SAKSAN SOTA. (continued 2)

Horn matkusti kotiin Sveitsin ja Ranskan kautta, missä häntä joka paikassa mitä kunnioittavimmalla tavalla otettiin vastaan. Kun hän läheni ranskalaisten leiriä Perpignanissa, lähetettiin kuninkaalliset vaunut sekä huovijoukko kunniavahtina häntä noutamaan. Itse leirissä paukahtivat hänen tullessaan kaikki tykit ja koko armeija seisoi juhlallisessa paraatijärjestyksessä. Parhaat sankarit, Condé, Turenne, Schomberg, jopa Ranskan silloinen kaikkivaltias pääministeri Richelieukin, riensivät kuuluisaa vierasta tervetulleeksi tervehtimään. Itse kuningas Ludvik XIII niinikään osoitti hänelle kaikkea mahdollista kunniaa, puhutteli häntä "orpanakseen"[8] ja jäähyväisiä sanoessaan lahjoitti kalleilla kivillä ylt'yleensä koristetun miekan. Calaisin satamassa kohtasi sitten Horn suuren sotalaivan, jonka taas Englannin kuningas vartavasten oli lähettänyt, että hän sillä saisi matkustaa Pommeriin.

Pian sen jälkeen, kun hän oli Ruotsiin palannut, tuli hänen osakseen taas suuri kunnianosoitus. Venetsian tasavalta näet pyysi häntä koko sotavoimansa ylipäälliköksi sodassa Turkkia vastaan. Tähän tarjoumukseen Horn antoi kuitenkin kieltävän vastauksen, sanoen velvollisuutensa vaativan, että hän varaisi miekkansa oman maansa palvelusta varten.

Hänen miekkaansa tarvitsikin kotimaa sangen pian Tanskan sodassa, joka, niinkuin tiedämme, nyt syttyi, ja jossa Horn sai toimekseen Skoonen valloituksen. Suurta sotavoimaa ei hänelle annettu mukaan, ainoastaan 8,000 miestä. Mutta eipä tanskalaisillakaan siinä maakunnassa ollut paljon sotaväkeä; melkein kaikki soturit olivat Juutin mantereella Torstensonia vastustelemassa. Sangen vähällä vaivalla sai täten sotamarski koko maakunnan, lukuunottamatta vahvaa Malmötä, valtoihinsa. Mainitussa kaupungissa oli 3,000 miestä oikeata sotaväkeä ja meren puolelta oli aina tilaisuus tuoda apujoukkoja, ampumavaroja sekä muonaa ehtimiseen lisään, sillä Ruotsin laivasto ei uskaltanut ylivoimaisen Tanskan laivaston vuoksi tulla Malmötä siltä puolelta saartamaan. Turhat olivat siis kaikki Hornin yritykset maan puolelta. — Innokkaasti osaa tähän sotaan ottivat myös Skoonen talonpojat; he olivat miehissä tarttuneet aseisiin ja koettivat kaikin tavoin häiritä läpi maan marssivia ruotsalaisia. Näitä ammuskeltiin yhä väijymäpaikoilta, ja partiolle lähetetyt pienet parvet hävisivät usein jäljettömiin. Horn koetti ensin laupeudella taivutella talonpoikaista kansaa rauhaan; mutta kun siitä ei tullut apua, täytyi hänen ryhtyä kovempiin keinoihin. Pitkin maanteitä hakattiin ja poltettiin molemmin puolin metsä pyssyn kantaman leveydeltä, sissijoukot lyötiin armotta, missä ikänä heitä tavattiin, sadoittain maahan, ja kapinaan osallisten kylät tasoitettiin tantereeksi. Täten oli tämä sota kaikkein hävittävimpiä ja julmimpia, mistä Skoonen aikakirjat tietävät kertoa, ja vielä sata vuotta myöhemmin oli "Hornin sota" niillä seuduin, samoinkuin Iso Viha meillä, ajanlaskun rajapylväänä, jota myöten kansa määritteli ennen tai jälkeenpäin tapahtuneita merkillisiä seikkoja.

Juuri tähän aikaan tuli Kustaa Aadolfin tytär lailliseen ikään ja otti hallitusohjat omiin käsiinsä. Hänkään ei voinut olla kunnioittamatta Hornia, vaikkei tämä koskaan päässytkään hänen suosioonsa. Siksi oli Horn mielenlaadultaan ja tavoiltaan liian vakava, ja sitä paitsi hän valtaneuvoskunnassa piti aina lujasti Kristiinalle vastahakoisen Aksel Oxenstjernan puolta. Luonnollista siis tavallansa oli, että muuten niin auliskätinen kuningatar ei pitkään aikaan suosionosoituksilla muistanut Hornia. Kipeästi kuuluu koskeneen kuuluisan, ansiokkaan sotamarskin sydämeen, kun Torstenson pääsi kreiviksi, eikä hänelle kuulunut vielä mitään palkintoa. Viimein tuli kuitenkin myös Hornin vuoro; v. 1651 hänkin koroitettiin kreivinarvoon, ja v. 1653, vanhan asekumppalinsa De la Gardien kuoltua, hän peri valtamarskin viran.

Kaarle X Kustaa oli hänelle suosiollisempi, vaikka kyllä hänellä olisi ollut syytä vihastua; sillä Horn, niinkuin muutkin valtakunnan etevimmät miehet, oli kovasti vastustellut Kristiinan luopumista kruunusta. Kun sota jälleen syttyi, uskottiin valtamarskille koko Ruotsin puolustus. Tarpeellisten varain hankkimiseksi kutsui Horn kuninkaan nimessä säädyt kokoon Skaran kaupunkiin. Matkalla sinne alkoi hän jo tuntea pahoinvointia; perille tultuaan hän vaipui sairasvuoteelle, ja toukok. 10 p. 1657 hän hiljaa ja rauhallisesti heitti henkensä. Kahdesti hän oli ollut naimisissa. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Aksel Oxensjernan kaunis tytär Kristiina, joka kuitenkin jo kolmivuotisen avioliiton jälkeen kuoli; sitten hän nai Siiri Bjelken. Lapsista oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa. Kreivillinen Hornin suvun haara sammui siis heti perustajansa kanssa jälleen.

Hornit olivat jo alkuansa rikasta sukua, ja tämä rikkaus tietysti karttui vielä moninkertaiseksi Kustaa Hornin suurien ansioitten johdosta suotujen palkintojen kautta. Kustaa Aadolf oli antanut hänelle läänityksenä erään aateliskartanon uudessa voittomaassaan Liivissä; Oxenstjerna oli Saksassa antanut hänelle Mergentheimin abottikunnan sekä Saksanritariston suurmestarin viran, josta oli suuret tulot; Kristiina nyt viimein soi Porin kreivikunnan, johon paitsi Porin ja Koiviston kartanoita kuului 119 taloa Ulvilassa, 37 Kokemäellä ja 216 Huittisissa, kaikkiansa 230 manttaalia.

Hornin maine sotapäällikkönä, niinkuin olemme nähneet, oli loistavimpia. Hänen taidostaan tässä suhteessa antaa eräs nykyaikuinen sotahistoriankirjoittaja[9] sen arvostelun, että "hänen neuvonsa olivat aina viisaimmat, hänen sotasäännöksensä sekä taistelujärjestyksensä tavallisesti niin mestarilliset, että ne kaikkina aikoina voisivat kelvata esikuviksi". Varovaisen, miettiväisen luonteensa tähden, josta johtui, ettei hän koskaan tahtonut jättää mitään sattuman nojaan, hän oli kuitenkin soveliaampi johtamaan puolustusta kuin panemaan toimeen rohkeaa hyökkäystä. Tämän hänen luonteensa käsitti Kustaa Aadolf vallan hyvin ja jätti, niinkuin on kerrottu, "oikean kätensä" hyvin usein jälkeensä jotain vaarallista paikkaa suojelemaan, sillä aikaa kun hän itse rohkeasti marssi eteenpäin. Juuri saman luonteensa vuoksi olisi Horn kuninkaan kuoleman jälkeen ollut soveliain ylipäällikkö, koska silloin pääasiana oli ennen saatujen voittojen säilyttäminen ja suojaaminen.

Sotamiehet ja alapäälliköt, niinkuin jo on kerrottu, eivät rakastaneet eivätkä oikein totelleetkaan Hornia ylipäällikkönä. Ollen itse vakava tavoiltansa, tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, hän vaati myös ankarasti samaa komennettaviltansa, ja näytti joka tilaisuudessa peittämättä, niin moitteilla kuin rangaistuksillakin, miten soturien yhä yltyvä vallattomuus, irstaisuus ja julmuus häntä inhotti. Kansa niissä maissa, joiden läpi hän marssi, sitä vastoin suosi häntä juuri samasta syystä ja nimitti häntä "laupiaaksi Horniksi".

Seurustelussa muitten ihmisten kanssa hän oli hyvin hauska. Hänen suuri oppinsa ja monilla matkoilla laajentuneet kokemuksensa olivat loppumattomana vaihtelevien puheenaiheitten lähteenä. Samalla hänen käytöksensä ilmaisi hovimiehen ja sivistyneen ihmisen hienoa kohteliaisuutta, johon vielä lisäksi tuli kaikesta röyhkeydestä ja kiivaudesta vapaa, nöyrä ja tasainen mieli. Näiden miellyttävien avujen vaikutusta heikonsi kuitenkin viimeisinä vuosina yhä yltyvä mielensynkkyys, joka peloitti monta ihmistä häntä likemmälle lähestymästä.

Uskonnossaan oli Horn totinen ja harras, luotettava rehellisyydessään ja ystävyydessään, siveydeltään puhdas ja moitteeton, vaaran hetkenä miehuullinen, luja ja hätäilemätön. Me näemme hänessä siten sankarin kuvan, joka kaikkien hänestä kirjoittaneitten yksimielisen todistuksen mukaan oli jaloimpia ja tahrattomasti kirkkaimpia kaikista tämän aikuisista ruotsalaisista mainioista miehistä. "Hänessä", lausuu eräs hänen elämänkirjoittajansa,[10] "oli yhdistyneinä hänen aikansa aateliston kaikki suuret avut, vaan ei juuri tuntuvasti sen pahoja puolia". Samassa sopisi myöskin lyhyesti kuvata hänen luonnettansa siten, että sanoisimme hänen olleen "tosisuomalaisen", sillä hän omisti kaikki tähän nimeen kuuluvat hyvät avut, vaan ainoastaan vähässä määrässä sen pahoja; sillä hänen parhaat avunsa, varovaisuus, miettiväisyys (joskus liialliset kumpikin), vakavuus, lujuus, tasaisuus ja vaatimaton nöyryys ovat juuri meidän kansamme luonteelle kuvaavimmat.

14. Torsti Stålhandske.

Paitsi Kustaa Hornia oli vielä useampia muitakin Suomen herroja, jotka tekivät nimensä kuuluisaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kaikkein kuuluisin Hornin jälkeen oli Torsti Stålhandske, hakkapeliittain rivakka johtaja.

Alkuansa ei Stålhandsken suku ollut suomalainen, vaan kotoisin Ruotsista, Länsi-Götinmaalta. Sieltä hänen isänsä oli tullut meidän maahamme, nainut suomalaisen aatelisneidon ja asettunut Porvoon pitäjän Hummelsundin kartanoon, jonka rouva omisti. Tässä samassa Hummelsundissa syntyi v. 1594 Torsti Stålhandske, ollen siis saman vuoden lapsi kuin hänen vastainen ylipäällikkönsä Kustaa Aadolf.

Nuorena poikana jo hän sai tilaisuuden laajentaa tietojansa ja kokemuksiansa ulkomaanmatkalla. Hän seurasi näet hovipoikana skotlantilaista kenraalimajuuria Ruthveniä, joka läksi kotimaahansa pestaamaan sotaväkeä Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Sieltä palattuansa pääsi Stålhandske alaupseeriksi kuninkaan henkivartijajoukkoon. V. 1622 lähetettiin hän vänrikkinä Liivinmaan sotaan, Kobronin suomalaiseen jalkarykmenttiin, jossa hän jonkun ajan perästä kohosi luutnantin arvoon. V. 1626 hän seurasi Kustaa Aadolfia Preussinmaalle ja sai majurin paikan Arvi Hornin johdon alla olevassa Porin jalkarykmentissä.

Vuoden kuluttua muutettiin Stålhandske ratsuväkeen. Tässä vasta hän olikin omassa elementissään; siinä oli oikea sija hänen rivakalle, uljaalle ritarihengelleen. Aake Tottin johdon alla oli yltäkyllin tilaisuutta uhkarohkeihin retkiin ja rynnäkköihin, ja Stålhandske osoitti pian olevansa juuri samaa karvaa kuin hänen everstinsäkin. Joskus annettiin hänen jo täällä itsenäisesti toimittaa partioretkiä. Erityisesti kerrotaan, että hänet helmikuussa 1629 lähetettiin kahden suomalaisen ratsumies- ja yhden rakuunalippukunnan kanssa muonaa viemään piiritetylle Strassburgin kaupungille. Tämän tehtävän hän sai onnellisesti suoritetuksi kymmenessä päivässä. Everstiluutnantin arvo tuli siitä hänen palkinnokseen.

Seuraavana kesänä saapui Stålhandske viimein sille tantereelle, missä hänen nimensä oli saava kirkkaimman loistonsa. Hän purjehti komennossaan olevien Turun läänin ratsumiesten kanssa Pommeriin. Täällä hän jo heti sodan alussa osoitti semmoista uljuutta, että kuningas antoi hänelle palkinnoksi 24 taloa Porvoon pitäjästä läänitykseksi. Se tapahtui hyvin pian Frankfurt an der Oderin valloituksen jälkeen; luultavasti oli siis Stålhandskekin mukana, vaikkei sitä ole erittäin mainittu, silloin kun suomalaiset ratsumiehet, heittäen hevosensa itsekseen, kiipesivät mainitun kaupungin muurin yli.

Miten sitten Stålhandske suomalaisineen suuresti vaikutti voiton saavuttamiseen Breitenfeldin tappelussa, on jo tullut kerrotuksi. Myöskin hän oli etumaisia, kun Suomen ratsuväki kaalasi Lechjoen poikki. Baijeriin hän ei silloin kuitenkaan seurannut kuningasta, vaan meni takaisin Reinjoen seuduille, Aksel Oxenstjernan osaston lisäksi. Siellä eräänä päivänä tehtiin viholliselle soma kepponen. Ruotsin palveluksessa oleva reinkreivi meni saksalaisen ratsujoukkonsa kanssa ärsyttelemään espanjalaista päällikköä Luukas Cagrea. Tämä karkasi vastaan koko kahdentoista eskadronin kanssa. Semmoista ylivoimaa säikähtyvinään pakeni reinkreivi minkä kavioista lähti. Mutta tultuansa ahtaaseen vuorisolaan hän yht'äkkiä komensi: "Oikealle ympäri!" ja kääntyi viholliseen päin. Samassa hyökkäsi myös Stålhandske esiin, joka juuri tähän paikkaan oli asetettu väijyksiin, ja nytpä tuli hämmästyneille don'eille[11] aika hätä. Edestä hakattiin päälle, takaa hakattiin päälle, eikä ollut tuossa ahtaudessa ylivoimasta suurta apua. Ainoastaan neljä laukausta espanjalaiset kestivät, sitten he pötkivät hajonnein rivein pakoon. Tällä tavoin voitti neljä suomalaista ja viisi saksalaista lippukuntaa kaksitoista vihollisen lippukuntaa. Espanjalaisille tuli toinen ratsumiesjoukko avuksi, mutta sekin kääntyi heti karkuun. Takaa-ajoa jatkettiin, kunnes jalkaväki otti pakolaiset turviinsa. Mutta vaikka vihollisella oli niin kova kiire, olivat kuitenkin suomalaiset ja reinkreivin huovit ennättäneet jo tappaa heiltä neljä päällikköä, 300 sotamiestä ja temmaista seitsemän lippua voittonsa merkeiksi. — Jonkun aikaa sen perästä täytyi Cagren kokonaan lähteä takaisin Belgiaan, josta hän oli tullutkin. Sillä matkalla kihisivät taas Stålhandsken ratsumiehet hänen ympärillään niinkuin Suomen soitten sääsket ja pakoittivat hänet tällä lakkaamattomalla hätyyttämisellään jättämään suuren osan kuormastoansa jälkeensä tielle.

Oxenstjernan joukossa läksi sitten Stålhandske Nürnbergiin ja otti, niinkuin jo on kerrottu, uljaasti osaa Alte Vesten tappeluun. Siitä syystä hän sai palkakseen everstin arvon. Tuli sitten Lützenin verinen päivä, Stålhandsken ja hänen suomalaistensa loistavin kunnian päivä. Me jo tiedämme, kuinka he etumaisina hyökkäsivät ojien yli, kuinka he pelastivat kuninkaansa ruumiin ja kuinka viimein he vielä urhoollisesti kestivät Pappenheimin vereksen joukon hyökkäyksen. Stålhandske se kuuluu olleen, joka tässä viimeisessä kahakassa omin käsin ampui Pappenheimin kuoliaaksi ja sillä saattoi viholliset hämmästymään.

V. 1633 oli Stålhandske huoveinensa siinä armeijassa, joka Hamelnia[12] piiritteli. Keisarillinen sotavoima riensi kaupungin avuksi ja ankara tappelu syttyi sen lähellä. Stålhandske oli taas saanut kunniapaikkansa oikeanpuolisen kyljen päässä. Keisarilliset olivat lähettäneet sen uhkauksen, etteivät he suoneet armoa yhdellekään suomalaiselle eikä ruotsalaiselle; ainoastaan saksalaiset, jotka olivat Ruotsin palveluksessa tai liitossa, olivat säästettävät, jos he tahtoivat antautua vangeiksi. Mutta tämä uhkaus ei meidän poikien parissa nostattanut muuta kuin naurua. Armoa eivät he aikoneetkaan anoa, vangeiksi eivät he aikoneetkaan pyrkiä. Tavallisella vauhdillansa hakkasivat he pian vihollisen rivit hajalleen, tappoivat muutamia tuhansia, soivat ottamalla heidät vangiksi armoa vielä muutamille tuhansille, sanalla sanoen teloittivat vihollisen niin perinjuurin, ettei keisarillisista enää koko sen vuoden aikaan ollut pelkoa Luoteis-Saksassa. Stålhandske oli jo tappelun alussa saanut haavan, vaan hän ei malttanut sittenkään jäädä pois leikistä, ennenkuin voitto oli saatu.

Pian sen jälkeen lähetti Ruotsin hallitus osan täten jouten jääneistä sotajoukoistaan Hollannille avuksi. Stålhandske sai ylipäällikkönä kuljettaa sinne muutamia ruotsalaisia ja suomalaisia ratsurykmenttejä. Hänen uljaat poikansa herättivät siellä yleistä ihmetystä ja ihastusta rivakalla soturinryhdillänsä sekä siveydellään ja jumalisuudellaan. Mutta he puolestansa eivät viihtyneet yhtä hyvin uudella sotatantereellansa. Siellä käytiin sotaa ihan toisella tavalla, kuin mihin he olivat tottuneet, varovasti, hitaasti, vetelehtien, oikein poroporvariseen tapaan. Kerran käski kuitenkin hollantilainen kenraali heidän laittaa aseensa kuntoon, koska nyt muka pian oli tuleva tilaisuus niitä käyttää. Tuostapa meidän ruudinkärventämät urhot vasta oikein suuttuivat. "Neuvokoon herra kenraali", tiuskasivat he vastaukseksi, "omia rekryyttejään! Me olemme kuningas Kustaa Aadolfin opissa olleet ja pidämme aseemme aina kunnossa!" Muutamien kuukausien kuluttua saivatkin he jälleen palata Saksanmaalle.

Tuona turmiollisena vuonna 1634 kuului Stålhandske Banérin osastoon, joka itsekseen retkeili Schlesiassa ja Bööminmaalla. Täten hän säästyi siitä häpeästä, että olisi ollut mukana Nördlingenin surkeassa paossa. Vähäistä aikaisemmin hän oli muuten saanut kenraalimajurin arvon ynnä myös ylikomentoonsa kaiken Saksassa olevan ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen.

Seuraavana vuonna hän pääsi vielä kerran, viimeisen kerran käymään kotimaassaan. Hänelle näet annettiin toimeksi viedä sinne osa suomalaista ratsuväkeä. Alusta kesää 1636 hän palasi kuitenkin takaisin Saksanmaalle, tuoden kanssansa useampia tuhansia Suomen väkeä. Näiden avulla rohkeni sitten Banér käydä tuohon hurjanrohkeaan Wittstockin tappeluun. Stålhandske ja englantilainen King olivat saaneet käskyn vasemman kyljen ratsuväen kanssa tehdä kierroksen ja karata vihollisen selkään. Banér puolestaan päävoiman kanssa kävi suoraan päälle. Arvaamattomat esteet viivyttivät kuitenkin kiertäjien tuloa. Banér sai täten koko vihollisvoiman niskoilleen. Näytti jo siltä kuin tulisi tästä toinen Nördlingenin tappio, vaikka varsinkin oikean kyljen ratsuväki, niissä etupäässä suomalaiset ja virolaiset, pitivätkin lujasti puoliansa. Ei ollut sitä lippukuntaa, joka ei olisi kuusi, jopa kymmenenkin kertaa syössyt rynnäkölle. Ilta viimein läheni ja Banérin voimat alkoivat masentua. Silloin yht'äkkiä kuului vihollisen selän takaa tuo tuttu huuto: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" ja samassa havaittiin saksilaisten rivien joutuvan sekaannuksiin. Banér vei nyt väkensä uudella innolla tuleen, eikä aikaakaan, niin oli loistava voitto saavutettu. Yön hät'hätää levättyänsä läksivät sitten Stålhandske ja King vihollista takaa-ajamaan. He viipyivät sillä retkellä koko viisi vuorokautta, mutta olivatpa he myös saaneetkin aika paljon toimeen. Monta sataa vihollisista oli vielä hakattu maahan, ja saatu kaksituhatta vankia lisäksi. Muun saaliin ohessa he toivat kolmekymmentäviisi lippua ynnä vaaliruhtinaan omat kullatut vaunut, jotka viimemainitut Stålhandske lahjoitti Banérille. Itse hän sitä vastoin piti vaaliruhtinaan kalliit, hopeiset pöytäastiat, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä jo itse tappelupäivänä, silloin kun vihollisleiri rynnäköllä valloitettiin.

Vuosina 1637-9 oli sitten Stålhandske mukana kaikilla Banérin mainioilla retkillä, tavallisesti ensimäisenä eteenpäin marssiessa, viimeisenä peräytyessä. Syksyllä viimeksimainittuna vuonna uskottiin hänen johtoonsa erityinen armeijanosasto, jolla hän sitten kolme vuotta taisteli Schlesiassa. Täälläkin hän teki aina välistä rohkeita tekoja, mutta ylimalkaan ei sotaonni tahtonut olla hänelle oikein myötäinen. Pääsyy taisi olla siinä, että Stålhandskesta ei ollut suurempien asioiden johtajaksi; erittäinkään hän ei pitänyt huolta muonasta, niin että hänen väkensä välistä hajosi nälän tähden. Sen lisäksi tuli kenties vielä, ettei hänellä ollut omia tuttuja Suomen poikia joukossaan.

Torstensonin tultua ylipäälliköksi, yhdisti Stålhandske osastonsa jälleen pääarmeijaan ja otti osaa sen taisteluihin. Leipzigin tantereella hän komensi Uudenmaan ratsumiehiä, jotka seisoivat oikean kyljen toisessa rivissä varaväkenä. Jouten he eivät kuitenkaan seisoneet siellä kauan, vaan saivat pian auttaa ensimäiseen riviin asetettujen kansalaistensa tulista hyökkäystä, joka ratkaisi voiton. Tässäkin oli Stålhandske taas pysynyt koko ajan kuumimmassa löylyssä, vaikka hän jo kohta alussa haavoittui. Tappelun jälkeen havaittiin kuitenkin hänen haavansa niin pahaksi, että hänen täytyi erota armeijasta ja maata koko talvi Stettinissä lääkärin hoidon alaisena. Täällä hän tutustui Kristiina Horniin, joka oli Haapaniemen sukua; seurauksena oli, että uljas urho sai nyt vielä toisenkin haavan, itse sydänpaikkaan. Voitto ei kuitenkaan pettänyt lempipoikaansa tässäkään vaarallisessa taistelussa; häät vietettiin huhtikuun 9 p. 1643 suurella komeudella.

Toukokuussa täytyi kuitenkin nuoren aviomiehen jälleen erota kumppanistaan. Stålhandske, terveeksi tultuaan, riensi takaisin Torstensonin luokse, joka retkeili Moraviassa. Samoin hän seurasi myös sitten ylipäällikköänsä Holsteiniin. Täällä hyökkäsi hän taas tammikuussa 1644 Koldingin seudulla äkkiarvaamatta tanskalaisen ratsuväen päälle ja hävitti sen niin perinjuurin, että 1500:sta tuskin satamäärää pääsi pakoon. Mutta tämä rivakka ratsumiehen työ olikin hänen viimeisensä. Hän sairastui ja kuoli Haderslevin kaupungissa Slesvigissä huhtik. 21:nä päivänä.

Leski tuotti ruumiin sitten kotimaahan ja haudatti sen Turun tuomiokirkkoon sitä varten ostettuun hautakappeliin, johon laitettiin komea muistomerkki mustasta marmorista. Yhtään poikaa ei jäänyt sukua jatkamaan.

Stålhandske kuuluu olleen sangen oppinut ja sivistynyt herra. Eräs englantilainen, joka tästä sodasta kirjoitti, mainitsee hänen osanneen erittäin hyvin englanninkieltä; epäilemättä tuo taito oli silloin saanut alkunsa, kun hän Ruthvenin seurassa kävi Skotlannissa. Saksankielen ja kirjallisuuden tuntija ja suosija hän myöskin näkyy olleen; ainakin hän oli valittu erään saksalaisen kirjallisen seuran jäseneksi. Harrastusta tieteihin osoitti hän myös sillä, että hän lahjoitti Turun yliopistoon Aarhusin piispan kirjaston, jonka hän viimeisellä sotaretkellänsä oli saanut saaliiksi. Tämä lahja, 900 nidosta, siihen aikaan nähden kylläkin suuri, oli meidän vastasyntyneen korkeakoulumme ensimäinen kirjaston alku.

Stålhandske oli sangen rikas mies. Perintötalonsa lisäksi hän oli, niinkuin kerrottu, saanut suurenmoisen läänityksen Porvoon pitäjässä. Sitten hän osti vielä Ilolan (Illbyn) kartanon samassa pitäjässä. Marjon seteritalo Sauvon pitäjässä sekä Tervajoki (Tervik) Pernajalla kuuluvat myös olleen hänen omansa. Leski osti v. 1647 vielä 60 kruununtilaa Turun läänissä. Stålhandskella olikin sotaretkillään usein ollut tilaisuutta saada runsaita saaliita, eikä hän ollutkaan kainoimpia, kun ottaminen tuli puheeksi. Päinvastoin sanotaan hänen kouransa vihollisen maassa olleen jokseenkin rautaisen. Siitä syystä kertoikin kansa Holsteinissä, että hänen kuolinvuoteensa ääreen oli muka ilmestynyt musta haamu, joka tempasi pakenevan sielun kynsiinsä.

Toinen moitittava puoli Stålhandsken luonteessa oli se, että hän, samoinkuin useimmat kolmekymmenvuotisen sodan sankareista, kovin mielellään kallisteli pikaria. Tämä vika ynnä myös hänen onnistumaton sodankäyntinsä Schlesiassa estivät hänelle aiotun suuren kunnian. Kun Leipzigin tappelussa nuori Liljehöök, josta toivottiin suuria, oli kaatunut, kysyi näet holhoojahallitus, tokko Stålhandske sopisi ylipäälliköksi siinä tapauksessa, että Torstensonin täytyisi kivulloisuutensa tähden luopua virasta. Mutta Torstenson epäsi, sanoen syyksi sen, että Stålhandske, vaikka hän olikin taitava ja uljas eversti, kuitenkin liian usein oli juovuksissa ja selväpäisenäkin kuitenkin oli liian ahdasälyinen suuren sodan johtajaksi.

Mutta jollei Stålhandsken älyä eikä tapoja voikaan mitata korkeimmalla mitalla, niin ei voi kuitenkaan kukaan riistää häneltä sitä mainetta, että hän oli muita rivakkaampi ratsumiespäällikkö ja taitavampi partionkävijä. Vielä enemmän hän oli kuuluisa urhoudestansa, joka ei tuntenut pelkoa pahimmissakaan vaaroissa. Sitä hän osoitti teoilla lukemattomissa tilaisuuksissa, joskuspa myöskin lysteillä kokkasanoillaan. Niinpä tuotiin kerta hänelle hätäsanoma: "Vihollinen on kohta teidän kimpussanne!" — "Ja minä heti paikalla hänen kimpussaan!" vastasi siihen meidän säikähtymätön sankarimme.

15. Eerikki Slang.

Uudenvuoden aikana 1641 oli kaikkialla Saksanmaassa tavattoman kovat pakkaset; joet ja virrat menivät kaikki jäähän. Silloin Banér äkkiä kokosi koko ratsuväkensä, sai myös liittolaisensa, Ranskan armeijan, huovit mukaansa ja kiiti näin tuulispäänä Regensburgia vastaan. Tässä kaupungissa näet oli par'aikaa keisari Ferdinand herrainpäiviä pitämässä valtakuntansa katolilaisten ruhtinaitten kanssa. Sotaväkeä ei ollut sanottavasti niillä seuduin heidän suojanaan, sillä vaarasta ei ollut vähintäkään aavistusta. Jos Banérin onnistui päästä jäätyneen Tonavan yli ja saartaa Regensburg kaikilta haaroilta, niin oli nälkä pian pakoittava tuon herrojen hovilaisilla ahdatun kaupungin antautumaan. Sepä vasta olisikin aika saalis ollut — itse keisari kaikkine herroineen yhdellä apajalla! Pakkasen äkillinen lauhtuminen teki kuitenkin tämän sukkelan kepposen tyhjäksi. Samana päivänä, jona Banér ehti perille, olivat Tonavan jäät lähteneet liikkeelle, niin ettei ollut aluksillakaan yli pääsemistä.

Ranskan väki läksi nyt jälleen omia teitänsä, ja Banér, kun hänen voimansa siten ei enää riittänyt suurempiin yrityksiin, hajoitti miehensä ympäri kyliä talvimajoihin. Mutta keisari Ferdinandin sydän kuohui tulista vimmaa; hän päätti rohkealle viholliselleen kostaa tuon arvaamattoman päällekarkauksen. Hänen käskystänsä alkoi sotajoukkoja joka haaralta hiljaa ja salaa vetäytyä Ruotsin väen talvimajoille päin. Paljon ei puuttunutkaan, niin olisi vaaraa aavistamaton Banér tullut kokonaan verkkoihin kiedotuksi. Mutta valpas kun hän oli, sai hän kuitenkin vielä hyvissä ajoin hiukan vihiä asiasta. Hetkeäkään viivähtämättä hän kokosi enimmän osan hajonneista joukoistansa jälleen yhteen ja pujahti niiden kanssa ihmeen nopeasti ja taitavasti Böömin kautta, jonka keisarillinen armeija oli jättänyt tyhjäksi, pois Saksinmaalle.

Tätä Banérin retkeä on syystä kehuttu mestarityöksi; mutta sittenkään ei mistään nopeudesta eikä taidosta olisi ollut hänelle apua, jos vihollinen heti paikalla olisi lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt saada valtaansa muutamat Bööminmaalle johtavat vuorisolat. Syynä siihen, etteivät he saaneet siihen tilaisuutta, oli erään Banérin alapäällikön perin suomalainen itsepintaisuus.

Eversti Eerikki Slang, jonka talvimajat olivat lähinnä keisarillisten pääarmeijan tiellä, ei ennättänytkään enää Banérin yhteyteen. Hän suljettiin kolmen rykmentin kanssa pieneen Neuburgin kaupunkiin. Keisarin poika, joka oli katolilaisten ylipäällikkönä, lähetti torvensoittajan kehoittamaan häntä antautumiseen. Vastarinnan yrittäminen näyttikin melkein mielettömyydeltä. Neuburgin ympärillä seisoi nyt kokonainen suuri armeija; Slangilla ei ollut enempää kuin parituhatta miestä, ne melkein kaikki ratsumiehiä, siis linnan puolustukseen tottumattomia, vähemmän sopivia. Kaupungin muurit olivat sitä paitsi huonossa tilassa. Mutta Suomen urho vastasi kuitenkin rohkeasti: "Onpa minulla tosin vain yksi käsi, vaan sillä aion pitää puoliani, niin kauan kuin se on tallella!" Tähän kieltoonsa oli Slang vielä lopuksi lisännyt sen uhkauksen, että toisten, jos vielä samallaista tarjoumusta ehdoitettaisiin, ei enää vastattaisi sanoilla, vaan luodilla. Arkkiherttua koetti sittenkin rauhansovintoa uudestaan, vaan hänen sanansaattajalleen lensi luoti otsaan, ennenkuin hän oli päässyt edes perille.

Täytyi siis nyt keisarillisten kuin täytyikin turvautua väkivaltaan. Heidän tykkinsä mursivat kaupungin muuriin suuren rikon; mutta kun he sitten riensivät rynnäkölle, näkivät he aukon jo tukitun puisella hakulilla, ja sen takana seisoi elävä muuri, jota ei millään voimalla saatu murtumaan. Pantiin siis tykit uudelleen paukkumaan, ammuttiin useampia rikkoja muuriin ja yritettiin uudestaan rynnäkköä. Mutta toisen ja kolmannenkin kerran heidät viskattiin taas verissä päin takaisin. Tällä tavoin viivytettiin koko keisarillista sotavoimaa kolme vuorokautta mitättömän kaupunkirähjän edustalla. Vasta neljäntenä päivänä, kun jo muurit olivat melkein ylt'ympäri raunioina, niin että ulkoa aivan hyvin saattoi nähdä kaupungin torille asti, vasta nyt ilmoitti Slang antautuvansa, jos päälliköille suotaisiin valta estämättä päästä Banérin luokse. Tähän ehtoon ei suostuttu, ja taistelua jatkettiin vielä useampia tunteja, kunnes viimein meidän miesten oli pakko ehdottomasti antautua. Mutta heidän päätehtävänsä olikin jo täydellisesti suoritettu: Banérin päävoima oli pelastettu. Täydellä syyllä siis tästä lähtien mainittiin meidän urhokasta suomalaistamme "Ruotsin Leonidaan" nimellä.

Slangin suku oli jo tunnettu edellisen vuosisadan alusta. Heillä oli alusmaansa osaksi likellä Turkua, osaksi Hämeessä. Kaikki olivat aikansa aatelisherrojen tavan mukaan olleet sotureita; Eerikin isä, Klaus Slang, oli De la Gardien retkillä Venäjällä osoittanut urhoutta ja jonkun aikaa ollut linnanisäntänä Narvassa. Missä ja milloin Eerikki Slang itse syntyi, ei tarkemmin tiedetä, paitsi että se tapahtui 1600-luvun alussa. Kasvatuksensa hän sai osaksi Kustaa Aadolfin hovissa, missä hän oli hovipoikana. Luultavasti hän seurasi kuningasta hänen sotaretkillään, vaikkei siitä ole mitään mainittu. Huomatuksi tuli Slangin nimi vasta vuodesta 1635, jolloin hän määrättiin henkivartijarykmentin everstiksi. Saksilaiset, niinkuin tiedämme, olivat juuri silloin ruvenneet Banéria ahdistamaan, mutta saivat kokea, että Ruotsin soturit eivät olleet niin helposti höyhennettäviä lintuja kuin he luulivat. Tähän saksilaisten kurittamiseen Slangkin uljaasti otti osaa. Niinpä esimerkiksi eräässä tilaisuudessa vaaliruhtinas oli lähettänyt muutamia ratsuväen lippukuntia Elbejoen yli ja oli muun armeijansa kanssa tulemaisillaan perässä. Mutta Slang riensi sinne nuolena ja saksilaiset osaksi hakattiin maahan, osaksi upotettiin veteen, eikä vaaliruhtinaan mieli tehnyt sitten enää pyrkiä yli. Samalla lailla kävi monesti toisissakin tilaisuuksissa. Eräässä sellaisessa kahakassa v. 1640 Sahlfeldin edustalla menetti Slang vasemman käsivartensa.

Neuburgin puolustuksen jälkeen sotavankeudesta päästyänsä ei Slang tavannut enää entistä ylipäällikköään, sillä hän oli jo kuollut. Hän rupesi nyt vuorostaan seuraamaan Torstensonia, mutta pitkää retkeä ei hänelle enää ollutkaan suotu. Leipzigin tappelussa v. 1642 oli Slang, kenraalimajuriksi koroitettuna, saanut koko sotarinnan vasemman kyljen komentoonsa. Mutta siinä heti taistelun alussa pistoolinluoti surmasi hänet. Näin päätti Ruotsin Leonidas voittokulkunsa miehuutensa parhaassa kukoistuksessa. Hänen ruumiinsa haudattiin sitten Leipzigin pääkirkkoon.

Slangilta ei jäänyt nimen jatkajaa enempää kuin myös Kustaa Hornilta tai Stålhandskelta. Hän jätti jälkeensä ainoastaan surevan morsiamen.

16. Aake Tott, Kustaa Aadolfiin "lumiaura".

Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina kuului Upsalasta pahaa melua. Siellä oli siihen aikaan professorina Johannes Messenius, kuuluisa opiltansa ja neroltansa. Siitä syystä korkea aateli, kun heidän piti lähettää poikansa yliopistoon, mielellään antoivat heidän opiskella hänen johtonsa alla. Mutta Messeniuksesta ei ollutkaan kasvattajaksi; hän vain aina ajatteli, miten hän olisi nuorille herroille mieliksi, jotta hän sitten myöhemmin maailmassa saisi heidän kauttansa etuja. Hän ei vaivannut heitä kovin paljon latinalla, matematiikalla eikä muulla kuivalla ja vaikealla opilla; enin osa aikaa käytettiin semmoisiin harjoituksiin, jotka kavaljeerille olivat tarpeellisia, tanssiin, miekkailuun ja ratsastukseen, pantiinpa myös toimeen seuranäytelmiä, jotta oppilaat tottuisivat rohkeasti, selvästi ja sujuvasti lausumaan ilmi ajatuksensa.

Yhtä höllä kuin oppi oli kurikin. Porvarit, herätessänsä äkkiä kesken parasta untansa yöllä, kun ikkuna särähti sirpaleiksi tai kiviä lensi tupaan, arvasivat jo kysymättäkin Messeniuksen "junkkarien" olevan syynä pahantekoon. Talonpojat tuodessaan aamulla varhain ruokavaroja torille olivat tuhannessa tuskassa, jottei vaan Messeniuksen joukkio sattuisi heitä vastaan; sillä olihan monasti tapahtunut, että nuot poikaveitikat olivat seisahduttaneet tulijan, irroittaneet hevosen valjaista, pistäneet "maanmoukka"-paran aisoihin, kavunneet kärryille koko kuormallinen ja näin sitten ajelleet ympäri kaupunkia nauraen, hoilottaen ja ahkerasti piiskaa huiskutellen. Eivätpä edes kruununkaan laitokset aina saaneet olla heiltä rauhassa; kerta olivat he murtaneet auki linnan portit ja laskeneet kaikki varkaat ja murhamiehet valloilleen. Ja jos vieras Upsalassa kysyi, kuka noista hurjista oli hurjin, kuka päällikkönä kaikissa koirankujeissa, niin sai hän heti kuulla, että se oli nuori, rikas suomalainen junkkari Aake Tott, jonka välistä nähtiin villinä juoksentelevan pitkin katuja, paljastettu miekka kädessä, lystikseen peloitellen ja uhkaillen rauhallisia ihmisiä. Semmoisen maineen oli hän ennättänyt saada, vaikka hän oli vielä melkein lapsi, 13-14 vuotta vanha[13] ja kunnioitettua, korkeaa sukua, Kirkniemen, Siuntion kartanon ja Liuksialan herran poika, sekä äitinsä kautta, joka oli Eerikki XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tytär, kuninkaallisen perheen heimolainen.

Valituksista noita vallattomia poikia vastaan ei ollut suurta apua. Joskus kyllä oli Messenius heitä hiukan kurittavinansa; mutta enimmiten hän vain nauroi heidän muka sukkelille kepposilleen. Ja jos yliopiston rehtori sekä konsistorio tahtoivat puuttua asiaan, niin Messenius väitti röyhkeästi, ettei heillä ollut tekemistä hänen yksityisten kasvattiensa kanssa. Sitä paitsi he olivat korkeaa aatelia, jota ei sopinut vetää halvemman oikeuden kuin itse valtaneuvoskunnan eteen. Siihen asia sitten aina jäikin, sillä ei kukaan uskaltanut korkeitten herrojen poikia vastaan nostaa oikeuskannetta.

Paitsi Messeniusta oli Upsalassa samaan aikaan myös toinen opiltaan kuuluisa professori, nimeltä Rudbeck. Näiden molempien oppineitten herrojen välillä saattoi kateus alinomaista näykkimistä aikaan. Pianpa kumpaistenkin kasvatit — Rudbeck oli niinikään Messeniuksen esimerkkiä seuraten ottanut semmoisia — myös ottivat osaa tähän riitaan. Kaduilla ja kujilla nähtiin alituisesti messeniläisiä ja rudbeckiläisiä kahakassa. Tapahtuipa sitten v. 1612, että Rudbeck valittiin rehtoriksi ja alkajaispuheessaan hän varoitti nuorisoa vallattomuuksista sekä riidoista. Tuosta suuttui nyt Messenius ja hänen joukkonsa kovasti; pojat alkoivat kesken juhlallisuutta viheltää ja telmiä, ja itse professori julkisesti haukkua rehtoria. Konsistorio sen jälkeen kokoontui neuvottelemaan, miten tämä tämmöinen hävyttömyys olisi rangaistava. Mutta Messenius haukkui heitä vieläkin rohkeammin, ja hänen poikansa, joille Messeniuksen rouva vei sanan Kuninkaannurmelle, missä he olivat leikkimässä, tulivat juoksujalassa paikalle, pyssyt ja miekat kädessä. Yliopiston hallitus oli pahemmassa kuin pulassa; ukot pelkäsivät jo surman heitä uhkaavan. Tämä julkinen kapina tuli viimein kuninkaankin korviin, joka nyt kerrassaan teki lopun kaikesta epäjärjestyksestä, muuttaen molemmat nuo riitaiset professorit muualle toisiin virkoihin ja ankarasti rangaisten Messeniuksen kasvatteja. Toiset heistä pääsivät selkäsaunalla, mutta usea eroitettiin kokonaan yliopistosta.

Epäilemättä katkesivat täten nuoren Tottinkin yliopistolliset opinnot, sillä me tapaamme hänet jo seuraavana vuonna toisella tantereella, missä hänellä oli tilaisuutta tyydyttää seikkailu- ja tappeluhaluansa luvallisemmalla ja jalommalla tavalla. Hänet lähetettiin v. 1614 — vasta 15-vuotisena — Venäjälle, mainion sotaherran Jaakko De la Gardien johdolla sotataitoa oppimaan. Kun tämä sota rauhansovinnon kautta loppui, läksi Aake Tott ulkomaille. Viisivuotisella matkallaan hän kävi Saksassa, Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Englannissa sekä Alankomailla, tutustuen täten vieraihin kieliin ja vieraihin oloihin. Jonkun aikaa hän otti myös harjoituksen vuoksi osaa Venetsian vapaavallan sotaan turkkilaista vastaan.

Kun hän viimein palasi kotiin v. 1622, oli taas sota Puolaa vastaan kiihtynyt ilmituleen. Nuori Tott riensi siis heti Liivinmaalle, jossa hän pääsi Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Sillä nimellä siihen aikaan ei kuitenkaan tarkoitettu tuommoisia hovityhjäntoimittajia kuin meidän aikanamme. Kamariherra merkitsi siihen aikaan samaa kuin nykyään ajutantti, upseeri, joka lennättää ylipäällikön käskyjä eri sotajoukoille. Tämmöisenä sai siis meidän taistelunhaluinen nuorukaisemme mielin määrin mellastella noilla suurilla sotakedoilla,

miss' on verta säärysvarsin, myöten polvea punaista.

Hän tuli pian kuuluisaksi uljaana ratsumiehenä, nopsana partionkävijänä ja nousi myös nopeasti yhä korkeampiin arvoihin. Oltuansa ensin vain yhden suomalaisen huovilippukunnan kapteenina, sai hän jo v. 1625 everstiluutnanttina kaiken Liivinmaalla olevan suomalaisen ratsuväen komentoonsa. Seuraavana vuonna läksi sitten Tott, everstiksi koroitettuna, Preussinmaalle. Tullessaan toi hän sinne 4 lippukuntaa ratsumiehiänsä, joihin myöhemmin Stålhandsken kanssa tuli vielä saman verta lisäksi. Täällä Preussin ja Puolan alangoilla tekivät nyt Suomen huovit rohkean päällikkönsä johdolla ensi kertaa nimensä tunnetuksi ja pelätyksi. He näyttivät monessa tasapäässä tappelussa, ettei Wallhofin voitto suinkaan ollut sattumuksen tuottama, eikä aikaakaan, niin eivät Puolan husaarit voineet edes partioretkilläkään vetää heille vertoja. Tott oli kaikissa näissä toimissa elähdyttävänä sieluna. "Hän oli niin rohkea, niin valpas ja niin nopsa tässä sodassa", kehuu eräs senaikuinen kertoja, "että viholliset tavallisesti eivät saaneet hänestä pienintäkään vihiä, ennenkuin hän oli jo heidän kimpussansa, joten hän tuli heille suureksi peloksi ja hirmuksi". Ja Kustaa Aadolf, joka piti paljon hänen urhoudestaan, alkoi tänä aikana leikillä nimittää häntä lumiaurakseen, koska hän aina kulki edeltä ja raivaili tietä muulle armeijalle.

Liian pitkäksi tulisi tässä luetella kaikkia tappeluita ja kahakoita, joihin Tott huoveineen Preussin sodassa otti osaa, sillä he seurasivat muassa kaikilla Kustaa Aadolfin retkillä. Erästä urhotekoa ei kuitenkaan käy jättäminen kertomatta, joka siihen aikaan oli kaikkialla kuuluisa. Tott oli kerta v. 1627 saanut käskyn 200 Suomen ratsumiehen ja 500 skotlantilaisen jalkasoturin kanssa tiedustella vihollisen asemaa Danzigin seudulla; mutta tultuansa Grebinin kylän kohdalle huomasi hän yhtäkkiä, että hän oli sattunut satimeen. Puolalainen ylipäällikkö Koniezpolski oli arvaamatta piirittänyt meidän partiolaisemme. Ei ylimalkaan ole mitään niin kovaa koetusta Suomen soturin miehuudelle kuin tuo ilkeä sana: "piiritetty!" joka osoittaa, ettei vihollisia ole ainoastaan edessä, silmin nähtävänä, vaan myös selän takana. Mutta Tott ei antanutkaan väelleen aikaa miettiä tuota pahaa seikkaa. Hän huusi vain heille: "Pojat, nyt näytetään, että me olemme kunnollisia Ruotsin kuninkaan miehiä!" ja samassa hakkasi jo hänen sapelinsa keskelle tiheintä vihollisjoukkoa. Mitäs muuta! Koko parvi hyökkäsi kuin ukkosen nuoli hänen jäljessänsä, eikä aikaakaan, niin olikin tie auki ja piiritys tyhjäksi tehty. Uhkaava tappio oli muuttunut loistavaksi voitoksi; 150 puolalaista makasi verisenä tantereella, ja leiriin palatessaan liehuttivat Suomen miehet, jotka olivat luulleet joutuneensa jo hukkaan, kolmea vihollislippua omiensa lisänä päittensä yläpuolella. Kustaa Aadolf ihastui tästä uljaasta teosta ikihyväksi; hän asetutti kohta koko armeijansa juhlajärjestykseen, Tottin partiojoukon muun sotarinnan eteen, kiitti heitä lyhyellä, mutta ytimekkäällä puheella ja jakoi sotamiehille palkinnoita. Tottille hän niinikään kaikkien nähden lahjoitti kalliin, kultakahvaisen miekan ja lupasi hänelle ritarinarvon. Itse ritariksi sivaltaminen tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin Tukholmassa, valtiopäivien aikana v. 1630. Samassa koroitettiin Tott myös kenraalimajuuriksi; ja sai komennon kaiken Ruotsin ja Suomen ratsuväen yli.

Mutta palatkaamme vielä kerta Preussinmaalle. Vaikka Tottilla siellä oli niin runsaasti kuumia otteluita vihollisen kanssa, näyttää kuitenkin siltä kuin ei hän sittenkään vielä olisi saanut kyllikseen, vaan olisi hakenut lisäjatkoa riidoilla virkakumppaliensa kanssa. Erittäinkin oli aina ollut ankaraa sanasotaa hänen ja Herman Wrangelin välillä, joka oli aivan hänen kaltaisensa niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksiensa puolesta. Riita kiihtyi viimein siihen määrään, että toinen vaati toista kaksintaisteluun. Tämmöiset yksityiset taistelut oli tosin kuningas hengen uhalla kieltänyt; mutta nuo tappelunhimoiset herrat päättivät tehdä sen salaa ja taisivat myös arvella, ettei laki muka heihin, kenraaleihin, ylettyisi. Mutta määräpaikalle tultuaan he tapasivat siellä yhden komppanian sotaväkeä, joiden päällikkö heille ilmoitti, että kuningas tosin ei aikonut heitä estää, koska he niin välttämättömästi tahtoivat tulla toinen toisensa pyöveleiksi, mutta että hän heti oli antanut käskyn mestata sen, joka voittaisi ja jäisi henkiin. Juuri samassa astuikin mestausmies esiin sotamiesjoukon keskeltä täydessä tulipunaisessa virkapuvussaan. Nämät terveiset kerrassaan jäähdyttivät tuittupäisten herrojen vihan, ja taistelu jäi kun jäikin heiltä suorittamatta.

Saksan sodassa sai sitten Tott sotamarskin arvon ja kokonaisen eri armeijan komentonsa alle. Lähtiessään eteläänpäin marssimaan jätti Kustaa Aadolf hänelle toimeksi Pommerin valloituksen. Täällä teki varsinkin Greifswaldin kaupunki itsepäistä, lujaa vastarintaa, eikä linnaväki suostunut viimeiseltäkään avaamaan sen portteja muulla ehdolla, kuin että he aseineen, tavaroineen saisivat vapaasti poistua. Mutta kun keisarilliset sitten marssillansa poikkesivat toiselle tielle kuin mitä oli sovittu, piti Ruotsin alapäällikkö sitä liiton rikkomisena ja karkasi heidän päälleen teloittaen suuren osan. Perästäpäin, kun tästä asiasta nousi pahoja puheita, koki hän puhdistaa itseänsä sillä, että hän muka sotamarskilta oli saanut semmoisen käskyn. Mutta Tott suuttui kovasti tästä sanarikon syytöksestä. Hän vaati ankaraa tutkintoa, jotta hänen viattomuutensa tulisi selville, "sillä", sanoi hän, "kunnia on minulle henkeäkin kalliimpi".

Pommerin valloitettuaan marssi Tott sitten Meklenburgiin, karkoitti sieltäkin kaikki keisarilliset ja saattoi poisajetut herttuat takaisin valtaan. Sitten hän meni Elben yli Bremenin hiippakuntaan. Kuinka suureksi hänen sotamaineensa oli kohonnut ja kuinka rikas hän oli, käy ilmi siitä, että hän tätä sotaretkeä varten omalla kustannuksellansa pestasi yksitoista lippukuntaa kyrassiereja sekä kokonaisen rykmentin rakuunia. Mutta täällä Ala-Saksissa eivät enää asiat menestyneetkään häneltä, niinkuin tähän asti. Syyt siihen olivat useampaa laatua. Ensiksi oli täällä vastassa taitava Pappenheim, joka, vaikka miesluvulta heikompi, aina osasi käyttää hyväksensä vihollistensa virheitä. Toiseksi oli Tott kyllä peloton ja sukkela partionkävijä, vaan suuren sotatuuman toimeenpanemiseen hänellä ei ollut tarpeeksi älyä. Sitä paitsi hän oli liian taipuvainen huvituksiin ja laiminlöi usein hevostensa ja koiriensa tähden tärkeämmät tehtävät. Myöskin oli haitaksi se, että hän oli paljon sairaana. Mutta pahinta haittaa kaikista kuitenkin tekivät nuo Tottin vanhat viat, tuittupäisyys ja röyhkeys, joilla hän loukkasi kaikkia. Meklenburgissa hän oli jo ollut riidassa herttuain kanssa. Asema tuli nyt täällä vielä kahta vertaa hullummaksi, kun sotaa olisi ollut johdettava yhteisin neuvoin Kustaa Aadolfin alasaksilaisten liittolaisten, Bremenin arkkipiispan ja Lüneburgin herttuan kanssa. Turhaan pyysi Hamburgissa oleskeleva taitava Ruotsin lähettiläs, Adler Salvius, sovitella näiden kolmen ylipäällikön välejä. "Ei kukaan huoli olla tekemisissä Tottin kanssa", valitti hän kirjeessä kuninkaalle, "kun hän aina niin pahasti haukkuu kaikkia ihmisiä." Myöskin hän lähetti suoraan Tottille itselleen nuhteet siitä, että tämä huvitusten tähden vitkasteli. Mutta tuosta sotamarski suuttui pahasti. "Vai onko nyt siksi käynyt, että mokomat musteentuhrustajat saavat tehdä kiusaa aateliskavaljerille!" vastasi hän. Ja kun sitten Salvius taas kirjoitti kuninkaalle ilmoittaen, että Tottin huolimattomuus ja riitaisuus oli syynä huonoon menestykseen niillä seuduilla, jonka kirjeen johdosta sotamarski eroitettiin ylipäällikkövirastansa, niin silloinpa vasta tuo tuittupää leimahti oikein vimmaan. "Minun lapseni ja lastenlapsenikin", uhkasi hän, "kostavat sen vielä sinulle sekä sinun sikiöillesi!"

Tott pysyi vielä jonkun aikaa Saksassa, vaikkei hän näy enää ottaneen osaa sotaan. V. 1633 hän sitten saattoi kuninkaan ruumiin Ruotsiin, ja siellä hän nyt tästä lähtien toimi valtaneuvoskunnassa, jonka jäseneksi hän jo v. 1630 oli tullut määrätyksi. Hän kuului siinä Aksel Oxenstjernalle ja hänen jaloille ystävilleen vastusta tekevään puolueeseen, joka tahtoi käyttää tätä kuninkaatonta aikaa aatelin etuoikeuksien suunnattomaan laajentamiseen. Kerran mainitsevat kuitenkin, ihme kyllä, valtaneuvoskunnan pöytäkirjat Tottinkin vastustaneen tämmöistä anastusyritystä. Hänen ja A. Banérin kehoituksesta päätti näet valtaneuvoskunta ryhtyä toimiin sen väärinkäytöksen estämiseksi, että aatelisherrat rälssikartanojensa lisäksi vielä ostelivat vero- tai kruununtiloja ja tahtoivat tehdä nekin verottomiksi.

Toisessa tilaisuudessa taas puhkesi sotamarskin tulinen ratsumiesluonne ilmi. Kopparbergin seudulla oli kansa ollut suurten verojen sekä sotamiehenottojen vuoksi kovasti tyytymätön, niin että kapinaa pelättiin. Pari valtaneuvosta oli lähetetty sinne, vaan he eivät olleet saaneet vuorimiehiä tyyntymään. "Ohoh", virkkoi silloin Aake Tott, "olisitte vain minut lähettäneet, kylläpä olisin kun olisinkin noiden kuparipohattain niskat nöyryyttänyt!" — "Niin kyllä", huomautti siihen toinen, "jos nimittäin sinulla sielläkin, niinkuin Saksassa, olisi ollut huovijoukko takanasi. Vaan jos yksin tulisit, niin olisivatpa kuparipohatat vetäneet sormikoukkua sinunkin kanssasi, veli veikkonen."

Sotaretkillään oli Tott aina suuresti ahnehtinut saalista ja oli kovalla, armottomalla kädellä kiskonut itselleen, mitä vain irti sai. Tällä tavoin kokoonhaalituilla äärettömillä rikkauksillaan hän vietti sitten Ruotsissa ennen kuulumattoman prameaa elämää. Ekolsundin tilalle, likelle Tukholmaa, hän rakensi itselleen suuren, komean kartanon. Kun hän sitten kullatuissa vaunuissa, neljä jaloa hevosta edessä, ajoi kartanonsa ja pääkaupungin väliä, ei hän sallinut kuskinsa väistyä syrjään kenenkään tieltä, paitsi jos itse kuningatar sattui vastaan tulemaan; niin ylpeä oli hän rikkaudestaan, sotatöistään sekä kuninkaallisesta sukuperästään. Ekolsundissa hän vietti nyt enimmäkseen joutoaikansa; köyhemmässä, kolkommassa, hovin loistosta syrjäisemmässä syntymämaassaan hän, niinkuin ylimalkaan Suomen korkeampi aateli tähän aikaan, kävi harvoin, vaikka hänellä täällä oli useimmat kartanonsa. Suuri alusmaa Liholan linnoineen hänellä muuten oli Virossakin.

Tottista on se maine, että hän kosijana sai monta kertaa rukkaset, sillä naiset pelkäsivät hänen tuittupäistä luonnettansa. Miten lienee, mutta onnistuipa hänen kahdestikin saada omaksensa neitoja valtakunnan parhaista suvuista. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Bjelkejä, toinen kreivi Pietari Brahen sisar.

Viimeiset vuotensa Tott oli sairaalloinen, useinkin vuoteenomana. Keväällä 1640, kun hän mielestään taas oli vähän parempi, tahtoi hän vielä kerran käydä Suomen puolella, mutta sinne tultuansa hän kuoli jo heinäk. 15 päivänä Lavilan kartanossa Eurassa. Ruumis vietiin sieltä Turkuun ja haudattiin suurella juhlallisuudella. Saattojonossa oli 4 lippukuntaa ratsumiehiä ja saman verran jalkaväkeä; siinä kulki piispa parinkymmenen papin kanssa, jotka olivat lähipitäjistä kokoonhaalitut; siinä oli mukana kenraalikuvernööri Suomen korkeimpien virkamiesten kera, yliopiston professorit ja oppilaat, Turun pormestari, raati ja suuri joukko porvareita. Keskellä jonoa talutettiin marskin hevosta, selässä musta loimi, jossa oli suuri valkoinen silkkiristi keskellä. Molemmin puolin arkkua kannettiin vainajan isän ja äidin vaakunoita. Samoin kantoi Turun läänin maaherra omin käsin suurta surulippua, jossa oli Tottin vaakuna, ja toinen herra astui vainajan haarniskaan puettuna hänen miekkansa paljastettuna kädessä. Ruumista seuraavat aatelisnaiset ajoivat kahdeksassa vaunussa, ja kenraalikuvernööri Pietari Brahe "venäjäntapaisessa kantotuolissa", jota kantamassa oli kaksi hevosta, toinen edessä, toinen takana. Kummankin hevosen selässä istui pitkäkauhtanainen kuski, ja vielä kaksi palvelijaa ratsasti irrallaan molemmin puolin. Turun tuomiokirkkoon, johon ruumis haudattiin, pystytettiin sitten komea marmorinen muistopatsas, jossa sekä sotamarski että hänen toinen puolisonsa olivat kuvatut.

Aake Tottilla oli ainoastaan yksi poika, Klaus Tott, joka sitten isänsä urhotöitten tähden, jotka valtuuskirjassa ovat lavealta luetellut, sai kreivinarvon sekä enimmän osan Uudenkaarlepyyn sekä Lapuan pitäjiä ynnä Uudenkaarlepyyn kaupungin kreivikunnaksensa. Häneen sammui kuitenkin Tottin kreivillinen haara jälleen, sillä hän kuoli lapsetonna.

17. Hakkapeliitat.

Ensi alussa, niinkuin olemme nähneet, eivät keisarilliset olleet milläänkään Ruotsin sotavoiman uhatusta tulosta. Ainoa, mikä heitä silloin hiukan huoletti, oli se huhu, että Kustaa Aadolfilla muka oli muassaan lauma suomalaisia noitia, joiden kuvaton ulkonäkö jo oli niin hirveä, että saattoi säikähdyttää pakoon urhoollisimmankin soturin. Saatuansa sitten nuot kummitukset omin silmin nähdä mahtoivat keisarin sotamiehet varmaankin nauraa turhalle pelollensa; sillä suomalaiset olivat, samoinkuin heidän hevosensakin, pienen, vähäväkisen näköisiä, eikä millään muotoa hirvittäviä. Mutta eipä aikaakaan, niin alkoivat he jälleen uskoa heidän noitataitoonsa ja pelätä heitä. Nämät seisoivat vakavina, hätäilemättä, vaikka keisarin kuuluisimmatkin rykmentit karkasivat heidän kimppuunsa; he ryntäsivät vuorostaan päälle hurjalla rohkeudella, panematta huomiota vastassa olevien lukumäärään. Harvoin saatiin heitä paikaltansa järkähtämään; harvoin jaksoi vihollinen kestää, kun heidän sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" yhtäkkiä kajahti keskellä hänen rivejään. Eihän muka ollut mahdollista, että noin mitättömän näköiset raukat saisivat tuommoisia ihmetöitä toimeen ainoastaan luonnollisilla voimilla. Uusi lause lisättiin nyt litaniaan kaikissa katolisissa seurakunnissa Saksanmaalla; rukoiltiin Jumalaa varjelemaan oikeauskoista kansaa "tuosta hakkapeliittain hirmuisesta laumasta" (a horribili Haccapaelitarum agmine). Tämän nimen näet olivat Saksassa meidän miehemme saaneet heidän sotahuutonsa johdosta, jota varmaankin luultiin joksikin loitsusanaksi.

Ruotsin kuninkaan liittolaiset ja ylimalkaan protestantit puolestaan puhuivat heistä ihmeellä ja ihastuksella. Harva se kirjailija, joka kolmekymmenvuotisesta sodasta kertoessaan ei olisi erittäin ylistänyt Suomen poikien urhoutta. Katselkaamme tässä nyt muutamia heidän lauseitaan.

Vexionius (ruotsalainen) kertomuksessaan Ruotsin valtakunnasta mainitsee suomalaisia hyvin taitaviksi miekalla, pyssyllä sekä tykeillä sotimaan.

Achrelius (ruotsalainen) sanoo eräässä teoksessaan: suomalaiset, Marsin lempilapset, ovat ikäänkuin syntyneet sotureiksi, ei vasta siksi harjoitetut.

B. Skytte (ruotsalainen) muistopuheessaan Kustaa Aadolfista lausuu: suomalaisilla on uupumaton, tulinen into kaataa vihollisia.

Pierius Winsemius (saksalainen?) kehuu: "Suomalainen ei huoli onnen vaiheista, niinkuin muu lauma; vakavana hän ei tee edes toiviolupauksia." — "Suomen joukko, pelkäämättä kuolemaa, ryntäsi vihollisen rivien keskelle; se oli päättänyt voittaa tai kuolla."

Saksankielisessä Theatrum Europaeum-nimisessä teoksessa on alussa tämmöinen lause: "Suuri kunnia oli Kustaa Aadolfilla suomalaisistaan sekä ruotsalaisistaan, kun he kestivät pakkaset vielä paremmin kuin päivän paahteen. He eivät lähteneet myöskään pakoon, ennenkuin täytyi ikäänkuin luontoa vastaan taistella. He tyytyivät vähään, eivät uupuneet koskaan, eivät nostaneet kapinoita." — "Ruotsin ja Suomen kansat ovat niin urhoollisia ja ritarillisia, etteivät he tappelussa tahdo peräytyä, vaan seisovat kuin muuri, arvellen heidän kansansa kunnian vaativan pikemmin kuolemaa kuin pakoa."

Heinsius (hollantilainen) eräässä ylistyspuheessaan kehuu: "Vaikka he (suomalaiset) olivat pienet kooltansa, seisoivat he kuitenkin lujina, järkähtämättöminä ja miehuullisina; ja yhtä hyvin olisi voinut toivoa elementtien antavan ihmisvoimalle myöten, kuin heidän kuoleman pelosta tai vihollisten pakoituksesta peräytyvän paikaltaan."

Vielä paremmin kuin nuo joskus suurentelevat korulauseet kuvaavat nyt seuraavat muistossa säilyneet pienet jutut senaikuisten suomalaisten soturien vakavaa miehuutta.

Ontuvaksi ammuttua suomalaista kehoitti hänen kapteeninsa muuttamaan jalkaväestä ratsuväkeen, koska hänen siinä olisi mukavampi olla. Mutta Suomen poika antoi tämän spartalaisen vastauksen: "Mina vela stå i krig, icke springa!" (Minä aion seisoa sodassa, enkä juosta.)

Toiselta, joka paraikaa ahkerasti hieroa kitkutteli miekkaansa telttansa edustalla, kysyi ohitse ratsastava Kustaa Aadolf leikillään, mitä hän niin tulisella kiiruulla puuhaili? — "Mina lipa rappire", vastasi sotilas vakavasti huonolla ruotsillansa, "mina lakta moro" (hion pamppua, huomenna pitää teurastaa).

Meritappelussa Juutinraumassa (Öresundissa) Ruotsin ja Tanskan laivaston välillä v. 1658 tempasi tykin luoti yhdeltä suomalaiselta molemmat kädet poikki. Vakavasti katsahti haavoitettu ympärillensä ja huusi sitten: "Minnekä hiiteen miekkani lensi?" Innossaan hän ei muistanutkaan, ettei hänestä enää ikipäivinä ollut miekkamieheksi.

Yhtä paljon kuin urhoudeltaan tulivat Ruotsin kuninkaan omamaiset soturit myös kuuluisiksi hyvästä kuristansa. Yllämainittu Theatrum Europaeum esim. kertoo, että he, jos heillä oli rahaa, aina rehellisesti maksoivat, mitä tarvitsivat, eivätkä rahanpuutteessakaan rasittaneet kansaa, vaan olivat veteen sekä leipään tyytyväiset.

Tästä hyvästä kurista sai kiittää Kustaa Aadolfin itsensä säätämiä sota-artikkeleita. Jumalanpelko ja lähimäisen rakkaus olivat perussääntöinä tässä kuuluisassa laissa. Joka aamu ja ilta piti komppanian tai lippukunnan kokoontua yhteiseen rukoukseen, joka pyhä sekä kerran viikon keskelläkin pidettiin täydellinen jumalanpalvelus. Ken kolme kertaa oli laiminlyönyt nämät hartaushetket, pantiin koko vuorokauden ajaksi kaularautoihin seisomaan. Herran nimen soimauksesta oli kuolemanrangaistus määrätty, yhdentekevää oliko se tapahtunut humalassa vai selvällä päällä; samoin myös kävi sen, joka kolmannen kerran tavattiin Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaamisesta. Kirous, jos se virkainnossa luiskahti suusta, oli sakoilla sovitettava; mutta ken humalassa tai pahasta tavasta kiroili, sen täytyi sen lisäksi vielä julkisesti rykmentin edessä pyytää anteeksi. Noitia, joita siihen aikaan paljon kuljeksi ympäri muka loitsimassa haarniskoita aseen pystymättömiksi, ei Kustaa Aadolfin leirissä sallittu. Jalkavaimot myöskin ajettiin heti pois; mutta aviovaimoa ei estetty seuraamasta miestänsä. Ryöstäminen vihollisenkin maalla oli kielletty, paitsi kun päälliköt ruoanpuutteen aikana olivat lähettäneet väkeä muonaa hankkimaan taikka kun sen ajan tavan mukaan väkirynnäköllä valloitettava kaupunki luvattiin sotamiehille alttiiksi. Mutta silloinkaan ei saatu ryöstää mitään kirkoista eikä sairashuoneista, eikä myöskään tehdä väkivaltaa papeille, vanhuksille, vaimoille eikä lapsille, jolleivät ne itse ryhtyneet aseihin. — Ankarat olivat niinikään rangaistukset pelkuriudesta. Jos joku ratsumieslippukunta tai jalkaväen komppania oli paennut tappelusta, ennenkuin oli voitu teräsaseita käyttää, niin päällikkö, jos hän oli siihen syypää, ajettiin häpeällisesti ulos leiristä, mutta jos syy oli väessä, hirtettiin heistä joka kymmenes mies, ja toisten täytyi puhdistaa leiri, majailla erillään muusta armeijasta ja olla liputta, kunnes he jollakin uljaalla urhotyöllä olivat rikoksensa jälleen hyvittäneet. Samoin myös päällikkö, joka muuten kuin vain viimeisessä hädässä antoi linnan vihollisen käsiin, tuli mestatuksi, ja hänen väkensä oli samojen rangaistusten alainen kuin edellisessä tapauksessa, sillä eroituksella kuitenkin, ettei ketään hirtetty. Mestaus, vankeus ja sakot, ne olivat Kustaa Aadolfin sotajoukossa tavalliset rangaistukset, mutta piiskaaminen oli kokonaan luvatonta, sillä se olisi masentanut soturien kunniantuntoa. Saman tärkeän tunteen vireillä pitämiseksi oli myös säädetty, ettei kukaan kunnialtaan poistuomittu tai rikoksen tähden jollakin lailla pyövelin käsissä ollut saisi sen jälkeen pysyä rykmentissä. — Tämmöinen oli henki tässä armeijassa; siinä olikin se taikavoima, jonka avulla he voittivat keisarin irstaiset, kunnosta ja kunniasta välittämättömät, kokoon pestatut ja rahan tähden sotivat palkkalaiset.

Urhous kuninkaan kuoltuakin pysyi aina edelleen entisellään, mutta kuri, niinkuin olemme nähneet, höllistyi valitettavasti sangen pian. Saakoon tässä vielä yksi todistus siitä sijansa. V. 1635, kun puolalaisten uhkausten tähden päätettiin varustaa vara-armeija, ei uskallettu lähettää kokonaisia suomalaisia ratsumieslippukuntia kotimaahan uusien lippukuntain kantaväeksi, siitä syystä, että he olivat Saksassa tottuneet irstaisuuteen sekä kaikellaiseen vallattomuuteen ja pelättiin heidän pahojen tapojensa myös tarttuvan vereksiin rekryytteihin. Vähempi osa heistä vain lähetettiin takaisin Suomeen, ne nimittäin, jotka välttämättömästi tahtoivat pitää puustellinsa ja joiden täten ilmenevä synnyinmaanrakkaus oli ikäänkuin jonkunmoisena takauksena heidän paremmin säilyneestä kunnostansa. Muut kaikki otettiin pestattuihin lippukuntiin samoilla ehdoilla kuin muukalaiset.

Ruotsin sotajoukkojen voitoista tässä sodassa saisimme kuitenkin osaksi väärän käsityksen, jollemme huomaisi, etteivät ne olleet suinkaan yksistään ruotsalaisten ja suomalaisten aikaansaamat. Tämä oma väki ynnä skotlantilaiset palkkasoturit muodostivat tosin armeijan urhoollisimman, luotettavimman ja parhaimman osan, jolle urhotöistä tulee suurin ansio; mutta se oli sittenkin vain sangen vähäinen osa koko sotavoimasta. Ruotsin palveluksessa ja liitossa oli monasti noin 100,000 miestä jalkeilla, vaan varsinaisia ruotsalaisia oli harvoin enempää kuin 10,000, suomalaisia enintään 6,000 (joissa jälkimäisissä 1,500-2,000 ratsumiestä). Ainoastaan vastoinkäymisen aikoina, jolloin palkkalaiset tavallisesti luopuivat, sotivat Ruotsin sotaherrat pääasiallisesti omamaisilla voimilla.

Saksan tantereet eivät olleetkaan muuten ainoat, jotka silloin Suomen sotureita vaativat. Liivin-, Viron- sekä Inkerinmaan linnojen vartioiminen oli yksistään meidän miehille uskottu.[14] Siellä majaili heitä aina 3-4,000. Ja vietiinpä Tanskan sodan aikana suomalaisia itse Ruotsinkin suojaksi, ensimäisenä sotavuonna 2,500 miestä ja toisena vielä 2,300 lisäksi.

Suomalaisen sotavoiman lukumäärä oli Kustaa Aadolfin aikana suuresti enentynyt, suhteellisesti vielä enemmän kuin ruotsalaisen. V. 1616, Venäjän sodan lopulla, oli Ruotsilla 15,400 sotamiestä, Suomella 5,200; jälkimäiset muodostivat siis ainoastaan neljäsosan koko omamaisesta armeijasta. V. 1625, jolloin Kustaa Aadolfin laatima uusi järjestys valmistui, oli jalkaväkeä Ruotsilla 18 rykmenttiä (à 8 komppaniaa) eli noin 22,000 miestä, Suomella 12 (n. 10,000 m.); ratsuväen luku oli Ruotsissa 15 lippukuntaa (1,875 m.) Suomessa 12 (1,500 m.). Nyt oli siis suomalainen jalkaväki 1/3 koko summasta, ja ratsuväki 4/9. Myöhemmin karttui sotavoima ylimalkaan vielä suuremmaksi, vaikka viimeksimainittu suhde ruotsalaisten ja suomalaisten välillä tästä lähtien oli jokseenkin pysyväinen. Tavallisesti oli Suomella 30-vuotisen sodan aikana aseissa vähintään 10-12,000 jalkamiestä, 3-3,500 huovia. Monesti karttui niiden yhteinen luku 16-17,000:een mieheen. Jos sitten vielä otamme lisäksi aatelin ratsujoukon (100 m., Ruotsissa 300), meriväen (2-3 komppaniaa à 400 m.) sekä pestatut sotamiehet (tykkiväen,[15] jalka- sekä ratsumiehiä), niin saamme kokoon noin 20,000 miehisen armeijan.[16] Tulipa tämä kuorma, raskas kuin se itsessään oli, sen kautta vielä raskaammaksi, että niin tiheään täytyi täydentää harvenneita rivejä vereksillä rekryyteillä. Sodat siihen aikaan olivat näet vielä paljoa tuhoavammat kuin meidän aikana. Huoli muonan sekä muiden tarpeitten hankkimisesta oli kovin vaillinainen ja puutteen kautta syntyneet taudit kuluttivat hirveästi väkeä. Eikä ollut soturien henki Itämeren linnoissa myöskään paljoa paremmassa turvassa, kun asunnot niissä olivat terveydelle vahingolliset. Täten luettiin esim. Suomen tavallisen jalka- sekä ratsuväen luku v. 1640 noin 17,300:ksi mieheksi; mutta seuraavana vuonna, vaikka 2,000 rekryyttiä oli saatu lisään, oli heitä kuitenkin ainoastaan 14,500 jäljellä.

Ratsumiehiä, niinkuin näimme, otettiin Suomesta aina verraten enemmän, johon oli syynä heidän kelvollisuutensa. Edellisten kuninkaitten aikana ei luultu omamaisia hevosia sotaan soveliaiksi; sen vuoksi pestattiin aina kalliilla hinnalla ranskalaisia ja saksalaisia huoveja. Tämä väärä luulo katosi nyt Kustaa Aadolfin sotien aikana kokonaan. Ulkomaalaisetkin rupesivat nyt kehumaan "Ruotsin ja Suomen hevosia, jotka kyllä ovat saksalaisia pienemmät, vaan tuliset, uupumattomat, ihmeen kestävät ja helpot elättää". Suomen ratsumiesten kautta pääasiallisesti tähän aikaan suomalaisten nimi levisikin ympäri Eurooppaa. Ylimalkaan oli vielä silloin ratsuväki armeijan vaikuttavimpana osana. Noilla pitkillä, joutuisilla retkillä 30-vuotisen sodan loppupuolella oli usein puolet sotajoukosta huoveja, sillä jalkaväen oli vaikea päästä kulkemaan Pohjois-Saksan autioiksi hävitettyjen erämaitten poikki. Jalkamiehiä enimmiten käytettiin linnaväkenä ja kutsuttiin tavallisesti vain suurempia tappeluita varten kokoon, joissa kuitenkin myös ratsuväen rynnäkkö oli ratkaisevin.

Kustaa Aadolfin aikana valmistui Ruotsin valtakunnan sotavoiman järjestys rykmentteihin, niinkuin se siitä lähtien pysyi. Suomessa oli seuraavat ratsurykmentit: Turun (Pohjanmaan kanssa), Uudenmaan (Hämeen kanssa) sekä Karjalan (Savon kanssa). Jalkaväen rykmentit olivat: Turun, Porin, Pohjanmaan, Uudenmaan, läntinen ja itäinen, Hämeen, Viipurin, läntinen ja itäinen, sekä Savon. Ennen Kaarle XII:nnen aikaa ei ollut kuitenkaan tapana mainita niitä näin maakunnan, vaan ainoastaan everstinsä nimellä.

Yllälueteltu sotavoima saatiin kokoon seuraavalla tavalla. Tykkiväki sekä rakuunat (jotka vuoroin ratsain, vuoroin jalan sotivat) pestattiin. Aatelislippukuntaan lähetti jokainen aatelisherra tilustensa suuruutta myöten yhden tai useampia täydesti varustettuja huoveja. Muu ratsuväki syntyi rusthollilaitoksen kaltaisella tavalla; moni lainlukija, vouti, nimismies, pappi, porvari ja varakkaampi talonpoikakin antoi siihen miehen aseineen, hevosineen, ja sai siitä talonsa, kumminkin osaksi, verosta vapaaksi. Nämät kaikki armeijan osastot olivat siis vapaaehtoisia. Jalka- ja meriväki sitä vastoin täydennettiin rekryytinotolla. Kymmenen talonpoikaa (kaupungissa 10 porvaria) oli aina ruotuna, josta yksi piti otettaman sotamieheksi (kaupungeissa sekä rantapitäjissä merimieheksi). Ensin otettiin niistä taloista, missä oli paljon miehiä; sitten pienistä, missä ei paljon työntekijöitä tarvittu. Lesken ainoaa poikaa ei otettu, ei myöskään mielellään semmoisesta talosta, josta jo yksi mies oli sotapalveluksessa tai kaatunut. Tätä jälkimäistä ehtoa täytyi kuitenkin suuren tarpeen tähden monasti rikkoa. Eräs talonpoika Rovaniemellä esim. pyysi kerta ja saikin veronhuojennusta sillä perustuksella, että hänellä oli neljä poikaa (joista kaksi jo kaatunutta) jalkaväessä, viides ratsumiehenä. Ylimalkaan ei sallittu sotamieheksi kirjoitetun palkata toista edestänsä; mutta toisinaan tehtiin rahan tarpeen aikana tästä kuitenkin poikkeus. Päiväläiset ja muu irtonainen väki otettiin kaikki, mitkä vain käsiin saatiin, ruotuihin panematta.

Tämä rekryytinotto oli kansalle Suomessa kauheasti vastahakoinen ja peloittava. "Sotamiehenoton aikana", lausui kerta Pietari Brahe valtaneuvoskunnassa, "on Suomessa aina kyläraitit ihan tyhjinä ja autioina, vaikka maa sillä välin kyllä on kansakas." Sotapalvelukseen kykenevät miehet kokivat näet mikä milläkin keinolla pelastaa nahkansa. Moni piili kotipitäjänsä saloilla, kunnes vaara oli ohitse; moni ei katsonut tämmöistäkään lymypaikkaa vielä kyllin turvalliseksi. Joukoittain pakeni miehiä synkille erämaille pitkin Suomenselän harjanteita, joukoittain karkasi myös rajan yli Venäjälle, taikkapa Ruotsin puolelle, jossa Helsinglannin, Taalain y.m. maakuntain vuoriset takamaat tähän aikaan saivat ensimäiset suomalaiset asukkaansa. Saadut rekryytit täytyi kahleissa, niinkuin pahantekijät, kuljettaa rykmenttinsä majapaikoille, ja kuitenkin pääsi niitä marssiltakin aina karkuun. Joka vuosi oli tällä tavoin suuri osa sotamiehiksi määrätyistä "tietymättömissä". V. 1631 luettiin heitä 1,670, seuraavana vuonna 5,777! Todella ihmeellinen ristiriitaisuus — tämä kova sotapalveluksen pelko kotona ja luja, peloton miehuus sotatantereella! Syynä edelliseen ei tainnut olla ainoastaan pelko sotapalveluksen vaaroja — vaikka, niinkuin olemme nähneet, se ei suinkaan ollut perätön — vaan kenties vielä enemmän kansallemme ominainen rakkaus rauhaan ja synnyinmaahan. Sattuihan välistä, että sotamiehiä vielä Saksastakin karkasi, vaaroista ja vaivoista huolimatta pyrkien kotiin takaisin. Useimmat kuitenkin, kun kerran olivat virassa, täyttivät tehtävänsä suomalaisella, vakavalla velvollisuudentunteella. Epäilemättä ilmoitti siis Kustaa Aadolfin sota-artikkelein suomentaja, Hartikka Speitz, kansansa yleisen mielen, kun hän varusti esipuheensa näillä säkeillä:

Kilvet, aseet pois heittäkääm, rauhan kans riidat peittäkääm, mut jos toisin ei taid' olla, eip ole häpee kedoll' kuolla.

Tämän rekryytinoton epätasaisuuden ja epätietoisuuden tähden koetti Kustaa Aadolf saada varmemman, vaikka vähemmän tuottavan tavan voimaan. Määrätyn taloluvun piti olla yhtenä ruotuna, joka saisi hankkia itselleen miehen pestaamalla tai muulla keinolla, miten tahtoi. Tämä oli ensimäinen alku vastaiseen ruotuväkilaitokseen. Sitä samaa valmistettiin myös silläkin säädöksellä, että ratsumiehille sekä kruunun meriväelle annettiin puustelleja.

Ylimalkaan eivät kuitenkaan talonpojat suostuneet kuninkaan uuteen ehdoitukseen. Täytyi siis koettaa toisilla keinoilla saada sotaväen rivit täyteen. Sydänmaan pitäjille lähetettiin sotamiesparvia karkureita etsimään ja kiinniottamaan. Yöllä piiritettiin tavallisesti se talo, missä karkureita arvattiin olevan, ja sitten murrettiin ovet väkisen auki. Siinä toimessa tehtiin kuitenkin hirveätä väkivaltaa ja vääryyttä. V. 1620 kävivät Rautalammin pitäjäläiset kenraalikuvernööri Kaarle Oxenstjernan luona valittamassa. Luutnantti Lassi Antinpoika oli siellä kuljeskellut majaillen taloissa 20-40:n miehen kanssa. Erään Leinosen luokse he olivat tulleet yöllä syyttäen häntä siitä, että hän muka piti karkureita palveluksessaan; hän pantiin sentähden rautoihin ja ripustettiin kahleilla tuvan lakeen, niin että varpaat juuri vain ulottuivat lattiaan. — Nimismies Oksasen talosta he rupesivat viemään kahta renkiä, joista isäntä kuitenkin sai toisen irti oravakihtelyksen hinnalla; toinen kuljetettiin Suur-Savon kirkonkylään, missä hänkin sitten maksoi lunastuksekseen 50 oravannahkaa, 3 markkaa sekä yhden kirveen. — Eräältä Kumpulaiselta otti luutnantti paimenen, jonka hän heti jälleen möi naapuritaloon 11:stä markasta. — Toiseltapuolen tämä tehtävä ei ollut sotamiehillekään vaaraton. Talonpojat monasti puolustautuivat kirveillä, viikatteilla ja välistä ajoivat pakoon sotamiehet, joita lasten ja vaimojen haukkumasanat seurasivat vielä kauemmas. Kiinnisaadut karkurit pidettiin sitten tallella linnantapaisissa tarhoissa, kunnes heitä karttui niin monta, että kannatti lähettää rantamaille. Semmoinen karkurilinna oli esim. "Kyrön kantsi" Hämeenkankaan rajalla, nykyisessä Kankaanpään kappelissa Karvian pitäjässä.

Rekryyttinsä oli ruodun aina varustettava tarpeellisilla vaatteilla sekä turkilla; näiden kuluttua hankki kruunu sitten uudet. Univormuista ei siihen aikaan ollut paljon tietoa; ainoastaan muutamat rykmentit pitivät samallaisia pukuja. Yleiseksi, käskyllä säädetyksi tavaksi tulivat univormut vasta v. 1656 Kaarle X:nnen aikana.

Jalkaväestä oli vain osa varustettu pyssyillä; toisilla oli pitkät peitset aseena. Nämät peitsimiehet torjuivat rynnäköt, sillä aikaa kuin pyssymiehet jälleen latasivat tuliputkensa, mikä oli erinomaisen monitemppuinen ja vitkallinen työ. Pyssyt laukaistiin irtonaisella sytyttimellä; ei ollut niissä vielä edes piilukkoakaan. V. 1627 soti Liivinmaalla myös vielä useampia tuhansia suomalaisia jousimiehiä. Se ei ollutkaan mikään harvinainen suomalaisten alempaa kantaa todistava seikka. Yhdestä puolalaisten parhaista sotapäälliköistä samalla ajalla on se kehuva maine olemassa, että hän oli erittäin taitava jousella ampumaan. Niinikään käytettiin jousta Englanninkin sotajoukossa 17:nnen vuosisadan alkupuolella. Silloisten pyssyjen hankaluuden ja hitaisuuden tähden olikin sangen epäiltävää, kumpi ase oli paremmaksi katsottava. Kaikilla sotamiehillä oli pään suojana rautainen kypäri, ratsuväellä sitä paitsi myös rintahaarniska. Näillä viimemainituilla oli pistoolit, mutta miekka oli kuitenkin vaikuttavin ase.

Viiteselitykset:

[1] Itä-Preussiin ei Kustaa Aadolf puuttunut, sillä se oli hänen lankonsa, Brandenburgin vaaliruhtinaan lääninä, vaikka Puolan yliherruuden alla.

[2] Tästä Preussin sodasta olisi vielä ollut kerrottavana useampia Suomen ratsumiesten urhotekoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi heidän päällikkönsä Aake Tottin elämäkertaan.

[3] Puolivillejä eteläslaavilaisia Itävallasta Turkin rajalta, jotka palvelivat keisarin sotajoukossa.

[4] Sen kertomuksen luotettavaisuudesta, joka kertoo seitsemänkymmenen suomalaisen taistelusta Demminin luona, on ollut väittelyä historiantutkijain kesken, mutta kun kertomus tavataan jo samanaikuisissa sodan esityksissä, näyttää uskottavalta, että joku todellinen tapaus on sen pohjana.

[5] Rautalammilta saatu katkelma laulusta, jota vielä tämän vuosisadan alussa kansa muisteli ja lauloi.

[6] Toista suomalaista ratsumies-eskvadronaa johti tässä Lützenin taistelussa ratsumestari Wunsch.

[7] Enimmäksi osaksi lyhentämällä Fryxellin mukaan.

[8] Tämmöistä kunnianimitystä soi muuten Ranskan kuningas kirjeissään myös Oxenstjernalle ja Banérille.

[9] Ruotsalainen Mankell.

[10] Tohtori, senaattori Ignatius.

[11] Don espanjankielellä = herra.

[12] Weserjoen varrella, Hannoverin seudulla.

[13] Hän oli syntynyt Kirkniemen kartanossa Lohjalla v. 1598.

[14] Tämä seikka muuttui sitten myöhemmin Kaarle XI:nnen hallitessa, josta ajasta lähtien siellä oli linnaväkenä pestattuja sotureita sekä ainoastaan pieni parvi jokaisesta Suomen rykmentistä.

[15] Tykkimiehiksi mielellään pestattiin suomalaisia, koska ne olivat niin tarkat ampumaan.

[16] Siihen aikaan oli Suomen asukasmäärä Käkisalmen läänin kanssa n. 450,000 henkeä; suhteellisesti pitäisi meidän siis tätä nykyä pitää 140,000:miestä sotaväkeä!