SISÄLLYS: (continued 2)

Batum, meren rannalla 8. p.

Oi terve sinä tuttu Mustameri, jonka taurilaiset rannat vuosi takaperin taakseni heitin, luullen silloin etten ikinä sinua enää näkisi! Yhtä pehmoisen sinervänä vipajat edessäni hopeanhohtavien vuortesi välissä, yhtä ihanasti sivelee silmääni ulappasi hienot värivälkkeet. Ja yhtä suloista on taas keinua untuvaisissa aalloissasi ja katsella äärettömällä lakeudellasi liihoittelevia valkopurjeita, muistellen mielessänsä Troijan sodan taruja ja näitäkin vesiä harhailevaa Odyssesta. Sinä olet kauniimpi kuin Kaspia ja monin verroin iloisempi kuin Itämeri, se mun pohjoisen kotimaani kylmä huuhtelija…

Näin juhlallisesti tervehdän minä mielessäni mainittua merta, kävellessäni toverieni seurassa — meihin on näet liittynyt eräs kohtelias venäläinen ylioppilas — pitkin Batumin mailmanmainiota rantabulevaardia, joka virstan pituudelta kasvaa laakereita, oleandereita, magnolioita, palmuja ja muita etelän ylimyksellisiä puita. Olemme juuri käyneet uimassa ja sentähden virkeällä mielellä. Turhaan ne tätä Batumia soimaavat malarian pesäpaikaksi. Lie ennen ollut, mutta nykyään on tehty kuivaustöitä soilla. Sanovat täällä satelevan runsaasti — eipähän meille sada — on mitä ihanin pouta, tuuleskelevan sanovat myös niin tuimasti että puut bulevaardilla torikalloineen kaatuilevat eikä kukaan uskalla silloin mennä rantaan — mutta mepäs emme tästä kaikesta mitään tiedä, meitä suosii mitä mainioin sää. Katselemme rauhassa kasvitieteellisen puutarhan ja siirrymme iltahämärissä "Itämaiseen basaariin".

Siellä kohtaa meitä sama värien kirjavuus ja kansallisuuksien vilinä kuin Tiflisissäkin. Venäläisistä ei täällä tunne hajuakaan. — Kaukaasian vuorelaisen tulinen silmä sekä välkkyvä tikari hohtaa täällä kadunkulkijaa vastaan, oudot kielet sorahtelevat korvissa. Armeenian- ja gruusiankielet Kaukaasiassa ovat edustetut yksin hotellien käymälöissäkin. Katukylteissä tapaa usein suosituksen "aasialainen mestari". Turkkilaisia puukkoja katsellessamme käy selville että myyjä on kreikkalainen. Pedagoogi-toverini alkaa heti skandeerata hänelle Iliaadia — ja kas ihmettä: myöjä rupee samaan vauhtiin jatkamaan Homeroksen runoa! Minä seison ja ihmettelen näitä klassikoita. Ilmi käy että myöjä on ollut Trapezuntin kimnaasiossa, mutta hänen veljensä, uuskreikkalainen, joka seisoo vieressä, ei ymmärrä sanaakaan vanhasta sankarikielestä. Sitten kysäsee toverini oppineelta veljeltä: tietääkö hän, missä Suomenmaa on? "Kyllä", vastaa tämä, "sehän on siellä — Ameriikassa päin". Sitten menemme toiseen myömälään ja minä rupean hieromaan kauppaa turkkilaisesta puserosta. Se herättää yleistä ihmettelyä ja naurua: "mitä herra sillä tekee?" Sitten kuljemme sivu muhamettilaisen rukoushuoneen, jossa Allahin palvelus juuri on alkanut, ja astumme sisään turkkilaiseen kahvilaan. Täälläkös iloista on ja mokka kuinka makeaa. Seinillä turkkilaisia kukkaismaalauksia, kirjoituksia ja puolikuun kuvia. Ja tavattoman kaunis-nuori turkkilainen istuu sohvalla — nähtävästi työmies, mutta harvinaisen kaunis hän vain on. Samassa kuuluu tiukun helinä kadulta ja mies, täysinäinen nahkasäkki seljässään kulkee ohitse. Se on täkäläinen veden myyjä. Olisi hauska tietää, onko suuri eroitus veden ja viinin hinnassa — viini näet maksaa vain kymmenkunnan kopeikkaa pullo.

4 p. syyskuuta.

Istun laakerein ja magnoliain siimeksessä edessäni tuo vihreänsinertävä ulappa ja lueskelen "Mustanmeren sanomia". Toverini matkusti tänä aamuna ylioppilaan kanssa Tshakvaan teepensaita ja kiinalaisia katsomaan. Minun asiani on sillä aikaa hankkia piletit laivaan, joka lähtee tulevana yönä. Me matkustamme täältä Krimmiin.

Kello 12 yöllä.

Olemme laivassa, joka kahden tunnin perästä lähtee. Taivas leimuaa, salamat välähyttelevät mahtavasti Mustaamerta, ukkonen jyrisee vuorilla, vettä sataa… Tällaisena yönä luovun Kaukaasian rannasta, luultavasti ijäkseni. Turkkilaisia punapäitä on kymmenittäin laivassa. Saa nyt nähdä, jaksanko taistella meritautia vastaan — matka on pitkä, kestää neljä yötä. Tällä hetkellä on meri jotenkin siivon näköinen. Menisinkö alas kajuttaan nukkumaan vai jäisinkö kannelle?… Venäläinen ylioppilas seuraa yhä meitä, hän ei halua meistä luopua "seuran vuoksi", poikkeaa mahdollisesti Uus-Athokseen, jonka kohdalle tullaan huomenna. Laiva on suuri ja komea, mutta sillä on taas epärunollinen nimi — "Suuriruhtinas Aleksei".

Merisairas

(Kuvaus Mustalta mereltä).

Alhaalla kajutassa, jonka lavereilla makasi parikymmentä matkustajaa, vallitsi tukahduttava kuumuus. Ilma oli ummehtunutta ja haisi hieltä, lialta ja muulta pahalta… Oli muutama tunti sivu sydänyön, ja laiva oli juuri lähtenyt liikkeelle Kaukaasian rannasta.

Yhtäkkiä kuului rytisevä alas-hyppäys joltakin laverilta, pari paljasta koipea vilahti yölampun valossa, ja pitkä herrasmies paitasillaan näkyi kiireesti loikkaavan yli laattian, käsi suulle painettuna.

Ou—uo—y—yökkk…!

Ja samalla tuntui jotakin purskahtavan ulos valtavalla voimalla. Herrasmies oli ruvennut puhumaan "engelskaa", jota kieltä ei muuten sanaakaan osannut.

Hän seisoi kumarruksissaan, kuolemankalpeana kasvoiltaan ja piteli vavisten kiini pesukaapista molemmilla käsillään.

"Se liikkuu kuitenkin!": mutisi hän kuten Galilei maapallon pyörimisestä ja katseli rukoilevin silmin ympärilleen, kuni apua etsien.

— Nyt se alkaa, änkytti hän toverilleen, joka oli herännyt ja kummastuksissaan siristi unisia silmiään päin häneen.

— Mikä niin? kysyi tämä mahallaan maaten.

— No se… ou—uo—y—yökkk… Enempää ei hän ehtinyt vastata eikä selitystä tarvittukaan.

Toveri katsoi kauhistuneena häneen, osaamatta mihinkään ryhtyä. Muutkin matkustajat olivat heräilleet, eräs herra hyppäsi alas ja lennätti jalomielisesti sairastuneen nenän alle ison pullon hajuvettä, neuvoen potilasta huuhtomaan sillä päänsä; muutamat pukivat kiireesti yllensä ja riensivät ylös kannelle peljäten itsellensä käyvän samoin, tai mahdollisesti päästäksensä näkemästä sitä surkeaa näytelmää, joka aina seuraa meritautia. Oli joukossa niitäkin, jotka ylenkatseellisesti nauroivat hänelle, joka paitasillaan siinä oksenteli alhaalla laattialla, oli myös niitä, jotka ähkäsivät harmistuneina, kääntyivät toiselle kyljelleen päin seinää ja nukahtivat kuorsaavaan uneen.

Potilas hoiperteli kuin juopunut paikoilleen ja romahti hervotoinna laverilleen. Hän oli äkisti käynyt niin heikoksi että oli kokonaan kykenemätön saamaan vaatteita päälleen ja lähtemään ylös laivan kannelle, jonne hän olisi tahtonut. "Jos mahdollista", niinkuin hän ajatteli, "vielä pelastuakseen"… Se oli myöhäistä nyt, merihirviö oli jo syvään iskenyt häneen kyntensä, hänen silmissään pyöri punaisia ja sinisiä renkaita, päätä kivisteli oudosti, korvissa suhisi, ja joka silmänräpäyksellä tuntui että ihan se tuo vatsa parka pulpahtaa suun kautta ulos…

Alussa koetti hän laskea leikkiä omasta tilastaan: "Pitääpä olla koko miehisen miehen, kun ei saa omia housuja jalkaansa!" mutta pahoinvoinnin kiihtyessä hän jo surkeasti vaikerteli mielessään: "Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt, että näin minua kuritat?"

Hän oli likomärkä hiestä. Hänen oli yhtä haavaa sekä kuuma että kylmä… Mitäs ulkonaisesta pahoinvoinnista? — senhän vielä olisi sietänyt, mutta kun tauti tulee yhdessä sisällisen kurjuuden tunnon kanssa, niin silloin se on vaikeasti kestettävä. Sen, joka nauraa meritautia, pitäisi itsensä se kokea. — Sitten ei ikinä nauraisi.

Ehkä monet muut kärsivät vähemmän kuin hän — hän kärsi paljon, sillä hänellä oli herkkä sielu ja kipeä veri. Hän, joka muutenkin oli salaisesti onneton elämässään, tunsi nyt itsensä repalehtavan koko onnettomuutensa syvyydessä. Koko eletty elämä alkoi vilistä hänen edessään, kaiken pahan, mitä hän oli tehnyt, tunnusti hän nyt vasta pahaksi. Kas semmoinen on ihminen, että kun taudin tuskat häntä kouristavat, hän nöyrtyy, jos ei ole peräti paatunut. Etenkin kaikki, mitä hän oli rikkonut omaa itseänsä vastaan, vaivasi nyt häntä julmasti. "Tämä on seuraus siitä, ainoastaan siitä", tunsi hän. "Se on luonnon laki, joka minua rankaisee. Minä olen tämänkin kidutuksen ansainnut, niin juuri — ansainnut…"

Mutta kun sairauden puuska hänet taas kaikessa iljetyksessään tempasi ja rautaiset vanteet tuntuivat kiristävän hänen päätänsä, niin että kaikki hänen järjessään pimeni, ja hän luuli viimeisen hetkensä tulleen sekä pyörtyi laverilleen, kysyi hän toinnuttuaan, kyynelten puristuessa ulos silmistä: "Olenko minä kuitenkaan tällaista helvettiä ansainnut?"

Ei kukaan hänelle vastannut, hän sai itse hautoa ja ratkaista omia kysymyksiään, joita tulvailemalla tulvaili hänen pakottavassa päässään. Laiva vain huojui hiljalleen, hiljalleen, mutta pirullisesti… ja aallot roiskahtelivat kohisten tiiviisti suljettuja kajutan ikkunoita vastaan.

— — —

Aamu oli aikoja valjennut ja matkustajat kadonneet makuusalista, kun potilas vihdoinkin tunsi sen verran voimaa itsessään että sai hätä-hätää vaatteet päällensä ja läksi horjuen ja vapisten kiipeämään ylös kannelle, pidellen kiinni kaidepuista. Sinne päästyään retkahti hän heti suoja-aitaa vasten — ja luuli katkeavansa ylenannatukseen. Veri syöksähti silmiin, pää tuntui lyijymöhkäleeltä, suu täyttyi karvaalla, kuumalla vedellä, ja sielua kirveli yhä kiihtyvä epätoivo…

"Tämmöinen raukka minä olen. Katsokaa koko maailma!" näyttivät ilmeet hänen silmissänsä puhuvan. Mitäpä siitä häpesi? Ihminen hän oli niinkuin nuo toisetkin, jotka kävelivät hänen ympärillään, meritaudista vapaina.

Toveri toimitti hänet makaamaan peräkannelle, sellaiselle penkille, jolla hän vähemmin häiritsi matkustajia, ja toi hänelle tyynyjä Ja peittoja.

— Sepä nyt oli ikävä että sinä sairastuit, taisi tämä vain sanoa, — koko matkahan nyt menee pilalle. Toinen ei mitään vastannut. Häntä harmitti oma surkeutensa. Toveri siirtyi neuvotoinna pois ja hän jäi yksikseen, seljälleen makaamaan, silmät tuijottaen ylös taivaan sineen…

Meri loiskui raikkaasti hänen molemmilla puolillaan. Sekin tuntui naureskelevan hänen heikkouttaan: "Kaikki ne sitten — kaikki ne sitten… lähtevät… merelle…" kohisivat aallot laivan laitaa vasten. Meren iva häntä enemmän hävetti kuin ihmisten irvistelyt, sillä luonnon elementit olivat aina olleet hänen ystäviänsä. Olihan hän satoja kertoja keinunut aalloilla omassa Pohjolassaan ja rakastanut myrskyä, tuntien itsensä hurjan terveeksi sen tansseissa… Mikä oli syynä siihen, että veden kehtoa-tuutiva emo nyt hänet masensi? Hän mietti sitä ja tuli siihen päätökseen että jos hän itse ottaisi osaa laivan kuljetukseen, niin olisi hän terve. Tällainen kulkeminen matkustavaisena suuressa laivassa, jota höyrykone lykkäsi, oli hänelle luonnotonta. Ja hän jupisi kirouksia näille ihmisten suurille keksinnöille… "En ikipäivinäni enää astu mihinkään höyrylaivaan, en semminkään Mustalla merellä!" päätteli hän. "Kierrän maitse vaikka tuhat peninkulmaa mieluummin kuin sata meritse suoraan!"

Niin tympeältä tuntui elämä hänen sielussaan.

Hänelle oli yhdentekevää, mitä seutuja laiva milloinkin kulki. Vaikka joku olisi hänelle huutanut korvaan: "Nouskaa katsomaan: Elbrusin lumihuippu hohtaa Kaukasuksella!" niin ei hän olisi päätään kääntänyt. Mitä ne häneen nyt kuuluivat luonnon kauneus ja muinaisuuden kaikki merkillisyydet! Hän ei niitä tarvinnut… ei tarvinnut.

Niin tuskitteli, hän koko päivän makaillen kannella, silloin tällöin hyökäten suoja-aitaa vasten tyhjentääkseen itsessään sen, mikä jo aikoja sitten oli tyhjä. Kaikellainen ruoka ja juoma iljetti häntä ajatellakkin, ja turhaan kävi neuvoton toveri häneltä kyselemässä, eikö hän mitään nauttisi. Ei pisaraakaan, ei muruakaan. Kerran pyysi hän toverinsa keitättämään jotakin lääkeruohoa, jota hänellä oli mukanaan tällaisen taudin varalta, mutta laivan bufetissa kieltäydyttiin jyrkästi yksityisestä tilauksesta. Se yhä enemmän katkeroitti potilaan mieltä. "Ihmiset ovat sydämmettömiä petoja!" päätti hän, kalmankalpeana kasvoiltaan. Jos hänessä olisi ollut voimaa, olisi hän käynyt lyömässä nyrkillään vasten hampaita sitä, joka sellaisen kiellon antoi. Hän olisi sen tehnyt pyhästä vihasta. Ja sitten olisi hän sanonut sille että tuollainen ihminen on jumalanpilkkaaja, kun ei pane rikkaa ristiin kipeän lähimmäisensä hyväksi…

Mutta oliko hän itse auttanut lähimmäistään? Hänen mieleensä muistui tapauksia, jolloin hän oli paennut sairaita, päästäkseen heitä auttamasta…

"Niin, semmoinen minä olen… En vähääkään parempi kuin muut!" täytyi hänen salaa itselleen tunnustaa. "Mutta tunnen minä usein sääliä, vaikka en ujoudesta sitä näytä".

Alakuloisena ja heikkona katseli hän pitkin meren aaltoja. Toisinaan valtasi hänet sellainen tympeys että hänen teki mieli hypätä sinne alas… "Minä en tahdo kärsiä enempää!" Itserakkauden vai vastuunalaisuudenko tunto hänet siitä esti? Vai toivoko että tästä vielä oli paraneva? Vai mailman tuomioko, että olisi pidetty pikkumaisena meritaudin tuskien tähden lopettaa päivänsä?… Ei hän itsekään tiennyt. Järki vakuutti hänelle, että hänen olemassa-olemisensa oli mitätön ja että olisi parempi ettei sellaisia olisi maailmassa kuin hän, mutta tunne ja mielikuvitus hellivät tätä omaa olemassaoloa. Liikutuksen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän muisti ne valitut, jalot naiset, jotka hänelle olivat hellyyttä osoittaneet. "Oi jospa yksi heistä istuisi nyt tässä hänen vierellään! Hän saisi elämänsä voiman heti, ihan heti, jos saisi tuntea tuon puhtaan sulouden likellään!"

— Onko herra kipeä? säpsäytti hänet samalla karkea ääni ja kapteeni seisoi kookkaana hänen vieressään.

— Kuten näette… merikipeä, äänsi potilas.

— Pah!… nauroi vain kapteeni partansa täydeltä ja meni pois yhtä komeana kuin oli tullutkin. Tietysti tällaiset surkeat ilmiöt suuressa matkustajalaivassa olivat kapteenille liian tutut herättääkseen enemmässä määrässä hänen huomiotaan. Potilaan kävi kateiksi kapteenin rautaisia hermoja…

Tuli ilta ja aurinko laski, meri pimeni ja tuulen henki viileni. Sairasta alkoi vilustaa, mutta hän ei suostunut lähtemään alas haisevaan kajuttaan. Ylös ruokasaliin, jossa ilma oli parempi, olisi hän paneutunut maata, mutta sinne ei sallittu. Sairas kirosi sydämmettömiä laivasääntöjä ja jäi yön tullen yksikseen kannelle, joka hiljalleen keinui puoleen ja toiseen.

Hän kääriytyi väljään kaukaasialaiseen karvaviittaansa, kyyristyi tuulen suojaan ja koetti nukahtaa.

Tähdet paistoivat korkeudessa hänen päänsä päällä kuin kylmät timanttipalaset…

Potilas vaipui horroksiin ja näki unen.

"Zeus, Kreikkalaisten jumala, juoksee vimmastuneena pitkin Pontus-Euxinuksen rantoja ja huutaa: Ottakaa kiinni se roisto, ottakaa kiini Prometeus! — Mitä hän on tehnyt? kysyy Poseidon, kohottaen märjän päänsä aalloista. Varastanut taivaan tulen! julistaa Zeus. — Voi hävytöntä! sanoo Poseidon ja hälyttää joukkonsa varasta takaa-ajamaan. Kaikki maan ja meren jumalat juosta vilistävät varkaan perässä niin että vuoret jymisevät… Ukko Zeus langeta mäiskähtelee usein mahalleen, mutta pinkaisee heti taas ylös ja juoksee, pidellen veristä nenäänsä… Vasta Armeenian rajoilla saadaan Prometeus kiinni. 'Miten minä häntä nyt rankaisen?' kysyy Zeus-jumala läähättäen, alijumalain köyttäessä Prometeusta. — Pannaan se proomulla merelle menemään, ehdottaa Poseidon: kyllä minä pidän huolen sen kurituksesta. Zeus suostuu ja potkaisee proomun rannasta irti. 'Pidä lujilla sitä roistoa!' huutaa hän perään. — Ole huoleti! vastaa Poseidon ja alkaa heiluttaa proomua niin että Prometeuksella maksa tärähtelee. — Miltäs tuntuu? kysyy merijumala ilkkuen. 'Ei tunnu hyvältä', mutisee Prometeus parka ja rupeaa hirveästi oksentelemaan. Zeus seisoo Elbrusin huipulla ja paukuttaa kämmeniään ilosta. — Kadutkos rikostasi? kysyy Poseidon heiluttaen yhä pirullisemmin proomua. 'Kadun, kadun', tunnustaa Prometeus kuolemankielissä: 'Minä olen viheliäinen syntinen'. — 'Tekeekös mielesi vasta varastamaan taivaan tulitikkuja?' vannottaa yhä Poseidon. 'Ei ikinä, ei ikinä!' änkyttää läpi-läpeensä rääkätty varas. 'Jo piisaa!' huutaa silloin Zeus-jumala vuorelta. Ja Prometeuksen kärsimykset lakkaavat".

— — —

Merisairas heräsi aamu-auringon hyväilevään paisteeseen. Hän oli laivan kannella vilustunut yötuulessa, mutta raikas meri-ilma oli tehnyt hänet terveeksi.

6 p. syyskuuta.

Noh, se on siis ohi ja minä voin jälleen ryhtyä tavalliseen päiväkirjaani. Yleinen arvosteluni kuuluu: meritauti on pirun keksimä Jumalan rangaistus. —

Novorossisk.

Olen käynyt toverini kanssa maalla, koska laiva seisoo kahdeksan tuntia. Tätä kaupunkia pitäisi kutsua tuulenpesäksi, sillä täällä tuulee alati vimmatusti.

Laivassa.

Kummallista, kuinka minua luullaan kaikeksi muuksi, vaan ei suomalaiseksi! Yöllä, vielä ollessani meritaudin pöpperössä, kysäsi eräs herrasmies minulta: olinko englantilainen? Ylioppilas, joka eilen meistä erosi, sanoi pitäneensä minua saksalaisena. Persialaiset Kaukaasiassa pitivät minua aina ranskalaisena ja panivat parastansa sopertaakseen ranskalaisia kohteliaisuuksia. Joku on epäillyt minua espanjalaiseksi ja joskus on minua, suomea puhuessani, luultu italialaiseksi. Tämän laivan kapteeni sanoi minulle että, huolimatta suomalaisesta patriotismistani, en ulkonäöltäni muka ole vähääkään suomalainen, "mutta tuo teidän toverinne, kas hän on oikea suomalainen tyyppi!" vakuutti hän.

Suomen vaakuna, jota kannan povellani, näkyy yhä herättävän huomiota. Tänään eräs herrasmies, valitessani maisemakortteja, joita laivalla myödään, yhtäkkiä, kääntyen puoleeni, ihmeekseni lausui sanan "suomalainen" — suomeksi.

Kuinkas te tiedätte että olen suomalainen? kysyin venäjäksi.

— Onhan teillä Suomen vaakuna, sanoi hän, — muuten en toki tuntisikaan.

Näin jouduimme keskusteluun ja selville kävi että herrasmies oli lääkäri, joka muutamia vuosia takaperin oli tehnyt matkan Suomeen, vieläpä Kajaaniin asti, ja laskenut tervavenheellä Vaalasta alas Ouluun. Tietysti hän oli vapaamielinen ja Suomisuosiollinen. Oli ihan liikuttavaa kuulla umpi-venäläisen suusta lapsellisen ihastuksen ilmaisun siitä, että oli käynyt saman katon alla, jossa meidän Elias Lönnrot oli työskennellyt. Ajatelkaapa, välittääkö monikaan suomalainen siitä, jos joskus sattuu paikalle, missä joku Pushkin tai muu venäläinen suuruus on kansallista työtä tehnyt? Mutta muuten sanoi hänkin sitä samaa, mitä nykyään kaikki Venäjällä sanovat, nimittäin että venäläiset sivistyneet eivät enää tahdo uskaltaa meille vieraisiin tulla, koska ovat viime aikoina kokeneet, ettei heitä oikein hienosti kohdella. Hän puolestaan sanoi muita kehoittaneensa ja heille vakuuttaneensa ettei tarvitse mitään peljätä ja että suomalaiset muka ovat sympaattista väkeä. — Illalla tuli kapteeni minua puhuttelemaan: "Miksi te käytätte tuota vaakunaa?" uteli hän. Vastasin mitä ennenkin olin vastannut. "Mutta kuitenkin, miksi te oikeastaan sitä kannatte?" tinkasi hän tutkivasti. Kun vastaukseni oli yhtä avonainen kuin kysymyskin, täytyi hänen tyytyä. Sitten hän hiljentäen ääntänsä kysyi:

— No, kuinka käyvät asiat?

— Valtiollisetko?

— Niin!

— Kukapa sen tietää… Se vain on varma, ettei meitä niinkään helposti venäläistytetä…

— Sitten hän tähtäsi puheensa noihin helsinkiläisiin katumellakoihin, sanoen että ne tulevat muka tuottamaan maallemme pahaa. Sanoi tuntevansa suomalaiset rauhalliseksi ja rehelliseksi kansaksi.

7 p. syyskuuta.

"Ja merellä olen minä syntynyt Ja laivalla olen minä luotu. Tän on poijan ristiäiset Laivan kannella juotu!"

Taas viettänyt yön kannella maaten, mainioon kaukaasialaiseen burkkaani kääriytyneenä. Suurenmoista näin levätä, yllään tuikkiva tähtitaivas ja ympärillä Mustanmeren ulappa…

On sunnuntai-aamu. Laivamme seisoo ankkuroituna Kertshin salmessa. Asovan meri näkyy. On poutainen, herttainen päivä…

Kohtaus kajutassa.

Tulin antaneeksi äsken kajuttasiivoojalle 3 kopeikan rahan siitä, että hän kiilloitti jalkineeni. Hänpä kääntyikin takaisin ja sanoi myrkyllisesti: "Pitäkää rahanne!" Jonkun ajan kuluttua, kun hän tuli takaisin, kysyin huvin vuoksi, miksi ei hän huolinut antamaani lanttia.

— Minä olen myös ihminen, sanoi hän. — Te loukkaatte ihmistä, kun tarjootte hänelle 3 kopeikkaa! Kadulla voitte antaa 3 kopeikkaa, vaan ette laivassa.

— Te ette ottanut tuota rahaa ylpeydestä, sanoin minä. Tämä on ensi kerta, kun näen, ettei venäläiselle raha kelpaa.

— Oh! te ette tunne meitä! huudahti hän. — Paljon parempi, jos sanotte meille: "kiitoksia!" ettekä tarjoo noin mitätöntä juomarahaa.

— Juomarahat ovatkin minusta iljettävät, vastasin. — Toiste en anna siis mitään. Mutta sanokaapa, olisittekohan ottanut ruplan rahan, jos olisin tarjonnut sen juomarahana yhdestä ainoasta kengän kiillotuksesta.

— Tietysti! sanoi hän.

— Mutta sehän olisi väärin! väitin minä. — — —

Jumala-paratkoon tätä venäläistä siveysoppia juomarahoista!

— — —

Laivassamme on venäläinen kirjailija Doroshévitsh, jonka sanotaan nykyään matkustelevan "jotakin pa'ossa". Aikomuksessa tehdä tuttavuutta miehen kanssa, olen ostanut laivan kirjakauppiaalta yhden tämän kirjailijan teoksista ensin hiukan tutustuakseni hänen henkeensä, ennenkuin uskallan tehdä persoonallista tuttavuutta. Pari itämaista legendaa olen jo ehtinyt lukea ja ne minua miellyttävät. — — —

Lähestymme jo Krimmin rantoja. Feodoosia on jotenkin soma ja siistinnäköinen pikkukaupunki. Istun paraikaa kaupungin puistossa soittoa kuuntelemassa. Kaipaan kovasti naisseuraa ja kadehdin noita venäläisiä ylioppilaita, joilla on tuttavia. Vietävän ikävä… Mutta aika on lähteä laivaan.

— — —

Eräs herrasmies ihmettelee, kuinka minulla on oikeus kantaa kotimaani vaakunaa, jalopeuraa?

Ettekö te sitten saa kantaa kotkaanne? kysyn.

Hän vastaa kieltävästi, selittäen että joka viinapuodin ovelle kyllä saa tämän merkin naulata, mutta ei takin kaulukseen. Myöhemmin saan kuitenkin muilta kuulla, ettei kotkan kantaminen takissa, jos haluaa, suinkaan ole kielletty.

— — —

Olen hyvin väsynyt. Ilta on kaunis. Matkustajat pysytteleivät myöhään yöhön laivan kannella. Nuorta naista, ainoata, joka on keskinkertaisen miellyttävä koko laivalla, hakkailee kiihkeästi eräs pitkänokkainen, hirveän hassun ja kolkon näköinen luutnantti. Mies raukka! — mettä se mörkökin lipahtais, jos vain kielelle tipahtais! Täällä on paljon epämiellyttäviä tyyppejä, sekä herroja että naisia. Vaan missäpä niitä ei olisi…

8 p. syyskuuta.

"Tuuli se purttani tuuditti Ja tuuditti monta kertaa. Minäpä kuljin merimiehenä Ympäri monta merta."

Kolmas yöni laivankannella tähtitaivaan alla. Kello 4 aamulla, kun vielä on hämärä, lähestytään Jaltan satamaa. Makaan viittaani kääriytyneenä ja näen sen poimujen alta Krimmin tutut jailat vähitellen viriävän hopeanhohtavaan harsoon. Se on aurinko, joka nousee, valaisten jailojen rinteitä… Tuntuu niin satumaiselta näin liukua mereltä vielä nukkuvaan kaupunkiin. Tuossa seisoo sevastoopolilainen panssarilaiva ankkuroituna satamassa… Siis nyt pian on pää-osa matkastani loppuva. Tästä pääsemme kello 12 päivällä pienessä höyryaluksessa Alushtaan, jonne on määrä pysähtyä. Laivamme ei sinne poikennut, sentähden täytyy kulkea takaisin päin.

Juuri lähtiessämme meri-laivasta, tulee hieno herrasmies kysymään, mitä englannin kielen murretta me tässä puhumme keskenämme? ja alkaa itse haastaa englantia. Kuultuaan että se onkin suomea, jota puhumme, on hän meille hyvin ystävällinen ja kohtelias.

Jalta.

Kaikki on viime kesästä tuttua: tuo hilpeä rantakatu komeine myymälöineen, nuot ratsastavat kähärätukkaiset tataarit, nuot valkoisiin puetut ajurit kaksivaljakkoineen ja punaisella sametilla sisustettuine vaunuineen. Niinkuin ennenkin huutaa jalokivikauppias ohikulkeville: "briljantti — bomarshee!" Ja tuossa kohtaan karaiimin, herra Bebésh'in, jonka hevosilla viime kesänä tein retken Ai-Petrin huipulle ja Livadian kautta ruhtinas Worontsowin palatsille. Viinirypäleitä syödessämme puhuttelemme pientä tataarityttöä ja saamme kuulla että hänen nimensä on "Bahlishka". Bahlishkalla on pikimustat silmät ja punaisiksi värjätyt hiukset ja kynnet.

Alushta.

Olemme perillä. Kummallinen tunne taas saapua Krimmiin, josta luuli ijäksi luopuneensa vuosi takaperin. Niinpä kohtalo ihmislasta heittelee. Mutta uutuuden viehätys on nyt poissa, ja Kaukaasian jälkeen tuntuu seutu köyhältä ja mitättömältä, sen Tshatyr- ja Babugan vuoret pahaisilta nyppylöiltä Kasbekin ja Elbrusin rinnalla.

10 p. syyskuuta.

Niinpä niin; täällä siis vietin koko viime kesäni, jota nyt muistelen kuin hämärää unta. Mihin lie päiväkirjanikin joutunut?…

Viime kesä… Silloinhan tein retkiä myös vuorille ja vuoriputouksille. Oppaanani oli usein eräs tolstoilainen nuori mies, partasuinen patalakkipää, näöltään kuin todellinen profeetta. Pidin hänestä paljon. Vuoria kiipeillessämme kertoili hän minulle legendoja Krimmin kreikkalaisajoilta.

— Sitä viimekesäistä Krimmille-tuloani olen ruvennut pitämään jonkunlaisena murroskohtana sisällisessä elämässäni. Täällä näet lakastui se vähäinen runolahja, jonka siihen asti olin itsessäni tuntenut. Se ainoa runonpätkä, jonka täältä, sairaana, kotimaahan lähetin, onkin sentähden — juhlallisesti lausuakseni — "rajapyykki kirjallisessa toiminnassani". Kuinkas se kuuluikaan…

Krimmin vuoret ja Krimmin laaksot, Krimmin seedrit ja sypressi-puut, Krimmin lämmöstä läikkyvät ilmat, Sen tähdissä loistavat illan-suut — Ah ei ne mun mieleeni lohtua luoneet, Ne eivät mun rintaani riemua tuoneet, Ma muistelin kaukaista Pohjolaa, Joka kaihossain kangastaa…

Ma etelän kuumilla rannoilla istun Meren sinisen aaltoja kuunnellen, Mut en minä tiedä mistä ne laulaa Niin kuin minä Suomessa ymmärsin sen: On aivan kuin aaltojen kieli ois toinen, Mun sieluni sille on unteloinen, Ja vieras on kansa ja vieras on maa, — Ma muistan vain Pohjolaa.

Oi! teillä on siellä nyt armahin aika: Ne poutaiset päivät, ne valkeat yöt, Ja järvenne välkkyy ja virtanne vilkkuu, Ja niityillä helskyvät heinäiset työt… Ah sinne, ah sinne mun mieleni lentää! Ja siellä, nyt tunnen, ois parhainta sentään, Ja sielläpä elää ma tahtoisin vaan, Sinä armahin syntymämaa!

Mut kohtalon myrskyt ne kulkurin purtta Sinne ja tänne ain paiskelevat, Eikä hän tiedä, milloin ne hurjat Koidon sen kotihin kuljettavat; Hän etsivi rauhaa ja turvahan tahtoo, Mut elämän laineet ne vyöryy ja vahtoo, Ja saapuuko suojaan hän konsanaan, — Se on Salliman vallassa vaan…

13 p. syyskuuta.

Voi Krim, sinä slaavilaisten poetain rikas laulunaihe, sinä Pushkinin riemun remahdus ja Mitshkevitsin mieliala, miksis minulta, vaatimattomalta Suomen soittajalta kanteleeni kielet olet katkaissut? Vai oletko sinä minulle, kylmän Pohjolan pojalle liian tulinen ettäs olet minun runosiipeni polttanut kuten öljylamppu kärventää heikon kärpäsen lentimet?…

Ei minun ehken tänne olisi ikinä tulla pitänyt!

En sanasointuja täällä mä löydä, ei runorytmi mun korvissani täällä soi, en edes koulupojan kaiholaulua täällä Mustanmeren rannalla laatia voi. — — Ja vaikka nytkin ilta on ihana ja niin lauhasti tuulee, tuulee… ja kuutamon kielet yli yrttitarhojen heläjää, ja ma rannalla istun ja laineiden loiskeen kuulen, niin mykäksi kanteleeni kuitenkin jää… ah jää!…

Tuolla heijaa ulapalla kreikkalainen pursi… Mitäs siitä! se saa menojansa mennä… Suruko, ah suruko mun ääneni mursi? — mut täällä ei vain mun lauluni lennä. — — —

14 p. syyskuuta.

"Selam ali-kym!" — "Ali-kym selam!" Se kaikuu niin tutulta taas korvissani tämä muhamettilaisten tervehdys Krimmin rannalla. Aina kun kuljen tuon hedelmäkojun ohi, huudan turkkilaispojalle "Selam ali-kym!" ja aina huutaa hän vastaan iloisesti irvistäen. "Ali-kym selam!" Minä tuskin tiedän mitä nuot sanat merkitsevät, mutta arvaanpa että kun toinen sanoo "olkoon Jumala kanssasi!" toisen täytyy vastata "Jumala sinunkin kanssasi!" Osaan minä tataarinkielisen aamu- ja iltatervehdyksenkin ja viljelen niitä ahkerasti aina kun tapaan jonkun kähäräpään. Turkkilaispojan nimi on Memet. Hän on hyväntahtoinen veitikka. Venättä ei hän ymmärrä seitsemää sanaakaan. Väliin hän kojunsa edessä merenrannalla ulisevalla äänellä veisaa Koraania, pidellen irtonaisia kirjanlehtiä — ylösalaisin käsissään.

15 p. syyskuuta.

Käymme toverini kera joka päivä uimassa. Vesi tietysti on lämmintä kuin sauna-ammeessa, eikä syksystä vielä mitään tiedä. Kummallista etten ole nähnyt medusoita, enkä delfiinejä kuten viime kesänä. Serdalik-kiviä on koko konsti löytää — ainoastaan naiset ovat mestareita niitä hoksaamaan piehtaroidessaan sannalla. Nämät, pitkin rantoja loikoilevat olennot ne muodostavatkin Krimmin etelärannan varsinaisen Faunan. Krapujakin on Krimmin rantakivillä vähemmän kuin paljaita mamsselleja. Jumala paratkoon kuinka rumia ne ovat useimmat! Se on kai selitettävissä siten, että juuri rumimmat tänne saapuvatkin, toivossa täällä hiukan kaunistua. — — —

18 p. syyskuuta.

Siunattu olkoon Krim, joka on opettanut minut ratsastamaan! Meitä oli koko karavaani naisia ja herroja, jotka tänään teimme retken kauniiseen Karasàniin. Suurenmoista on lentää satulassa yli vuorten ja laakerilaaksojen pitkin Mustanmeren rantaa, kun kuutamo sitä valaisee! Luulenpa ihan että voin pistää runoksi pitkästä ajasta:

Oi jospa ma aina vain ratsastaa näin saisin kuutamo-yössä! Tsherkessi-ruoska mun kourassain ja tikari tattari-vyössä.

Ja seurassa seitsemän neitsyttä, joiden päässä on purppura fetsi, Ja mä itse oisin se satujen khán, joka vuorten aarretta etsii…

Ah ehkenpä silloin umpeutuis sala-haava, min Suomesta kannan: Kun aina vaan allani näkisin näin Tämän Taurian kuutamo-rannan!…

20 p. syyskuuta.

Niin, olen hyvin kiitollinen että meidän pansiooniimme, jota pilalla kutsutaan "naisluostariksi" ja jota hoitaa herttainen shweitsiläinen emäntä, sattui tällä kertaa pari suloistakin olentoa, mikä on poikkeus tavallisesta säännöstä. Nyt ei minullakaan ole ikävä sen jälkeen kuin sain paikkani heitä vastapäätä pöydässä. Sitä ennen vaikenin kuin muuri, tai jos suuni avasin, murisin kuin ärsytetty koira. Niin paljon merkitsee mihin piiriin hermostunut mies joutuu. Suloisessa seurassa tulee itsekkin hyväksi ja hilpeäksi. Sen olen ihmeekseni huomannut. Enhän ketään täällä hakkaile enkä hännystele, sillä kaikki hyvä tässä maailmassa tapahtuu luonnollisesti. Jos kultaiset kielet meille ihmispoloisille soivat, niin soivatpa ne meille itsestään, — turha olisi keimaillen niitä kerjätä…

27 p. syyskuuta.

Hauska ilta: — tuo venäläinen rouva (kirjailija Stanjukóvitshin tytär) hämmästytti minut tänä iltana laulamalla erään Sibeliuksen laulun, jonka tämä kesällä sanoihini sävelsi, niin ihmeen puhtaasti ja viehättävästi, etten ikinä saane kuulla sitä niin hyvin esitettävän omassa maassani! Hän ihastui suuresti niihin suomalaisiin sävellyksiin, joita on mukanani. [Tätä painattaessa olen saanut tiedon hänen äkkiarvaamattomasta kuolemastaan. Rouva Lozina-Lozinsky oli harvinaisen herttainen, hellä ja sivistynyt nainen. Kuolinsanoma koskee kipeästi syrjäiseenkin… Olimme hiukan kirjevaihdossa.]

Muuten osoittavat he minulle täällä suurempaa huomiota, kuin ansaitsen. Toisinaan minua hävettää, toisinaan huvittaa, että tusina-maisterista Venäjällä uskotaan tultavan suoraapäätä — professoriksi. Turha vaiva heille selittää ettei tämä poika ikinä ole tieteitä tutkinut — he tekevät väkistenkin hänestä täällä oppineen professorikandidaatin. Jos vielä on ylioppilasaikana painattanut runoja, niin sekös koko kunniantähti heidän silmissään!

29 p. syyskuuta.

Kolme viikkoa olen nyt asunut täällä Alushtassa, huvila-pansioonissa likellä meren rantaa. Toverini, joka on asunut toisessa talossa, on ikävystynyt, ja sentähden lähdemme tänään pois. Stipendiaatteinakin olemme velvolliset jo kiiruhtamaan Moskovaan; kuitenkin aijomme katsahtaa vielä muutamia paikkoja Krimmin niemellä. — Nämät kolme viikkoa ovat minua jonkun verran virkistäneet. Säännöllinen viinirypäleiden syönti — huolimatta täkäläisestä huonosta ruuasta — vaikuttaa vereen hyvästi, ja jos vielä on tarjona suloista naisseuraa — niinkuin minulle kohtalo salli — niin voipipa sanoa että sydänparkakin on saanut vähän ravintoa. Ja vaikka en tästä luonnosta lujemmin pidäkkään ja vaikka joka päivä olen kiroillut kauheata pölyä, joka täällä tavattoman kuivuuden takia hirveästi tupruilee valtateillä, niin tuntuu kuitenkin oikein ikävältä taas erota. Tuo kirkassilmäinen impynen Volgan varrelta… Mutta enpä todentotta tässä rupea tarkemmin selittämään. Jos pitää liian persoonallista päiväkirjaa, niin kylläpä sitä hammastellaan ja siihen löytävät tästä aihetta jo ennestäänkin, luulen ma. Siis minun täytyy pyyhkiä kaikki koreimmat paikat pois ja tyytyä vain kuiviin kulkumerkkeihin — — —

* * * * *

Ajamme pulskasti troikan vetämissä vaunuissa yli vuorten kohti Simferoopolin kaupunkia. Mustameri häipyy taaksemme vain siniseksi sauhuksi taivaanrannalle. Sinne vaipuu Demerdshi, Castellum… kaikki tutut paikat. Aurinko laskee, tähdet syttyvät. Tähtiyön korkealoisteisessa valossa saavumme kaupunkiin.

Simferoopol, 30 p. syyskuuta.

Harmillinen sattuma! Junat eivät tänään kulje asetusten mukaan. Saamme odottaa tuntikausia ennenkuin pääsemme lähtemään Bahtshisaraihin. Syynä epäjärjestykseen kuuluvat olevan ylhäisinten ylimääräiset…

— — —

Bahtshisarai, sam. päiv.

"Puutarhojen paratiisi", Krimmin khaanien muinainen pääkaupunki, runoilijain ylistänsä suihkulähteiden sopukka, 36:n moskeijan ja 10 tuhannen muhamettilaisen pesäpaikka! — Ja kuitenkin on tämä meistä vain likainen, ummehtunut tataarilaiskylä "Mädänneen puron" (Tshuruhsú'n) vierellä…

Ajamme asemalta "Fontán" nimiseen matalaan matkailijakartanoon, jota meille on kehuttu parhaaksi. Siellä ruma tataarilaisakka syöttää meitä, pihalla, viinipuiden siimeksessä tosin ja solisevan suihkulähteen ääressä, mutta syödessäni talirasvaista lihaa, joudun suureen epäilykseen entisestä tataarilaisesta kulttuurista… nälkäisiä kissoja naukuu puolen tusinaa ympärillämme esittäen meille pöytämusiikkia. Viinin nauttiminen pihalla on kielletty, mutta kammiossa saa kuulenma juoda kuinka paljon tahansa. Iltapäivällä lähdemme tataarilaiseen saunaan. Se tekee meihin hauskan vaikutuksen. Vastaanottosali on aito itämainen heleänkirjavine mattoineen ja seinäkoristeineen. Pukukammiosta löydämme korkeat puusandaalit ja, kuvaillen niitä muinaisten tataarikuninkaiden tohveleiksi — sauna on näet ihan khaani-palatsin vieressä — astua kolistamme kylpykammioon. Se sijaitsee, kuten itämainen sauna Kaukaasiassakin, kivisessä, pyöreäksi holvatussa tornissa, joka salaperäisesti kumahtelee vähimmästäkin äänestä. Kuten persialainen Tiflisissä, käy täällä tataari kiinni kinttuihimme — mutta ei hän sentään hyppää niskaamme niinkuin peijakas persialainen oli tehnyt. Tämä tataarilainen nuorukainen pesee meidät reippaasti ja siivosti kuten parhain saunapiika, ja kun kerromme että meillä siellä Suomessa piiat pesevät miehiä — eivätkä miehet siitä ole millään — niin nauraa heläyttää hän oikein makeasti ja siveästi tälle "hauskalle jutulle". Lakanoihin kääriytyneinä annamme sitten kantaa nenämme alle pari kupillista turkkilaista kahvia ja sekös hyvälle maistuu. Mutta pää-asia tietysti on se itämainen tunnelma, missä kaikki tämä tapahtuu. Yksin hämäläinen järki-toverinikin näyttää tulevan runolliselle tuulelle siinä loikoessaan alastomana mokkaa nieleskellen, ja varmaan olisi siteerannut koreimman paikan Koraanista, jos suinkin olisi osannut…

Saunasta tultua rupesimme hieromaan kauppaa hevosista, tehdäksemme seuraavana päivänä ratsuretken ulkopuolelle kaupunkia Katshi-Kalen nimiseen paikkaan. Kaupasta ei kuitenkaan sovittu ratsuhevosten nylkyhinnan takia, ja retki jäi tekemättä — mutta olkoon tässä huvin vuoksi kerrottu se tataarilainen legenda, mikä on olemassa siellä seisovasta kahdesta kalliosta. Toisen nimi on tataarinkielellä "Vai-vai-anam-kajaa", toisen taas "Horhma-balam-kajaa". Näin kertoo tarina:

"Topal-bei, hirmuvaltijas, ryösti naapuriltaan Kemal-mursalta kaksi kaunotarta, vaimon ja tytärpuolen. Kauvan piti hän heitä seraljissaan, mutta vangitut jäivät taipumattomiksi hänen tahdolleen. Julmistui Topol-bei ja käski muurata heidät vuoreen. Kuluipa vuosi. Katshi-Kaleniin ilmaantui kaksi kivimöhkälettä, joista toisesta silloin tällöin nähtiin ihmeen ihana nainen, kultamalja kädessä. Topal-bei tunsi sen ylpeäksi mursan tyttäreksi ja käski raivoissaan kaataa kallion. Koottiinpa yhteen kaikki hevoset ja harjat, ja valjastettiin kallion eteen, joka kätki sisässään tämän kaunottaren. Silloin sen sisuksista kajahti säikähtynyt ääni: 'Voi voi mun äitini!' (Vai-vai-anam-kajaa). Mutta toisesta kalliosta kuului rauhoittava vastaus: 'Älä pelkää lapseni!' (Horhma-balam-kajaa) ja samassa silmänräpäyksissä kivettyivät hevoset, harjat ja ajajat, muuttuen suureksi kiviröykkiöksi kallion juurelle".

Dervishit.

Samana iltana kello 9 tienoissa, kun koko Bahtshisarai oli pimennyt ja me istuimme kynttiläin valaisemassa kammiossa Fontàn-hotellissa, pistihen yhtäkkiä tataari-oppaan mustakiharainen pää sisään avatusta ikkunasta ja ääni kuului: "aika on lähteä, herrat!" Lukitsimme oven ja seurasimme tataaria kadulle. Ensin kuljettiin "Mädänneen joen" yli, sitten pitkin kapeita, koukertelevia solia, kunnes tultiin kaupungin laitaan. Täällä sytytti tataari lyhtynsä palamaan ja nyt lähdettiin kompuroimaan hänen perässään pitkin kivistä kenttää yli ijänikuisen tataarilaisen kalmiston. Tähdet kiiluivat taivaalla, ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus ja pilkkopimeys… tuntui hiukan mystilliseltä, mihin hän meidät viepikään. Puolen tunnin perästä saavuttiin matalan kivirakennuksen eteen, opas sammutti lyhtynsä ja sanoi hiljaa: "tämä on tekke, dervishien rukoushuone". Astuimme etehiseen ja eteemme avautui seuraava näky: Muutamain kynttiläin himmeästi valaisemassa kolkossa kammiossa keskilaattialla istui piirissä, jalat ristissä allaan, kymmenkunta miestä, laulaen kuorossa. Kaikki olivat he sukkasillaan ja päähineet päässä: vanhuksilla turbaanit, nuoremmilla lammasvilla-lakit, kaikilla roimahousut ja vanhuksilla väljät kauhtanat. Menot olivat vasta alkaneet, laulun sävy oli vielä melankoolista ja muistutti koiran haikeata ulinaa talviyössä. Kävi äärettömän yksitoikkoiseksi sitä kuunnella. He olivat lakkaamatta äänessä. Nousivat sitten seisoalleen ja alkoivat hytkyttää ruumiitaan. Hytkyttivät ruumiitaan, vääntelivät päitään ja jätkyttivät satoja kertoja samoja sanoja, niinkuin ne minun suomalaisessa korvassani kuuluivat:

Hei illall' haa! lari lari lari… Hei illall' haa! lari lari lari… Hei illall' haa! lari lari lari…

Heidän ruumiinhytkytyksensä kävivät yhä hurjemmiksi ja hurjemmiksi, muutamalta lensi lakkikin päästään, mutta hän ei sitä huomannut kiihkeässä tahdissaan, päät retkahtelivat kuin juopuneilla, silmät pullottivat puoli-ummessa, kuuma hiki virtasi pitkin kasvoja, vaahtoa näkyi suupielissä, mutta he yhä vain hokivat kuin hullut:

Hei illall' haa! lari lari lari… Hei illall' haa! lari lari lari… Hei illall' haa! lari lari lari…

Lopuksi alkoivat he haukkua kuin tappelevat koirat, raivoissaan ihan takoen päitään yhteen. Kaikista viimeisimmäksi, lopen näännyksissään huutamisesta ja hytkyttämisestä, puristuivat he ahtaaksi kehäksi, jonka keskellä hurjasti pyöri ympäri heidän huumautunut pääpappinsa. Tämä olikin huippukohta muhamettilaisten munkkien tanssissa — ja me läksimme pois.

Kaikilla tavoin sitä jumalaa palvellaan! ajattelin takaisin astellessani lyhdyllä valaisevan tataarin jäljessä. Pyllistelemällä, hytkyttämällä, pyörimällä, jätkyttämällä — kaikki luetaan Korkeimman kunniaksi. Ellen olisi nähnyt että ne olivat ihmisiä, olisin luullut niitä eläimiksi. Mutta sitten muistin että onhan kaikilla kristillisillä kirkkouskonnoillakin määrätyt temppunsa ja huumauskeinonsa niin kutsutussa jumalanpalveluksessaan, jos kohta hienommassa muodossa. Ja sentähden minusta tuntuukin, että sen oikean Jumalan edessä olemme useimmat vielä — vain hytkyttäviä, ruumista väänteleviä dervishejä.

Bahtshisarai, 1 p. lokakuuta.

Tänään olemme kiivenneet khaanikirkon torniin ja istuneet kastanjapuun alla, haaremin portilla, suuressa palatsipihassa. Mutta mitäs siitä: meitä ei päästetty sisään syystä, että valloittaja-kansan ylhäisintä henkilöä odotetaan huomenna kaupunkiin ja palatsia sentähden siivotaan naurettavalla touhulla. Meiltä jäi siis katselematta komeus, jonka lupaa se arabiankielinen kirjoitus, joka kultakirjaimilla on piirretty palatsin rauta-oven päälle, julistaen, että:

"Tämä uhkea sisäänkäytävä, nämät suuremmoiset ovet ovat rakennetut kahden mantereen sulttaanin ja kahden meren khaanin korkeasta käskystä vuonna 959 — — ja Jumala armahtakoon häntä sekä hänen vanhempiaan niissä molemmissa maailmoissa!"

Khaanien vanhalle hautausmaalle ja ruumisholveihin meidät kuitenkin päästettiin. Näytteeksi itämaisesta kukkaiskielestä suomennan tähän muistosanat, jotka siellä ovat erään kuningattaren haudalla:

"Tämä hauta on yhden ihmeen ihanaisen olennon leposija, olennon, jonka hellän ruumiin kohtalo on tasoittanut maan mullan kanssa. Vaeltaja! Rukoile pois-uinahtaneen Melek-sulttaanittaren sielunrauhaa".

Toisella haudalla taas puhutaan "timantista, jonka kaitselmus on riistänyt Dshingiskhaanien helminauhasta ja maahan paiskannut…" Siinä on myös mainittu runoilijaorjan nimi Hamdi, joka lopettaa muistosanansa toivomuksella kuolleen kuninkaansa nousemisesta "paratiisin koristetulle valtaistuimelle".

Enempää emme huolineet Bahtshisaraita katsella, vaan lähdimme pois, aikoen Sevastoopoliin. Ajettuamme rautatie-asemalle, joka on kaukana kaupungista, saimme tietää, että tämänkin päivän pohjoisesta tuleva juna oli myöhästynyt tuntikausiksi. Meidän täytyi siis jäädä odottamaan. En koskaan ole nähnyt siivottomampaa kaupungin asemahuonetta kuin tämä Bahtshisarain. Varsinkin nyt, kun Hallitsijaa odotettiin seuraavana päivänä, oli siellä kaikki epäjärjestyksessä. Kauhea siivo vallitsi II luokan ikävässä ja ahtaassa odotussalissa. — (I luokkaa ei toki ollut olemassakaan). Bufetin lattialla lainehti vesilammikko, täynnä moskaa. Tässä oli olevinaan kovat puhdistushommat: ulkona hääräili hassun näköinen kaupungin poliisimestari, komentaen asettelemaan lipputankoja asemasillalle. Nähtävästi oli hän kovin hätäyksissään siitä, mitä oli tulossa. "Reviisori, reviisori!" ajattelimme me naureskellen. Salin nurkassa istui kolme kollonnäköistä upseeria rähisten pöydässä, nenänsä alla jotain haiskahtelevaa syötävää. Kokonaan epämiellyttävä vaikutus! Ei ole todentotta hauskaa istua tuntikausia likaisessa, pahanhajuisessa asemasalissa, jossa kaiken lisäksi on joka seinällä kirjoitus "Varokaa varkaita!" niin ettei voi jättää tavaroitaan eikä mennä ulos kävelemään.

Vasta kello 1/2 2 yöllä saavuimme Sevastoopoliin ja ajoimme komeimpaan "Kist" nimiseen hotelliin ollen pakoitetut ottamaan 4 ruplan huoneen. Koko kaupunki liputettu…

Sevastoopol, 2 p. lokakuuta.

Tämä on sentään toista kuin Bahtshisarai, vallan komea ja hilpeä kaupunki, Venäjän kuuluisin sotasatama. Kuljemme pulskassa puistossa meren rannalla, käymme sotahistoriallisessa museossa. Syötyämme päivällisen komeassa eurooppalaisessa ravintolassa, otamme kaksivaljakon ja ajamme muutaman virstan ulos kaupungista muinaiseen Chersoneesokseen, jota vuosi vuodelta kaivetaan ylös maasta. Siellä olisi helleeniläisen sivistyksen ihailijoille paljon katsottavaa: marmoripylväitä, mosaikkilaattioita, kotijumalia eli penaatteja, Bachuksen symbooli, kaikellaisia kultakoristeita, muinaiskreikkalaisia kalastusneuvoja, "klassillista" kivettynyttä leipää, suuria savi-amfooria, pieniä lasiteoksia. Siellä nähdään myös entisten kristittyjen katakombeja. Näkyviin kaivetuita raunioita katsellessa erottaa selvästi muinaisen kaupungin haahmon. Erään temppeliraunion alta hautaluolasta, joka oli avattu vasta 4 kuukautta takaperin ja jossa kaivostyötä paraikaa jatkettiin, otin omin käsin muistoksi kappaleen hauraaksi seokseksi muuttunutta ihmisruumista, jonka ikä ehkä aikautuu edelle Kristuksen syntymää…

Chersoneesoksesta takaisin ajettuamme pysähdyimme "historialliselle bulevaardille", joka on se sama 4:s vallinsarvi, josta Leo Tolstoi niin jännittävästi on kertonut mainiossa päiväkirjassaan Sevastoopolin piirityksestä. Täältä tarjoutuu sievä näkyala yli koko kaupungin ja Sevastoopolin lahden. Juuri kun siellä seisoimme auringon laskiessa, näimme vuoren alla keisarillisen junan saapuvan Bahtshisaraista, ja teaatterikiikarilla saattoi erottaa itsensä Imperaattorin, kun hän astui alas junasta ja kiirein askelin kulki rivien välitse alas pieneen höyryveneeseen, joka hänet nopeasti vei suureen keisarilliseen laivaan, mikä näinä päivinä seisoo ankkuroituna satamassa. Laiva on kierrätetty tänne Suomenlahdelta asti. Me tietysti ajattelimme sitä Suomen-asiaa…

3 p. lokakuuta.

Viettänyt kauhean yön. Luulin saaneeni koleran. Huusin tuskasta ja uskoin loppuni tulevan. En ymmärrä, mitä olen niellyt vatsaani — käärmeenkö vai lasipalasia? Vai olisiko se seurauksia n.k. tshebureekien syönnistä Bahtshisaraissa. — Tämän tähden jää meiltä Inkermanin retki tekemättä. —

Päivällä.

Näin Imperaattorin pikkutytöt ajelemassa kaupungilla. Olivat ne vielä viattomannäköisiä, suloisia lapsukaisia.

— — —

Täältä olen lähettänyt tusinan verran kuvakortteja Suomeen. Niitä karttuu koko matkalta kai jo 60. Huvin vuoksi panin tänään menemään kuvakortin sille tervamiehelle, jonka venheessä kaksi kuukautta takaperin laskin alas Oulunjokea. Kai se ukko vähän ihmettelee, kun saa komean sotalaivan kuvan sinne Kiannan rannoille. Lihavalle pastorillemme laskin menemään kuvan, jossa tataarilais-akka könöttää piipunnysä hampaissa. Kirjoitin venäjäksi alle: "Sdravstvui batjushka — vot tebje màtushka".

Saman päivän iltana.

Nyt lähdemme kohti Moskovaa. Menisimme Odessan kautta, mutta siellä on paraikaa kolera-karantiini. Jää hyvästi Krim ja heleänsiintävä Mustameri! Saanenko enää koskaan, koskaan teitä nähdä?

— — —

4. p. lokakuuta, junassa.

Postijuna kulkee kiusallisen hitaasti. Vaunun ikkunasta näkyvät Etelä-Venäjän äärettömät arot. Luen Gorjkin kertomusta "Ikävän tähden", jonka aihe näyttää otetun juuri niiltä seuduilta, joissa paraikaa kuljemme. — —

5 p. lokakuuta, sunnuntai.

Pysähdyimme päiväksi Harkowia katselemaan. Sormiani palelee. Kuljen pitkin katuja ja kiroilen "pohjoismaista" kylmyyttä.

— — —

Jatkamme matkaa pikajunassa. Makuuvaunussa alkaa meitä puhutella eräs nuori herrasmies. Toverini huomaa heti hänen puheestaan, ettei hän ole taitavampi venäläinen kuin mekään. Selville käy että hän on — jaappanilainen. Kun olen kerran käynyt jaappanilaisen teaatterissa Moskovassa Sàda-Jàkkoa kuulemassa, saan nyt hauskan tilaisuuden kysäistä, onko olemassa jaappanin kielessä sanaa, joka korvissani oli kaikunut kuin suomalainen "kananmuna". Todentotta oli olemassa siihen vivahtava sana, vastasi jaappanilainen: "kono-muna", mutta ei se kananmunaa merkinnyt. — Jaappanilainen herrasmies näkyi tietävän Suomesta paljon enemmän kuin me Jaappanista.

Moskova, 6 p. lokakuuta 1902.

Moskovan raa'assa ilmassa, vilussa väristen, tuntuu etelän seuduissa käynti "kadotetulta paradiisilta".

Kiertomatkani on nyt loppunut. Kuka taitaa sen pituuden laskea! Siitä kun Lehtolaisen tervavenheessä Kiannan rannoilta läksin, olen vaeltanut ehkä liki tuhannen peninkulmaa. Sillä matkalla näkee jo monellaista naamaa, kuulee monellaista ihmispuhetta, huomaa monellaista luontoa. Ja monellaista mielialaa ehtii itse kokea. Kehoitan muitakin matkustamaan — semminkin semmoisia, joita surun lahja painaa. Ken Kiannat ja Kaukaasiat yhteen kyytiin koluaa, sille on jo kyllin tuulottelua yhdeksi kesäksi.

Vahinko ettei ole minulla ollut valokuvauskonetta mukana ja etten ole mikään muodinmukainen turisti. Kuinka paljon muistoja olisinkaan kerännyt! Ainoa lohdutukseni on tämä päiväkirjan repale, jonka nyt lopetan. Jos ei se muita huvita, niin on se ainakin itselleni muistoksi jäävä. Saattaisi se olla paremminkin kirjoitettu. Vielä merkitsen siihen sen proosallisen muistiinpanon että tämä kesämatkani Suomesta — Volgan, Kaukaasian ja Krimmin kautta — kiertäen Moskovaan maksoi kaikkineen 750 markkaa. Se ei suinkaan ole aivan paljon.