KATUPEILIN KUVIA.
Reading edition
1.
Ikkunaani vastapäätä on "plankku", sen takana postitalon puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle tulee omituinen sääli… miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset akkunani alla — mennä sinne minne tahtoo?
Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun plankunpuoleiseen santaan ovat pojat kaivaneet nappikuoppia. Kolme, neljä herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-"plöröjään" ja vaihtavat nappia, jotka lie ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan risainen takki ja rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti toisella sivulla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä:
"Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!"
Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin kenkiinsä.
Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housun taskuissa.
Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti papoiltaan, että ne antaisivat heille isot saappaat.
2.
Hymni huoneelleni.
Tässä kamarissa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni, ettei minun tarvitse melkein muuta kuin ojentaa kättäni niin minä ne saavutan. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa synkkänä seisonut oven pielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, taiteilijain hirveä itserakkaus minut tympäsi, se ajoi minut taas kadulle.
Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilalla: "minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen." Huoneeni ovi on näet matala. "Minä en kumarra ketään!", huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.
* * * * *
Kun katuja kuljin ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään ei niin viihdy kuin pienessä pesutuvantakaisessa kamarissani, jossa ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. — Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.
Sinä kitara, ylistetty ole, sinä lepoa annoit kun yksin olin ja epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt te suuret henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!
Sinä vaatimaton, siveellinen kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse vuoteelle vaipuessani, menit kun en enään syönyt huoneessani —. Kiitos, sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja surullisesti visertäen lähdit kumppanillesi kuiskaamaan: "hänellä ei ole toveria!"
3.
Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet lapsuuden ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämmeni itkee, silmät ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni… en mene auttamaan… minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään ihmisten kiitollisuutta.
4.
Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan vaatimattomat vanhat immet, jotka ovat jäätyneet, joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämmiä, koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, katsovat he suurin elottomin silmin, katsovat, kadehtivat ja kateuden myrkky täyttää heidän sydämmensä. Heillä ei ole enään sielua, heidän sielunsa on Juorupeili.
5.
Koulupojat olivat lumisotasilla kadulla. Eksynyt lumipallo lensi akkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.
* * * * *
Minä katselin sitä lumipalloa kauvan ja vähitellen alkoi hämärässä huoneessani sydämmeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun huoneeni haltijatarta ja vapaata elämänkumppaniani. Hän hiipi usein akkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua suurilla kummallisilla, kosteilla silmillään ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset meitä ympäröivät, avartui, aukeni meille kadotettu paratiisi… Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, Salome, minun vereni, vapaan vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli se alttari, jossa sinun sydämmesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome, tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni, sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä rakastit minua, Sulami, mutta minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroomme… itsessämme on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä nyt vaellat… yössä niinkuin minä, tuntemattomana, tutkimattomana kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana, joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston, rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun viekkaasta syleilystäsi vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla, avoteräinen outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimelsivät…
Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut milloinkaan.
* * * * *
Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämmeni jäiset muistot alkoivat sulaa, alkoi lumikin sulaa akkunalla. Päivän kuluttua oli lumi haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka ajatus… jonnekin kauvas katujen hämärään…
6.
Akkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset kiistelevät paraimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. — Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa. Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina. Ihmisten kengät narisevat akkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni, vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. — Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin kuin he tarvitsevat minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni, joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen. Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni palavasta takkavalkeasta.
7.
Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaana nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin plankkua. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänjyvän sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana, pitkän heinänkorren.
Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään, hänellä on luultavasti hyvä hevonen, hyvä vaimo ja hyviä lapsia, itsekin hän näyttää hyvältä.
Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä en enään katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.
8.
En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimeltävä pyhä kirja täynnä omituisia itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään. Jostain porttikäytävästä ehkä näkisin jonkun rakastavan parin, joka kuiskailee kevättoiveitaan. Yli kadun loikkii kissa kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä. — Hyvä erakollekin yksinäisyydessä.
Joku loilottava herrasmies kulkee akkunani alitse. Vanhassa kirkon kellotornissa lyö kello 12. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. Minä muistan, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä "pyhäksi kolmiyhteydeksi". Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä yövartijat tulivat "kantelemaan". Mutta poissa olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja, siistejä miehiä. Tarjosin kolmelle vanhalle yövartijalle kolme kuumaa höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.
* * * * *
— Sydämmeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en tahdo sitä enään täyttää, sillä muistan Byronin lauseen: "mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!"
* * * * *
Katselen ulos. Nyt viheltää joku akkunani alla, viheltää kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin kivi kotini akkunasta sisään, kun tulin huoneeseen. Silloin olin lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan tyyneesti, että lurjus akkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä… hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty sinä yö! Et ole minulle enään rakkauden korkea hetki, et ole enään työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ajatuksia sinä minussa siität. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.
9.
"Sokea ikkuna".
Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi, pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä, että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi maailmassa.
Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti akkunanpielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. — Koskaan ei nuori neitonen kasvata akkunalaudallasi myrttiä, josta hänen äitinsä sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta paksuilla sormillaan lasiasi vastaan laskiessaan korkorahojaan. — Ei edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. — Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan sinua huomaisi. Ah, sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.
Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu "juorupeiliä". Joka sen tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.
Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, ah, kovin tulee minun sinua sääli…
10.
Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Akkunan alatse kulkevat ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia.
Pöydälläni on voitaleipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.
Nyt kuulen vastapäisellä Kimnaasikadulla pienten jalkojen kolinan. Päivänpaisteen puoleisella kadulla kapsavat viidentoista pienen koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen silmissänsä. Miksi ei hän naura? Hän on hyytynyt ilottomissa kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.
Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni aamuonnea ja iloni tuojaa, ajattelen hänen kulkevan kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa.
11.
Akkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut iloinen. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun. Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä, ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat, homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kimnaasin puistossa. Vanhat keltaiset, puut, aina nuori tuores tuuli! Tuletko viileä tuuli tuntureilta Lapin?
Huoneeni nurkassa huokailee itseksensä pieni lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katseiee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle erämaassa kulkeva, hiljainen, hyväsydämminen lappalainen kotansa pystyttää.
Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira, arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä kettuna ampuisi. — Se on niellyt kaupungin tomua ja asfalttihajua, ehkä sen tarkka vaisto on vaimentunut, se ei löydä enään alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enään jälkiä, jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät lähdet tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi pohjois-Hämeen synkkien metsien etelä-Hämeen viljaville vainioille.
Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennan. Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös poissa, minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta, katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta. Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira jo iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja päästän sen vapauteen.
Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.
12.
Katselen ulos akkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan viheriänvipevän akkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen epäjärjestys —. Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas ottanut, ne ovat läjättyinä nurkassa, kitarani toisessa nurkassa, se uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, herkissä haaveissani, kun heräsin ja mielikuvat temmelsivät, suru nosti ja suru suli ihanassa yksinäisyydessä.
Tuossa kulkee ohi akkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan. Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun alipäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista. Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen akkunaan, lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi viety sielu. Tutut rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin. Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi epäjärjestys. Vanha kynttiläkruunu on heitetty lumeen rautaromujen sekaan. Huoneeni tyhjenee tyhjenemistään, mutta tuntuu ikäänkuin minä vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen, jääkylmän ja puhtaan viiman sydämmessäni. — Lappalaiskoira leikkii katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran akkunani ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville talitiaisille, lämmittäkööt ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen ja iloisella liverryksellänne ilahuttakaa itseänne!
Kuljen huoneestani. Kuljen kadulla ohi akkunan, missä ikkunalauta on kuin pieni tunturimaja. — Minä kuljen kohti uutta kotia. Vanhan kimnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.
13.
Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, minun vanha pesutuvantakainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun sairaissa korvissani kulkiessani vanhaa Kimnaasikatua; vanhat talot, niiden ullakot ja sokeat akkunat nyökyttävät minulle ikäänkuin ne mumisisivat minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun ruumisarkkukulkue siitä kulki ja kääntyi kadun läntiseen päähän yli kadulle ripotettujen havunoksien. Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen vanhaa tallin ovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten kaniinien kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla ja palvelustytöt ärsyttelivät sitä punaisilla esiliinoillansa ja tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan aitanoven yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin kulki polkemaansa polkua akkunansa kautta palattuaan öisiltä lemmen retkiltään. Astun portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan huoneeseen. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on lohduttoman kylmä; sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiiloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kimnaasipihan vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla paarmailla punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä tyhjä viinipullo.
Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin tapaisen neliruutuisen akkunan ajattelen:
Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää eikä sitä markinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen rauhallisella, ijäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt sydämmenikin.
Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin.