Front matter (continued 2)

Minun tekisi mieleni juuri nyt, kun muut pappilassa nukkuvat, lähteä Haltiain kivelle. Martti maalaa paraikaa. Nyt on sydänyön hetki, juhlallinen ja loistava! Sydämeni kuiskaa: mene Martin luo Haltiain kivelle, hän muistaa sinua… odottaa sinua! Tyynny, sydänraukkani! Ei Martti minua kaipaa. Minä näen hänet kivellä seisomassa telineen vieressä… ja hän katselee ikävöiden pitkin pappilasta tulevaa polkua…

Ei. Ei. Minä hourin ja haaveksin. Sydämeni on sairas, sairas, mutta rakkauttani en voi kuolettaa. Yhden ihanan yön jo olen viettänyt — siinä onkin kylliksi, ja siinä on minulle muistoja elämäni ajaksi.

Kuinka hirveän paha on ihmissydän! Nyt juuri ajattelen: Jospa hänen Ellinsä sairastuisi tai joku muu este sattuisi, ettei hän tänne asti tulisikaan.

Mikä hirveä, syntinen ajatus! Jumala, anna minulle anteeksi pahuuteni ja anna minulle voimia Martin onnen ja menestyksen hyväksi toimia.

Lintujen laulaessa käyn nukkumaan. Kesäyö, kesäyö!

* * * * *

Martti ei ole käynyt kotona laisinkaan.

Hän on nukkunut torpassa, äijävaarin pienessä, pimeässä porstuan kamarissa, ja öisin on hän maalannut. Tänään olen käynyt siellä ja Haltiain kivellä hänen »Kesäyötään» katsomassa. Kävin viemässä ruokaa hänelle.

Vasta juuri olen palannut.

Martti on nyt iloisempi, ja hauskaa oli kuulla, mitä hän siellä kahden vanhan kanssa hommaa. Hän näyttää unohtaneen koko morsiamensa. Hän juttuilee ja tarinoipi äijävaarin kanssa, joka on pian sadan vuoden vanha. Ukko alkaa vähitellen uskoa, että maalaustaide sittenkin on jotakin erinomaisempaa. Ei syntiä eikä vastoin Jumalan sanaa. Nyt käydessäni täytyi minun nauraa. Martti on hämmästyttänyt molempia vanhoja erinomaisen hauskalla taululla, johon hänellä jo ennen oli aihe ullakkokamarin seinällä:

Vanha Erkki poroineen.

Mutta nyt on taulussa pirtti, lampaita pirtin edessä jyrsimässä männyn mäihää; Erkki metsästä palaamassa poroineen ja honkakelkkoineen. Siitä on ukko mielistynyt ja nyt on niin hyvillään, että häntä on ilo katsella.

Nyt ei hän enää epäile Martin kykyä, eikä pidä hänen tointansa joutavana.

Martti on syönyt heidän kanssaan piimää ja leipää ja pitänyt ukon sikaareissa.

»Minulla ei ole koskaan ulkomaanmatkallani ollut niin hauskaa kuin täällä Jäkälärovassa näinä päivinä. Tämä on ihan kuin satua, kun lisäksi on näin äärettömän kirkkaat ilmat», sanoi hän minulle.

Minä toin hänelle terveiset pappilasta, mutta hän sanoi, ettei hän vielä malttanut tulla.

»Kesäyöt ovat lyhyet kuin ihanat unet. Niitä ei saa nukkumalla kuluttaa, sillä ihmiselämä on lyhyt», sanoi hän.

Sitten kävimme Haltiain kivellä. Mikä ihana taulu siitä tuleekaan, suuresta kesäisestä luonnosta suoraan jäljennetty!

Hän puhui koko ajan »Kesäyöstään», ja minä näin hänestä, ettei hän muuta muistanut eikä muuta ajatellut. Ei sanaakaan morsiamesta. Ei edes kysynyt, joko olimme huoneen kuntoon laittaneet.

* * * * *

Toin hänen terveisensä, ettei hän vielä malttanut tulla, hän tahtoi nauttia ja imeä kaikki, mitä kesäyö tarjosi.

»Hän ei enää liene oikeillaan koko poika», pahoitteli ruustinna. »Onko nyt enää suunnillakaan, että puuhaa siellä nälinkuoliaana eikä välitä mistään!»

Mutta rovasti myhäili herttaista hymyään.

»Niin tuleekin! Ei hän muutoin tosi taiteilija olisikaan, ellei kaikesta sielustaan antautuisi taiteellensa. Niin unohtaa taiteilija muun maailman, sillä taide tahtoo miehensä kokonaan.»

»Olkoon sitten», virkkoi ruustinna, mutta kun hän näki, että rovasti hyväksyi Martin hommat, tuli hänkin paremmalle tuulelle ja sanoi:

»Minkävuoksi hänestä nyt on tullut semmoinen kummallinen, härkäpäinen olento… ja lapsena oli niin herttainen ja kuuliainen…»

Rovasti sanoi:

»Se johtuu siitä, että hän nyt vasta on selvillä tehtävästään.»

Nyt vasta alan minäkin Marttia oikein ymmärtää, hänen taidettaan. Kuinka suuri onkaan hänen rakkautensa tähän luontoon! Kuinka syvät ja voimakkaat hänen tunteensa. Minä voin vain aavistaa…

Kuinka onnellinen hän nyt olisikaan, jos hänen morsiamensa nyt pian tulisi ja innostaisi häntä hänen työssään.

Osanneeko Elli ymmärtää hänen taideteostaan?

En tiedä. Minusta on kuitenkin kovin hauskaa, että Martti noin tekee. Tuntuu hyvältä minusta. Minkävuoksi? En tiedä sitäkään.

Kahden päivän perästä jo on juhannus-aatto.

Taas sama ikävä Haltiain kivelle. Olenko lumottu?

Voi että näkisin eteenpäin! Ei. Parempi on, etten mitään tiedä.

10.

Ellin kirje Martille.

Istun täällä ullakolla huoneessasi, jossa suurta tauluasi valmistelet.

Minä näet olen tullut. En kuitenkaan kovin suurin toivein, samoin kuin en erikoisen pettyneenä lähde takaisin. Kyllä tiesin, ettei suhteemme eivätkä tunteemmekaan totta olleet.

Sinä olit kuitenkin aika veitikka! Jätät kirjeen, kuvani ja sormukseni tänne pöydällesi ja itse pakenit — niin, ties mihin erämaahan. Ehdit ennen minua! Hyvä niinkin.

Haluan kuitenkin nämä rivit luettaviksesi jättää ennenkun lähden takaisin, vaikka vasta tänä aamuna tänne tulin. Matka on pitkä, mutta minä kyllä jaksan.

En ole sinulle suutuksissa, sillä minä ymmärrän tekosi vallan hyvin. Olen sen nähnyt kirjeistäsi, ja samaa kai olet sinäkin huomannut minun kirjeistäni, jos olet niitä joutanut lukea. Avioliittoon tietysti ei olisi puhetta ollutkaan, mutta olisin minä mielelläni tahtonut täällä viikon pari viipyä, viettääkseni kanssasi Pohjolan kirkkaan kesän idyllin. Minä näet tunnustan, että tämä kaukainen seutu miellyttää minua kirkkaine öineen ja alastomine tuntureineen.

Pian olin selvillä, miten asiat ovat.

Ei ollut enää varhainen aamu, kun ajoin tänne pappilan kuistin eteen. Luulin, että oltaisiin jo valveilla, mutta niin ei ollutkaan. (Täällä näkyykin olevan tapana valvoa öisin ja vasta auringon noustessa korkeammalle käydä nukkumaan.) Mutta juuri kun olin noussut kärryistä, tuli nuori tyttö, — Anna kuuluu hänen nimensä olevan — kuistille. Hän oli hirveän pelästyksissään ja kertoi, että rovasti ja ruustinna vielä olivat yösijalla. Kertoi, että minua oli varrottu, odotettu kuin kuuta nousevaa…

Hän selkisi pian aamu-unestaan, ja nyt minä vasta tulin häntä tarkemmin katsoneeksi. Hän on todella ihana kaunotar. Mutta samalla kun sen havainnon tein, ymmärsin minä heti, että olin tullut liian myöhään. Tunsin raatelevaa tuskaa ja pettymyksen kipuja, mutta nielaisin kaikki menemään.

Mutta hetken perästä jo uskoin, että olinkin erehtynyt. Annan käytös ja koko olemus oli niin vilpittömän ystävällistä ja suoraa, että jo uskoin erehtyneeni. En ole kenenkään ihmisen katseessa nähnyt niin lempeää, niin suoraa ja sydämeen asti avonaista katsetta.

Minä en vielä kysynyt sinusta mitään. Hän vei minut minua varten kuntoon laitettuun huoneeseen, ja minä aloin jo tulla iloiseksi. Kaikki näytti niin somalta. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti, että kaikki tulee hyväksi, jahka ehditään.

Silloin aloitin keskustelun Annan kanssa ja sain tietää, kuka hän oli. Ensin uskoin, että hän oli joku sukulaisesi; en ymmärtänyt, oliko palvelija vai eikö. Hänen käytöksensä oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Mutta lopuksi käsitin, että Anna kuitenkin, kasvattina, oli enemmän kuin tavallinen palvelija.

Kysyin sitten sinua.

Anna selitti, missä olet, että maalaat jotakin uutta taulua lähellä olevassa torpassa. Katoamisestasi erämaahan ei täällä silloin kukaan tiennyt — ei Annakaan.

-Missä hän täällä kotona maalaa? Hän on kertonut suuresta taulusta, jonka aihe on keväisestä kiveliöstä?»

Annan kasvot ihastuivat.

»Täällä ullakkokerroksessa. Pohjoispäässä. Hän rakastaa olla pohjoispäässä sen vuoksi, että näköala on kauniimpi sieltä.»

Hän läksi minua opastamaan, ja me nousimme ullakolle.

»Se on ihana taulu, mutta se ei ole vielä valmis», kuulin Annan sanovan, kun nousimme rappusia ylös.

Sitä sanoessaan soi hänen äänensä niin pehmeällä ja hellältä, että äskeinen epäilykseni taas heräsi. Kun katsoin Annaan, näyttivät hänen kasvonsa vaaleammalta.

Hän avasi oven, ja me astuimme tähän huoneeseen, jossa nyt tätä kirjettä kirjoitan.

»Neiti on hyvä ja tulee alas sitten… Minä laitan siellä kuntoon kaikki… uni, väsymys ja nälkä tulee taipaleella», kuulin Annan sanovan, ja samalla hän poistui alas.

Hyvä olikin, että meni. Nyt sain rauhassa katsella tauluasi… Ilo ja riemu ja ylpeys täytti sydämeni, sillä minä näen nyt vasta, että olet todellinen taiteilija. Pitkään aikaan en voinut irroittaa katsettani siitä, niin huikaisevan kaunis se oli suurine valkopäisine kukkuloineen, jotka kuvastuivat tummansinervää taivasta vastaan…

Huoneessa oli siistiä, ja selvään näkyi, ettei siinä ollut moneen päivään asuttu. Mutta minä havaitsin myöskin muuta, josta epäluuloni taas virkistyi ja muuttui vihdoin varmuudeksi. Kukkia, aivan vereksiä, oli maljakoissa sekä pöydällä että lipastolla. Kuka niitä muu laittoi kuin Anna?

Katselin ulos ja avasin ikkunan.

Todellakin suurenmoinen on näköala.

Silloin huomasin kirjeen, jossa oli osoitteeni.

Ennenkuin sen avasinkaan ymmärsin kaikki.

Jos sinä hetkenä olisin voinut kostaa, olisi kostoni ollut kamalaakin kamalampi.

Mutta minä olen näyttelijä pohjaltani, ja pusersin tuskani syvälle. Mutta ajatuksissani riehui koston kuuma poltto — en omaani enkä sinun onneasi ajatellut — kostoa, veristä ja julmaa…

En ole kuitenkaan niin huono kuin ehkä luulet. Ajattelin menettelyäsi ja koetin sinua ja tekoasi ymmärtää. Ja uskon löytäneeni syyt. Senvuoksi lauhtui vihani, ja koston henki laimeni. Sillä minä uskon sallimukseen. Ajattelin omaa elämääni, joka on takanani, ja tunsin, ettei se ollut semmoista elämää kuin sinun Annasi elämä. Minun on helppo ymmärtää, että olet meitä molempia toisiimme verrannut, ja että voitto kallistui Annan puoleen, on selvä — siksi hyvin sinut tunnen. Minä tunnen, että et rakasta aistillisuutta, joka on minun elämäni. Siksi kadotin arvoni silmissäsi Annan rinnalla — ja olenhan jo Annaa vanhempikin.

Niinikään ymmärrän syyn, jonka vuoksi olet piiloutunut. Sinun olisi ollut vaikeaa sanoa minulle suora totuus, etkä tietystikään halunnut Annan läheisyydessä ruveta minua »rakastelemaan», jota kuitenkin olisin tahtonut. Tekosi on haaveksijan, uneksijan teko, ja minä käsitän sen ihmeen hyvin. Se on samalla alkuperäisen romantillinen, vaikka se osoittaakin heikkoutta ja arkuutta.

Isäsi on herttainen vanha rovasti ja luulen, että olet isäsi luontoinen. Äitisi on viisas, elämää kokenut nainen. Huomasin ensi silmäyksestä, jonka hän minuun iski, että hän tahtoi katsoa pohjaan asti. Minä luulen, että semmoisia vanhoja ruustinnoja on mahdoton pettää — niin tutkiva on heidän katseensa. Riippuuko se siitä, että heidän sielunelämänsä on niin kovin puhdasta, vai ainoastaan toisen, tutkittavan, paha omatuntoko säpsähtelee tutkijan kirkkaan silmän edessä?

En sitä tiedä. Mutta minä näin heti, että olin vastenmielinen hänelle, vaikka hän koettikin, raukka, teeskennellä ystävällisyyttä. Uskon, ettei ainakaan hän sure poislähtöäni.

Isäsi on toista maata, lämmin ukko, jonka nainen voisi taluttaa minne hyvänsä. Me puhuimme paljon taiteesta ja taiteilijoista. Hän on vanhaksi mieheksi seurannut merkillisen tarkkaan kaikkia taideharrastuksia maassamme.

* * * * *

Niin. Sinua on etsitty koko päivä. Ei jälkeäkään ole näkynyt. Huomaan ruustinnan pelkäävän pahinta. Ja äsken, kun nousin tänne ullakolle kirjoittamaan, näin ukko rovastinkin kävelevän levottomana edestakaisin huoneessaan. He eivät tiedä kirjeestäsi mitään, enkä siitä aio heille mitään mainitakaan. Annaa en ole nähnyt sitten aamun, ja koko talo näyttää olevan levoton katoamisesi vuoksi.

Mutta vaikka näin nyt levollisena palaankin tältä matkalta, joka on pitkä ja vaivalloinen ja josta toivoin hauskaa vaihtelua, ei se ajatus, että tarvitset kostoa, päästä minua. Jonkun rangaistuksen sinä tarvitset, — sillä minä todella pidin sinusta, — enemmän kuin kenestäkään muista kosijoistani, ja juuri sen vuoksi sinun tarvitsee saada muistutus, että olet Ellin kanssa ollut kihloissa. Olen miettinyt monenlaista kostoa, semmoista, joka olisi hyvin lähellä sydäntäsi. Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin tietäisin kyllä keinon, — jonka jälkeen tapaisit vaaleakutrisen Annasi vähemmän häikäisevän kauniina. Se olisi sinulle hyvä isku ja muistuttaisi joka hetki, että minäkin olen ollut olemassa…

Mutta on toinenkin keino. Ihana taulusi, — se on todella ihana, — on myöskin likellä sydäntäsi — ja se murenee pieniksi murusiksi. Minä tiedän keinon, jonka avulla taulusi häviää, ja minä olen keinoani jo käyttänyt.

Kun palaat, näet valkohankien ja sinertävän taivaan hävinneen, ja itse kangaskin haihtuu…

Ja vielä viimeinen sanani ennenkuin suljen kirjeen. Minulla alkaa olla jo kiire. Tilasin hevosen, joka odottaa minua ensimmäisessä talossa. Täältä lähden hyvästittä, salaa ja huomaamatta, sillä kapineeni jätin Alakylään.

Kohtaisinpa sinut taipaleella! Ah! Sinä katala! Vereni huutaa kostoa. Sillä minä rakastan nyt sinua todella, — sillä sinä olet taiteilija, joksi en ennen sinua uskonut. Voit nousta hyvin korkealle, jos saat elää…

Nyt juuri muistan, että taulu, jota torpassa maalaat, on »Kesäyö». Minun tekisi mieleni vielä sekin hävittää, mutta en enää uskalla viipyä enkä osaa torpalle. Hirveää on ajatella, että sinä siitä kerran niität kultaa ja kunniaa.

Uskon, että olisi hyvä meille molemmille, ettemme enää kohtaisi toisiamme. Huomaa se — meille molemmille!

Suljen kirjeen. Hyvästi!

11.

Anna käveli nopeasti pappilasta vievää polkua Jäkälärovaan päin.

Hän oli tavallista kalpeampi, ja hänen sydämensä sykki niin että lyönnit kuuluivat. Mieli paloi kuin tulen liekeissä, ja ajatuksissa kiertelivät päivän tapahtumat.

Hän oli käynyt jo aamulla Jäkälärovassa Marttia hakemassa, mutta kun hän ei siellä ollut ja oli taulunkin telineilleen tuonut torpan kamariin, luultiin hänen menneen kylälle johonkin taloon, joissa tapasi silloin tällöin käydä. Hän oli juossut kylälläkin, ja renkipoika toisaalla päin. Mutta ei ollut Marttia kukaan nähnyt.

Ruustinna muisti sitten koskea, jonka kivikkorannalla Martti mielellään istui. Anna riensi sinne, kysyi kulkijoilta, olivatko nähneet, mutta ei tiennyt kukaan Martista mitään. Anna kävi kuitenkin koskella asti, jyrkän partaalla, jossa Martilla oli vakituinen istumakivensä. Mutta mitään merkkiä ei näkynyt, että kivellä olisi niihin aikoihin ketään käynyt.

Siinä touhussa oli päivä kulunut, ja rauhallisessa Niemikallion pappilassa ei muistettu niin levotonta päivää koskaan olleen.

Silloin Annalle juolahti mieleen kesäkartano Airijyppyrässä. Ja hän päätti lähteä sinne.

Vaikka Anna syvällä sydämessään aavistikin Martin katoamisen syyn, tahtoivat pelko ja kaikenlaiset otaksumiset kuitenkin viedä voiton. Hän tuli kuitenkin rauhallisemmaksi, kun hän oli ruustinnan puheista ymmärtämässä, että Martti todennäköisesti oli mennyt kesäkartanolle. Hänellähän oli aina ollut kummallisia päähänpistoja.

Anna ei ollut tavannut neiti Elliä muuta kuin aamulla, jolloin saattoi hänet ullakkokamariin. Siinä olikin ollut kylliksi. Kauheaa, miten nuoren tytön silmät saattoivat niin salamoida! Annalle teki vieläkin pahaa Ellin katsanto. Hänen silmänsä olivat ensinnä näyttäneet sinisiltä, mutta kun Elli kääntyi Annaa katsomaan heidän noustessaan ullakolle, välähti niissä vihreää, joka säihkyi kuin tuli… ja suupielet vetäytyivät kahteen käyrään, vihaiseen ryppyyn…

Annaa oli melkein pelottanut, ja kun hän nyt niiden silmien välkettä muisti, vapisi mieli…

— Oliko katsonut Marttiakin niin? ajatteli hän, sekavien tunteiden mellastaessa sydämessään.

Hän päätti ensin käydä Jäkälärovassa, äijävaarin mielipidettä kuulemassa.

»Ei suinkaan täysi mies kesän aikana surman suuhun syöksy», lohdutteli vanha Erkki. »Kun ei kylältä kuulu, niin mihinkäpä muualle olisi mennyt kuin Airijyppyrään. Ja tulee sieltä hakemattakin, jahka joutuu. — Kumma se kuitenkin oli, että niin lähti, ettei meillekään mitään maininnut», sanoi hän lopuksi miettiväisenä.

»Eihän vain liene sairastunut!» huolehti Anna. »Ruustinna ja rovasti ovat niin kovin levottomia.»

»Ei ole mitään hätää. Huvikseen lähtenyt on, sen hyvin arvaan», puheli vanha Erkki. Jumala hänestä pitää huolen. Hän näkee kirkkautta ja näkee Jumalan valkeuden ja ihmetyöt luonnossa, kesäyössä, mutta kyllä hän vielä löytää iäisen valkeuden omasta sydämestään — Herran valkeuden, joka on kaikkia muita kirkkaampi ja johdattaa meitä iankaikkisuuden kesäyöhön.»

Vanhus huokasi.

Anna nousi lähteäkseen, ja kun hän pirtin eteen tultuaan silmäsi alas kylän raitille, näki hän leveälierisen valkoisen hatun Alakylään menevän kyytihevosen kärryistä.

Hän tunsi sen Ellin hatuksi ja arvasi, että Elli oli pitkästynyt vartomaan Marttia — ja ehkä oli jo paluumatkalla.

Hän ei tiennyt, tuliko hän hyvilleen vaiko pahoilleen, mutta rientämällä hän lähti painumaan metsään päin. Hän seurasi ensin polkua, joka lähti torpasta ja vei Haltiain kivelle. Hän nousi kivelle, siellä näkyi risujen jäännöksiä sääskensavusta, jota Martti oli öisin maalatessaan kyhisemässä pitänyt. Kiven päällä oleva sammal oli polkeentunut, mutta mitään muuta merkkiä ei näkynyt. Kerran silmäsi Anna alas joen suvannolle ja pappilaan, joka niemeltään kauniina pohotti iltapäivän lempeässä paisteessa. Mutta ennenkuin hän laskeusi alas kiveltä, osuivat hänen silmänsä etelään päin. Kylän alapäästä, jossa tie kulki korkeaa mäkeä ylös, näkyi suuri, leveälierinen hattu kyytikärryistä niinkuin valkoinen sieni mäen rinnasta…

Hän tunsi kuin tuskat ja levottomuus kevenisivät, mutta mitään ei hän selvästi joutanut ajatella. Hän hyppäsi kiveltä ja läksi nuolena nousemaan kyläharjun kuvetta pitkin lakea kohden. Päästyään yli laen ja ehdittyään karjapoluille hän lähti niitä noudattaen menemään Airijyppyrään päin. Hän saavutti ne polut, joita myöten hän ja Martti Urpona menivät kesäkartanolle, ja seurasi niitä.

Hänen poskensa paloivat kuumina ja silmät loistivat. Mieli oli täynnä ja jännittyneenä, ihana, loistava iltakin unohtui, eikä hän käsittänyt sitä riemullista rauhaa, joka vallitsi hänen ympärillään. Mutta päästyään loittonemaan Kyläharjustakin metsään päin, alkoi hän osata selvemmin ajatella. Hän havaitsi jo illan sulon ja tunsi, kuinka lempeä metsäilma jäähdytteli hänen polttavia poskiaan. Hän näki korkean Kontiovaaran harmajan laen sädehtivän ilta-auringon valossa, ja hänen korvansa erotti moniäänistä karjankellojen kalinaa, joka kuului ahteiden notkoista ja jostakin suurten jänkkien lepikkoisilta rannoilta.

Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä paennut? Hän riensi eteenpäin kuin vihuri, notkeana pujahtaen ryppevien kuusten oksain alatse ja virkkuna loikaten pienten metsäpurojen yli.

Kun hän joutui siihen paikkaan, jossa taannoin oli Martin kanssa levähtänyt, pysähtyi hän ikäänkuin uusia voimia kootakseen. Ei hän vieläkään ollut mistään varma eikä osannut uskoa sitä eikä tätä. Yksi asia vain oli selvänä ja kuumana hänen mielessään: löytää Martti… elävänä tai kuolleena.

Silloin hän huomasi aivan selkänsä takana juuresta oksattoman männyn kyljessä vasta piirretyn nimen ANNA. Sen oli Martti tehnyt, kuten näkyi kirjaimien taiteellisesta muodosta. Martti oli siis tätä tietä mennyt, häntä muistanut ja levätessä hänen nimensä mäntyyn piirtänyt!

Martti! Martti!

Riemullinen ilo pulpahti Annan sydämessä, ja hänestä tuntui kuin maailma yhtäkkiä olisi muuttunut hänen ympärillään. Ihana, kirkas ja valoisa taivas, siintävän kaukainen kiveliö, joka ikäänkuin ujona seisoi nuoressa lehdessään, — kaikki näki hän nyt nauravin, leppein kasvoin. Kuuli käkien kukkuvan, lintujen laulavan ja karjankellojen kuin ilon seasta soivan…

Hän silmäsi vielä kerran nimeä, kosketti sitä varmuuden vuoksi kädellään ja tarkasti hietaiselta polulta Martin jälkiä. Niitä ei kuitenkaan näkynyt kuin parin askeleen jäljet, jotka katosivat heti kun polku joutui kanervikkoon.

Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä paennut?

Tuntui kuin olisi illan lempeä ilma vastannut myöntävästi, kuin kaukaisten vaarojen laet olisivat totisin huulin todistaneet hänen palavat aavistuksensa tosiksi.

Hänen teki mieli jo huutaa Marttia. Ilta oli tyven, ääni kantaisi kauas korpien ja jänkkien poikki. Mutta hän oli vielä alhaalla laaksossa, eikä ääni sieltä koskaan kuuluisi niinkuin vaaran laelta. Silloin hän muutti matkansa suuntaa ja läksi nousemaan suoraan poikki pounikon Airijyppyrän lakea kohden. Ei hän malttanut kiertää kaasikoita, vaan oikaisi menemään sieltä, mistä tiesi matkan lyhimmäksi.

Kun hän ehti vaaran laelle, kätkeysi aurinko Peurajupukan taakse, joka oli paljon korkeampi kuin Airijyppyrä. Mutta avara oli näköala Airijyppyrältäkin. Hetkeksi Anna seisahtui laen korkeimmalle huipulle. Alhaalta vaaran juurelta häämöitti kesäkartano männikkökummultaan, pienten, vihertävien peltotilkkujensa keskeltä, ja etempää siinsi saloa ja kukkuloita kuin keveän, kuultavan harson läpi. Peurajupukan juuritse virtasi jyrkkärantainen Peurajoki, joka Kavantojärven kautta kulki rantamaille…

Siellä olivat ne hilloiset jänkät, joilta hän oli Martin kanssa käynyt hilloja poimimassa. Sieltä oli Martti sukunimenkin ottanut.

»Martti hooi!»

Annan ääni kierteli vuorenhuipulta toiselle pitkin avaraa kiveliötä, ja vasta pitkän ajan perästä kuului kuin kaukaisten ilmojen takaa hänen huutonsa takaisin.

Anna kuunteli.

Alhaalta jänkkien laidoilta ei enää jaksanut karjankellojenkaan ääni kohota tänne korkealle, ja hiljaista tuntui olevan iloitsevassa erämaassa. Kesäkartanolta nousi suorana vaaleana viiruna savu, joka puiden latvojen tasalla haihtui näkymättömäksi.

»Martti hooi!»

Taas kierteli kaiku, hyppien huipulta toiselle, kierteli kaikille ilmoille päin, vasta hetken kuluttua kuin kukkuloiden takaa kerraten Annan huudon.

Anna kuunteli taas. Peurajoen mutkikas uoma kulki tuolla alhaalla jyrkän Perurajupukan juuritse kuin hopeinen vyö. Kavantojärven tyven pinta läikkyi kuin kirkas silmä hiljaisesta kiveliöstä.

Nythän oli pian juhannus; Pohjolan ihanin yö, valoisin hetki oli käsissä!

Annasta tuntui niinkuin se nyt juuri heti livahtaisi hänen käsistään ja niinkuin hän sen mentyä kadottaisi jotakin, jota ei koskaan enää saisi takaisin.

Hän lähti kiireesti laskeumaan Airijyppyrän rinnettä alas kesäkartanoa kohden.

Oliko Martti todellakin tahallaan Elliä paennut? Ellikö olikin ollut syynä hänen alakuloisuuteensa? Eikö Elli häntä rakastanutkaan vai hänkö ei Elliä?

Sekavina kiertelivät Annan ajatukset.

»Ei hän minua rakasta eikä minun maailmaani ymmärrä.»

Sen vuoksi pakeni pois. Ei kenellekään sanonut. Yksin tuskansa kanssa, yksin… Tiesikö, aavistiko, kuka häntä rakasti… kuka uhraisi kaikkensa hänen onnensa vuoksi!

Silloin Anna muisti hetken Haltiain kivellä. Muisti miten Martti piteli hänen kättään… ja kuinka hänen valtimonsa rajusti löi…

Aavistiko Martti silloin, että hän sinä hetkenä oli unohtanut kaiken muun? Miksi ei ollut Martti hänellekään virkkanut paostaan?

Anna ei saanut kysymyksiinsä vastausta, ja levottomana hän saapui kesäkartanolle.

Karja oli jo kotiintunut, ja Anna tapasi Kaisan lypsämässä.

Ei ollut Kaisa kuullut Annan huutoja.

»Vaarat vetävät äänen näin poutailtana, ei se kuulu laaksoihin», sanoi hän.

Martti oli käynyt kesäkartanolla. Oli kirjoitellut ja piirustellut, mutta sitten äkkiä lähtenyt metsään päin aamulla.

»Mihin päin?» kysyi Anna, levottomuuden taas yltyessä.

»Jos oikein ymmärsin, niin ei muualle mennyt kuin Kavantojärvelle ahvenia onkimaan», selitteli Kaisa tietojaan. »Laitteli tässä ongenvapaa ja siimaa kuntoon ja haki lieroja tunkiosta… Mihinkäpä muualle olisi mennyt? — Mikä hätä siellä sitten on, kun vasiten on pitänyt hakemaan lähteä… onhan Martti ennenkin täällä ollut viikkomääriä…»

»Kun katosi sanaa puhumatta», virkkoi Anna nyt iloisempana ja kummasteli omaa tyhmyyttään, kun ei ollut muistanut Kavantojärveä eikä sen mustia ahvenia, vaikka ennen aina kesäisin kävivät siellä ongella.

»Oliko hän niinkuin ennenkin?» tiedusteli Anna vielä.

»Oli minusta nyt niinkuin vähäpuheisempi ja vakavampi», arveli Kaisa.

Juotuaan vähän rieskamaitoa lähti Anna Kavantojärvelle päin. Polku, joka Annalle oli vanhastaan tuttu, lähti kauramaan päästä, notkon pohjasta, ja nousi heti kuivalle jäkäläharjulle, jonka selkää pitkin lähti viemään Peurajupukkaa kohti.

Anna oli tullut iloisemmaksi, olihan Martti nyt melkein käsissä, eikä hän enää ollut surman suussa niinkuin Annakin oli peloissaan ajatellut. Iloisesti keikkuivat metsät Annan ohi, ja iloisesti lauloivat linnut. Nuori nurmi tuoksui, metsä lemusi, ja koko mittaamaton salo hänen ympärillään iloitsi tänä vuoden kauneimpana yönä, jona valon valta on herrana Pohjolassa.

Polku vei Peurajupukan pohjukalle, josta vanhaan aikaan kulovalkea oli komean jouhimännikön polttanut, niin että se nyt törrötti kuostoiksi kuivuneena.

Korkeimman kiven päälle sopi palanen Kavantojärven kirkasta pintaa pilkistämään puiden välistä.

»Martti Hoi!»

Kaiku vastasi nyt Airijyppyrän laesta ja läksi sitten hypellen kiirimään kukkulalta kukkulalle.

Silloin kuuli Anna Kavantojärveltä päin tutun äänen vastaan:

»Anna hoi!»

Silmänräpäyksessä hän hyppäsi kiveltä ja lähti viillättämään paljukkaa pitkin järvelle.

Eikä suuri erämaa eikä kolkko kiveliö koskaan hiisku siitä onnesta, joka kaksi rakastavaa sydäntä toisiinsa sitoi. Sillä molemmat nuoret olivat erämaan parhaita ystäviä, eikä kiveliö koskaan unohda ystäviänsä silloin, kun sen oma suuri sydän sykkii ilosta vuoden valoisimpana yönä.

12.

Juhannusyönä istuivat Niemikallion rovasti ja ruustinna kuistilla. Kaikki palvelijat olivat menneet tanssiaisiin, jotka oli tapana pitää juhannusyönä Alakylän ja kirkonkylän välisellä vaaran paljukalla.

Kahden vanhat istuivat lempeänä, kirkkaana yönä. Kuistin molemmat ovat olivat auki, ja ihana ilma kesäisine tuoksuineen virtasi sisälle.

He olivat puhelleet äskeisestä tapauksesta, joka oli ollut sangen omituinen ja ainoa laatuaan, mitä koskaan olivat kuulleet. Martin suhteen he eivät enää olleet levottomia, sillä kesäkartanolta olivat kyläläiset tuoneet illalla tietoja, että Martti oli ollut siellä.

Mutta Martin pako, Ellin kummallinen käytös ja poislähtö sanaa puhumatta olivat asioita, joista ei näyttänyt selvää tulevan. Ruustinna oli kyllä aavistanut, etteivät Martin ja Ellin suhteet olleet semmoiset, joiksi Martti ne kotiintulonsa jälkeen oli selittänyt. Monta seikkaa oli sellaista, joista äidin tarkka silmä teki huomioita ja päätelmiä. Ensin Ellin kuva katosi Martin pöydältä, eikä Martti ottanut mitään keskustellakseen morsiamensa tännetulosta. Oli ja eli niinkuin ei morsiantansa vartoisikaan. Hänessä olivat heti alussa, kun kuuli Ellin olleen näyttelijättärenä, heränneet omat epäluulonsa, vaikkei hän niistä ollut rovastillekaan mitään puhunut. Ja sen hän oli myöskin huomannut, että Annan ja Martin välit eivät enää olleet samat kuin ennen.

Elli oli kuitenkin tehnyt alussa hyvän vaikutuksen ruustinnaan, mutta kun saatiin tietää, ettei Marttia kuulunut mistään, oli ruustinna nähnyt Ellissä tapahtuvan muutoksen, joka hänelle taas tuotti aivan vastakkaisen käsityksen Ellistä. Ja nyt, kun hän oli mennyt, tuntui hänestä, että niin oli parempi…

Rovasti ei ollut sekaantunut Martin kihlausasiaan, mutta sydämessään oli hän varma, että Martti rakasti Annaa. Martin kihlaus Ellin kanssa oli kai vain semmoista ajattelematonta lystiä, jota nykyaikaiset nuoret keskenään pitivät, sen tarkemmin tai painavammin asiaa ajattelematta.

Ruustinna oli keittänyt teetä ja toi nyt tarjottimen kuistin pöydälle.

»Kuta enemmän minä tätä asiaa mietin, sitä selvemmäksi se tulee», sanoi rovasti, ja hän alkoi saada takaisin entisen hyvän mielensä, joka näinä päivinä oli hänet jättänyt.

»Martinkin suhteenko?» kysyi ruustinna, joka ei vieläkään tahtonut uskoa, että Martti tahallaan oli Elliä paennut.

»Juuri Martin suhteen. Asia on nyt minusta aivan selvä. Martti on tullut täällä kotona ollessaan katumapäälle, mutta ei ole voinut kihlaustaan purkaa, kun Elli ei ole sitä tahtonut. Elli siis saapui hyvässä uskossa. Martti ei tahtonut häntä tavarakaan, — mistä syistä, en minä tiedä. Sen vuoksi hän pakeni, ja siitä piti Ellin ymmärtää, että heidän suhteensa olivat loppuneet. Ja sen olisi Elli kyllä ymmärtänyt muutenkin…»

»Mistä niin?»

»Olethan sokea, jollet näe, että Martti ja Anna…»

»Niin… niin, kyllä minä olen nähnyt… Parempi niinkin… En tiedä, miksi en saata ajatella hyvää näyttelijättärestä… Väärin on niin tuomita kuin minä tuomitsen… ja kyllä kai tulin Martillekin sanoneeksi…»

Ruustinna alkoi itkeä.

»Emmehän nyt tiedä sanoa hänestä hyvää emmekä pahaa, mutta jotakin merkillisempää Ellin ja Martin kesken on täytynyt tapahtua…»

»Niin… ehkä on Martti itse niin ajatellut…»

Ruustinna yhä pyyhki kyyneleitänsä.

»Itse kai hän niin on parhaaksi nähnyt…»

»On muuten ihmeellistä, kuinka tässä maailmassa käy. En ymmärrä, kuinka niin lienee, mutta minä olen aina tullut ajatelleeksi Marttia ja Annaa… Luulin kuitenkin, että Martti nyt pitkällä ulkomaanmatkalla oli siksi hienostunut ja muuttunut… ja kun kuulin hänen kihlauksestaan, niin oikein ilostuin… Mutta taas se, että Elli oli ollut näyttelijätär, täytti sydämeni pelolla, vaikken siitä tahtonut puhua… Näin sitten, että Martti päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän kiintyi Annaan, mutta enhän voinut siitä Annaakaan syyttää. Anna parka! hän pitää niin paljon Martista. Ja minua alkoi taas vaivata se sama usko, joka aina on mieleen tullut, vaikken ole sitä ajatellutkaan… siitä asti kun Annan meille otimme ja nyt varsinkin, kun hänestä kasvoi niin kaunis tyttö… Niin, olen suoraan sanoen pelännyt että heistä tulee pari…»

»Niin pitkälle en minä ole ajatellut ennen… Kuinka sanoit — pelännyt… Niin… Sillä… sillä…»

Ruustinnan oli vaikea sanoa sitä, joka hänen sydämensä pohjalla painoi ja joka oli siellä painanut jo pitkiä vuosia…

»Onhan Anna kuitenkin vain torpan tyttö, vailla korkeampaa sivistystä», sai ruustinna vihdoin sanotuksi.

Rovasti ymmärsi hyvin, mihin toinen tähtäsi, ja hänen tuli melkein sääli…

»Mutta, rakas Irene», hän sanoi äänessään leppeä nuhtelun sävy. »Onhan Anna kai sinullekin toki hyvin rakas…»

»On, on. Anna on aina ollut nöyrä ja notkea, enkä ymmärrä kuinka olisin toimeen tullutkaan ilman häntä…»

Rovasti tyhjensi teelasinsa ja virkkoi:

»Jätämme Jumalan huolenpidoksi sellaiset asiat:… Mutta minä puolestani kyllä uskon, ettei Marttia kukaan voi enempää rakastaa kuin juuri Anna…»

»Niin uskon minäkin, mutta kuitenkin…»

Rovasti pani piippuunsa ja sanoi:

»Muista kuitenkin, että ihmissydän on yhtä lämmin, sykkipä se oppineen tai oppimattoman rinnassa…»

Ruustinna pyyhki kyyneleensä.

»Niin. Eikä käy tässä elämässä mikään niin kuin ihminen toivoo ja ihmisen mielestä parasta olisi…»

»Aina on parasta niinkuin käy, sillä Jumala näyttää lopulta, että niinkuin on käynyt, on parasta ollut…. Senvuoksi älkäämme murehtiko… Ehkä oli siinäkin joku tarkoitus Jumalalla, että Martti Elliin tutustui…»

»Sinä, rakas Paulus, ymmärrät Martin luonteen paremmin kuin minä ja osaat pahankin asian hyvin päin kääntää… Minä usein napisenkin Herraa Jumalaani vastaan.»

Oli ollut aina tapana tämän rovastin aikana, että juhannusyönä valvottiin pappilassakin. Nuorempana ei rovasti ollut koko yönä maata käynyt, mutta nyt viime vuosina olivat vanhukset aamupuoleen käyneet nukkumaan, jolloin talon muu väki vielä parhaillaan iloitsi kylävaaralla. Mutta nyt istuivat he vielä kuistilla vartoen Martin ja Annan tuloa. Aamuaurinko oli jo noussut korkealle, ja koko kirkonkylä ja joen läikkyvä suvanto kylpi kuin ihmeellisessä valomeressä. Rovasti nautti sanomattomasti yön ja aamun sulosta, eikä hän vielä tuntenut minkäänlaista väsymystä.

»Kauan he viipyvät», virkkoi ruustinna. »Marttihan oli ollut kesäkartanolla, ja minä sanoin Annalle, että heidän oli kiirehdittävä kotia.»

»Eihän ole varmaa, tapasiko Anna Martin heti — ja toiseksi saattaa käydä hyvinkin niin, ettei Martti tulekaan…»

»Kuinka niin?»

»Eihän Anna tiennyt Ellin poislähdöstä Martille kertoa.»

Nyt ruustinnakin sen muisti, mutta huomautti kuitenkin:

»Ainakin pitäisi jo Annan palata.»

Pääskyset olivat jo pesistään liikkeellä, viilettäen kirkkaassa päiväpaisteessa pitkin pihaa. Niiden lentoa katseli rovasti pitkän aikaa, mitään muuta ajattelematta.

Silloin äkkiä ilmestyivät Martti ja Anna kujalle. Heidän tuloaan eivät rovasti ja ruustinna havainneet, sillä he eivät tulleetkaan Jäkälärovasta johtavaa polkua pitkin riihentakaiselle kummulle, joka sopi näkymään kuistille, vaan olivat laskeutuneet Haltiain kiveltä suoraan maantielle. Käsi kädessä tulivat niinkuin ennen lapsina ollessa, kun palasivat marjasta tai Jäkälärovan torpalta.

Molempien kasvot loistivat ilosta, ja semmoinen onni säteili silmistä, että oli kuin aamun kirkkaus olisi himmennyt.

He riensivät melkein juoksua poikki pihan, kun näkivät kuistin ovien olevan avoinna ja rovastin ja ruustinnan siellä istuvan.

»Nyt on juhannusyö!» huudahti Martti ja nosti Annan matkassaan kuistille.

»Nyt on kesän kirkkain yö, ja kirkkain ja onnellisin yö elämässäni», hän sitten lisäsi ilon ja onnen hurmaamana.

»Niin, olkoon kesäyö kaikkien meidän sydämissämme», sanoivat vanhat ja sulkivat lapsensa syliinsä.

Ja poikki pihan kiitivät pääskyset, visertelivät ikäänkuin iloiten siitä onnen ilmasta, joka virtasi avonaisista kuistin ovista pihalle asti.

13.

Aamukaste kimalteli suvannon luhdikkosaarissa ja hopeoitsi puiden lehtiä varhaisena heinäkuun aamuna. Joelta oli yön usva vasta hälvennyt pitkin nukkuvia rantoja ja asettunut kuin levähtämään suurten vaarain kyljille, aamun kultia katsomaan.

Kastehelmissä kimalteli nurmikin Jäkälärovan pienen pirtin edustalla, kun vanha Erkki ilmestyi portaille. Pirtti oli vielä varjossa kyläharjun kupeessa, mutta alas kylälle ja joelle paistoi kirkas aurinko.

Vanha mies otti monipattisen leppäsauvansa porstuan loukosta ja läksi astumaan polkua pitkin pappilaan.

Myöhään illalla oli hän palannut takalistolta, jossa oli kerännyt heiniä jänkkien rannoilta talven varalta molemmille lampailleen. Silloin oli hänelle Priita kertonut, mitä pappilassa oli tapahtunut.

Sitä kuulemaansa nyt vanha mies mietti kävellessään ja ääneensä ajatteli: Sillä syvästi oli häntä järkyttänyt se kova kohtalo, jonka alaiseksi nuori taidemaalaaja oli joutunut.

Näin oli Priita Erkille itkusilmin kertonut.

Olivat Martti ja Anna taaskin, niinkuin monasti ennenkin, lähteneet suvannolle soutelemaan ja Martti pyssyineen ampumaan vesilintuja. Niin olivat soudelleet saaren rannasta toiseen, luhdikosta luhdikkoon, korteikosta korteikkoon. Muutamia vesilintujakin oli Martti jo osunut ampumaan. Niin olivat soudelleet kosken alle, jonka rannoilla kasvoi hyvänhajuisia kukkia. Siihen laskivat veneen maihin, ja Anna nousi rannalle kukkia poimimaan, Martti jäi veneeseen… Anna poimi, poimi… Kaikki pappilassa rakastivat näitä koskenrannan kukkia… Martti varsinkin…

Silloin pamahti pyssy, ja Anna kuuli Martin huutavan apua… Anna riensi veneen luo…

Martti oli noussut teljolta ja aikonut lähteä hänkin kukkia keräämään… mutta hänen liikkuessaan oli panostettu pyssy jotenkin kolahtanut, lauennut, ja koko panos oli sattunut Martin rintaan…

Yö oli. Ihmiset olivat jo ehtineet käydä levolle, ja vasta pitkän ajan perästä oli pappilaan kuultu Annan hätähuuto suvannolta…

»Eikä taida enää eläjää tulla», oli Priita selittänyt.

Ei ollut vanha Erkki kyennyt silmää ummistamaan, niin oli häneen koskenut raskas sallimus. Oli mielessään miettinyt, mikä oli Jumalan tarkoitus Martin suhteen. Tahtoiko pois omansa ennenkuin maailma sydämen paadutti? Tahtoiko ottaa nyt, kun elämä vasta aamussa oli, kun tulevan taipaleen tiesi? Vai tahtoiko vain tällä lailla luoksensa kutsua, omaksi lapsekseen saada ennenkuin maailma puhtaan mielen pimitti?

Siten vanha, Jumalaa pelkääväinen mies mietti ja Herralta vastausta odotti…

— Herran työt ovat monenlaisia ja usein raskaita meidän ihmisten mielestä — eikä niitä koskaan ihminen ymmärrä, tuumi hän. — Väkevät ovat ne voimat, joilla ihmissydämiä pehmittää ja sallimusten kautta johdattaa valkeuden tielle. Herra näki hänen sydämensä, että se valkeutta tahtoi, mutta hän etsi sitä maailman kunniasta eikä omasta sydämestään…

Sinne tänne harhaili vanhan miehen ajatus ja kummia kysymyksiä juolahti hänen mieleensä. Mutta saavuttuaan Haltiain kiven luo seisahtui katselemaan sammalpeitteistä kuviota kiven kyljessä.

— Tässä hän maalasi »Kesäyötä» ja taivaan valoja siihen aikoi kuvata… Muistiko rukoilla Valkeuden Herralta voimaa ja taitoa… Eivät hyvät haltiat hänelle vihastuneet, vaikka heidän kivelleen tuli… hyvä on hänen mielensä ja rakastava sydämensä… liian hyvä pahan maailman raiskattavaksi… Siksi on Herra hänet nyt omakseen kutsunut… nyt, kun mieli vielä oli herkkä ja sydän pehmeä…

Hän lähti edespäin kävelemään, kepillä auttaen horjuvia askeleitaan.

— Minua oli ikävöinyt… sanonut: Vanha Erkki on Herran palvelija, valon ja kesäyön ystävä… Herra ole hänen sielulleen armollinen! Herra ota hänet luoksesi siihen valoon, siihen iankaikkiseen kesäyöhön, jota hän rakastaa…»

Hän saapui kummulle riihen taakse, ja nyt vasta selkenivät hänen ajatuksensa ja nyt vasta hän selvään ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Hän sai uusia voimia, ja mielenpirteys vilkastui. Jalka alkoi nousta keveämmin, ja silmiin ilmausi entinen loiste. Kevein askelin hän tepasteli mennä pappilan pihaan.

Ja hänestä tuntui, että koko talon oli raskas suru valloittanut ja että aamukirkkaassa ilmassa leijaili murheen musta viitta.

Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä. Piennarheinät, joita oli kannettu kekkosiin pihalle, tuoksuivat aamuilmaan hyvältä. Pääskyset lentelivät ihan maan pintaa lähellä, mutta eivät viserrelleet. Ja Erkistä näytti, että kuoleman käsi kosketteli koko taloa.

* * * * *

Hän nousi vanhan rovastin kanssa ullakon nurkkakamariin, jossa Martti makasi.

Anna ja ruustinna istuivat hänen vuoteensa vieressä. Anna oli kalpea kuin palttina, mutta kyyneleet eivät enää suoneet lohtua.

Sairas tunsi Erkin, ja hänen kalvenneille poskilleen nousi heikko puna.

»Anna rakkaani, siirrä verhot syrjään, että tulisi valoisampaa», pyysi hän, mutta silloin taas kuume pääsi valtaansa, ja hän vaipui horroksiin.

Lääkäri, joka oli saapunut pitkän matkan takaa, oli kaiken voitavansa tehnyt, nuoren taiteilijan hengen pelastaakseen, ja nyt siirtynyt alas vielä uusia keinoja miettimään.

»Elkää surko, elkää murehtiko», puhui vanha Erkki. Kuolema on kaunista silloin kun sielu janoaa Herran valkeutta! Jumala rakastaa häntä… pois pahasta maailmasta kutsuu… luokseen tahtoo Marttimme… Valoa ja kesäyötä rakasti… Valoon ja kesäyöhön, iankaikkiseen ja ihanaan hän pääsee… Meille ovat käsittämättömät Herran työt ja tuntuvat raskailta, mutta jos me arvaisimme sen kesäyön kirkkauden, johon hän on menossa, niin emme me hänen poislähtöään surisi… Niin ihana on se kirkkaus, joka on Jumala itse…»

Rovasti seisoi ikkunan luona ja katseli kesäiseen luontoon. Hän ei saanut vastauksia kysymyksiin, joita syntyi hänen sydämessään. Mutta vihdoin nousi kuin lohdutuksena se, että oli aina parasta ja onnellisinta, minkä uskoi Kaikkivaltiaan työksi.

Eikä hän kuullut itkevien naisten valituksia, katseli vain sammunut piippu riippuvassa kädessään etelän taivaanrannalle, missä poutainen auer vilisti pitkin avaruutta.

14.

Annan päiväkirjasta.

Minun kesäyöni on loppunut, syksy tulee, talvi saapuu…

Hänen »Kesäyönsä» jäi keskeneräiseksi samoinkuin elämänsäkin, joka sammui kirkkaan aamun syleilyyn…

Jaksanko ajatella? Jaksanko muistaa ollutta onnen aikaa? Jaksanko uskoa todeksi, että olen elänyt ihanana kesäyönä?

Voi minua orpoa, isätöntä, äiditöntä! Voi minua, jolle kesäyö kaikki antoi ja kaikki otti! Murheen, tuskan ja kuoleman kesäyö!

Ilon, onnen ja valon kesäyö!

* * * * *

Kuinka hiljaista ja yksinäistä!

Kaikki on ohi. Hänen hautansa on tänään luotu umpeen, ja koko pitäjä on ollut saattamassa häntä kalmistoon.

Olen valinnut hänelle oman erikoisen hautakumpunsa. Minä tiedän, että hän rakastaa sitä kumpua, minä tiedän, että hänen on hyvä nyt. Siksi voinkin kirjoittaa.

Voi, se helpottaa niin, kuin voin näin istua ja kirjoittaa — kirjoittaa koko yön, päiviä, viikkoja — koko elinaikani. Aina riittäisi, ei koskaan tyhjene sydämeni surujen ja tuskien pulppuava kaivo. Vaikka tunnenkin, että elämäni on loppunut silloin kuin hänenkin, täytyy minun täällä vielä odottaa ennenkuin pääsen hänen luokseen. Elänkö vanhaksi? Jumalani! armahda minua — minulla ei ole enää mitään tekemistä.

Ah, kuinka tunnen tuskien vihlovan, mutta on kuin pakahtuva sydämeni kevenisi, kun saan näin yksin hiljaisuudessa onnestani kirjoitella. Onnestaniko? Onnestani, sillä olenhan onnellinen. Hän rakastaa minua haudan takaa niinkuin ennenkin. Ja minä rakastan. Minä rakastan häntä sittenkin, kun ovat sammuneet tähdet ja kuu, ja kirkkautensa kadottanut aurinko, aina ja iäti niinkuin ikuinen on se elämä, jossa hänet kohtaan.

Kun nyt ajattelen kaikkea sitä, jota olen kokenut sitten keväthankien, kun hän kotia saapui, niin tuntuu se aika toisena hetkenä pitkältä, toisena taas lyhyeltä kuin suloinen uni, jonka näkee aamulla ennen valveutumistaan. Onneni on ollut niin suuri… niin suuri… Kesäyöt, te, jotka valon ja lämmön Pohjolaani tuotte, te minulle näytitte elämän suuren onnen, joka on sukua iankaikkisuudelle. Minä rakastan ja olin rakastettu! Erämaa ja kiveliö, te tiedätte suuresta onnestani, te näitte syvälle sydämeeni… etten omaa onnea ajatellut — hänen onnensa vuoksi olin onnellinen. Erämaa, ystäväni ja kotoni! Minä riennän helmaasi surujani itkemään, sinun suuri sydämesi tuntee tuskani ja ymmärtää orvon valituksen….

* * * * *

Suomi kaipaa sinua, Pohjola vielä enemmän, sukusi, ystäväsi… Voi, kaivanneeko kukaan niinkuin minä…

»Anna rakastettuni… Luuletko minun elävän ja uskotko voimieni riittävän 'Kesäyötäni' valmiiksi saamaan»…

Niin sanoit, kun tyynenä iltana suvannolle soudimme. Kuinka sinun katseesi oli kirkas, otsasi niin valkoinen ja olentosi elämää uhkuva, kun etuteljolta minulle puhuit.

Ihana yö tuli. Eikä kummankaan mieleen juolahtanut, että tämä oli viimeinen onnemme yö.

Minkätähden?

Kukaan ei osaa siihen vastata. Olen siihen hakenut vastauksia, mutta en mistään löydä. Olen syyttänyt sallimusta, napissut Jumalalleni — kaikki turhaa! Ei vastausta tule.

* * * * *

Minä kerron tässä itselleni vielä kesäyön, jona palasimme Kavantojärveltä. Kerron senvuoksi, että tiedän siitä olevan lääkettä sydämelleni. Se lieventää tuskia rinnassani, ja sydämessäni soi lempeni ihana aamulaulu…

Kuinka lämmin sinun kädenpuserruksesi oli! Kuinka lämmin rintasi!

»Anna, Anna, suo minulle anteeksi… minä tiedän sinun minua rakastavan.»

Kaikki unhotin. Unhotin asutun maailman, joka oli tämän erämaan järven ympärillä, unhotin kaiken muun — sinua en. Päämme päällä oli korkea ja valoisa taivas, ympärillämme erämaan kesäinen yö, jota molemmin rakastimme…

Silloin sinä puhkesit puhumaan elämäsi tehtävästä — siitä samasta, josta minäkin olin haaveksinut ja unta nähnyt. Kaikki, koko rikkaan sydämesi aarteet minulle avasit, ja minä vannoin sinun omasi olevani…

Se oli kesäyö.

… Se oli niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…

Mutta me emme muistaneet sitä emmekä ajatelleet silloin, että kesäyö on lyhyt, — lyhyt niinkuin onnemmekin. Riemua oli täynnä sydämemme, riemusta raikui kiveliö, ja kesäyö ammensi parhaat aarteensa meille.

Saavuimme kesäkartanolle.

»Tänne me ensi kesäksi tulemme… täällä suven oleskelemme lintujen kanssa… ja syksyn tullen muutamme pois… etelään. Minä vien sinut eteläisiin maihin, mutta taas kesän tullen palaamme onnemme salaiseen lymypaikkaan…»

»Sinun 'Kesäyösi' on silloin valmis, ja Pohjolan kesäöitä tahtovat kaikki tulla ihailemaan — kaikki, jotka taulusi ovat nähneet.»

»Meidän onnemme on silloin suuri.»

Ja me kuljimme kiveliön halki ja nousimme vaarojen huipuille. Ihana oli yö, mutta onnemme vielä ihanampi.

Miksei tullut kummankaan mieleen, että sinun elämäsi loppu oli niin lähellä? Aavistitko itse, mutta et aavistuksiasi minulle kertonut? Näinhän jonakin hetkenä kuin kirkkaan silmäsi loiste olisi himmennyt. Olisiko se ollut enne siitä, että armoton kohtalo vaani henkeäsi? Emme ymmärtäneet siitäkään, että onnemme oli niin suuri, ilomme niin rajaton. Se oli taivaan riemua maan katoavassa keväässä, emmekä tienneet, että se pian loppuu niinkuin kesäyökin…

* * * * *

Kuinka olenkaan voinut elää nämät viimeiset päivät? En tiedä. Olen liikkunut niinkuin ennenkin, olen nähnyt, puhunut, vastannut kysymyksiin — ja kuitenkin olen elänyt sinun ikuisessa kesäyössäsi…

Nyt kun hautasi on peitetty ja seppeleet kattavat kellertävän mullan, olen kuin ylösnoussut — tänne takaisin. Ja on kuin nyt vasta oikein tietäisin kaikki todeksi…

Miksen saanut minä kuolla kanssasi niinkuin Salla uljaan Juho-metsästäjän syliin? Olisi osunut minuunkin saman kovan kohtalon rautakoura… olisi pusertanut meidät molemmat…

»Anna, rakas lapseni, ylpeyteni vuoksi minua näin rangaistaan.»

Niin sanoi ruustinna, äitini, kun seisoimme kuolleen vieressä. Hän sulki minut syliinsä, hellästi sydämelleen painoi ja vielä valitti:

»Minun vuokseni erotettiin teidätkin, ja Jumala on tämän koettelemuksen minun syntisyyteni tähden lähettänyt… Anna lapseni! ainoiseni, hoivaa minua, voimatonta…»

Minä olen nyt paljon likempänä häntä. Hän on äiti, olen hänen lapsensa, molempien vanhojen lapsi, sanovat he kumpainenkin.

* * * * *

»Suomi on köyhä, polo Pohjola vielä köyhempi. Polo Pohjola, kylmän ja kuoleman maa. Niinkö? Ei. Köyhä on Suomemme, köyhä on Pohjolamme. Mutta rikkaat sittenkin köyhyydessään… Suomi on rikas, Pohjola on rikas. Se on köyhä ja rikas yhtaikaa. Se on rikas silloin kun se lähettää maailmaan henkensä parhaat hedelmät. Se on köyhä sillon kun armoton kuolema tempaa pois sen parhaat pojat, jotka ovat sen kallein omaisuus. Köyhän Pohjolan rikas poika makaa tässä edessämme, kovan kohtalon murtamana… Rikas oli maa, joka sinut synnytti, köyhä on se nyt sinut menetettyään juuri silloin, kun Pohjolan loistot syvintä sieluasi liikuttivat…»

Se oli joku hänen ystävistään, joka hautakummulla puhui… puhui paljon muutakin… muistaakseni »Kesäyöstäkin».

Eräs toveri oli lähettänyt runon. Se on minulla tallella. Se on jonkun hänen parhaan toverinsa sepittämä.

»Tuntureilla tuiskuu tie, alas laaksoon vihuri vie: Tuntureilta kuljit, mies, — minne päättyikään nyt ties?

Liian varhain vaivuit pois, taitoasi tarvis ois! Ken nyt loistot Pohjolan loitsii maille maailman?

Ken nyt kirjaa kimmel-yöt? Pohjan päiväin kultavyöt? Ken nyt peurat laukkaamaan taikoo meille tauluissaan?

Paljon loit, mut parhaimmat luomattas jäi haavelmat: Unta Lapin aarteista öin ja päivin näit sa!

Kaihomielin hautasi umpeen luomme, toveri, surren koko Pohjanmaa kohtaloas huokajaa.

Niin. Koko Pohjola kaipaa häntä. Eikä kukaan kuitenkaan niinkuin minä. No, ehkä kuitenkin isänmaa, Pohjola, jonka povessa nyt makaat…

Vielä olivat tervehdykset Elliltä.

Elliltä?

Kirjoitanko mitään? Sanonko mitään siitä, minkä tiedän? En sano. En tahdo muistaa Elliä ja häntä yhtaikaa. Se haavoittaisi häntä rauhallisessa haudassaan ja himmentäisi minun ihanat, valoisat muistoni. Antakoon Jumala anteeksi Ellille! Ja suokoon minun rakastavan häntä, vaikka hän oli vihamielinen! Suuri Jumala, kuinka hirveän paha saattaa ihmissydän olla! — ajattelen, kun muistan Elliä.

Kas, kuinka yö on kulunut. On jo aamu. Tänään jo ehkä aloitetaan heinänteko.

Kun päivä nousee korkeammalle, jotta sen säteet sattuvat hautakummulle, lähden minä viemään kukkia kummulle…

Sitä kumpua hän rakasti.

Muistan syys-illan, jona hänen piti lähteä pitkälle ulkomaanmatkalleen… Me kävimme kirkkomaalle illan suussa, kun päivä juuri alkoi laskea lännen kukkuloiden taakse… Se on hiekkakumpu, mäntyjen ja koivujen reunustama.

»Tässä tahtoisin levätä», sanoi hän. »Tähän kuuluu kosken kohina, tähän näkyy kevättulva ja lientelevä lännen taivas, ja tästä juoksee mäntyinen harju kivisen aidan poikki ja yhtyy suureen saloon ja siitä kiveliöön…»

Siinä on nyt hänen hautakumpunsa. Sinun on nyt hyvä olla, ystäväni! Ystäväni! Sulhoni!

* * * * *

Olen luvannut olla heidän, kasvatusvanhempieni, lapsenaan.

Rovasti sanoi:

»Nyt ei meillä enää ole muita kuin Anna… Maailmalla ovat muut poikamme, ja rakas Marttimme makaa nurmen alla… Anna lapsemme, ole meidän vanhuutemme ilo… yhteinen suru yhdistää meitä…»

Niin tahdonkin olla.

Mutta minulla on oma haaveeni, jonka toivoisin toteutuvan, jos elän vanhaksi. Tuskin sentään elänkään. Olisi hauska kuolla.

Näin olen ajatellut:

Kun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muutan minä yksinäni pieneen pirttiin Kyläharjun metsäiselle kupeelle, Haltiain kiven naapuriin. Siinä on kaikkea, mitä pienessä, yksinäisessä elämässäni tarvitsen. On sauna kylpeäkseni, on lampaalle läävä. Kirkasvetinen lähde on pirtin takana, peltoja pirtin ympärillä. Vieressä on Haltiain kivi, joka näkyy pirtin portaille. Kaikkialla ympäristössä ovat ihanimmat muistoni elämäni päiväpaisteiselta aamuhetkeltä…

Kesät kuljen saloilla, entisiä polkuja samoilen, laulan lintujen kanssa ja itken ikäväni erämaan sylissä… Kesäöinä kuuntelen käkien kukuntaa Haltiain kivellä. Siihen kuulen kosken pauhunkin ja siihen näen suvannon välkkyvän veden ja luhdikkosaaret…

Talvi-illoin kehrään ja sepitän runoja omaksi ilokseni. Entisistä ajoista runoilen, kahden nuoren lemmestä laulan ja siitä ikävästä, joka kalvaa aina.

Hänen »Kesäyönsä» on minulla perintönä. Siihen katson vain kerran vuodessa… hänen kuolinaamunaan…

Mutta ehkäpä minun ei tarvitse kauan yksin ikävässäni olla. Jumala, joka ajatukseni tietää, kyllä armahtaa minua…

* * * * *

Päivä en jo korkealla. Kuulen jo liikettä väen puolelta ja pihalta. Mutta ylhäällä ullakkokamarissa on niin hiljaista…

Ihmeellisen loistava heinäkuun aamu. Ilma tuoksuu, niityn kukat tuoksuvat. Puutarhastakin jo saan kukkia.

Nyt lopetan ja jatkan toiste, huomenna illalla.

Väet menevät jo niityn laitaan, joka kimmeltää aamukasteesta. Kirkkaat, vasta teroitetut viikatteet välkkyvät auringon kiillossa…

Elämä siis jatkuu, jatkuu… Onko se ehkä voimakkaampi kuin kuolema… Minä luulin kuolemaa voimakkaammaksi…

Nyt lähden ja vien ensimmäiset kukat rakastettuni hautakummulle…