaväkeä. Upseerit olivat enimmästään nuoria miehiä ja melkein joka mies oli huolissaan siitä, miten hän voisi voittaa Afrikan ilmanalan vaikeudet. Yksi mietti yhtä, toinen toista keinoa ja kyseli toisilta vahvistusta oman keinonsa luotettavaisuudelle. Suurin osa skotlantilaisista oli päättänyt välttää kaikkia väkijuomia; ei paloviina, sherry, eikä muutkaan väkevät juomat heille kelvanneet ja muonavaraston hoitajat valittivat, ettei upseerille kelvannut mikään muu kuin limonaati. Passaripoika virkkoi Stanleylle: "En ole ikänäni nähnyt mokomaa raittiusseuraa".

Mutta vaikka useimmat nuoret upseerit kaikella varovaisuudella välttivät kaikkea väkeväin juomain nauttimista, joka tosiaan onkin kuumassa ilmanalassa monta verta vaarallisempaa kuin viileässä ja kylmässä ilmanalassa, niin teki Afrikan helteinen aurinko kumminkin lopun monen nuoren sotilaan elämästä, joka oli vihollisilta säilynyt. Englantilaiset joukot olivat muutoin niin hyvin järjestettyjä ja varustettuja sekä rohkeita ja vaivoja näkemään tottuneita, ettei koko Länsi-Afrikan väestö yhdistyneenäkään olisi voinut heitä estää tunkeutumasta Kumassiin. Paitse ilmanalan vaikuttavia tukaluuksia ja raivaamattomia teitä, jotka oikeastaan olivat vaan ahtaita polkuja tiheässä metsässä, oli englantilaisten sotajoukon pahimpana haittana se hitaus, jolla muonavarain kuljettaminen toimitettiin.

Sotajoukkoa varten oli kotimaasta sille lähetetty kaikellaisia tarpeita hyvin runsaassa määrässä, senpätähden niitä kuljettamaan tarvittiinkin niin iso joukko kantajia, että ne luvultaan olisivat itse sotajoukkoa lukuisammat. Tie, joka oli raivattu rantamaasta sisämaahan, kulki niin tiheiden viidakkojen lävitse, että oli melkein mahdoton tunkeutua niiden lävitse; se oli noin 15 jalkaa leveä, keskus korkeampi, että vesi kallistui molemmin puolin ja pitkin tietä oli tehty sähkölennätin bambuputkista tehtyjen pylväiden päälle. Tätä laitosta pitivät ashantit jonakin hirveänä noitakeinona, jonka turmiollista vaikutusta he kokivat itsestään poistaa rakentamalla itselleen samallaisen laitoksen, nimittäin siten, että seipäiden neniin viritettiin pumpulilankaa, usein monta peninkulmaa yhtämittaa, niinkuin he olivat nähneet englantilaistenkin rakentaman sähkölennätinlangan ylettyvän.

Melkein ilman mitään vastusta vihollisten puolelta tulivat englantilaiset Prah nimisen virran luo, jonka yli oli tehty silta jo ennen sotajoukon sinne tuloa. Kaiken matkaa oli tie avattu tiheän metsän lävitse, missä kasvoi summattoman korkeita ja paksuja pumpulipuita, tiikkipuita, gummipuita ja monta muuta kallisarvoista kasvia. Puiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon säteet päässeet maata valaisemaan niiden ympärillä, vaan metsässä vallitsi melkein täysi pimeys. Englantilaisten edellä vetäytyi ashantien sotajoukot vähitellen pakoon ja yksitellen lähetetyillä vakoojilla, joiden piti tutkia vihollisen asemaa, oli sen vuoksi usein hyvin vaarallinen tehtävä. Kun englantilaiset varustausivat lähtemään Prah virran toiselle puolelle, tuli heidän etuvartijoitaan vastaan vähäinen parvi ashanteja hiipien joka pensaan ja puun taitse ja innokkailla viittauksilla osoittaen tulevansa ystävinä. Heidän johtajanansa oli pieni mies, jolla riippui rinnalla iso kultainen neliskulmainen levy, joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä mies oli ashantien kuninkaan julkinen kuuluttaja pääkaupungissa ja oli kuninkaan käskystä tullut lähettiläänä englantilaisen ylipäällikön luo. Kuusi miestä seurasi häntä tarkastajina, että hän oikein toimitti tehtävänsä. Sitäpaitse oli heihin yhtynyt matkan varrella neljä sotilasta, jotka tulivat vakoojina ilmoittaaksensa päälliköllensä missä valkoiset miehet olivat.

Koko tämä parvi, yhteensä 11 miestä vietiin siis virran yli englantilaisten leiriin ja kultaisella rintamerkillä koristettu lähettiläs toi kuninkaaltansa kirjeen, jonka sisällys suuresti ihmetytti englantilaisia.

Ashantien kuningas tekeytyi kavaluudessaan tietämättömäksi nykyisistä oloista ja vaikka hänen sotajoukkonsa Fasua nimisen kylän luona oli hyökännyt englantilaisten päälle, vaan lyötiin takaisin melkoisella tappiolla, niin kirjoitti kuningas, että englantilaiset mainitussa tappelussa olivat syyttömästi hyökänneet hänen väkensä päälle, kun se palasi vierailemasta erään alaruhtinaan luota. Itse oli kuningas muka aina rakastanut valkoisia ja halunnut heidän kanssaan ystävyyden liittoa, vaan ei voinut ymmärtää noin kavalan hyökkäyksen tarkoitusta. Hän kysyi siis englantilaisten päälliköltä mitä vihollisuudella tarkoitettiin ja pyysi, että hänen lähettiläänsä lähetettäisiin takaisin.

Englantilaiset arvelivat että kuningas joko oli perinpohjainen lurjus tai narri, joka ei ymmärtänyt mikä kallis aika häneltä meni hukkaan sellaisten lapsellisten kirjeiden kirjoituksessa, kun hän vielä taisi pelastaa kuningasvaltansa hankkimalla tietoa siitä, millä ehdoilla hän vielä nyt viimeisellä hetkellä voisi saada rauhaa.

Herättääksensä ashantien lähettiläissä pelkoa antoi englantilaisten ylipäällikkö harjoituksen vuoksi ampuella gatling-kanuualla Prah-virran pintaan, joka luotituiskusta rupesi ikäänkuin kiehumaan. Ashantit mutisivat hiljaa keskenään ja katselivat toisiinsa peljästyneinä.

Lähettiläät lähetettiin takaisin ashantien kuninkaan luokse ja saivat viedä mukanaan ankaran uhkauskirjeen, jonka johdosta kuningas Koffi noin viikon kuluttua, tammikuun 15 p. 1874 lähetti vastauksen, selitellen tahtovansa tehdä rauhan valkoisten kanssa. Hän oli myös laskenut vapaaksi erään saksalaisen lähetyssaarnaajan, joka oli 5 vuotta pidetty vankina Kumasissa ja oli kärsinyt sangen paljon, niin että hän kivuloisena vaivaisena tuli pois. Tältä saivat englantilaiset tietää yhtä ja toista ashanteista. Kuningas oli alussa ollut ylen määrin ihastunut, kun hän sai kuulla sotajoukkonsa saapuneen Dunqwakiin asti, mutta kun hänen päällikkönsä suunnattomasti liioitellen olivat kertoneet valkoisten suuresta voimasta ja heidän hirmuisista kanuunistaan, niin oli kuninkaan rohkeus kokonaan masentunut ja pelko oli Kumassissa yleinen. Englantilaisten etujoukot olivat sitäpaitse jo valloittaneet Adansivuoret, jotka ovat ainoa luonnon varustama varustus Kumassin ja Prah-virran välillä ja ashantien pääkaupunkia näytti perin mahdottomalta puolustaa menestyksellä.

Adansivuoren läheisyydessä oli erään ashantien kuninkaan veronalaisen ruhtinaan pääkaupunki, johon englantilaiset majoittuivat läpi kulkiessaan. Stanley kehuu ashantien asunnoita erittäin siisteiksi ja että ne ovat koristetut monellaisilla somilla puuleikkauksilla. Huonekalutkin olivat valmistetut näppärästi, niin että valkoisten täytyi ihmetellä neekerien kätevyyttä ja taitoa puutöissä. Sen talon läheisyydessä, missä Stanley oli saanut yömajan, oli kaksi suurta puuta, joiden juurella ashantit pitivät jumalanpalvelustaan. Puiden ympäri oli tehty aitaus ja sen sisäpuolella oli maahan lyötyjen paalujen päällä alttarintapainen laitos ynnä pyhät astiat. Niihin kuului lasiputelin pohja, korvaton posliinituoppi ja kahvikuppi, jotka arvattavasti olivat ennen sotaa ostetut rantamaalla valkoisten kauppiasten puodeista. Muutamissa huoneissa oli oudonnäköisiä epäilyttäviä tavaramyttyjä ja kun englantilaiset niitä tarkastelivat, oli niiden sisässä pitkiin heiniin käärittyjä päällikkövainajien ruumiita ja pääkalloja. Kuusi sellaista oli sidottu yhteen kimppuun ja kun ne löydettiin, vietiin ne ulos metsään. Joka paikassa olivat asukkaat tulisella kiiruulla lähteneet pakoon, jättäen asumuksensa autioiksi, ja kun kaksi vanhaa vaimo-ihmistä eivät olleet ennättäneet pakoon, ennenkun englantilaiset tulivat, ihmettelivät he suuresti kun englantilainen päällikkö käski heidän korjata luunsa pois, sillä he olivat odottaneet joutuvansa orjiksi.

Kuta enemmän englantilaiset lähestyivät Kumassia, sitä levottomammaksi tuli mielentila siellä. Huhu kertoi sen lisäksi kaikellaisista enteistä. Muutamat kerskaavaiset päälliköt olivat selittäneet, että englantilaisten oli aivan mahdotonta päästä pääkaupunkiin; kuninkaan äiti oli uhannut tappaa itsensä, jollei heti tehtäisi rauhaa; kuningas itse marssii sinne tänne pääkaupungissaan ja kuulustelee ennustajiltaan, miten sota päättyisi. Kumassissa on suuri epäjumalalle pyhitetty puu hävitetty ja luottamus koko epäjumaliin ruvennut horjumaan. Ihan turhaan on epäjumalille tehty uhria, rikottu saviastioita, roiskutettu ohrajauhoja pyhien puiden päälle ja kaikkia tavallisia temppuja noudattamalla uhrattu ihmisiäkin; englantilaiset eivät siitä säikähdä, vaan lähestyvät aina lähemmäksi. Ei edes pumpulilangasta pensaihin ja puihin viritetyt sähkölennätintaijatkaan estä vihollisia; noitapappien kaikki taikakonstit ja ulvomiset ovat kuin huutavan ääni korvesta.

Kuningas ei kuitenkaan ollut toivoton menestyksestä. Hän käski koko sotajoukkonsa hajautua pieniin parviin ja vetäytyä pääkaupunkiin päin. Samalla hän laski vapaiksi viimeiset hänen vallassaan olevat valkoiset vangit, erään saksalaisen lähetyssaarnaajan vaimoineen ja lapsineen sekä erään ranskalaisen kauppiaan. Nämä toivat mukanaan kuninkaalta kirjeen, joka osoitti hänen olevan suuresti levottomana ja haluavan rauhaa. Hän ilmoitti sitoutuvansa maksamaan sotakulunkia, jos vaan englantilaiset eivät tulisi edemmäksi, sekä pyysi kenraali Wolseleytä odottamaan jonkun aikaa, että hän ennättäisi koota sen summan, jota häneltä vaadittiin sodankulunkien korvaamiseksi. Kaikki tämä oli kuitenkin pelkkää petosta ja kavaluutta ja kuningas Koffi oli saanut vapautetut vangitkin täydellisesti uskomaan, että hänen sotajoukkonsa oli hajonnut kokonaan, sekä kertomaan niin englantilaisille. Garnet Wolseley marssi kuitenkin pääjoukon kanssa yhä eteenpäin, samalla kun kolme muuta eri sotajoukkoa muilta haaroilta tunki samaa päämaalia, ashantien pääkaupunkia Kumassia kohti. Pahin pelko englantilaisilla sotilailla oli, että rauha tehtäisiin ilman taistelua, sillä luonnollisesti tuntui heistä vastoinmieliseltä, että ashantien valta, joka hävyttömimmällä tavalla oli vuosikymmenien kuluessa kohdellut englantilaisia, nyt sovinnolla pääsisi taas rauhaan, jonka sopimuksen se ehkä pian taas rikkoisi. Heidän mielestään oli ashantien maa kaikkien englantilaisten kärsimien tappioiden, tautien ja kulunkien jälkeen rangaistava niin ankarasti, että sen asukkaat monen miespolven aikaan vielä vastedeskin muistaisivat sen ja varoisivat toisen kerran, etteivät hyökkäisi valkoisten suojeluksen alla olevaa aluetta vastaan.

Englantilaisten pääjoukon marssiessa eteenpäin tekivät muutamat sen osastot pienempiä poikkeuksia syrjään, sillä vihollisparvia kuljeksi siellä täällä koettaen vahingoittaa heitä. Tälläisillä pikkuretkillä valloitettiin ja poltettiin kyliä ja silloin tällöin ryöstettiin niistä milloin mitäkin. Vihdoin oli englantilaisten vakoojien taitava ja uuttera johtaja lordi Gifford saanut tietää, että ashantien pääjoukko oli asettunut Egginassie nimisen kylän taakse ja Amoasul nimiseen kylään. Se seikka, että tämä suuri sotajoukko oli englantilaisten edessä, todisti ashanti-kuninkaan kavaluutta, ja kuinka älykkäästi hän oli viekotellut lähetyssaarnaajat uskomaan, että hänen sotajoukkonsa oli perinpohjin hajoitettu.

Englantilaisten sotajoukko, joka oli yhdistetty maa- ja merisotaväestä sekä heidän palveluksessaan olevista neekereistä, oli kaikkiansa 2,500 miestä. Erinomaisen suuri hyöty oli tykistöstä, jonka väestö oli ennen mainittuja Houssa-neekeriä. Nämä tekivät tehtävänsä kapteeni Raitin johdolla niin innokkaasti, ettei mikään joukko ollut heitä etevämpi. Skotlantilaisten raivoisa sota-into tappelussa tarttui houssa-neekereihinkin, ja tappelun jälkeen osoittivat suuret joukot surkeasti raadeltuja ashanteja, miten tärkeä tehtävä houssa-joukolla oli ollut vihollisen masentamisessa.

Ajettuansa viholliset pois Egginassiesta, jossa ashantit hirveällä tavalla saivat tuntea europalaisen joukon etevämmyyttä, syöksivät skotlantilaiset ja tykistö Amoasulin kylään ja täällä tuli vielä ankarampi kahakka. Kylän halki kulkevalla leveällä kadulla englantilaiset näkivät joukottain kylän asukkaita, jotka peljästyneinä kantoivat pois mitkä omaisuuttaan, mitkä haavoitettuja sotapäälliköitään. Eräs tykistön luutnantti huomasi sellaisen ryhmän, nimittäin neljä miestä, jotka kantoivat haavoitettua päällikköänsä, ja ammuttuansa pommin, joka räjähti rikki aivan heidän päittensä yläpuolella näki hän heidän joka ainoan kaatuvan kuolijaana maahan. Vihollinen oli taistellut hyvin itsepintaisesti ja sitkeällä urhoollisuudella, mutta sen täytyi peräytyä ankaran tappion jälkeen.

Juuri kun kiväärien ja tykkien jyske oli tauonnut ja tappelu oli arvattu päättyneeksi, alkoi kuulua kiivas ampuminen sotajoukon takaa. Ashantit olivat joutuneet tappiolle taistellessaan etu- ja molempia sivu-joukkoja vastaan ja koettivat kiertää englantilaisten joukkoa takaapäin hyökätäksensä sen päälle. Takapuolella oli kuitenkin englantilaisten reservijoukot, jotka eivät olleet ottaneet vielä osaa taisteluun ja saivat nyt kaikin voimin otella vimmattuja ashanteja vastaan. Eipä kauan kestänytkään, ennenkun nämä olivat joutuneet tappiolle myöskin takapuolella; mutta siihen ei taistelu vielä päättynyt, sillä ashantit tekivät yhä uusia hyökkäyksiä useilta eri haaroilta. Erääsen kylään oli englantilaisten sairaita ja haavoitettuja majoitettu ja kun ampuminen lähestyi tätä kylää, niin kuumetaudissa kipeänä oleva kapteeni ryhtyi komentamaan lähinnä olevaa sotaväen osastoa ja hänen onnistui vastustaa vihollisia useita tuntia, kunnes apua tuli pääjoukosta. Viholliset uudistivat hyökkäyksensä tuon tuostakin puoliyöhön asti ja vielä seuraavana aamuna kello kolmen aikaan tekivät he viimeisen ponnistuksensa vimmatulla kiivaudella, vaan heidän täytyi kuitenkin päivänkoitteessa peräytyä kestettyänsä melkein lakkaamatta 20 tuntisen tappelun.

Stanley oli kello puoli kolmen aikaan tullut Amoasuliin, jonka skotlantilaiset olivat valloittaneet kello puoli 12. Kahden puolen tietä oli maassa summaton joukko patruunankuoria, sillä kaupungin edustalla oli juuri ankarin taistelu kestänyt. Kuolleita ashanteja oli maassa joukottain ja isot reijät puissa sekä pensaiden repaleiset lehdet osoittivat teitä, mistä kuulatuisku juuri vähän sitä ennen oli kulkenut. Koska vihollisten tapa oli lyödä päät poikki kaikilta haavoitetuilta vastustajiltaan, niin he myöskin kantoivat omat haavoitetut ja kuolleet sotilaansa niin pian kuin taisivat pois taistelukentältä, etteivät ne joutuisi samallaisen kohtelun alaisiksi. Samoin huomattiin, että haavoitetut ashantit mitä pikemmin vetäytyivät pensastojen suojaan piiloutumaan, sillä he luulivat englantilaisten menettelevän haavoitettuja vastaan samalla tavoin kuin he itse.

Vaikka tietysti oli vaikea tarkoin saada selkoa vihollisten tappioista, niin oli ashantien vahinko kuitenkin arvattu olevan kuolleita 800 ja l,200 välillä ja haavoitettuja vähintäkin saman verran. Heidän koko sotajoukkonsa arvattiin kumminkin 12,000 mieheksi. Sitäpaitse oli heidän oikeanpuolisen siipensä johtaja, Mampowin veronalainen ruhtinas, haavoitettu kuolettavasti, keskiosastoa komentava Appia, sekä vasemman siiven päällikkö Amanqwatia kaatuivat kumpikin.

Englantilaisten puolella kaatui tässä tappelussa 1 upseeri ja 3 alhaisempaa sotilasta sekä haavottui 14 upseeria ja 198 alhaisempaa sotilasta. Seuraavana päivänä eli helmikuun 1 p. 1874 lähti osasto englantilaisten sotajoukosta Becqwah nimistä kylää vastaan, joka oli vähän syrjässä heidän tiestään Kumassiin, mutta kuitenkin liian lähellä, että he olisivat voineet huoleti jättää sen vihollisen valtaan selkänsä taakse. Ashantit yrittivät tekemään ankaraa vastarintaa, mutta huomasivat pian joutuvansa tappiolle ja taukosivat ampumasta vetäytyen pikaisesti pakoon. Englantilaisten liittolaiset ryöstivät minkä löysivät ja sitte koko kylässä poltettiin joka ainoa huone. Amoasulin luona saavutettu hirveä tappio oli peljästyttänyt ashantit niin suuressa määrässä, että he vain joskus uskalsivat ryhtyä vastarintaan. Sitä vastoin olivat he uhraamalla ihmisiä, milloin nuoren miehen, milloin naisen, koettaneet pelottaa valko-ihoisia. Uhratun ihmisen pää oli tavallisesti lyöty poikki, ihan irti ruumiista ja asetettu kasvot viholliseen (englantilaisiin) päin; ruumis seljälleen, jalat Kumassiin päin, ja koko tuon kamalan tempun merkitys selitettiin ja arvattiin olevan: "Te valkoiset, joiden jalat kiiruhtavat meidän pääkaupunkiimme päin, katsokaa näitä kasvoja ja ajatelkaa, mikä kohtalo siellä odottaa teitä".