Front matter (continued 2)

Maria näkyi tulleen koko perheen lemmikiksi ja kodin sieluksi. Isä ja äiti kohtelivat häntä vanhemman rakkaudella ja Kölliskö osoitti Marille nähtävää kunnioitusta. Aaro ja Mari rakastivat toisiaan todellisella rakkaudella.

Kölliskö oli nähtävästi anastanut talossa entisen asemansa. Mitään ei tapahtunut ilman hänen tahdottaan, vaikka tuo entinen käskeväisyys oli muuttunut palvelevaksi nöyryydeksi…

Sunnuntaisin kävi Kölliskö säännöllisesti kirkossa, sillä sen hän sanoi tuntuvasti virkistävän hänen salattua elämäänsä Kristuksessa.

Pyhäilloin kerääntyi hänen luokseen muutamia muitaki hänen kanssaan hengellisissä asioissa samanmielisiä henkilöitä. Niistä mainittakoon ainoastaan vanha kiertokoulunopettaja, joka lapsuudesta asti oli viettänyt puhdasta kristillistä elämää ja oli sentähden Köllisköäki paljon etevämpi hengellisen elämän kokemuksissa. Hän oli myöskin aina viljellyt ahkerasti Jumalan sanaa ja kuulunut tuohon aikoinaan niin voimakkaasen Paavo Ruotsalaisen liikkeesen.

Usein saapui näihin Kölliskön kotihartaushetkiin senlaisiaki kyläläisiä, joille oli heidän autuutensa asia kallis, mutta jotka eivät vielä olleet mielessään vakaantuneet siitä, josko tuo paikkakunnalla rohkeasti levenevä uskon liike oli Jumalasta tahi ei. Muutamain silmät tulivatki näitä Jumalan sanan tutkistelemuksia kuullessaan avatuiksi, vaan toisia ei näkynyt voivan estää mikään eksymästä.

Niinpä tuli seuraavana sunnuntai-iltana Järvelän Eskon häiden jälkeen itse Järvimaan Annaki yhtyäkseen tähän hartaushetkeen.

Sen riidan johdosta, mikä häissä oli syntynyt hänen ja muiden lahkolaistensa kesken, olivat muutamat villiläis-akat tuominneet häntä synkeimmällä tavalla sekä vaatineet häntä ripille siitä, että hän oli rikkonut Herran seurakuntaa vastaan ja puollustanut sen vastustajia.

Siihen ei Anna kuitenkaan suostunut, kuin ei tiennyt mitään sanoneensa, mikä ei totta ollut, ja siitä syystä eivät hänen ystävänsä heittäneet häntä rauhaan, vaan koettivat tuomita häntä miten osasivat, josta syystä hän oli kokonaan riitaantunut lahkolaistensa kanssa.

Omatuntonsa oli kumminki sairas, sillä todellista vakuutusta ei hänellä asiansa oikeudesta ollut, eikä hän Jumalan sanastakaan sitä etsiä osannut. Sentähden pakoitti hänen tuntonsa etsimään neuvoa näiltä hengellisesti kokeneilta ihmisiltä.

Kun siis talon perhe ja nuo harvat ystävät olivat kerääntyneet tavalliselle paikalleen, pirtin pöydän ympärille, istahti Kölliskö pöydän päähän, otti Lutherin Kirkko-Postillan ja alkoi lukea siitä päivän saarnaa. Usein keskeytti häntä yksi tahi toinen kuulia tehden jonkun kysymyksen asiasta, jota hän ei oikein käsittänyt, ja silloin etsittiin selitystä jostain toisesta Jumalan sanan kohdasta.

Erittäinki oli kiertokoulunopettaja tarkka siitä, ettei kukaan mitään valmista mielipidettä muodostaisi itselleen ja lähtisi sille etsimään puollustusta Jumalan sanasta, ettei siis kukaan asettuisi mestariksi, vaan että Jumalan sanan annettaisiin olla opettajana, jonka mukaan jokaisen tulisi muodostaa käsitteensä ja pyrkiä yhä täydellisempään Jumalan tahdon tuntemiseen.

Erittäinkin niissä paikoin, missä he olivat huomanneet villiläisillä erehdyksiä, tutkivat he tarkkaan Raamattua ja Lutherin kirjoja.

Kun siis näin oli lukeminen keskeytynyt ja keskustelut alkaneet, kysyi Järvimaan Annaki ujosti ripistä ynnä kuinka langennut ihminen voi jälleen uskoon tulla.

Kiertokoulunopettaja haki useita kohtia Lutherin kirjoista, missä puhutaan ripistä, ja selitti niiden johdolla tämän kalliin kappaleen käytännöstä ja kuinka rippi uskonveljen edessä pitää olla kokonaan omantunnon määräämä, eikä pakollinen. Sitten hän luki useista paikoin Jumalan sanaa, miten usko syntyy ja kasvaa.

"Mutta kuinka jouduit sinä tuohon villiuskoon?" kysyi Kölliskö.

"Tunsin suurta sisällistä tyhjyyttä, rauhattomuutta ja kaipausta, koko maailma tuntui minusta autiolta erämaalta", selitti Anna. "Valitin sitä muutamille Kaurismaan Aapon lahkoon kuuluville vaimoille, jotka selittivät sen haluksi päästä yhteyteen elävän Jumalan kanssa, ja kehottivat minua seuroihinsa…?"

"No, tunsitteko mitään sisällistä vaivaa siitä, että olitte rikkoneet Jumalaa vastaan", kysyi opettaja.

"En koskaan", sanoi Anna jyrkästi.

Tuon muutoin totisen kiertokoulunopettajan suu meni hiukan hymyyn ja hän sanoi sitten leikillisesti: "Se rauhattomuus ei olisi tarvinnut muuta lääkettä kuin jos emäntä olisi ottanut pulskan miehen, jota olisi voinut rakastaa", ja jatkoi sitten totisemmin, "olen nähnyt usein tapahtuvan, että ulkona avioliitosta ja onnettomissa avioliitoissa elävät henkilöt ja varsinki naiset rupeavat etsimään lohdutusta itselleen Jumalassa aviollista rakkautta kaipaavalle sielulleen, ilman synnin tuntoa, joka on erehdys sekin".

Anna punastui korvia myöten, eikä virkannut mitään.

"No, kerrohan nyt, kuinka sitten kävi!" sanoi Kölliskö.

"Vähäpä kerron, koska te noin hullusti minua käsitätte".

"No, en tahdo enään puhua siitä", sanoi opettaja vakavasti.

Hetken mietittyään alkoi Anna uudelleen ensin ujosti ja sitten yhä enemmän kiihtyen.

"Noiden ystäväin kehotuksesta siis menin seuroihin. Siellä liikutti minua Kaurismaan Aapon saarna siihen määrään, että hellyin itkemään ja itkin niin sydämellisen katkerasti, että se liikutti kaikkia saapuvilla olevia. Ensin koetti eräs noista ystävistä, jotka minua olivat seuroihin kehottaneet, lohduttaa minua, mutta se kiihotti vaan itkuani. Minä itkin melkein huutamalla.

"'Onko syntiä?' kysyi minulta eräs vaimo.

"Mutta itkulta en mitään vastata voinut.

"'On syntiä, mutta Kristuksen nimessä ne kaikki anteeksi annetaan', sanoi silloin eräs toinen nainen, joka puoli hurmiossa juosta leuhkasi luokseni ja tarttui minun kaulaani. Useita käsiä tunsin sitten laskeutuvan päähäni; minulle julistettiin synninpäästö.

"Mahdotonta on minun kertoa silloista tilaani. — Äärettömän suloiselta tuntui saada kerralla puoli maailmaa helliä, palvelevia ja alttiiksi antautuvia ystäviä; ystäviä, jotka pyysivät ikäänkuin käsissään kantaa minua. Näytti melkein kuin taivaan ovi olisi minulle auvennut. Tuo autio ja jylhä maailman erämaa, jossa ei enään minulle sykkinyt yhtään rakastavaa sydäntä, muuttui silmissäni tuhat kertaa autiommaksi. Sen sijaan tuo hellä ystäväjoukko, joka minulle kaikkialta ojensi palvelevaa kättä, tuntui kerrassaan enkelienparvelta.

"Jos vaan olisin tuon yhden äänen saanut sydämessäni vaikenemaan, niin olisin ollut onnellisin ihminen maailmassa. Mutta tuo kysymys, eikö tämä ole Jumalan pilkkaamista, palasi yhä uudelleen mieleeni. Onko Jumala voinut minulle antaa syntiä anteeksi, kun en niitä ole pyytänytkään, tuskin liioin tuntenutkaan? — Enhän koskaan ole tullut ajatelleeksi omaa syntisyyttäni. Aina vaan olen katsellut tämän maailman tyhjyyttä ja nureksinut omaa rauhattomuuttani. Tässä on varmaankin joku erehdys, jota minun täytyy kysyä kristiveljiltä ja sisaritta.

"Valitin siis heille tilaani. He kysyivät minulta, että enkö tunne itseäni syntiseksi. Myönsin sen, mutta sanoin epäileväni, ettei tämä tunto ole totinen. 'Tahdotko siis Jumalalle panna määrän, kuinka suuri synnintunto sinulla pitää olla? — Tähän en voinut, kokematon kuu olin, mitään vastata. — No, huomaathan siis, että koko epäilykesi on vaan perkeleen vehkeitä, joilla hän tahtoo sinua peloittaa. — Senlaiset ajatukset on sinun Jumalan avulla pois vieroitettava ja vahvasti uskottava, että sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Usko vaan lujasti syntisi anteeksi ja minä vielä vakuudeksi julistan sinulle Jesuksen nimessä ja veressä syntisi anteeksi'.

"Koetin siis riidellä tuntoni kanssa minkä jaksoin. Koetin myös uskoa syntini olevan anteeksi annetut, mutta en tahtonut sitä jaksaa. Useita kertoja uudistin 'kristiveljilleni ja sisarilleni' edellä kerrotun valitukseni, ja melkein samanlaisen aina uudestaan synnit anteeksi.

"Omatuntoni alkoiki jo vaieta, sillä siksi paljo olin sitä vastaan riidellyt ja minä rupesin jo luulemaan syntini olevan anteeksi annetut, mutta nyt olen saanut silmäni avauneeksi. — Jumalalle olkoon kiitos, sillä hänen tahtonsa se oli etten tuohon väärään rauhaan nukkumaan päässyt".

Köllisköä näytti syvästi liikuttavan tämä Annan kertomus…

"Mutta mistä syystä sallii Jumala tuonlaisen eksytyksen niin rohkeasti levitä?" kysyi Leena.

"Oletko ajatellut, mimmoinen hengellinen sokeus ja välinpitämättömyys vallitsi seuduillamme ennenkuin Kaurismaan Aapo tuli tänne 'elävää Jumalan sanaa saarnaamaan', kuten hän itse sanoi", arveli Kölliskö. "Ihmiset kävivät kirkossa", jatkoi hän, "nauttivat Herran ehtoollista, maksoivat papin palkan ja tekivät mielestään kaikki mitä Jumalan sana hyvältä kristityltä vaatii; mutta tämä ei estänyt ihmisparkoja juomasta, tappelemasta y.m. törkeistä synneistä. Kukaan ei heitä tuonlaisen elämän sopimattomuudesta koskaan nuhdellut paitsi tämä vanha kiertokoulunopettaja, mutta hänkin oli vaikenemaan saatava, jos ei muutoin, niin viran menettämisen uhalla…"

"Mutta saarnasihan vanha, hyvä pastorimme joka pyhä elämän parannuksesta", kiiruhti opettaja sanomaan.

"Niin kyllä teki, mutta hänkin on noita vanhoja, hyviä rauhan miehiä, joka kantaa kappansa, saarnaa saarnansa ja antaa laumansa vaeltaa mielensä mukaan…"

"Niin, mutta kyllähän pastori aina kehotti etsimään Jumalan sanasta lohdutusta", keskeytti taasen Leena.

"Niin kyllä kehottikin, mutta ihmiset ummistivat korvansa tälle kehotukselle, eikä hänellä ollut voimaa heitä herättää…"

"Sitä voimaa ei ole kenelläkään ihmisellä", sanoi kiertokoulunopettaja.

"Eipä olekaan", sanoi Kölliskö, "mutta ihmiset eivät kumminkaan ajan pitkään voineet tyytyä tuonlaiseen tyhjyyteen…"

"Itsehän olivat ummistaneet silmänsä ja korvansa totuudelle", sanoi opettaja.

"No, siihenhän juuri tahdoin minäkin tulla", sanoi Kölliskö, "he eivät huolineet totuudesta eivätkä tyytyneet tuonlaiseen tyhjyyteen, ja siksipä ovatki he nyt niin alttiit villitykselle".

"Se on kyllä Jumalan sanan mukaan totta", sanoi kiertokoulunopettaja, "että kun ihmiset kerran ummistavat silmänsä ja korvansa Jumalan varoittavalle äänelle, niin lähettää Hän heidän sekaansa väkevän eksytyksen hengen…"

Vihdoin sai Kölliskö loppuun päivän saarnan, lopuksi veisattiin muudan virsi, Kölliskö luki jonkun rukouksen, seurue hajosi…

Kun menin muutaman päivän perästä käymään Järvimaassa, oli siellä suureksi kummastuksekseni Köllisköki. Hän istui pöydän luona Annan kanssa vastakkain, Raamattu keskellä.

Kölliskö näytti vähäsen hämmästyvän minun tulostani. Me vetäysimme Ellin kanssa toiseen huoneesen, mutta minua pahasti aavistutti, ettei tuo Raamatun tutkiminen hyvään loppuisi.

* * * * *

Mutta Simo parka! Hän vaipui yhä viheliäisempään tilaan. Yhtä mittaa hän joi kuukauden, joi toisen, joi kolmannenki. Hänen ruumiinsa heikontui ja hermostonsa turmeltui siinä määrässä, että hän näki ja kuuli olemattomia. Kylmä hiki nousi hänen ruumiisensa, hän säikkyi kaikkea ja ruumiinsa vapisi kuin kahila.

Koko talon palvelusväki kauhistui isäntäänsä, eikä kukaan rengistä ruvennut häntä hoitamaan. Joka silmänräpäys pelättiin hänen itsensä menettävän. Kotoa tuli renki neuvoa kysymään. Mutta miehiä ei ollut kotona kuin isä.

"Me olemme jo viikon päivät pitäneet neuvoa hänen pelastamisekseen", sanoi isä, "ja olemme päättäneet noutaa hänet tänä iltana kotia. Nyt ei täällä ole ketään kotona, palkatkaa luotettava mies häntä vartioimaan; Tapani tulee häntä illalla noutamaan kotia…"

Kölliskö valjasti illalla hevoisen ja ajoi Leppiniemeen. Hän säpsähti nähdessään Kaurismaan Aapon siellä. Renki oli päivällä kotoa palatessaan tavannut Aapon, ja kertonut hänelle Simon viheliäisestä tilasta sekä maininnut isännän käskeneen hänelle hankkia luotettavan vartian. Sen kuultuaan sanoi Aappo:

"Olen aina rakastanut sen talon väkeä ja erittäin Simoa, he eivät pahaksi panne, jos tulen Simoa vartioimaan, vaikka tiedän, että Tapani minua vainoaa kun en voi hemmotella hänen ulkokullaisuuttaan. Olen itse kerran ollut viheliäinen viinan uhri eikä sentähden ole minulle rakkaampaa tehtävää, kuin pelastaa Jumalalle yhdenkään sielun viinapirun kauheista kahleista."

Näin sanoen seurasi hän renkiä Leppiniemeen. Simon tila oli mitä viheliäisin. Hän käyttäytyi kuten ainaki mielipuoli. Sormellansa napsautteli hän milloin nuttunsa hijaan, milloin polveensa, milloin sängynlaitaan, milloin seinään, milloin oveen, milloin avaimeen ja milloin mihinkin, karkoittaen näin luotaan noita pieniä näkymättömiä olentoja, joita hänen silmissään oli niin paljon. Hän puhutteli muille näkymättömiä olentoja ja mainitsi silloin usein kuolleitten tuttavainsa nimiä. Sillä välin hypähti hän säikähdyksestä kohoksi. Toisinaan osotti sairas erikoista arkamielisyyttä ja levottomuutta, joka saattoi kasvaa tärisyttäväksi peloksi. Silloin koetti hän paeta huoneesta, mutta kun hän siitä estettiin, haki hän piilopaikkoja.

Sellaisessa pelvon tilassa oli Simo Kaurismaan Aapon tullessa Leppiniemeen, mutta Aapon nähtyään tyyntyi hän kohta ja osotti mieltymystä ja luottamusta Aappoon.

Hän tarttui Aapon käteen ja otti toiseen käteensä hiilihangon. Aappo kammahti ja rupesi vääntämään hänen kädestään hiilihankoa. Simo kuiskasi jotain hänen korvaansa, josta Aappo huomasi etteivät Simon aikomukset olleet vaarallisia. Hän antoi siis Simon puuhata mielensä mukaan. Simo talutti hänet oven luo, pani sen auki, vei hänet peränurkkaan ja alkoi järjestään hiilihangolla hosua ovea kohden, sanoen: "ajetaan pois nuo pikku olennot". Hän siilaili seinien varauksia, huonekalujen sivuja, sorkki hiilihangolla niiden alle ja puhdisti noin huonetta perästä ovea kohden. Välistä hän palasi uudelleen perään päin huonetta, arvellen: "On niitä tuonneki jäänyt", ja alkoi sieltä häädellä niitä uudelleen ovea kohden… Aappo ei laisinkaan estänyt Simon toimia, eikä Simo hetkeksikään heittänyt hänen kädestään irti.

Niin kului päivä illalle. Kun Simo oli kylläytynyt huoneen puhdistukseen, meni hän maata ja teki siinä kaikenlaisia liikkeitä päästäkseen noista näkymättömistä olennoista. Aapon kädestä piti hän aina kiinni.

Kun Kölliskö astui sisään, oli Simo hyvin tyyntyneenä vuoteellaan, vaan nähtyään Kölliskön, hyppäsi hän ikäänkuin ammuttu seisoalleen, tarttui hiilihankoon, tarjosi sillä Köllisköä päähän ja karjasi: "Mikä sovinto on Kristuksella Beliaalin kanssa?" — Aappo tarttui Simon käteen ja se vaipui alas. Ääretön pelko ja vapistus valloitti taasen sairaan. Hän pakeni peiton alle ja kätki kasvonsa tyynyihin, piti lujasti Aapon kädestä kiinni ja rukoili:

"Oi, rakas Aappo, aja pois hänet täältä! Hänen kasvonsa loistavat kuin aurinko ja hänen suussaan on häikäisevä kirkkaus. Mitä on Kristuksella täällä tekemistä?"

"Sehän on veljesi! Etkö tunne Tapania?" kysyi Aappo.

"Simo, etkö tunne minua, enhän minä sinulle pahaa tee, olen vaan tullut noutamaan sinua kotia", sanoi Kölliskö.

Simo vapisi hirveästi ja sanoi: "Mitä eroa on Tapanin ja Kristuksen, minun ja Beliaalin välillä; kotona on taivas, täällä helvetti, oi pakene täältä, oi pakene pian!" — Hän vapisi, että koko sänky tytisi.

Kölliskö seisoi neuvotonna.

"Sinä luotit minuun vaikeimmissaki asioissa silloin, kun minäki vielä istuin Baabelin porttoin seurassa ja join päihdyttäviä juomia, etkö siis voi nyt uskoa minulle tämän veljesi vartioimista, joka on juonut sisäänsä osallisuuden Baabelin porttoin synneistä tässä perkeleitten kalkissa?" kysyi Kaurismaan Aappo Köllisköltä, "hän viihtyy hyvin minuun".

"Sinä vihaat todella viinaa?"

"Minä kiroon sitä".

"Ja et salli kenenkään tuoda tänne viinaa?"

"Se kirottu neste ei pääse tänne muutoin, kuin minun kuolleen ruumiini yli".

"Oi, pakene täältä, oi pakene!" rukoili Simo.

"No, minä luotan sinuun, että hoidat sairaan parhaan ymmärryksesi mukaan", sanoi Kölliskö Aapolle.

"Minä sen teen, enkä ikinä saastuta itseäni kuninkaan, se on uskottomain ihmisten viinillä", sanoi Aappo.

"Katso myös talon hoidon perään", sanoi Kölliskö ovessa mennessään.

"Minä sen teen", sanoi Aappo.

Kölliskön lähdettyä tyyntyi Simo jälleen. Päivä kului toisensa perästä eikä Simo osottanut juuri mitään parantumisen merkkiä. Yksi määräsi häntä kupattavaksi, toinen hierottavaksi, kolmas suonta avattavaksi j.n.e. Mutta Aappo ei sallinut Simolle mitään tehdä, sillä, hän sanoi: "Minä en ole tohtorin kirjaa lukenut, en siis ymmärrä tätä tautia, enkä salli kenenkään häneen kajota."

Niin jäi Simon paraneminen omaan varaansa. Aappo ei estänyt Simoa mistään. Katsoi vaan, että hän ei saanut mitään vahinkoa tehdä itselleen eikä muille. Niin sai Simo vapaasti liikkua ulos ja sisälle ja tehdä mitä milloinki päähän pisti. Näin rakastui Simo Aappoon niin, ettei Aappo saanut hetkeäkään olla Simon näkyviltä poissa. Se vapaus, jota Simo näin sai nauttia, teki nähtävästi häneen hyvän vaikutuksen, koska hän kumminki vähittäin alkoi tointua. Selviä hetkiäki oli hänellä jo usein ja niillä hän osotti suurta viinan inhoa. Ei siis ollut mitään pelkoa hänen nyt tahtovan viinaa taloon tuottaa, joten Aappo sai semmoisina hetkinä ryhtyä talon työhön asiain järjestelemiseen.

Tämä hänelle onnistuiki hyvin. Aappo oli aina ollut tunnettu hyväksi työmieheksi, ja hän oli myös harjaantunut työn johtoon…

Kun Simo oli jälleen kokonaan parantunut, huomasi hän kaikki asiat olevan tyydyttävässä kunnossa. Tämän kaiken hän luki, eikä syyttä, Aapon ansioksi. Rakkaus ja kiitollisuus näin sai tilaa Simon sydämessä Aappoa kohtaan.

Mutta Simon sisällinen tila oli sangen surkea. Kauheat omantunnon vaivat, oman voimattomuuden tunto ja inho tuota kirottua viinaa vastaan, joka hänet oli alentanut alhaisintaki luontokappaletta alemmaksi, särki hänen sydäntään ja pusersi hänen silmistään katkeria kyyneliä. Tieto siitä, että hän oli kaikkien muiden ihmisten inhon ja kammon esineenä, lisäsi hänen tuskiaan. Ainoastaan jaloimmat ihmiset voivat hänelle osottaa jonkimmoista sääliä, mutta mitään ihmisarvoa ei hän voinut nauttia kenenkään muiden ihmisten, enempi kuin omissakaan silmissään. Sen hän voi mielestään selvään lukea kaikkein ihmisten omituisista salaperäisistä katseista. Siitä syystä hän ei liikkunutkaan kotiportista ulos, vaan pysyi kotisalla, toimitellen kaikenlaisia pieniä kotiaskareita ja sydämessään itkien viheliäistä tilaansa. Paljon mitään ei hän kenellekään puhunut, hyräili vaan itsekseen ja kun oikein raskaaksi kävi mieli, meni hän erikseen muista ja vuodatti katkeria kyyneliä.

Kaurismaan Aappo, joka nyt kulki säännöllisesti työväen mukana, huomasi kyllä Simon surkean tunnon hädän, mutta hän ei pitänyt sen parantumista niin kiireellisenä, koska oli vakuutettu siitä, että kuta auttamattomammaksi Simo tilansa näkee, sitä helpompi hänen on saada hänet valtaansa.

Kölliskö koetti pari kertaa saada Simoa käsiinsä, mutta tämä osasi kummaltaki kerralla välttää Kölliskön puheille joutumasta. Köllisköä ei hän vihannut, päinvastoin kunnioitti hänen nuhteetonta käytöstään siihen määrään, että häpesi näyttäytyä hänelle tuonlaisena viheliäisyyden alimmille asteille vajonneena raukkana. Hän ei voinut uskoa, että Kölliskö, jonka elämä aina oli ollut niin nuhteeton, voisi muuta kuin ainoastaan tuomita siihen määrään asti alennettua ihmistä kuin hän.

"Toista olisi toki Kaurismaan Aapon laita. Hän on itse kerran ollut melkein samanlainen kurja viinan uhri kuin minäki. Hän se kyllä voisi minuaki neuvoa, lohduttaa ja auttaa, jos vaan kehtaisin häneltä sitä pyytää. Mutta merkillistä vaan on hänen laitansa. Ennen, kun en hänen apuaan tarvinnut, oli hän aina valmis minua tuomitsemaan ja tarjoamaan autuutta, mutta nyt, kun hänen apuaan tarvitsisin, nyt kun itseki tuomitsen itseäni, nyt ei hän ole viheliäisyyttäni huomaavinaankaan". Näin arvellen meni Simo jälleen kamariinsa ja itki.

Ovi aukeni ja Simo säpsähti. Hän koetti pyyhkiä vetisiä silmiään, mutta ei ehtinyt ennen kuin Aappo oli jo sisällä.

"Turhaa on sinun salata minulta sisällistä hätääsi. Minä sen kyllä tiedän, vaikka en sitä ole ollut huomaavinani, olen vaan antanut Pyhän Hengen jatkaa alkavaa työtänsä, sillä Hän se on, joka sinussa työtä tekee".

"Minä olen viheliäisin ihminen maailmassa".

"Tee siis pikainen parannus, jos et tahdo tulla mauttomana suolana tallatuksi ihmisten jaloilla", sanoi Aappo.

"Kuinka voisin tulla paremmaksi?" kysyi Simo.

"Uskon kautta, usko ainoastaan syntisi anteeksi, niin tulet elävään seurakuntaan jäseneksi".

"Kuinka voin uskoa?" kysyi Simo.

"Elävä usko sytytetään sydämeen Herran Jesuksen veren omistamisessa evankeliumin saarnan kautta, kun tämä Pyhän Hengen voima seurakunnassa korvaan ja sydämeen kuuluu: syntisi ovat anteeksi annetut, Tässä tulevat Jumalan lapset portista kaupunkiin sisälle ja saavat tuntea armoa Karitsan ja Siionin suloisuudesta", sanoi Aappo.

Simo heittäysi Aapon kaulaan ja sanoi: "Oi, rakas veli, johda minutkin tästä portista sisään; anna minulle minun syntini anteeksi, minun ei tarvitse sinulle mitään tunnustaa; sinä tiedät mikä viheliäinen synnin orja olen". — Suuret ja viljavat vedet vierivät hänen poskiansa alas ja hän katsoi Aappoa niin rukoilevasti.

"Jesuksen nimessä ja veressä annan minä sinulle sinun syntisi anteeksi", sanoi Aappo.

"Voinko olla nyt turvattu?" kysyi Simo tyyntyen.

"Usko vaan vahvasti syntisi anteeksi ja sinä voit olla turvattu, mutta sinun täytyy tulla Herran seurakuntaan ja tunnustaa siellä syntisi, sillä siellä Pyhän Hengen voimalla kaadetaan ja ammennetaan sydämeesi taivaan tulta Jesuksen veren voimalla ja kaikkein syntein anteeksi antamisella, että lamppusi aina kirkkaammin palamaan syttyisi", sanoi Aappo.

Nämä sanat rauhoittivat Simoa suuresti ja hän meniki seuraavana pyhänä "kristittyin seuroihin", tunnusti syntinsä ja anoi "kristityiltä" synnin päästöä. Se palava rakkaus, jolla nuo villiläisiksi nimitetyt henkilöt ottivat hänet seurakuntaansa julistamalla hänelle synnin päästön, virvoitti hänen kovin lannistunutta mieltään niin, ettei hän voinut olla ilosta itkemättä. Hän, joka oli ollut kaikkein huonoin, kaikkein alhaisin, alhaisinta luontokappalettaki viheliäisempi, kaikkien ylön katsoma, kaikkien inho ja kammo, ja omissa silmissäänki aivan auttamattomasti langennut; hän tapasi nyt satoja, jotka kerran olivat olleet samanlaisia ja kumminki saaneet rauhan sieluunsa ja tulleet totuuden tunnustajiksi.

Nämä samat onnettomat olivat nyt kunnon ihmisiä ja vielä parempiaki, sillä olivathan he oikein ymmärtäneet mikä rakkaus on, sen huomasi hän selvään siitä hellyydestä ja palvelevaisuudesta, jota nämä hänelle osottivat. Nyt ymmärsi hänki, että Kristus on lain loppu jokaiselle uskovaiselle autuudeksi. Hän ymmärsi tästä selvään, ettei Mooseksen laki enään kuulu hänelle, vaan Kristuksen laki, joka on rakkaus.

Tämä Kristuksen laki vaatii uskomaan Kristuksen täydelliseen armoon, antamaan katuvaisille syntiä anteeksi ja rakastamaan toinen toistaan, joka on nimenomaan uusi käsky Kristuksen laissa ja varmin tuntomerkki elävästä uskosta. Mutta hänelle selveni myöskin, että tämä Kristuksen laki vaatii fariseuksille sanomaan: te olette isästä perkeleestä, viekkaasta kuningas Herodeksesta, se vaatii sanomaan ketuksi, lihallista Pietaria saatanaksi, kamalaa Juudasta perkeleeksi j.n.e. [Katso esim. Kristillinen Kuukauslehti N:o 4, 1883.]

Tätä Kristuksen lakia noudattaen vaati Simon tunto häntä suolaamaan niitä, jotka vielä ulkona ovat. Ennen kaikkea tunsi hän sisällisen vaatimuksen ilmaista omaisilleen Jumalan tahdon ja niin puhdistaa kätensä heidän kadotuksestaan. Seuraavana päivänä tuliki hän jo kotia ja sanoi iloitsevansa, että hän nyt on löytänyt sen rauhan, jota hän niin kauan on etsinyt.

"Minä tiedän", sanoi hän, "että perkeleellisesti kunniallinen maailma meitä villiuskoisina syvästi ylönkatsoo ja inhoo. Pankoot he vaan meitä viisi tuhatta kertaa päivässä pannaan ja kanteesen, niin kuitenki Kristuksen nimi, kuolema ja veri meidät kymmentuhatta kertaa samana päivänä siitä päästää ja avaa meille ovet taivaasen. — Ah, jospa teki yhtyisitte Herran laumaan ja yksinkertaisesti uskoisitte syntinne anteeksi, sillä ei ole muuta kuin yksi lammashuone ja yksi verinen ovi, josta kaikkien on sisälle mentävä. Tulkaa siis ja ottakaa synnin päästö seurakunnalta ja yhtykää Herran laumaan".

"Jumala on minun antanut tuntea armonsa suloisuutta", sanoi Kölliskö, "mutta myöskin Henkensä kuritusta ja soisin, että sinäki saisit tuntea näitä molempia; mutta minun täytyy sinua varoittaa lihasi turmeluksesta, sillä se sairaus, joka ruumiisi on perin turmellut, ei ole niin vähällä parattu ja ennen kuin arvaatkaan, olet jälleen himojesi vallassa. Viinan himo, joka on osittain ruumiin sairautta, pettää pian alkaman kristityn, jos uskon alku todellistaki on, mitä minä sinun suhteesi epäilen. Päästäksesi tuosta kirotusta himosta on sinun joko muutamaksi vuodeksi kotia muutettava tahi rohki valittava kunniallinen vaimo, jonka kanssa voitte yksissä neuvoin sotia sairautta vastaan".

"Sinä olet raateleva ahma", sanoi Simo, "Kristuksen laki vaatii minua siksi sinua nimittämään, sillä ahma raatelee ja tappaa lampaita huvikseen, mutta Raamattu sanoo, että sen käpälistä vaatii Jumala lammasten veren. Tee parannus sinun farisealaisuudestasi, eläkä paaduta sydäntäsi, minä puhdistan tomun tähän jaloistani, mutta huokeampi on Sodomalle ja Gomorralle tuomiopäivänä, kuin teille, jos ette ota vastaan tätä evankeliumia"… Hän läksi kotoa.

* * * * *

Mutta Järvimaassa oli käynyt elämä sillä välin yhä viehkeämmäksi ja rattosammaksi.

Anna oli muuttunut niin iloiseksi ja leikilliseksi, että koko hänen ympäristöllään oli ikäänkuin lakkaamatonta päiväpaistetta. Tuosta pimeästä ja kolkosta maailman erämaasta ei näyttänyt enään jälkeäkään jälellä olevan; ja tietäähän tuon! —

Tuo entinen umpimielisyys oli Ellistäki kokonaan hävinnyt. Iloisen ja onnellisen näköisenä hääri hän navetassa, kyökissä, pirtissä ja kaikkialla missä tiesi apua tarvittavan. Veitikkamainen nauru ja leikillinen laulu se helähteli usein sieltä missä Elli oli; ja tietäähän tuon! —

Kölliskö näytti muuttuneen muudanta vuosikymmentä nuoremmaksi. Useammin kuin ennen pisti hän pyhävaatteet päälleen, järjesteli hiuksensa paljoa huolellisemmin kuin milloinkaan ennen ja meni — Järvimaahan. Kenenkään mielestä ei tässä mitään merkillistä ollut, sillä viime käräjissähän oli Kölliskö Annan pyynnöstä määrätty Järvimaan pesuuden holhojaksi ja täytyihän sen Kölliskö paran aina silloin tällöin pistäytyä katsomassa mitenkä ne talon asiat kunnossa pysyvät. Ja olihan siellä aina yhdestä ja toisesta talon asiasta keskustelemista ettei Kölliskö sieltä aina niin pian kotiakaan palaamaan päässyt; ja sielun asioissakihan se Anna tarvitsi usein Kölliskön neuvoa. Silloin etsittiin Raamattu ja sen ääressähän se sitten luiskahti aika joutusasti…

Mutta minä … niin minä itse … minä olin semmoisessa tilassa, kuin nuoret miehet silloin tavallisesti ovat — tietäähän tuon.

Muutamia päiviä myöhemmin, kuin Simo oli tehnyt lähetysretkensä kotiin, ilmaisi Elli äidillensä, että me aiomme … niin … että me ahkerasti aiomme avioliittoon.

Mutta vallan pyöreiksi kävivät hänen silmänsä ja suuki jäi häneltä auki eikä hän hämmästyksissään muistanut edes sitä sulkea, kuin näet Anna ilmoitti, että hänki puuhaa miehelään ja että Kölliskö on hänen aiottu sulhasensa.

Elli ei ollenkaan ensinnä ymmärtänyt noin omituisia sukulaisuussuhteita. Hän uhkasi antaa minulle vasikannahan, mennä Amerikaan tahi juosta järveen. Kun Anna kuuli, ettei hänen tyttärensä hänelle sulhasta sallinut, lupasi hän luopua Köllisköstä, elää aina naimatta ja asua elatusmuorina porstuakamarissa.

Mutta Elli ei siihenkään suostunut, itki vaan, itki tunnin, itki toisen ja itki kolmannenki.

Vihdoin hän sopi äitinsä kanssa niin, ettei hän antaisi vasikannahkaa minulle, ei menisi Amerikaan, ei juoksisi järveen, eikä Annankaan tarvitsisi Köllisköstä luopua, vaan että molemmat eläisivät kultansa kanssa onnellisina.

Samana iltana, kun tuo kohtaus Annan ja Ellin välillä oli Järvimaassa, menin minäki tavallista juhlallisemmalla mielellä perheen koolla ollessa isän ja äidin kamariin.

Mutta kuinka osata ilmaista noin perinpohjin tärkeä asia omaisilleen. Minä mietin siinä tunnin, mietin toisenki, miten puheen alottaisin.

"Mikäs Kyöstiä vaivaa? On niin totinen kuin pottu vellissä", sanoi vihdoin Mari.

"Minä olen ajatellut … niin minä olen tuota … aikonut…"

"Naimaan!" huudahti Mari veitikkamaisesti.

Kaikki vetivät suunsa hymyyn, nähtyään minun juhlallisen totisuuteni, mutta kumminkin olin pulasta päässyt ja tärkeän asian ajetuksi saanut.

Minun asiassani ei mitään kummaa ollut, mutta kovin venyivät kaikkien kasvot pitkiksi kun Köllisköki ilmaisi hänellä samallaiset hankkeet olevan. Nyt oli minun vuoroni naurahtaa muiden hämmästykselle.

* * * * *

Seuraavana aamuna antoi Leena minulle merkin, josta huomasin hänen haluavan tavata kahden kesken minua ja meni ulos. Minä seurasin häntä alakyökkiin.

"Jumalan tähden oletko ollut uskoton ystävä?" kysyi hän hätäisesti.

"Missä nyt on tuuli?" kysyin.

"Oletko kenellekään kertonut tuosta Järvimaan Annan ja nuoren isännän kohtauksesta järven rannalla, josta vuosia sitten sinulle puhuin?"

"Se on mahdotonta. — Miten sitä epäilette."

"Nyt sen tietää koko kylä; Tuppi Maija on asian tehden kulkenut talosta taloon sitä saarnaamassa; mutta ei sillä hyvä, hän on pannut tuohon viattomaan asiaan siivet ja sarvet sivulle, jotta siitä on syntynyt sarja Annan ja nuoren isännän siveyttä loukkaavia juttuja. Nyt kerrotaan yleensä, kuinka Anna ja Tapani ovat pari vuosikymmentä käyttäneet luvattomia yhtymisiä Järvimaan takalolla ja nyt kun Anna on leskenä, kulkee Tapani mitä inhoittavimpia tarkoituksia varten Annan kotona…"

"Kirotut konnat, varmaanki on Anna ripissä tunnustanut noille villiläisille tuon tapauksen järven rannalla…"

"Nyt sanot sanan, jota en laisinkaan ole tullut ajatelluksi. Sen kautta onki asia julkisuuteen päässyt ja nuo rakkaat kristisisaret nyt palkitsevat sillä tavoin Annan luopumisen heistä."

"Heittiöt! Siinäkö on heidän Pyhä Henkensä, että polkevat vastustajiensa kunnian maan alle."

"Tätä emme saa kovin oudoksua, kun muistamme, että Kaurismaan Aappo on julkisesti kumonnut kahdeksannen käskyn selityksen sanat: 'vaan hyvin lähimmäisestämme ajattelemme, puhumme ja kaikki asiat parhaan päin käännämme', sanoen niiden olevan vastoin Raamattua. Uskottomalla ihmisellä muka ei ole koirankaan kunniaa, jonka tähden tuo katekismon oppi on sulaa valhetta". [Katso esim. Kristillinen Kuukauslehti N:o 1 v:lta 1885.]

"Ja sen nojallako he saavat sitten kunniallisista ihmisistä levittää mimmoista roskaa ja valhetta hyvänsä."

"Se ei kumminkaan ole tarkoituksena, että kenestäkään saa valhetta puhua, mutta kun tuollaiset Tuppi Maijat saavat kuulla sellaista opetusta, eivät he voi kenestäkään ajatella parempaa kuin itsestään ja kun heille tunnustetaan nuoren miehen ja nuoren aviovaimon kohtaus metsässä, on aivan luonnollista mihin suuntaan he sen kääntävät. Muut kunniallisemmat villiläiset eivät varmaankaan rupea tuollaisia valheita levittämään, vaan kun ei heilläkään ole puolustamisen ja hyvän puhumisen velvollisuutta muista, kuin omasta joukostaan, niin on luonnollista, että he vaitiolollaan vahvistavat noita juttuja".

"Rehelliset ihmiset eivät tuollaisia juttuja uskone, mutta kun tietävät tunnetuiksi Annan ja Tapanin naimapuuhat, niin saavat ne jonkinlaista vahvistusta…"

"Annan ja Tapanin naimapuuhat?" kysyi Leena hämmästyneenä. — — —

"Niin, en huomannutkaan, ettette sitä vielä tiedä. Anna ja Tapani aikovat vielä tänä syksynä viettää häänsä. Samoin minä ja Elli. Anna ja Elli muuttavat tänne ja Mari sekä Aaro Järvimaahan."

Mutta nyt huomasin, ettei Leena enää tietänyt mitä sanoin. Ikäänkuin salama pilvettömältä taivaalta olisi iskenyt, niin odottamaton oli hänelle Annan ja Kölliskön naimishanke. Näytti melkein kuin kaikki veri hänen käsistään ja kasvoistaan olisi sydämeen paennut.

Minä huomasin sen ja kiiruhdin Leenalle kertomaan kuulleeni Marin illalla sanovan Aarolle, että hänestä olisi niin turvallista alkaa omanoksaista elämää, jos te lähtisitte heidän kanssaan Järvimaahan. — "Mitä arvelette siihen?" kysyin sitten häneltä.

"Jumalalle olkoon kiitos", sanoi Leena, "sillä Hän se on, joka minulle noin mieleisen turvapaikan on valmistanut. Minä olen aina rakastanut Aaroa ja Maria niinkuin omia lapsiani ja he ovat myös minulle lapsuudestaan osoittaneet vanhemman kunnioitusta. Heidän luonaan siis olen juuri kuin omien lapsieni turvissa".

* * * * *

Tähän aikaan oli jo P:ssäki ruvennut kulkemaan pohjosesta päin Kaurismaan Aapon kaltaisia saarnamiehiä eli puhuvia veljiä. Silloin oli aina koko juhlat, kun senlaisia maallikkosaarnaajia useita tuli yhteen. Niin tapahtui seuraavana sunnuntaina, että kolme puhuvaa miestä tuli P:hen. Ääretön kansan paljous virtaili seuroihin ja niiden matkassa Simoki. Hän enemmän ahmi kun kuunteli niitä taivaallisia opetuksia, joita täällä annettiin. Yksi ja toinen veljistä ja sisarista alkoi kiljahdella ja hypellä, kun eräs puhuva veli saarnasi karitsan häistä ja kristittyin riemusta.

Tuonlaisten saarnojen perästä oli useita tilassa, jotka lankesivat kristittyin eteen polvilleen, luettelivat heille syntiään ja pyysivät anteeksi saamista. "Kristityt", Kaurismaan Aappo etupäässä, halasivat heitä, panivat kätensä heidän päähänsä ja antoivat heille synnit anteeksi.

Näin kasvoi "kristillinen seurakunta" huimaavaa vauhtia.

Tosin oli joitakin siihen määrään paatuneita ihmisiä, jotka vaan pilkan vuoksi menivät ja tunnustivat syntinsä sekä ottivat synnin päästön.

Kaurismaan Aappo, joka opetti, että Pyhän Hengen saanut kristitty näkee kohta kuka on tosi katuvainen ja kuka elävä kristitty, joutui tässä ensin pulaan, mutta pian hän siitäki pelastui.

Sattui kerran niin, että eräs mies viinapalkalla teki jokseenki törkeän synnin tunnustuksen, mutta joutui siitä niin kovin omantunnon vaivoihin, että hänen täytyi mennä "kristityiltä" anteeksi anomaan tuota raakaa pilkkaansa.

Siitä alkoi Aappo opettaa, että me kyllä näemme heti pilkkaajan, joka meiltä anteeksi syntiään anoo, mutta annamme hänelle kumminki synninpäästön, näin herättääksemme häntä.

Ääretöin oli väen tungos seuroissa, jotka kestivät myöhäiseen iltaan…

Simo tuli väsyneenä seuroista. Hän oli nyt runsaasti kolme viikkoa ollut aivan selvänä ja tuntematta muuta kuin inhoa viinaa vastaan. Mutta tuo kirottu himo karkasi jälleen hänen päällensä äärettömän jättiläisen voimalla.

Hän koetti rukoilla, mutta sitä ei hän voinut, niin valtava oli kuivuus hänen kurkussansa. Koko hänen ruumiinsa läpi kulki yksi ainoa väre, joka etsi — viinaa.

Hän muisti Kölliskön neuvon, ettei hän omin voimin voisi tuota hirmuista tuskaa kestää, ja Kaurismaan Aapon varotuksen, että kaikkialla piirittää häntä perkele. Sen tähden päätti hän etsiä noiden puhuvain veljien apua. Hän valjasti hevoisen ja katosi yön pimeyteen.

Mutta tuossa tien vieressä oli salakapakka, jossa hän niin monta kertaa oli mellastanut. — "Jumala auttakoon minua sen sivu!" Mutta sieltä kuului ääniä. Hän seisautti hevoista ja kuunteli… Ankara sisällinen taistelu… Sieltä kuuluu tuttuja ääniä. Hän tarttuu ohjaksiin ja … oi … hän kääntää — kapakkaan!

"Jumalan tähden, isäntä, elä mene sinne; siellä on perkele!" kuuli hän sointuvan naisäänen kuiskaavan hänelle, hellä naisen käsi tarttui häneen ja kaksi lempeää sinisilmää tähysti kirkkaassa kuun valossa häneen.

"Saara!" huudahti Simo, "sinäkö se olet minun hyvä enkelini?" ja hän vaipui vavisten jälleen rekeensä.

"Johda minut puhuvain veljien luo, oi rakas Saara, jos sinulla on vähänki sääliä minua kohtaan, niin vie minut puhuvien veljien luo".

Saara näytti olevan kahden vaiheilla, josko hänen olisi sopivaa ruveta tuonlaisen sairaan kuskiksi. Mutta Simon harras rukous sai hänen kumminki taipumaan.

Sanaa virkkamatta tarttui siis entinen Leppiniemen Saara suitsiin, käänsi hevosen jälleen matkan mukaan ja istui rekeen. Nuolen nopeudella kiidätti huima hevoinen heitä eteenpäin.

"Rakas Saara", sanoi Simo, kun hänen polttava sairautensa hetkeksi tyyntyi, "vastaa minulle suoraan, mikä tunne on saattanut sinut aina niin osaa ottavaksi minun surulliseen kohtalooni?"

"Me olemme niin paljon saaneet nauttia sinun ja omaistesi hyvyyttä, että sydämeni on vaatinut jollain tavalla osottamaan kiitollisuutta teille. Sitä paitsi koskee minun sydämeeni ikäänkuin puukon pistos sinun surkuteltava tilasi". Näitä sanoessaan loi Saara suuret, lemmekkäät silmänsä Simoon ja heidän katseensa kohtasivat toisiaan.

Tuo silmäys loi Simon sydämeen omituisen tunteen ja hän alkoi selvemmin kuin koskaan ennen huomata, ettei hänen sydämensä ollut vielä siihen määrään turmeltunut, ettei se voisi rakastaa.

"Oi rakas Saara, vastaa minulle suoraan, että sydämessäsi asuu kolmas ja voimallisempi tunne, kuin sääli ja kiitollisuus, vastaa että se on — rakkaus".

Näin sanoen yritti hän vetää Saaraa lähemmä sydäntänsä, jota Saara ei kumminkaan sallinut, eikä vastannut Simolle mitään.

"Minä hyvin käsitän sen syyn, mikä sinua estää minulle vastausta antamasta", sanoi Simo, "minä käsitän, että viheliäinen tilani on senlainen, etten voi ketään siveää tyttöä itselleni pyytää ennenkuin olen osottanut voivani vapautua tästä kirotusta himosta. Sinä voit vaatia minulta muutaman vuoden parantumisen aikaa ja jos minun onnistuu tulla jälleen oikeaksi ihmiseksi, niin silloin… Oi vastaa, hyvä Saara, voitko silloin tulla Leppiniemeen, vanhaan kotiisi, emännäksi?"

"Minä tulen", sanoi Saara tuskin kuultavasti, "jos sinä vaan parantua voit".

Näin puhellen tulivat Simo ja Saara puhuvien veljien luo. Nämä olivat juuri päässeet sikeimpään uneensa, sillä Simon seuroista lähdettyä olivat he vielä useita tuntia neuvotelleet tärkeistä "Jumalan valtakunnan" asioista.

Saara oli myös vasta paluumatkalla seuroista, sillä hän oli viipynyt jonkun ystävänsä luona ja sattui juuri tuon salakapakan luo, kun Simo yritti sinne mennä. Simo meni ja herätti Kaurismaan Aapon ja kertoi sille vaarallisen tilansa. — Aapolle ei tämä odottamatonta ollut. Mutta koskaan ei hän ollut nähnyt niin raivoisaa viinan himoa, kuin Simolla.

Aappo tarjosi Simolle raitista vettä. Se kevensi hetkeksi hänen tuskaansa.

"Parasta on, että yhdessä lähdemme Leppiniemeen, minä en heitä sinua ennenkuin olet päässyt tuosta kirotusta himosta", sanoi Aappo, "toiset puhuvat veljet voit, jos tahdot, haettaa huomenna sinne, niin voimme pitää siellä huomenillalla sananselitystä".

Niin tehty kuin sanottu. — — —

"Mutta mikä on saattanut sinut tuon epäuskoisen tytön yhteyteen näin öiseen aikaan?" kysyi Aappo, kun he olivat rekeen asettuneet, Simo ja Saara perälle ja Aappo keulalle.

Saara punastui korvia myöten, mutta Simo kertoi perin juurin miten Saara oli hänet pelastanut hirmuisesta lankeemuksesta, miten hyvä Saara aina oli hänelle ollut ja vihdoin, miten he olivat aviolupauksiin menneet.

"Sinäkö", sanoi Aappo Simolle, "sinäkö, joka olet käynyt verisen ja ahtaan portin kautta sisälle lammashuoneesen, joka olet Jesuksen lammas ja karitsa, sinäkö annat itsesi pukkien ja keiturein seuraan, sillä ne ovat pahan hajullinen ja huorintekijä-joukko, jotka Jumala tuomitsee. Pysy siinä liitossa, jonka olet tehnyt verisen yljän kanssa. Kavahda itseäsi Judan pettäjän veljistä ja sisarista, ehkä he ovat kauniit ulkokullaisuudessaan, vaan sisältä ovat he raatelevaiset sudet".

Nämä sanat olivat ikäänkuin tuliset kekäleet olisi viskattu Saaran sydämeen. Ankara taistelu alkoi myös Simon rinnassa. Ensi vihassaan olisi Saara mielellään kappaleiksi murtanut tuon miehen, joka noin inhottavalla tavalla polki hänen siveellisyyttään. Mutta pian hän malttoi mielensä. Hän tiesi varmuudella, ettei hän voisi Simoa pelastaa ilman noiden villiläisten avutta. Sen tähden teki hän silmänräpäyksessä päätöksensä, jota hän oli siitä pitäin miettinyt, kuin Simo "kristityksi" tuli; hän kuiskasi Simon korvaan:

"Minä tunnustan itseni teidän seurakuntaanne".

Simon sydän hypähti ilosta, mutta tarkemmin ajateltuaan sanoi hän:

"Ethän vaan tee sitä vastoin tuntoasi, ainoastaan minun tähteni?…

"Vaan koskivatko sinuun Kaurismaan Aapon sanat", lisäsi hän vähän ajan päästä, kun ei Saara hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastannut.

"Ne pistivät kuin käärme sydämeeni", sanoi Saara.

"Sinun sanasi ovat herättäneet Saaran omantunnon", sanoi Simo kovemmin Aapolle, "hän ei ole enää meitä vastaan".

"Joka ei ole meitä vastaan, se on meidän puolellamme," arveli Aappo. — —

Hirmuiset olivat Simon viinan himot. Mutta raitis vesi, jota hän alituisesti maistoi, lievensi paljon hänen tuskaansa ja se rakkaus ja palvelevaisuus, jota Aappo sekä muut veljet ja sisaret hänelle osottivat, antoi voimia kestämään tuota ankaraa kilvoitusta.

Seuraavana päivänä pidettiin Leppiniemessä suuret seurat, joihin keräytyi sadottaisin "uskovaisia" ja "uskottomia". Kymmenittäin tuli uusia "kristityitä", niiden muassa myös entinen Leppiniemen Saara. — Kun hänellä ei ollut mitään nimellistä syntiä tunnustettavana, näyttivät muutamat vaimot hiukan epäilevän hänen katumuksensa todellisuutta, mutta Kaurismaan Aappo sanoi olevan mahdollista, ettei nuorella, siveästi eläneellä tytöllä ole mitään törkeitä syntiä, vaan ainoastaan yleinen syntisyyden tunto, joten ei häneltä muuta tunnustusta ole vaadittavakaan.

Tämän myönsivät kaikki mahdolliseksi ja niin annettiin Saaralleki synninpäästö ja hän kulki ovesta lammashuoneesen.

* * * * *

Kaurismaan Aappo jäi koko vuodeksi Leppiniemeen. Hän, joka kerran oli itse ollut oikein raisu juoppo, oli päässyt siitä siten, että oli ollut vuosikauden työssä eräässä pohjanpuolen talossa, jonka väki piti häntä lakkaamatta silmällä jotta hän ei päässyt viinan pariin. Tästä juurtui hänen sydämeensä senlainen rakkaus kaikkia juoppoja kohtaan, ettei hän kaiken maailman edestä olisi heittänyt juomaria, jolla oli halu viheliäisyydestään päästä, pelastamatta. Vaikeat ajat olivat ensimäisinä kuukausina Simolla, sillä hänen sairautensa vaivasi häntä ylenmäärin. Mutta Aappo ei heittänyt häntä hetkeksikään yksikseen. Usein kävivät he myös Saaran luona ja tämän "kristisisaren" seurassa näytti Simo parhaiten voivan unhottaa viinan.

Aappo luki ja selitti ahkerasti Raamatusta ja Lutherin kirjoista niitä paikkoja, mitkä näyttivät todistavan hänen uskonnollista kantaansa ja niin kasvoi Saaralle ja Simolle yhdenlainen käsitys autuuden asioissa, kuin Aapolla itselläänki oli. —

Kotona ei Simo milloinkaan käynyt, sillä Aappo ei sen sanonut tarpeellista olevan. Kölliskö kävi kerran Leppiniemessä, jossa hän joutui Aapon ja Simon kanssa kiistaan. Aappo tuomitsi hänet ystävineen tälläki kertaa alimmaiseen helvettiin hänen omanvanhurskautensa ja ulkokultaisuutensa tähden.

* * * * *

Vaiherikas vuosi on taasenki viimmeisistä tapauksista umpeensa kulunut. Paljon olisi kerrottavaa Kölliskön ja minun häistäni, jotka yhdessä vietimme, ynnä sitä seuraavasta elämän onnellisuudesta, mutta koska niistä semmoisista kertovat yhteen ääneen melkein kaikki "novellit", niin voimme ne huoletta sikseen heittää.

Muutamia viikkoja häittemme jälkeen sairastui vanha äitimme ja nukkui uskossa rauhallisesti viimeiseen uneensa.

Noin puoli vuotta sen perästä sairastui isäki ja kuoli kärsittyään muutamia päiviä mitä ankarimpia ruumiin ja sielun tuskia. Kovin oli hän toivotoin sielunsa autuuden suhteen, mutta Kölliskö ei liikkunut hänen vuoteensa vierestä ennen kuin oli saanut hänet turvatuksi siihen vakuutukseen ja uskoon, että Kristus on kuollut hänenki edestänsä.

Nöyränä kuin lapsi, lankesi Kölliskö kuolleen isänsä sängyn viereen polvilleen. Samoin teki Annaki ja yhdessä he kiittivät Jumalaa siitä armosta, että Hän antoi isälle autuaallisen kuoleman…

Simon tahtoa noudattaen käskettiin isän hautajaisiin Kaurismaan Aappoki ynnä muutamia muita hänen lahkolaisiaan.

Omituinen oli seuruuselämä näissä hautajaisissa. Kölliskö ja Aappo näkyvät jo saaneen niistä ankaroista kiistoista, mitkä heidän keskensä olivat olleet, niin tarpeensa ettei kummallakaan näkynyt olevan enään halua kiistaa uudistaa.

He siis istuivat aluksi kappaleen aikaa samassa huoneessa melkein sanaa virkkamatta. Silloin tällöin alkoi milloin toinen, milloin toinen puhetta jostain taloudellisesta asiasta, mutta se tavallisesti loppui pian. Oli ikäänkuin raskas ilma olisi koko talossa vallinnut.

Vihdoin vetäytyivät Kölliskö toiseen ja Aappo toiseen huoneesen, johon heitä vähitellen seurasivat heidän ystävänsäki ja nyt vasta alkoi vilkkaampi keskustelu ja keveämpi ilma…

* * * * *

Vähilleen vuoden on jo Aaro perheineen asunut Järvimaassa ja Leenaki näkyy siellä hyvin viihtyvän…

Simolleki määrätty koetusvuosi on nyt loppunut. Miehuullisesti on hän taistellut hillimätöintä hirviötä, viinanhimoa vastaan ja on sen vihdoinkin voittanut.

Vietettiin hänen häänsä.

Vieraina oli siellä paitse muita Saaran vanhemmat, jotka näyttivät iloitsevan siitä, että Jumala on siunannut sen kodin, jonka he auttavaisuutensa tähden menettivät, heidän tyttärelleen. Heidän tahdostaan oli sinne käsketty myöskin vanha kiertokoulunopettajamme. Kölliskö ja Anna olivat myös häissä.

Seuruuselämä näkyi tälläki kertaa muodostuvan samanlaiseksi kuin isävainajan peijaissa.

Illan suussa meni Kaurismaan Aappo pirttiin pitämään seuroja, joihin suuri osa hääväestä seurasi häntä. Tosin näyttää siltä, että Kaurismaan Aappo lahkolaisilleen on tavallisessa seuruuselämässä laannut Köllisköä ystävineen tuomitsemasta, mutta sen sijaan suolaa hän heitä saarnoissaan entistä kiihkeämmin ja niin julkisesti, että jokaisen täytyy huomata ketä niillä tarkoitetaan. Tälläki kertaa hän saarnasi seuraavaan tapaan:

"Verinen ovi Jesus on se, että Jesus Kristus saarnataan ristiin naulittuna sovintouhrina syntisten edestä? Ne, joiden sydämeen tämä koskee ja käy, tarvitsevat saada synnit anteeksi seurakunnassa Jesuksen veressä ja niin uskoa. He ovat lammashuoneesen sisälle tulleet. Mutta ne, jotka eivät ole tästä ovesta sisälle tulleet, ovat ulos jääneet ja kutsutaan Jumalan sanassa koiriksi, velhoiksi, huorintekijöiksi, epäjumalan palvelijoiksi, valheen rakastajoiksi ja tekijöiksi, olkootpa sitten omasta mielestään kuinka hurskaita hyvänsä ja maailman silmissä miten jumalisia tahansa…"

Tähän suuntaan hän jatkoi lähes pari tuntia, mutta sillä välin istui Kölliskö ystävineen kamarissa. Sinne oli myöskin vetääntynyt muutamia epäileväisiä, jotka kysyivät heidän neuvoansa muutamissa kohden, missä eivät mielestään olleet hyväksyneet Aapon opetuksia.

Säälimättä paljasti Kölliskö villiläisten erhetyksiä käyttäen toisinaan melkein liikanaista jyrkkyyttä, jolloin myöskin kiertokoulunopettaja nöyrästi puuttui puheesen.

Vihdoin meni Köllisköki pirtin ovelle seisomaan ja hetken päästä tuli siihen kiertokoulunopettajaki. Aappo oli jo saarnansa lopettamaisillaan. Viimeiset lauseensa olivat seuraavaa laatua:

"Laula neitsy Siijonin tytär hosiannaa ja hallelujaa Jumalan auringon alla. — Me tiedämme, että meidän ilomme ja voittovirtemme, laulumme ja hyppymme se on, joka perkeleelle joukkoinensa pahimman korvapiston ja sappitaudin antaa. Mutta syttyköön sitä kiivaammin Karitsan tuli palamaan ja Jumalan voittotorvet soimaan ja taivaan kellot kuulumaan neljällä ilman suunnalla. Kiitos ja ylistys ja hallelujaa Karitsalle, että Herra ijankaikkinen Jumala on valtakunnan omistanut, jossa syntiset miehet ja vaimot Jumalan kanteleita ijäisesti soittaa saavat. Vastoin kaikkia päällekantajoitamme tahdomme huutaa avoimella suilla: hallelujaa, hallelujaa Jumalalle ja Karitsalle! Amen."

Nämät kiihoittavat sanat vaikuttivat Simon heikontuneesen hermostoon hurmaavalla tavalla. Hänen sielullinen tunne-elämänsä kiihtyi luonnottomaan riemuhurmaukseen.

Hih, huh; hih, huh; hih, huh! alkoi hän kiljahdella, käsillään haparoiden ympäriinsä.

"On juomaa! On viinaa! Juokaa ja juopukaa!" kiljasi eräs eukko, tarttuen Simon kaulaan ja vetäen hänet keskelle laattiaa. — Siellä oli jo kymmeniä hurmatuita ja toisia yhtyi alituisesti tuohon säännöttömään hyppyyn ja kiljuntaan.

"Tämä on Jumalan kanteleen soitto ja Pyhän Hengen uusi veisu, jota kuulen kristittyjen liikutetusta kokouksesta", arveli Aappo ja koki pyrkiä ulos pirtistä sitä myöten kuin hän irtaantumaan pääsi niistä tulisista syleilyistä, joita hänelle kahtapuolta raivostuneet tarjosivat.

"Jumalani! Kuinka pitkälle sallit tämän villityksen mennä?!" huokasi Kölliskö liikutettuna.

"Ainako vaan huokaat Herran puoleen tuhoaksesi Hänen henkensä töitä?!" sanoi Aappo ja sisällisestä liikutuksesta värähteli hänen äänensä.

"Yhden asian minä vaan varmasti tiedän", sanoi kiertokoulunopettaja.

"Ja mikä se on?" kysyivät Aappo ja Kölliskö yhtä-aikaa.

"Että mitä tässäki liikkeessä Jumalasta on, se pysyy; ja mitä siinä on ihmisistä, se kyllä aikaa voittaen tyhjään raukeaa", sanoi hän ja pyyhkäsi vesikarpalon silmistään.