Front matter (continued 2)

Ja ettekö pidä sitä suurena armona, että teillä on poika, joka kelpaa Kristuksen sotamieheksi!

* * * * *

Kymmenkunta vuotta myöhemmin kulki mahtava liikutus läpi pohjois-ltalian. Köyhä munkki oli esiintynyt ja saarnannut kääntymystä ja parannusta, puhunut Herran rangaistustuomiosta salamoivalla äänellä. Hänen äänensä oli innostuksen siivekkäällä voimalla tunkeutunut Firenzen kansan sydämiin, oli kukistanut Mediciläisten vallan ja horjuttanut Vatikaanin perustuksia. Munkki oli Girolamo Savonarola, joka innostuksen voimalla taisteli hengellisen uudistuksen aamuvartiossa.

Hautarakennus.

Oli kerran mies, jolla oli tytär, joka oli hänen elämänsä ainoa ja suuri ilo, sitten kun hänen vaimonsa oli kuollut. Pieni tyttö kasvoi isän väsymättömän huolenpidon alaisena. Hänen ajatuksensa liikkuivat aina hänessä ja hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoi antaa hänelle kaikki, mitä ihminen voi antaa. Hän luki ja opiskeli ja koetti vähitellen vuodattaa pienokaisen heräävään maailmaan kaiken hyvän tunteen mitä hän opinnoillensa kautta oli voinut löytää. Hän tulisi, suuremmaksi tultuaan, saamaan opetusta etevimmiltä kyvyiltä useammilla aloilla, hänen tunteensa kehitettäisi niin hienoksi ja jaloksi, kun ylipäänsä voi olla mahdollista. Hänen sydämensä tulisi olla hänellä johtona läpi elämän, sydämensä kehittyneellä etevämmyydellä vaikuttaisi hän kanssaihmisiinsä ja tulemalla hyvien ja ylevämielisten lasten äidiksi, vaikuttaisi hän ihmissuvun jalostamiseksi.

Kasvattaa pientä tyttöään tähän suuntaan, oli miehen ainoana päämääränä elämässä, tälle omisti hän parhaat ajatuksensa ja unelmissaan näki hän tyttärensä yhä enemmän lähestyvän tätä ihannettaan. Mutta voidakseen panna toimeen näitä aikomuksiaan, tarvitsi hän varoja ja hän teki työtä, tullakseen rikkaaksi, ja hän tulikin äärettömän rikkaaksi muutamassa vuodessa.

Hellän huolenpidon alaisena kehittyi tyttö vähitellen, kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan suosittiin ja huonoja vastustettiin ja poistettiin. Hänen pienille lapsenkasvoilleen ilmestyi vähitellen ilme, jossa kuvastui hänen versova, suloinen sisäinen olentonsa ja vaaleine kutreineen oli hän kuin Jumalan enkeli katsella.

Mutta se, joka ei armahda edes pieniä lapsia, vaan iskee sokeasti iskunsa, lähestyi tyttöä ja asetti hänet kuolinvuoteen valkealle hurstille. Siinä makasi hän, suloisena vielä kuolemassakin, nyt oli hän tullut todelliseksi Jumalan enkeliksi. Kalpeana, köyhänä ja lohduttomana istui tuo rikas mies tyttärensä paarien ääressä. Kuollut oli hän jonka eteen hän oli elänyt, kuollut oli hän, josta piti tulla nainen, jommoisia vaan harvat, ja äiti, jonka ei vertaista ja jonka piti vaikuttaa ihmiskunnan jalostamiseksi, aate, jonka hän oli rakentanut mittaamattomassa rakkaudessaan pienokaiseen, oli rauennut.

Kalpeana ja murtuneena kulki hän päivästä päivään kirkkomaalle, peitti haudan ruusuilla ja istui tuntikaudet suruunsa vaipuneena, kunnes hän eräänä päivänä taas näytti muuttuneelta. Hänen väsyneihin silmiinsä oli tullut loistoa ja näkyi, että hänen ajatuksensa olivat saaneet toisen suunnan, hän oli löytänyt jotakin, jota hän vielä aikoi toimittaa maailmassa.

Hän tahtoi rakentaa hautarakennuksen rakastetun tyttärensä haudalle, hautarakennuksen, joka todistaisi nyt eläville ja tuleville sukupolville hänen rakkaudestaan, ilmaiseisi hänen elämänsä ainoan pyrkimyksen, osoittaisi kohti ihmiskunnan täydellisyyttä ja vaikuttaisi siten ylentävästi ja herättävästi ja palveleisi siten samalla myöskin hänen elämänsä suurta unelmaa.

Kokenut rakennustaiteilija tuotiin ja hänelle selvitettiin tämän hautarakennuksen tarkoitus. Se tulisi olemaan hautapatsas, mutta samalla myöskin kehoitus ihmisille pyrkimään parhaimpaan ja korkeimpaan ja osoittaa heille olemassaolon suurta aatetta. Sirolla, ylöspäin kohoutuvalla muodollaan, hienolla, lävistetyllä tornihuipullaan kehoittaisi rakennus ihmisiä katsomaan ylös valoa kohti, ylös äärettömyyteen, ylös säteilevään, maailman elämää siunaavaan aurinkoon, ylös jokapäiväisyyden pikkumaisuuksista ja kurjista taisteluista. Kun ovesta astui rakennukseen, osoittaisivat maalatut ikkunat ihmisten vaelluksen alhaisimmalta asteelta ylempiin asti, ihanat veistokuvat ja maalaukset koristaisivat seiniä ja vaikeimmasta marmorista veistetty vainajan rintakuva muistuttaisi hänen kuolemattomasta muistostaan. Rakennuksen sisustus antaisi siellä kävijälle tunnelman, joka kestäisi koko ijän, tunnelman, joka kehoittaisi heitä elämään sen suuren aatteen hyväksi, jonka ilmaisijana tämä hautarakennus tulisi olemaan.

Maalaria ja kuvanveistäjiä kutsuttiin ja rakennustaiteilijain kanssa neuvoteltiin ja vihdoin tuli tuo rikas ja kuitenkin niin köyhä mies tyydytetyksi. Kaikki taiteilijat olivat innostuneita asiaan, he tekisivät parhaansa, jotta hautarakennus voisi olla kehoituksena ihmisille heidän pyrkiessään täydellisyyttä kohti.

Mutta kun kaupungin ja seudun asukkaat saivat kuulla tästä rakennuksesta, tästä suuremmoisesta muistopatsaasta pienen tytön haudalle, tästä tuhlaavaisuudesta ja turhaan kulutetuista rahoista, vaikka oli tuhansia, jotka kärsivät nälkää ja janoa, nousi heissä suuri nurjamielisyys miestä kohtaan. Hän oli uhkamielinen, ylpeä mies, hän tahtoi näyttää, kuinka rikas hän oli, hän tahtoi ärsyttää nälkäisiä ja kurjia. Sellaista ei siedettäisi. Ei, täytyi puhua järkevästi tälle suuruudenhullulle, täytyi uhata, ellei muu auttanut.

Ja niin kokoontui muutamana aamuna hänen asuntonsa ympärille ihmisiä monenmoisia, virkamiehiä, joiden ajatukset olivat tottuneet kulkemaan yhtä ainoata määrättyä tietä päivän toisensa perään, käsityöläisiä ja työmiehiä, joiden kaikin voimin täytyi taistella toimeentulonsa tähden, sotilaita, jotka luulivat itseään isänmaan parhaaksi ja ainoaksi turvaksi, yhdistyksiä lippuineen ja lukuisine jäsenineen, toimettomia naisia ja ihmisiä, joiden ei koskaan ole tapana itse ajatella. Joukon läpi kulki kumea jupina; kaikki ei vielä ollut kunnossa, ammattiyhdistysten suuri puhuja oli myöhästynyt. Mutta joka tapauksessa näytti se melkein uhkaavalta.

Kun levottomuus jo rupesi käymään arveluttavaksi, syntyi yht'äkkiä kansajoukossa liikettä. Luultiin ensin, että suuri ammattipuhuja oli saapunut, mutta hän se ei ollut. Se oli sama valkopäinen, tuuheapartainen kunnia-arvoisa vanhus, joka oli antanut kansalle hyvän neuvon uuden kirkon rakentamisen suhteen, jonka perustusta ei vielä oltu laskettu, hän, jonka puoleen kaikki kääntyivät, jolla oli lempeät silmät ja ystävällinen ääni, hän, joka tahtoi hyvää kaikille ihmisille. Mistä hän, joka tuskin voi käydä, nyt niin yht'äkkiä oli tullut, ei ymmärretty, ei tiedetty edes missä hän asui ehkä jossain kaukana metsässä, — mutta hän oli tullut. Kokoontuneet antoivat tilaa ja vaikeuksitta tuli vanhus aina rikkaan miehen portaille.

Vanhus kääntyi kansan puoleen ja sanoi vapisevalla äänellään:

"Sokaistut kanssaihmiset, katsokaa minua, minä olen vanha mies ja minä olen elänyt elämäni estämättä toisia heidän toimissaan ja uhkaamatta ketään. Sokaistut kanssaihmiset…"

"Hän tuhlaa rahoja, meidän kärsiessämme nälkää," huusivat muutamat.

"Hän on ylpeä, me emme muuta ymmärrä", sanoivat virkamiehet.

"Hän voisi antaa rahansa kanuunoihin, suuremman sotajoukon varustamiseksi, sanoivat sotilaspukuiset.

"Ei, lakkokassoihin!

"Tyttöhän oli hemmoiteltu lapsi, eikä edes vielä naimaikäinen, huudahtivat toimettomat naiset.

"Soaistut kanssaihmiset", toisti vanhus, tuntematta itseään voitetuksi, "antakaa minun puhua. Te tiedätte, että minä olen vanha, minulla ei ole virkaa, eikä sotilaspukua, enkä minä kuulu mihinkään yhdistykseen, enkä minä kulje ympäri puhuen tarpeettomasti toisista, minä elän ulkona maalla luonnon antimista, minulla ei ole etuja eikä vahinkoa jos tämä mies", — hän osoitti taloon päin — "rakentaa hautarakennuksensa, mutta minä suon teille kaikille hyvää, sen te tiedätte."

"Niin, me tiedämme sen, me uskomme sen."

Silloin nosti mies kätensä kansanjoukon yli ja huusi niin kovin kuin voi:

"Rakastakaa lapsianne, kuten tämä mies, jota te tahdotte uhata, rakasti lastaan, rakastakaa jaloutta, kuten hänkin, ihailkaa kaikkea kaunista, kuten hänkin — ja te palvelette kanssaihmisiänne ja isänmaatanne enemmän kuin itse ymmärrättekään ja te tulette runollisemmiksi ja iloisemmiksi kuin ennen!"

Näitä sanoja lausuttaissa oli rikas mies, joka oli kuullut kansan jupinan, tullut ulos portaille. Silloin ojensi vanhus kätensä häntä kohti ja jatkoi:

"Katso, tämä kansa on tullut kiittämään sinua suuren aatteesi tähden, rakentaa hautarakennus tyttäresi haudalle, tämä kansa kunnioittaa aatettasi, se tuntee, ettei se ehkä oikein käsitä sitä vielä, että se ihanuuden ja täydellisyyden kaipuu, joka rakennuksessasi ilmenee, kerran on tuleva sille esikuvaksi, kehoitukseksi ja onneksi, se tuntee saavuttaneensa mielenylennystä, käydessään katsomassa sitä, se oppii siitä pyrkimään kohti ihanuutta, kohti jaloutta, kohti korkeinta tämä kansa kiittää sinua!"

Samassa saapui ammattiyhdistysten puhuja ja aikoi ruveta lukemaan lauseparsiaan. Vanhuksen sanat olivat kuitenkin muuttaneet joukon mielipiteen ja puhuja pakotettiin vaikenemaan samalla kun ihmiset vähitellen hajautuivat. Hetkisen kuluttua oli vanhuskin kadonnut. Viimeksi oli hän nähty kulkevan metsää kohti.

Mutta rikas mies meni sisään ja iloitsi sydämensä syvyydessä ja ajatteli taas elämänsä ainoaa päämäärää.

Savenvalaja Willberg'iläiset.

Kaupunki, jossa Stefanus Willberg harjoitti savenvalajan ammattia, oli perin rauhallinen ja suloinen paikka, jossa ei ollut rauhaa häiritsevää sanomalehteä, eikä poliisiakaan. Yleisen rauhan ja turvallisuuden häiriöitä tapahtuikin hyvin harvoin. Kun jotain varastettiin, ei varkaasta tavallisesti saatu tietoa, ellei häntä yllätetty itse työssä. Markkina-ajaksi palkattiin muutamia vankkoja miehiä, joiden takkeihin ommeltiin laatta, jossa oli sana "Kaupunginvartia" ja jos pelättiin jotain työmieskahakkaa rakennuksen alaisella olevalla rautatiellä, komennettiin esille niin kutsuttu "nahkurikaarti," joka oli muodostettu tusinasta vankkoja nahkurinsälliä, jotka olivat tottuneita pitelemään nahkoja.

Rautatie tulisi hävittämään tuon pienen kaupungin rauhallisuuden ja vanhanaikuisen hupaisuuden. Rautatie toi sinne uusia ihmisiä, joita elähytti uudenaikainen maailmankatsantokanta, joiden mielestä tämä porvarillinen rauhallisuus oli naurettavaa ja pikkukaupunkimaista. Ei ensinkään sanomalehteä, ainoastaan "kaupunginpalvelia!" Kaupunginpalvelia, joka soittaen kelloa kulki pitkin katuja, seisahtui siellä täällä, sopivalla paikalla, lukien suurella mahtavuudella ja omituisella, aina samanlaisella äänenpainolla asiakirjansa: "Kuulutus! Tänään kello kymmenen aamupäivällä myydään julkisella vapaaehtoisella huutokaupalla… Näillä uusilla ihmisillä ei ollut mitään taipumusta runollisuuteen. Yhtä vähän kun he käsittivät tämän ilmoitustavan käytännöllisyyttä ja yritteliäisyyttä, yhtä vähän mukautuivat he kuuntelemaan yövartioiden huutoja katujen kulmissa. Ajatelkaa, ettei huomata mitään kaunista ja liikuttavaa tietoisuudessa, että koko yön saa olla parin vartijan suojelemana, jotka laahustavin askelin käyden määrättyjä teitään, siellä ja täällä laulavat säveleitään: 'Kello on lyönyt kaksitoista, varjele Jumala tulipalosta, valkean vaarasta'…"

Ei, nämä rauhan häiritsijät eivät tästedes enää saisi kaiuttaa huutojaan, he saivat vaan vääntää vähän vaiteliaita "tarkastuskelloja".

Rautatiestä tuli hävittävä voima. Kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja tuotiin kaupunkiin, niin että vanhimmat ja kunnia-arvoisimmat porvarit tulivat aivan pyöräpäisiksi. Rakennuksia ruvettiin maalaamaan korean keltaisiksi ja valkoisiksi, sen sijaan kun ne ennen maalattiin kotitekoisella punavärillä, joka kesti muuttumattomana ihmisijän, varsinkin jos se oli oikean värinkeittäjän keittämää, oikeassa padassa ja tuolla noiden suurien punaisten kivien välissä, jossa sitä oli keitettävä ja jossa ohikulkevat porvarit saivat katsella näytteitä. Ei, ei sitä ennen ollut puhettakaan "rakennusvärien", "ekonomiavärien" ja "värimultien" ostamisesta.

Sekin oli rautatien vika, että kunnia-arvoisa Stefanus Willberg tuli vielä huonompaan asemaan vaimonsa suhteen kuin ennen, ja aivan toiseen asemaan, mitä hänellä oikeastaan, vanhan tutkitun tavan mukaan ja lupauksien mukaan, jotka nuo kaksi kerran taivaan kuullen olivat tehneet, olisi pitänyt olla. Tosin oli Sefa rouva aina ollut noita tuimaluontoisimpia, mutta mies, joka oli niin myöntyväinen ja hyväluontoinen ja niin tottumaton pitkiin puheisiin kuin Stefanus, tuli sentään toimeen sellaisen Xantippan kanssakin.

Asia oli sellainen, että Sefa rouva, samalla kun hän oli tuimaluontoinen, oli myöskin luonnostaan taipuvainen naiselliseen turhamaisuuteen. Hän oli aina pitänyt koreista viheriäisistä silkkihuiveista ja suurista karkaasseilla pyntätyistä myssyistä, joita kamelikurjen höyhenet ja loistavat nauharuusut koristivat. Tämän turhamaisuuden oli hän nyt, kun kaikki tuo uudenaikaisuus tuli rautatierakennuksen mukana, vyöryen yli kaupungin, ulotuttanut myöskin heidän omistamaansa taloon. Sefa rouva rupesi arvelemaan, että ne kotitekoiset kattotiilet, joiden alla tornipääskyset niin mielellään pesivät, näyttivät liian yksinkertaisilta ja että niiden sijaan pitäisi pantaman levykatto, jonka voisi maalata "ekonomivärillä," ja että tuon ijankaikkisen punamaalin voisi peittää kunnollisella "rakennusvärillä," josta nyt kaikki kaupungissa puhuvat.

Tästä turhamaisuudesta ei savenvalaja pitänyt. Hän kuului siihen lajiin, joka kunnioittaa isien perintöä, hän oli perinyt talon ja savivalimon isältään ja hän pitäisi ne pyhinä. Ainoa muutos, minkä hän oli pannut toimeen oli, että hän oli repinyt vanhan turvekaton ja pannut turpeiden sijaan itsetekemiään kattotiiliä. Ja ne olisivat nyt vanhoja ja kelvottomia! Ei, ei koskaan maailmassa, Sefaseni, se ei tule tapahtumaan! Muuten oli tuo siunattu rautatie tuonut niin paljon rahaa paikkakunnalle, ettei nyt enää ostettu edes kunnollisia saviastioita, vaan piti kaikki olla porsliinista, kaikki! Savenvalajan toimi oli menossa alaspäin, ja pian saattaisi sekin tapahtua, että Sefa saisi ruveta olemaan säästäväisempi kamelikurjenhöyheniensä ja kaularuusujensa kanssa.

Mutta sitä ei Stefanuksen olisi pitänyt sanoman Sefalleen. Hän ei ollut tottunut vastaansanomisiin ja hän sanoi päättäväisesti ja kerran kaikkiaan, että hän oli oikeassa ja että hän, Stefanus Willberg oli niin kauan vanuttanut saveaan ja muovaillut ruukkujaan, että hän itse oli muuttunut ruukuksi, joka oli aivan tyhjä — "näin tyhjä" ja hän läjähytti Stefanusta päähän nyrkillään, joka oli luiseva, eikä suinkaan pehmeintä lajia. Sitten kiinnitti hän katseensa häneen sellaisella voimalla, että Stefanus heti pujahti ulos huoneesta ja meni savenvalimoonsa.

Nyt ei auttanut mitään, että Stefanus silloin tällöin toi Sefalleen jonkun erittäin taidokkaasti valmistetun kivivadin hurjan koreasti kiillotetun hillopurkin, taikka jotain muuta sellaista. Sellaiset olivat kuitenkin aikaisemmin lauhduttaneet hänen mielensä lempeämmäksi niiden tekijää kohtaan. Ei, kun hän kerran toi hänelle sekä muodon että koristuksien puolesta itsekeksimänsä kukkaruukun, asetti hän sen pöydälle sellaisella vauhdilla, että se halkesi, jonka perästä hän haukkui häntä silmät, korvat täyteen hänen huonon ammattitaitonsa tähden — hänen tekemänsä astiathan eivät kestäneet edes pöydälle asettamista — tämä oli syynä siihen, ettei hän ansainnut mitään, eikä halu käyttää porsliinia, joka muuten olikin kaikin puolin oikeutettua uudenaikaisena ja ajan hengen mukaisena.

Oli myöskin ihmeellistä, kuinka Sefa rouva tunsi kaikki ja seurasi ajan henkeä.

Tämä osottautui kerran, kun oli puhe noista kamelikurjen höyhenistä ja hän sanoi, että "hänellä ei ollut ainoastaan velvollisuuksia, hänellä oli myöskin oikeuksia". Hän piti kodin kunnossa, se oli hänen "sisäänpanonsa" heidän yhteiselämässään. Siis oli hänellä oikeuksia — sitä ei Stefanus voinut kieltää. Sen asian tiesi hän, sillä insinöörin rouva oli hiljattain pitänyt sivistävän esitelmän, jossa "kaikki ne vääryydet, joita naiset vuosisatojen kuluessa olivat kärsineet" esitettiin oikeassa valossaan. Stefanus tahtoi tosin saada sanotuksi, ettei Sefa ollut eilispäivän lapsi, mutta ettei hän sentään ollut mahtanut kestää sortoa vuosisatoja. Tämä ei ollut valtioviisaasti tehty savenvalajalta, hänen täytyi jättää kahvinjuontinsa kesken ja jättää toisen puolen kupistaan jälelle, sekä kiireesti palata työhuoneeseensa, joka toistaiseksi oli hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä.

Mutta sinnekin ulottuivat pian Sefasen nyrkit ja kieli. Rauha muuttui saduksi, ilo kuoli, tyytyväisen Stefanuksen hyvä luonto muuttui yhä huonommaksi, hän muuttui synkkämieliseksi, ja Sefa selitti, että hänellä oli jotakin, joita kutsuttiin hermoiksi, ja että ne olivat epäkunnossa. Niin, hän oli todellakin kelvoton, aivan tyhjä, vanha, halennut ruukku, jota hänen täällä täytyi laahata perässään.

Että Sefa jotenkin arastelemattomalla tavallaan pilkkasi häntä ihmisenä, voi vielä jollain lailla mennä mukiin, mutta että hän pilkkaa häntä savitaiteilijana, se alkaa mennä jo liian pitkälle. Olihan hän oppinut ammatin isältään, kulkenut kisällinä läpi Tanskan ja Saksanmaan ja saavuttanut sekä ammatti- että kielitaitoa — hänellä oli todistus saksankielen taidosta — minkävuoksi siis toruu Sefa rouva, joka ei osaa tehdä edes yksinkertaisinta savikukkoa, ainoastaan särkeä, mitä hän tekee.

Vaikeata oli myöskin, että yksi ja toinen noista uutuuksien saastuttamista porvareista puolittaisilla salaviittauksilla rupesi soimaamaan häntä hänen arvottomasta käytöksestään Sefa rouvaa kohtaan, joka kuitenkin oli kuunnellut esitelmiä ja siis "oli paljon hänen yläpuolellaan sivistykseen nähden," kun taas toiselta puolen hän läheisimpien ystäviensä mielestä oli pelkuri raukka, ja hekin olivat kylliksi hävyttömiä puhuakseen "ruukusta".

Mutta tuossa hermo-jutussa mahtoi sentään olla jotakin perää, ajatteli Stefanus Willberg. Hän käsitti, että jokin paikka oli epäkunnossa ja ettei parannuksesta ollut toivoa, ennenkun Sefa rouva oli muuttanut mieltänsä. Hän oli koettanut hyvällä, sekä hyvillä sanoilla, kauneilla ruukuilla ja niin pitkälle kuin varat riittivät, höyhenillä ja nauhoilla, ja pahalla ei hän tahtonut yrittää. Se ei ollut hänen luonteensa mukaista. Hän huomasi kuitenkin, että hänen sisunsa vihdoin kuohuisi yli ja sen vuoksi pysyi hän niin paljon kuin mahdollista työhuoneessaan.

Eräänä iltana, auringonlaskun aikana, kun pariskunta paraikaa nautti illallistaan, tapahtui taas, että Sefa rouvan nyrkit tahtoivat tunnustella Stefanuksen pääkallon tyhjyyttä, arvellen, että olisi parempi, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa j.n.e. Nyt sopii, ajatteli Stefanus, koettaa viimeistä keinoa Sefan lepyttämiseksi, hänen luonteensa muuttamiseksi, keinoa, jota hän oli ajatellut istuissaan työhuoneessaan.

"Ich werde bald todt sein", sanoi hän, sillä juhlallisissa tilaisuuksissa puhui hän aina saksaa — "gewesen" lisäsi hän, äkkiä muistaen, että tämä sana aina kuului hyvään saksalaiseen lauseeseen — jonka jälkeen hän niin itkunsekaisesti kuin mahdollista sanoi Sefalle hyvästi, ilmoittaen, että hän aikoo, vaikka ilman myllynkiveä, mennä suoraa päätä järveen, joka oli ikkunain alla, kadun toisella puolella. Mutta Stefanus ihmetteli, kun Sefa rouva, sen sijaan, että olisi näyttänyt katuvaiselta, arveli, että hän vaan menisi, ei se häntä liikuttanut, ei ensinkään.

No, ajatteli Stefanus, ja sitten hän meni. Ikkunastaan näki Sefa rouva, jossa hän yhä vielä särpi olutjuustoaan, kuinka savenvalaja todellakin astui veteen, joka nousi hänelle yli polvien.

No, ajatteli Sefa, tyhjensi olutjuustomukin, joka oli porsliinista, ja lähti kadun yli rantaan..

Stefanus tuli jo iloiseksi ja hänen mieleensä välähti salaman nopeudella ajatus tulevasta sovinnosta. Hän aikoi melkein levittää kätensä ja syöksyä ylös järvestä syleilläkseen Sefaa, kun hän kuuli hänen tutun äänensä:

"Mene sinä vaan, mene sinä vaan, Stefanus!"

Stefanus meni, vesi ulottui jo kainaloihin asti, hän kääntyi katsomaan, oliko odotettavissa sääliväisyyttä, oliko kova luonto jo sulanut. Mutta ei:

"Mene sinä vaan, niin pääsen sinusta kerran!"

Stefanus meni vielä eteenpäin, hän tahtoi näyttää, että hänellä oli totuus mielessä.

"Mene vaan, mene vaan, Stefanus!"

Vesi ulottui kaulaan asti, hän seisahtui.

"Mene vaan, Stefanus, miksi pysähdyt!"

Silloin loppui savenvalajan kärsivällisyys, hän tunsi, että kaikki se, mitä hän niin kauan oli pidättänyt, nyt sai vallan, hän tuli kasvoiltaan punaiseksi, kuin vastamaalattu savikukonharja, otti voimakkaita askelia rantaa kohti, niin hyvin kun voi syvässä vedessä, syöksyi matalikon yli Sefan luo, joka rupesi näyttämään rauhattomalta ja peljästyneeltä, sai yltään märän takin ja veteli sillä kaikin voimin häntä, niin että koreat nauharuusut lensivät, ja Sefa itse seisoi märkänä ja kurjana ja kalpeana kasvoiltaan. Ja niin sokea oli Stefanus vihassaan — hän joka ei koskaan ennen ollut ollut vihainen — ettei hän edes nähnyt että ihmisiä kokoontui, että insinöörin rouva seisoi siinä ja huusi hänelle jotakin "miesten vuosisatoja kestäneestä sorrosta naisien yli," ja että sekä uudenaikaiset porvarit, että hänen ystävänsä olivat kokoontuneet. Vihdoin otti eräs poika, jonka mielestä hänenkin sopi sekaantua tuohon hauskaan leikkiin, kiinni tuosta likomärästä takista, niin että se putosi Stefanuksen kädestä. Vasta sitten tointui hän, katseli ympärilleen, jäi seisomaan Sefansa eteen ja katsellen häntä, kalpeni, ojensi kätensä vapisten häntä kohti, jonka jälkeen hän otti hänet syliinsä ja kantoi hänet sisään pois vieraiden ihmisten näkyvistä.

Kadulla syntyi sill’aikaa vilkas keskustelu insinöörin rouvan ja vanhanaikaisten naisten välillä, uudenaikaisuuksien saastuttamien porvarien ja savenvalajan vanhojen ystävien välillä ja pojat, jota aina, on tarpeeksi kaikkialla pikkukaupungeissa, höystivät pilkkasanoillaan sopivia kohtia, niin että kokonaisuudessaan näytti siltä, kuin olisi meteli ollut tulossa, jonka hajoittamiseen pian tarvittaisiin "nahkurikaarttia." Vasta kun pitkä kaupunginpalvelija näkyi kujalla, hajautui joukko vähitellen ja rauha palasi.

Sanotaan, että Stefanus jonkun ajan kuluttua kutsuttiin raastuvanoikeuteen vastaamaan häiritsevästä vesikävelystään ja että kaupungin viisailla neuvosherroilla ei ollut mitään sanomista tämän vastauksen johdosta. Samoin kerrotaan, että seurakunnan pastori oli kauan aikaa kahden kesken puhutellut Stefanusta, mutta ettei tämäkään liikuttanut vähääkään savenvalajaa. Tuo hermohaitta oli poissa, Sefa oli muuttunut mieleltään, hän ei enää koskaan puhunut sanaakaan "ekenoomiväreistä" eikä myssyistä ja savenvalaja Willberg vanutti ja kiillotti sydämensä halulla työhuoneessaan sekä etsi myyntipaikkoja tuotteilleen maaseudulla.

Eräs jumalanpalvelus.

Sunnuntai koittaa miljoonakaupungin tuhansien rakennusten ja katujen yli pilvisenä ja vihmoen hienoa sadetta, aivan kuin surussa. Ihmiset kulkevat ja kulkevat lakkaamatta, ajajat huutavat ja raitiovaunut jyrisevät kuin viikon rasittavassa kilvoittelussa. Mutta kirkonkellojen ääni kaikuu vilinään ja sekoittaa juhlasointunsa muihin ääniin ja antaa erityisen leiman pauhinalle. Ja missä olemmekin ja missä kuljemme, kuulemme kellojen mahtavan kaiun, sillä kirkkoja on kaikkialla miljoonakaupungin tuhansien talojen keskellä. Ihmiset, jotka tulevat kulkien ahtaita sivukatuja pitkin ja kääntyvät kulmasta aukealle paikalle, kuulevat yhtäkkiä mahtavan, kehoittavan kellonlyönnin, katsovat ylös torniin, joka seisoo kunnioitusta herättävänä heidän edessään ylöspäin tavoittelevassa, lävillisessä, kevyessä gotilaistyylissään jonka ylimmät huiput ja ristit kohoavat usvaan — katselevat torniin ja antavat sitten taas katseensa vaipua alas taidokkaasti tehtyyn porttaliin, jonka ovesta messun sävelet silloin tällöin kaikuvat ulos sumuun. Mutta messun sävelet vaikuttavat ihmeellisellä voimalla ihmisiin, niin että he muuttavat kulkunsa suunnan, ja ajatusten suunnan ja johtavat askeleensa porttaalia kohti ja katoavat sen äänettömästi sulkeutuvan oven taa — ilman että ihmisvirta ulkopuolella siitä vähenee. Ihmiset ovat tehneet syntiä, heidän omat-tuntonsa soimaavat heitä ja tuon suuren rakennuksen holvien sisäpuolella löytävät he lohdutusta ja lunastusta.

Olen ulkona kävelemässä, minäkin, sumussa ja sateessa, mutta minun vaelluksellani ei ole mitään päämäärää. Ja kun käännyn pois ahtaalta ja pimeältä syrjäkadulta, kaikuu kellonsoitto vastaani. Kuten moni muu, muutan minäkin askeleitteni suunnan ja ennen pitkää sulkeutuvat ovet takanani kuin paksu, tiheä esirippu, joka estää kuulumasta vaunujen melun, mutta ei parveilevien ihmisten sorinaa.

Tuntuu huojentavalta yht'äkkiä vapautua tuosta rasittavasta melusta, lohduttoman likaisten katujen näkemisestä ja vihmoavasta sateesta.

Kun olin tullut ovella olevan kerjäläisjoukon ohi ja käännän katseeni sinne päin, mihin kaikki muutkin ihmiset katselevat, kuoriin päin, olen sekunnissa saanut aivan toisen tunnelman, kuin mitä kaupungin ulkopuoli voi tarjota. Huomasin heti lukuisat palavat kynttilät, jotka seisovat matalammissa ja korkeammissa, raskaissa ja jykevissä jaloissa niin että liekit leimuavat kiiluvina pyramiideina, joiden takaa näkyy pyhiä maalauksia taikka veistokuvia. Yht'aikaa näkee silmä kaikki nuo suorat ja valkoiset kynttilät, jotka päättyvät keltaisiin liekkeihin, joiden valo ei voi poistaa korkeitten holvien hämäryyttä ja salaperäisyyttä sivukappeleissa, joissa ihmiset makaavat kumarassa lattialla ja ylhäällä kuorissa, missä valkopukuiset papit kulkevat edestakaisin, polvistuvat kädet ristissä, mutisevat jotakin, jonka kaiku vielä enemmän mutisten toistaa, soittavat hopeakelloilla, heiluttavat suitsutusastiaa ja askaroivat pyhien astioiden ja kirjojen kanssa. Tämä kaikki liikuttaa ihmisten tunteita salaperäisyydellä, he heittäytyvät polvilleen neitsytmarian pyhimysten kuvien eteen, suutelevat niitä suojelevia lasia voimakkaan tunnelman valtaamina, joka kohoaa mitä enemmän katselee ympärilleen kaikkea tätä komeutta, joka tulee vielä lumoavammaksi kynttiläin ja moniväristen ikkunain epävarmassa valaistuksessa. Sitten kumartavat papit taas, hopeakellot soivat ja sulavan puhtaina kaikuivat messun sävelet näkymättömästä kööristä, urkuin kuminan täyttäessä kirkon kaikki sopet vyöryvillä ääniaalloillaan.

Tämän tunnelman valtaamana, samoin kuin oikeauskoiset katoolilaisetkin, näen minä yht'äkkiä, kun ovi aukaistaan ja siitä leviää leveä valovirta, valkoisen kolmion, jossa on musta neliskulmainen aukko, jonka edessä näkyi muutamia olentoja valkoisissa poimukkaissa puvuissa. Minä menen lähemmäksi ja huomaan, että kolmio on ulkosivu eräästä marmoripyramidista, joka on muistopatsaana erään arkkiherttuattaren haudalla ja jonka korkokuvaa eräs hengetär kannattaa pyramiidin oviaukon yläpuolella. Aukon tummaa pohjaa vastaan kulkee hyve nuoren naisen muodossa, jota seuraa kaksi surevaa neitoa kantaen valkoisia kukkakiehkuroita. Toisella puolen tulee hitaasti hyväntekeväisyyden haltijatar, taluttaen ontuvaa, sokeaa, sauvaansa nojautuvaa miestä ja haudan sisäänkäytävän toisella puolella makaa sureva jalopeura, sekä sitä vasten nojaten enkeli, pidellen herttuallista kilpeä. Seisoissani ja katsellessani sitä, katoavat kaikki yksityiskohdat, joihin vähän aikaa sitten kiinnitin huomioni, minä en enää tiedä, että katselen herttuattaren hautaa, joka on rakennettu aikoja sitten — ei, minä tunnen ainoastaan, että ihminen on kuollut, ja lepää tuolla sisällä, koristettuna ruusuilla ja vihreällä. Surren tulevat hänen vertaisensa, joita hän aikoinaan on vertaisinaan kohdellut, heittämään viimeisen silmäyksen vainajaan hänen maatessaan valkoisena ja kylmänä ruusujen ja kukkaisten keskellä ja nämä ihmiset, tulevat tänne, kantavat otsillaan rakkauden aatelisleimaa ja surun kyyneleet vuotavat alas heidän poskiltaan — itse jalopeurakin makaa surun sortamana — messun sävelten kaikuessa ja täyttäessä temppeliholvin nurkat ja sopet tämän surun säestyksellä Silläaikaa kun tämä valtaava hautajaissointu, jonka Canovan mestarikäsi ja tunteellinen sydän on muovaellut marmorista, saa ihmisjoukon puhkeamaan liikutuksen nyyhkytyksiin.

Mutta ylhäällä kuorissa polvistuvat papit, hopeakellot kilisevät, vanhat, kuivuneet naiset suutelevat lasia, jotka suojelevat pyhiä kuvia ja tekevät ristinmerkin, messun sävelten kirkkaina ja läpikuultavina, kuin lastenäänten, kaikuessa läpi leimuavien kynttiläliekkien ja tunkeutuessa pylväsrivien lomitse, jotka kannattavat huippuisia holvia.

Ulkona kaduilla kulkee elämä tavallista uraansa meluten ja pauhaten miljoonakaupungin tuhansien talojen joukossa, korkeitten tornien kohottaissa taivasta kohti ihania gootilaistyyliin rakennettuja huippujaan, jotka koristeineen ja risteineen katoavat sunnuntain suruiseen sumunsekaiseen ilmaan.