JOULUILOA (continued 2)

— Ei pidä olla milläänkään, lohdutteli Fannyn naapuri, vanha muori — täällä saa itsekukin olla kuin kotonaan, tehdä niinkuin itse tahtoo.

— Mutta kyllä on sentään surkeata kun täytyy pantata takki; se on sitä vihoviimeistä — jatkoi mies hiljaa.

— Mutta jospa hänellä on useampiakin, sanoi eräs nuori nainen.

— Vielä mitä! Kyllä sen kintut nyt ensi yönä kylmenevät, sen minä takaan. Tämmöinen tuuli ja missä harakan pesässä vielä asuneekaan. — 54, jassoo, se olenkin minä, täällä, täällä on viisikymmentäneljä. Ja hän sai siistin mustan palttoon, jota alkoi mahdikkaasti pukea päälleen.

— Miksi te sitte tänne palttoonne toitte, kysyi häneltä nainen pistävästi.

— Haa, eipä se täällä monta päivää ollutkaan, eikä se tänne enää tule. No, jokos joudut poika lähtemään? Hän löi olalle toveriaan, joka reuhtosi oven suussa pullo kädessä.

— Kyllä, kyllä, mennään ja juodaan oikein. Onpa täällä rahaa — hän helisti kukkaroaan seinään, -mitä, anna minun olla, mitä sinä minusta tahdot, du bist ein so verdammter dummer Teufel!… Pulloko? No, ota, ja mennään toista ostamaan ja kun rahat loppuu niin tuodaan takki panttiherroille! Ha ha ha! Sepä hauskaa!

— Voi tuota raukkaa, päivitteli muori, täällä ei ole milloinkaan ennen ollut tuonlaista elämätä, mutta eihän herrat sille mitään voi. Ei se ole heidän syynsä! Tuommoiset puolilankaiset herrat tulevat tänne meluamaan, mutta ei sille herra kasööri mitään voi! Hän nyökytti lohduttavasti kasöörille. Ei pidä olla tietävinäänkään! Mitä noista tuommoisista on väliä — hän lisäsi nähdessään Fannyn silmät kyyneleissä — ei ole mikään häpeä olla köyhä; kyllä täällä käy paljon herrasväkeäkin.

Ei, köyhyys ei ole mikään häpeä, mutta ei se ole suuri ilokaan; ei hän ollut pahoillaan, mutta rintaan nousi niin tuskallisen painava tunne. Hän ei ollut koskaan ajatellut köyhyyttään. Toisilla oli tosin paremmat vaatteet ja asuivat komeammin, mutta ei hän siitä suurta lukua pitänyt. Niin kait olla pitikin. Mutta nyt! He olivat siis rikkaita ja hän köyhä ja kaikki, jotka täällä olivat, olivat köyhälästä kotosin niinkuin hänkin. Hän näki nuo kaikki kuin sumussa, kyynelverhon takaa.

Ne näyttivät niin kalpeilta, niin kärsineiltä; köyhiä niinkuin hänkin…

— Paljonko tästä takista tahdotaan?

— Kymmenen markkaa, sanoi muori, joka oli istunut Fannyn vieressä.

— Ei, neljää markkaa enempätä en voi antaa.

— Tuossa sen kuulee, kuiskasi muori Fannylle, saa olla kiitollinen jos täältä pennin saa — vaikka tämä sitä varten onkin, köyhän varalta laitettu.

— Hyvä muori, antakaa te tämä takki ja sormus, äitin vihkimäsormus — tuonne herralle, minä en — pyysi Fanny hätäisesti.

— En minä voi, hyvä ystävä, en; ajat ovat niin vaarallisia. Anna vaan itse… ei se ole mikään häpeä! Vai pelkäätkö sinä? Hän katsoi terävästi Fannya silmiin. — Kiitoksia, herra kasööri! ja muori läksi neljän markkansa kanssa.

— Tämä malja ei ole hopeata. Kaksi markkaa, selitti kasööri nuorelle neitoselle.

— De' ä' int' min! sanoi tyttö ylpeästi ja poistui. Nyt ojensi Fannykin aarteensa esille.

— Paljoko näistä tahdotaan?

— Kymmenen markkaa.

Täkkiä tutkittiin ja sormus punnittiin… Näistä voi saada enemmänkin, sanoi kasööri.

Enemmänkö? ja hän kun pelkäsi ettei saisi sitäkään. — Voisinko ehkä saada viisitoista markkaa!

Ja nyt hän oli oikein rikas mielestään! Sillähän saisi hyyryn maksetuksi, äidille rohtoja ostetuksi, ja kahvia!

Ovella sieppasi eräs herra häntä vyötäisiltä kiini: Kuules, kaunis tyttö, eläpäs ole niin hätäinen! Mennään yhtä matkaa! Ai ai tuittupäätä!

Fanny riuhtasi itsensä irti tuota herraa sen enempää ajattelematta — olihan tuo niin tavallista — ja juoksi, rahat kourassa, kotiin asti.

— Kuka, kuka siellä on, kuului heikko ääni kamarista kun Fanny komuroi pimeässä porstuassa avainta kynnyksen kolosta.

— Minä se olen, äiti! kaikui lupaavasti vastaan.

* * * * *

— Fanny, juoksuta tämä kirje eräälle neidille, joka asuu Henrikinkadun varrella, numeroa en muista, kuului hetken päästä ovelta. Se oli talon neiti, joka oli aina niin hyvä.

— Kummanko Henrikinkadun?

— Kyllä se on itäinen, samassa kartanossa on kirjapaino ja nimen näet kirjeestä. Osaathan lukea?

— Kyllä! ja silloinpa Fanny lähti. Tuuli oli asettunut, oli taitanut sataakin koska asfalttikäytävä kiilsi kuin peili, kuvastaen kaasuliekit pitkinä valojuovina.

— Tiedättekö, missä täällä on kirjapaino? kysyi Fanny poliisilta, joka vaelsi Bulevardin päässä.

— Tässä "extra" Henrikinkadulla on yksi, Weilinin ja Göösin, kuului kopeasti; poliisi viittasi päällään sinnepäin…

Neiti ei taitanut olla kotona. — Menes sentään katsomaan! kehoitti rouva pientä poikaansa, jolla oli niin kaunis musta tukka ja sininen kaulus harmaassa takissa.

— Doma, sanoi poika palattuaan ja Fannyä käskettiin menemään neidin omaan suojaan.

Hän seisoi kuvastimen edessä, kaksi kyntteliä palamassa, ja hiveli pienellä penselillä kulmiaan. Miten kaunis hän oli! Niin komea, ja posket punaset. Hän kääntyi, ojensi kätensä ja vilkasi Fannyn kenkiin kun tämä astui arastellen kauniille matolle. Miten suloinen hän oli siinä kirjettä lukiessaan, niska sievästi taivutettuna, ja miten rikas hän mahtoi olla kun asui niin komeassa huoneessa; miten se tuoksusi… Fanny katseli peiliin neidin taitse. Mitenkähän hänkin nyt oli niin sievän näköinen, mutta neiti oli kuitenkin toista. Miltähän näyttäisi tukka noin ylhäälle nostettuna ja — mitähän punasta tuossa pöydällä on? Ja leninki tuossa naulassa; melkein kokonaan sametista. Voi, jos saisi semmoisen! Voi, jos saisi olla kerrankin kauniina!

Vastineen saatuaan hän astuskeli Esplanaadille päin, mistä kuului soittoa. Sielläkös oli kansaa. Edestakaisin niitä käveli kappelin edustalla, missä tulet loistivat, passarit häärivät, vesi lotisi kimaltaen suihkulähteestä. Siinä käveli miestä, naista, herraa ja narria; tuossa meni tuttu tyttökin, keltähän lienee saanut vanhan hatun? Ja kas, olihan siellä mestarin Mantakin. Kulki niin pää kenossa sotapoikansa rinnalla, että pois tieltä. Voi sitä kyytiä; valkoset esiliinan nauhat vaan liehuivat ilmassa… Ja lasi-lavalta, missä kapellimestari heilui pää hiessä ja pojat puhalsivat posket pullollaan, virtaili säveleitä. Ne aaltoilivat tasaisissa tahdeissa kansan keskelle, kohosivat vähitellen ja vahvistuivat, ylenivät taivaille asti muuttuen surullisen vienoiksi, lempeiksi… ja silloin kuului taas alhaalta säestys, häilyvä, levoton, kaihoa täynnä…

Fanny istui syrjäpenkillä silmät kiini. Hän oli tyytyväinen; olihan hyyry saatu maksetuksi, eikähän ollut taas ruuastakaan puutetta — ja kuitenkin hän oli onneton — yksinäinen. Ei ainoata ystävätä, eikä sukulaista, äitikin sairas. Voi jos hän nukkuisi siihen, ainiaaksi, säveleet kantasivat hänen sielunsa kauvas… Ja tuossa kun menee taas mestarin Manta sulhasineen. Jospa hänelläkin olisi joku, jonka kanssa saisi kävellä!

— Elkää nyt vielä menkö, sanoi mies, joka oli istunut samalla penkillä, kun Fanny äkkiä nousi ylös — nuo Kuopiolaiset soittavat niin helkkarin hyvin.

Fannyllä oli kiire; äiti kun oli aivan yksin… Pimeän syrjäkadun kulmassa seisoi mies. — Saisko luvan tulla följaamaan?

Fanny ei virkkanut mitään, kiiti vaan ohitse. — No, kyllä minäkin jaksan juosta, sanoi mies ja, pysytteli rinnalla.

Fanny pelkäsi, häntä oikein vapisutti; ei hän ollut ennen niin arka ollut. Hän juoksi minkä jaksoi ja mies perässä.

Kotitalon portilla seisoi suutarin matami jutellen erään tuttavan kanssa. — Mitä sinä noin juokset? Ja mies kintereillä. Eipä uskoisi, tuommoinen lapsi! No; mikähän siitä tuostakin tulee!

Fanny raukka, lapsi parka!

Pappilan tytöt.

Kuvaus mummin nuoruuden ajoilta.

Pärevalkeat paloivat pihdissä tuvan mustilla seinillä. Karsinaan Anna Liisan ja Eliinan rukkien välille oli asetettu "renki" päre nenässä. Rukit pyörivät vinhaa vauhtia. Pappilan rengit käsittelivät kirveitään keveästi kuin leikkikaluja ja lastut sinkoilivat lattialle. Anna Liisa herkesi kehräämästä ja työnsi rukin luotaan.

— Joko sait rullan täyteen? kysyi Eliina.

— Eikös, puuttuu kymmenkunta leperettä, — vastasi Anna Liisa sitoen karkean vaatteen eteensä ja alkoi seata villojaan. Kädet, jotka niin joutuisasti ja samalla pehmeästi käsittelivät karttoja, olivat hyvin pienet ja päivettyneet. Pää oli pitkään solakkaan vartaloon verraten pieni ja ruskeat silmät sekä hiukset eroittivat hänet toisista tuvassa olijoista, jotka olivat haaleasilmäiset, valkotukkaiset.

"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy, kun ei enää oma kulta kotosalla säily" — — kuului raikas laulu porstuasta. Ovi aukeni ja tupaan astui Laura neiti, leskikirkkoherran ainoa tytär.

— Hyvä Laura, kartatkaa minulle muutama lepere! — rukoili Anna Liisa — tuossa tuokiossa saisin rullan täyteen ja nousevalla viikolla olisi kangas reivattu. Kas sitte saisimme uusia! Mekin piika pahaiset saamme uudet pitovaatteet.

— Kuulkaas tytöt, uusista hameistanne ette saa tehdä noin kapeita, eikä tuonlaisia leveitä hihoja. Ne ovat jo vanhanaikaiset. Laittakaa tämmöiset leveät helmat kuin minulla on ja sutkum-hihat. Sittenkös olette somia! Vai miten, pojat? Katsos Eliina, kuinka he ovat mielissään, ja entäs Anna Liisa!

"En minä huoli hutikoista enkä renki rutikoista, sen pitää olla talonpoika, pitkä, hoikka, kippuranoukka" — —

lauloi Anna ja ruskeat silmät välähtelivät ylpeästi kohotetussa päässä.

— Niin, ethän sinä välitä muista kuin lukkarin Lassista —

— Entäs itse! Mitähän Vertti herra sanoo kun kesällä näkee miten pulskaksi Laura on kasvanut!

— Suu poikki korvia myöten — nauroi Laura ja painoi kätensä Anna Liisan suulle.

"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy" — mutta nyt taitaa pappa tulla tänne!

Porstuasta kuului kolinaa ja kirkkoherra astui keppi kädessä tupaan. — Laura oli isänsä näköinen. Samanlaiset tumman harmaat älykkäät silmät ja ystävälliset kasvot. Pitkät palmikot olivat tumman ruskeat niinkuin isänkin hiukset. Että hän oli rakas lapsi kuuli heti äänestä, jolla kirkkoherra puhutteli häntä:

— Täällähän olet lapsi! Minä etsin sinua joka paikasta. Mitäs nyt niin ahkeraan karttaat? — — Kuules Anna Liisa, huomenna viinapannut kiehumaan. Entinen on lopussa ja mitähän pitäjäläiseni tuumisivat, jos eivät saisikaan ryyppyä Helluntaiaamuna, kun tuovat pappilaan aprakoita. — — Se on koko tyttö tuo Anna Liisa — ja hän asettui kädet selän takana tyttöjen eteen — monta kymmentä tynnyriä kantaa vuoteensa minun eloaitastani.

— Niin, paljon enemmän kuin ikänäni ennen olen nähnytkään. Me kun emme saaneet puhdasta leipää kuin köyrinä ja jouluna. Petäjäistä silloin syötiin ja terveitä oltiin.

— Ei taitanut olla monta taloa tässä seurakunnassa, joissa puhdasta leivottiin? — kysyi kirkkoherra.

— Oli kaksi, Kauppila ja Ritoniemi. Kuinkas itkin ilosta, kun kerran sain Kauppilan emännältä marjoista ruisleivän. Viinan rankkiin leivottiin silloin — ja äitipä osasi tehdä oikein maukasta petäjäistä. Hän imelöitti taikinan. — Kerran äiti sai tynnyrin rukiita kun paransi Kauppilan lehmän. Se oli noussut suureen sammioon, jossa oli kiehuvaa vettä, ja nahka etujaloista jäi sinne. Vaan paranipa se. Voi, voi, kuinka se äiti oli hyvä palovoiteen tekijä. Oikein maan mainio!

— Kaiketi hän osasi loitsujakin?

— Mitenkäs muuten! Muistan alun yhteen: tuleppa tulinen käärme, tulisesta kalliosta, tulen lientä lakkimaan! Heitä hyytä, heitä jäätä, heitä rautaista rajaa! — enempää en muista. Nykyiset ihmiset eivät ole enää niin viisaita! Eikä hänen vertaistaan ollut eikä ole!

— Eikä sinun vertaistasi, sinä pappilan piioista parhain! — nauroi Laura. — No, nyt on rulla täysi. Tule nyt, niin tanssitaan, taputellaan taitavasti. Ja hän pyöritteli Anna Liisaa että kapea hame seisoi kuin tiuku ja näkyivät pyöreät pohkeet ja pienet jalat. Lastut lentelivät lattialla heidän jaloissaan, päreistä putoilivat palaneet karnat ja ne leimahtivat kirkkaammasti; kirkkoherra nauroi, että pää nyökkyi, Eliinan rukki alkoi pyöriä samaan tahtiin ja rengit katselivat ilosilmin tyttöjen tanssia.

* * * * *

— Kyllä on helmoja, vaikk'ei ole hihoin räkännyt, tuumailivat vaimot kirkkomäellä, ihaillessaan Anna Liisan uusia, santelipohja, viheriärantuisia vaatteita. Kyllä hän pistikin silmään uudessa puvussaan. Hame oli hyvin, hyvin laaja, vaan hihat kapeat. Hänellä oli tykkilakki, niinkuin muillakin, ja avosuu kengät ja valkoset sormikkaat. Ja vaikka hän herättikin niin suurta huomiota, ei hän kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen. — Lukkarin Lassin täytyi lähteä Savon puoleen riitelemään vaarivainajan perintöosuutta. Kenties hän ei sieltä palaakkaan! Kyllä hän tosin oli luvannut tulla, sitte kun riita oli voitettu, vaan se voi kestää niin kauvan, ja eipä niihin miehiin taida olla aina luottamistakaan. — — Ja Lassi oli lähtenyt Kömiläisten kolmilaidassa. — — Anna Liisa istui aittansa kynnyksellä hiljaa soittaen kannelta, mikä oli hänen polvillaan. Mielensä oli raskaampi kuin koskaan ennen ja surulliset ajatukset puhkesivat surullisiksi sanoiksi ja viereilivät huulilta ja yhtyivät kanteleen vienoon valitukseen.

Hän ei luullut kenenkään kuulevan, sillä rengit nukkuivat loitompana nurmikolla ja toiset tytöt olivat menneet uimaan. Vaan Laura neiti oli jo hetken kuunnellut nojautuen huoneen seinään. Hänenkin silmissään välähteli kyyneleitä ja pää riippui surumielisesti kallella. Vaan kyynel ei päässyt putoamaan. Laura pyyhkäsi sen pois hiipiessään aitan ovelle.

— Elä soita noin surullisia, Anna Liisa, vaikka Lassi läksi, niin kyllä hän palajaa pian. Soita nyt jotakin oikein iloista.

— Kyllä, jos Laura tahtoo:

"Likat ne makaa aitassansa villavaipan alla, pojat pitkin pihoja ja tallin lattialla.

Ja mikäs on likkana ollessa kun on vielä nuori, yksi poika jos jättääpi niin uuden edes tuopi!"

— Ei, ei se ole hyvä laulu. Jos kulta oli jättänyt täytyy uskollisesti odottaa hänen takaisin tuloaan — sanoi Laura.

— Entäs, jos ei tulisikaan?

— Niin täytyy kumminkin odottaa. Jos oisit uskoton ja menisit toiselle ja se oikea sitte palajaisi ja soimaisi sinua. — Kuule etkös silloin olisi onneton, onnetonta onnettomampi?

— Kaiketi. Vaan jos ei tulisikaan. Siinä me sitte olisimme vanhoina piikoina.

— Mitäpä se tekisi. Ei ole mikään häpeä olla vanha piika.

— Ei ole teistä, mutta talonpoikain on toista — Kuinka kauvan sitte täytyy odottaa?

— Kuolemaan asti — ja Lauran silmässä välähti kuolemattoman rakkauden säde; — vaan lähde nyt uimaan — huolia huuhtelemaan.

He kulkivat rantapolkua uimapaikalle. Tyynet salmet siintivät edessä. Saaret katselivat koivikkokupeitaan kultakuvastimessa. Neitosten saari, muutaman sylen päässä rannasta, oli oikea lintujen pesimäpaikka. Sieltäkös viserrystä kuului! Linnut kaareilivat sen ympärillä, laskeusivat lähelle, lähelle veden pintaa ja palasivat taas pesilleen.

— Kuka tytöistä ui saarelle? — sanoi Laura hetken katseltuaan ulapalle.

— Mitäs saamme palkinnoksi? — nauroivat tytöt.

— Punaista karttuunia tykkilakiksi. Sitä kaunista, jota ostin Kokkolan markkinoilla käydessäni.

— Näkki maalle, minä järveen! Näkki maalle, minä järveen! — loihtivat tytöt heittäen kädellä vettä rannikolle ja silloin alkoi kilpailu. Kirkas vesi pölisi valkoisten hartioiden ympärillä. Muutamia pisaroita kimalteli hiuksissa ja punasilla poskilla. Anna Liisa kääntyi puoli salmesta takaisin, vaan Eliina ui saarelle, levähti hetken ja palasi.

— Eliina saa vaatteen! Eliina on paras uimari! — Riis rais!

— Ja minä kanss'!

— Viimein kun ma näin, oli harmaat vaatteet päällä, harmaa lakki päässä ja harmaata lakinkin alla. Arvaas Anna Liisa, kuka se on!

— Jos lienee Ritoniemen isäntä.

Ja leikkiä laskien he palasivat pappilaan.

* * * * *

Arveltiin Ritoniemen isännän käyvän Anna Liisan tähden pappilassa. Ja ehkäpä kävikin. Sillä hän pestasi Anna Liisan palvelukseensa, vaan Eliina hänen rahoissaan oli ja komeatpa ne kihlat olivatkin. — Anna Liisa hoiti taloutta ja hoiti sen hyvästi. Eliina oli oikein tyytyväinen käydessään rukinsijaa katsomassa. Kyllähän Ritoniemessä oli olemista ja elämistä. Kolmekymmentä lypsävää ja aitat eloa täynnä; mutta isäntä oli vanhanpuoleinen.

— Miltä sinusta tässä oleminen tuntuu? kysyi Eliina ollessaan kahden kesken Anna Liisan kanssa maitohuoneessa.

— Mikäpä minun on ollessa. Pääsenhän pois, jos on paha olla. — En enempätä puhu, sen vaan sanon sinulle: ota kirja turvaksesi tähän taloon tullessa. — — Vaan kummiahan ihmiset sinusta puhuvat. Minä en niitä usko, olen vaan arvellut joko ne jutut ovat pappilaisten korviin kuuluneet.

— Huutakoot! En minä niistä paljoa välitä — — mutta kyllä välistä tuntuu tukalalta kun viattomasti joutuu joukon suuhun.

— Niin, niin, paha on pärjääjän kieli, pahempi parjattavan mieli! Elä huoli kuitenkaan itkeä. Onhan yksi, joka kaikki tietää — —

— Voi sentään, miksi ihmiset ovat niin pahoja? Katsos noita pääskysiä tuossa räystäällä, kuinka iloisesti ne livertelevät. Luuletko niiden seassa löytyvän kateutta ja riitaa?

— Etkö tiedä ketä pääskynen syyttää?

— En.

— Se laulaa: Ihmiset sanovat että minä olen varastanut neitsyt Maarian saksit ja silkkikerän, vaan itse sen Kristus tietää… Niin se laulaa. — — Onkohan siinä puheessa perää että Vertti herra on ruvennut ryyppimään siellä Helsingissä ja siksi ei tullut kesäksikään kotiin.

— Ei siinä jutussa taida liikoja olla. Laura on välistä niin surumielinen, vallankin kun ei kirjeitä kuulu. — — Mutta nyt täytyy lähteä. Hyvästi vaan, ja Jumala jääköön vanhimmaksi vieraaksesi!

Ja Anna Liisa jäi yksin ja itsekseen hän hyräili pyttyjä kuoriessaan:

"Ei saa olla surullinen, iloinen olla pitää, jos ei olisi hyvä olla, niin kehumalla lisää."

* * * * *

Eliina tuli emännäksi Ritoniemeen, eikä aikaakaan, niin naapuritalossa vietettiin Anna Liisan häitä. Hän oli aikansa odottanut, vaan kun Lassi ei Savosta saapunut, eikä mitään tietoja tullut, niin hän meni siihen taloon miniäksi. Häähuone oli koristeltu mitä komeimmasti. Peräseinä, pitkän pöydän takana, oli peitetty lakanoilla ja silkkihuivilla. Morsiuspari oli vihitty huivin alla, jota kannatti kahdeksan paria. Ateria oli kestänyt monta tuntia, virsiä veisattu, otrakahvia juotu, katrillit ja polskat tanssittu ja monta, monta ryyppyä ryypätty. Ulkona oli kirkas kesäilta, mutta tuvassa alkoi hämärtää, sillä ihmisiä istui ikkunoilla ja ikkunoiden edessä. Ja yhä tulvaili kuokkaria tupaan. Rupesivatpa siinä viisauksiaan virittelemään. Eräs emäntä kaatoi poroa kahvipannuun, vaan se huomattiin ja hänet kutsuttiin ensimäiseksi juomaan sotkemaansa kahvia ja sitte he häpesivät ja käyttäytyivät kauniisti. Viulut soivat, ryyppyjä ryyppäeltiin, tupakan savu nousi kattoon ja ilo oli ylimmillään. Morsiustytöt valkosissa vaatteissaan leijailivat kuin perhoset yössä ja morsiamen suuri ruunu välkähteli hänen valssissa pyörähdellessään. — — Pitkä mies mustissa verkavaatteissa tuli tupaan. Hän seisoi kynnyksellä tähystellen ympärilleen. Häntä ei hämärässä kohta huomattu, eikä tunnettu, ennenkuin tunkeusi morsiamen luo, jota sieppasi vyötäisiltä kiinni ja sanoi:

— Saako matkustavainen morsianta tanssittaa!

Ja hän piti korkealla morsiamen kättä, jotta jokainen näkisi hänen tanssittavan paperiruplilla. Vaan morsian oli kuolon kalpea, ja suusta suuhun kävi kuiske:

— Lukkarin Lassi on tullut!

Yhä kiivaammin hän pyöritteli morsianta, joka vapisi yhä kovemmin ja rukoili rukoilemistaan:

— Päästä irti, päästä minut pois! Nyt en jaksa enempää.

Vaan se oli turhaa.

— Sinun täytyy jaksaa tämä viimeinen tanssi, että sen ikäsi muistat — koska et jaksanut minua odottaa, vaikka lupasit. Niin hän lausui, — vaan silloinpa riuhtasi sulhanen morsiamen irti ja siinä alkoi tappelu, joka ehkä olisi päättynyt pahoin, jollei puhemies päässyt väliin.

Morsian makasi huoneessa vuoteellaan ja itki että sydän oli haljeta. Laura koetti lohduttaa, vaan hän tunsi, ett'ei siinä lohdutus auttaisi, ei niin mitään. Kirkkoherra tuli hakemaan Lauraa. Hän oli vakaisen näköinen ja nähdessään itkevät naiset nousi syvä huokaus hänen rinnastaan ja hän katseli heitä äännetönnä. Eliina, Ritoniemen emäntä, istui arkun kannella ja itki hiljaa niinkuin se, joka usein itkee. Anna Liisa väänteli käsiään ja kovat nyyhkytykset värisyttivät hänen ruumistaan. Mutta tukka oli painunut otsalle ja hän katseli tuskallisesti ruunua, joka oli lattialla, sängyn jaloissa. Laura oli kalpea ja murhemustassa puvussa, vaan kasvoillaan lepäsi rauha ja silmät ilmaisivat tunnetta ja sydämmellistä sääliä. Hän syleili kauvan molempia jäähyvästiksi ja kirkkoherra puhui heille isällisiä lohdutuksen sanoja.

Eliina saattoi heidät rantaan, jossa soutumiehet jo odottivat.

Kirkkoherra istui venheen perään ja Laura hänen viereensä. Miehet soutivat paitahihasillaan että venhe nytkähteli. Vesi pölisi kokan edessä ja airoraudan koskiessa hankaan siitä aina pääsi pieni, valittava vingahdus. Se oli ainoa ääni häiritsemässä luonnon kesäyön-unelmaa — ja pieni loiskahdus kun kalat hyppelivät veden pinnassa. Muikkuparvi leikitteli niin lähellä, kunnes ahnas hauki karkoitti sen. Laura katseli tuota elämää veden kalvossa ja sitten vaipui hänen katseensa syvälle, syvälle, missä taivas pilvineen kuvastui. Ja hän muisti lapsuutensa kadonneet ajat, valoisat kuin päivän paiste veden tyynellä pinnalla, vaan sitte kasvoivat ajatukset ja kysymykset ja elämä antoi niille vastimensa. Hän sai tuntea rakkauden runsaimman riemun, vaan synkkä surun pilvi peitti sen pian. Hän muisti kasvattiveljensä, Vertin, jota hän oli rakastanut niin uskollisesti, niin hellästi; koko elämänsä oli rakkautta, ja se petti, — ja hän ajatteli ja muisteli; mitäpä ovatkaan muistot kuin kuolleita, joille emme voi eloa antaa, vaan joiden hautoja kukilla koristelemme, niinkuin hän kaunisteli Vertin hautaa kalmiston kulmassa koivun alla… Hän tunsi ett'ei hän enää ollut ainoastaan pappilan pikku Laura, hän oli ihminen, ajatteleva, tunteva ihminen, joka silmät auki katseli elämän kirjavaa kulkua; suri sen surut, eli sen ilot, ja molemmat olivat sen juoksussa toistensa täytteinä. Ja hän katseli ympärilleen keski-Suomen suuremmeistä, ihanaa luontoa, minkä helmasta kotitalon tummat piirteet alkoivat esiintyä, ja hän tunsi että elämä toki on ihanaa, vaikka se on niin surullista.

Bukefalo.

Pienenä varsana se jo oli kaiken talonväen lemmikki. Joka vain liikkui haassa päin, missä se emänsä kanssa asusti, niin aina sitä ystävällisesti puhutteli: Puke, Puke, pikku Puke. Ja väliin se tuotiin emineen pihaan ja jokainen tahtoi silitellä sen harmaata hienoa pystykarvaa tai ruopotella korvan takaa. Isäntä sitä aina silloin tahtoi itse sukia Pukelle omistetulla uudella harjalla ja tarkasteli sitä silloin tuntijan silmällä ja kaikki, istukaspojasta isäntärenkiin asti, olivat hänen kanssaan yhtä mieltä, että kyllä Pukesta täytyy tulla hyvä hevonen. Suottako sille olisi valittu isäksi kauneudestaan kuulu Pirttilän ori ja äitikin oli tuollainen sipevä päinen, pyöreä ja vilkas, joka tavattoman hoikilla jaloillaan kiiti eteenpäin kevyesti kuin höyhen ja nopeasti kuin lintu. Ja emää pidettiin hyvänä, annettiin jauhojuomista ja muuten kestailtiin, kaikki vain Puken tähden.

Mutta ei kukaan sittenkään ollut Pukelle niin hyvä kuin talouden hoitajatar, Elsa neiti. Hän oli köyhä orpotyttö, joka ilmoituksen kautta oli joutunut emännöitsijäksi nuorelle herralle kun tämän äiti kuoli. Elsa ihaili rajattomasti isäntäänsä, vaan ei hän sitä koskaan näyttänyt. Ei hän pukeutunut kummemmin kuin ennen eikä hautonut turhia unelmia, hän tunsi ettei siitä koskaan voisi mitään tulla. Isäntä oli ystävällinen ja hyvä hänelle ja hän oli aina tasainen käytöksessään ja koetti olla isännälle mieliksi. Ja kun isäntä niin suuresti suosi Pukea, oli Elsalle rakasta hoidella Pukea, hyväillä sitä, jota isäntäkin hyväili. Varsinkin siihen aikaan kun Puke eroitettiin emästään, koetti sitä Elsa hemmotella, miten paraiten taisi. Hän luki kaikenmoisia hevoshoitokirjoja, vaan kysyi kuitenkin aina isännältä, ennenkuin pani toimeen jonkun uuden kirjassa neuvotun asian. Isäntä neuvoi naurahdellen ja uskoi mielellään Puken huolellisen hoitajansa haltuun.

Ja niinkö lienee tämä naisellisen hellä kasvatus vaikuttanut vai olisiko Puke jo luonnosta ollut niin sävyisä, vaan kuria se ei kaivannut melkein ollenkaan. Kesattovarsana ollessa siinä tosin ilmaantui vallattomuuden oireita, mutta ne katosivat melkein puhuttelemalla. Se Elsan sitä juottaessa haamasi purrakseen kättä, joka piti kapan korvasta, ja oli niin valmis potkasemaan muita hevosia, joita se leikitellen lähestyi, vaan silloin Elsa sitä lyödä läppäsi turvalle ja vei juomisen pois tai oikein vitsaa käytti ja pian haihtuivat pahat tavat.

Ja niin kasvoi Pukesta pulska hepo. Pää sirotekoinen; liikkuvat sieramet ja aina vilkuttavat korvat antoivat sille eloisan ja tulisen näyn, vaikka silmät olivat suuret, lempeät, melkein tunteelliset. Jalat kuin valetut, solakat, hienot, voimakkaat. Ja sen joka liikunto oli kuin kaunoluistelijan sulava. Kun se irrallaan juoksenteli, näki sen ikäänkuin huvikseen ja omaksikin ihmettelykseen tekevän mitä kauneimpia kaaria ja käänteitä nopeasti kiitäen edes takaisin kentällä ja sitten hetkeksi pysähtyi pää koholla ja taas lähti kevyesti juoksentelemaan heitellen päätään kahdenpuolen, ikäänkuin olisi tahtonut iloissaan jotain sanoa.

Eikä sitä tarvinnut lapsenkaan pelätä. Maailmassa ei löytynyt niin hyväluontoista eläintä. Elsa kun sille vanhaan tapaan tuli joka päivä leipää tuomaan, riensi se heti ottamaan, tuuppi vallattomasti Elsaa päällään, pyytäen hyväilemään ja antoi hänen mielin määrin laitella harjaansa ja otsatukkaansa penkoa, josta toki muut hevoset, ja neitoset, ovat niin arkoja. Ja kun sitten isäntä tuli päitsineen, ei Puke yhtään vastustellut. Pantiimpa reen eteen tai oli kärryillä lähteminen, yhtä taipuisa se oli, vähän vain kummastellen ensimmältä katseli outoja esineitä, ja pari kertaa aisoissa oltua, se oli koulut koulittu. Juoksemaan sitä ei tarvinnut käskeä, ei toki.

Nyt Puke ikäänkuin siirtyi Elsalta isännälle. Kyllä Elsa sitä vielä joka päivä kävi ruokkimassa ja taputtelemassa, mutta isännällä oli omistusoikeus siihen. Joskus Elsakin sai sillä ajella, joskus kun isäntä sattui muistamaan, että se ehkä olisi hänestä hupaista, vaan itse hän otti sen milloin tahansa tallista ja se tapahtui joka päivä. Isännästä ei asunut autuus viisauden kirjoissa eikä yksinomaan naisen helmassa, vaan naisen helmassa ja hevosen reessä. Semmoisen hevosen kuin Puke oli! Huoletonna istua, miettiä suruttomia asioita ja nauttia siinä niin vaikka kuinka kauvan. Ei kiirettä kotiin, kyllä siellä asiat luistavat, vaikka on isäntäkin päivän poissa; eikä taas pakkoa viipyä, kyllä katkeaa taival, jos vain kiinnittää ohjaksia. Onnellinen oli Puken isäntä.

Mutta eräänä iltana tuli isäntä hyvin tyytymättömänä kotiin. Hän ei, kuten tavallisesti, itse riisunut Pukea eikä antanut kauroja eteen. Jätti sen rengille ja meni suoraa päätä kamariinsa.

Hän oli tyytymätön ja väsynyt. Puke oli vauhko, pelkäsi pimeässä, ja hän oli lyönyt sitä. Kun hän iltahämärässä lähti kotiinpäin ajamaan, alkoi Puke heti vilkua ja olla levoton. Joka kiveä, joka kantoa tien vieressä se pelkäsi ja väisti niin että oli usein työntää kärrit kumoon. Sitten se metsässä varmaan oli näkevinään jotain kauheaa. Nousi pystyyn ja hyppi työntäen takaperin, eikä olisi mennyt eteenpäin, ei vaikka. Isäntä käänsi ja ajoi takasin hyvän matkaa. Sitten hän taas käänsi, yritti hirmupaikan ohi. Mahdotonta. Silloin hän suuttui, riisui Puken aisoista, sitoi tien toisella puolen olevan halmeen aitaan ja löi muutaman kerran. Se peljästyi hirmuisesti, pyrki sieramet levottomasti liikkuen, pärskyen ja silmät kauhistuneina aitaa kohti, että se rysähdellen kallistui, ja vapisi kokonaan. Se oli surkeata nähdä, mutta isäntä antoi vielä muutamia siimauksia ja valjasti sitten uudelleen. Mutta turhaa oli vaiva ollut. Puke ei vaan uskaltanut mennä. Vaikka se olisi tapettu siihen paikkaan. Se värisi vaahtosena ja keikkui koholla, epätoivon voimalla pani vastaan, kunnes isäntä turvasta taluttaen koetti sitä kuljettaa. Se auttoi. Mutta kun isäntä sitten pääsi kärriin hyppäämään, mentiin sitä vauhtia, karkaamalla mäkeä ylös, mäkeä alas, kuin kaikki metsän pedot olisivat Pukea ajaneet.

Huomenna lähti isäntä heti noustuaan ajamaan. Nyt se taas juosta helkytteli kuin ennenkin, vilkkaana ja iloisesti hirnahdellen, illalliset peljättävät olivat kadonneet, hirmupaikkaa ei metsässä ollut. Sitten hän lähti hämärässä toisen kerran koettamaan ja nyt oli Puke taas pelkuri, kammoi joka kiveä, joka kantoa, joka pientä varjoa puiden välissä. Missä isäntä ei nähnyt mitään erinomaista, näki Puke tuhansia uhkaavia mustia; metsä oli mörköjä täynnä.

Tuskaisena ja harmistuneena sai isäntä houkutellen ja talutellen Puken vihdoin kotiin. Hän oli taas niin väsynyt ja kyllästynyt, ettei viitsinyt itse riisua koko konia. Mokoma itsepäinen! Pitääkö hänen mukautua sen oikkuihin, ajella vain päivällä, ellei tahdo saada päätään halaistuksi jossain ravissa. Hän päätti kuitenkin antaa jälkeen, mitäpä hänen tarvitseekaan niin illoin olla liikkeessä. Onhan Puke niin oiva hevonen muuten, pitäköön tuon pienen vikansa, ei hän henno sitä enempää ruoskia.

Mutta miten olikaan, tuli hän usein juuri illoin lähteneeksi ajamaan, hän aina lähti koettamaan, vieläkö siinä asui se pelko, ja tuli sitä ruoskaakin joskus koetetuksi. Ne matkat olivat kiusa isännälle ja kauhistus eläimelle. Viimein Puke, kun sitä illan tullen talutettiin tallista, valjastettavaksi, tuli jo kotona levottomaksi, ei tahtonut antaa valjastaa ja katsoi niin rukoilevasti ja käänteli päätään kahden puolen, ikäänkuin olisi tahtonut puhua. Ja kun he palasivat, isäntä suutuksissa ja tuskissaan tuosta vastustuksesta, Puke vapisevana ja vaahdossa, olivat he onnettomia molemmat. Olkoon, ajatteli hän viimein kyllästyneenä, tottapa se on sillä polosella veressä!

Ja niin kului kesä edelleen. Puken vika melkein unohtui isännän mielestä, hän kun harvemmin nyt ajeli eikä pimeää ollutkaan.

Vaan eräänä elokuun ihanana iltana hän palasi häistä. Toinen hevonen oli edellä ja laulellen ja huudellen milloin mitäkin ajoivat miehet perätysten. Mikään vaara ei muistunut heille nimeksikään mieleen, lämpimänä kuutamoisena yönä laskiessa tasaista kovaa tietä kotiapäin. Ja vielä kun mielet olivat hehkuvat tanssista ja maljoista. Ja Puke näytti alkutiestä sekin unhottaneen kaikki metsän kauhut. Köykäsesti ravaten virstan virstan perästä se pyyhki vallattomasti päristellen eteenpäin; linjaalit notkuivat ja isäntä lauleli huoletonna, nauttien vilposesta, ihanasta illasta… Hän piti molemmin käsin tanakasti ohjaksia, sillä jo oli Puke muutaman kerran, missä kuu heitti pitkän puun varjon tien poikki, hypännyt syrjään, mutta kuitenkin pelkonsa voittaen seurannut toista hevosta.

— Anna huhkia, veikko! "Honkain keskellä mökkini seisoo", lauloi isäntä että metsä raikui. Ja sitä mentiin. Puke katsoi toverin perään, eikä joutanut vilkumaan tiepuoleen, missä möröt olivat, jotka aina panivat joka jäsenen vapisemaan, ehkei niitä nyt siellä ollutkaan. Missä vain oli musta pitkä varjo… mutta pääsihän siitä toverikin eikä Puke ollut milloinkaan tuntenut sellaista rauhallista turvallisuuden tunnetta kun nyt toverin tuolla edellä kiitäessä. Anna huhkia! Alamäkeä, niin että kivet iskevät tulta ja musta metsä mörköineen lentää ohitse, vieden mukanaan pelottavat Valkoset koivunrungot, jotka kuutamossa vilkkavat. Ei niitä nyt jouda pelkäämään!

Mutta mäen alla on silta pienosen kuivuneen puron poikki. Kaksi harmaakivipatsasta on molemmin puolin kaiteena. Suoraan niiden välitse vilistää edellinen ajaja että silta kumisee, suoraan niiden välitse tähtää jälkimmäisen silmä ja käsi ohjaa Pukea. Se lähestyy jo siltaa, törmää täyttä vauhtia… Patsaskiven pää hohtaa valkosena ja sillalle se luo mustan varjon. Siinähän uhkaa Pukea turmio kaikessa kauhussaan, se hyökkää hänen päälleen, musertaa hänet. Raju hyppäys sivulle, räsähdys ja huuto… Isäntä lensi kauvas kaiteen yli puron penkereelle, kärrit tarttuivat akselistaan kiveen, ja Puke makasi koristen purossa, pää ylhäällä, valjaissa riippuen.

Kun edellä ajaja sai hevosensa kiinni puuhun ja tuli sillalle, oli isäntä jo siksi tointunut, että kykeni Puken luo. He aukoivat valjaat ja koettivat saada sitä kyljelleen käännetyksi. Silmät olivat nurin päässä ja veristä vaahtoa purskui suusta.

— Parasta on että lopetetaan, näkyy vetävän viime henkiään.

— Parasta lie. Onko sulla mitään asetta? Vapisevin käsin otti isäntä toiselta puukon ja pisti sen Puken rintaan, valtasuoneen.

— Säikähtikö se vai miten tää tapahtui?

— Säikähti.

— Onko se ennenkin ollut niin vauhko?

— Onhan se polonen. Lienee ollut sillä veressä.

Hiljasina lähtivät miehet ajamaan loppumatkaa, eivät laulelleet enää, ja isäntä oli hyvin alakuloinen pitkät ajat, ja aina kun hän surumielin muisteli Pukea sekaantui hänen suruunsa jotain omantunnon tuskan tapaista. Ikäänkuin hän ei olisi sille ollut tarpeeksi hellä tahi tahtonut sitä ymmärtää.

Ystäväni.

Rakas pieni ystäväni, kuinka suloista lepoa olen nauttinut, miten kauniita ja puhtaita unia uneksinut sinuun päätäni nojaten!… Ja siksipä aina niin hartaasti iltaa vuotan, että luoksesi pääsisin. Sillä se on ainoastaan iltasella ja yöllä — oi, minä pyydän, elkää ajatelko mitään pahaa! — ainoastaan yöllä kun ystäväni luokse pääsen. Mutta silloinpa se mulle sitten palkitseekin kaikki päivän kuumat ja helteet. Jos kuinka väsynyt öisin, jos kuinka murheellinen, jos kuinka katkerana mieli, niin pianpa tunteet tasaantuvat, kun saan hetkisen poskeani ystävääni hivellä.

Välistä kun rajun riemun, aiheettoman ilon polttava vihuri rinnassa riehuu ja semmoisena saavun ystäväni luo ja painan otsaa sen viileyteen, niin pian tyyntyy mieli ja povi jäähtyy; ja minä voin ajatella selvään, paremmin kuin konsanaan päivällä. Ja jos minä tulen ystäväni luo surumielin, tyytymättömänä tulen, niin eipä viivy kovinkaan kauvan kun ovat vedet silmistä kuivuneet ja minut vähitellen täyttää hiljainen sisällinen hymyily. Melkeinpä nautinnolla katselen ympärilleni: katulyhdyn valojuovia seinillä, katossa, ovenpielessä, valkoisten uutimien poimuissa, sen välkettä kuvastimen pinnalla, miellyttävää hämärää huoneen etäisimmässä nurkassa, — melkeinpä voin nautinnolla silloin ajatella elämää ja nauttia suruistani, jotka sentään ovat niin mitättömiä kaiken hyvän rinnalla. Niin silloin tunnen kun olen iltasella ystäväni luona ja kun hiljainen lempeä hymyily koko olennon valtaa.

Ja uskollinen on ystäväni mulle — ja minä sille. Jos missä päivät remuaisin ja kenen kanssa niin illoin kuitenkin sitä aina viimeksi ikävöin ja sen luokse riennän. Eikä kukaan muu saa siihen sormellaankaan koskea, ei kukaan. Minä sen puen uuteen valkoseen viittaan, omin käsin ompelemaan, minä sidon nauhat solmulle, minä silittelen poimut pois, minä kouhottelen ja minä siihen pääni painan.

Ja uskollisia olemme me aina olevat. Kulukoot kuukaudet, vierikööt vuodet sen takaan, että yhtä hyviä me aina ollaan. Ei voi meitä ajan vaiheet eroittaa, ei se ole hyljäävä mua koskaan. Yhäti uskollisena se aina odottaa illan tuloa, jolloin sen ystävä palaa… Ja se se mun lämpöistä poskeani viimeisen kerran hivelee, se sille kylmänä viimeisen hyväilyn antaa. Niin, kenties saa se minua hautaankin seurata, niin, kukapa tietää…

Rakas pieni päänaluinen!