III
Reading edition
Silloin oli suven armahin aika. Tuomet ja mansikat kukoistivat, koivujen täysi lehti oli hento ja vaalea, ja aalloilla läikehti ilo, vapautuksen ensimmäisen kulta-ajan luoma, sellainen, joka säilyy vain juhannukseen asti, pian tasoittuakseen ja vihdoin vaihtuakseen syksyn raskaiksi huokauksiksi.
Viljo ja Laine laskivat pitkääsiimaa kotivesiin. Naapurukset olivat aina yksissä kalastushankkeissa, ja siksipä ihmisten mielestä nuorten olisi sopinut liittyä yhteen kokonaan, nyt kun he jo alkoivat siihen ikään ehtiä.
Samaa Viljokin ajatteli. Hänen oli edellisenä talvena ollut äärettömän ikävä Lainetta, joka oli mantereella kansanopistoa käynyt. Aina täytyi pelätä, että kunhan se vain ei unohtaisi. Nyt hän itse vuorostaan hiukan aprikoi lähteäksensä kotoa, ja silloinen ahdistus tuli taas mieleen. Kylläpä pitäisi puhua, jos saisi sanat suustansa.
Laine huomasi, kuinka Viljo häntä katseli ja katseli hievahtamatta. Hän loi suloisesti silmänsä alas, heitti viimeisen koukun veteen ja sovittausi joutilaana istumaan, kädet helmassa. Aallot lipattivat somasti laitoihin, kun Viljo käänsi veneen, ja sitten kuului vain airojen tasainen tahti.
Viljo souti väärään, eikä Lainekaan perää pitänyt. Sitten airot äkisti pysähtyivät, ja Viljo sanoi:
— Minä taidan nyt mennä merelle.
— Merelle!
— Niin, katsos, johan Kolu ja Iisakki tulevat kalassa toimeen.
Hän veti taas airoja muutaman kerran ja pysähtyi uudestaan.
— Et sinä taida välittää, vaikka minä menenkin.
— Voi, välitänhän minä hyvinkin. Me olemme aina yhdessä tehneet työtä. Minun tulee ikävä Kolun ja Iisakin kanssa, niin ikävä sinua…
Viljo rohkaisihe.
— Mutta jos… jos ei erottaisikaan. Jos laittaisimme oman tuvan ja omat verkot, vaikkapa velaksi ensin —
— Mitä sinä puhelet? katkaisi Laine punastuen.
— Niin, jos sinä tulisitkin minun vaimokseni… Laine, Laine, etkö sinä siis ole ymmärtänyt, että minä jo kauan —
— Mehän olemme niin nuoria, minä vasta seitsemäntoista. Älä nyt vielä semmoisia ajattele.
— Kuinka vanhaksi sinun pitää tulla? kysyi Viljo puoleksi leikillään, puoleksi pahalla mielellä.
Laine helkähti nauramaan. Viljon korvia viilsi yhtaikaa sen naurun kirkas helinä ja toinen kumea odottamaton ääni, joka kuului sivulta edempää.
Laiva puhalsi.
Molemmat käänsivät päänsä sitä kohden. Viljo rupesi taas rivakasti soutamaan, mutta laiva läheni suuremmalla vauhdilla. Ennenkuin he ehtivät niemen suojaan kotilahdelle, sivuutti se heidät vallan läheltä. Kaksi sorjaa nuorukaista seisoi kannella, molemmat tervehtien nostivat lakkiansa — tai oikeammin vain toinen, sillä toinen sitä liehutti ja viipotteli, kuin riemulla näyttääksensä, että tässä se oli nyt vihdoinkin voitettuna.
Laine punastui hiusmartoon asti. Hän tempasi huivin päästänsä ja heilutti sitä kerran, veti sitten kätensä takaisin ja painoi alas päänsä. Viljo souti tuimasti, ja samassa jo niemi erotti laivan ja veneen.
He eivät enää kumpikaan sanaa vaihtaneet. Laineelle oli kuin sähköä Aarteen avomielinen ilo, tuo entisajoista tuttu, jota hän niin kauan oli turhaan kaivannut. Viljolla oli omat syynsä murjotella äänetönnä.
— Hyvästi, hän sanoi rannassa.
— Mennään kai aamulla kokemaan yhdessä? kysyi Laine.
— Mennään kai, vastasi Viljo. Mutta kun aamu tuli, seisoikin Kolu veneen luona Lainetta odottamassa.
Ei ollut vielä kesä puoliväliin kulunut, ennenkuin jo kalamökeissä sohistiin Laineen tähden.
— Kuules, sanoi Syrjälän Sere Itärannan Liinulle noin hiukan kautta rantain, — onko se totta, että teidän Viljo on ottanut paikan laivaan?
— On niinkin, "Pilvi" nimiseen kuunariparkkiin. Kas, meidän Atla on hyvin paljon laivamiesten kanssa tekemisissä siellä Helsingissä, niin että hän sai asian toimitetuksi suoraan vain. Harvoin köyhälle lykästää, mutta sattui se nyt meillekin kerran.
— Kova se semmoinen onni on huokasi Sere. — Aatukin on aina vaan teillä tietämättömillä. Hän niisti nenäänsä ja rykäisi. — Jos menee sinunkin poikasi iäksi päiväksi… Tai ehkä Viljolla on tyttö katsottuna täällä, hän lisäsi tutkien, — niin kyllä sitten sentään —
— Mikä tyttö? ärjäsi Liinu. — Tuoko Laine letukka? Herrain hempu!
Sere näytti kauhistuneelta ja kumartui Liinun puoleen kuiskatakseen:
— Ne kertovat, että Aarre paroni käy Länsirannassa. Käykö se?
— Käy, sanoa paiskasi Liinu täyteen ääneen, niin että Sere säikähtyneenä kimmahti koholle.
Ja sitten alkoi päivitteleminen.
— Jaa, jaa, semmoista siitä tulee, kun on niin hieno ja olevinaan.
— Annikin niin jumalinen muka. Hyi sentään! Ulos minä ajaisin että koivet soikkaa. Ihme oikein, ettei edes Erkki pidä parempaa kuria. Mutta hän on aina poissa kotoa, kalassa tai kartanon päivätöissä, kun se paroni suotta ei ota useampia renkejä.
— Mitä Erkistä, laskihan se tytön opistoonkin. Varokoon vain, ettei kapsahda katajaan, kun kuuseen kurkottelee. Teidän Viljo vasta mies on, ei ole oppinut ryyppäämäänkään, vaikka Janne… Niin, tuota noin, hullu tyttö, kun ei ymmärrä onneansa!
— Viljo ei ikinä häntä ottaisi, vakuutti Liinu, niskaansa nytkähyttäen.
Viljo korjasi verkkoja rannalla ja hyräili hampaitten välistä:
— "Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taidan tulla: Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.
Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta; miksipä nyt vierastuit ja hylkäsit mun suotta?"
Viljo suri, mutta Aarre oli onnellinen, äärettömän onnellinen pitkistä ajoista jälleen. Oli kuin valkoinen lakki olisi isän silmissä kelvannut vapauden avaimeksi, sillä pojan askeleita ei yritettykään vartioida enää eikä kysellä missä hän kesäiset päivänsä vietti. Hän tunsi hillitöntä riemua, kuten irtipäästetty ilmojen tuuli. Vapautta luvuista, vapautta pakon kahleista, vapautta vetää keuhkoihinsa suven ja nuoruuden nautintoa täysin henkäyksin…
Sirkku oli taas sinä kesänä Valkamassa. Hänen äitinsä lähetti hänet mielellään, ja vielä mieluummin hän itse tuli. Tiedettiin kyllä miksi. Valio viihtyi hänen seurassaan ja hän Valion. Heillä oli paljon yhteisiä harrastuksia: he ihailivat luontoa tai liitelivät mielikuvituksen maihin, selailivat suuria taidehistorioita ja keskustelivat milloin kreikkalaisista Veenuksista, milloin renessanssiajan kirkoista tai Rafaelin ja Murillon madonnatauluista. Usein isä ja äitikin innostuivat mukaan, kypsyneellä arvostelullansa kypsymättömiä ohjaamaan. Mutta Aarre pitkästyi heitä kuunnellessaan, ja vallankin Sirkku oli hänen mielestänsä "tyhjää ilmaa". Ja Valiokin oli aina niin tasainen ja säännönmukainen, juuri niinkuin hyvin kasvatetulle paronille ja vastaiselle papille soveltui, että Aarteen olisi tehnyt mieli kerran kunnollisesti ravistaa häntä tai niskasta nostaen pistää kylmään kylpyyn, kuten Edith tädin valkoisen sylikoiran.
Ei, toista oli kalastajien parissa, kun pursi vetten kantamana liiti suolatuoksuisessa, raittiissa tuulessa — toista silloinkin, kun meri nukkui, kun nuotiotulet välkähtelivät rannoilta ja ilo kallioilta kajahteli. Siellä oli luontoa ja vilpasta elämää, juuri sitä, mihin Aarre janoten kaipasi. Ja Laine, hänen lapsuutensa kesäinen päivänpaiste, oli kauniimpi entistään ja viehkeämpi ja armaampi kainossa tuttavallisuudessaan, joka puoleksi kartteli ja puoleksi lähestyi, niinkuin säde, joka lehvikössä leikkii.
He olivat paljon yhdessä. Laine epäröi ja sanoi "maisteri", Aarre nauroi ja vastasi "mamselli". Sitten he nauroivat kumpikin ja olivat jälleen vain Aarre ja Laine. Mitäpä he olisivat huomanneet pahansuopien katseiden ukkossähköä ja panettelevien sanojen etäisiä salamoita. Kaksi oli, jotka huolella tähyilivät taivaanrantoja, aavistaen, että jotakin oli tulossa. Mailis ja Anni. Mutta he olivat vielä vaiti, sekä toisilleen että lapsillensa.
Sitten eräänä elokuun iltapäivänä tapahtui, että Valio ja Sirkku onnesta loistavina kertoivat menneensä kihloihin. Isän mielestä se sopi hyvin; äiti suuteli heitä, lausumatta ilmi ajatustaan, että he olisivat vielä jonkun vuoden saaneet kehittyä ja odottaa; ja Aarre — niin, Aarre tunsi, kuinka veri karkasi hänen poskiinsa ja sydän löi rajussa tahdissa.
Valio ja Sirkku. Miksi ei hän ja Laine? Tulkoon mitä tuli, hänkin oli ottava omansa, vaikkapa kymmenen kallioista isäntahtoa seisoisi vastassa!
* * * * *
Ihana ilta. Meri oli hurmaava valkotäpläisessä, hulmuavassa vaipassaan, ja lampi koreili sekin, kuvastellen ensimmäisiä tähtiä ja hiljaa, hiljaa tuuditellen uneksivia lummekukkiansa.
Mailis istui lammen kaltaalla Sirkun ja Valion kanssa. Kauan he olivat aivan ääneti istuneet. Vihdoin Sirkku sanoi, syvään hengähtäen:
— Ovatko kauneus ja onni yhtä vaikeat kuvailla? Täällä on niin kaunista ja minä olen niin onnellinen, mutta kummallekaan tunteelle en löydä sanoja.
— Minkätähden maailmaa sanotaan pimeäksi laaksoksi? puhkesi Valiokin puhumaan. — Onhan elämä niin ihana. Iloja enimmiten, ja jos surut tulevat, ei kaikki kauniit tähdet sammu. Me emme pelkää elämää, emmehän, Sirkku?
Hän katsoi Valiota hämmästyen:
— Mitä me pelkäisimme?
— Elämän vakavuutta, vastasi Mailis Valion puolesta. — Niin, se ei olekaan leikin asia. Mutta kenellä on Jumala kanssansa, hänen ei tarvitse pelätä.
— Täti kulta, sanoi Sirkku, painautuen häntä lähemmäksi, — minä olen niin nuori ja lapsellinen vielä. En minä ole sellainen vakava ja hurskas… mutta kyllä minä tahtoisin tulla sinun ja Valion kaltaiseksi. Hyvä täti, pidäthän minusta kuitenkin vähäisen?
— Paljon, rakkaani. Pidän kaikesta kauniista, niinkuin sinäkin, ja onhan valoisassa onnessasi jotakin hentoisen ihanaa. Tiedätkö, mihin vertaisin sinua? Hohtosiipiseen perhoon, joka liitelee päivänpaisteessa. Mutta rakas pieni perhoseni, sinä palellut, kun talvi tulee. Siksi toivon ja odotan aikaa, jona voisin verrata sinua johonkin kestävämpään.
— Olenko minä toinen perhonen? kysyi Valio puoleksi leikillään.
Äiti katsoi häneen hellästi: — En luule.
— Minä tiedän mikä Valio on, huudahti Sirkku. — Hän on lummekukka. Katso tuonne, Valio! Eivätkö ne ole kauniita?
— Tyttöjähän kukkasiin verrataan, nauroi Valio. Mutta Mailis sanoi: — Ehkä Sirkku on oikeassa.
Ne uneksivat valkeita unelmia niinkuin sinäkin. Niiden lailla sinä tunnet vain lammen ja laakson, et vuoria, merta etkä suurta maailmaa. Allasi on pohja, mutta kiintein juurin et ole juurtunut siihen…
— Mitä tarkoitat, äiti?
— Tarkoitan, että sinulla on taistelut vielä jäljellä. Ei kukaan pääse ilman niitä. Sinä olet vakava poika, Sirkku kepeä keijunen, mutta sama kauneus, sama vajavaisuus on teissä. Ymmärrän niin hyvin, että juuri te rakastatte toisianne.
— Sinä olet ihmeellinen, täti, sinä ymmärrät kaikkia ihmisiä! huudahti Sirkku ihastuneena.
— Niinpä neuvo, äiti, kuinka me pääsisimme kalliolle, sanoi Valio.
— Tiedätkö kallion, lapseni?
— Sinä, äiti, olet siihen viitannut aina.
— "Mä kalliooni uskon ja sille rakennan…"
— Minä uskon, sanoi Valio vakavasti.
— Opi siis rakentamaan sille kalliolle!
Syntyi jälleen äänettömyys. Tuuli vain humisi puissa ja tähdet väreilivät lammen kalvossa.
— Entä jos minä en kelpaakaan papiksi, sanoi Valio äkkiä. — Ihan varmasti minä en kelpaa.
— Minä vielä vähemmin papin rouvaksi. En ole sitä ajatellut koskaan ennen. Täti kulta…
— Nöyrille Jumala antaa armon. Ken on pieneksi tullut, hän voi kasvaa.
— En minä talonpoikien seurassakaan osaa olla, jatkoi Sirkku hätääntyneenä.
— Jos minä… jos minä jättäisin sen uran ja seuraisin isän jälkiä, sanoi Valio epäröiden. — Miksi ei minustakin voisi tulla arkkitehti? Kyllä se olisi helpompaa.
Silloin Mailis tuli hyvin totiseksi.
— Helppoa tai vaikeata — pääasia, että kukin seuraa kutsumustansa. Se nöyryys ei ole oikea, joka päämäärästä tinkii. Juuri siinä on elämän vakavuus, että meidän tulee muodostua Jumalan tarkoitusten mukaisiksi, maksoi mitä maksoi. Ja siinä on elämän ihanuus, että hän muodostaa meidät.
— Nyt minä käsitän, että voi puhua pelkäämisestä, vaikka on äärettömän onnellinen, sanoi Sirkku värähtäen.
— Sitäkö suurta elämänkysymystä sinä pelkäät? kysyi Valio.
— Ja pientä ja kaikkea. Myöskin talonpoikia, hän lisäsi naurahtaen. — Voi, minun täytyy tulla ihan toiseksi, sen minä huomaan.
— Lapsena sinä leikit Länsirannan Laineen kanssa, kun tauluja maalattiin. Kävihän se silloinkin.
— Niin, silloin, Sirkku huokasi. — Mutta se tyttö olikin erilainen kuin muut. En minä voi mitään siihen, että talonpoikaiset ihmiset eivät huvita minua.
— Kyllä minä ihmettelen äitiä, joka niin hyvin ymmärtää heitä, ja Aarretta, joka ei muiden kanssa viihdykään. Minä tunnen kaikki kyläläiset, mutta vieras olen heille sentään, melkein niinkuin sinäkin. Mistähän se oikein johtunee? Varmaankin luonteiden erilaisuudesta.
— Rakkaus on sydänten avain, vastasi Mailis.
Ja Valio ja Sirkku, joiden rinta oli rakkauden runsautta tulvillaan, tunsivat sinä hetkenä syvästi, että heiltä kumminkin juuri rakkautta puuttui.
Pieninä he palasivat suurten unelmien mailta elämän todellisuuteen. — — —
Kun Mailis heidän luotansa tuli kotiin, olivat huoneet tyhjät. — Kaikki lintuni lennossa, hän hymyili. Ilta olikin hyvin ihana. Hän alkoi siirrellä teekuppeja ruokasalista verannalle, odottaakseen heitä siellä.
Ei mitään kuulunut. Jos hän olisi varhemmin tullut, olisi kaukaisena helinänä soinut hänen korviinsa laulu rannan viidakosta kallioitten juurelta. Sitä ääntä kohden oli Aarre rientänyt, sinne myöskin Einar.
Lehdet kahisivat, oksat taipuivat, Aarre astui tytön luo, joka haravoi ja lauleli. Sävel oli kirkas, mutta surullinen. Laine muisteli Viljoa, jonka oli määrä jo seuraavana aamuna lähteä Helsinkiin ja sitten kauas Suomen rannoilta.
— Mitä sinä toimit, Laine? kysyi Aarre.
— Haravoin. Etkö näe? Lehtiä teidän lampaillenne. Tämä on päivätyötä.
Aarteen povessa kuumotti. Kiivaasti hän sieppasi pois haravan hänen käsistään, jotta tyttö hämmästyen jäi toimetonna seisomaan.
— Mitä aiotkaan, Aarre? Aivanhan sinä säikytät minua.
— Lehtiä meidän lampaillemme! Niitä kootkoon ken tahtoo, mutta sinä — laula, laula vielä! Kuinka sinun äänesi kantaa ja helkkyy yli meren kohinankin!
— Yksi "Laine" laulaa, toiset säestävät, yritti tyttö leikkiä laskea, vetäytyen viidakosta rantaa kohti. — Käy tänne, kuuntele säestystä! Se on kauniimpaa kuin laulu.
He olivat nyt ihan veden äärellä, kapealla hietakaistaleella, jota valkopäiset aallot huuhtoivat. Laine siirtyi yhä poispäin, oikealle, siihen suuntaan missä koti sijaitsi. Ei hän itsekään tietänyt miksi, mutta sen hän tunsi, kuinka sydän aivan seisattui, kun Aarre äkisti pysähdytti hänet, tarttuen hänen käteensä.
— Laine, nyt on lammen pari kihloissa.
— Valio herra ja Sirkku neiti? Todellako…
— Miksi sinä olet niin kalpea? Ja vavahdat? Laine, meren tyttö, minun tyttöni —
— Laske minut, laske! Jokin rapsahti tuolla viidakossa…
— Aalto vain taittui rantaan vastaan. En laske sinua, ennenkuin olen saanut sanoa, että riistän sinut omakseni kaikista huolimatta, että olet minun, Laine, rakkahin —
Silloin oksat risahtivat aivan heidän takanaan. Laine huudahti, Aarre hellitti kätensä, ja nuolena pakeni tyttö. Mutta Aarre ja hänen isänsä seisoivat silmästä silmään vastakkain.
Hetki ja leimaus — hurjan kiivastuksen leimaus paronin mustista silmistä.
— Sinä kelvoton! hän pusersi huuliltaan, ja samassa hänen kohotetusta kädestään läimähti lyönti Aarteen poskelle.
Toinen leimaus, ristituli toisesta mustasta silmäparista.
— Isä! hän ainoastaan sai vastatuksi raivosta vapisevin äänin.
Sen kuuli Laine, muuta hän ei enää kuullut. Hän peittyi viitaan, ja hengästyneenä, itkusilmin hän ennätti kotirannan aukealle.
Ensimmäiseksi hän näki Viljon, joka veneen luona askarteli, valmistaen sitä matkakuntoon. Tuntui samassa turvalliselta, aivan kuin hän olisi saattanut juosta Viljon luo suojaan. Viljo katsoi häntä kummastellen, silmissä luonnollinen kysymys: — Mikä nyt? Mutta sitten siinä vilahti jotain muutakin, jotain ivansekaista, melkein halveksivaista. Laine sävähti eikä lähestynytkään, kuuli Viljon viheltävän, riensi kotiovesta sisälle ja purskahti ääneen itkemään.
— Mikä sinun on? tutki äiti.
— En tiedä, en tiedä, en ymmärrä mitään…
Vähitellen selitykset tulivat.
— Hän rakastaa minua, minä kuulin sen nyt, mutta minun on niin kummallinen olla… Äiti, enhän minä voi paronittareksi tulla, en koskaan…
— Et tietenkään, sanoi Anni hämmästyen. — Kyllä minä levoton olen ollut, mutta en osannut aavistaa tällaista. Voi Laine, Laine, mitä sinä oletkaan mielessäsi kantanut!
— Paroni löi Aarretta, kun hän näki meidät yhdessä, jatkoi Laine, närkästyksestä tummenevin silmin, tuskin kuunnellen äidin puhetta.
Säikähdys ja tuska raastoivat Annin sydäntä. Hyvä Jumala, auta! Joko nyt paronikin tämän tiesi!
— Ja mitä teit sinä? hän kysyi jännittyneenä.
— Pakenin… Oliko se kehnoa? Mutta en minä pelosta paennut… en siitä pelosta. Olisin kyllä voinut katsoa paronia suoraan silmiin ja antaa hänen minua lyödä, jos sillä olisin Aarretta suojellut…
— Onneton tyttö, sinä siis häntä rakastat? Oletko todellakin tähän päivään asti kuvitellut, että voisit päästä hänen vaimokseen? Sinä lapsi parka —
— En ole kuvitellut mitään! huudahti Laine kiihkeästi ja loukkaantuneena. — En milloinkaan ole sellaista ajatellut, en kertaakaan!
— Ja rakastat häntä sentään? Sehän on —
— En tiedä… en ole sitä kysynyt itseltäni… Usein häntä pelkään — niinkuin tänään. Kyllä hän on minun kesätoverini, minun rakas ystäväni… Mutta paronittareksi? Ei, ei, kuinka minä sitä voisin? Kuinka tahtoisinkaan? Voi äiti, minun on niin tuskallinen olla. Mitä minun pitää tehdä?
— Jumala sen tietäköön huokasi Anni. Silloin ovea kiireesti koputettiin, ja vastausta odottamatta Aarre astui sisälle. Suoraan Annin ja Laineen eteen hän punoittavin poskin astui.
— Oletko kertonut? Olet, minä näen sen. Minun olet sinä kuitenkin! Anni, minä rakastan häntä, minä lähden vaikka minne ja vien hänet mukanani…
— Älkää noin puhuko, Aarre paroni, koetti Anni tyynesti sanoa. — Ettehän te vielä moneen vuoteen voi naimisiin mennä, ja sitten kun voitte, on Laine aikaa unohtunut teiltä.
— Ei milloinkaan, niin totta kuin —
Laine keskeytti hänet tuskaisen levottomana:
— Aarre, Aarre, älä vanno!
Hämmästyneenä Aarre kääntyi päin:
— Etkö sinäkään usko minua? Minä tiedän mitä teen. Isää en kärsi nähdä, merelle lähden, ja sinä tulet mukaan. Älkää kieltäkö, Anni, sillä me rakastamme toisiamme. Me emme voi enää erota! Minä näytän, että olen totta tarkoittanut.
— Voi mitä te puhutte, Aarre herra! Ettekö edes ollenkaan ajattele äitiänne?
Kysymys pisti, ja taistellen hän vastasi:
— Laine on minulle äitiäkin kalliimpi.
— Entä sinä, Laine lapseni, onko sinullekin Aarre herra rakkaampi kuin äitisi?
Tyttö kääntyi pois, kätkien kasvot käsiinsä.
— Näethän sen, Anni…
— Ei, ei! sai Laine sanotuksi. — Rakas olet minulle, sen tietävät kaikki, Aarre, minun ystäväni, minun iloni… En ymmärrä, miten kestän, että lähdet minun vuokseni pois… mutta lähde, lähde kuitenkin! Minä en voi…
— Äitisi tähden? Oi Laine… Niinpä muistele minua ja ole omani! Minä noudan sinut, kun palajan.
Hän astui kohti, hän tahtoi sulkea tytön syliinsä, mutta estäen Laine väistyi. Hän kysyi miksi, mutta ei vastausta tullut. Uudestaan hän kysyi, ja silloin ratkesivat tytön kyynelten kaikki kahleet.
— Sentähden… sentähden… Minä luulen, etten niin rakasta sinua kuin sinä minua…