HÄRKÄ.

Lienen ollut sinä kesänä kaksitoistavuotias, ja luonto tuolla aavan meren partaalla vaikutti voimakkaasti sen ikäisen mielikuvituksen vetovoimaan kaikkea villiä ja ryövärimäistä kohtaan.

Muistot sieltä ovat vieläkin mielessäni samanlaisina kuin silloin kun kaiken näin ensi kertaa omituisena ja suurenmoisena.

Pitkä saari nosti jyrkät kalliomuurinsa aavaa vasten, joka oli niin suuri, että aallot vyöryivät myrskyllä oikein korkeina keräten punertavaa ruskolevää valkeanviheriän vaahdon alle. Kun kulki rantaa pitkin, tapasi aina uuden niemen viimeiseksi luullun takaa — maailmalla ei näyttänyt olevankaan loppua.

Kokonaiset koskelopesyeet syöksyivät päistikkaa veteen ja juoksivat siellä lotinalla kuin tohvelit sileällä lattialla, edessänsä auringonpaisteinen kiila. Väliin ne taas sukelsivat näyttäen hukkuvan, sillä en nähnyt niiden tulevan takaisin. Se teki hyvin levottomaksi. Monenmoiset petolinnut, jotka mielellään suurensi kotkiksi, kohosivat ilmaan ja kaartelivat velton ylpeinä metsää kohden, missä niillä oli pesänsä. Kun seurasi niitä sinnepäin tiheitten katajikkojen läpi, tuli korkeille kangasmaille, joita peitti mustikanvarret ja kanervat tai laakeat, päivänpaahteiset paadet. Siellä tapasi kyykäärmeen poikasia lekottelemassa; niillä oli terävät, julmat, mutta hauskat, pienet silmät. Ei niitä raatsinut tappaa, sillä niiden elämännautinnon ymmärsi niin hyvin. Sieltä näki saaren toiselle puolen, ja kaikki tuntui äkkiä erilaiselta, ikäänkuin muurin yli pilkistäessä.

Hakamaissa kasvoi voimakkaan vihreitä tammia, pähkinäpensaita, paatsamoita, ja maa oli valkoisenaan lehdokkeja; niityt kiemurtelivat kuin salmet, ja reunoilla kasvoi suuria lehmuksia, joitten ympärillä parveilevain mehiläisten surina kohisi heinäkuun tienoissa kuin urkujen soitto. Tässäkin rehevyydessä ja rikkaudessa ilmeni jotain villiä. Lehtimetsän välillä laskeutui vierinkivipohjainen havumetsä rantaan aivan kuin rintaluut selkärangasta. Maa loiveni hyvin äkkiä, joten saattoi hyppiä luonnonmuodostamia portaita myöten vuorelta alas.

Tällä puolen muistutti meri sisämaanjärveä pitkine salmineen, jonka molemmat päät näyttivät kiinnisolmituilta, ja toisella puolella olevien suurten saarten välillä oli melkein umpinainen lahti. Kaidepuilla varustettu porras johti sen suun ylitse, ja aivan sen läheisyydessä sijaitsi runouden pahin soraääni, pieni, jokapäiväisen sievä naapuritalo. Muuten sieltä ei ollut sauhuakaan nähtävissä muualta kuin lähellä olevasta isäntäväkemme harmajasta kesämajasta.

Heidän ja vastapäätä asuvien välit olivat kireät, koska jälkimäiset olivat äskettäin muuttaneet paikalle ja siis epäluulonalaisia. Sen lisäksi he olivat kaupunkilaisia, "etelästä" tulleita ruokakauppiaita, joiden olisi pitänyt siivosti pysyä entisillä aloillaan. He olivat ostaneet pienen maatalon vanhuutensa turvaksi ja kasvattaakseen kahdesta täysikasvuisesta pojastaan kunnon ihmisiä. Naapurit ainakin pitivät viimemainittua pääsyynä ja asettuivat kerrassaan epäilevälle kannalle tuloksen suhteen. En tiedä mikä siihen lie antanut aihetta, mutta minuunkin juurtuivat samat ennakkoluulot.

Ainoa, mitä ihmisillä oli heitä vastaan, oli se, että heidän oli tapana uida salmessa. Jo sekin, että ihmiset uivat, oli sopimatonta ja tyhjäntoimittajain tapaista; sen voi antaa anteeksi vain kesävieraille, jotka eivät tienneet paremmasta. Kieltämättä he tulivatkin varsin likelle meidän rantaa pitäen hieman vallatonta melua, kuten yksinkertaisten ihmisten on tapana uidessaan.

Emäntämme suuttumus meni niin pitkälle, että hän kerran vetosi innokkaasti minuun, jotta emmekö me molemmat, osoittaaksemme kuinka heidän omavaltaisuutensa loukkasi meidän hienotunteisuuttamme, kääntäisi heihin selkämme ja uhkaavan loukkaavalla liikkeellä huomauttaisi, että tällä selällä samoin kuin kärsivällisyydellämmekin oli loppunsa. Mutta alakuloisena minun ymmärtämyksen-puutteestani suunnitelmaa kohtaan hän jätti sen sikseen, ja täydellinen epäsopu naapurusten välillä estyi puhkeamasta.

Tästä saimme molemminpuolisesti etua ja iloa tuonnempana.

Keskellä naistenviikkoa tuli toinen noista nuorista miehistä ruuhella salmen yli, täysin puettuna, ostolakki tiheäkiharaisessa päässään. Niin, olipa hänellä oikein kiiltokauluskin ja taivaansininen pikku rusetti. Hän läheni verkkojen luona olevaa ryhmää, johon minäkin kuuluin hakien sinisimpukoita ja särmäneuloja, ja kaupunkilaisen vapaalla miellyttäväisyydellä, jota lisäsi puheessa ilmenevä vähäinen suulakiääni, kutsui hän meitä sinä päivänä kahville tekemään tuttavuutta.

Hän kääntyi meihin monesti selin katsoakseen kotiinsa päin; varsinkin sen päälläänseisova varjokuva vedessä oli hänestä komea ja kaunis, vaikkakin vaikea selittää. Me olimme samaa mieltä ja huomautimme, että portaiden edessä oli koivusta muodostettu kunniaportti.

Nuori mies vakuutti innokkaasti, että hän sen kyllä tiesi, kun oli sen itse pystyttänyt toisten kuorsatessa kilpaa. Hän huomautti hilpeästi sen syynkin. Heillä oli Saaran päivä, joka ei ollut kuitenkaan hänen, vaan hänen vanhan äitinsä nimi. Minuakin kutsu koski, lisäsi hän nopeasti ja ystävällisesti kehottaen. Päivän sankari olisi erittäin mielissään saadessaan nähdä minut, lopetti hän leikkisästi.

Sellaista rakastettavuutta nähdessämme emme voineet pitää ennakkoluulojamme. Kun hän oli vihellellen soutanut takaisin, jäimme liikkumattomina seisomaan paikoillemme hiukan juhlallisina meitä hipaisseesta seuravelvollisuuksien ja suuren maailman kosketuksesta. Matami oli vaipunut ajatuksiin, jotka ehkä koskivat pukukysymystä, sillä hän eli perheineen varsin köyhissä oloissa, tai ehkä hän katui, että oli kerran ollut vähällä tehdä auttamattoman sopivaisuusrikoksen tuota hyväsydämistä, kiharapäistä nuorukaista kohtaan.

— Kuuleppas sinä Fritiof siinä, sanoi hän säyseästi eräälle pojistaan, mutta jatkoi sitten tapansa mukaan tulisella kiivaudella, pitääkseen arvoansa yllä: — mene heti vettä hakemaan, junkkari!

Tämä poika oli ylen kiltti ja moitteeton, ja siksi eukko aina uskalsikin hänelle äyskiä. Yhtä välittömästi vaihtui sitten puhe hänen luonteensa mukaiseksi ystävälliseksi pakinaksi: — Ja sitten, katoppas, rapsi vähä kukkia maista. Sinä osaat niin hyvin laittaa ne kokoon, Fritiof, sitten voimme onnitella kunnollisesti.

Kun määräaika joutui ja haettu vesi oli tehnyt kaikkien kasvot ja päät sileiksi, sousimme kiiltävän salmen poikki mukanamme valtava, taaja, loistava, aaprotilta tuoksuva kukkakimppu. Sateenkaarenvärinen tervaviiru muodostui veneestämme rannasta toiseen kuin sovinnonmerkiksi, ja kaikki me olimme iloisia ja toivehikkaita.

Sopusointu olikin täydellinen, sillä isäntäväkemme olivat kunnon ihmisiä, joiden kanssa oli helppo seurustella.

Rouva oli kyllä jyrkänlainen luonteeltaan, ja osaksi rehellisyydestä, joka ei sallinut hänen teeskennellä vieraille, osaksi jonkinlaisesta naisellisesta vaistosta, joka sanoi sen häntä parhaiten pukevan, hän erityisesti korosti tuimuuttaan. Hän seurasi täydellisesti Tukholman "Eteläisessä teatterissa" näkemäänsä esikuvaa käyttäen hirvittävää silmäkieltä. Selvästi kuitenkin huomasi, että hän sisimmässään rakasti ihmisiä ja että hänen tarkoituksensa todellakin oli, että meidän piti syödä haljetaksemme kahvipöydässä, kuten siis teimmekin.

Mies seurasi hänkin osaansa, näytellen kömpelön alistuvaa, rikollista olentoa, niinkuin häneltä vaadittiinkin. Minun oli kuitenkin mahdotonta päästä selvyyteen siitä, minkälaiset kohtalon koukut varietee-laulajattarien tai naisiksi pukeutuneiden miesten kanssa olivat viattoman siihen johdattaneet. Pojat pitivät ujoudesta seuraa ainoastaan toisilleen, mutta tekivät sen hyvin vilkkaasti.

Kaupungista oli saapunut kaksi vierasta, jotka vetivät suurimman huomion puoleensa.

Toinen oli lihavahko, tummasilmäinen nainen, jolla oli musta päivänvarjo ja mustia punoksia ihan kuin oikeita puutarhaistutuksia kaikkialla ja varsinkin rinnalla. Hän tuntui tuoneen nimipäiväkakun muassaan, ja sekin jo teki hänet merkitseväksi henkilöksi. Hän puhui usein Kaarle XV:stä, joka varmaan oli ollut hänelle erityisen rakas ja läheinen. Tiesin, ettei hän juuri voinut olla sukua hänelle, mutta siltä minusta kuitenkin näytti; tuntui, että hänellä juuri siksi oli punoksia ja että hän ei koskaan enää voinut olla iloinen hänen kuoltuaan. Kunnioitukseni oli syvä ja harras.

Mutta toinen vieras veti päämielenkiinnon puoleensa. Hän oli lujaluonteisen, vallanhimoisen näköinen herra; hänen hiuksensa alkoivat harmeta, hänen hattunsa näytti saaneen saman värin surusta ja huolesta, vaikka huomattavammassa määrässä, ehkä siitä syystä, että oli vanhempi.

Hän oli aatteita täynnä eikä kärsinyt vastaväitteitä. Hän katsoi asioita suurin piirtein ja purikin loukatussa oikeudentunnossaan ja miehekkäässä harmissaan suurimmat palat sahramileivästä. Hän moitti kansallisia vikojamme, ja näitä oli oikeastaan rehellisyys, joka ei tiennyt valheesta kerrassaan mitään, sekä kirottu laiskuus, joka oikeastaan oli vaatimattomuutta. En silloin vielä tiennyt, että kaikkia kansoja moititaan juuri näistä syistä, ja tulin hyvin surulliseksi kuullessani, että niiden tähden jouduimme ulkomaalaisten saaliiksi.

Harmaja herra oli tehnyt kaiken voitavansa parantaakseen viimemainittua epäkohtaa, ja tuntui siltä, että hän ainoastaan säästääkseen edes jotakin oman maan lapsille nyt tyhjenteli pikkuleipälautaset. Mutta vähän siitä oli ollut apua, omassa elämässään ei hän ollut varsin pitkälle päässyt. Vieraan konjakkiliikkeen asioimisto antoi hänelle katkeran leivän, samalla kuin kyvyttömyys rehenteli kuninkaan neuvospöydän ääressä ja kaikissa pankeissa. Jahka hänet on köyhänä haudattu, tahdotaan varmaan temmata hänet mullasta takaisin, mutta silloin se on ihmissilmillä katsoen liian myöhäistä.

En voi sanoa, kuinka tämä kaikki teki meidät surullisiksi. Mutta mitä piti meidän tekemän, mitä minä ainakaan saatoin tehdä?

Musta nainen otti asian tyynesti ja vaikutti siinäkin valtavasti. Hän näytti nähneen valtaistuinten ja aikakausien kukistuvan ja vaipui unelmiinsa ja muistoihinsa kuin mustiin silkkipatjoihin aina silloin kun ei itse puhunut. Hänen puolittain sulkeutuneet silmänsä seurasivat hieman pilkallisina, mutta kuitenkin ystävällisinä talon kiharapäisiä poikia, jotka olivat niin kohteliaita toisilleen ujostellessaan häntä.

Isäntä avasi syrjässä tunnontarkalla tavalla laatikon, jossa oli mustia sikareja, ja tarjosi.

Se elähytti oitis vieraan elämänhalun, mutta tämä kohdistui hyväntekijään. Mitä hän tarkoitti tällä maanviljelyksellä! Maa oli nähtävästi erinomaista, mutta huonossa kunnossa, ja sen aarteet odottivat voimakasta työntekijää. Sateli ehdotuksia värikasveista ja parsasta islanninjäkälään saakka, jota käytettiin poronrehuksi ja rintakaramelleihin.

Maanviljelijä raukka, joka pelkäsi tulevansa paljastetuksi, vältti kiistaa puhuen, että vuoden kylvö oli jo tehty. Hänen hiukan sekavasta puheestaan kävi selville, että siihen oli käytetty kauraryynejä, jotka hänelle olivat ennestään tuttuja.

Vieras ei väittänyt tätä vastaan, joko sitten kiittämättömyydestä tai ennakkoluulottomuudesta.

— Herra Jumala, sanoi hän, käyhän se päinsä, mutta hyöty on sen mukainen.

Niin, oli myöhäistä muuttaa sitä tänä vuonna. Talo elikin pääasiallisesti lehmistään.

Ne näkyivät jonkun matkan päässä meistä. Päivän helteen tähden ne olivat kahlanneet kaislaiseen lahteen, ja niiden kirjavat ruumiit loistivat kauniisti auringonpaisteessa. Ne katselivat lempeän avoimesti eteensä ja liikuttelivat tuontuostakin pitkiä korviaan, tottumuksesta vain, ei ajatusten vaihteesta. Ne nauttivat olemassaolostaan ja olivat hiljaisen, tyytyväisen onnen kuvana. Vieraalla herralla ei ollut niiden mielenlaatua; hän ei ollut myötätuntoinen niitä kohtaan, vaan katseli niitä ankarasti ja epäluuloisesti.

— Laiskoja elukoita, hän sanoi, maatiaisrotua. Mikä niistä on härkä? — Kun ei saanut vastausta, lisäsi hän vihlovalla ivalla: Tuskin ne siitäkään ovat saaneet tietoa.

Katkera totuus oli, ettei talossa ollutkaan härkää. Se tuntui nyt häpeältä, vastahakoisesti se myönnettiin. Ensin näytti siltä, kuin vieras olisi todella suuttunut ja kokonaan meidät hyljännyt. Perhejuhlan tähden hän kuitenkin hillitsi harminsa eikä sanonut mitään suorastaan henkilökohtaista. Hän selitti vain yleisesti raavaseläinten jalostamisen merkitystä, joka oli koko maan kaiken viljelyksen tärkein kysymys. Nyt näytti oikeastaan tämä olleen se, minkä varaan hän oli pannut elämänsä ja hävinnyt. Ei olisi oikein sanoa hänen itkeneen, mutta hän oli hyvin liikutettu ja juhlallisella mielellä.

Emäntä koetti ottaa häntä sarvista tuimalla, nokkaviisaalla tavallaan, millä hän ratkaisi asiat, mutta selvää oli, että hän myönsi hänen olevan osittain oikeassa. Mitä isäntään tulee, näytti hän erityisen aralta, hätyytetyltä ja syylliseltä puolustellessaan voimattomasta taloutensa hoitoa, niin että odotti hänen joka hetki juoksevan johonkin harvinaiseen piilopaikkaan, kuten huvinäytelmissä on tapana. Hänen kasvoistaan näki, että hänen heikko tahtonsa alistui. Se ponnisteli vastaan vain kunnian vuoksi, mutta sysäys oli annettu, kohtalo oli järkkymätönnä kulkeva tietään. Tästä hetkestä oli hänen rauhallinen elämänsä lopussa, sen hän tiesi. Mekin tunsimme jotakin levotonta ja vaiherikasta olevan tulossa, mikä tuntui sitä selvempänä tätä hiljaista juhlatunnelmaa vastaan, mutta unohdimme sen pian. Musta nainen antoi kaiken kulkea ohitseen herpaantuneessa ylhäisyydessään. Sanoimme hyvästit ja palasimme kotiimme, tyytyväisinä saamistamme kahvista, leivistä ja ajatuksista. Viimemainitut jätimme paikoilleen täyttämään tehtäväänsä aavistamatta, että ne joskus meitäkin koskisivat. Lehmät aavistivat yhtä vähän märehtiessään ruokaansa, meitäkin tyytyväisempinä, keskellä auringonpaistetta veden viilentäessä jalkoja ja vatsaa. Ne näyttivät voivan solua pois varjokuvineen kuten rantojen uneksuva lepo kesäpäivän luonnottomassa hiljaisuudessa. Ei mihinkään voinut todenteolla ryhtyä; kaikkialla vallitsi leuto, uninen onni, ja melkein herätti ihmetystä, että veden kiilto särkyi airojen kosketuksesta.

Tämä on ensimäinen kohtaus muistostani, toinen on tunnelmansa ja sisällyksensä puolesta niin erilainen, että taiteen lakien tuntemisen pitäisi estää yrittämästäkään liittää yhteen kahta niin erilaista ainesta. Mutta todellisuuden majesteetti ja toistaiseksi tutkimaton sopusointu voittaa taiteen, silloin kun on kyseessä tositapahtuma.

Oli eräs ilta syyspuoleen, tuollaisena kauniina omenasyksynä, jolloin on runsaasti sadetta ja runsaasti aurinkoa ja suuri valkea kuu katselee usein vuorten villikasvuisten puitten yläpuolelta pilvien pimeydestä. Entistä enemmän saattoi nyt nauttia paikan romanttisuudesta, sitä suorastaan söi ja joi itseensä kosteissa hedelmissä, jotka pakostakin täytyi pudottaa oksista, kun ne käytäviä pitkin juostessa raskaina riippuivat tiellä. Niin teimme ainakin me, Fritiof ja minä, eräällä ryövärimatkalla, jolla ei ollut varsinaista päämäärää, mutta jota kannatti innostunut rohkeus. Jo pimeänpelon voittaminen oli uljasta, mutta kuitenkin me kaipasimme, että jokin seikkailurikkaassa ympäristössämme luopuisi epämääräisyydestään ja tulisi kouraantuntuvammaksi. Silloin juoksi pari pienemmistä pojista luoksemme.

— Tuolla toisella puolen salmea on jotain, joka pitää hirveää melua, huusivat he. Se tahtoo tulla ylitse, se huutaa ja kiroilee, mutta se ei tömistele niinkuin ihminen. Isä menee kuitenkin lauttaamaan sitä ylitse, vaikka äiti pelkää. Hän ottaa lyhdyn mukaansa.

Enempää ei tarvittu. Olimme vakuutetut siitä, ettei se ollut mitään inhimillistä. Paloimme innosta saada nähdä sen noin turvallisen välimatkan takaa, kun vesi vielä oli välillä; tunsimme itsemme ihan tarpeeksi varmoiksi, kun ajattelimme "isää" ja lyhtyä, ja suoraa päätä rynnistimme venevalkamaan liveten märillä kallioilla.

Siellä oli aivan pimeää, lyhdynvalo ei kantanut kauas, vastainen ranta oli jäykän ja uhkaavan näköinen, mutta jotain liikkumatonta ja epämääräistä temmelsi ja tömisteli veden partaalla. Se näytti painiskelulta, siinä oli eri suuntiin pyrkiviä voimia, vaaraa ja hurmausta.

Meidät oli huomattu sieltäpäin; kuului huuto, oli siis ihmisiä mukana leikissä.

— Onko tässä syvää? kysyttiin.

Ei ollut syvää. Tahtoivatko he venettä?

Vastausta ei kuulunut, nähtävästi syystä ettei ollut siihen aikaa. Jotain suurta ja kauheaa riuhtautui pimeästä suoraan meitä kohden, niin että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Oli myöhäistä paeta, ja sitäpaitsi me olimme hämmästyksen jäykistäminä. Lyhdyn valon punertavan välkkeen levitessä mustaan kiiltävään veteen kohosi siitä eteemme näky suunnattoman suurena, hurjana.

Valtava härkä, joka meistä näytti suunnattomalta, pää pystyssä, verestävin, pyörivin silmin, kahloi juoksujalkaa vedessä, joka murtui vaahdoksi sen lapoja vasten. Ruumis kiilteli mustana kuin kalliopaasi vedenpinnassa. Oli kuin saduissa, joissa jättiläiset ajavat maalta mereen; melkein luuli rannan lähtevän mukaan.

Mutta jättiläiset eivät olleet sen ajajina, vaan pienet ihmiset, jotka oikeastaan eivät ollenkaan voineet sitä ohjata. Se veti niitä perässään, kolmea miestä, joista yksi riippui turparenkaan nuorassa, toinen päähän ja kaulaan kierretyssä; kolmas oli kadottanut otteensa ja riippui nyt hännässä. He kompastelivat pohjassa oleviin liukkaisiin kiviin ja pikemmin uivat kuin juoksivat; heidän asemansa avuttomuus melkein poisti siitä naurettavuuden.

Ylikulku kävi kylläkin nopeasti, mikä oli härän ansio; salmi oli kapea, eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin koko tuo ihmeellinen joukko seisoi vieressämme liehuvassa lyhdyn valossa. Me tunsimme heidät ystävämme, ruokakauppiaan perheeseen kuuluviksi, samoin tunsivat he meidät, muttei kumpikaan puoli ajatellut tervehtiä. Härkä pysyi toimetonna. Se tuijotti suuresti ja tyhmästi liekkiin hitaan tyytyväisenä siitä, että oli päässyt tahtonsa perille, mutta sen itsepäisessä otsassa oli tuskin muuta ajatusta kuin mahdollisesti ihmettelyä, miksi oli lähtenyt tähän uuteen ja outoon. Me emme voineet antaa selitystä siihen, vaan tuijotimme niinkuin sekin, mutta kuljettajiin.

Turparenkaan luona oleva pieni mies sai ensimäiseksi puheenlahjansa takaisin, mutta hän käytti sitä enemmän omien tunteittensa tulkiksi kuin selvittääkseen tämän vierailunsa syitä.

— He-herra Jumala, hän huokasi, tällainen kotimatka, tällainen kotimatka!

— Mutta eihän teidän kotinne täällä ole, vastasi isäntämme. Tuollahan se on salmen toisella puolen.

— Kyllähän minä sen tiedän, tiedän toki. Se onkin ainoa, mitä tiedän. He-herra Jumala.

Hän puhui nähtävästi totta, ja muutahan häneltä ei voinut vaatiakaan, sillä hän näytti katsoneen kauan aikaa kuolemaa kasvoihin. Ei koskaan ollut hänen ulkomuotonsa ollut niin epätoivoisen hullunkurinen, ei koskaan niin syyttömän muserrettu. Hänen liinalakkinsa, joka oli tottunut heilahtamaan kohteliaasti jokaiselle ostajalle, riippui revittynä ja märkänä kuin mustista lehdistä tehty seppele. Meriruohoa ja levää oli takertunut hänen jäseniinsä, ja vesi virtasi pitkin ruumista, niin että oikein pelkäsi kaiken virtaavan sen mukana pois. Hän oli jonkun taru-olennon näköinen, ruokakauppiaan ja alempiarvoisen vedenhengen välimuoto. Tämäkö olen minä? näytti hän sanovan. Ja mitä hirviötä minä pitelen kiinni? Mitä meillä on tekemistä toistemme kanssa?

Mutta hänen kunnianhimonsa oli herännyt nimipäiväkutsuissa, hänen kohtalonsa oli pukeutunut tähän kauhistavaan muotoon.

Pojilta saimme tarkempia tietoja. Eläin oli tuotu höyrylaivalta; tie oli tavallisissakin oloissa pitkä ja vaivalloinen, kulkien pitkin rämeitä ja kallioita ja seuranhaluisten eläinten ohitse. Jotenkuten oli kuitenkin päästy portaalle asti. Siinä näytti elukka luulevan, että oli kyseessä laivaannousu ja uusi matka. Siihen se ei tahtonut suostua, vaan kääntyi oikeaan ja kulki pitkin rantaa lauttauspaikalle asti. Lopun tiesimme. Heitä harmitti koko juttu, ja he olivat luultavasti toruneet isäänsä joka kerta kun tämä virkistys oli mahdollinen. Nyt hiukan keventyneinä he työnsivät kiharat silmiltään ja pitivät kaikkea hauskana, kunhan ensin vain keksittäisiin mihin piti ryhtyä. He saivat kuulla, että oli vielä toinenkin kahluupaikka, salmen toisessa päässä, ja se heitä lohdutti, varsinkin kun kastumisesta ei enää ollut haittaa.

Pikku ukko tuli aivan liikuttavan iloiseksi. Hän risti kätensä vakuuttaen, ettei ikinä unhota meitä. Jos me vielä lisäisimme hyvyyttämme ja näyttäisimme kahluupaikan, niin hän aina muistaisi meitä.

Vaikkei meillä siis ollut paljon hyötyä siitä, olimmeko vähemmän tai enemmän palvelevaisia, valitsimme kuitenkin jälkimäisen. Me pojat otimme ilolla siihen osaa, sillä seikkailu levitti siten meihinkin hohdettaan.

Lyhty jätettiin kotiin, sillä pilvet soluivat syrjään antaen hiukan kuunvaloa; matka onnistui hyvin puutarhan ja haan kautta. Härkä ei ajatellut mitään, ei tahtonut mitään; sillä oli ollut yksi päähänpisto, ja sen se oli voitokkaasti ajanut perille. Se oli sille kylliksi.

Ukko tuli rohkaistuksi uudesta seurasta. Hän puhui tulevaisuudesta.

— Tämä on voimakas eläin, ekstra priima lajia, sanoi hän tyytyväisenä, aivan kuin se olisi hänelle tähänkin asti tuottanut pelkkää iloa, — leveäselkäinen, kiiltävä ja lihava, oikein kkkk! — Hän eli nähtävästi entisen rauhallisen ammattinsa muistoissa. — Saadaan nähdä, kuinka kaikki muuttuu hyväksi, kun on sitä saatu pitää muutama vuosi. Navetta käy kyllä pieneksi, mutta omista puista rakentaessa ei sen isontaminen tule kovin kalliiksi. Hän oli ihan oikeassa — mies tarkoitti nähtävästi tuota vakavaa herraa —; kun maanviljelys on huonossa kunnossa, ei mistään ole apua. Ei se pelkää vettä, tuo veitikka — tämä tarkoitti härkää — ei se pelkää mitään — hoi, menetkö siitä!

Väliin häntä värisytti vilu, niin että sääliksi kävi.

Tulimme niitylle. Siellä oli vaarallisempaa. Saaren karja kävi siellä laitumella, ja sillä oli sonnikin joukossaan. Mutta nyt ne nukkuivat tai makasivat metsänrajassa, ja me näimme vain niiden suuret ruumiit liikkumattomina tai kääntelehtivinä, melkein sulautuneina kiiltävien puitten varjoon. Maa oli pehmeä, ilma raikas; eläin kulki hitaasti ja arvokkaasti välillämme ja käänsi ylpeästi päätään, vaikka kuinka olisi vastustettu, hengitti pitkin siemauksin ja päristeli.

Oli jotain komeaa yöntunnelmassa, jotain vierasta ja hurjaa.

Sitten kuljettiin vielä kappale hakaa, sitten hankalaa polkua erään kallion taitse, ja sitten oltiin perillä. Vastakkaiselle selälle johtava salmi oli siellä pitkä ja kapea kuin joki; sitä piti kulkea veneellä. Molemmat saaret olivat kasvamaisillaan yhteen maan hiljaisen kohoamisen tähden, ja nyt siellä tuskin on ollenkaan enää vettä. Mutta siihen aikaan sitä oli vielä noin kyynärän tai parin syvyydeltä, ja siinä tuntui välistä pieni virran viri. Meidän kohdaltamme oli ranta äkkijyrkkä ja sentähden vaikea eläimen astua. Pidettiin parempana suupuolta, joka oli leveämpi.

Pikku ukkoa karmi, kun täytyi taas lähteä kylmyyttään virkistämään, mutta vastuunalaista paikkaansa turparenkaan luona hän ei tahtonut jättää, eikä kukaan siihen ikävöinytkään. Hänen hilpeytensä oli haihtunut, ja yritys tuntui hyvin vakavalta.

Vesi näytti tavattoman mustalta ja jäiseltä kuunkimalteen molemmilla puolin olevassa varjossa.

— Totta kai minä pohjaan ulottunen ainakin? kysyi hän. En ole enää kovin pitkä, ha-ha. Hoi, poika!

Ei siinä mitään vaaraa ollut, kun pysytteli oikealla. Ulompana oli syvää, mutta eihän sinne ollut asiaa.

— He-herra Jumala, eihän meillä ollut mitään asiaa tällekään puolen. Tuohan se vaiv… Mutta eiköhän se nyt ymmärtäne, että kohta ollaan kotona?

Emme tienneet, ymmärsikö härkä vai eikö, sillä se näytti ajattelevan muuta. Sen hitaissa aivoissa näytti vasta nyt selvinneen vaikutelmat niityltä ja seurasta siellä. Se kääntyi sinnepäin, pudisteli itseään ja päristeli ja tahtoi kääntyä takaisin.

Nyt ei saanut hukata tähänastista voittoa. Kaikki hyökkäsivät täydellä voimalla sen kimppuun vetäen ja lyöden. Pikku ukko seisoi jo vedessä puolisääreen, hampaat kalisevina kiskoen nuorasta. Kuului molskinaa ja loiskutusta, eläköön, siinä meni koko joukko!

En oikeastaan nähnyt, mitä sitten tapahtui. Syntyi sellainen meteli ja mustien varjojen tanssi, ettei voinut selvästi nähdä mitään. Näki vain kuinka eläimen suuri ruumis suuntausi suoraan vasemmalle, mihin sen ei olisi pitänyt, juoksi niin pitkälle kuin pohjasi ja rupesi sitten uimaan kadoten pimeyteen, sillä pilvet peittivät taas valon. Se näytti aikovan saavuttaa niittyrannan, kahlata maihin ja ottaa valtakuntansa haltuunsa ja taistella veriin asti, jos tarvis tuli. Olisi ollut komea näky, kun tuo vettävaluva kummitus olisi noussut syvyydestä ja puhkuen ja vahvoja jäseniään oikoen ammahtanut taisteluvaatimuksensa yön hiljaisuuteen. Me aioimme juosta takaisin sitä näkemään.

Mutta pian saimme muuta ajateltavaa. Kaksi olentoa nousi häpeissään ja kiroillen kylvystä; kolmatta ei näkynyt. Hämmästys puhkesi ensin leikilliseen kysymykseen: Mihin hittoon ukko meni? Hän pitää kai kiinni vielä! Tännepäin, isä! Sitten äkkiä, tullen levottomaksi: Isä, missä isä on? Heitä toki irti ja tule tänne!

Vastausta ei kuulunut. Eläimen jalat koskivat johonkin kovaan, lipesivät ja yrittivät uudelleen avuttoman haparoivin liikkein. Se koki nähtävästi päästä kalliolle, jonka taitse olimme kulkeneet, mutta sen oli mahdoton onnistua. Sen alla oli syvää ja äkkijyrkkää, siinä ei ihminenkään voinut päästä maihin. Ja samassa unohtui kaikki muu paitsi sitä, että yksi meistä, se joka vähimmin voi pelastua hengenvaarasta, kamppaili meistä kappaleen matkan päässä, mutta pimeys peitti hänet, niin ettemme voineet edes nähdä hänen kamppailuaan. Neuvoteltiin nopeasti. Isäntä juoksi kotiin noutamaan venettä, meidän piti ottaa valkea nähdäksemme, voimmeko auttaa millään tavalla. Mutta tulitikkulaatikot olivat märät molemmilla pojilla, tikku toisensa perästä katkesi. Kesti jonkun aikaa ennenkuin älysimme, että toista laatikkoa ympäröi kotelo, joka oli suojellut sen syrjiä, joten siinä oli suurempi menestymisen mahdollisuus. Tuskaisina odotimme joka koetta, joka epäonnistui, sitten saimme pieniä sinertäviä liekkejä, jotka heti sammuivat, sitten sytytimme laatikon, joka teki samoin, vihdoin jäi pieni liekki. Ensi hetkessä aioimme valaista yötä tällä toivomme pienellä liekillä, mutta pian keksimme keinon. Vapisevin sormin haalimme kokoon kuivimpia lehtiä ja oksia mitä löysimme; vihdoin saimme pienen tulen. Hämärä näköpiirimme suureni suurenemistaan, ja me tuijotimme veteen kauhun suurentamin silmiin. Nyt pelkäsimme kaikkea, yötä, merta, päämme päällä huojuvia puita, takanamme olevia pensaikkoja ja varjoja. Jotain uutta oli tunkeutunut kylmään, suhisevaan viimaan, ehkä ihmissielu, joka oli kuplana noussut pohjasta ja nyt kierteli meitä ja tultamme, ainoata turvaamme. Kosteasta puusta nouseva savu hulmuili omituisesti muodostaen kummallisen pelottavia kuvia. Vedenpinnassa ei näkynyt mitään, se näytti yhä kiiltävämmältä ja tummemmalta, kuta punaisempana rovio leimusi. Siinä vallinneen liikunnon tuottamat kierteet olivat jo kuolleet rantaan.

Veneestä, joka sitten tuli, ei ollut sen enempää apua. Härkä ja pikku ukko olivat molemmat menneet lepoonsa, — ei, eläimellähän ei ollut minne mennä, sen elämä oli siis kerrassaan loppunut. Siinä oli jotain rauhoittunutta. He olivat tappaneet toisensa. Hukkuva mies oli vetänyt eläimen turvan veden pinnan alle; itse hän oli kai sotkeutunut nuoraan.

Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin sammuttaa tuli ja erota. Naarauksista ei ollut hyötyä yöllä, sillä virta oli jo voinut kuljettaa ruumiit kauas. Nopeasti kului kotimatka, kukaan ei puhunut sanaakaan eikä uskaltanut katsoa taakseen. Yöllä näimme pahoja unia, sekavan eriskummaisia ja kauhistavia, jommoisia unetar helposti punoo kokoon.

Aamulla noustuani lähdin tiedustelumatkalle, ja silloin oli kaikki jo nähtävänä. Ruumiit oli löydetty aivan meidän rannasta ja vedetty juuri ylös, vaikkei vielä erotettu toisistaan. Pieni laiha ukko makasi kivillä, nuora kiedottuna käsien ja kaulan ympärille. Eläimellä, joka oli liian raskas vetää ylös, oli takaruumis vielä vedessä. Se näytti suunnattoman suurelta veltossa, paisuneessa liikkumattomuudessaan, maha veden pullistamana, nahka vettävaluvana, sinertävänä mustimmista paikoin, pää kömpelönä ja hurjana suurine, verestävine, sokeine silmineen ja paksuine, voimattomine sarvineen. Omituisena vastakohtana oli sen vieressä pieni ihminen, jonka kasvot olivat jo keltaiset ja kuivat, ja joka makasi siinä avuttoman lapsellisen näköisenä, mutta kuitenkin rauhallisena. Nyt ei olisi kovempikaan silmä kuin meidän voinut huomata minkäänlaista naurettavuutta, joka ukkoa aina elämässä seurasi syyttä, kuten tavallisesti. Ei siinä ilmennyt mitään kauheaakaan. Siinä oli vain jotain haikean epätoivoista. Kuolema, tuo töykeä, hurja kummitus, oli temmannut hänet keskeltä hänen toiveitaan ja suunnitelmiaan; me tuijotimme tuijottamistamme noihin vainajiin emmekä ymmärtäneet mitään, ja meidän tuli sääli kaikkea, kuolemaakin.