KAUNIS PÄIVÄ.
Lauri Soini translation
I.
Kukaan ei käsittänyt, kuinka se oli ollut mahdollista.
Kun kenraali af Varén oli saanut päähänsä, että nyt tahtoi hän saada rouva Sofie Simonin'in esiintymään täällä syrjäisessä sopukassaan, ja sähkösanoma oli saapunut, että rouva suostui siihen kunniaan — 6,000 frangin korvausta vastaan, maksettava Suomen pankissa — oli Etvöksen pariskunta tietysti heti listojen kera liikkeellä.
He kiersivät listojen kera joka kerta, kun tarkotusta varten valittu toimikunta pani toimeen keräyksen tai myyjäiset tai tilatut tanssiaiset; joka kerta oli toimikunnissa sekä järjestäjänä että juoksijana rouva Etvös: pieni, kutistunut ja kaitahartiainen olento, ylhäältä alas asti litteä kuin lauta; kaikki hänessä oli liikkeessä, pää ja kädet ja jalat ja suu myös; silmät olivat ainoat, jotka eivät olleet mukana kaikessa tässä liikkeessä eivätkä näyttäneet tietävän mitä suu soitti, ne paloivat aina ikäänkuin muissa huolissaan syvällä kuopissaan.
Ja apuopettaja, housut ylen ylhäällä hoikissa kintuissaan ja kirjotusvihkoja taskut pullollaan — kuinka hännystakki leiskuikaan hänen juostessaan leveine rintoineen ja niska jäkässä kuten jäärällä, joka puittaa myrskyä pakoon. Leveä rintakehä ja jäkkäniska olivat oikeastaan ainoat, mitä oli jäänyt jälelle helsinkiläisestä ylioppilaslaulajasta Jakob Etvöksestä, jota sanottiin sankariksi…
Etvöksen pariskunta, oli nyt kuten sanottu, juossut keräämässä Sofie Simonin-konsertin ennakko-tilauksia tapansa mukaan, ja he olivat asemasillalla hänen tuloaan odottamassa kuten kaikki muutkin: Muutamat toimikunnan jäsenet seisoivat aivan liikkumattoman jäykkinä, toiset sipsuttelivat edestakaisin; ainoastaan kenraalitar, kädessään suuri kukkavihko, joka oli aijottu tervetulijaisiksi, näytti aivan yhtä ylhäisen uniselta kun hänellä oli tapana.
Ja sitte oli rouva Simonin saapunut, pieni, hauska ja hymyilevä olento, ja hän oli nyökkäillyt ja tervehtinyt ja puhunut — ja ajoi; kenraalin vaunuissa, "seurueineen", johon kuului kaksi herraa ja apulainen kolmantena kenraalin tavallisella paikalla vaunuissa.
Herra tiesi, kuinka Etvös oli tänne vaunuihin joutunut; rouva Simonin oli vain nauranut ja seurueen herrat olivat nauraneet ja ovi oli lyöty kiinni, jotta Etvöksen villainen kaulahuivi jäi väliin — rouva Etvöksen virkkaamat villaiset kaulahuivit olivat muuten Etvöksen perheen pääasiallinen suoja talvea vastaan, vaikkakin ne rajoittuivat suojelemaan etupäässä vain kaulaa —; kenraali seisoi katsoen jokseenkin pitkään poistuvain omien vaunujensa jälkeen, hän ei ollut ehtinyt muuta kun tehdä monia kumarruksia vaununoven edessä.
Tällä ajomatkalla se kai tapahtui, tai kentiesi heidän erotessaan. Rouva Simonin oli sanonut sydämensä viattomuudessa:
"Jaa — syömme siis huomenna teillä."
Mistä herrannimessä hän tiesi, kuka toimikunnassa oli päänä ja kuka häntänä.
Herra Etvös seisoi hattu kädessä hotellin portilla vielä kauan sen jälkeen, kun rouva Simonin oli noussut pois vaunuista ja mennyt sisälle. Hän ei oikein tiennyt, käsittikö hän.
He tahtoivat syödä heillä huomenna.
He tahtoivat tehdä hänelle sen kunnian ja syödä heillä huomenna.
Hän ei voinut saada enää mistään selvää käsitystä, mutta hän vain juoksi kotiinpäin, kotiin Adolfan luo, kotiin saadakseen sen sanotuksi… sillä olihan sentään jotakin painavaa tämän kunnian mukana: herra Etvöksestä tuntui että hän alkoi tulla aivan kuumaksi juostessaan.
"Mutta Jakob, mutta Jakob", huusi rouva; hän oli vielä parhaimmassa puvussaan ja hoiteli kaikkein pienintään. Rouva Etvöksestä oli sangen vaikeaa muutella yhä pukujaan, sillä aina täytyi hänen kesken kaiken juosta johonkin nurkkaan hoitelemaan yhdeksästä pienokaisestaan jotakuta, joka lankesi ja pillahti itkemään.
Etvös istuutui vain jäykkänä eräälle tuolille. Hän tunsi tulevansa miltei hengästyneemmäksi täällä sisällä, jossa kahdeksan merenruokotuolia seisoivat katsellen pitkään toisiaan ja tapetit (Etvös näki sen nyt) olivat paikatut niin monilla kiinniliimatuilla paperipaloilla.
"Mutta Jakob, mutta Jakob — mikä nyt on?"
Rouva jäi huolestuneena seisomaan pienimpänsä käsivarrellaan.
"He syövät täällä huomenna", sanoi Etvös jyrkästi, kuten mies, joka jättää kaiken oman onnensa nojaan.
"Ketkä? He?" kysyi rouva Etvös, joka ei ymmärtänyt lainkaan. Heillähän eivät syöneet koskaan muut kuin nämä kymmenen tässä — ja sitte hän itse ja apulainen sen, mikä jäi näiltä kymmeneltä tähteeksi.
"Sepä rouva — rouva Simonin — hän tahtoo syödä meillä."
Ja kentiesi etupäässä hieman tuulettaakseen painostavaa ilmaa, alkoi herra Etvös puhua sangen kovalla äänellä — mutta jokseenkin katkonaisin lausein — kunniasta, tästä suuresta kunniasta; olivathan he suorastaan päässeet kenraalin edelle.
Mutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen, katsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän hiljaisella valittavalla äänellä:
"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob, kuinka se olikaan mahdollista?"
Rouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se oli mahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt asiat aina tapahtuivat.
Etvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt itsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.
"Hän sanoi tahtovansa syödä meillä", kertasi hän huohottaen.
"Joko huomenna, sanot sinä?" kysyi rouva Etvös.
"Niin — tyttöni."
Rouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa alaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin erittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut ohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli hän kivistelemistään:
"Oi — mutta, Jakob, täällä — oi — mutta, Jakob, täällä", sanoi hän ja levitti molemmat kätensä.
Hän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut ainoatakaan säällistä huonekalua.
Etvös ei vastannut. Hän katsoi vaikenemisen parhaaksi.
Syntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes takaisin.
"Etkö voi saada lykkäystä?" kysyi hän hyvin hiljaa.
"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni", — se herätti toivon idun Etvöksen mielessä. "Voinhan saada, voinhan saada,” kertaili hän.
"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös sanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi saada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin kahdellasadalla markalla…"
Rouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa ei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt vieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja silloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita "ottamassa voileipää."
Rouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan tämän viime käänteen jälkeen.
"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea", sanoi hän väsähtäneellä äänellään.
"Niin, tyttöni", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi sitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.
Rouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa keittäjättären… Mutta kaikki muu, kaikki muu… yksistään pöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut kahtakaan liinaa.
"Menetkö siis, Jakob", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä, "hommaamaan… rahoja?"
"Kyllä, tyttöni", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei voinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa olivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta parkui keskellä lattiaa.
"Lapsi, lapsi", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli kahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.
"Jaa, niinpä menen sitte", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa olivat sangen raskaat.
Rouva Etvös pysähtyi hieman.
"Ne kaksi sataa voi kai lainata Cerlachiukselta", sanoi hän viivytellen.
"Olin ajatellut sitä", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään. Mutta nyt meni hän koettamaan.
Hänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka hän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi istumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.
"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin", puheli hän istuessaan päätään nyökytellen.
"Mitä se on?" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului jymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli pudonnut jostakin.
"Silla, Silla", huusi rouva Etvös tytölle.
"Sil — — la…"
"Ja minullahan on vielä kappa ylläni", sanoi rouva Etvös ja tarttui hämillään tukkaansa. Rouva Etvökselle oli tavallista että näin äkillisesti huomasi olevan yllään, hieman sopimattomaan aikaan, tämän tai toisen vaatekappaleen.
"Silla, Silla", jatkoi hän huutamistaan riisuessaan kappaansa.
Silla näyttäytyi lattiariepuineen: yksi tai toinen nuorimmista pujahti aina aavistamatta johonkin nurkkaan.
"Niin, niin", sanoi rouva Etvös (hän oli jälleen kokonaan liikkeessä), "nyt on kysymys muusta…"
Sillan oli mentävä lehtorin rouvalta kysymään keittäjättären osotetta.
II.
Apuopettaja Etvös oli saanut lainaksi 100 markkaa, jotka hän sai maksaa myöhemmin, sanoi herra Cerlachius kylläkin hyväntahtoisesti.
Kun hän palasi kotiin, oli koko talo mullin mallin. Eteiseen olivat kaikki huonekalut kasatut kokoon — ne olivat vähällä painua ruttuun toistensa alla. Kaikki pienokaiset tölmäilivät ulos ja sisälle, ikäänkuin koko talo olisi ollut jokin kilparata. Sisällä hankasi Silla lattiaa, ja hänellä oli eräs määrätty vaatekappale ympäri korvien, ja äärimmäisen keveästi puettu takapuoli keikkui korkealla ilmassa — pelkästä innosta.
Rouva Etvös istui ruokahuoneessa "pöytäliinakankaan" keskellä.
"Saitko sinä ne?" kysyi hän hätiköiden ja kohotti katseensa Jakob’iin.
Apulaisessa oli jotakin omituisen leveää, jotta rouva tiesi heti, että hänellä oli jotakin.
"Satanen tälle päivälle!" sanoi Etvös ja lähetti viisi kahdenkymmenen markan kultarahaa pöydälle.
"No — luojan kiitos…"
Sanat tulivat huoaten: tämä tieto oli kuin toivonpisara hänen huoltensa mereen.
"Mene sitte sisälle Etvös", sanoi rouva. "Sinullahan on vihkoja."
Apulainen ei mennyt, hän oli tullut niin ylpeäksi ja puheli kaikista niistä, jotka heidän täytyi kutsua.
"Ja sitte täytyy meidän koristella", sanoi hän, "tietysti täällä on somistettava." Hän löi kuvaavasti pitkällä käsivarrellaan ammottavaan seinään, ikäänkuin kiinnittäisi siihen näkymättömiä koristeita.
"Kultaseni, kultaseni", sanoi hän, "vähällä voi saada paljon aikaan."
"Niin, Etvös, niin — — mutta mene nyt sisään."
Yhdenkään huoneen lattiassa ei ollut kuivaa paikkaa. Silla pesi, jotta vesi vaahtosi, ja Emmeline, vanhin pienokaisista, kulki kovine kenkineen ja kuivaili sisälle jätettyjä suurempia huonekaluja — etvökseläisten huonekaluissa piili ympärinsä niin monia pienten sormien jälkiä.
Rouva Etvöksellä olivat lasit pöydällä tarkastusta varten. Se oli surkean sälöinen kokoelma; rouva Etvös laski väsyneenä kätensä helmaansa.
"Kultaseni", sanoi Etvös, "lasit me lainaamme."
Rouva Etvöksen mielestä ne täytyi lainata.
"Niin", sanoi hän, "mutta se maksaa, Jakob."
Herra Etvös meni.
Pian näyttäytyi mustapukuinen, tavattoman pitkänhuiskea olento, jonka rouva Etvös suuresti peläten sai sijotetuksi eräälle tuolille keskelle märkää lattiaa.
Hän oli keittäjätär, matami Börner.
Hän jäi istumaan äänetönnä ja odotti silmät tähdättynä rouvaan ja pää keikistettynä torjuvasti taaksepäin, ja rouva Etvös tuli pelästyneemmäksi: hän luuli että vaimo oli jo loukkaantunut. Sitä saattoi matami Börneristä helposti ajatella katsoen hänen päänsä omituiseen asentoon; todellisuudessa oli se vain hänen ammatistaan johtunut tapa, sillä hänen täytyi pitää päänsä mahdollisimman kaukana paistinpannusta.
"Niin", sanoi rouva Etvös, "luultavasti" — hän puhui, ikäänkuin pyytäisi anteeksi jotain erehdystä — "näemme huomenna luonamme joitakin vieraita… meidän pitäisi laittaa…"
"Illallinen", lisäsi hän äänellä, jota tuskin kuuli.
Matami Börner nyökäytti vain päätänsä. Sitte kysyi hän heikolla painolla, hyvänsävyisellä äänellä ja katsellen laseihin:
"Kuinka monelle hengelle?"
"Niin — tuota —" sammalsi rouva Etvös, jonka kysymys, ja ääni, jolla se oli tehty, saattoi yhä enemmän hämilleen: Hänestä näyttää se kai aivan mahdottomalta, tuumi hän itsekseen.
"He — tuota", sanoi hän, "he ovat toivottuja vieraita, sangen toivottuja vieraita, matami."
"Sitte heitä kai on vähintäin kuusi", sanoi matami Börner samalla laimealla äänellä. Matami Börnerissä oli aina jotakin, ikäänkuin hän puhuisi kädet ristissä.
"Jaa", vastasi rouva Etvös, joka lakkaamatta kiehenteli tuolillaan; hän olisi vastannut myöntävästi, vaikkapa matami olisi sanonut kuusitoista.
Matami Börner alkoi laittaa ruokalistaa ja mainitsi ruokalajeja ja jälkiruokia ja "reunakoristeita" sellaisella äänellä kuin lukisi julistusta maansurusta kirkkomäellä (ääni johtui matami Börnerin sairaudesta: hänellä oli alati haavoja suolissaan, sillä keittäessään oli hänen pakko ylenmäärin maistella ruokien makua), rouva Etvöksen, joka ei mitään ymmärtänyt, niin vähän hänellä oli keittotaitoa yli jokapäiväisen, hokiessa hokemistaan:
"Jaa — kunhan siitä vaan tulee kaunista, kunhan siitä vaan tulee kaunista…" Ja äkkiä löi hän käsivartensa ikäänkuin suojellen onnettomain lasien ympärille; hänestä näytti ettei matami aikonut niistä silmiään kääntääkään.
"Lasit me lainaamme", sanoi hän sammaltaen.
Mutta matami Börner veteli hyvänaikaa edelleen surullista nuottiaan, rouva Etvöksen, joka yhä luuli että matamia painoi niin raskaasti erityisesti heidän asemansa, masentuessa yhä enemmän ja enemmän — jo niistä uimistakin, joita keittäjätär lasketteli suustaan.
"Niin, se käy vaikeaksi, se käy tosiaankin vaikeaks…" sanoi rouva Etvös valittaen.
"Ja mitä kaikkea se sitte maksaa?" kysyi hän samaan hengenvetoon.
Hänen silmänsä seurasivat huolestuneina matamin kovapintaisia sormia, jotka alkoivat liikkua laskien pöydän reunalla, ikäänkuin hän soittaisi harjotuksia pianolla.
"No, olemme tänä iltana autetut seitsemälläkymmenellä markalla, ensi aluksi…"
Rouva Etvöksen selkärankaa hiipaisi, se vei satamarkkasen jokseenkin lopuilleen.
"Jaa", sanoi hän "ne tahdon antaa teille heti", ja hän pani kultapalat pöydälle, yhden toisensa jälkeen — mutta äkkiä sai hän kyyneleet silmiinsä.
Matami Börner otti ne.
"Missä sitte aijotaan syödä?" kysyi hän samalla äänensävyllä kuin ennenkin.
Oli mahdotonta sanoa, kuinka tämä matamin alituinen huolellisuus tuskastutti rouva Etvöstä.
"Syödäkö?" — sana ikäänkuin sysäytyi hänen suustaan. — "Syödäkö? Niin, täällä tietysti syödään."
"No — niin", sanoi matami Börner, joka kentiesi ei kuullut lainkaan, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin jokainen vastaus olisi uusi jobinposti hänen mielestään.
"Ei, näettekös, ei, emme ole vielä valmistuneet, se on tullut niin äkkiä, kaikki tyyni niin äkkiä", sammalteli rouva Etvös.
Matami Börner pyysi ainoastaan saadakseen nähdä kyökkiä.
Rouva Etvös oli hiljaisuudessa kauan vavissut kyökkiä ajatellessaan — kyökkiaskareet eivät olleet Sillan parhaita puolia, eikä voinut sanoa, että se juuri loisti.
"Niin — kyökkiä", sanoi hän, "tietysti…"
Hän nousi tuoliltaan.
"Lapset, lapset", asetteli hän. "Lapset…"
Yhdeksän pienokaista olivat vähitellen kerääntyneet yhteen kasaan märälle lattialle ja peuhasivat hälisten ja telmivät tavattomassa sekamelskassa toistensa selässä: he ymmärsivät että oli kysymys ruuasta, paljosta ruuasta.
"Emmeline, valaise meille", sanoi rouva Etvös; "tätä tietä, olkaa hyvä, tätä tietä… niin emmehän ole vielä valmistuneet…"
Kyökissä oli Sillalla vaatteita kuivamassa neljällä nuoralla.
"Oh, Sillalla on luullakseni ollut yhtä ja toista pientä pesussa", nauroi rouva Etvös ja alkoi hämillään tempoa puolimärkiä pikkupaitoja alas, keskelle kyökkiä.
"Missä on hella?" kysyi matami Börner vain.
"Niin, näytä, Emmeline, valoa…"
Emmeline piti kynttilää lähellä kaitaa laitosta, mikä enimmäkseen oli peitettynä muutamilla kummallisilla säkkikankaan kappaleilla, joita Silla nimitti esiliinoiksi; tämä oli hella.
"Neljä reikää", sanoi matami Börner, joka suunnitteli sotaretkeä ja kumartui katsomaan tulisijaan huolestuneine silmineen.
"Niin, se on hieman ruosteinen; valaise Emmeline; se on hieman ruosteinen", sanoi rouva Etvös, jonka sydän oli puristunut kokoon: hänestä tuntui tämä vieras vaimo näkevän heidän köyhyytensä pohjaa myöten tämän käyttämättömän ja hoitamattoman hellan ääressä.
"Se on hieman ruosteinen…" (kolmen reiän renkaat olivat aivan punaiset, Etvöksellä riitti keittämiseen yksi ainoa reikä).
"Mutta posliineja meillä on", sanoi hän aivan aiheettomasti; "täydellinen pöytäkalusto kahdeksalle, kronbergiläinen kalusto", kertaili hän, takertuen kalustoon, kokonaan maahanlyötynä tämän punaiseksi ruostuneen hellan ääressä.
"Morsiuslahja", jatkoi hän "kronbergiläisestä talosta."
Ja hän aikoi äkkiä kertoa tästä kronbergiläisestä talosta, jossa hän oli ollut ottotyttärenä (rouva Etvös oli ollut siellä kotiopettajattarena), kun vanha kreivi vielä eli ja matkusteli — kertoi innokkaasti ja kuumeentapaisesti, kerskuen, virtanaan, ikäänkuin tahtoisi koristaa kaikilla kronbergiläisillä antimilla tämän tyhjän kyökin.
"Niin, hyvää yötä sitte", sanoi matami Börner, jonka kärsimyksiä ei Kronbergin kreivillinen perhe näyttänyt lieventävän. "Tulen siis seitsemän aikaan."
"Hyvää yötä — näytä Emmeline valoa."
"Hyvää yötä."
Emmeline näytti valoa matami Börnerille. Rouva Etvös jäi kylmään kyökkiin — hän istui ja itki vanhalla pölkyllä kylmän tulisijan ääressä.
Sitte tuli joku hiipien pimeässä.
Hän oli Emmeline. Hän pysähtyi hieman syrjään itkevästä äidistä. Sitte kietasi hän kätensä hänen kaulaansa.
"Äiti", kuiskasi hän, "miksi ne vieraat meille tulevat?"
Rouva Etvös otti hänen kätensä pois kasvoiltaan.
"Vaiti", sanoi hän, "kuulen isän äänen;" ja he menivät sisään.
Etvöksen ääni oli helppo kuulla, sillä hän huusi kautta kaikkien huoneiden juostessaan sinne ja tänne, jotta housut leiskuivat.
"Niin, he tulevat, he tulevat", huusi hän, ikäänkuin olisi vielä epäillyt tätä ihmettä; "olen ollut hotellissa hänen luonaan", sanoi hän ja ikäänkuin alensi ääntään.
"Mutta, Etvös…"
"He pyysivät minua, hehän pyysivät minua, tyttöni", puolusti Etvös itseään.
"Mutta Adolfa, kuinka hän soitti" sanoi hän äkkiä aivan toisella äänensävyllä ja istuutui kahdareisin eräälle tuolille, jäkkäniska kumarassa, ikäänkuin hän kuulisi vielä soittoa…
Etvös oli hotellissa rouva Simoninin luona — turkkien ja matkakirstujen ja lippaiden ja puoleksi nautitun aterian keskellä — istunut kuunnellen, silmissään ilme kuten nälkäisellä koiralla.
"Te pidätte musiikista?" oli rouva sanonut aivan välinpitämättömästi, sormin juoksuttaen Liszt’in kappaleiden sävelikköjä.
Hän, Etvös, oli ainoastaan nyökännyt, silmät rouvan kasvoissa.
Rouva oli nauranut sormiensa kiitäessä; ja tenoristi oli purkanut matkakirstuista laahushameita ja levittänyt paitoja tuoleille ja löytänyt tohvelit laakeriseppeleeseen käärittynä… rouva oli hypännyt yhtäkkiä erääseen marssiin ja soittanut vielä erään finalin koettaakseen sormiaan matkan jälkeen.
"Hat nichts gelitten", oli hän sanonut hyvin tyytyväisenä ja antanut käsiensä vajota helmaansa.
"Sie lieben das?" oli hän sanonut hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä ja nostanut oikean polvensa vasemman päälle, kääntyessään tuolillaan Etvökseen katsomaan — hän oli unhottanut koko miehen.
Apulainen oli tuijottanut liikkumatonna eteensä turkkien ja laahushameiden keskellä — vetreät vedet olivat juosseet hänen poskilleen.
… Rouva Etvös ei ollut valmis ottamaan osaa tähän innostukseen. Hän sanoi vain:
"Keittäjätär oli täällä."
"No", sanoi Etvös ja keinutteli päätään.
"Hän meni, mukanaan seitsemänkymmentä markkaa — ensi aluksi…"
Oli kuin Etvös olisi herännyt. Mutta sitte hän sanoi:
"Meillä kai on vielä luottoakin — suuremmissa kaupoissa."
Tavallisesti ei perhe juuri tehnyt ostoksiaan suuremmissa kaupoissa — sinne ei heillä siis ollut velkaa.
Rouva Etvös oli jo sitä ajatellut: Jakob Svenssonilta voivat he saada velaksi, ja Jakob Svenssonilla oli melkein kaikkea.
"Jakob Svenssonilla on viiniäkin", sanoi apulainen mietteissään.
"Niin, Jakob", myönsi rouva Etvös nyökäten; "mutta sehän täytyy kerran maksaakin."
Apulainen tiesi sen.
"Mutta nyt on kysymys kunniasta, tyttöni", sanoi hän ja alkoi kävellä edes takaisin.
"Meitä tulee kuusitoista?"
"Niin", vastasi rouva Etvös, "jos tahdomme ottaa lehtorin rouvineen mukaan."
Apulainen pysähtyi keskelle huonetta ojennetuin käsin, ja hän sanoi jälleen silmissään aivan sama katse kuin ennen:
"Adolfa, kuinka hän soitti!"
* * * * *
Rouva Etvös oli saanut Etvöksen levolle ja samoin kahdeksan pienokaistaan.
Etvös oli vain vastuksena valveilla ollessaan. Hän joko muisteli jotakin tai sai "aatteen" joka viides minuutti ja käveli sitte sitä kehittäen edes takaisin märän lattian ylitse.
Mutta nyt oli hän mennyt levolle, ja ainoastaan Emmeline oli jäänyt valveille.
Hän auttoi astiain kuivaamisessa ja kuivasi niin varovasti ja näppärästi, suussaan ja silmissään innokkaan lapsen jäykkä ilme — lautasen lautasen jälkeen.
"Lista, lista — missä on nyt lista?"
Oli kysymys keittäjättären tarvitseman "soikon" piirroksesta. Se löytyi vihdoin kaapista ja aprikoiden kumartui rouva Etvös "listan" ylitse.
Niitä ei voinut lainata.
"Äiti", sanoi Emmeline ajattelevaisen tai pikemmin salaperäisen näköisenä — oli niin monia asioita, joista hänen ja äidin oli tapana kuiskailla ja joita ei kukaan muu saanut kuulla —.
"Klubissa on Gerdalla niin monta soikkoa."
Mutta rouva Etvös ei kuullut. Tänä iltana tunkeutuivat kaikki ajatukset hänen mieleensä sekamelskassa, unhotetut ja puoliunhotetut jo aikoja sitte. Hän ajatteli kronbergiläistä aikaansa, jolloin he matkustelivat… Ja hän ajatteli talvea, jolloin he kohtasivat ensi kerran, kun hän lauloi soloa kaikissa konserteissa juhlasalissa…
"Niin, äiti", sanoi Emmeline jälleen; "niitä on klubissa." Hänen huolestuneet ajatuksensa askartelivat lakkaamatta soikon kerällä.
"Niin, tyttöseni."
Rouva Etvös heräsi.
"Oi Jumala", sanoi hän. "Kunhan emme vain unhottaisi toimittaa pulikkaa pianon koholla olevan jalan alle." Tämä oli ajatusyhteydessä konserttien kera juhlasalissa.
"Ja mene nyt sisään, Emmeline, mene nyt sisään."
Emmeline nousi ja asetti näppärästi kaikki yhteen kasaan. Sitte sanoi hän jääden seisomaan äitinsä rinnalle:
"Äiti — uskotko, että keittäjätär on rehellinen?"
"Meidän täytyy toivoa niin", huokasi rouva Etvös. "Hyvää yötä, tyttöseni."
Rouva Etvös nousi. Hän tahtoi nähdä, oliko arkihuoneen lattia jo kuiva. Kynttilä kädessään seisoi hän keskellä huonetta ja katseli kaikkialle ympärilleen.
Koskaan ei huone ollut näyttänyt hänestä niin köyhältä.
Kovotetut uutimet, jotka kuitenkaan eivät olleet silitetyt, verhotut tuolit, mutta ei kuitenkaan mitään täytettä verhojen alla, ja peitellyt käsiliinoilla, joilla tyttölapset kunnioittivat häntä jouluna — kaikki niin mitätöntä, niin naurettavaa…
Niin — niin — aivan niin. Täällä oli hän ahertanut elämänsä. Täällä oli hän synnyttänyt lapsia, turhaan laskien niiden lukua, ja imettänyt ja tuudittanut ja synnyttänyt jälleen ja turhaan säästellyt; ja synnyttänyt uudelleen ja aina "varonut" turhaan — ja kaikki tuli kuluneeksi ja rappiolle…
Ja Etvös — tämä taivutti selkänsä kuten hänkin. Vaimo eli elämäänsä ruok'ajasta ruok’aikaan, mies mennen kouluun ja tullen koulusta… Mutta rakastivathan he toisiaan. Oi — rakastivatko he? Hän ei enää tiennyt mitään. Kuului kai rakastamiseen ajatuksiakin. Ja rouva Etvöksestä tuntuivat ne ainoastaan tylsyvän, huolehtiessa veloista ja näistä yhdeksästä, jotka piti vaatettaa ja ravita.
Väsyneenä kääntyi rouva Etvös ja meni sisälle makuuhuoneeseen. Apulainen heräsi ja nousi istualleen sängyssään.
"Kuules", sanoi hän; "hänen kuvansa ripustamme me pianon yläpuolelle." Se oli eräs Sofie-Simonin-kuvista valopainoksena, jollaisia oli reklaamiksi levitetty taloihin.
"Niin, Etvös", vastasi rouva ja koht’sillään nukahti apulainen jälleen.
Rouva Etvös istui sängyn reunalla kun Emmeline nosti päänsä tyynystään.
"Onhan Joakimin säästölaatikossa kolmetoista markkaa."
Rouva Etvös oli ajatellut tätä Joakimin yksityisomaisuutta.
"Niin, niin, lapsi", sanoi hän; "mutta nuku nyt. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Rouva Etvös makasi tuijottaen pimeyteen; nyt eivät he enää juoksisi toimikuntain asioilla eivätkä listojen kera — nyt saisi siitä tulla loppu…
Mutta asianlaita oli niin, että musiikki oli ollut aina heidän yhteinen ilonsa… silloin itkivät he aina yhdessä vetreitä vesiä.
Rouva Etvös oli nukkumaisillaan puoliavoimin silmin; tavallisesti hän nukkui jäniksen unta: kolmetoista vuotta oli hän kuulostellut kehtoon, nukkuen käsi riipuksissa vuoteen reunan ulkopuolella.
"Inga voisi ottaa valkean hameen", tuumaili hän vielä. Hänen ajatuksissaan kangasteli että yhdeksästä voisi parinen tulla sisään jälkiruuan ajaksi — kuten tuli Kronbergilläkin.
Vihdoin nukahti hän.
Emmeline lepäsi hiljaa ja kuunteli äitinsä hengitystä. Hänen sydäntään ahdisti niin pistävän katkera tunne.
III.
Astiat olivat klubista saapuneet ja kyökissä oli matami Börner täydessä touhussa: hän käveli ympärinsä valmisteidensa keskellä omituisen arvokkaalla lempeydellä, kuten diakonissa sairasvuoteidensa keskellä.
Silla hakkasi ja Silla leikkasi.
"Ettehän taida muuta osatakaan kuin pistellä sitä suuhunne", sanoi hän, kun matami Börner vähitellen perehtyi paikallisiin olosuhteihin: hän antoi Sillalle yhtäjaksoisen esityksen sairautensa kehityksestä patojen ääressä.
Rouva Etvös vain häiritsi asian rauhallista kulkua.
Hän juoksi ulos ja sisälle jokaisen viiden minuutin perästä ja kysyi, joko tavarat olivat Svenssonilta tulleet.
Etvöksellä ei ollut aikaa kuulla edes rahoista (hän vain kulki ja "koristeli"); rouva Etvös palasi takaisin ruokahuoneeseen.
"Äiti — ovatko ne tulleet?" kuiskasi Emmeline.
"Eivät vielä."
Ja he istuivat jälleen, odottaen, nenä ikkunassa kiinni, tyhjin käsin — he eivät voineet ryhtyä mihinkään.
Rouva Etvös lähti jälleen; hän ei tahtonut enää kysellä, hän kulki vain hieman meluten ja kohotteli astiain kansia.
Matami Börner ymmärsi kaiken niin hyvin: hän oli keittänyt niin monessa talossa.
"Tarvittaisiin vähän juomarahaa", sanoi hän. "Sillä poika neuvotaan varmaankin tänne kyökkiin, kun hän saapuu."
"Niin, niin", sanoi rouva Etvös, jonka kasvot kirkastuivat, kun hän etsi muutamia lantteja.
"Oi, kiitos, oi, kiitos", ja tarttui matamin ranteeseen — hän lienee tahtonut puristaa hänen kättään; tästä hetkestä ymmärsivät he toisensa.
"Pahinta on, että ihminen menettää makunsa", sanoi matami Börner. Hän jatkoi Sillalle esitystänsä sairaudestaan, kun rouva Etvös oli jälleen mennyt.
Rouva Etvös oli ottanut hameensa esille — mustan silkkihameen ja toisen valkoisen — ja levittänyt ne tarkasteltavaksi parille tuolille.
"Äiti", huusi Emmeline, "tuolta tulee hän."
Poika tuli todellakin tavaroiden kera. "Tätä tietä, tätä tietä", sanoi rouva Etvös, joka tunsi koko vanhan tuskansa saattaessaan tavaroita hilaavaa poikaa ruokahuoneen lävitse; ja he kuuntelivat molemmat, Emmeline ja hän, kunnes poika oli mennyt — juomarahoineen.
Oli kuin rouva Etvös olisi herännyt, kun tavarat olivat onnellisesti kotona. Hän meni sisälle Etvöksen luo ja katseli koristuksia — niihin kuului valopainos ja pari kummallista nurkkasohvaa, joiden pääaineksina oli vuodepatjoja ja muita sellaisia tavaroita.
"Niin, kun ne vain saisi peitetyksi… menisivät ne kyllä mukiin, menisivät ne kyllä mukiin…" Hän oli jo kyökissä ja hilpeällä mielellä.
"Niin, nythän on jotakin tarjottavaa", sanoi hän onnellisena tunnustellen tavarapaketteja ja nosteli viinipulloja säteilevin silmin. "Oikea herransiunaus", sanoi hän.
Hän vaelsi takaisin Etvöksen luo, joka verhoili sohvia.
"Niinpä niin, Etvös", sanoi hän ja istuutui hetkiseksi ja katsoi suoraan eteensä. "Onhan tämä vaihtelua elämässämme."
"Adolfa", sanoi Etvös, joka käveli edestakaisin katsellen valmistunutta työtään. "Tämä on kunnia — verraton kunnia."
Herra Etvöksen otsalla oli rakeenkokoisia hikipisaroita.
Katuovella soitettiin ja rouva Etvöksen täytyi mennä avaamaan. Siellä oli hovioikeudenpresidentin tytär: hieno, sileähansikkainen daami, joka nyt kaksikymmenvuotiaana kulki ympärinsä presidentin ylhäisessä virka-asunnossa ja emännöi. Hän tuli kiittämään kutsusta siinä salaisessa toivossa, että saisi tarjota yhtä tai toista apua.
Mutta kun hän oli päässyt istumaan keskelle sekamelskaa — rouva Etvös juoksi erään tuolin ympäri, hokien: "täällä on niin törkyistä, täällä on niin törkyistä, sillä Etvös koristelee", — ilmaisi hän hiljaa ajatuksensa:
"Olisi parempi, jos kaikki olisi samansuuntaista."
Etvös meni hänen tuolinsa taakse nähdäkseen, miltä laitteet näyttävät hänen paikaltaan.
"Niinhän se on, mutta me teemme, mitä voimme", sanoi hän ja nytkytteli tyytyväisenä jäkkäniskaansa.
Emmeline tähysteli eräästä nurkasta epäluuloisesti hovioikeudenpresidentin tytärtä niinkauan kuin tämä oli huoneessa.
Neidin täytyi tulla sisään katsomaan pöytäkalustoa, joka näytti aivan huutokaupasta ostetulta etvökseläisen ruokahuoneen pitkällä pöydällä.
"Kaikkihan käy hyvin", sanoi neiti, "kun on kalustot, kuten teillä."
Hän palasi kotiin kalpeana pelästyksestä etvökseläisten valmistusten johdosta.
"Oikea kaupungin häväistys", sanoi hän isälleen presidentille.
Rouva Etvös oli palannut takaisin kahden hameensa luo. Sai olla niin, että Inga tulisi sisälle jälkiruuan ajaksi.
* * * * *
"Emmeline — onko hän palannut?"
Rouva Etvös oli liivisillään ja hän juoksi makuukamarista ulos ja takaisin sisälle. Kysymys oli Sillasta, joka oli lähetetty presidentille noutamaan serviettejä.
"Onko hän palannut?"
Silla ei ollut palannut. Hänen täytyi pysähtyä jokaiselle portille, jossa jokin ystävätär tahtoi häneltä laajan selonteon asioista.
"Ja talia syövät ne myös", lopetti Silla halveksivasti ja jatkoi juoksuaan (hän tarkotti niitä monia stearinijalustoja, joita matami Börner taitavasti hakkasi kannattamaan herkkutaiteellisia ihmetöitään).
"Nyt hän tulee, äiti!" huusi Emmeline ikkunasta.
"Oi — Luojan kiitos", huokasi rouva Etvös, joka makuuhuoneessa katseli peilistä mustaa silkkihamettaan, joka oli ratkennut useimmista ompeleistaan.
Emmeline tarkasteli sitä myös — äänetönnä, edestä ja takaa. Sitte sanoi hän arvelevaisella äänellään:
"Äiti, voimmehan sen paikata."
"Oi ei, oi ei", väitti rouva Etvös vastaan väsyneesti ja napitti liivinsä ylimpiä nappeja: parin nenäliinan kulma pisti esiin liivien alta. Rouva Etvöksen täytyi välttämättä hieman paikata litteyttään, kun hän pukeutui silkkihameeseensa.
"Mutta rintaneulasi, äiti", muistutti Emmeline.
Rintaneula pantiin paikoilleen. Sen lehdellä istui suuri punalakkinen, kivikudoksinen Amor, joka ojensi nuolensa katsojaa kohden. — Rouva Etvös kantoi sitä kaikissa juhlatilaisuuksissa.
Etvös tempasi oven auki. "No — etkö jo ole valmis?" sanoi hän ja tyrkkäsi toista pois peilin edestä.
"Niin — kunpa he vain olisivat täällä", lisäsi hän, "olisivatpa vain kaikki täällä…"
Apulaisen ainoa huoli oli, ettei hän saisi koko joukkoa kasaan.
Rouva Etvös oli ruokahuoneessa: hän järjesteli sadatta kertaa niitä katajanlehviä, joilla hän oli täyttänyt kronbergiläiset kukkajalustat.
Ulko-ovelle lyötiin parisen kovaa iskua. Siellä oli Cerlachius, joka sanoi tulleensa vain vähän vilkasemaan ennenkuin pukeutui juhlapukuunsa.
Hän maisteli kielellään vahvaa ruuantuoksua, ja aikoi mennä jälleen.
"Toden totta, pikku rouva", sanoi hän, "tänne tulee mies tuoden muutamia pulloja. Ajattelin, ettei se olisi haitaksi: Börner tietää, mitä sitä on juotava…"
Hän oli tullut ainoastaan tämän sanoakseen. Cerlachius ei paljoa luottanut etvökseläisiin viinilajeihin.
Rouva Etvös seurasi häntä ulos.
"Äiti, varros vähän", sanoi Emmeline hänen palattuaan sisälle. Hän pani sentään pienen paikan, ja sen pani hän hihan juureen, josta pilkkui valkosta.
IV.
Ovikelloa oli soitettu.
He olivat siellä.
Etvöksen majassa jymisivät yhtaikaa kaikki ovet auki kuten maanjäristyksessä, jotta lattia tärisi.
"Tyttöni", huusi Etvös; "sinun kai on paras pysyä sisällä." Itse juoksi hän ulos.
"Niin, niin, Etvös — mutta Inga…"
Oli ikäänkuin he kaikki pyörisivät toistensa ympäri — tolkuttomina kuten lampaat ukkosilmalla.
"Äiti", kuiskasi Emmeline; "panisit palvelijan avaamaan ovea."
"Niin — niin, lapsi, mutta missä hän on?"
Eriksson joka oli vartavasten täksi päiväksi pestattu, löydettiin kyökistä, missä hän sai lukemattomia komentoja matami Börneriltä; hän oli pukeutunut jäykkään kaapuun tarjoilua varten; lopulta tuli hän ja meni avaamaan.
Rouva Simonin saapui seurueineen. Hän tuli aina täsmälleen; se oli konserttitapa, jota hän noudatti yksityiselämässäänkin. Hän ja kaksi herraa täyttivät koko eteisen turkeilla ja tulivat vihdoinkin huoneeseen, jossa ei ollut ketään. Rouva Simonin katseli tuokion ympärilleen.
"No, se on täällä", sanoi hän kääntyen viuluniekkaan ja alkoi jokseenkin tuimasti tallata edestakaisin lattiaa atlaskakenkineen — ikäänkuin toiset olisivat syypäät koko hökötykseen.
Rouva Etvös tölmähti sisään — hän luuli Etvöksen olevan täällä; hän tervehti niijata lyyhähtäen pariin kertaan ja koetti, molempain herrojen kumarrellessa, sanoa jotakin… "kunniasta — kunniasta" ja "niin kauvas kylmään pohjolaan", sanoi hän änkyttäen ja nypelöi avutonna kivikudoksista Amoria litteällä rinnallaan.
"Niin, kuva meillä on", sanoi hän suunnattomasti riemuissaan siitä, että rouva Simonin pysähtyi valopainoksen eteen.
"Ich sehe das", sanoi rouva Simonin sangen kuivasti ja jatkoi häiriintymättä kävelyään edestakaisin, ikäänkuin olisi kysymys lämpimänä pysymisestä asemasillalla: hän oli yhä enemmän ja enemmän taipuvainen pitämään etvökseläistä salonkia loukkauksena, ja itsensä hillitseminen ei suinkaan ollut hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan.
Rouva Etvös oli jo nähnyt, päästyään tuskin ovesta sisälle, että uuni oli unhotettu — tai oliko hän ajatellut, että lämpöä tulisi kylliksi niistä monista ihmisistä, jahka he saapuivat?…
Hän ei sitä tiennyt. Mutta nyt oli se unhotettu…
Etvös astui sisään hansikkaat käsissään ja kumarteli — pitkän aikaa; mutta rouva Etvös ei kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, sillä itse seisoi hän puhuen toisen herran kera engelskaa omituisella, ikäänkuin piilottuneella korolla.
Tämä oli tenoristi, nuori norjalainen, jonka rouva Simonin oli yhyttänyt Pietarissa ja joka umpimähkään vastaili jotakin äidinkielellään.
Ketään muita ei saapunut vieläkään, ja he jatkoivat jutteluaan. Rouva Etvös kuuli herra Etvöksen sanovan: Rubinstein.
Hieman myöhemmin olivat he molemmat joutuneet ruokasaliin jälleen — he eivät tienneet itsekään minkä vuoksi —.
"Näetkös", sanoi Etvös, joka oli aivan kuumeessa. "Hän on sangen miellyttävä nainen."
Rouva Etvöksestä hän ei juuri ollut miellyttävä, mutta hän ei ylipäätään ollut odottanutkaan mitään miellyttävää; hän seisoi pöydän ääressä ja hieroskeli käsiään yhteen.
"Uunissa ei ole ollut tulta", sanoi hän vain. Mutta kohta hän säpsähti. "Jonkun sentään täytyy olla sisällä", sanoi hän ja meni.
"Was meinen denn eigentlich die Kerls?" kuuli hän rouva Simoninin sanovan ääneensä loitommalla ikkunan luona, jossa hän toraili tenoristin kera.
Soitettiin; kenraalin herrasväki tuli.
"Nyt he ovat täällä", sanoi Etvös, joka harhaili edestakaisin ruokapöydän vierustalla. Hän ei tohtinut mennä sisälle.
Yhä soi kello jo tuli enemmän vieraita — enemmän ja enemmän, Etvös kuuli ääniä eteisestä.
"Nyt täytyy jotakin tarjota", sanoi rouva Etvös, joka tuli ulos tulipunaisena kasvoiltaan. Herra Etvös välitti vähät tarjoamisesta, sanoihan vain:
"Kuinka se käy, Adolfa?"
"Niitä on tullut kaksitoista", sanoi rouva vain ja meni kyökkiin.
Pienessä pimeässä käytävässä seisoi Emmeline, joka ei voinut olla sisällä muiden luona: "Onko kenraalin herrasväki siellä, äiti?" kuiskasi hän.
"On", vastasi rouva Etvös ja meni kyökkiin.
"Nyt odotamme enää vain lehtorin herrasväkeä", sanoi hän hätiköiden.
"Ja niitä pieniä vesileivoksia", sanoi matami Börner, jonka ääni sai ikäänkuin terävämmän helähdyksen, kun pöydänkattamisen aika läheni.
"Eivätkö ne ole täällä?" kysyi rouva Etvös päästään pyörällä; hän ei tiennyt missä hänen oli oltava; jotakin hullua oli kaikkialla, ja hän meni ruokasaliin jälleen ja nosteli lautaskasoja ja pulloja aiheettomasti ympäri tarjoilupöytää nurkassa.
"Minä kyllä muistan Anderssonin", sanoi hän (Andersson oli tämä vikuroiva leipuri) "toisella kertaa, toisella kertaa", sanoi hän, ikäänkuin Etvöksellä olisi jälleen illalliset ensi viikolla.
"Äiti", kuiskasi Emmeline, joka oli seurannut häntä ja kuunteli vierashuoneen ovella; "kukaan ei puhu sisällä."
"Ei", sanoi rouva Etvös vakuutettuna.
"No — nyt puhuu neiti Zelchen", ilmotti Emmeline.
"Tuon alle olisi pitänyt panna paperia", sanoi rouva Etvös mitään kuulematta ja katseli tarjoilupöydän jalkaa, joka horjui.
Ovi liikkui. Etvös tuli.
"Puuttuu vain lehtorin herrasväki", ilmotti hän hikisenä ja hengästyneenä, ikäänkuin tuoden uutisia.
"Niin, mutta ole siellä sisällä", sanoi rouva Etvös. Emmeline oli mennyt hiljaa ja laittanut paperimytyn tarjoilupöydän jalan alle.
Ovi sulkeutui uudelleen Etvöksen jälkeen, joka jälleen meni Cerlachiuksen ja herrojen luo, jotka, mikäli odotusaika jatkui, ikäänkuin poistuivat, olivat kuin seuran ulkopuolella, selät seuraan käännettyinä ja kasvot seinäänpäin.
"En minäkään voi lainkaan käsittää, kuinka tämä on ollut mahdollista", sanoi Cerlachius, sillä hänkin aivan hikoili apuopettajan tähden.
"Vanha ystävä", sanoi Etvös, "kunpa edes tietäisimme itse."
Kotvaan aikaan ei taasenkaan puhunut kukaan muu kuin neiti Zelchen, joka keskellä lattiaa alituiseen piti vireillä laihaa keskustelua parin kolmen paikkakuntalaisen kera. Kenraali pysyttäytyi alituiseen rouva Simoninin sivulla, aivan äänetönnä ja liikkumatonna ikäänkuin seisoisi henkivartijana.
Ja pieni Tanskan varakonsuli, hintelä ja tyttömäinen olento, joka alituiseen kävellä piipotteli kiiltosaappaineen, sanoi ainakin kymmenennen kerran:
"Mutta kentiesi hän mieluimmin puhuu ranskaa?"
Silloin saapui lehtorin herrasväki. Seuran keskuuteen puhalsi heti ikäänkuin raittiimpi ilma — tiedettiin, että he olivat viimeiset — ja lehtoritar, harvinaisen leveä rouva, jolla oli bronssinvärinen atlaspuku yllään ja omatekoinen point de laze povellaan, kulki erittäin ylevänä läpi koko salin ja sanoi kenraalille ratkaisevalla äänellä, joka piti kaikkien kuulla:
"Etteköhän tahtoisi esittää minut?"
Rouva Etvös avasi ruokasalin oven, ja he näkivät, että pöydällä paloivat tulet. Herrat alkoivat liikkua löytääkseen naisiaan, ja Etvös puristeli käsiään. Rouva von Linden, vaalea ja paksu, maalainen aatelisrouva, joka suunnilleen riitti pituudessa kenraalille, nousi hieman raskaasti etvökseläiseltä ruokotuolilta.
— "No — Luojan kiitos, se menee mukiin", sanoi hän sulimmalla hyväntahtoisuudella ja asettui presidentin sivulle. Etvöksen oli mentävä edellä rouva Simoninin kera. Tämä seisoi "seurueen" keskellä — hän oli tullut hieman leppeämmälle tuulelle kuullessaan niin monia helähtäviä nimiä, ja olihan hän muuten sangen tottunut yllätyksiin seuraelämässä.
"Na — lustiges Nest", sanoi hän olkapäitään kohauttaen baierilaisella murteellaan viuluniekalle, ja meni Etvöksen keralla.
Sananmukaisesti keskellä ovea pistäytyi vaalea huippunenä, joka kantoi silmälaseja ja jota varakonsuli talutti pöytään, rouva Simoninin ja kenraalittaren väliin, joista viimeksi mainittua saattoi tullilaitoksen virkamies kreivi Silfverhjelm ja joka mittaili katseillaan rouva Simoninia ja hänen timanttisolkiaan kuin olisi koko ilmiö ollut aivan eloton ja kuulunut johonkin muistopatsaaseen.
Rouva Etvöksen osaksi tuli tenoristi. Mutta ensin meni hän ja pisti äänetönnä laihan kätensä takaapäin neiti Zelchenin kyynäskoukkuun.
"Kiitos", sanoi hän hiljaa. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeen kielissä.
Kronhergiläiset aarteet keinuivat kokolailla juhlapöydällä ennenkuin kaikki olivat päässeet paikoilleen ja istuivat kahdessa hieman epätasaisessa rivissä — etvökseläiset tuolit olivat näet hieman erikorkuisia.
Eriksson tarjoili soppaa suurella juhlallisuudella.
Rouva Etvöksen takana sulettiin ovi hiljaa. Sen teki Emmeline, joka oli raahannut koivupuita sisälle eteisen kautta ja tahtoi ruok'aikana panna uunin lämpiämään.
Pari ruokalajia oli jo tuotu ja viety.
Kaupungin asujamet enimmäkseen istuivat ikäänkuin heidät olisi kutsuttu kuulijoiksi ja odottivat mitä oli tuleva; ja seurue söi.
Etvöksen kuultiin sanovan: "Mutta ettehän juo, rakas ystävä. Ettehän juo", ja teki monia pukkeja vieraissa kielissä, jotka nekin osaltaan tyrehdyttivät keskustelun, jotta siitä syntyi vain muutamia nilkuttavia sirpaleita.
Rouva Etvöksellä oli hikipisaroita otsallaan: hän näki kaiken ikäänkuin harson lävitse.
"Ei ole lainkaan oikeaa hilpeyttä", sanoi hän hämillään ja kohotti lasiansa lehtoritarta kohden.
"Oo, siitäkö teistä tuntuu", vastasi lehtoritar eräänlaisella ystävällisyydellä, joka vaikutti kuin tikarinpistos.
Seurue oli kyllä kertonut parisen pilajuttua, kumpikin herroista yhden — kaikkien, paitsi neiti Zelchenin ja kenraalin, lakatessa syömästä — mutta sitte seurasi pitkäaikainen äänettömyys.
"Joisitte jotakin! Juodaanko mitään siellä toisessa päässä?" sanoi rouva Etvös nyt, hänkin vuorostaan.
"Joutuisammin, ystäväni, joutuisammin!" kuiskasi hän Erikssonille.
Eriksson oli taipuvainen hieman pysähtelemään tarjotessaan ja kuulostelemaan mitä puhuttiin.
Silla kulki ympärinsä kastikkeiden kera: hän jätti oven auki pieneen käytävään, jotta matami Börnerin työpajasta pöllysi paksuja pilviä huoneeseen, jossa ennaltaankin oli kyllin kuuma, ja herrojen kasvot alkoivat kaikessa hiljaisuudessa ruveta punottamaan.
Lasten äänet alkoivat myös kuulua: he olivat ryhtyneet johonkin, herra tiesi mihin; he melusivat niin, että tuoli poltti rouva Etvöksen alla.
"Minun taitaa pitää nousta", sanoi hän yli pöydän rouva von Lindenille, kun yhtäkkiä kuului jymähdys, ikäänkuin eteisessä olisi pässi puskenut oveen.
"Oi — siellä ovat lapset", sanoi rouva Etvös hypähtäen seisoalleen.
Loiskahduksen jälkeen tuli jokseenkin hiljaista, niin että kaikki kuulivat rouva Simoninin sanovan — muutapa hän ei vielä ollut juuri puhunutkaan —:
"Sie haben Kinder?" sanoi hän vähääkään häikäilemättä.
"On, yhdeksän", sanoi Etvös.
"Neun."
Rouva Simonin laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja katsoi rouva Etvökseen teeskentelemättömällä hämmästyksellä.
"Sie Unglückliche", huudahti hän sitte sydämensä syvyydestä.
Kaikki purskahtivat tahtomattaan yhtaikaa nauramaan, jotta hyrskyi vain pöydän ympärillä, mutta rouva Simonin, joka ei huomannut siinä olevan mitään hauskaa, huusi häiriytymättä melun sekaan:
"Ja, ich meine das."
Ja kaikki nauroivat jälleen kovemmin kuin ennen.
He eivät voineet lakata lainkaan. Cerlachius, jatkaen hakatustaan, sanoi:
"Jaa — totta tosiaan hän voi olla oikeassa", ja joi apulaisen kera.
He nauroivat jälleen ja alkoivat nauraessaan puhua. Oli kuin olisi kivi pudonnut rouva Etvöksen sydämeltä: presidentti joi hänen kanssaan ja kenraali nosti myös lasinsa; rouva oli ilosta punainen kuin verenpisara.
Mutta rouva Simonin päästi pois timanttirannerenkaansa ja pisti ne erääseen lasiin: hän oli päässyt mieliaineeseensa: ihmissuvun kehitykseen.
Hänen mukava baierilaismurteensa kaikui kaiken ylitse — hän ryhtyi iloisena aineesensa ja ojensi kauniit käsivartensa kokonaan pöydän ylitse, ja hänen puhuessaan katselivat herrat häntä kuin suuren valkoisen kukan terää hetuleidensa yllä, kun hän puhui. Kenraalitar ja neiti Zelchen ikäänkuin loittonivat ja viuhtoivat juhlallisesti kasvojaan.
Huippunenä istui, kuten aina siitä hetkestä, jona tuli pöytään, hansikkaat vierellään ja varustettuna silmälaseilla, ikäänkuin olisi sijottunut johonkin puistoon.
Lehtoritar sanoi jäykästi herralleen, joka ei kuullut:
"Tätä saattoi odottaakin tuollaisilta kierteleviltä naisilta."
"Gott, dass die Weiber sich dazu hergeben", jatkoi rouva Simonin ja kohotti käsivartensa hämmästyksissään.
Rouva Linden nauroi kilpaa herrojen kera ja asetti molemmat kyynäspäänsä pöydälle. "Hauska henkilö", sanoi hän presidentille, joka oli sysännyt lasisilmänsä ylös ja katseli rouva Simoninia paljain silmin.
Tuli Cerlachiuksen hyvän bourgogneviinin vuoro, ja kaikki kilistelivät Etvöksen kera, joka onnesta painuneena istui tuolillaan. "Kiitos, hyvät ystävät, kiitos hyvät ystävät", sanoi hän ja levitteli käsiään.
Ja rouva Etvös sanoi tenoristille vienosti, vielä hieman pelokkaasti hymyillen:
"Nyt en sentään luule, että hän kovin pahasti ikävystyy", ja kun tenoristi oli varma, että hän päinvastoin oli hyvin huvitettu, sanoi rouva Etvös hymyillen niin onnellisesti koko avoimella suullaan:
"Oi Luojan kiitos — niinkö luulette, niinkö luulette?…"
Silfverhjelm kilisti ymmärtäväisesti Cerlachiuksen kera — hän tunsi bourgognen — ja viuluniekka pisti kaskuksi, jota kaikki kuuntelivat nauraen. Rouva Simoninilla oli pöydän yläpäässä Etvöksen ja kenraalin välissä niin mukavaa kuin uunin nurkassa.
"Ja, wer nur jetzt ein gutes Glas Bier hätte", sanoi hän ikäänkuin se olisi kaikkien herkkujen herkku.
Etvös katsoi hieman epävarmana häneen.
"Mutta sitähän voidaan hankkia", sanoi hän nousten; jaloillaan seisten näytti hän hieman epävarmalta.
"Mitä? Mitä, Etvös?" kysyi rouva Etvös levotonna pöydän alapäästä.
Ja huippunenä, joka hänkään ei ollut kuullut, kysyi ääneen ja kurkottaen kaulaansa:
"Mitä hän tahtoo?"
"Ach — a' Glas Bier", sanoi rouva Simonin tavattoman tyynesti.
Etvös oli ulkona. Ovet jätti hän auki.
"Onko täällä olutta?" sanoi hän ja juoksi ympärinsä ikäänkuin löytääkseen olutta yhdeltä tai toiselta pöydältä. "Onko meillä olutta?"
"Mitä?" kysäsi matami Börner imelän putinkinsa äärestä.
"Hän haluaa olutta", sanoi Etvös, joka hämillään kouri tyhjiä laskujaan.
Ja toiset kertailivat sitä, kokonaan puusta pudonneina kuultuaan tämän joutavan sanan, kunnes hekin alkoivat tolkuttomasti haparoida ympärinsä.
"Niin — Sillalla on kai rahaa", joku äkkiä keskeytti. "Mutta nopeaan — nopeaan — — —" sanoi hän ja juoksi sisälle.
Sisällä oli rouva Etvös saanut Erikssonin käsiinsä.
"Emmelinellä on rahaa", oli hän kuiskannut ja lähettänyt tämän ulos. Gustav Adolf yhdeksästä oli mennyt olutta noutamaan.
Pöydässä oli tullut jälleen ikäänkuin hieman hiljaisempaa, ja rouva Simonin, joka oli vilkaissut alaspäin kenraalittaren puolelle (kenraalitar oli synnynnältään prinsessa Trubetzkoi ja vietti suomalaista maanpakolaisuuttaan kasvoillaan ilme ikäänkuin hallitsijattarella, joka vierailee pikkuserkkunsa luona ja kuulee kieltä, jota ei ymmärrä), puuttui puhumaan ranskaa ja toi kenraalittarelle terveisiä ruhtinatar Chikalta, jota hän tuskin oli tavannut Pariisissa.
Hän puhui edelleen ranskaa, hypäten juttelussaan Rumaniaan ja kertoen kuningatar Elisabetista — la charmante femme! — ja Bukarestin hovista.
"Pelkkiä varkaita siinä pesässä", sanoi viuluniekka lyhyesti ja alkoi kertoa kaskua Rumanian hovimarsalkasta, joka oli varastanut rannerenkaan, minkä kuningatar oli aikonut lahjottaa rouva Simoninille: rouva Simonin ei kuullut: hän jatkoi keskusteluaan kenraalittaren kera, joka ojensihe pystyyn vähän kerrallaan ja kysyi, kuuluiko rouva Simonin olalla oleva helmisolki erääseen historialliseen pukuun — johon se ei kuulunut, vaan oli lahja hänen majesteetiltaan Espanian kuningattarelta:
"Des perles exquises — n'est-ce-pas, madame?"
Kenraalitar yltyi ylistämään helmiä. Ja rouva Simonin nurisi. — Etvös oli jälleen mennyt tiedustamaan olutta.
"Ótez ça", sanoi rouva Simonin, ja Etvös tuli ja irrotti solen, joka alkoi kiertää ympäri, rouva Simoninin siirtyessä jälleen puhumaan saksaa ja kertoessa, kuinka hän oli pelannut biljardia kuningas Alfonsin kera.
Solki kulki kädestä käteen, rouva Simoninin jatkaessa kertomustaan, jotta surisivat vainen kuninkaalliset nimet kronbergiläisten kukkajalustain ympärillä, ja kaikki kuuntelivat ilosta loistavin kasvoin, ikäänkuin kaikki hovin päivänpaiste lankeaisi heidän yllensä, kun he saivat olla pöydässä tämän kuuluisuuden kerällä.
Yksi ja toinen tunsi jälleen tarvetta juoda isännän kera, ja niin oli alituista nyökkäilyä ja kilistelyä yli pöydän kiittelyineen ja vastakiittelyineen — ainoastaan lehtoritar istui järkkymättä ja piteli solkea itsestään loitolla, ikäänkuin se haisisi pahalle.
"No, sanokaamme mieluummin, että se on joltakin prinssiltä", sanoi hän ja antoi sen kiertää edelleen, jotta rouva Etvös sai sen vihdoin laihoihin sormiinsa: hän ei tuntenut enää elämää entisekseen, hän, rouva Etvös.
"Oi — että sen pitikin voida tapahtua meillä", sanoi hän ja istui pyöritellen helmikoristetta kädessään.
"Mais, madame, vous oubliez votre bock", sanoi kenraalitar ja viittasi salamyhkäisesti hymyillen vihdoinkin saapuneeseen pulloon, jonka rouva Simonin jätti koskematta.
He olivat päässeet käsiksi paistiin, jonka Eriksson, joka oli tyhjentänyt erinäisiä viinintähteitä kulkiessaan pienen käytävän lävitse, tarjoili kehottavasti nyhjäten tuttujensa olkapäihin — Erikssonilla oli tapana pitää suosikkiensa puolta tarjoillessaan — ja rouva Etvös muisti yhtäkkiä Ingan ja nousi hiljaa, kun Etvös kohosi seisoalleen; ja hän istuutui jälleen, ikäänkuin maahan painettuna.
— Etvös tahtoi puhua.
"Nyt koolaa opettaja", huusi Silla, joka kantoi hilloketta, ohitse mennessään ja avasi oven makuukamariin, missä Emmeline istui vuoteen reunalla pullonsuuhun pistetyn kynttilän ääressä.
"Nyt koolaa opettaja", kuului Sillan ääni kyökistä.
Emmeline istui juhlallisen jäykkänä kynttilän ääressä, kädet helmassaan — hän kuuli kaiken avoimesta ovesta.
Etvös seisoi hetkisen, sitte sanoi hän hyvin matalalla äänellä ja ikäänkuin kuiskaten rouva Simoninin korvaan:
"Tahdon ainoastaan kiittää teitä — kiittää teitä siitä, että olette meille tänään tuoneet iloa ja loistoa — — ja loistoa", kertasi hän vielä hiljemmin, tuijottaen eteensä pöydän ylitse ja vaikeni jälleen, hän ei löytänyt useampia sanoja.
Oli hiljaista tuokion. Sitte huusivat he kaikki hurraata ja kaikki herrat hyökkäsivät meluten pystyyn, kilistääkseen rouva Simoninin kera.
Rouva Etvös istui katsellen häneen, joka hymyili kaikkien näiden kummastelevain kasvojen ylitse — kenraalitarkin oli noussut silkkipuvussaan.
"Kuinka teidän täytyykään olla onnellisia", sanoi rouva Etvös hiljan verkkaan tenoristille, kääntämättä silmiään rouva Simoninista.
"Oi, ei", vastasi tämä vain pitkäveteisesti ja tuijotti hänkin eteensä — mutta toiseen suuntaan.
Inga oli sisällä jälkiruuan aikana. Hänen kulkiessaan sylistä syliin, muisti rouva Simonin solkensa. Se oli pysähtynyt varakonsulin daamille; hän ei ollut voinut siitä erota.
Noustiin pöydästä, ja äänekäs kiittely kuului kaikista huoneista, kaikki puhuivat, iloisina ja kylläisinä, ja Etvös kulki sylistä syliin.
"Kiitos, veli", sanoi Silfverhjelm ja tarrasi kiinni apulaisen molempiin olkapäihin.
Rouva Etvös kulki naisten kesken kädestä käteen.
"Kaunis päivä", sanoi rouva Linden ja puristi hänen sormiaan lihavalla kädellään, ennenkuin hän heittäytyi raskaasti eräälle Etvöksen laittamalle sohvalle.
"Oi, luojan kiitos", sanoi rouva Etvös huoaten syvään ja vapautuneena.
Rouva Etvös kulki edelleen. Mitä kukin sanoi ei hän kuullut lainkaan, mutta hän näki heidän hymyilevän ja tiesi heidän olevan ystävällisiä — kulkiessaan ikäänkuin liukumalla piiristä piiriin. Lehtorittaren luona seisoi kaksi muutakin naista, jotka pitelivät pitkään hänen kättään ja puhuivat siitä, kuinka hyvästi kaikki oli käynyt.
"Ja se ei ole helppoa, kun suorastaan kaikki täytyy lainata", sanoi lehtoritar.
"Oi, ei", huudahti rouva Etvös ja puristi lujasti hänen kättänsä, hän oli liian onnellinen tunteakseen mitään pistoksia. Hän kulki rouva Simoninin ohitse — tämä oli seurueineen vetääntynyt hieman syrjään ikkunan luo. "Na, Kinder", sanoi hän, "schwer mit so verschiedenen Wölfen zu heulen" — ja hän meni ja tarttui Cerlachiuksen molempiin käsiin. Hän ei sanonut mitään, mutta seisoi katsoen kiitollisesti punaisiin ja pyöreihin kasvoihin.
Nousi aika hälinä. Herrat olivat jo täydessä vauhdissa konjakin kera, ja viuluniekka teki käteviä temppuja eräällä aluskupilla muutaman naispiirin keskellä. Silla, jonka oli kerättävä kahvikuppeja kasaan, tähysteli, kannattaen täyttä tarjotinta mahaansa vasten, tarkoin jokaisen pukua, ja kreivi Silfverhjelm tahtoi Erikssonin saattamana mennä matami Börneriä kiittelemään.
Kaikki ovet olivat avoinna, oli kuin koko talo olisi kauttaaltaan uinut juhlailossa. Sisimmäisestä huoneesta näkyi tuokion ajan Emmeline, joka jakeli kahdeksalle sisarukselleen pieniä annoksia pullon suuhun pistetyn kynttilänsä valossa, vuoteen jalkopäässä…
"Nyt olette te tyytyväinen", sanoi pieni tenoristi, joka seisoi rouva Etvöksen rinnalla.
"Niin", sanoi rouva Etvös ja hymyili hänelle vasten kasvoja, kuten lapsi.
V.
Rouva Simonin haukotteli tuontuostakin viuhkansa takana.
Nyt oli hän vaihteeksi siirtynyt uunin luo — se oli nyt hehkuvan kuuma, kiitos siitä Emmelinelle — ja seisoi parin herran kera, joista toinen oli varakonsuli:
"Altes Ding", sanoi hän päästäkseen jälleen vapaaksi ja viittasi pianoon.
Hän iski parisen ääntä kulkiessaan ohitse ja vielä parisen.
"Sie Berg", sanoi hän yhtäkkiä virittynein mielin; "hören Sie doch, es klingt wie eine Spinette."
Hän sysäsi pianotuoiin esiin ja istuutui ottaen muutamia akordeja.
Kukaan ei tiennyt, kuinka neiti Blanck, huippunenä, oli äkkiä tullut ensimmäiseksi ja istui parin askeleen päässä kaikkien muiden etupuolella lasisilmineen eräällä ruokotuolilia.
Kaikki oli yhdellä iskulla hiljentynyt. Etvös seisoi vaimonsa rinnalla.
"Adolfa, Adolfa", kuiskaili hän, puristaen suonenvedontapaisesti tämän rannetta.
Rouva Simonin soitti erään Haydnin pikkukappaleen.
"Klingt doch lustig? was?" sanoi hän sen mentyä.
Kukaan ei vastannut, ja hän soitti jälleen — erään Scarlattin pikkukappaleen. Rouva Etvös oli sennäköinen kuin näkisi hän jonkun raamatullisen ilmestyksen keskellä omaa arkihuonettaan.
Rouva Simonin lopetti ja kosketteli enää ainoastaan hieman näppäimiä.
"Singt denn hier Niemand?" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt yhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.
"Juu — herra Etvös laulaa…"
"Herra Etvös on paikkakunnan tenori", sanoi varakonsuli haukotellen.
"Dann singen Sie doch etwas", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä ja näppäili edelleen.
Etvös oli tullut valkoiseksi kuin palttina.
"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan", sanoi hän hykertäen hikisiä käsiään yhteen: laulaa hänen edessään (hän voi tuskin saada sanoja suustaan) — "niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa hänellä jotakin."
"Mutta" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — "kaikki, mitä hänellä oli, oli niin vanhaa…"
Seura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän takana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät sanoja, joita ei kukaan kuullut.
"Jollei hän tahdo laulaa", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski kätensä raskaasti helmaansa.
"Ja nyt ruuan jälkeen", sanoi Etvös, "tässä raskaassa ilmassa… Ja kuka sitte säestäisi?"
"Ah — ich", sanoi rouva Simoni samalla äänellä kuin ennenkin.
"Laula, Alfredo", sanoi rouva Etvös, joka yhä seisoi aivan miehensä takana ja oli niin liikutettu, että sai tuskin sanoja suustaan.
"Niin, niin", sanoi Etvös, joka ei nähnyt nuotteja; "mutta missä ovat ne?"
Rouva Etvös oli poissa. Hän oli mennyt noutamaan pastilleja ja raitista vettä, jotta niillä voisi virkistää suutansa.
"Mutta tässä ilmassa", sanoi Etvös, "ja täällähän on lämmitettykin."
Hän aikoi avata ruokasalin ikkunan, ja hän juoksi hämmennyksissään kautta kaikkien huoneiden makuukamariin.
"Kuka siellä on lämmittänyt?" huusi hän. "Aivanhan siellä tukehtuu."
"Minä, isä", sanoi Emmeline.
"No — aina sinunkin täytyy tehdä mitä kukaan ei sinulta ole pyytänyt."
Etvös poistui peilin edestä, jossa hän oli laittautunut ikäänkuin näyttelijä lämpiössään.
"Aina", sanoi hän jälleen ja meni.
Emmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä, ja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut niin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.
Rouva Etvös tuli raittiine vesineen.
"Oi, Emmeline", sanoi hän puolustaen. "Isä aikoo laulaa."
Isä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat molemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.
"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen, ja he kuuntelivat jälleen.
"Nyt tulee se paha paikka", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen käsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli vaikea päästä kurkkuäänelläkään.
"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa", toisti hän jälleen hymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.
Etvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi Emmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä kaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili ilosta ja sanoi:
"Niin, — kun on tuollainen säestys", ja hapuili uusia nuotteja.
"Er hat gelernt", sanoi viuluniekka kulkien rouva Etvöksen ohitse.
"Niin — kyllä mieheni on paljo opiskellut", sanoi rouva Etvös.
Ainoastaan Silfverhjelm sanoi Cerlachiukselle:
"Niin — en ole musikaalinen", ja palasi ruokasaliin, jossa Emmeline oli hiipinyt esiin: hän tahtoi nähdä isänsä.
Etvös alkoi laulaa jälleen — kääntyneenä seuraan päin — tulipunaisena, keikuttaen ruumistaan, puserrellen käheitä ääniään yhä kovemmin, säteilevin kasvoin, kokonaan poissa suunniltaan, rouva Simonin vähitellen muuttuessa ikäänkuin automaatiksi — pää lerpullaan — ja ainoastaan kulutellen käsiään edestakaisin näppäimillä.
Tenoristi livisti piiloon. Hän pujahti Etvöksen huoneeseen missä paloi himmeä lamppu.
Mutta oven takana törmäsi hän rouva Etvökseen, joka istui piilossa tirkistäen oven raosta päätänsä nytkytellen mieheensä, joka lauloi.
Tenoristi joutui hämilleen ja tahtoi sanoa jotakin — jonkun laatusanan laulajasta, mutta ei saanut aikaa, sillä rouva Etvös nousi äkkiä pystyyn ja houkutteli hänet eräälle tuolille ja alkoi puhua — hänelle, vennonvieraalle, välinpitämättömälle, heidän elämästään, ahtaasta elämästä, heidän olosuhteistaan, niin pienistä, niin pienistä, sanoi hän.
"Eikä mitään muutosta", jatkoi hän, "ei vuosikausien pitkään." Hän toisteli sanoja ikäänkuin puhuisi itsekseen, ja hän katsoi jälleen tenoristiin, kasvoista kasvoihin, jatkaen jutteluaan, kuumeisesti ja hätiköiden kertoen nuoruudestaan, kuinka hän oli matkustellut — "ulkona maailmalla", sanoi hän; Etvöksestä, mitä tämä aikoi, mitä oli ajatellut.
"Tempautua irti maailmaan — sillä voimia hänellä oli", sanoi rouva Etvös ja huiskutteli laihoja käsiään kuin kahta raskasta vasaraa ylös ja alas polveaan vasten.
"Ja kuitenkin istutaan täällä", sanoi hän äkkiä ja tuijotti toista kasvoista kasvoihin silmillä, jotka eivät mitään nähneet: "täällä…"
Hän tyrkkäsi oven kiinni — sisällä jatkoi Etvös laulamistaan, lauloi aarian toisensa jälkeen, kaikki herrat olivat nyt siirtyneet ruokasaliin — ja rouva Etvös pidätti edelleen tenoristia samalla sanavirrallaan, nojautuen eteenpäin häntä kohden ja pidellen hänen käsistään.
"Sitte tulee ikävä, ymmärrättekö, pitkä ikävä, ymmärrättekö, kun istutaan täällä vuodet vuosien jälkeen…"
Äkkiä purskahtivat kyynelet hänen silmistään, ja hän itki, hiljaa ja taukoamatta, yhä kasvot käännettyinä tenoristin kasvoja kohden.
Pieni tenoristi ei ollut liikahtanut, hän ei tiennyt mitä sanoisi, sanoi sentään puoleksi kumartaen:
"Niin, ymmärtäähän sen… että täällä on rajotettua, rouva."
Vierashuoneessa oli Etvös lakannut laulamasta, ja kaikki ihmiset puhuivat yhteen suuhun. Yhtäkkiä tyrkkäsi rouva Etvös jälleen oven aivan auki.
"Nyt he ovat lopettaneet", sanoi hän ja koetti hillitä itseään, tenoristi vain kumarsi ja meni sanomatta sanaakaan; Etvös oli mennyt ruokasaliin, jossa kaikki taputtivat; hän huiskautti kättään ikäänkuin lehtorin ja Cerlachiuksen ylitse.
"Nyt on muuten ensi kerran ääntä", sanoi hän lyöden kurkkuunsa.
Sitte kääntyi hän jälleen vierashuoneeseen, ja naiset kokoontuivat piiriin sanoakseen hänelle jotakin miellyttävää.
"Mitäs siitä", sanoi hän, "eihän tuota ole vielä unhottanut kaikkea: se pulpahtaa ilmoille innostuksen hetkenä."
Mutta äkkiä hän vaikeni ja seisoi tuijottaen ontolla silmäparilla, kunnes hän syöksähti ulos piiristä kiireisesti höpisten: "Anteeksi." Hän oli saanut näkyviinsä viuluniekan, joka ei vielä ollut antanut lausuntoaan.
Hän tölmähti viuluniekkaa kohden nakellen omituisesti niskojaan, ja hän alkoi keskustella taidelaulusta: hän ei tiennyt, kuinka tavalliset laulajat muodostivat äänet.
Ja kesken kaikkea sanoi hän lyhyesti nyökäten — puoliääneen, kuten ainakin toverusten kesken —:
"No — miltä se sitte kuului?"
Viuluniekka vilkui ensin häneen — hänellä ei ollut mitään ajatusta Etvöksen esityksistä — ennenkuin hän sanoi:
"Niin, se oli tavattoman hyvin säilynyt ääni." Etvöksen kasvot kirkastuivat.
"Eikö totta?" sanoi hän nyökäten ja sanomattoman tyytyväisellä äänensävyllä.
"Tiedetäänhän sitä sentään hieman laulusta", sanoi hän ja puhui pitkään siitä kuinka hän muodosti äänet.
Kenraalitar oli jo voittopuolillaan sanoakseen jäähyväiset, ja rouva Simonin nousi tuoliltaan, hieman liian nopeasti.
"Ja — gehen wir", sanoi hän ja vetäsi hansikkaitaan ylemmäksi.
Kaikki naiset ponnahtivat kilvan pystyyn, rouva Etvöksen juuri tullessa miehensä huoneesta.
"Joko nyt", sanoi hän, "joko todellakin nyt…"
"Kuinka kiire teille tuli", sanoi hän puristaen kättä toisensa jälkeen.
"No, teidän täytyy tosiaankin olla väsynyt", sanoi rouva Linden lyöden häntä molemmille olkapäille.
"Oi, ei, oi, ei", sanoi rouva Etvös pudistaen päätänsä ja piteli heitä kutakin kädestä ikäänkuin ei tahtoisi päästää pois laisinkaan.
"Eihän nyt ole lainkaan myöhä", sanoi hän lehtorittarelle.
Ovi eteiseen oli avoinna ja ikäänkuin sumun lävitse näki hän naisten yhden toisensa jälkeen katoavan suuriin kaapuihinsa.
Mutta herroja ei niin vain heti saatukaan mukaan, he joivat vielä ja huusivat hänelle eläköötä, ja hän joi hetkisen mukana — kunnes hekin olivat ulkona ja hän kuuli heidän tömistelevän ulkoeteisessä.
Cerlachiuksen ääni kuului sanovan:
"Niin on nekin juhlamaljat juotu", sanoi hän.
Nyt sulkeutui katuovi.
Rouva Etvös kuuli vielä äänien hälinää pitkin katua. Sitte tuli hiljaista sielläkin.
Kauvan kulki hän ympärinsä ikäänkuin vielä kuuntelisi hiljentyneitä ääniä — sikinsokin seisoivat ruokotuolit hyljättyinä, pöydät olivat täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja.
Kynttilät sammutti hän yhden toisensa jälkeen — taloudellisen tottumuksensa mukaan — jotta ainoastaan lamput jäivät palamaan ja tuli jälleen puolihämärä.
Mutta sitte lysähti hän äkkiä kokoon ja itki jälleen, päänsä painaen vanhaa pianoa vasten.
Silla tuli häntä vihdoin herättämään. Matami Börner odotti sanoakseen jäähyväiset.
Rouva Etvös meni kyökkiin, jossa matami seisoi napitettuna hikistä otsaansa myöten. Rouva Etvös kiitti niin monin, monin kerroin, sanoi hän vielä itkusta värähtelevällä äänellään.
"Nehän olivat suuret hääkekkerit", sanoi matami Börner liikahtamatta.
"Mutta eihän ole mitään kiirettä", sanoi rouva Etvös istuen pölkyllä ja tarttuen keittäjättären käsiin. "Voimmehan vielä puhella hieman", sanoi hän, "ei ole vielä niin myöhäinen…"
Mutta matami Börnerillä oli kiire: "Huvinsa vuoksi ei hän kulkenut ympärinsä keittämässä — sairauksineen. Mutta oli lapsia, seitsemän lasta, ja Börneriin, häneen ei ollut luottamista. Ja pahinta oli niinä päivinä, joina hän oli poissa kotoa."
Matami Börner istui puhuen yksitoikkoisella äänellä ja silmät helmassaan.
Rouva Etvös tuskin kuuli, hän istui ainoastaan kasvot matamin kasvojen vierellä ja pudisti päätään; hän tiesi että se oli tavallaan kurjaa.
"Niinpä niin, niinpä niin", sanoi hän nyökytellen päätään.
Mutta sitte heräsi hän ja sanoi: "Oletteko edes saanut mitään?… Ettehän ole vielä saanut mitään — mukaanne kotiin. Siellä on kyllä suita, joiden täytyy saada maistaa…"
Ja hän alkoi koota pala palalta jäännöksiä koriin.
Sitte meni matami Börner, ja kyökissäkin oli autiota.
* * * * *
Vieraat menivät koteihinsa pitkin katuja. Lehtoritar tarttui hieman lujanpuoleisesti lehtorin käsivarteen.
"Hän oli kaunis, Louise", sanoi lehtori pysähtyen erään lyhdyn alla.
"Hän oli alaston, Kalle", vastasi lehtoritar vain.
Lehtori kulki allapäin ja äänetönnä edelleen.
Heidän päästyään katuovelle, sanoi lehtoritar päättävästi ja vääntäen lujasti lukkoa:
"Maksaneen kuuluu Cerlachius."
Huippunenää saattoi Tanskan varakonsuli, jonka mieli nyt kotimatkalla oli täytenään ranskalaisia laatusanoja.
"Sen sanon minä", sanoi neiti, "ettei hän olekaan mikään letukka."
… Kenraalitar kotiinpäästyään päästeli kukkia tukastaan peilinsä edessä. Päästettyään viimeisen kukan, kääntyi hän kenraaliin ja sanoi olkapäitään kohauttaen:
"C'est bonnet blanc et blanc bonnet."
Rouva Simonin lepäsi ylhäällä huoneessaan yöpukuun pukeutuneena. Hän katseli pitkään pikku tohveliensa kärkiä: huomenna oli syötävä kenraalin luona.
Sitte koputteli hän kantapäitään yhteen ja sanoi alistuen:
"Na — am End', sie haben ihr Geld bezahlt."
Etvös oli saattanut tenoristia, joka mieluimmin tahtoi mennä hotelliinsa. Hän puhui edelleen taidelaulustaan eikä tiennyt miten ihmiset menettelivät instrumentteineen.
Hän pysähtyi joka kymmenennellä askeleella.
Heidän vihdoinkin erotessaan hotellin portilla, sanoi Etvös äkkiä katsoen kauvas tenoristin ylitse:
"Lieneeköhän vielä liian myöhä alottaa?"
Ja kun tenoristi ei silminnähtävästi ymmärtänyt, sanoi hän:
"Tarkotan: voikohan vielä tehdä jotakin tästä täällä?" ja viittasi reippaasti kurkkuunsa.
"Mutta miksi ei?" sanoi tenoristi tullen tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Etvös jäi kävelemään sinne tänne katuja, kauvan.
Palatessaan vihdoin kotiin, oli hän vielä haltioissaan, mutta lopuksi menivät kaikki vuoteeseen.
Isä nukkui jo, kun Emmeline nousi puoleksi vuoteellaan.
"Äiti", kuiskasi hän.
"No?"
"Minä kuulin neiti Zelchenin sanovan jotakin."
"Mitä sitte?" kuiskasi äiti.
"Tämä oli merkillinen päivä, sanoi hän isälleen."
"Missä kuulit sen?" kuiskasi äiti jälleen.
"Olin hiipinyt portinpieleen, kun he menivät", sanoi Emmeline.
"Hyvää yötä, lapsi."
"Hyvää yötä."
* * * * *
Rouva Simonin matkusti kolmannen päivän aamuna. (Hänen oli annettava konsertteja Venäjällä. Seitsemäntoista konserttia kahdeksassakymmenessä päivässä, sama ohjelma. Alku oli otettava Kiew'issä. Sitte seurasivat muut kaupungit — hän ei tiennyt niiden nimiä.)
Rouva Etvös oli asemalla parisen ruusua staniolissaan — pari harvalehtistä kalpeaa kukkaa, jollaisia melkein voi puhjeta hautausmaalla joulun aikaan.
Etvöksellä ei tietenkään ollut aikaa — hän oli menossa kouluunsa.
Mutta eräällä kadulla, joka kulki rautatien poikki, seisoi pitkä olento huiskuttaen hattuaan.
Tämä oli Etvös ja hänen mukanaan oli kaksi yhdeksästä juoksemassa kouluun. Tuuli liehutteli pitkän villaisen kaulaliinan päitä kuten harmaita lippuja.