KAPINOITSIJA

TAPAUS PAHOILTA PÄIVILTÄ

I.

Kuka olisi uskonut, että Anshelmi Keltasestakin tulisi kapinoitsija, valtio- ja maanpetturi ynnä isänmaankavaltaja, ja että hänetkin, rehellinen yhteiskunnan jäsen, leimattaisiin varkaaksi ja roistoksi.

Anshelmi Keltanen oli oikeastaan hyvinkin tärkeä jäsen siinä pienessä kaupungissa, jonka asujameksi kohtalo oli hänet määrännyt, niin tärkeä, että monet pienet maaseutukaupungit sellaisitta tuskin tulisivat toimeenkaan. Hän ei tosin ollut mielipuolisuuteen saakka rakastunut työntekoon, sillä hänen heikkoutensa oli nuoruudesta pitäen ollut näyttämötaide, mutta koska hänen osakseen oli tullut elättää itsensä kättensä työllä, kuten esivanhempaakin hamasta aikaisimmista polvista asti, tehtiin hänestä nahkuri, niinkuin monesta ehkä nahkurin ammattiin paremmin sopivasta on tehty näyttämötaiteilla. Tässä ammatissa ei Anshelmi kuitenkaan tuntunut oikein menestyvän, sillä häneltä jäi vuotaan karvaisia paikkoja. Kumpiko Anshelmin sopimattomuuden ensiksi huomasi, asianomainenko itse vai mestari, siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta kaikessa tapauksessa pääsivät he yksimielisyyteen siitä, että Anshelmin oli vaihdettava ammattia.

Kuka ties: jos Anshelmi olisi paremmin onnistunut nahkapeitturina, ei hänestä lainkaan olisi tullut ennenmainitunlaista petturia ja isänmaankavaltajaa. Olisi vain parkinnut nahkoja niin hyvien kuin pahojenkin hallitusten aikana ja säästynyt kaikilta petollisilta hankkeilta. Anshelmista oli kuitenkin, myöhemmistä tapauksista päättäen hänen omaksi onnettomuudekseen, ehtinyt tulla ajuri useampia vuosia ennen niitä kapinapuuhia. Hän otti uuden virkansa huomattavasti perusteellisemmalta kannalta kuin entisen. Se miellytti häntä, koska siinä hänen mielestään oli paljon enemmän taiteellista kuin nahkurin ammatissa. Hän ajeli kuormia päivisin, ja illat ja yöt istui pika-ajurin pukilla.

Niin, Anshelmi oli uudessa virassaan tyytyväinen kaupunkiin ja kaupunki häneen — aluksi. Hän oli aina altis lupaamaan palvelustaan ja täyttikin lupauksensa, jollei nyt ihan samana päivänä kuin puhe oli ollut, niin ainakin samalla viikolla. Kaupungin herrat ja liikemiehet, jotka Anshelmin palvelusta tarvitsivat, hän tunsi yhtähyvin kuin hekin hänet. Kaikkihan he olivat kaupungin lapsia, yhdessä pieninä piehtaroineet, eikä sellaiseen pikku kylään juuri uusia tule, ja jos joku sattuu eksymäänkin, oppii hän pian tuntemaan kaupungin huomatuimmat henkilöt, joihin Anshelmikin omalaatuisenaan tyyppinä kuului. Vuorovaikutus Anshelmin ja kaupungin säätyläisten välillä olikin niin täydellinen, ettei ensinmainitun saatuaan hotellista myöhäisen kyydittävän koskaan tarvinnut kysyä tämän osoitetta. Hän tiesi jokaisen asiakkaansa asunnon, saattoipa vielä usein väsyneen matkustajan kohteliaasti ihan sänkyyn saakka.

Hyvällä syyllä voi siis sanoa, että Anshelmi Keltasen ja kaupunkilaisten välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin kaikissa piireissä ristimänimeltä, joka sekin usein mukavuuden takia lyhennettiin Semmiksi. Niin kutsuivat häntä sekä herrat että rouvat, joitten kumpaistenkin jakamatonta luottamusta hän nautti.

Semmin puoluekannasta ei ollut tietoa, eikä sitä juuri koskaan udeltukaan. Hän kyllä lienee joskus suorittanut sisäänkirjoitusmaksun asianomaiseen ammattiosastoon ja saanut jäsenkirjan, mutta sekin oli puheitten mukaan jo aikoja sitten menettänyt voimansa jäsenmaksujen laiminlyönnin tähden. Hän säilytti sitä enää vain jonkinlaisena muistoesineenä, tai ehkä vilauttaakseen joskus epäilevälle ammattitoverille, jotta älähän nyt, kaveri, miehiähän tässä ovat muutkin miehet.

Mutta sitten tuli se kapina ja sotki hyvät humalat.

Anshelmilla ei ollut tästä kapinatouhusta mitään omaa käsitystä. Niin kauan kuin oman kaupungin punaiset olivat vallassa, ei sellaista tarvittukaan, sillä he olivat hyvin lievästi vallankumouksellisia, eikä heidän ja herrojen välillä näyttänyt olevan sen pahempaa kaunaa kuin ennenkään. Anshelmi ajoi entiseen tapaansa, kyydittävät olivat samoja ja määrättynä vuorokauden aikana edelleenkin samassa kunnossa, sanalla sanoen: koko pikku yhteiskunnan elämä näytti menevän vanhaa latuaan.

Jonkin ajan perästä tuli kuitenkin muutos. Kaupunkiin tulvahti toispaikkakuntalaisia, panivat entisen punakaartin päällikön viralta ja rupesivat pitämään omaa komentoaan. Silloin hävisivät herrat kuin siivellä pyyhkäisten, ja Anshelmia alkoivat käyttää punaisten toimihenkilöt. Aluksi ei hänellä nytkään ollut mitään kantaa kapinan suhteen, mutta pian hänestä rupesi tuntumaan vastenmieliseltä koko touhu. Punaiset päälliköt komensivat kyllä rehtevästi, mutta maksuksi lykkäsivät jonkin paperilapun, jolla muka piti saada rahat, mutta kun meni kysymään osoitetusta paikasta, niin kohautettiin olkapäitä tai sanottiin porvariksi.

Asiain näin ollen Anshelmi katsoi parhaaksi lopettaa koko ajon, kunnes olot vakiintuisivat. Tarvitsihan toki hevonenkin lepoa, kun oli vuosikausia ajaa ryyhätelty yhtämittaa.

Kauan ei Anshelmin kuitenkaan annettu apulaistaan lihotella, sillä muutaman päivän päästä ilmestyi hänen asuntoonsa pistinniekka punakaartilainen ja vaati lähtemään kanssansa esikuntaan. Siellä istui koolla koko esikunta ja yksi, nähtävästi päällikkö, koska sillä oli enemmän punaisia nauhoja kuin muilla, ilmoitti:

Esikunta on päättänyt, että nytten kaikki vossikat mopilisoitaan kansan palvelukseen.

— Vai kansan — äänsi Anshelmi — kyllähän tässä palvelisi vaikka kansaakin, mutta kun se ei maksa muuta kuin arvottomia paperinpalasia, niin minä aattelin…

— Ei mitään vastavallankumousta — keskeytti päällikkö — sinä olet roletaari ja sinun pitää ymmärtää luokka-asemasi.

— Niinpä niin — yritti taas Anshelmi — mutta se maistuu leipä tämän köyhänkin suussa, ja palkkansa pitäisi saada työmiehen…

— Palkkasi saat sitten, kun kansan hallitus on vaurastunut, että voi maksaa. Sinut on määrätty vetämään intentin varastosta rikoita ja nahkoja kaartin verstaan.

— Vetänenpä heitä sitten, kun kerran on määrätty — myönsi Anshelmi ja läksi niine hyvineen.

Ja hän veti. Ei tosin millään erityisellä himolla, vaan niinkuin päiväpalkkalainen, joka ei edes ole varma tilistään.

Kaartin verstas oli venäläisellä kasarmilla, ja eräänä päivänä ollessaan juuri lähdössä takaisin kaupunkiin kuuli Anshelmi nimeänsä huudettavan. Pienestä kellarikerroksen luukusta pisti esiin kaupunginviskaalin hiukan karvoittunut naama.

— Kuulehan, Semmi, etkö sinä menisi meille ja toisi vähän evästä tänne. Meitä on useampia, me ollaan täällä vankina.

— Kukas kumma viskaalin on vanginnut?

— Ei sitä nyt tässä kerkeä selittämään, mene sinä vain rouvan luo, hän kyllä järjestää. Tuo sitten tänne ja anna luukusta!

Sen pitempiä puheita ei siinä tarvittukaan. Tosin olisi Anshelmin tehnyt mieli tietää, miten viskaali on mokomaan paikkaan joutunut, mutta saapihan tuon kuulla rouvalta — ajatteli hän ja läksi ajaa nytkyttelemään kaupunkiin.

Viskaalska kiiruhti heti toisten rouvien luokse. Sovittuna aikana hän antoi Anshelmille suuren paketin ja liverteli:

— On se sentään tämä Semmi siunattu mies! Kyllä Semmiä muistetaan, kun tästä ajat muuttuvat.

Anshelmiin tuli taas henkeä ja elämää. Hän ei enää ollenkaan nurissut, vaan ajoi mielellään »rikolta ja nahkoja kaartiin verstaan». Hänellä oli nyt sopiva sivuhomma: sai auttaa pulassa olevia ihmisiä, vieläpä vanhoja rakkaita herrojaan. Joka päivä, välistä useampaankin kertaan, kulki Anshelmin mukana paketteja kasarmin kellarikerroksen luukusta sisään. Myöhemmin niitä kuljetettiin sisäpuolen kauttakin, kun sattui olemaan omanpaikkakuntalainen kaartilainen vahdissa. Silloin jutteli Anshelmi pitkät lorut herrojen kanssa, painoi tarkasti muistiin kaikki heidän tarpeensa, vei terveisiä rouville ja toi seuraavalla kerralla pyydetyt tavarat.

Ja herrat vakuuttivat aina:

— Kyllä muistetaan Semmiä, kun täältä päästään.

II.

Kapina oli kukistettu, valkoiset joukot olivat tulleet kaupunkiin, vankina olleet herrat pitivät nyt taas valtaa käsissään.

Anshelmi oli pannut hevosensa talliin, rahdinveto kasarmille oli loppunut. Oikeastaan ei sitä olisi riittänyt niinkään kauaksi, jos Anshelmi olisi pitänyt kiirettä. Mutta häntä oli haluttanut olla mobilisoituna, koska herrat, joita hän oli tottunut palvelemaan, olivat istuneet kopissa ja tarvinneet hänen apuaan, ja sen vuoksi hän oli pitkittänyt ajoa mahdollisimman kauan.

Anshelmi lepäili nyt asunnossaan ja ajatteli, että antaa tämän vallan vaihdosta seuranneen ensi hötäkän mennä ohitse, niin nousee häntä sitten taas pukille entiseen tapaan ja alkaa kysellä ajoa.

Ja tästä tämä kertomus sitten rupeaakin joutumaan loppuansa kohden ankaralla vauhdilla. Kuten tunnettua, oli vauhti siihen aikaan, jona tässä maassa suoritettiin n.s. kapinan jälkiselvittelyjä, yleensäkin ankara. Ne, jotka kapinan kukistettua pääsivät valtaan ja vaikutukseen, pitivät kapinallisten tilinmaksulla sellaista kiirettä, ettei lähimainkaan aina tullut katsotuksi, oliko palkansaaja edes tehnyt työtä tiliänsä vastaavan määrän.

Mitä muuten tähän entiseen nahkuriin, sittemmin pika- ja kuorma-ajuri Anshelmi Keltaseen tulee, asetettiin hänetkin kapinallisten palkannauttijain luokkaan. Hänen lepäillessään asunnossaan ja miettiessään, että on sentään hyvä, kun palasivat nämä säännölliset olot ja ihminen pääsee taas omaksi herrakseen eikä tarvitse kärrätä ruokaa herroille kasarmille, ne kun ovat jälleen vapaina ja saavat syödä kotonaan, tuli muutamia pyssymiehiä — tuttuja oman kaupungin poikia — ja sanoivat, että punikki lähtee nyt tekemään tiliä niistä kuormista, joita kauppaneuvoksen varastosta veteli.

Anshelmi oli aluksi vähän ihmeissään, sillä hän ei ollut mitään tiliä odottanut, mutta hymähti sitten ajatellen, jotta tehdään tili, parempi vaan kun maksavat vetopalkan. Tarpeenhan se on tässä yleisessä niukkuudessa.

Vartiosto vei Anshelmin raatihuoneelle, jossa vanhastaan sijaitsi myöskin kaupungin poliisilaitos. Siellä hänet tuupattiin putkaan monien muitten joukkoon. Tällainen tilinteko tuntui Anshelmista hiukan omituiselta. Hän ei ollut milloinkaan ennen joutunut siihen paikkaan, minkä vuoksi mieleen hiipi epäilys, että nyt eivät asiat ole kuvan tolalla.

Tämä tapahtui aamulla, ja illalla sitten vietiin Anshelmi ylös poliisimestarin huoneeseen. Siellä istui muitten joukossa se sama viskaali, joka oli hänet ensiksi huutanut luoksensa kasarmin pihalla ja tilannut ruokia. Anshelmin jossain määrin laskeutunut hyvätuuli kohosi taas. Ahaa, nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kyllä nyt asiat selvenevät, kun tämä mies istuu pöydän takana. Hänhän oli monet monituiset kerrat luvannut muistaa Anshelmia, jota kutsui siellä kasarmilla heidän kaikkien hyväntekijäksi.

— No, Keltanen, sanoppas nyt, kuinka paljon sinä varastit niitä kankaita ja nahkoja kauppaneuvos Blixströmin varastosta? — jyrähti viskaali pöydän päästä. Ja toisetkin herrat katsoivat häntä kuin jotain ihme-elävää.

Viskaali oli nyt aivan toinen mies kuin kasarmilla. Siellä oli hänen silmissään ollut samanlainen ilme kuin usein aikaisemmin, ennen näitä selkkauksia, jolloin Anshelmi oli pitänyt viskaalia kansanmiehenä. Se ilme oli kasarmilla ollut vielä lempeämpikin kuin ennen, viskaali oli aina taputellut Anshelmia, jonka mielestä hän oli vankina ollessaan vaikuttanut vähän »heeseliltä». Nyt oli hänen katseensa kova, melkeinpä raaka.

Ja totta sen täytyy ollakin muuttunut joksikin toiseksi, kun tuollaista kysyy Anshelmilta. Hänkö varastanut? Olisipa luullut tässä kaupungissa tiedettävän, ettei Anshelmi Keltanen ollut koskaan kättänsä toisen omaan laskenut. Rehellisellä työllä hän oli aina koettanut itsensä ja perheensä elättää, ja palvella moitteettomasti toisia, niinkuin oli palvellut kasarmillakin vankina olleita. Ja tuo mies syyttää nyt häntä varkaaksi! Sanoisi sen edes jokin toinen, mutta kun tuo… Anshelmin oli vaikeata uskoa korviansa, mutta kyllä se niin sanoi.

Jonkin toisen veri olisi sellaisesta pahastikin kuohahtanut, mutta Anshelmin mielen tasapaino ei vielä milloinkaan ollut horjahtanut. Jos hän nyt joskus vertaiselleen ärjähtikin, kun asiaa enemmän kertyi, mutta herrojen edessä oli hän tottunut kestämään terävänkin pistoksen. Siksipä hän vastasikin rauhallisesti:

— Eipä ole tarvinnut iässäni varkaissa kulkea. Ja mitäpä minä niillä kankailla… mopilisoivat, niin vedin kasarmille, kyllä kaiketi sen herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin.

Viskaali nyökkäsi omituisesti myhähtäen toisille herroille ikäänkuin tahtoen sanoa, että kyllä nämä pahukset tiedetään… katsoppahan tätäkin vintiötä, kun koettaa tekeytyä viattomaksi.

Sitten hän ärhenteli Anshelmille:

— Kyllähän te osaatte kierrellä, mutta se ei auta. Nyt tehdään lyhyt loppu varkaista ja roistoista. Sinun puuhasi ovat tiedossa, ja kauppaneuvos vaatii sinulle rangaistusta kankaitten varkaudesta. Tunnusta pois.

Anshelmin sisällä sävähti omituisesti, ikäänkuin olisi pakkautunut ylös jokin iso ja kova kimpale.

Hänen päässään ehti käväistä ajatus, että sanoisiko noille jotain, muistuttaisiko niistä selityksistä, taputuksista ja lupauksista kasarmilla, mutta häntä hävetti mennä sellaista puhumaan, minkä vuoksi hän äänsi vain yksikantaan:

— Mitäpä tässä muuta tunnustamista kuin minkä jo sanoin…

Siitä seurasi sitten kopissa istumista muutamia päiviä, sen jälkeen matka lääninvankilaan, taas odotusta ja lopuksi eräänlainen oikeuden istunto, jossa Anshelmille annettiin kolme vuotta ehdonalaista ja näpistettiin kunnia pois määrävuosiksi. Mutta sen ensimmäisen ja ainoan kuulustelun ja oikeuden istunnon välille sopi sellainen määrä henkistä kidutusta, että puhtaimmallakin tunnolla on sitä vaikea kestää.

Anshelmi Keltanen on nyt jälleen kunniallisten ihmisten kirjoissa. Hän istuu ajurinpukillaan ja häntä kutsutaan taas tuttavallisesti Semmiksi. Hän ajaa herroja ja narreja, jokaista, joka kyytiä tarvitsee, mutta herroihin hän suhtautuu nyt epäilevästi. Hänen mielestään niitten menettelyssä työläistä kohtaan on jotain kieroa ja niitten oikeus ei ole kohdallaan.