SISÄLLYS: (continued 2)
Matti Kivekäs translation
— Minä tunnen hänet, — vastasi lääkäri sytyttäen paperossinsa. — Siksi hän on niin miellyttävän näköinen, että hänen kasvoiltaan loistavat jo toisen maailman värit.
— Onko hän sairas? Saatoin arvata sen.
— Hän on sydänvikainen. Olen hoitanut häntä, hän on tuon rikkaan hatuntekijän poika.
— Pikku raukka!
— Ei hän elä kevääseen.
Ja hän kutsui pojan luokseen.
— Mitenkä voit, Bandika?
Poikanen kohotti lääkäriin kummastuneet siniset silmänsä.
— Hyvin, — vastasi hän hymyillen.
Mutta niin kärsivä oli hänen katseensa, että vieläkin näen sen edessäni selvästi. Ei mikään ole sen surullisempaa kuin sairaan lapsen silmät!
Me jatkoimme kävelyämme asemasillalla.
— Sääliksi käy kaunis lapsi, — sanoin ajatuksiin! vaipuen. — Oletko puhunut siitä hatuntekijälle?
— Kuinka minä olisin siitä puhunut! Lääkäri ei koskaan ennusta sadetta, ainoastaan päivänpaistetta.
Olimme ehtineet jälleen laiturin toiseen päähän, jossa hatuntekijä jutteli. Lääkäri vaikeni. Pikku poika tempoili isänsä kättä ja intti:
— Isä! Minä tahtoisin peltikuorisen munan… Yhden peltikuorisen munan…
Hatuntekijä ei ollut kuulevinaankaan. Hänen kasvoillaan oli saiturin ilme. Hänen silmistään kuvastui käärmemäinen kylmyys, ja hänen kapeat huulensa olivat tiukasti yhteen puristetut.
— Isä, — intti poika jälleen,— se kana osaa munia… Katsohan tuolla…
— Ole hiljaa! — murahti hänelle hatuntekijä.
— Vain yhden ainoan kerran!
— Minä lyön sinua! Vai tässä vielä! Tuhlaisit kaksikymmentä helleriä tyhjän takia!
Pistin jo käden taskuuni antaakseni pojalle lantin, mutta junamme tuli samassa tohottaen asemalaiturille. Kaikki tarttuivat laukkuihinsa. Juna pysähtyy ainoastaan minuutiksi tälle asemalle.
* * * * *
Seuraavan vuoden kesäkuussa odotimme jälleen junaa, aivan kuin kerran ennenkin. Taivas oli pilvessä, asemasilta oli kivihiilen savun peitossa.
Odottajien joukossa huomasin hatuntekijänkin. Hän oli kesävaatteissa, mutta tunsin hänet kuitenkin. Nyt hän oli vielä entisestäänkin laihtunut; ja hänen kasvonsa kuulsivat enemmän kuin ennen. Poikaa en nähnyt hänen seurassaan.
Hatuntekijä kuljeskeli ikävystyneen näköisenä. Kainalonsa alla oli hänellä vanha haalistunut säkkilaukku. Hetkeksikään ei hän laske sitä maahan, vaikka se näyttääkin kovin painavalta.
Rautakanan eteen kokoontuu joukko kylän koululapsia. Kullakin heistä on lantti kourassaan. He olivat tulleet tänne kylästä rautakanan luo. He olivat aivan kiihkeitä jännityksestä.
— Minä pistän rahan siihen, — huudahti yksi heistä.
— Minä jo tiedän, miten se pistetään.
Varttuneempi, voimakaslihaksinen poika työnsi hänet syrjään.
— Mene tiehesi! Minä osaan tehdä sen paremmin!
Ja samassa kana kaakotti ja muni munan.
Matkustajienkin lapset kertyivät sinne.
Muuan kuusivuotias teerenpisamainen talonpoikaislapsi seisoskeli kanan lähistöllä riippuen äitinsä hameenhelmoissa. Uneksien hän katseli koululaisia ja ihmekanaa.
Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen:
— Äiti! Anna kun minäkin munitan!
— Ole vaiti! — vastasi vaimo haluttomasti, kallista huvia!…
Ja hän nosti esiliinansa nurkkaa ja kuivasi sillä lapsen nenän…
— Vain yhden ainoan kerran, — intti lapsi uudestaan.
— Ole vaiti!
— Voi, voi, äiti…
Hatuntekijä seisoi heidän vieressään. Ajatuksissaan hän tuijotti heitä. Yhtäkkiä hän laski maahan laukkunsa. Hän pisti käden housuntaskuunsa ja veti esille suuren likaisen kukkaron. Hän etsi sen pohjasta kahdenkymmenen hellerin lantin.
— Katsohan tuossa, — sanoi hän vakavana. — Munita nyt kanaa.
Ja kyynel silmässä hän katseli lasta.