I. (continued 2)

"Ystäväni", sanoi hän, "te olitte vähällä tappaa minut, sen kyllä tiedätte. Jos minä olisin vielä nuori ja kokematon tyttö, niin alkaisin taas uhrata elämääni; mutta minä olen äiti, minulla on tytär kasvatettavana ja minä olen velvollinen elämään yhtä paljon häntä kuin teitä varten. Koettakaamme mukautua tähän onnettomuuteen, joka kohtaa meitä molempia yhtä paljon. Te olette vähemmän surkuteltava. Teidänhän on onnistunut löytää lohdutukseksenne keino, jonka minun velvollisuuteni, meidän yhteinen onnemme ja vielä enemmän itse luonto kieltää minulta. Katsokaa tänne", lisäsi hän, "te olette unohtanut erääseen avonaiseen laatikkoon kolme rouva de Sérizyn kirjettä, tässä ne ovat. Minun vaikenemiseni todistaa, että minä olen anteeksiantavainen vaimo enkä vaadi teiltä niitä uhrauksia, joihin laki tuomitsee minut, mutta minä olen ajatellut riittävästi tietääkseni, etteivät meidän osamme ole samat ja että nainen yksin on määrätty kärsimään. Minun siveyteni perustuu varmoihin ja lujiin periaatteisiin. Minä kyllä osaan elää moitteettomasti, mutta antakaa minun elää!"

Musertuneena tämän johdonmukaisuuden vaikutuksesta jota naiset osaavat käyttää silloin kun rakkaus elähyttää heitä, nöyrtyi markiisi tästä arvokkaisuudesta, joka on naisille synnynnäinen tällaisina tärkeinä hetkinä. Julian tuntema vaistomainen vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä loukkasi hänen rakkauttaan ja hänen sydämensä käskyä, on yksi naisen kauniimpia puolia ja johtuu kenties synnynnäisestä hyveestä, jota eivät lait eikä sivistys voi tukahuttaa. Mutta kukapa uskaltaisikaan moittia naisia? Kun he ovat tukahuttaneet sen erikoisen tunteen, joka estää heitä kuulumasta kahdelle miehelle, niin eivätkö he silloin tunnu papeilta ilman uskontunnustusta? Jos jotkut ankarat sielut tahtoisivat moittia Juliaa siitä kompromissista, sovittelusta, minkä hän oli tehnyt velvollisuuksiensa ja rakkautensa välillä, niin tuntehikkaat sielut taas lukisivat tämän hänelle rikokseksi. Tämä yleinen moite on syytös joko sitä onnettomuutta vastaan, joka kohtaa lakia tottelemattomia, tahi eurooppalaisen yhteiskunnan perustuksena olevien laitosten surkeita epäkohtia vastaan.

Kaksi vuotta kului, joiden ajalla herra ja rouva d'Aiglemont viettivät ylhäisessä maailmassa tavallista elämää, elivät kumpikin itsekseen ja tapasivat toisiansa useammin seuraelämässä kuin kotona; jonkinlainen hieno ero, joka tekee lopun monesta avioliitosta suuressa maailmassa. Eräänä iltana istuivat, harvinaista kyllä, molemmat aviopuolisot yhdessä salongissaan. Rouva d'Aiglemontin luona oli eräs ystävätär päivällisillä. Kenraali joka aina söi ulkona, oli jäänyt kotiin.

"Te tulette hyvin iloiseksi, rouva markisitar", sanoi herra d'Aiglemont ja pani pois kahvikupin.

Markiisi katsoi rouva de Wimphen'iin puoleksi vahingoniloisena, puoleksi surullisena ja lisäsi:

"Minä lähden pitkälle metsästysretkelle ylihovijahtimestarin kanssa. Te saatte ainakin kahdeksan päivän kuluessa olla täydellisesti leskenä, ja siitähän te pidätte, mikäli minä tiedän… Guillaume", sanoi hän palvelijalle, joka tuli hakemaan kuppeja, "käske valjastamaan!"

Rouva de Wimphen oli se Louisa, jota rouva d'Aiglemont ennen muinoin tahtoi neuvoa pysymään naimattomana. Molemmat naiset vaihtoivat ymmärtävän katseen, joka osoitti, että Julia oli löytänyt surussansa uskotun, kalliin ja rakastavan uskotun, sillä rouva de Wimphen oli hyvin onnellinen avioliitossaan; ja juuri se, että he elivät erilaisissa oloissa, teki toisen onnen takeeksi hänen osanotostaan toisen onnettomuuteen. Tämän kaltaisissa tapauksissa on erilainen kohtalo melkein aina lujana ystävyyssiteenä.

"Onko nyt metsästysaika?" sanoi Julia katsahtaen välinpitämättömin silmäyksin mieheensä.

Oli maaliskuun loppupuoli.

"Rouvaseni, ylihovijahtimestari metsästää milloin tahtoo ja missä tahtoo. Me menemme kuninkaallisiin metsiin ampumaan villisikoja."

"Olkaa varovainen, ettette joudu onnettomuuden uhriksi…"

"Onnettomuus tulee aina odottamatta", vastasi markiisi hymyillen.

"Vaunut ovat valmiit", ilmoitti Guillaume. Kenraali nousi ylös, suuteli rouva de Wimphenin kättä ja kääntyi Julian puoleen.

"Rouvaseni, ajatelkaa, jos villisika tappaisi minut…!" sanoi hän pyytävällä äänellä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi rouva de Wimphen.

"No, tule sitten!" sanoi rouva d'Aiglemont Viktorille.

Sitten hymyili hän juurikuin sanoaksensa Louisalle: "Saat nähdä".

Hän ojensi kaulansa miehelleen, joka tuli lähemmäksi suudellakseen häntä, mutta hän kumartui niin alas, että suutelo sattui hänen kauluksensa koristuksiin.

"Te olette todistajani Jumalan edessä", sanoi markiisi ja kääntyi rouva de Wimphen'in puoleen, "että erityinen lupa on tarpeen, jotta minä saisin niinkin pienen armon. Siinä voitte nähdä, kuinka minun vaimoni käsittää rakkauden. Hän on saattanut minut niin pitkälle jonkun käsittämättömän petoksen kautta… Se on varsin hauskaa!"

Hän lähti.

"Mutta sinun miesparkasi on todellakin hyvin kiltti", huudahti Louisa, kun naiset jäivät yksin. "Hän rakastaa sinua."

"Oh, älä sano sanaakaan enää! Nimi jota minä kannan, saa minut vapisemaan…"

"Niin, mutta Viktor tottelee sinua aivan täydellisesti", sanoi Louisa.

"Hänen kuuliaisuutensa", vastasi Julia, "perustuu osaksi siihen suureen kunnioitukseen, jota minä herätän hänessä. Minä olen hyvin siveellinen nainen. Minä teen hänen kotinsa hauskaksi, minä en ole huomaavinani hänen seikkailujaan, minä en käytä mitään hänen omaisuudestaan, hän saa tuhlata sen korkoja niin paljon kuin haluaa; minä koetan ainoastaan säilyttää itse pääoman. Tällä hinnalla saan olla rauhassa. Hän ei ota selvää siitä minkälaista elämää minä vietän, taikka ei tahdo ottaa selvää siitä. Mutta kun minä tällä tavalla johdan miestäni, niin täytyy minun kuitenkin aina pelätä hänen luonteensa purkauksia. Minä olen niinkuin karhunkesyttäjä, joka pelkää, että kuonokoppa milloin tahansa rikkuu. Jos Viktor luulisi olevansa oikeutettu lakkaamaan kunnioittamasta minua, en uskalla ajatella, mitä voisi tapahtua, sillä hän on kiivas, itserakas ja ennen kaikkea turhamielinen. Jos hän ei ole kyllin viisas tehdäkseen hyvää päätöstä arkaluontoisessa asiassa, jossa hänen huonot ominaisuutensa tulisivat myös näyttämään jotakin osaa, niin on hän heikko luonteeltaan ja kenties tappaisi minut sekä seuraavana päivänä kuolisi itse surusta. Mutta niin ratkaisevaa onnea ei tapahdu…"

Seurasi hetken äänettömyys, jolloin molempain ystävättärien ajatukset johtuivat kaiken tämän salaiseen syyhyn.

"Minua on julmasti toteltu", sanoi Julia ja loi Louisaan ymmärtävän silmäyksen. "Enhän minä ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta minulle. Voi, hän on unohtanut minut ja siinä hän onkin tehnyt oikein. Olisi liian surullista, jos hänenkin elämänsä tulisi muserretuksi. Riittäähän, että minun elämäni on pilattu! Voitko ajatella, ystäväni, että minä luen englantilaisia sanomalehtiä ainoastaan siinä toivossa, että saan nähdä hänen nimensä painettuna. Hän ei ole vielä astunut ylähuoneeseen."

"Osaatko sitten englannin kieltä?"

"Enkö minä ole kertonut sinulle? Minä olen opetellut sitä."

"Pikku raukka", huudahti Louisa ja otti Julian käden, "kuinka sinä voitkaan vielä elää?"

"Se on salaisuus", virkkoi markisitar ja teki melkein lapsellisen eleen. "Mutta sinä saat tietää sen. Minä nautin opiumia. Minä sain tämän ajatuksen, kun kuulin puhuttavan herttuatar de —— Lontoossa. Sinähän tiedät, Mathurin on kirjoittanut romaanin siitä. Minun landanumtippani ovat hyvin heikkoja. Minä nukun. Minä en ole valveilla juuri enempää kuin seitsemän tuntia ja silloin minä olen tyttäreni kanssa…"

Louisa silmäsi tulta uskaltamatta katsoa ystävättäreensä, jonka kaikista onnettomuuksista hän vasta ensi kerran sai oikein vihiä.

"Louisa, pidä salaisuuteni", sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen.

Eräs palvelia tuli ja jätti kirjeen markisittarelle.

"Ah!" huudahti hän ja kalpeni.

"Minä en kysy sinulta, keltä se on", sanoi rouva de Wimphen.

Markisitar luki kuulematta mitään; ystävättärensä näki mitä kiivaimpien tunteiden, mitä vaarallisimman kiihkon kuvastuvan rouva d'Aiglemontin kasvoille. Hän punastui ja kalpeni yht'aikaa. Vihdoin heitti Julia kirjeen tuleen.

"Tämä kirje saa minut rajattomasti levottomaksi. Voi, minua sydämeni uhkaa pakahtua."

Hän nousi ylös ja käveli edes takaisin; silmänsä säihkyivät.

"Hän ei ole jättänyt Pariisia!" huudahti hän.

Hänen sanansa, joita rouva de Wimphen ei uskaltanut keskeyttää, purkautuivat esiin katkonaisesti levottomuutta herättävien väliaikojen lomassa. Joka keskeytyksen jälkeen lausui Julia seuraavan lauseen yhä suuremmalla epätoivolla. Viimeisiin sisältyi kauhistuttava tuska.

"Hän ei ole lakannut näkemästä minua, vaikk'en minä ole tiennyt siitä mitään. Sinä et tiedä, Louisa, hän kuolee ja hän tahtoo ottaa jäähyväiset minulta. Hän tietää, että mieheni on matkustanut pois tänä iltana, että hän tulee olemaan poissa useita päiviä ja hän tahtoo tulla tänne nyt. Voi, minä en voi kestää tätä! Minä olen hukassa. Viivy luonani! Kahden naisen läsnäollessa hän ei uskalla mitään. Voi, viivy, minä pelkään itseäni!"

"Mutta mieheni tietää, että olen ollut päivällisillä sinun luonasi", sanoi rouva de Wimphen, "ja hän tulee hakemaan minua."

"Ennenkuin sinä lähdet, olen lähettänyt hänet pois. Minusta tulee meidän molempien pyöveli. Ah, hänen täytyy uskoa, etten minä rakasta häntä enää. Ja tämä kirje, ystäväni, siinä oli lauseita, jotka näen tulikirjaimilla kirjoitettuna."

Vaunut pysähtyivät portin eteen.

"Ah!" huudahti markisitar jonkunlaisella ilolla, "hän tulee julkisesti, ilman mitään salaperäisyyttä."

"Lordi Grenville", huudahti palvelija.

Markisitar seisoi suorana, liikkumattomana. Kun hän näki Arturin kalpeana, laihana ja kärsivänä, oli hänen mahdoton pysyä ankarana. Vaikka lordi Grenville tunsi rajatonta pettymystä, kun ei saanut olla kahdenkesken Julian kanssa, esiintyi hän kylmänä ja tyynenä. Mutta näihin molempiin naisiin, jotka tunsivat hänen rakkautensa, vaikutti hänen käytöksensä, hänen äänensä, hänen katseittensa ilme sellaisella voimalla, mikä väitetään olevan sähkörauskulla. Markisitar ja rouva de Wimphen olivat kuin lumotut tämän kuulumattoman surun voimakkaasta vaikutuksesta. Lordi Grenvillen äänen väre sai rouva d'Aiglemontin vapisemaan niin ankarasti, ettei hän uskaltanut vastata hänelle pelosta, että hän huomaisi oman vaikutusvaltansa häneen. Lordi Grenville ei uskaltanut katsoa Juliaan, ja rouva de Wimphen jäi siten melkein yksin hoitamaan välinpitämätöntä keskustelua. Julia loi häneen katseen täynnä liikuttavaa kiitollisuutta hänen siten antamastaan avusta. Molemmat rakastavaiset hillitsivät siten tunteensa ja olivat pakoitetut pysymään velvollisuuden ja sopivaisuuden määräämissä rajoissa. Mutta nyt ilmoitettiin herra de Wimphen, ja kun molemmat ystävättäret näkivät hänen tulevan, loivat he toisiinsa katseen ja ymmärsivät sanoitta, että asema tuli vaikeammaksi. Mahdotonta oli vihkiä herra de Wimpheniä tähän salaiseen murhenäytelmään, eikä Louisa löytänyt mitään pätevää tekosyytä pyytääkseen miestään antamaan hänen viipyä ystävättärensä luona. Kun rouva de Wimphen puki päällensä saalin, nousi Julia ylös juurikuin auttaakseen häntä ja kuiskasi:

"Minä olen nyt tyyni. Kun hän on tullut julkisesti minun luokseni, niin mitäpä minulla olisi pelkäämistä? Mutta jos sinä et olisi ollut saapuvilla ensi hetkellä, kun näin hänet niin muuttuneena, niin minä en olisi voinut pitää itseäni pystyssä."

"No, Artur, te ette totellut minua", sanoi rouva d'Aiglemont vapisevalla äänellä, palattuaan ja istuuduttuaan eräälle kahden hengen sohvalle, johon Artur ei uskaltanut tulla istumaan.

"Minä en voinut enää vastustaa haluani saada kuulla ääntänne, olla lähellä teitä. Se oli mielettömyyttä, hulluutta. Minä en voi enää hillitä itseäni. Minä olen tutkinut itseäni hyvin tarkasti, minä olen liian heikko. Minun täytyy kuolla. Mutta kuolla näkemättä teitä, kuulematta hameenne kahinaa, vastaanottamatta kyyneleitänne, mikä kuolema!"

Hän tahtoi poistua Julian luota, mutta tehdessään nopean liikkeen putosi pistooli hänen taskustaan. Markisitar katsoi tätä asetta ilman, että silmänsä ilmaisivat rakkautta tahi pienintäkään ajatusta. Lordi Grenville nosti ylös pistoolin ja näytti olevan hyvin epämiellyttävästi liikutettu tästä tapauksesta, joka saattoi näyttää rakastajan tahalla tehdyltä tempulta.

"Artur?" kysyi Julia.

"Rouva markisitar", vastasi hän ja loi silmänsä alas, "minä tulin täynnä toivoa, minä luulin…"

Hän vaikeni.

"Tahdoitteko tehdä itsemurhan täällä minun luonani?" huudahti Julia.

"En yksinäni", vastasi hän hiljaan.

"Kenen vielä te tahdoitte tappaa? Ehkä mieheni?"

"Ei, ei!" huudahti hän tukahutetulla äänellä. "Mutta rauhoittukaa", lisäsi hän, "minä olen luopunut onnettomasta päätöksestäni. Kun astuin sisään, kun näin teidät, silloin sain minä voiman vaieta, kuolla yksin."

Julia nousi ylös ja heittäytyi Arturin syliin. Huolimatta nyyhkytyksistään kuuli hän hänen lemmensanansa:

"Olla onnellinen ja sitten kuolla…" sanoi hän. "Niin, niin!"

Koko Julian elämäkerta sisältyi tähän huudahdukseen, tähän luonnon ja lemmen huutoon, johon uskontoa vailla olevat naiset lankeevat. Artur otti hänet syliinsä ja kantoi sohvalle äkkinäisellä kiihkolla, minkä odottamaton onni lahjoittaa. Mutta äkkiä riuhtaisihe markisitar rakastajansa sylistä, loi häneen jäykän katseen niinkuin nainen, joka on kuolettavan epätoivon vallassa, tarttui hänen käteensä, otti kynttilän ja vei hänet mukaansa makuuhuoneeseen. Tultuaan sen sängyn eteen, jossa Helena nukkui, veti hän hiljaa vuodeuutimet syrjään ja näytti nukkuvaa lastaan toisella kädellä varjostaen kynttilää, ettei sen valo kohtaisi pienokaisen läpikuultavia ja tuskin ummistettuja silmäluomia. Helena makasi käsivarret hajallaan ja hymyili nukkuessaan. Julia osoitti katseella lastansa lordi Grenvillelle. Tämä katse sanoi kaikki.

"Puolison voimme me hyljätä silloinkin, jos hän rakastaa meitä. Mies on vahva olento, hänellä on keinoja lohduttaa itseään. Me voimme uhmata maailman lakia. Mutta mitä on lapsi ilman äitiä?"

Kaikki nämä ajatukset ja tuhansia vielä rukoilevampia oli hänen katseessaan.

"Me voisimme ottaa hänet mukaamme", kuiskasi Artur, "minä pitäisin hänestä niin paljon…"

"Äiti!" huudahti Helena ja heräsi.

Tämän sanan kuullessaan puhkesi Julia itkemään. Lordi Grenville istuutui ja jäi siihen käsivarret ristissä mykkänä ja synkkänä.

"Äiti!" Tämä kaunis lapsellinen huudahdus herätti niin monta jaloa tunnetta, niin paljo vastustamatonta myötätuntoisuutta, että rakkaus hetkeksi musertui äidinrakkauden mahtavasta äänestä. Julia ei ollut enään nainen, hän oli äiti. Lordi Grenville ei vastustanut häntä enää. Julian kyyneleet olivat voittaneet hänet. Samassa hetkessä avattiin eräs ovi kiivaasti ja sanat: "Rouva d'Aiglemont, oletko sinä siellä?" kaikuivat kuin ukkosen pamahdus molempain rakastajain sydämen läpi. Markiisi oli tullut takaisin. Ennen kuin Julia oli ehtinyt malttaa mieltänsä, suuntasi kenraali askeleensa vaimonsa huoneeseen. Molemmat huoneet olivat toistensa vieressä. Onneksi antoi Julia merkin lordi Grenvillelle, joka riensi piiloon pukuhuoneeseen, jonka oven markisitar sulki.

"Kas, tässä minä olen, rakas ystäväni", sanoi Viktor. "Metsästyksestä ei tullutkaan mitään. Minä aijon mennä nukkumaan."

"Hyvää yötä!" sanoi Julia. "Minä aijon tehdä samoin. Anna minun riisuutua rauhassa."

"Kuinka tyly te olette tänä iltana! Minä tottelen teitä, rouva markisitar."

Kenraali meni omaan huoneeseensa. Julia seurasi häntä sulkeakseen oven, joka johti hänen huoneeseensa, ja riensi vapauttamaan lordi Grenvilleä. Hän sai takaisin koko mielenmalttinsa ja ajatteli, että vanhan lääkärinsä käynti hänen luonaan voisi olla aivan luonnollinen; hän voisi jättää hänet vierashuoneeseen mennäkseen panemaan levolle tytärtänsä ja hän pyytäisi hänen menemään sinne aivan hiljaa. Mutta kun hän avasi pukuhuoneen oven päästi hän vihlovan huudon. Lordi Grenvillen sormet olivat joutuneet oven väliin ja murskaantuneet.

"Mitä tämä on?" kysyi miehensä.

"Ei mitään!" vastasi hän. "Minä pistin itseäni nuppineulalla."

Hänen huoneensa ovi avautui äkkiä. Markisitar luuli, että miehensä tuli osanotosta häntä kohtaan ja tunsi inhoa tätä osanottoa kohtaan, joka ei lähtenyt sydämestä. Hän tuskin ehti sulkea pukuhuoneen oven, eikä lordi Grenville ehtinyt ottaa pois kättänsä. Kenraali tuli todellakin sisään, mutta markisitar erehtyi, hän tuli jonkin vuoksi, joka koski häntä itseä.

"Voitko lainata minulle silkkikaulaliinan? Tuo tuhma Charles ei ole antanut minulle yhtään ainoata liinaa sitoakseni päähäni. Ensi aikana kun me olimme naimisissa, järjestit sinä kaikki minun tavarani niin turhantarkalla huolellisuudella, että se oli oikein ikävä. Voi, kuherruskuukausi ei kestänyt kauvan ei minulle eikä minun kaulaliinoilleni! Nyt olen minä jätetty noiden ihmisten maallikkohoidon varaan, eikä kukaan heistä välitä minusta."

"Tässä on kaulaliina. Ettekö ollut vierashuoneessa?"

"En."

"Te olisitte ehkä vielä voinut tavata lordi Grenvillen siellä."

"Onko hän Pariisissa?"

"Siltä näyttää."

"Ah, minä menen sinne … tuo hyvä lääkäri…"

"Mutta kenties hän on jo mennyt!" huusi Julia.

Markiisi seisoi tällä hetkellä keskellä vaimonsa huonetta sitoen silkkikaulaliinaa päähänsä ja tyytyväisenä katsoen peiliin.

"Minä en tiedä missä palvelusväki on", sanoi hän. "Minä soitin Charles'ia kolme kertaa, eikä hän tullut. Eikö teillä ole edes kamarineitsyttä täällä? Soita hänet tänne! Minä tahtoisin saada peitteen lisää yöksi."

"Paulina on mennyt ulos", vastasi hän kuivasti.

"Kello kaksitoista yöllä?" kysyi kenraali.

"Minä annoin hänelle luvan mennä ooperaan…"

"Se on merkillistä", sanoi markiisi ja alkoi riisuutua. "Luulin nähneeni hänet, kun tulin portaita ylös."

"Silloin hän on varmaan tullut kotiin", sanoi Julia teeskennellyllä kärsimättömyydellä.

Jottei herättäisi miehessään mitään epäilystä, veti hän soittokelloa, mutta hyvin heikosti.

Mitä sitten tapahtui tänä yönä, ei tullut milloinkaan oikein ilmi, mutta kaikki oli yhtä yksinkertaista, yhtä kauheata, kuin ne arkipäiväiset kotikohtaukset, jotka tapahtuivat ensin. Seuraavana päivänä rupesi markisitar d'Aiglemont vuoteen omaksi moneksi päiväksi.

"Mitä merkillisiä asioita on tapahtunut sinun luonasi, koska kaikki ihmiset puhuvat sinun vaimostasi?" kysyi herra de Ronquerolles herra d'Aiglemontilta pari päivää tämän onnettoman yön jälkeen.

"Usko minua äläkä mene naimisiin!" sanoi d'Aiglemont. "Verho Helenan sängyn ympäri syttyi tuleen, ja vaimoni pelästyi niin, että nyt hän on varmaankin tullut kipeäksi vuoden ajaksi, sanoo lääkäri. Jos sinä menet naimisiin kauniin naisen kanssa, tulee hän rumaksi; jos sinä nait nuoren tytön, jolla on loistava terveys, tulee hän kivulloiseksi; sinä luulet hänellä olevan lämpimiä tunteita, ja hän on kylmäkiskoinen; tahi myös, jos hän näyttää kylmältä, niin on hän itse asiassa niin intohimoinen, että hän tappaa sinut tahi häpäisee sinut. Milloin on mitä lempein olento jankuttaja, ja jankuttajat eivät milloinkaan ole lempeitä; milloin kehittää lapsi, jonka olet vastaanottanut heikkona ja mitättömänä, raudanlujan tahdonvoiman, perkeleellisen mielenlaadun. Minä olen väsynyt koko avioliittoon."

"Tahi vaimoosi."

"Sitä minä en juuri tiedä, miten se olisi käynyt päinsä. Mutta tosiaankin, tahdotko mennä mukaan Saint-Thomas d'Aguin'iin lordi Grenvillen hautajaisiin?"

"On sekin huvitus. Mutta", jatkoi Ronquerolles, "tiedetäänkö oikeastaan, mistä syystä hän kuoli?"

"Hänen kamaripalvelijansa väittää, että hän seisoi koko yön rautakaiteella ikkunan ulkopuolella pelastaakseen rakastajattarensa kunnian; ja viime päivinä oli niin sietämättömän kylmää!"

"Sellainen uhraus olisi kunnioitusta ansaitseva meissä, jotka olemme vanhoja ja tottuneita, mutta lordi Grenville oli nuori ja … englantilainen. Noiden englantilaisten pitää aina tehdä itsensä kuuluisaksi jollakin tavalla."

"Oh", vastasi d'Aiglemont, "sellaiset sankariteot riippuvat siitä, minkälainen on nainen, jonka vuoksi ne tehdään, eikä Artur-parka kuollut missään tapauksessa minun vaimoni takia!"