KATINKA RABE (continued 2)
Reading edition
Hoviin se kuitenkin tunsi epäämätöntä vetoa, se kaarsi sitä, milloin suinkin toisten koirien, entisten metsästystoveriensa ärhentelyltä taisi, surullisesti ja ikävöivästi vinkuen. Se nuuski heti kesän alussa selville, että sen entiset omistajat olivat palanneet, metsästystorven tuttu raiku saattoi sen iloiseen raivoon, se aikoi suoraa päätä syöksyä entisen onnensa sijoille. Mutta paratiisi oli suljettu, ja Kyökki-Ieva ajoi sen luudaniskuilla loitommalle. Tämän jälkeen se ei uskaltanut tulla jääkellaria kauemmaksi. Lampuodin, Kuninkaan, lapset heittelivät sitä kivillä, sille oli kielletty antamasta ruokaa.
Katinka ei alistunut kieltoon, hän päinvastoin keräsi luita ja leivänkannikoita ja syötti niitä Dianalle aidan takana, milloin Kyökki-Ievan silmä vältti. Oi, Diana, Diana! He itkivät molemmat, Katinka ja Diana, — koira uskaltamatta nuolla kiitokseksi lapsen ruskeaa kättä, pää kallellaan, veden valuessa kellanvihreistä silmistä; herra ties, miten veristä vääryyttä se tunsikaan kärsineensä!
Mutta eräänä kesänä ei Dianaa enää näkynyt missään. Nuori Kuningas kertoi Katinkalle tavanneensa kerran talvella vereksiä suden jälkiä jäältä Kataja- ja Koprasaaren väliltä sekä karvatukkoja, jotka kaikesta päättäen olivat Dianan. Diana oli siis päässyt autuaammille metsästysmaille.
Sinä yönä Katinka ei saanut unta ristikkovuoteessaan, vaikka olisi lukenut Herran siunauksen kaikilla eri kielillä, mitä Hovissa puhuttiin.
Hän oli kuulevinaan susien ulvonnan, kun ne painuivat Mustastakorvesta saarien välitse jäälle ja odottivat Dianaa, veripunainen kita ammollaan kohti kylmää ja terävää kuuta. Hovissakaan eivät aina kukkineet jasmiinit, täälläkin oli hankia ja pakkasia!
Katinka vaipui vähitellen eräänlaiseen horrokseen. Hän oli olevinaan Diana. Mutta ei äskeinen kapinen, raihnainen Diana, vaan nuori, sileäpintainen ja voimakas. Hän on iltayöstä maannut jossain lämpimässä ja ahtaassa kopissa, heiniin hautaantuneena, jotka mieluisasti syyhyttivät sieraimia. Mutta vastustamaton veto vie hänet talviyöhön ja jäälle. Hän haukahtaa kuulle kuin vanhalle tutulle, hän päästää ulvonnan lampuodin ikkunan alla, josta vastaa vain halpaantuneen Vanhan-Kuninkaan ähkinä. Sensijaan ei kuulu nuorta Kuningasta eikä hänen tuliluikkuaan. Ja Diana kiertää kerran koko Hovin ja syöksähtää sitten pitkin koivukujaa alas jäälle läpi jäätyneen pajupensaikon.
Kuinka lumi kimaltaa, kuinka käpälät miltei jälkiä tekemättä hipovat hankea! Jäällä on heikkoa, himmeää valoa, Koprasaaren kuusiryteikkö on musta ja liikkumaton. Ihanaa on näin juosta ja tuntea oman voimansa hively!
Yht'äkkiä täyttää outo ja ärsyttävä haju ilman… Katajasaaren takaa häilähtelee kuin harmaita pisteitä, ikäänkuin rantakivet olisivat alkaneet elää. Kuuluu haukku, — melkein kuin koiran, vain hieman venytetympi — uu — uu…
Pako on myöhäistä. Harmaat kivet muuttuvat susiksi, ne hyökkäävät hänen päälleen. Niitä on monta, kolme, neljä… hän näkee, kuinka niitten kuuma huounta muuttuu huuruksi pakkasessa. Ne irvistävät aivankuin koirat, niin että käyrät, terävät kulmahampaat näkyvät. Ja Dianan torjuessa kolmea, puree neljäs häntä niskaan…
"Sudet, — sudet!…"
Katinka heräsi omaan huutoonsa, katseli hetken aikaa tyhjin, kauhistunein silmin ympärilleen ja vetäisi sitten peitteen yltäylitseen. Sen alla on pimeä ja lämmin, on kuin etana kuoressaan. Mutta parasta lie sentään rukoilla.. Kun vain tietäisi, mitä kieltä Jumala parhaiten ymmärtää… "Müde bin ich, geh' zur Ruh'… Gud som hafver Barnen kär… Sun haltuus, rakas Isäni, ma aina annan itseni, mun sielun' ruumiin', tavaran', ne ota Herra vastahan."
"Sen uskon ja sult' pyydän viel'."
* * * * *
Kesäisin Katinka yhdessä Lenzyn ja Mirkan kanssa huvittelihe pelkäämällä milloin mitäkin.
Pelko oli epäilemättä jotain erinomaisen hupaista. Se alkoi suloisena, vihlaisevana hivelynä sydänalassa ja levisi sitten kuin kipinöinä sormenpäihin saakka. Se oli yhtä jännittävää, kuin mikä muu leikki tahansa. Pääasia oli vain, että osasi pelastua viime tingassa, silloin ei ollut mitään hätää.
Tiesiväthän he tietysti, etteivät suuret, hiljaiset kuvastimet alasalissa, enemmän kuin yläkerran kaikukaan, joka heitä niin kammotti, olleet millään lailla vaarallisia, niin kauan kuin antoi niitten olla rauhassa. Omasta aloitteestaan ne eivät mihinkään ryhtyneet. Ne olivat kuin nukkuvia, rauhallisia petoja, jotka kävivät uhkaavaksi, vasta kun niitä uhitteli ja härnäsi.
Mutta sitä he juuri halusivatkin. He tahtoivat väkisinkin herättää kaikki vihamieliset voimat, mitkä uinuivat peilien valhesyvyyksissä ja yläkerran kaikuvissa lokeroissa, nauttiakseen omasta pelostaan.
Ja niin uudistui lukemattomia kertoja sama näytelmä: he marssivat yläkerran portaita peräkanaa, juhlallisina ja varovaisina, edellä kultatukkainen, totinen Lenzy, sitten pieni ja hento, raskasluominen Mirka ja lopuksi Katinka. He pääsevät onnellisesti portaitten kierrokseen saakka, puolipimeästä häämöittävät vastaan yläkerran monet komerot.
Ne olivat täynnä lukinseittejä, paksuja nahkakantisia kirjoja, käsittämättömiä metallitankoja, putkia ja pyöriä, joitten tarkoituksesta heillä ei ollut aavistustakaan. Vanhan herran romua! oli Sokia-Mari sanonut. Kerran he olivat eräästä nurkasta löytäneet suunnattoman suuren pahvisen nukenpäänkin, jolla oli mustat, oikeat kiharat, ja poven verhona purppuranpunainen silkinrepale.
Mutta he eivät peljänneet niinkään näitä komeroita. Oli jotain muuta, mikä oli monta vertaa salaperäisempää. Vielä muutama askel, ja koko yläkerta alkaa elää, joka nurkasta, lattiapalkkien alta, seinänraoista valittaa kumea kaiku. Tätä hetkeä he ovat odottaneet. Se on aivan lähellä heitä, he kuulevat sen vaikerruksen. He syöksyvät suin päin alas, kompastuvat, kierivät pitkin portaita. Se on heidän kintereillään, se ajaa heitä takaa alas asti.
Taikka he sytyttävät kaksi kynttilää alasalin seinänkorkuisten kuvastimien eteen. Kynttilät palavat peilipöydällä, he istuvat kukin kuvastimensa edessä. Silmiä ei saa räpyttää. Silmät väkinäisesti avoinna he tuijottavat kuvastimen valhesyvyyteen. Silmät alkavat vuotaa vettä, peilin pinta himmenee, alkaa kiertää kuin sekavaa tähtisumua. Ja tähtisumusta alkaa haahmoittua outoja ja eriskummaisia olioita, jotka panevat heidän sydämensä värisemään.
Mutta kun kauhu oli korkeimmillaan, he pidättivät hengitystään eivätkä kirkaisseet, — he nauttivat omasta kauhustaan.
Mustalaisia he sensijaan pelkäsivät todenteolla, kuten vauhkoja oriita tai raivokkaita härkiä. Niitä kulki pitkin kesää Hovin ohitse, kaupungista päin tullen tai mennen, jalkaisin tai vankkureilla, suurina parinkymmenen hengen saattueina. Hoviin saakka kuului maantieltä heidän lastensa ja porsaittensa parku. Kaikki seitsemän kuolemansyntiä mahtui heidän säkkeihinsä. He piileksivät Revonkiven raossa ja Itkevällä Kalliolla, väijyen ohiajajia. He olivat kiristäneet Herttualan maitokuskilta rahat. He varastivat lapsia, värjäsivät niitten hiukset, pesivät naaman kahvinporolla, pistivät pussiin ja inttivät porsaan kirkuvan. Ei koskaan voinut tietää, oliko säkissä lapsi vaiko porsas. Ja Katinka tarkasteli murheissaan mustia hiuksiaan ja ruskeaksi paahtunutta kaulaansa: hän olisi kelvannut sellaisenakin, värjäämättä, mustalaisen säkkiin. "Mustalaisvekara!" kivahti Annikin aina, kiukkuiselle päälle sattuessaan. Niin oli siis juostava pakoon, jos kaukaa maantiellä näki vilahduksenkaan mustalaisista. Mutta Hovin keittiössä saattoi heitä Annin hameitten turvista katsella, kun he puoliväkisin työntyivät sisään, ensin aina akat, sitten vasta miehet, ja mankuivat mangu, mangu maaraansa tai sitten mielin kielin latelivat Kyökki-Ievalle: "hei herttasei, anna leipää, anna kallaa… hei herttasei, anna voita…"
Kokonaan toista laatua oli ukkosilman ahdistus. Tuli joskus yht'äkkiä hiostava helle, Hovi alavassa alhossaan hukkui kuin pätsiin, kaikki hiljeni, ilma sameni raskaitten, hohtopalteisten pilvien alla salaperäiseksi ja hiljaiseksi. Lakkasivat lepattamasta tammet ja vaahterat ja haarakoivut. Kreikkalaistemppeli vain säteili yhä valkoisempana kuin omaa valoaan.
Sitten kumeaa, pilvensisäistä jyminää. Kokonaiset pilvivuoret halkeilevat Hovin päällitse ja paljastavat salamanvälkähdyksessä hehkuvan sisustansa, joka on valkoista tulta. Satoi, suuret vesisuihkut huuhtelivat yläparvekkeen asfalttia.
Mirka seisoi ikkunan edessä ja huusi: "Kuule, — kuinka Jumala pauhaa!" Mutta Katinka sulki oven säppiin ja vielä lukitsikin sen, — silloin ei ainakaan Jumala pääsisi sisälle. Hupussa, peiton alla hän kuunteli pilvien räjähdyksiä ja näki salamat, vaikka ummistikin silmänsä. Hän ajatteli vanhaa herraa, joka haulikko kädessä uhmasi ukkosta ja jylyä.
"Minä olen hänen tyttärensäpojantytär…" hän sanoi, — "hänen tyttärensäpojantytär, — vanhan Fataburin, Hovin vanhan herran…"
Enimmän kuitenkin Katinka kesäisin leikkisiskoineen pelkäsi Vanhaa-Kuningasta, lampuodin, nuoren Kuninkaan, isää, joka istui akaasia-aidan toisella puolen, ainaisessa tukituolissaan, kivenheiton matkan päässä Hovin päärakennuksesta ja pylväsportaikosta. Vanha-Kuningas pysytteli parhaasta päästä huoneessaan, mutta kauniilla säällä hänen vaimonsa ja poikansa kantoivat hänet ulos auringonpaisteeseen. Hän oli vastenmielinen katsella. Hänen silmänsä, suuret ja lasittuneet, olivat avoinna, mutta muuten hän oli pikemmin kuollut kuin elävä. Hänen suuri ja pöhöttynyt ruumiinsa, jonka halvaus oli kytkenyt liikkumattomuuteen, täytti koko tuolin, kuten kömpelö, mudankarvainen virtahirviö. Hänen monenkertainen, velttolaskoksinen leukansa riippui syvälle rintaa vasten painuneena.
Hovin lapset kurkistelivat häntä akaasioitten takaa kuin kummitusta, uteliaina, mutta ilman vähintäkään sääliä. "Hän on paha", päätteli Katinka järkkymättömällä varmuudella, ja sillä oli Vanhan-Kuninkaan tuomio lausuttu. Kuinka hän olisi voinut olla muuta kuin paha! Hänen hyllyvät, vihertävät kasvonsa ja liikkumaton ruumiinsa eivät näyttäneet olevan missään tekemisissä hyönteisten surinan, pääskysten lennon ja sireenin tuoksun kanssa, joka häntä ympäröi. Hänen jaloissaan käyskentelivät muurahaiset, mutta hän ei tiennyt siitä. Hän oli vain kuin sadut Pahasta-Kuninkaasta, kummallinen ja rujokas kuva jostain ammoin revitystä kuvakirjasta.
Ja sittenkin oli hänellä käsissään vielä liikuntakykyä ja voimaa. Vanhalla-Kuninkaalla oli nahkahihna, jolla hän tarpeen tullen kuritti lapsiaan ja lapsenlapsiaan, pitääkseen heidät Herran pelvossa ja nuhteessa. Yöjuoksua hän ei sallinut, se oli sanottu, — ei! Hän oli ilkeäsisuinen ja häijy. Hän sivalsi nahkahihnalla nuorta, kaunista tytärtään, jonka mieli paloi syntiin ja tansseihin. Hän oli kuninkaantytär, mutta sai maistaa nahkahihnaa.
Paitsi sitä oli Vanhalla-Kuninkaalla aina vieressään tuolin nojalla ryhmysauva, jolla hän koputti, jotain tarvitessaan. Ja Katinkan valtasi outo ja syntinen halu: kunpa Vanha-Kuningas yht'äkkiä tarttuisi ryhmysauvaansa ja hyökkäisi heitä takaa-ajamaan. Oh, kuinka he juoksisivat, kuinka he juoksisivat! Aina Tilkoanniemelle asti ja sitten yhä ympäri, yhä ympäri pyörötemppelin, ja orjantappuran piikit pistelisivät Pahaa-Kuningasta sääriin. Ja Paha-Kuninas huohottaisi: kyllä saan teidät kiinni, — kyllä saan teidät kiinni, tyttöletukat! Mutta samalla he hypähtäisivät yli sillan kaidepuun ja katoaisivat valkoisina hiirinä kivien koloon.
He tekivät pillejä akaasian paloista ja viheltelivät härnätäkseen Vanhaa-Kuningasta. Mutta Vanha-Kuningas ei suvainnut hievahtaakaan eikä kunnioittaa heitä vihallaan eikä suuttumuksellaan. Hän säästi sen nähtävästi omille jälkeläisilleen. Kärpäset kävelivät kaikessa rauhassa pitkin hänen kasvojaan, kunnes tuvasta tuli hänen vanha vaimonsa, jolta pillastunut orhi aikoinaan oli potkaissut nenän murskaksi, ja ajeli lehvällä kärpäset pois.
Mutta iltaisin, — ja sen taisi kuulla Hovin portaille saakka, — jymisytti Vanha-Kuningas kaikuvasti ja äkäisesti ryhmysauvaansa lattiaan, kun nuori Kuninkaan-Kati oli hiipinyt Hovin-Annin ja kauniin Sisä-Miinan kanssa Porkansaaren poikien tansseihin Tilkoanniemen pyörötemppeliin, kengät ja sukat kainalossa ja päähuivi kätkettynä povelle.
14.
Juuri Tilkoanniemen roomalaisessa pyörötemppelissä, missä Fatabur aikoinaan oli istutellut paimeniaan ja paimenettariaan, tapahtui sitten tänä kesänä Katinkan ja Mykkä-Salamonin kohtaus.
Heti Hovista maantielle päästyä oli kaupunkiin mennessä Ahokkaan kylä. Se kuului naapurihoviin, ja oli, kuten hovien kylät ainakin, huonosti rakennettuja, harmaita tai punamullalla sivuttuja mökkejä, joissa asui kaikenkarvaisia pien'eläjiä, — sepästä alkaen, jonka paja oli heti tienristeyksessä. Suurin osa mökeistä oli siunaantunut runsailla lapsilaumoilla, ja näitä Ahokkaan paljaskinttuisia, repaleisia lapsia liikeni kaikkialle. Heidän vakinainen leiripaikkansa oli Vainikan tien risteys, josta maantie kääntyi kaupunkiin; siellä olivat heidän pyöreistä mukulakivistä kyhätyt lehmitarhansa käpylehmineen; paitsi sitä tähystyskivi, josta saattoi pitää silmällä sekä kaupungin että Tervajoen puolen ja samalla kaiken, mitä Hovissa tapahtui.
He muodostivat ikäänkuin kaikkien Hovissa tapahtuvain näytelmäin katsojajoukon, yhdessä Hovin omien alustalaisten kanssa. Sisimmässään he varmaan olivat vakuutetut siitä, että kaikki nämä näytelmät oli pantu toimeen heidän erikoiseksi hauskutuksekseen, talkoot, kesäiset vieraspidot. Heidän isillään ja äideillään oli epäilemättä ollut enemmän tuijotettavaa vanhan Fataburin aikoina, nykyisten Ahokkaan lasten riemuksi sai riittää maantiellä ajavat kaleskat tai umpivaunut. He ilmestyivät tienristeykseen kuin varpusparvi, niin pian kuin kuulivat vaunujen töminän. Alkoi kilpajuoksu: he kirmasivat vaunujen jäljessä aina vaahterakujalle asti, koko ajan sakeassa tomupilvessä. Sattui, että heille heitettiin kourallinen vaskilantteja, silloin syntyi maantien pölyssä hullunkurinen rykelmä pyöriviä käsiä ja jalkoja. Mutta vaahterakujaa kauemmaksi he eivät yrittäneet; sinne ehdittyään he pyrähtivät aidoille ja kiville. He saivat joskus maistaa herraskuskien piiskaa, mutta se ei heihin pahasti sattunut; sensijaan sai Nuoren-Kuninkaan varjokin jo heidät pakosalle; he vetäytyivät silloin kiireesti takaisin päälinnoitukseensa.
Heidän joukossaan oli usein muuan isätön poika, kuuromykkä, joka ikänsä ja kasvunsa puolesta ei oikeastaan enää kuulunut lasten pariin, mutta siitä huolimatta oleili enemmän lasten kuin aikuisten parissa. Tämän pojan nimi oli Salamon, Mykkä-Salamon, ja hänellä kävi kaiken lisäksi langettavainen. Hän oli vankkatekoinen ja ajoittain työhön pystyvä, vaikka ei suinkaan aina; hän auttoi äitiään elatuksen hankinnassa käymällä taloissa ja hoveissa maatöissä, mutta hänen täytyi aina välillä jäädä päiväkausiksi työstä pois. Hän oli ehkä kuudentoista ikäinen, pikemmin päälle kuin alle, ja ulkonaiselta näöltään kammottava ja vastenmielinen; sekä Vainikan ja Hovin että lähisaarien nuori väki vieroi häntä. Ei ollut ainoatakaan tyttöä Piispan- eikä Porkan-saarilla tai lähihovien alueella, joka olisi suostunut tanssimaan hänen kanssaan edes kierrostakaan. Tämän hän hyvin tiesi, jo monesta edellisestä kokemuksesta ja turhasta yrityksestä, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä saapumasta joka sunnuntai-iltana Tilkoanniemen tansseihin. Siellä hän murjotteli syrjässä piiristä, kenenkään tahtomatta häntä suorastaan poiskaan karkoittaa, katsellen tanssivia synkin, raskain silmin, joissa oli kaatuvatautisille ominainen kiilto, suu rumassa irveessä, niin että isot ja epätasaiset hampaat näkyivät. Hänen annettiin olla, mutta siitä huolimatta vaivasi hänen mykkä läsnäolonsa kaikkia.
Niinä päivinä, jolloin hän syystä tai toisesta ei kyennyt työhön, hän oleili Ahokkaan lasten parissa. Lasten härnäämistä hän nähtävästi kesti paremmin kuin aikuisten, joka sai hänet aina jonkinlaiseen raivoon. Lapsia sensijaan huvitti hänen katkonainen ääntelynsä ja outo mölinänsä, joka tuskin muistutti ihmisääntä, ja josta ainoastaan hänen äitinsä taisi saada selkoa. Hänen alituinen irvistelynsäkin huvitti näitä paljaskinttuisia pikku villejä, jolloin hän yltyi vääntelemään naamaansa yhä ihmeellisimpiin irveisiin; he tekivät hänelle kyllä kiusaa, mutta eivät ajaneet häntä pois joukostaan kuten aikuiset.
Mykkä-Salamonin rakkain ajanviete oli kuitenkin käydä ongella. Katinka saattoi nähdä hänen melkein joka päivä kaivelevan onkilieroja tunkiokasasta läävän takaa; sen jälkeen hän kiersi joelle, pitkin Hovin vastapäistä rantaa, ja irroitti vanhan, vuotavan veneen, joka oli kätketty rantalepikkoon. Hän souti joen suuhun saakka tai kaislikon toiselle puolen, jossa laski kiviriipan. Joskus hän tyytyi vain seisomaan lattealla kivipaadella vedenrajassa tuntikausia, vapa kädessä, onkimassa kiiskiä tai kolmituumaisia ahvenenpoikia. Nähtävästi kalat olivat hänelle jonkinlaisia heimolaisolentoja, kuuroja ja mykkiä, kuten hän itsekin, tuomittuja samaan äänettömyyteen, mihin hänkin. Hän viihtyi niitten parissa paremmin kuin ihmisten.
Katinkalle oli tämä kuuromykkä poika, joka sitäpaitsi vielä oli salaperäisen, kammottavan taudin riivaama, eräänlainen puoleksi tarumainen olento, niinkuin Vanha-Kuningaskin; ikäänkuin lihaksi ja vereksi muuttunut hirviö hänen lapsuutensa satumaailmasta. Hänen rumuutensa oli aivan yliluonnollista. Mykkä-Salamon oli ruma, kuten ollaan ruma vain saduissa. Rumuus merkitsi Katinkalle samaa kuin pahuus, hän tunsi rumuutta kohtaan miltei ruumiillista pelkoa, samoinkuin kauneus herätti hänessä ruumiillisen hyvänolon tunteen. Mutta sittenkin oli suuri ero Pahan-Kuninkaan ja Mykkä-Salamonin välillä. Edellistä katseli Katinka aivan kuin ihmiskunnan ulkopuolelle kuuluvaa, ilman säälin hiventä. Mykkä-Salamonia kohtaan hänellä sensijaan oli alituinen säälin, hellyyden ja pelon sekainen tunne. Juuri samalla lailla hän oli ajatellut kapista, kaikkien hyljeksimää Dianaa, jota eivät mitkään koirat seuraansa huolineet. Mykkä-Salamon oli monessa suhteessa Dianan asemassa, yhtä hyljätty, yhtä yksin.
Millaista olisi olla Salamonin lailla kuuro sekä mykkä? Katinka tapasi itsensä usein sitä kuvittelemasta, kuten hän yleensäkin aina rakasti kuvitella itsensä vieraisiin olioihin, elollisiin sekä elottomiin. Ajatella maailmaa, mistä kaikki ääntely olisi tauonnut, aivan hiljaista, aivan äänetöntä maailmaa, josta yht'äkkiä olisivat vaienneet kaikki äänet, nekin joita tavallisesti ei edes kuuntele… Entäs jos yht'äkkiä mykistyisi ihmisten sanat, koirien, lehmien tuttu ääntely, kaikki hyristys, siksutus, surina kesäisessä ilmassa ja ruohossa, puitten puhelut tuulen kanssa, — lampuodin vellikellon ääni, laineiden liplatus mutaisilla rannoilla, vesilintujen vihellykset saarten takaisilta kareilta. Kaikki kävisi ja liikkuisi yhtä suuressa äänettömyydessä, kuin se, mikä täyttää tähti-öisen taivaan.
Mitään tästä arkielämän joutavasta ja hilpeästä laverruksesta ei Mykkä-Salamon kuullut. Hän näki koiran aukovan leukojaan, mutta ei kuullut ääntä, näki sahan purevan hampaillaan puuta, mutta ei kuullut puun kirskuvaa valitusta.
Ja Katinka yritti tukkia korvansa ollakseen Salamonin lailla kuuro. Hän painoi peukaloillaan korvakannet kiinni, tukki etusormensa korviinsa, kuten umpisukkeloon sukeltaessa, mutta siitä huolimatta kuului kaikki, kuten ennenkin, vain kuin vaimennettuna. Hän laittoi puuvillasta tulpat ja pani ne korviinsa, mutta sittenkin soi itse hiljaisuus, inisevällä nuotilla, kuten itsepintaisen, verenhimoisen sääsken sumina…
Hänen oli aivan mahdotonta edes kuvitella niin täydellistä äänettömyyttä kuin se, mikä vallitsi Mykkä-Salamonin maailmassa. Niin hiljaista oli vain syvällä vedessä, meren pohjassa, jossa asustaa kielettömiä, mykkiä olentoja, ja johon ei yksikään vedenpäällisistä, moninaisista äänistä tunkeudu.
Katinka souti joskus joen suuhun katselemaan Mykkä-Salamonin onkimista. Salamonin sattuessa istumaan kasvot päin merta pääsi Katinka usein aivan lähelle, kuuromykän mitään huomaamatta. Katinkan pieni, lumivalkea venhe, johon kuului punalappeiset airot, oli melkein kiinni harmaassa, paikatussa ruuhessa.
Hän näki Salamonin istuvan liikkumattomana kuin kuva, tuijottamassa hyppelehtivään kohoon, jona oli sulan lävistämä korkkipahanen.
Tuo oli siis poika, joka eli eroitettuna kaikesta äänellisestä maailmasta, ja jota kauhea tauti riivasi, niin että hän aika-ajoin kaatui maahan suu vaahdossa ja jäsenet kouristuksissa. Mitä hän mahtoi nähdä niinä hetkinä, jolloin hän makasi jäsenet jäykkinä? Milloinkaan hän ei herättyään kyennyt ilmaisemaan. Katinka souti eteenpäin. Mykkä-Salamon irvisti hänelle. Katinkan venhe liukui kevyesti läpi kaislikon kuin vesikorento.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä oli Tilkoanniemessä tanssit. Anni ja Sisä-Miina olivat ottaneet kaikki lapset, Katinkan, Lenzyn ja Mirkan mukaansa.
Heinäkuisessa puistossa tuoksui puitten pihka, läheinen rantalieju ja suuret muurahaispesät. Niitty oli valkea suovilloista. Tilkoanniemellä sensijaan oli oma tuoksunsa; villiruusut, kuivat havuneulaset ja heinänkorret hengittivät ilmaan kuivaa, kuumaa huokua.
Roomalainen pyörötemppeli oli täynnä väkeä. Sen pitkin seiniä kiertävät penkit, samoin kuin pylväätkin olivat kirjavanaan nimikirjaimia, yksin lakikin. Katajasaari oli vain kivenheiton päässä. Saarien välistä tuli par'aikaa vene.
Tanssittiin piiritanhua. Kaikki eivät mahtuneet yht'aikaa temppeliin, osa vilvoitteli rannalla. Notkon tuolle puolen kuului jo raskaitten saaristolais-anturoitten töminä, jota laulu säesti:
"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks, Nii punane ol' takk', Takk' takk' takk'. Fralla lalla laa, Punane ol' takk'."
Keskellä piiriä oli Hovin kaunis Sisä-Miina. Hän ei pitänyt valinnassaan kiirettä, vaan pyörähteli hitaasti kannoillaan sitämyöten kuin piirikin. Hän oli koko loistossaan: paidanhihat hohtavan valkeat ja kohollaan, lyhyt, viheriä hame, jonka alta näkyi valkea sukka ja uudet, narskuvat kengät, punaraitainen huivi näennäisesti huolettomasti hartioille heitettynä. Kädet lanteilla, kaula kenossa, huulilla tavallinen ylimielinen, pilkallinen hymynsä hän sinkosi keimailevia, lupaavia silmäyksiä milloin Kuski-Heikkiin, milloin piispansaarelaiseen perämiehenalkuun.
Laulu yhä jatkui:
"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks, Nii sametist' ol' liiv', Liiv' liiv' liiv'. Fralla lalla laa, Sametist' ol' liiv'."
Nähtävästi Sisä-Miina ei vielä ollut tehnyt lopullista valintaansa. Kuski-Heikillä oli varma ja vakava toimeentulonsa, ja piispansaarelainen oli Sisä-Miinaa viittä vuotta nuorempi. Sitä paitsi hän ei ollut vielä perämiestutkintoaan suorittanut. Siihen voisi mennä vielä vuosia. Mutta hänestä tulisi herra. Hän oli jo nyt herran näköinen, kalpea ja hoikka. Kuski-Heikin naama sensijaan punoitti kuin paras hollantilaisjuusto.
"Pitäiskö miun vaivasen tytön kaiken miun ikäin' naimatta olla?"
Kaunis Sisä-Miina piti kumpaakin hetken aikaa katseillaan kuumana, muikaisi veikeästi — ja otti Sepän-Antonin.
Villiruusujen tuoksu tunkeutui läpi pylväistön. Useat tytöistä olivat taittaneet ruusut rintaansa. Pojat tömistivät ja polkivat kuin riihtä puiden. Vene oli saapunut rantaan, — se oli Porkansaaresta.
Mentiin kaakkuria.
"Kaakkuri, kiikkuri, kirjava lintu…"
Nuori Kuninkaan-Kati lauloi. Hän oli ollut koko lauantaiyön Ahokkaan tansseissa, mutta kaikki oli käynyt ylen onnellisesti, ikkuna ei ollut säpissä, ja hän oli päässyt pujahtamaan vuoteeseensa Vanhan-Kuninkaan huomaamatta. Hän vähätteli nahkahihnaa!
Katinka, Lenzy ja Mirka olivat herkeämättä piirissä. He tanssivat Kuski-Heikin, Sepän-Antonin, Pylkkäsen Eljaksen, piispan- ja porkansaarelaisten kanssa. Heille kumarrettiin kuin aikuisille, isot ja karheat kädet tarttuivat heidän sinisilkkisiin vyötäröihinsä, heidät nostettiin kohoksi ja laskettiin taas lattialle.
Yht'äkkiä Katinka huomasi roomalaisen pyörötemppelin kaidepuun nojassa ruskeat, synkät kasvot, täynnä kipeää ja julmaa irvistystä.
Kuuromykkä seisoi siellä tapansa mukaan, kuokkimassa toisten ilonpitoa.
"Salamon, — miks sie et tanssi", huusi Katinka kuuromykälle.
Kuuromykkä pudisti päätään. Hän ei liikahtanut paikoiltaan, hänen pitkät käsivartensa lepäsivät kaidepuulla, hän olisi voinut koskettaa tanssijoita, jos olisi tahtonut.
Jotain kävi Katinkalle äkkiä selväksi. Hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen, että Salamon todella oli kaiken ulkopuolella, ei vain ääntelevän, visertelevän maailman, vaan ulkopuolella ihmisten, kuten nyt seisoi ulkopuolella Tilkoaniemen roomalaisen pyörytemppelin. Kukaan ei hänestä huolinut. Ikinä hänellä ei olisi ihmisten iloja. Hän oli hyljätty. Hän oli yksin, yksin kuin kivi.
Katinka erosi äkkiä piiristä ja istuutui kaiteelle lähelle Salamonia. Kukaan ei heitä huomannut, tanhu oli parhaimmillaan.
Mitä hän nyt sanoisi Salamonille? Mutta Salamonihan ei kuullut hänen sanojaan. Hänen oli vain niin surku, niin surku Salamonia. Aivan kuin silloin, kun hän jääkellarin takana oli varkain syöttänyt luita Dianalle ja itkenyt yhdessä koiran keralla.
Yht'äkkiä Katinka laski ruskean kätensä Salamonin isolle kouralle, joka piteli kaiteesta. Hän silitti sitä hyvin arasti, hyvin varovasti, niinkuin hänen oli tapana silittää Ponttua tai Dianaa.
"Voi sinnuu, Salamon rukka", hän sanoi.
"Voi sinnuu, Salamon rukka."
Se oli kaikki. Katinka ei ajatellut seuraavana päivänä enää Salamonia, hän unohti aluksi hänet ajatuksistaan kuten kiven, jonka oli heittänyt keskelle kaislikkoa Tilkoaniemen rannassa. Hänen täytyi säteillä kaikille, — niin oli kerta kaikkiaan hänen luontonsa.
Mutta joku aika tämän sunnuntai-illan jälkeen hän taas kerran näki Salamonin kaivelevan matoja Hovin läävän luota. Salamonilla oli aivan puhdas, rohtiminen paita yllään, vaikka oli kaikkein arkisin torstaipäivä. Katinka seisoi puutarhan säleportilla ja katseli; kuuromykkä irvisti hänelle mennessään ohi jokirantaan päin ja päästi kurkustaan käsittämättömän äänen. Katinka näki hänen soutavan joen suuhun kaislikkoon, kuten tavallisesti.
Illalla tuli kuuromykän äiti hakemaan poikaansa, jota ei ollut kuulunut kotiin. Hänelle selitettiin Hovissa Salamonin menneen puolipäivän tienoissa ongelle. Äiti sai veneen lainaksi ja lähti pahaa aavistaen soutamaan joen suuta kohti. Hän löysikin paljoa etsimättä poikansa vanhan, harmaan ruuhen, joka oli tarttunut kaislikkoon; ruuhessa makasi Mykkä-Salamon kumollaan, yläruumis vedessä, johon hän langettavaisen saatuaan oli suulleen kaatunut.
"Ja Salamon ko tahto tännää iha väkisi puhtaa paia päällee, vaikk' ol' vast' torstai, ei muka tahtont' männä likasess' Hovi ohisse", äiti hoki itkunsa seasta.
15.
Katinka rakasti piilopaikkoja, kuten yleensäkin rakasti toisinaan olla yksin. Hänessä oli paljon tuollaista auringossa huolettomasti lekottelevaa liikkumattomuutta, ikäänkuin salaisesti ja suloisesti työskentelevää näennäistä työttömyyttä, joka ei sietänyt häiritsemistä; hän kärsi, jos piti olla kaiken päivää liikkeessä ja puuhassa. Hän halusi kätkeytyä, suri, ettei mahtunut onton puun onkaloon, kuten tikanpojat; hän oli varmasti sukua maamyyrille ja luola-asukkaille. Hänen rakkaimpia piilopaikkojaan oli angervapensaikon aukeama, niin hyvin kätketty, ettei sitä ulkoapäin kukaan olisi aavistanut. Sinne hän pakeni, kun oli liian paljon ihanaa ja tulvivaa mielessä, sydän täynnä selittämätöntä autuutta kuin iltapilvi purppuraa.
Siellä oli ihanaa maata, yllä lehtikatos, katsella viheriää valoa ja kuulla nimeään suotta huudeltavan.
Mutta vielä useammin Katinka piiloutui keittiön käytävän vanhaan kaappiin, jossa säilytettiin palvelijoitten vaatteita ja vanhoja kenkärajoja. Siellä hän kykki surullisina ja alakuloisina hetkinä, tuntiessaan itsensä maailman murjomaksi ja väärinymmärretyksi, hautoessaan kostonhimoisia ja itsekiduttavia ajatuksia, jotka samalla tuottivat nautintoa. Sinne hän kätkeytyi vitsaa saatuaan tai peljätessään rangaistusta, mutta myöskin usein vain ehdoin tahdoin antautuakseen murheellisiin mielikuviin, ajatellakseen maailman loppua tai suuria nälkävuosia.
Ilma oli kaapissa ummehtunut, ja kenkärajat haisivat kuivuneelle loalle, mutta siitä huolimatta oli sen ilmastossa jotain perin lohdullista. Annin paras pyhähame riippui aivan käden ulottuvissa, siihen saattoi painaa päänsä ja itkeä ihmisten pahuutta.
Oli tosiaan usein syytä tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja istua vanhassa kaapissa kenkärajojen päällä!
He olivat eräänä kesäisenä päivänä kaikin menneet Tilkoaniemen rantaan pyydystämään haavilla rautapiikkejä, Katinka, Lenzy, Mirka, setä Friedrich Raben kaksi poikaa ja Kuninkaan Aatu. Se oli Katinkan keksintöä, hänen ehdoituksensa mukaisesti oli kaloja pidettävä elätteinä suuressa lasipurnukassa, kuten kultakaloja. Ehdoitus oli hyväksytty yksimielisesti, ja heillä oli rautapiikkejä jo muutama kymmenkunta läkkituopissa, kun setä Kolja Wrensky yht'äkkiä saapui rantaan.
Hänellä oli yllään valkea kesäunivormunsa kiiltävine nappeineen, ja viikset tummanruskeiksi värjätyt. Hän puhui huonoa, venäjänsekaista saksaa.
Setä Kolja kopautti kävelykepillään läkkituoppia.
"Mitä te teette", hän sanoi. "Kidutatte kaloja. Päästäkää ne heti veteen."
"Emme me kiduta, me pannaan ne lasipurnukkaan", vastasi Katinka.
"Se on kidutusta. Päästäkää ne veteen", kovisteli setä Kolja. Mutta hän oli luonnostaan liian välinpitämätön ja haluton, eikä asia häntä sen enempää huvittanut; odottamatta sentähden käskynsä vaikutusta hän kääntyi menemään.
Lapset seisoivat yksin laiturilla haaveineen ja läkkituoppeineen, jossa rautapiikit uiskentelivat.
"Kaloja ei heitetä mereen", sanoi Katinka uhkamielisesti.
Muut katselivat toisiinsa, ikäänkuin hieman häpeissään. He alkoivat nähtävästi horjua.
"Setä Kolja on oikeassa, heitetään kalat menemään. Mitäs me niillä", sanoi vanhin Raben pojista.
Mutta Katinka tarttui nopeasti läkkituoppiin ja puristi lujasti käsivartensa sen ympärille.
"Ei — ne viedään kotiin. Jollette te huoli, niin minä otan ne."
Muut yhä epäröivät. He katselivat toisiaan ja ymmärsivät olevansa yhtä mieltä. Vain yksi oli heidän ulkopuolellaan. Heissä kaikissa heräsi vaistomainen liittoutumisen tarve tuota yhtä vastaan, joka uskalsi pitää oman päänsä.
"Anna tänne tuoppi. Se on kidutusta", sanoi nuorempi Rabe.
Mutta Katinka kääntyi jo menemään läkkituoppeineen, toisista sen enempää huolimatta.
Muut tulivat hänen jäljissään, vähäisen välimatkan päässä. Ei kukaan iljennyt käyttää suoranaista väkivaltaa. Mutta sensijaan he rupesivat kuorossa ja nuotilla laulamaan:
"Anna tänne kalat, — anna tänne kalat!"
Katinka kulki mykkänä edellä, veret korvissa. Hän tunsi, että he mieluummin olisivat saaneet väkisin riistää tuopin hänen käsistään kaloineen päivineen. Tämä oli pahempaa kuin väkivalta.
Toiset vain lauloivat:
"Anna tänne ka-a-a-lat!"
Kuorolaulua kesti puolitiehen asti.
Mutta yht'äkkiä he alkoivat kirkua hänen takanaan muuatta uutta sanaa, jonka Raben pojat olivat tuoneet mukanaan tänä kesänä, ja jonka merkitystä ei yksikään tiennyt, eivät he itsekään.
He sanoivat: "Se oli vasta skrambambuli."
"Skrambambuli…"
Se oli hirveä sana, se särisi kuulokalvossa, tunki korvaan kuin tuhat neulaa, se oli kerrassaan maahan masentava. Juuri se, ettei tiennyt sen merkitystä, teki sen tuiki tuhoavaksi.
Katinka kulki yhä muutaman askeleen edellä vainoojistaan, kalatuoppi kainalossa, tulipunaisena. Pelastusta ei ollut. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Tässä oli kysymys kunniasta. Tuo hirveä sana oli hävittää hänen kunniansa.
Toiset jatkoivat yhä kirkumistaan:
"Skrambambuli, — skrambambuli…"
Nyt he alkoivat huutaa tätä murhaavaa sanaansa tahdissa, joka tavua korostaen, marssia sen mukaan. Ja hetken päästä he sovittivat senkin lauluksi:
"Skrambambuli, skrambambuli…"
He uhkasivat Katinkaa. He lupasivat sanoa Grosspapalle ja Mummulille, että Katinka kidutti kaloja lasipurnukassa. He sanoivat varoittaneensa häntä. Hän sai kantaa kaiken edesvastuun, heillä ei ollut mitään tekemistä koko kalanpyynnin kanssa. Skrambambuli…!
Ja Kuninkaan Aatu, jonka kieli ei kääntynyt lausumaan tuota kauheaa syytöstä, huusi:
"Rampampuli, — rampampuli…"
Takapihalla Katinka vihasta säihkyvin silmin kaikkien nähden tyhjensi kalatuopin sisällön ihan kissan nenän eteen, joka heti alkoi rauskutella kaloja.
Toiset hajaantuivat. Kukaan ei ollut aivan selvillä siitä, kuka tässä kamppailussa oikeastaan oli päässyt voitolle.
Mutta Katinka oli paennut käytävän kaappiin.
Hän toisti yhä herkeämättä:
"Minä vihaan heitä, — vihaan, vihaan."
Ensi kertaa eläissään hän tunsi, mitä viha oli. Jokin tunne leimahdutti liekkiin koko hänen olemuksensa, niinkuin se olisi ollut kuloruohoa, puistattaen häntä, niin että hän vapisi ja kiemurteli sen käsissä. Se oli ensimmäinen tunnepyörre, mikä kulki hänen lapsensielunsa halki.
"Minä vihaan, — vihaan."
Hän raivosi aluksi, — itki voimattomasta ja silmittömästä vihasta, kunnes viimein tunsi, että tämä loukkaantumisen, nöyryytyksen tunne oli tavallaan mieluista, se tarjosi eräänlaista nautintoa sekin. Hänen ruumiinsa kävi raukeaksi, kyyneleet yhä suloisemmiksi, hän itkeskeli yhä hiljaa, vain siksi, että oli suloista näin.
Hän kätki päänsä Annin pyhähameeseen.
Hän itkeskeli jo aivan hentomielisen sulana. Vihakin haihtui pois. Oli vain ihanaa olla väärinymmärretty, vainottu, yksinäinen!
16.
Ainoa, joka ei koskaan täysin viihtynyt Hovissa, oli äiti. Äidillä oli kaikessa salaisuudessa tuiki toinen kesäihanne; Katinka oli kerran kuullut hänen puhuvan siitä ompelija-Iidalle, muutamana heikkona hetkenä. Ja Katinka oli varma, ettei se vieläkään ollut kokonaan lakannut kangastelemasta hänen mielessään.
Se oli Ananias Blomin pikkuinen yksikerroksinen puutalo poikkikadulta, mutta siirrettynä kauas sisämaahan, sisäjärven — eikä liian suuren — rannalle. Katinka oli oikeassa, äiti ei ollut suinkaan unohtanut tätä olematonta puutaloa. Päinvastoin, hän oli toisinaan näkevinään sen ilmielävänä edessään. Se oli punaiseksi maalattu, ikkunapielet valkoiset; sillä oli lasikuisti, ja oven edessä tuoreita, vastahakattuja havuja; sisällä huoneissa tuoksuivat äsken pestyt valkeat permannot ja katajat. Pihamaalla, joka oli aidattu lampailta ja muulta karjalta, kasvoi hyvin iso pihlaja, sen alla oli kiikkulauta. Sireenikuja vei rantaan, jossa oli kirkkoveneitä. Kaikki oli talonpoikaista, pientä, siistiä ja sievää. Eikä koko talossa sitä paitsi ollut muita kuin isä, äiti, isot veljet ja Katinka.
Äiti oli aivan varma, että tällainen talo todella oli olemassa. Hän oli sen joskus, kerran, kahdesti nähnytkin jollakin kesämatkalla; se oli näyttäytynyt junavaunun ikkunaan tai laivan kannelle jostain hiljaisen järven poukamasta. Heti hän oli sydämessään tuntenut oudon piston: tuossa se nyt on! Tuntui kuin ei olisi muuta tarvittu kuin pysähdyttää laiva tai juna, mennä suoraa päätä taloon ja ottaa se haltuunsa. Mutta joka kerta se oli liukunut ohi, hävinnyt lukemattomien muitten poukamien ja niemien joukkoon ystävällisesti vilkuttavine ikkunalautoineen. Eikä äiti ollut saanut tietää edes sen nimeä.
Hovissa sensijaan hänen elämänsä oli hiljaista kärsimystä, johon hän tosin alistui nöyryydellä ja heikommuutensa tunnolla.
Isä, lapset, palvelijat, — kaikki liukuivat hänen käsistään heti Hoviin saavuttua, ikäänkuin vieras, voimakkaampi mahti olisi ne huostaansa ottanut. Ja se kävi vallan itsestään, luonnollisimmalla tavalla maailmassa. Palvelijat joutuivat heti Mummulin käskynalaisiksi, jonka erikoisalana oli järjestää kullekin työnsä; hän pani heidät toimiinsa; he katosivat heti Hovin palvelijaparveen.
Lasten kävi samoin. Hovi otti heidät ensimmäisestä illasta alkaen. Hekin katosivat, eikä äiti voinut millään heitä pidättää. Hovi ja Mummuli olivat häntä voimakkaammat, hän tunnusti sen ja tiesi kadottaneensa.
Mutta eivät vain lapset ja palvelijat, myöskin isä liukui Hovissa hänen käsistään. Kesäisin muuttui isä tykkänään ulkoilmaihmiseksi, kaikki poikaiän vaistot heräsivät hänessä uudestaan; hän eli purjehtimisesta ja uinnista. Äiti taas pelkäsi purjehtimista, jostakin tuntemattomasta syystä. Oli melkein mahdotonta saada häntä mukaan; hän vapisi veneessä tyynelläkin säällä, jäykistyi ja kävi kalpeaksi pelkästä hermopelosta.
Hän vainusi alati tapaturmaa, hän oli varmasti vakuutettu, että onnettomuus kerran tapahtuisi. Hänen sydämensä kutistui kauhusta, kun isä pöydässä poikamaisella ilolla kehui uintiretkiään. Mutta asia ei parantunut sillä, että isä, saadakseen hänet vakuutetuksi vaarattomuudesta, vei hänet Neulasille, ulkoluodoille, ja hänen nähtensä lähti uimaan. Meri oli ja pysyi äidille vihamielisenä alkuaineena. Hän ei koskaan tottunut mereen.
Illat otti häneltä Mummuli. Isä, vanhaan totuttuun tapaan, joka oli voimassa hänen kasviniästään saakka, vietti illat korttipöydässä. Tämäkin oli äidille kauhistus. Ananias Blomin perheessä kortinpeluu oli ollut syntiä, kortit olivat perkeleestä, luodut ihmisen villitykseksi, kuten viina. Ananias Blom oli itse kerran koko perheensä nähden heittänyt palavaan uuniin taloonsa harhautuneet kortit ja sanonut niitä pirun keksinnöksi. Tämän oli äiti monta kertaa kertonut Katinkalle. Ja nyt äidin täytyi nähdä, kuinka isä illasta toiseen istui kiintyneenä tällaiseen julkijumalattomaan ajanvietteeseen!
Mutta iltaisen kortinpeluun päätyttyä ei ollut silloinkaan hänen hetkensä tullut. Isä meni samoin vanhaan tapaansa Mummulin huoneeseen, alas kylkirakennukseen, jossa Mummuli, irroitettuaan pitsitanunsa, alkoi asetella harmaita suortuviaan yökuntoon. Siihen meni pitkä aika. Ja koko ajan istui isä nojatuolissa, niin että Mummuli saattoi nähdä hänet kuvastimessa; siten Mummuli saattoi puhella, päätään kääntämättä.
Ei ollut mitään avonaista taistelua Mummulin ja äidin välillä, eikä edes salaista. Mikään sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään. Hovissa vallitsi yksi ainoa tahto, ja se oli Mummulin.
Mutta äiti kärsi Hovin koko sävystä. Hän vapisi isojen veljien ja Katinkan takia, etteivät he vain missään rikkoisi Hovin tapoja. Hän kärsi riippuvaisuudestaan ja siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista määräysvaltaa edes omiin lapsiinsa nähden.
Hän kärsi Hovin väljästä ja runsaasta elämästä, joka oli niin toisenlainen, kuin mihin hän itse oli tottunut. Ja hän kärsi puheenaineista, jotka olivat vallalla naapurihovien naisväen saapuessa vierailulle, — kaikesta alituisesta selostuksesta muodeista, puvuista ja ulkonaisesta kauneudesta. Puhua huulten, nenän ja vartalon muodoista, ikäänkuin ihminen kaikella surullaan voisi lisätä tuumaakaan pituudelleen! Pahinta oli, että Katinka oli niin herkkä tällaisille puheille. Hän suorastaan ahmi ne, silmissä omituinen säteily. Kaikki turhuuden turhuutta! Oli kyllin, ellei ollut mitään erikoista ruumiinvikaa, vaan oli kaikki jäsenet ja aistit tallella, — ei ollut raajarikko, ei sokea eikä kuuro; oli luotu kuten muutkin.
Eräänä päivänä Katinka sattui tulemaan koputtamatta isän ja äidin makuuhuoneeseen. Häntä kohtasi odottamaton näky. Äiti oli kumartunut vuoteen laitaa vasten, rukoili ääneen ja itki. Hän puhui ruotsia, kuten aina ollessaan järkytetty.
"O Herre Gud, — o Herre Gud, barmhärtige Frälsare, — anna minulle voimaa kestämään kaikki nöyryytykset!"
Äiti väänteli isoja, teerenpilkkuisia käsiään, ja Katinka kuuli, kuinka sorminivelet naksahtelivat.
Katinkan sydän jakautui kuin kahtia: toinen käski heittäytymään äidin kaulaan, lohduttamaan, sanomaan, että hän, Katinka, rakastaa äitiä, että äiti on tuhat kertaa rakkaampi ja parempi kuin kaikki muut, kauniimpi, niin juuri, kauniimpikin kuin täti Agnes Wrensky, kuin täti Lilly Rabe, kuin rouva Adaridi tai rouva Ripas, kuin kaikki, kaikki… Mutta toinen jäykisti sanattomaksi; vieras kärsimys kylmäsi; ikäänkuin hävetti äidin takia.
Äiti huomasi Katinkan. Hän nousi selvästi hämillään; saattoi nähdä, että häntäkin hävetti.
Katinka sanoi tulleensa hakemaan jotain unohtamaansa kirjaa, äiti vastasi siihen jotain merkityksetöntä.
Ja niin meni tämä hetki ohitse, auttamatta.
17.
Mustakorpi kohisee. Tuuli käy sen jättiläiskeuhkoissa; syvät ja raskaat huokaukset puristuvat sen povesta sen hengittäissä myrskyä.
Sokia-Mari istuu kellariholvinsa kynnyksellä, silmät selkoselällään. Vuodet ovat muuttaneet hänet yhä enemmän maan kaltaiseksi, josta hän on tullut, ja joksi hänen pitää jälleen tuleman. Heikoinkin auringon kajo on herjennyt kangastamasta hänen kaihiensa läpitse; hän näkee vain kuin alkupimeyden, joka vallitsi ennen valon syntyä. Mummulin houkutukset saada hänet muuttamaan kellariholvistaan eivät ole onnistuneet; hän on jäänyt loukkoonsa tuhatjalkaistensa ja siirojensa keralla.
Sokia-Mari yhä kuuntelee… Hänen korvansa ovat säilyttäneet korven humun, kuten raakku valtameren kohinan. Katinka hänen vieressään yrittää samoin kuunnella… Mutta on niin paljon häiritseviä ääniä… Tuossa tulee kimalainen suristen, karvaiset jalat keltaisina kukkapölystä, — tuolla kitisee Kuninkaan kaivon vintti…
Mustassakorvessa on Elämänlähde. Sen vesi on hopeaista ja jäisen kylmää. Kuski-Heikki tuo sieltä kahdesti viikossa tynnyrillisen juomavettä.
Voiko elämää juoda, — niinkuin vettä?
Ja Katinka tekee itselleen lupauksen: hän on kerran juova suoraan Elämänlähteestä eikä aina tynnyrivettä.
Katinka istuu vesitynnyrirattailla, Kuski-Heikin kävellessä vieressä. Tämä epätasainen, ruohottunut polku on vanhan herran vaunutie, jossa kerran kahdet kaleskat toisensa vaivatta sivuuttivat. He ovat keskellä Mustaakorpea.
Suuret, huokaavat urut soivat aivan lähellä, niitten ääntä ei vaimenna mikään arkihäly; johtosävel on niitten.
On kuin vihreässä vankilassa; mitään uutta ei tule, tummanvihreä muuri vain jatkuu polun molemmin puolin. Joskus kulkee tie yli porraspuitten.
Täältä olivat siis kotoisin sudet, jotka raatelivat Dianan… Tihutyönsä tehtyään ne palasivat tänne kuin kotiinsa, ja korpi kätki heidät…
Ja kauan, hyvin kauan aikaa sitten, jolloin ei vielä ollut Hovia, ei pallopensaita eikä metsätemppeleitä, ulottui Mustakorpi rantaan saakka.
Yht'äkkiä Kuski-Heikki pysähdytti Vasjkan.
"Perill' ollaa!" hän sanoi.
Katinka katseli hämmästyneenä ympärilleen, hän ei voinut havaita mitään. Oli vain yhä samoja naavaisia hautajaiskuusia, maassa paksu sammalpeite ja marjanvarsia. Mitään Elämänlähdettä ei näkynyt.
"Missä on Elämänlähde?" hän kysyi.
"Tuo tuoss", sanoi Heikki.
Ja hän näytti piiskallaan vihreää hetettä, jonka keskellä poreili musta silmä. Sammalet sen ympärillä olivat punertavia ja hyllyviä.
Katinka tunsi äkillistä ja suurta pettymystä, hän oli kuvitellut Elämänlähteen tuiki toisenlaiseksi!
"Tuoko tuossa, — eihän se ole mikään", hän sanoi.
"Se o' se Elämälähe", vastasi Heikki, alkaen ammentaa vettä tynnyriin.
Työnsä tehtyään hän heittäytyi pitkäkseen suuren, naavaisen kuusen suojaan. Hänen naamassa kiilui punaisena kuin Kyökki-Iievan kuparikattilat. Hänen saappaissaan oli rautakengät niinkuin hevosilla. Hän nukkui suu auki ja kuorsasi.
Vasjka seisoi, pää riipuksissa; se taisteli paarmojen kanssa.
Katinkasta tuntui oudolta, ikäänkuin olisi jäänyt ypöyksin tuon huokaavan kanssa.
Hänkin paneutui pitkäkseen, vähän matkan päähän Heikistä ja Vasjkasta, selälleen keskelle sammalia.
Tuo sininen tuolla on taivas, ja tämä viheriä, harmahtava, kostea, tuoksuva, missä hän paraikaa makaa, se on maa. Siihen saakka on kaikki selvää. Mutta mitä on maan ja taivaan välillä?
Hänen kätensä puristuvat nyrkeiksi, yrittävät puhkoa, halkaista sitä, päästä siitä perille, mutta se antaa myöten, hajautuu, muuttuu olemattomaksi. Eikö sitä siis koskaan saa kiinni, eikö siihen ikinä voi koskea, kuten kukkasiin, kuten multaan?
Ja kuitenkin on jotain olemassa tuossa ihanassa, kuultavassa tyhjyydessä taivaan ja maan välillä, jotain, mikä koskettaa hänen kaulaansa ja otsaansa kuin hyväily.
Sokia-Mari koetteli tänään kepillään ilmaa kellarinsa aukosta ja sanoi: "Kyll' sitä maailmaa piisaa!"
Katinka sulkee silmänsä, maailma on pimeä, ainoastaan hiukan ruusuista kuultoa tunkeutuu luomien läpi. Näin mahtaa Sokia-Marista tuntua, juuri näin. Ja Katinka on hapuilevinaan kädellään ilmaa, kuten kepillään Sokia-Mari.
Kylläpä sitä maailmaa piisaa… Kuinka äärettömän, äärettömän laajalta sitä on… Tätäkin Mustaakorpea jatkuu penikulmittain.
Kuski-Heikki yhä kuorsaili.
Katinka nousi ja lähestyi lähdettä, polvistuen sen partaalle; hänen molemmat pitkät palmikkonsa putosivat yli olan lähteeseen.
Elämänlähde katseli häntä mustana ja ilmeettömänä, luovuttamatta yhtäkään salaansa. Sen pohjalla poreili ja kiehui.
Pieni tuohilippi oli maassa lähteen reunalla. Katinka tarttui siihen ja upotti sen lähteeseen.
Hän nosti lipin huulilleen ja joi; tuntui kuin olisi juonut hopeaa.
Tällaista oli siis juoda elämää… Tällaistako vain…
Se oli viimeinen muita merkillisempi tapaus kesän kuluessa. Tämäkin kesä meni menojaan, jättäen mentyään mieleen kuin pitkän aurinko juovan, solahtaen edellisten kesien ketjuun sekin kuin ihana, pyöreä kuultohelmi.
18.
Seuraava talvi oli monessa suhteessa merkittävä. Katinka rakastui; hän oli silloin yhdeksänvuotias. Hän oli ensi kertaa päässyt teatteriin ja näytettiin Orleansin neitsyttä. Katinka istui sinisellä samettituolilla ja piteli urheasti kaukoputkea silmäinsä edessä, jotka väkisin tulvivat täyteen kyyneliä; hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä ja häpeää omasta liikutuksestaan, mutta hetken päästä hän jo nyyhki ja nikotteli aivan ääneen, vähääkään välittämättä ympäristöstään. Kun Ranskan liput laskeutuivat kuolevan Neitsyen ylitse, hän vetisteli kuin huhtikuun lumi; hän ei itsekään tiennyt, mitä hänessä oikein tapahtui, mutta se oli joka tapauksessa jotain tuiki ihmeellistä. Hän hämmästyi kovin, kun esirippu ei enää ottanut noustakseen; hän ei kyennyt käsittämään, että kaikki oli lopussa, ja hänet saatiin väkisin viedä aitiosta. Hän ihmetteli, että täysikasvuiset, nuo ihmeelliset olennot, joita hän ei koskaan täysin ymmärtänyt, saattoivat puhua, meluta ja tyrkkiä toisiaan tungoksessa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän säästi kyyneleensä tyynylleen, johon ne itki autuaassa mielentilassa.
Mutta tästä illasta saakka Katinka oli ilmipalossa. Hänen elämäänsä ilmestyi yht'äkkiä korkeampi olento, joka muutteli alituisesti hahmoaan. Tämä olento oli kuin jumala; hän taisi vapaasti valita muotonsa. Hän tuli haarniskassa, lippu kädessä, niinkuin nuori sodan enkeli, mutta hän tuli myös Julian ruusuisessa untuvavaipassa, silmät raukeina rakkaudesta. Ja yht'äkkiä hän oli taas joustava ja luja kuin teräsponnin, hän kiersi pitkistä hiuksistaan jousen jänteitä, ja hänen sanansa putoilivat kuin metallikuulat. Hän oli hellä ja julma, kova ja vieno, kaikkea yht'aikaa.
Koskaan ei saanut nähdä häntä läheltä, kuten tavallisia kuolevaisia, aina hän oli etäällä, toisella puolen ylipääsemätöntä lamppuriviä, joka valojuovana leikkasi rajan kahden eri maailman välille. Hän oli ihmeellisessä, satumaisessa valaistuksessa, joka ei ollut kuuta eikä päivää. Hänessä oli jotain tuiki epätodellista ja yliluonnollista. Inhimilliset lait eivät olleet häntä varten. Itse kuolemallakaan ei ollut mitään valtaa häneen, hän kuoli myrkystä tai tikarin iskusta, mutta nousi yht'äkkiä taas kuolleista, hymyilläkseen yleisölle, jonka joukossa Katinkakin istui, ja kadotakseen sitten liikkuvien seinien taakse. Sillä hän katosi aina. Hän jäi tuonne punaisen, häilyvän, kultatupsuisen vaatteen taakse, jota sanottiin esiripuksi, ja joka verhosi hänen näkymätöntä ja tuntematonta maailmaansa. Häntä ei voinut seurata sinne.
Katinkaa kuitenkin kiusasi tämä jumalansa tuntemattomuus. Hän olisi halunnut pidättää jumalan, kun tämä valmistautui vetäytymään näkymättömään maailmaansa, kättentaputusten ja kukkasateen saattamana, hypätä yht'äkkiä yli kohtalokkaan, eroittavan lamppurivin ja juosta hänen jäljissään, seurata häntä maalattujen, ylös, alas liikkuvien seinien taakse, nähdäkseen vielä vilahduksen hänen valkoisesta vaipastaan. Joka kerta jumalan kadotessa sammui ja pimeni maailma Katinkalta, se oli yht'äkkiä autio kuten teatterin tyhjyyttä ammottavat, pyöreät tuolirivit, kuin valoja ruvettiin katsomossa sammuttamaan näytännön päätyttyä.
Jumala katosi, eikä kukaan tiennyt minne. Ja kuitenkin oli mahdollista, vieläpä sangen todennäköistäkin, että jumala oli olemassa myöskin niitten iltojen väliaikoina, jolloin hän näyttäytyi täydessä loistossaan ja valossaan. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että jumala sillä välin käveli katuja, söi, joi, nukkui, oli kuten muutkin kuolevaiset. Hänellä oli luultavasti vielä jokin hahmo kaikkien niitten hahmojen lisäksi, missä hän ilmestyi lamppurivien tuolle puolen, aivan kuin hänen nimensäkään ei suinkaan aina ollut Julia tai Hjördis tai Johanna, vaan aivan tavallinen ja ylen arkipäiväiseltä kuulostava.
Kaikki muut näyttelijät ja näyttelijättäret olivat Katinkalle yhdentekeviä. He olivat vain ikäänkuin jonkinlaisia palvelevia henkiä ja käskyläisiä tälle yhdelle ainoalle. He seisoivat valmiina ottamaan vastaan hänen sanansa, he olivat kaikuja ja kuvastimia, joista hänen täydellisyytensä sitä ihanammin heijastui. He olivat olemassa vain häntä varten, itsessään he eivät merkinneet mitään.
Katinkassa alkoi kypsyä päätös, maksoi mitä maksoi, päästä tuohon toiseen, esiripuntakaiseen maailmaan, jumalansa läheisyyteen. Hän teki tämän päätöksensä sykkivin ja pakahtuvin sydämin. Hänellä oli muuan luistinratatuttu, paria vuotta vanhempi tyttö, joka oli teatterin vahtimestarin vaimon veljentytär ja toisinaan sai vapaalipun teatteriin, kun oli vähänpuoleisesti väkeä. Tätä tyttöä alkoi Katinka nyt lähestyä. Hän pyrki puheisiin ja haki alati tytön seuraa. Hän ei muuten sietänyt silmissään tyttöä, joka oli suulas, letukkamainen ja kimakkaääninen ja alituisesti imeskeli nekkuja; sitä paitsi oli tytöllä tapa heittäytyä heti tunkeilevan tuttavalliseksi. Mutta hänellä oli harvinainen ominaisuus: hän tunsi maailman, joka tähän saakka oli Katinkalle pysynyt suljettuna; hän liikkui siellä kuin kotonaan, hän tunsi nimeltä näyttelijät ja oli itsekin esiintynyt mykissä lapsenosissa, josta hän erityisesti mahtaili Katinkalle. Hän tiesi tarkoilleen, minkänäköisiä näyttelijät olivat ramppivalon sammuttua ja ihovärin ja puuterin tultua poishuuhdotuksi, hän riisui heiltä heidän silkki- ja samettipukunsa, heidän teatterikultansa ja valetukkansa, hän oli erinomaisen armoton tässä paljastelussa. Katinka kuunteli ahmien, kuitenkin varoen tunnustamasta kaiken ydintä, suurta, salaista rakkauttaan. Tytön puheet tympäisivät kuitenkin häntä yhtä paljon kuin kiihoittivat; hänestä oli sietämätöntä kuulla puhuttavan näyttelijöistä, myös tuosta ainoasta, aivankuin muista ihmisistä. Tyttö, huomatessaan Katinkan uteliaisuuden, käytti sitä heti hyväksensä tyydyttääkseen nekkuintohimoaan, ja Katinkan viikkorahat menivät nekkuihin. Samalla alkoi tyttö muutenkin kitsastella tiedoillaan ja verhosi ne salaperäisyyteen; nähdessään Katinkan syvän pettymyksen hän alkoi kuin tahallaan kertoa kahta naurettavampia, usein ruokottomia juttuja ja juoruja, hohottaen itse niille täyttä kurkkua. Hän pilasi pahasti Katinkan käsityksen kulissientakaisesta maailmasta. Katinka loukkaantui sisimmässään, niinkuin olisi ollut kysymys pyhän häpäisystä, mutta varoi näyttämästä sitä tytölle. Hän ei sietänyt tyttöä. Mutta tyttö oli ainoa tie siihen maailmaan, johon hänen alituinen ikävänsä pyrki, ja niin hän nieli vastenmielisyytensä ja sen keralla kaikki tytön puheet ja virnistelyt. Hän alkoi kautta rantain puhua halustaan kerran päästä kulissien taakse. Tyttö kuvasi alussa pääsyn sinne voittamattoman vaikeaksi, jopa suorastaan mahdottomuudeksi, etupäässä kai korottaakseen Katinkan silmissä merkitystään teatterin vahtimestarin vaimon veljentyttärenä. Katinka kuljetti hänet nekkupuotiin, ja heidän imeskellessään nekkuja tyttö vihdoin suostui puhumaan asiasta tätinsä miehelle.
Katinkalle koitti muutamia jännittyneen odotuksen päiviä, jolloin hänen mielikuvituksensa oli ahkerassa liikkeessä. Mutta eräänä päivänä tuli kimakkaääninen tyttö hänen luokseen. Katinkan oli saavuttava Romeon ja Julian näytökseen; parvekekohtauksen jälkeen hän pääsisi kulissien taakse.
Hän pääsisi kulissien taakse, maailmaan, jossa hänen jumalansa asusti, jonka hän täytti sulollaan, äänellään, askeleillaan ja hengityksellään! Sattuma tuli hänelle avuksi; isä itse oli menossa sinä iltana teatteriin; hän otti Katinkan mukaansa. Katinka istui siis taas noilla tutuilla, sinisillä tuoleilla, siniseen samettikaiteeseen nojaten, hänen rakkautensa oli korkeimmillaan. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt jumalaansa näin ihanana. Suloiset rakkauden sanat surisivat jumalan pään ympärillä, kuin hunajaatäydet mehiläiset, nousivat yöstä ja puutarhasta kuin tuoksut. Romeo puhui, Julia vastasi parvekkeeltaan, jossa hän istui kuun paisteessa. He sinkosivat toisilleen sanoja, jotka olivat kuin ruusut. Kaikki muu puhe oli kuin änkytystä, tämä kuin kahden kellon kilpakaikua, toisen kumean, toisen kultaisen.
Esirippu laski ja taas nousi. Julia oli astunut alas parvekkeelta, hän kumarsi painaltaen rintaansa vastaan ruusuvihkoa. Oli väliaika, käytävässä vallitsi tungos, ihmiset ryntäsivät kahvin ja teen ääreen, he kuljeskelivat ja puhuivat muista asioista, aivan kuin Romeota ja Juliaa ja öistä rakkauden puutarhaa ei olisi ollut olemassakaan. Oliko mahdollista, että he vain muutama silmänräpäys sitten olivat kuulleet saman kuin Katinkakin, olleet tuon ihmeellisen äänen lumoissa?
Mutta nämä tungeskelevat ja käyskentelevät ihmiset olivat Katinkalle aivan yhdentekeviä. Hän pujahti varkain käytävän perimmäisestä ovesta, jossa oli luettavana selvä varoitus: pääsy kielletty. Monena edellisenä iltana se oli hänet pysähdyttänyt, mutta tänään ei näillä sanoilla ollut häneen nähden mitään merkitystä.
Hän astui siis sisään salaperäisestä ovesta. Jokin huumasi, raukaisi ja jäähdytti häntä yht'aikaa, heti kun hän pystyi näkemään, mitä tapahtui. Täydellinen sekasorto vallitsi, seinät heiluivat nuorien varassa ilmassa, nousivat kattoon, laskeutuivat taas maahan, hänen päänsä päällä riippui uhkaava joukko samanlaisia liikkuvia seiniä, kokonainen kulissimetsä. Kaikilla tuntui olevan suunnaton kiire, ja he juoksivat näköjään päättöminä edestakaisin, Katinkaa tyrkittiin ja työnnettiin, mutta onneksi ei kukaan erityisesti näyttänyt häntä huomaavan. Hän etsi turhaan kimakkaäänistä vahtimestarin rouvan veljentytärtä, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään.
Kaikki oli muuten perin toisenlaista näin läheltä katsoen. Ei mikään ollut sitä, miltä se näytti. Kaikki etäisyydet olivat vain maalattuja, olemassa vain noilla värillisillä kankailla. Kaikki, mikä näytti loppumattomalta ja laajalta, olikin ahdasta ja pientä. Katinka tunsi itsensä kuin eksyneeksi, häntä alkoi peloittaa, hän oli varma, että kulissit putoisivat hänen niskaansa. Kuinka rumaa oli kaikki, — vain maalattua paperia ja lasihelyjä! Mutta ihmeellisintä oli nähdä näyttelijöitä läheltä, heidän hehkuvanpunaisia huuliaan, tekoneniään ja maalattuja silmäkulmiaan; he muistuttivat vanhan Fataburin karnevaalinukkeja. Väistäessään kulissia Katinka joutui yhä peremmälle, ja samalla hän hämmästykseksensä näki: aivan hänen edessään nojatuolissa lepuutteli äskeinen Romeo ruusunpunaiseen trikooseen verhottuja sääriään.
Katinka muisti yht'äkkiä, miksi oli täällä, kaikki oli käynyt parissa tuokiossa, mutta sittenkin hän oli tuhlannut anteeksiantamattomasti aikaa. Hän oli keksinyt portaat ja kiipesi niitä pitkin, kaasun, hien, vaatteiden ja ihomaalin haju täytti ilman. Hän tuli kapeaan käytävään, josta aukesi useita ovia, eikä enää tiennyt, minne kääntyä, kun samalla luuli tuntevansa jumalaisen Julian äänen. Ääni kuului muutamasta pienestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan. Mutta ah! jumaloidun äänen sointi vihlaisi oudosti Katinkan sydäntä, se oli vihainen, toruva, ja sentään yhtä hopeainen! Tämä ihana hopeaääni, joka vielä äsken oli ollut raukea ja hunajainen rakkaudesta, sanoi jotain, mitä Katinka tosin ei kuullut, mutta joka kaikesta päättäen oli kaukana rakkaudentunnustuksista.
Katinka pysähtyi ovelle, räikeässä kaasuliekin valossa istui Julia ison kuvastimen edessä ja paransi ihomaalia kasvoillaan, hänellä oli vielä ruusu-untuvavaippansa. Hän toruskeli yhä, ja hänen vieressään seisoi peljästyneen näköinen kampaajatar.
Katinkan sydän kutistui kummasti kokoon, yht'aikaa sekä rakkaudesta että pettymyksestä. Hänen katseensa harhailivat läpi matalan huoneen, jossa kaikki oli sikin sokin. Pöydällä olivat Julian ruusut jauherasioitten ja ihomaalin rinnalla.
Tämä oli hänen jumalansa. Hän aikoi hiipiä pois. Hän ei tahtonut nähdä enempää.
Samalla Julia kääntyi ovea kohti, yhä tuittupäisenä. Oli myöhäistä paeta. Katinka jäi seisomaan ovelle, hän tuskin tiesi mitä teki.
Jumalainen ja yhdeksänvuotias katsoivat toinen toistaan silmiin. Katinka unohti silmänräpäyksessä äskeisen toruskelevan Julian. Mahtoi olla jotain hellyttävää tämän lapsen katseen äänettömässä ja syvässä ihailussa, sillä Julian ilme muuttui yht'äkkiä, hänen kasvoilleen ilmestyi sama säteilevä hymy, millä hän tervehti ja hyvästeli yleisöään, ja samassa tuokiossa hän oli noussut ja sulkenut Katinkan vaalean ruusunpunervaan, untuvapäärmeiseen vaippaansa.
Katinka tunsi kuuman ihohuokosten lemun, joka tuoksui väkevästi kuin kukka. Julia suuteli häntä, Katinkan huuliin tarttui ihomaalia ja jauhetta.
Hän ei tiennyt, oliko hänen hyvä vaiko paha, eikä myöskään, vastasiko tämä hänen odotustaan.
"Minä rakastan teitä", sai hän sanotuksi.
Ja hän kuuli Julian nauravan, niin ihanasti ja armottomasti, niinkuin hän ei vielä ikinä ollut kuullut kenenkään ihmisen nauravan. Ikäänkuin hopeatiukuja olisi helistelty pitkissä riveissä. Ikäänkuin leivosparvi olisi pyrähtänyt lentoon. Millainen nauru… Se saattoi hänet hämilleen ja kylmäsi, mutta samalla Julia suuteli häntä uudelleen, tällä kertaa otsalle, ja irroitti samalla vihkostaan ruusun, pannen sen Katinkan käteen. Sitten hän alkoi työntää Katinkaa ovelle.
"Toiste, — toiste…" hän sanoi.
Ja Katinka näki hänen taas kääntyvän ihomaaliensa ja puuteriviuhkojensa puoleen.
Kaikki oli ohitse. Ohitse kuin näky. Eikä Katinka ollut muistanut edes sanoa nimeään eikä ilmoittaa mitään muuta itsestään kuin suuren rakkautensa.
Hän runteli Julian ruusun pahanpäiväiseksi, asettamalla sen tyynynsä alle.
Jumala oli ollut lämmin tuntea, tuoksui tuntemattomalle kukalle ja oli suudellut Katinkaa.
19.
Jumala oli tullut Katinkaa lähemmäksi, hän oli hetkeksi astunut lamppuvalojen ja kirjavien seinien maailmasta ja ilmoittautunut inhimillisessä olemuksessaan Katinkalle.
Katinka rakasti. Hänen sydämensä oli luotu rakkaudelle, ensimmäisestä lyönnistään saakka. Hänen luontoonsa kuului ihailla, ja hän ihaili.
Mutta hänen rakkautensa ikäänkuin muutti muotoa siitä illasta asti, jolloin Julia oli sulkenut hänet untuvavaippaansa ja suudellut häntä. Se ei ollut enää yhtä rajatonta ja epämääräistä, eikä se enää uponnut kulissientakaiseen maailmaan ikäänkuin salaperäiseen avaruuteen. Ylipäänsä hän oli tullut hieman epäileväksi koko kulissimaailman suhteen. Maalattuja puita, maalattuja kiviä ja maalattuja pilviä… Ukkosen jylykin lähti vain vaskirummusta. Hän miltei ikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut käynyt noitten salaperäisten seinien takana.
Eräänä päivänä oli Katinka sivukadulla muutaman peili-ikkunan edessä näkevinään naisen, jonka pään ja vartalon asento tuntui tutulta. Satoi, ja naisella oli kohotettu sateenvarjo kädessä. Katinka hiipi lähemmäksi ja näki silloin naisen äkkiä nostavan hansikoidun kätensä suulleen ja haukottelevan pitkään.
Ei ollut epäilystäkään: se oli jumalainen!
Katinka oli jännityksessä, hänen katseensa riippui kiihkeästi naisen kasvoissa, jotka ikkunakaasun raa'assa valossa näyttivät harmailta ja raukeilta. Hän oli valmis pienimmästäkin jälleentuntemuksen vivahduksesta ilmaisemaan itsensä.
Nainen haukotteli toistamiseen. Hänellä oli suuri, kapeahuulinen suu. Hän katsoi Katinkaan, sinisenharmain, suurin silmin, yhtä ajatuksettomasti, kuin olisi katsonut sadeseinään tai märkään katukivitykseen jaloissaan. Mikään tässä avoimessa, tyhjässä, muualla viipyvässä katseessa ei todennut jälleentuntemusta.
Katinka kesti katseen, hievahtamatta, sisäisen ylpeytensä varassa. Jumalainen ei tuntenut häntä! Sade tippui hänen vaatteistaan ja märistä palmikoistaan.
Sitten jumalainen yht'äkkiä kääntyi ja meni menojaan. Katinka seurasi häntä silmillään aina seuraavan lyhdyn valopiiriin saakka. Hän näytti aivan tavalliselta inhimilliseltä olennolta kulkiessaan sateessa, sateenvarjo kädessä ja mustanharmaa, väljä kumitakki yllä. Sumu ja sade ottivat hänet pian haltuunsa.
Kun jumalaista ei enää näkynyt, kääntyi Katinka kotiinpäin. Hänen mielensä oli apea, hän astui tahallaan joka vesilätäkköön.
Sinä iltana Katinka itki. Jumalainen ei ollut muistanut Julian suudelmaa eikä ruusua eikä Katinkan rakkaudentunnustusta.
Ja sitäpaitsi hän oli haukotellut… Haukotellut aivan niinkuin kuka muu tahansa kuolevainen. Niinkuin äiti ei olisi saanut kävellä edestakaisin peukalot kainaloissa ja kädet rinnoilla, niin ei jumalainenkaan olisi saanut haukotella…
Ihmiset voivat haukotella, mutta eivät jumalat.
Hänen ei olisi milloinkaan pitänyt pyrkiä toiselle puolen eroittavaa lamppuriviä… Hän oli kuullut jumalansa puhuvan toruvalla, inhimillisellä äänellä ja nähnyt hänen haukottelevan. Jumalat oli nähtävä vain etäältä, hohtavassa valaistuksessa, heille oli heitettävä kukkia, taputuksia ja ihmissydämiä!
Mutta Katinkan pettymykset eivät vielä olleet lopussa
Eräänä iltana hän joutui teatterissa istumaan muutaman nuoren, perin ystävälliseltä näyttävän neidin viereen, joka näytännön aikana useammin kuin kerran suuntasi häneen viisaat, mustat silmänsä, ja sitten väliajalla tarjosi hänelle makeisia. Katinka oli makeisille perso, ja mustasilmäinen neiti piteli makeispussia koko ajan helmassaan, hän suorastaan tyrkytti; paitsi sitä olivat makeiset suklaanappeja. Hän näytti olevan erittäin huvitettu Katinkan puheista ja nauroi pariin kertaan helakasti, mutta tekeytyi sitten perin vakavaksi. Olisi voinut sanoa, että hän kohteli Katinkaa melkein aikuisena.
Katinka oli alussa epäluuloinen ja vaitelias, hän ei oikein luottanut aikuisiin. Hän vilkuili vuoroin makeispussiin, vuoroin neidin mustiin silmiin, mutta ei voinut huomata niissä mitään petollista; paitsi sitä oli makeispussi houkutteleva.
Neiti alkoi nyt kysyä Katinkan teatterikäynneistä, hän sanoi huomanneensa, millä mielenkiinnolla Katinka oli seurannut näytelmän esitystä; hän kysyi, oliko Katinka ennenkin jo käynyt teatterissa?
Katinka, hetken vastustettuaan, muuttui vastoin tapaansa puheliaaksi; kerran alkuun päästyään ei hänen avomielisyydellään ollut enää rajaa; hän suorastaan lörpötteli. Tuota pikaa hän oli ehtinyt kertoa suuresta rakkaudestaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt kuin seitsemän lukon takana, — Julian suudelmasta ja ruususta, jota hän säilytti silkkipussissa rinnallaan. Se kävi kuin käden käänteessä, hän ei olisi ikinä uskonut sitä näin helpoksi. Tosin tunsi hän heti katumusta, tuntui yhtäkkiä tyhjältä, ikäänkuin joukko kauniita, vangittuja lintuja olisi lentänyt tiehensä.
Hän vilkaisi taas ystävälliseen neitiin, — mutta neiti nyökäytteli kehoittavasti ja ymmärtävästi päätään, hänen silmänsä olivat osaaottavat ja viisaat, ilman vähintäkään vilppiä; hän tarjosi suklaanappeja. Hän oli vastustamaton; hän ikäänkuin kyseli, vaikka olikin vaiti, keri kerimistään kuin näkymätöntä lankaa Katinkan sielusta.
Ja Katinka söi makeisia ja kertoi. Hän tunnusti, mitä ei ollut vielä yhdellekään elävälle sielulle puhunut, käynnistään kulissien takana, Julian untuvavaipasta ja rakkaudentunnustuksestaan. Hän veti esiin pienen silkkipussin poveltaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoastaan kohtauksesta puodin ikkunan edessä ja haukottelevasta jumalasta hän ei puhunut. Hän ei tahtonut alentaa jumalansa arvoa vieraan edessä.
Seuraavalla, viimeisellä väliajalla hän avautui avautumistaan, aivan täydellisesti. Hän meni niin pitkälle, että suostui lausumaan mietelmiään näkemistään näytelmistä.
Mutta kesken kaikkea hän yht'äkkiä sattui vilkaisemaan neitiin, kesken tunnustuksiaan: neidin suupielissä kareili tuskin huomattava, miltei näkymätön naurunväre. Se katosi samassa tuokiossa, mutta Katinka oli kuitenkin ennättänyt sen nähdä.
Se riitti. Katinka keskeytti kertomuksensa siihen paikkaan, hän oli heti vaiti ja lukossa, vetäytyi etäämmäksi vaarallisesta makeispussista ja neidistä, siirsi tuolinsakin. Olisihan hänen pitänyt ennakolta tietää, että aikuisten suhteen oli oltava varuillaan, he leikkivät lapsilla, kuten lapset leluillaan, he penkoivat lasten sieluja, nähdäkseen, mitä niissä oli, aivan niinkun Katinka saksilla raateli vanhan Molla-Maijansa päätä.
Mutta tehty oli tehty. Ah, Katinka oli tänä iltana myynyt suklaanapeista suloisimman salaisuutensa. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei olisi omistanut sitä enää. Se oli nyt tuon vieraan, vilpillisen neidinkin omaisuutta ja hänen kauttaan kaikkien muittenkin… Se oli lentänyt pois hänen sielustaan, kuten kultaisesta häkistä, jonka oven hän oli jättänyt auki.
Onnettomuudet eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähänkään.
Seuraavana sunnuntaina, päivällispöydässä, kun koko perhe oli koolla, ja paitsi sitä useita vieraita, sanoi yht'äkkiä muuan vanhimman veljen yliopistotovereista, jota Katinkan oli tapana nimittää "Ukoksi":
"No, Katinka, mikä on sinun mielestäsi Tietäjän perusajatus?"
Katinka sävähti tulipunaiseksi ja vääntelehti tuolillaan; jotain selvisi hänelle yht'äkkiä nöyryyttävänä, hirveänä häpeänä.
"Tietäjä etsi totuutta, eikö niin?" jatkoi Ukko.
Katinka tunsi omat sanansa. Hän muisti mustasilmäisen neidin, makeispussin hänen helmassaan ja pienen, petollisen naurunväreen neidin suupielissä.
"Kuinka voi jäädä eloon, kun on kadottanut sen, jota rakastaa?" kuului nyt toiselta puolen pöytää imelällä, haaveellisella nuotilla.
Samassa oli Katinka pöydän alla. Naurua, huutoja, lasien kilinää, ja taas naurua. Yksin isäkin nauroi. Ja kaikki nuo saappaat ja kengät pöydän alla… Millainen kuuma häpeä! Kuinka ylen typerätä ja naurettavaa olikaan kaikki, mitä hän oli sanonut. Hän vihasi ja halveksi heitä kaikkia, — neitiä, joka oli hänet kavaltanut, ja naurajia. Hän vetäytyi kokoon pöydän alla kuin siili, kädet, jalat, pää yhtenä keränä.
"Entä silkkipussi? Julian ruusu?" jatkuivat huudot. "Katinka, näytä Julian ruusu."
"Jo riittää. Antakaa lapsen olla", kuului isän ääni.
"Katinka, tule pois pöydän alta", sanoi äiti. Hänen äänessään ei ollut hiventäkään pilkkaa.
Mutta Katinka ei enää tullut vapaaehtoisesti. Hänet vedettiin väkisin pöydän alta. Hänen kasvonsa olivat kummallisessa naurun ja itkun sekaisessa irvistyksessä. Ennenkuin kukaan muu ehti siepata silkkipussia hänen poveltaan, oli hän jo itse vetänyt sen esiin ja siroittanut kuivuneet, irralliset ruusunlehdet pitkin lattiaa.
Hänestä tuntui, ikäänkuin hän samalla olisi siroittanut kaiken ilman tuuliin suuren rakkautensa.
20.
Ihmisistä useimmat tuskin päivälleen tiennevät ikäkausiensa syys- ja kesäpäiväntasauksia, heidän elämänsä siirtyy päivien vilisevässä virrassa, vähitellen. Mutta Katinka Raben elämä oli alun alkaen säädetty jyrkkätaitteiseksi; hänen lapsuutensa loppui eräänä elokuisena yönä.
Menee levolle lapsena ruumiiltaan ja sielultaan; — herää, ja ruumis on yhä sama lapsellinen, venyväjäseninen, mitään ei ole muka muuttunut, ei ole varttunut vaaksan vertaakaan pituutta. Sielu vain tässä näköjään samassa ruumiissa on toinen, iäkseen säikähtynyt.
Kultahääkesä oli käsissä. Kultahäistä oli puhuttu siitä asti kuin kynnelle kykeni; ne olivat pysyväisenä kangastuksena Hovin lapsuustaivaalla. Alati oli laskettava, kuinka monta vuotta niihin vielä oli jäljellä; ne pitivät mielen herkeämättömässä jännityksessä: jaksaisivatko Grosspapa ja Mummuli elää niin kauan? Hennoisivatko he saattaa sen murheen lapsilleen ja lastenlapsilleen, että kuolisivat ennen kultahäitä? Se olisi ilmeinen ja korvaamaton vääryys.
Oli heinäkuun alkupuoli, jasmiinien kukinta-aika; Hovissa olivat kultahäät korkeimmillaan.
Tallin luona seisoskeli kirjava joukko erimallisia ja -suuruisia ajopelejä, charabaneja ja kevyitä, keltaisia korikiessejä, mutta myös pitkämatkaisempia kaleskoja ja korkeita, kolmivaljakon vetämiä umpivaunuja. Olisi voinut luulla siirtyneensä Fataburin puutarhajuhlain ja naamiaisten aikoihin. Kuskeista herätti suurimman huomion Pesun hovin kuski, tanakka venäläinen, jonka hatussa pöyhkeili riikinkukon sulkia. Pesun hevoset olivat koristetut kuin sirkusratsut, messinkihelyin ja kulkusin.
Hamusen-Ieva apureineen kuljetti kuskeille virvokkeita.
Pylväsportaille ilmestyivät Katinka, Lenzy ja Mirka. He tekivät kierroksen Kuninkaan, väentuvan ja tallin ohitse. Heidän valkoiset harsohameensa ulottuivat tuskin polviin, hiukset hulmusivat valtoimina, ja auringossa kimalsivat kultaiset kengät. Tänään ei heistä kukaan kadehtinut Kuninkaan Aatun paljasjalkaisuutta. He olivat Hovin kolme pikkuista prinsessaa. He kulkivat käsivarret toistensa sinisillä silkkimiehustoilla, pysähtymättä. Heitä katseltiin, he nyökkäilivät armollisesti. Heillä oli tänään kultaiset kengät!
Keittiössä oli elämää.
Kaupunkilainen kokki seisoi naama tulikuumana taiteensa mestariteoksen, korkean hääkrokaanin edessä, joka tuiki käsittämättömistä ja nähtävästi sisäisistä syistä oli nähnyt parhaaksi ruveta hiljakseen toiselle kyljelleen kallistelemaan, kuten Pisan kuulu torni. Koko kokkimahti näyttäytyi tehottomaksi. Kyökki-Ievan salaiseksi mielihyväksi krokaanitorni kallistui kallistumistaan ja luhistui viimein raunioiksi.
Vihkimätoimitus alasalissa oli ohitse, samoin päivällinen, vieraat olivat hajautuneet parvekkeille ja puistoon. Puutarhanpuoleisella verannalla soitteli sotilassoittokunta.
Kieltensekoitus oli kirjava, saksa sentään ylinnä. Mutta paitsi sitä kuului englantia, ranskaa, venättä, ruotsia ja suomea. Ja saksankielikin oli erisointuista Raben suvun eri jäsenillä, siinä soi kaikuja kielistä, joita he joka päivä puhuivat.
Possulin omistaja, sotaisa eversti Mendt keskusteli äänekkäästi särkyneellä komentoäänellään Pesun Ripasin kanssa.
"Als ich jung war, haben wir in Säckjärvi, bei Gott, Branntwein getrunken. Bei Gott!"
Ripasin täytyi yhtämittaa pistää molemmat kätensä liivintaskuihinsa, pysyttääkseen itsepäiset liivit paikoillaan kunnioitettavasti pyöreän vatsansa ympärillä.
Hän oli alkujaan italialaista juurta, upporikas ja omisti siperialaisia kultakaivoksia. Pesuun hän tuli vain kesiksi. Hänellä oli mansetinnappeina vähäisiä kultakimpaleita.
Vierashuoneessa istui Vongurin vanha salaneuvoksetar ja kertoi Agnes Wrenskylle "rakkaasta vainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram Abramowitshista", joka oli kuollut neljännesvuosisata takaperin.
Hän seurasi silmillään Mendulan parooni Mendtiä, everstin veljeä.
"Sanotaan, että Mendt on ostanut parooniarvonsa", hän sanoi muka ääntään alentaen. "Kuulin, kuinka paljon hän maksoi siitä. Odotappas, dufva lilla… Hän on karttuunitehtailija…"
Ja yht'äkkiä, neulan terävyydellä:
"Han ä' baron von Syringen Wachs und Draht."
Sen jälkeen hän alkoi kertoa Rasalahden Stavemannista, jota kansa sanoi Taapermanniksi.
"Hän ostaa vanhoja hevoskoneja, tappaa ne ja pensez donc, kuoppaa ne kauramaahansa, lannaksi muka. Ja syöttöhanhet hän naulaa räpylöistä kiinni lattiaan, että paremmin lihoisivat."
Pitkä silkkilaahus kahisi, Dela Delvigk, omaa sukua Rabe, kulki ohi, valkea atlaspuku yllä, kaulassa helmiketju, jasmiineja hiuksissa. Ja heti hänen jäljissään pariisilainen Alphonse Rabe, — Constantin Raben ja Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinidad de Roa y Morales'in poika.
He nousivat portaita yläkerran parvekkeelle, jonka pylväitä koristivat liekoköynnökset.
"Vain yksin jasmiinien kukinta-ajaksi maksaisi vaivan tulla Hoviin", sanoi Dela Delvigk. "Minun lapsuuteni tuoksui jasmiineille. Hovi tuoksuu jasmiineille. Uskokaa, cher cousin, jos minulla on sielu, niin sekin tuoksuu jasmiinille."
"Jasmiinit tuoksuvat kuin rakkaus", sanoi Alphonse Rabe vierasvoittoisella saksankielellä.
"Jasmiinit tuoksuvat kuin kuolema", sanoi Dela Delvigk. "Niitten väri on vahakynttilöiden."
Hovin lahti oli heidän edessään, täynnä ruskeareunaisia kaislasaareikkoja, jotka yhä tihenivät. Jää irroitti ne keväisin juurineen, päivineen ja kantoi ne toiseen paikkaan, missä ne juurtuivat.
"Niin hankala pääsy merelle täältä", sanoi Dela Delvigk, ja hänen katseensa kulki yli kaislaisen lahden. "Ensin pitkin Mustaajokea, sitten lahti ja kivikkosalmet. Kaislaa, kaislaa. Ja kuitenkin, — ulappa on olemassa, saarien takana, valtamerilaivojen satama."
Hänen äänensä soi kuin huilu.
"Yhtä vaikea pääsy merelle, cher cousin, kuin meidän Raben naisten on päästä irti elämän pikkusievästä siroudesta, näistä Fataburin siunatun säntillisistä pensasmuureista, — todelliseen elämään, siihen, jolla on suolan kirpeä tuntu, haaksia hävittävät myrskyt, riemuja kuin punaisia koralliriuttoja syvyyksissä ja merihirviöitä, — niin, niitä tietenkin myös!"
Kolme kultakenkäistä prinsessaa ilmestyi puutarhaan. Dela Delvigk ja Alphonse Rabe katselivat heitä kumpikin, Alphonse Rabe monokkelillaan.
"Pikku Wrenskyissä on jo puolalainen hapatus tehnyt tehtävänsä", sanoi Alphonse Rabe. "Mutta la petite Catinka, — siinä on oikea Rabe."
"Hän on oikea Rabe", sanoi Dela Delvigk. "Pelkään vain, että hänet täällä liiaksi ruokotaan ja typistetään, — Fataburin pensasmalliin."
"On valmistauduttava, ettei kohtalo käy ylivoimaiseksi", sanoi Alphonse Rabe.
"Kohtalo", hymähti Dela Delvigk, pää kallellaan. "Niinkuin voisi tilata kohtalon omien mittasuhteittensa mukaisesti, niin ja niin monta tuumaa ja kyynärää! Kohtalot ovat Raben naisille aina olleet liian pieniä, ahdistavia kuin kireät kureliivit tai puristavat kengät. Me saamme hengenahdistusta ja liikavarpaita huonosti sopivista kohtaloista!"
Mutta Alphonse Rabe seurasi yhä katseellaan Katinkaa.
"Hän on hämmästyttävässä määrin teidän näköisenne, chère cousine", hän sanoi. "Vain hiusten väri on toinen; — kasvot ovat myös lyhyemmät, vähemmän soikeat."
"Minä huomasin sen heti", sanoi Dela Delvigk.
Alaverannalta kuului poloneesin säveliä. Salissa alkoi tanssi.
"Tehän tiedätte, että harrastan sukututkimusta", sanoi Alphonse Rabe, — "vain omaksi huvikseni tosin, en tieteenä. Minua askarruttaa alati oma sukuni, jolla on niin harvinainen ruokahalu sulattamaan toisia rotuja."
"Raben naiset!" nauroi Dela Delvigk. "He ovat syypäät suvun paimentolaisuuteen. Uskokaa, cher cousin, heidän aivonsa ovat täynnä sinisintä romantiikkaa, he istuvat odottamassa merentakaisia sankareita. He odottavat olemattomia, ja vieras rotu on heidän suuri tuntemattomansa."
"Meidän kohtalomme on maailmankansalaisuus", sanoi Alphonse Rabe. "Ajatelkaa minua. Isäni oli saksalaisen isän ja jo osaksi venäläistyneen äidin poika, äitini espanjatar, itse olen ikäni asunut Parisissa, olen saanut ranskalaisen kasvatuksen. — Sallitteko minun?"
Hän tarjosi käsivartensa Dela Delvigkille, he menivät yhdessä alasaliin.
Mutta portailla Alphonse Rabe vielä pysähdytti Dela Delvigkin.
"Jos valokuvaa useampia samaan sukuun kuuluvien henkilöitten valokuvalevyjä päälletysten, sanokaamme, parikymmentä, niin ilmestyvät kasvot, jotka eivät ole kenenkään ja kuitenkin kaikkien. Ne ovat yhteenveto, perustyyppi. No niin, la petite Catinka on tällainen yhteenveto…"
Alasalissa oli alkanut poloneesi. Pitkin lattiaa liikkui verkkaan kultapari, varovassa tahdissa. Grosspapa, musta hännystakki yllä, napinlävessä kultainen kukkavihko, kumarana, lempeäsilmäisenä, poskipäillä heloittavat täplät, Mummuli kullanhohtoisessa silkissä, ohimoilla kultaseppele.
Torvisoittokunnan soittoon sekaantuivat Suhosen, puutarhurin, talosta samoin tanssinsäveleet. Hovin väki, alustalaiset, vieraat kuskit ja lakeijat tanssivat siellä viulun ja hanurin säestyksellä.
Puutarhassa ja parvekkeilla paloi värillisiä lyhtyjä. Poloneesia seurasi valssi, jonka aloitti Dela Delvigk lontoolaisen serkkunsa Nicolai Raben kanssa.
Kultaparia huudettiin ulos. He ilmestyivät pylväsportaille, seisoen käsikädessä. Grosspapa yritti turhaan saada sanotuksi muutamia suomenkielisiä sanoja, hänen suomenkielentaitonsa petti hänet perinpohjin tällä liikutuksen hetkellä. Hän tyytyi viittaamaan vapisevalla, sinisuonisella kädellään.
Väkijoukko hurrasi ja huusi, Ahokkaan lapset vielä muitten vaiettua.
Alasalissa tarjottiin samppanjaa ja jäätelöä.
Katinka ei itsekään tiennyt, miksi hän näki niinkuin ei koskaan ennen. Niinkuin hyvin kirkkaalla säällä: kaikki piirtyi unohtumattoman selvästi mieleen. He istuivat kaikki kolme alasalin pianon kannella; ikkunat olivat auki, ja täpötäyteen saliin tulvi soitto ja jasmiinin tuoksu.
Yht'äkkiä hän oli kuulevinaan isän äänen viereisestä huoneesta. Hän laskeutui alas pianon kannelta, kukaan ei huomannut sitä, hän hiipi läpi tungoksen vierashuoneen ovelle.
Aivan oikein, isä puhui! Vierashuone oli täynnä tupakoivia herroja, joista Katinka tunsi Ripasin ja Mendtit, paitsi sitä vilahti setä Koljan univormu toisten takaa.
Katinka ei ymmärtänyt rahtuakaan, mistä oli kysymys, hän vain kuuli muutaman vanhanpuoleisen, vieraan herran rauhallisella kylmyydellä sanovan jotain isälle, mihin isä vastasi kuin silmänräpäyksessä tuleen syttyen. Hänestä säkenöi, räiski, liekehti, Katinkasta tuntui, ikäänkuin kaikkien olisi pitänyt syttyä paloon. Puheeseen sekaantui muitakin ääniä, joista toiset pitivät isän, toiset vieraan herran puolta, mutta edellisiä oli vähemmän, isä oli melkein yksinään.
Katinka vapisi jännityksestä, Ripasin mahtavan selän takana. Tämännäköinen oli siis juhlaisä, jota Katinka ei koskaan nähnyt, joka oli olemassa vain muita, noita toisia varten! Tämännäköinen hän mahtoi olla singotessaan vastalauseensa kuuluisalle, isolle miehelle päin silmiä. Hänen ruskeista, likinäköisistä silmistään tuli kuin silkkaa tulta, pääkin oli pystyssä eikä kallellaan.
Mutta yht'äkkiä, juuri kun Katinka sydän kurkussa pelkäsi hänen käyvän käsiksi vieraaseen herraan, isä kumarsikin, hymyili ja asettui taas paikoilleen.
Alasalissa jatkui tanssi. Katinka oli tanssinut valssin lontoolaisen Ronald Raben kanssa. Ronald oli viisitoistavuotias, pitkä ja vaaleaverinen, englantilaisen äitinsä näköinen, oli täti Agnes Wrensky sanonut, Rabea ei hänessä ollut muuta kuin suu. Hän oli setä Nicolain poika, hänen, jolta kivisiru oli vienyt toisen silmän, ja joka lähetti Grosspapalle viinitynnyreitä. Ronaldkin oli käynyt Afrikassa. Hän puhui vain englantia, ei edes saksaa, eikä osannut suomea muuta kuin sanan "kolme". Aina hän sanoi kolme, — hän oli luvannut kerran tyttärelleenkin antaa nimeksi Colme, — Colme Rabe.
He olivat menneet puutarhaan vilvoittelemaan. Yht'äkkiä Katinka löi Ronaldia käsivarteen, kuten hippasilla, ja pani juoksuun.
Ronald alkoi ajaa häntä takaa.
Katinka pakeni. He juoksivat ensin puutarhan teitä, kierrellen, kaarrellen, mutta yht'äkkiä Katinka pujahti angervapensaikkoon kuin hiiri loukkoonsa. Hän kuuli Ronaldin pysähtyvän kuten metsästyskoiran, joka kadottaa riistan jäljet, kiertävän pensaikkoa ja kahistavan oksia.
Katinkaa nauratti, — nauratti tikahtuakseen. Korvat ihan kuumenivat. Samassa tuokiossa näkyi Ronaldin vaaleatukkainen pää pensaikossa, ja hän sai kiinni Katinkan kultaisesta kengästä.
Katinka huusi ja kirkui, riuhtaisten irti jalkansa, mutta joutui kiinni käsipuolestaan. Nyt alkoi kamppailu. Katinka kieriskeli hajahiuksin sammalissa, painoi vihdoin kasvonsakin maahan, mutta Ronald käänsi hänet selälleen, ja sellaisena, huulet ja posket mullassa, sai Ronald hänet vihdoin suudelluksi. Katinka tunsi kosteat pojanhuulet huulillaan. Ronald veti hänet syliinsä, he istuivat molemmat pahasti myllerretyllä sammalpatjalla, Ronaldilla oli kädessä Katinkan kultakenkä.
He eivät osanneet puhua sanaakaan keskenään, ei ollut yhtäkään yhteistä kieltä.
"Kolme!" sanoi Ronald.
Katinka sanoi myöskin:
"Kolme!"
Heistä tuntui, ikäänkuin he olisivat sanoneet jotain sanomattoman tärkeätä, ihaninta, mitä ihmiskielellä voi sanoa.
Ronald auttoi kultakengän Katinkan jalkaan, senjälkeen he menivät sisään.
Alasalissa yhä tanssittiin, samoin Suhosella. Alkoi hämärtää, raketit kasvoivat heinäkuiselle taivaalle, puhjeten kuin tuliset kukat pitkän valovarren päähän, kuihtuivat samalla ja katosivat kaislaiseen lahteen.
21.
Viimeisten vieraitten lähdettyä Mummuli kääntyi kipeäksi, kultahäät olivat olleet hänen viimeinen ponnistuksensa. Mummuli oli jo monta vuotta tuntenut voimiensa vähenevän, mutta hän oli luvannut lapsilleen ja lastenlapsilleen elävänsä yli kultahäitten. Hän piti lupauksensa; kuolema sai odottaa: kaiken piti käydä järjestyksessä! Ja kuolema odotti, ikäänkuin sekin olisi kavahtanut häiritsemästä Hovin päiväjärjestystä, joka oli täsmällinen poljennoltaan kuten hyvä runo.
Senjälkeen Mummuli sai sappikohtauksen, ankarinta laatua, — tuntikausia kuului hänen valituksensa kylkirakennuksesta. Katinka, Lenzy ja Mirka pakenivat kauemmaksi puistoon, tämä käheä, vaikertava ääni, joka ei ottanut vaietakseen, täytti heidän lapselliset sydämensä hämmästyksellä ja kauhulla; he eivät kyenneet käsittämään, että se lähti Mummulilta. Tätä Mummulia, joka tunsi kipua ja huusi tuskasta, he eivät milloinkaan olleet tunteneet.
Niin kauan kuin kohtausta kesti, ei Mummuli sietänyt ketään luonaan, paitsi lääkäriä. "Kipu on kuin rakkaus: sen kanssa on oltava kaksin", hän sanoi tyttärelleen Agnes Wrenskylle. Senjälkeen tuli sisar Marie läheisen kaupungin sisarkodista; hän istui liikkumattomana vuoteen jalkopäässä, harmaana kuin seinä ja valkea tärkkitanu päässä. Sisar Marie puhui harvoin; hän tarvitsi yhtä vähän unta kuin linnut, luultavasti hän nukkui istuallaan, ehkäpä seisaallaankin, luomet auki. Hän vain kutoi, valveillaan ja unissaan, harmaata, paksua villasukkaa, joka yhä piteni.
Elokuun alussa Mummuli yhtä kaikki tointui, vaikka ei entiselleen. Sisar Marie pääsi tästälähtein päivällisunelle; Mummuli siirtyi vuoteesta tukituoliin, ja Sisä-Miina puki hänet joka aamu yhtä huolellisesti, kuin jos hänen olisi ollut vastaanotettava kaikki lähihovien asukkaat. Mutta hän oli yltä yleensä keltainen, keltainen kuin sitruuna tai saframi, ja tästä kellasta tuikahtivat pistävän ruskeat silmät, joitten valkuaiset jo alkoivat kellertää nekin.
Viimeiseen saakka hän säilytti rakkautensa kuvastimiin, hän istui pitkät ajat tuijottaen hopeiseen käsipeiliin, mahdollisesti toivoen, että peili ikäänkuin ihmeen kautta olisi säilyttänyt valhesyvyydessään hänen nuoruutensa kauneuden.
Mummuli, hallitsemaan tottunut, ylenmäärin hemmoteltu, muodoista ja säännöistä riippuva nainen tunsi kuoleman tulon.
Ja uskollisena itselleen viimeiseen saakka hän meni kuolemaakin vastaan kaikkia juhlamenoja noudattaen.
"Kuolemaa on kohdeltava kuten muitakin suuria herroja, — siis juhlamenojen mukaisesti", hän sanoi.
Sisar Marie avasi jo suunsa vastatakseen, mutta tyytyi ottamaan Uuden Testamentin, josta luki muutamia rivejä, ikäänkuin itselleen.
Kaiken oli siis oltava järjestyksessä.
Mummuli nostatti tukituolinsa mahonkihyllystönsä eteen, hän availi laatikoita, jotka olivat täpötäynnä kirjeitä. Niitä oli suuria pinkkoja, eri maitten postileimoilla varustettuja, lasten hyppelehtivistä variksenvarpaista aikuisten käsialaan saakka. Kaikki Mummulin lapset olivat kirjoittaneet hänelle säännöllisesti kerran viikossa, samoin lapsenlapset, niin pian kuin kykenivät kynää pitelemään, määrättynä päivänä. Ja lähempänä, pääkaupungissa asuvien, oli ollut Mummulin erikoisen määräyksen mukaan lähetettävä kirjeensä yö- eikä päiväjunassa, että Mummuli olisi saanut ne aamulla ollessaan virkeämpi.
Kirjeissä ei ollut mitään järjestämistä, vuosikausia ne olivat odottaneet tätä hetkeä. Mummulilla ei ollut muuta tekemistä kuin yhdistää eri pinkat: kirjeet oli hänen kuolemansa jälkeen jätettävä takaisin kirjoittajilleen.
Itse hyllystö oli sensijaan määrätty Katinkalle, "vanhimman poikani Wilhelm Augustin tyttärelle Catharina Dorothea Adèle Marialle". Näin oli kirjoitettuna luettelossa, jossa samoin oli määrätty irtaimiston kohtalosta. Jokaisella vähänkin arvokkaammalla esineellä oli jo tuleva omistajansa, yksin Mummulin silkkileningitkin oli jo ennakolta jaettu.
Luettelon tarkistamiseen meni monta päivää.
Roomalais-alttarissa paloi tuli, — Foibos Apollo ohjasi yhä aurinkovaljakkoaan kohti korkeuksia.
Kun kaikki oli järjestyksessä, sanoi Mummuli tahtovansa Rakokivelle. Kuski-Heikki ja Suhonen kantoivat hänet sinne eräänä aamuna tukituolissa. Rakokivelle päästyä Mummuli antoi siirtää itsensä tuolista rantapenkille ja käski miesten poistua. He vetäytyivät puitten suojaan ja panivat tupakaksi. Suhonen katsoi kelloaankin, häntä hauskuutti tietää, pitäisikö vanha rouva nytkin neljännestuntinsa. Ja aivan oikein: neljännestunnin kuluttua he kuulivat Mummulin kutsuvan; he kantoivat hänet samaa tietä takaisin.
Jäätyään yksin huoneeseensa Mummulia alkoi omituisesti viluttaa. Hän riisuuntui ilman apua, mutta soitti Sisä-Miinan tuomaan metallisen lämpöpullon, joka asetettiin vuoteen jalkopäähän. Sisä-Miina kasasi hänen ylleen toisen untuvaisen, isokukkaisen silkkipeitteen toisensa jäljestä. Mummuli yhä hytisi. Hän värisi vilusta mahtavassa vuoteessaan, missä hänen isänsä Friedrich Fatabur kerran oli kuollut tylsänä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja missä hänen pojantyttärensä Katinka kymmenen vuotta takaperin oli ilmestynyt aistimin tajuttavaan ja sentään kangastuksen kaltaiseen elämään.
Ei ollut epäilystäkään: nyt oli tullut hänen vuoronsa kuolla tähän kohtalokkaaseen vuoteeseen.
"Juhlamenot ovat päättyneet: astukaa sisään!" hän sanoi.
Hän ei enää noussut. Sappikohtaukset uudistuivat tavantakaa. Terveempinä, tuskattomina päivinä hän pujotteli lasihelmiä, kaikenkokoisia ja -värisiä, hiuksenhienoon rihmaan, kuten nuoruudessaan. Katinka, Lenzy ja Mirka saivat tulla hakemaan kitkemispalkkansa kuten ennenkin, suoraan Mummulilta itseltään; hänellä oli kuparilantit entisessä preferanssipelilaatikossa, jonka kanteen oli maalattu alankomaalaisia häitä esittävä kuva:
"L'accord de mariage."
He tunsivat joka kerta voittamatonta kammoa astuessaan huoneeseen. Keltainen, kurttuinen nainen, joka pujotteli lasihelmiä, niin tuiki erinlainen kuin heidän kaunis, ankara isoäitinsä, kauhisti heitä; hän oli heille yhtä vieras kuin vaikerrus, joka oli kuulunut kylkirakennuksesta. Miksi Mummulin piti kuolla? Mitä se merkitsi? He eivät käsittäneet mitään.
Sisar Marie kutoi sukkaansa ja nukkui kuin lintu. Hänkin oli kuin kuva eikä ihminen. Kaikki oli käynyt perin kummalliseksi.
Katinka, Lenzy ja Mirka toimittivat asiansa niin lyhyeen kuin suinkin. Onneksi oli Mummuli unohtanut niskasuutelot. Hän avasi taudista keltaisilla käsillään preferanssilaatikon ja haki kullekin kymmenpennisen, sitä ennen tutkien: "Kitkittekö todella tunnin, — täyden tunnin?"
He vetivät syvään henkeä päästessään taas kuin maan alta vihreyteen, missä kurpitsat kasvoivat, ja riihet savusivat, ja Kuski-Heikki seisoi tanakoilla jaloillaan tallin edessä, mihin hän äsken oli naulannut huuhkajan, siivet levällään, ja sanoi ohi juoksevalle Sisä-Miinalle:
"Jos jottai eriommaist' näät, nii älä ihmettele, tyttö!"
Mutta Kuski-Heikki sai itse piankin ihmettelyn aihetta, sillä kaunis Sisä-Miina oli vihdon viimein tehnyt päätöksensä: hän aikoi odottaa nuorta piispansaarelaista perämiehen alkua. Kyökki-Ieva näki paljon ja ihmeellisiä unia näinä aikoina; mustat, pörhökarvaiset koirat syöksähtelivät häntä vastaan jääkellarin ovella, se tiesi hautajaisia!
Muuten olivat päivät sateisia, yöt kuutamoisia. Sienet kasvoivat. Eräänä päivänä Mirka kuiskasi päivällispöydässä:
"Kohta mennään sieneen, — minäpä näin karvalaukun."
Johon Katinka säikäyksissään, vaimentavasti:
"Hys, — älä puhu, etkö tiedä, sienet kuulee eivätkä kasvakkaan, menevät uudestaan maan sisään!"
Sienet mahtoivat kuitenkin olla huonokuuloisia; niitä oli viljemmältä viidakoissa ja luhtaniityillä kuin miesmuistiin; Hovin metsät olivat täynnä ruusuisia, maitoa heruvia karvalaukkuja, pyyleviä hepotatteja, keltaroisia, jotka hienosti tuoksuivat hajusaippualle. Ukonsienet avasivat suomuiset sateensuojansa, maamiinat pölysivät.
Elokuu oli käsissä.
22.
Katinka valvoi eräänä elokuisena iltana vuoteessaan. Siinä ei itsessään ollut mitään tavatonta, hän ei useinkaan heti saanut unta. Tämä oli hänen puinen, aikoinaan punaiseksi maalattu häkkivuoteensa, joka alkoi jo käydä liian lyhyeksi. Tämä oli hänen siniruskearaitainen peitteensä. Kaikki oli tuttua. Ovi oli auki pimeään käytävään, josta vuorostaan vei ovi keittiöön. Käytävässä sensijaan, vastapäätä Katinkan huoneen ovea, seisoi yhä sama vanha kaappi, missä palvelijat säilyttivät kenkärajojaan. Huoneen hajukin oli tuiki tuttu ja kotoinen. Se oli hieman tympeä, täynnä keittiön höyryjä ja takapihalta takiaisista, kosteista haloista ja ruoantähteistä nousevia hajuja.
Katinka makasi silmät auki, polvet leuan alla. Keittiön raollaan olevasta ovesta heittyi käytävään heikko, ystävällinen valonsäde. Kuului yhä puhetta, milloin hiljaisempaa, milloin äänekkäämpää, samoin askelia ja ovien pauketta.
Oli jo myöhäistä, ja Katinkaa unetti suuresti. He olivat päässeet tavallista myöhemmin levolle, sillä isä oli jo iltapäivällä ottanut Piilin mukaansa ja lähtenyt sorsajahdille, ja häntä oli turhaan odotettu illalliselle. Vihdoin he kuitenkin olivat käyneet pöytään ja aterioineet ilman isää, joka nähtävästi oli poikennut Vainikkaan, kuten usein teki. Hopeisissa kynttiläjaloissa paloivat ensi kertaa tänä kesänä ilta-aterian aikana kynttilät. Illallisen jälkeen Katinka oli pelannut Lenzyn ja Mirkan kanssa kahdesti Akulienaa ja kerran Mustaa-Pekkaa. Senjälkeen he olivat kaikki panneet maata.
Yht'äkkiä alkoi Katinkaa ihmetyttää, etteivät äänet ja askeleet keittiössä ottaneet vaietakseen. Hän oli maannut valveilla jo ainakin parituntia ja oli aivan pimeä; kellon täytyi lähetä kahtatoista.
Hän makasi ja kuunteli. Oli ihmeellistä, miten paljon ääniä oli tänä iltana. Olisi voinut luulla koko Hovin olevan liikkeellä, Sokia-Marin kellarista aina ylisille asti. Ovia aukaistiin ja suljettiin, kuului raskaita, kovia askeleita, jotka eivät voineet olla muitten kuin Kuski-Heikin, ja puhetta, josta ei kuitenkaan eroittanut muuta kuin äänien kaiut.
Joku sulki käytävän ja keittiön välisen oven, ja valonsäde katosi samalla. Ikkunoista virtasi vain pimeyttä. Mutta puhe ja supatus keittiössä eivät lakanneet, päinvastoin alkoi kuulua liikettä ja askeleita myös eteisestä päin, ja suuri etuovi kävi.
Mitä tässä oli outoa ja peljättävää? Eipä mitään. Ja kuitenkin alkoi Katinkaa yht'äkkiä peloittaa. Pelko iski häneen äkkiä kuin puistatus, joka hetkeksi tärisytti koko ruumista kiireestä kantapäähän siniruskearaitaisen peitteen alla.
Hän kääräisi tapansa mukaan raidit kuin koteloksi ympärilleen. Hänen kuulonsa teroittui erinomaisen herkäksi. Oli kuin hänen levottomuutensa olisi jollain lailla ollut yhteydessä Hovissa paraikaa yhä jatkuvan, käsittämättömän liikunnan kanssa.
Askeleita kuului nyt kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, kaikilta portailta, kaikista huoneista, juoksevia, hitaasti laahustavia, kevyitä ja raskaita. Kukaan muu koko Hovin asujamista ei näyttänyt olevan vuoteessa paitsi Katinka.
Nyt ajettiin… Vaunut pysähtyivät pylväsportaille, etuovi kävi, ja vaunut vierivät taas pois.
Sitten hyvin hitaita, mutta raskaita askelia, pitkin yläkerran portaita, ikäänkuin olisi jotain kannettu…
Yht'äkkiä Katinka kuuli aivan selvästi nyyhkytyksen, joka samassa tuokiossa tukahtui. Keittiössä alkoi vinkua koira.
Joku itki — joku itki jossain aivan lähellä, käytävässä tai keittiössä.
"Anni — Anni", parkaisi Katinka äkkiä.
Katinka oli istuallaan vuoteessa, peite leukaan saakka vedettynä, kun käytävä samassa tulvahti täyteen lekuttavaa valoa ja pitkiä, juoksevia varjoja. Anni ilmestyi ovelle, kynttilä kädessä, täysissä pukeissa.
Hänen turpeat, punakat kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä nähdessään Katinka heti rauhoittui.
"No, mitä nyt! Kasso penskaa! Herkiätkö huutelemast'."
Ja suoriellessaan Katinkan käppyrään kerääntyneitä raiteja Anni yhä puheli, samaan toruvaan ja lohdulliseen nuottiin:
"Huuteleppas viel'… Kuka yöll' elämöi? Vai sie — senki kärkäsrouva… Siunaa isses ja nuku…"
Katinka nautti sanomattomasti hänen toruvasta äänestään, terveistä, tanakoista, syyläisistä käsistään ja hajusta, joka lähti hänen vaatteistaan ja hiuksistaan. Se kaikki oli erinomaisen turvallista. Siinä oli kuin tuntoja kaukaisilta ajoilta, jolloin hän oli maannut tämän korkean ja kiinteän poven turvissa.
"Annushka, Kannikka, miksi keittiössä valvotaan? Mitä te teette? Mitä te puhelette? Miksi ette nuku… Mitä kello on? Joko isä tuli kotiin?"
Mutta Anni vain toruskeli ja vastaamatta yhteenkään kysymykseen alkoi tiputella kynttilänrasvaa kaapin reunalle.
"Nuku nyt vaa, äläkä miehaa… Älä kuuntele, sanon mie, heitä isses herra halttuu'! No, nukutko, senki huutaja…"
Anni kiinnitti kynttilänpätkän kaapin reunalle rasvalätäkköön ja meni.
Katinka yhä huuteli hänen jälkeensä.
"Minä en saa unta. Miksi täällä niin käydään ja liikutaan… Onko joku tullut? Onko tullut vieraita, Annushka?"
Mutta Annia ei kuulunut. Kynttilä sensijaan paloi tutun suuren kaapin päällä, joka oli ollut Katinkan piilopaikka pahoina päivinä. Ah, kuinka hyvä siellä oli murjotella ja tuntea itsensä tuiki onnettomaksi!
Ei ollut enää täysin pimeä, vaan kynttilänliekistä alkoi valopiiri, joka tosin ei ulottunut huoneen pimeimpiin nurkkiin, mutta valaisi sentään vuoteen jalkopään ja osan viheriänpunaista seinää.
Katinka alkoi katsella kynttilää. Sen liekki rauhoitti häntä. Hänestä tuntui, ikäänkuin kynttiläkin olisi katsellut häntä, ainoalla keltaisella silmällään. He valvoivat nyt kynttilän kanssa kahden pimeydessä.
Katinka näki, kuinka liekki söi ja nieli valkoista rasvaa, mustan karren kasvaessa pitkäksi kuin koukkuinen kynsi. Sen ylin kärki hohti hehkuvan punaisena. Ja itse liekillä oli sininen sydän. Äkkiä ilmestyi kynttilään varas, rasvaa alkoi pieninä puroina herua pitkin sen kylkiä, koko kynttilä näytti tuota pikaa rosoiselta jääpuikolta. Se alkoi kutistua kokoon, sulaen huimaavaa vauhtia.
Katinkaa rupesi kovasti unettamaan. Kynttilä alkoi lekuttaa epätasaisesti kuin sammumaisillaan.
Katinka hypähtää hereille. Ei kynttilää, ei valoa, vain pimeys virtaa sisään ovista ja akkunoista kuin pehmeä, villava savu… Annihan pani kynttilän tuohon kaapin reunalle… Ei näy edes kaappia enää… Hän mahtoi nukkua ja nähdä unta… Hänen sielunsa on aivan avoin, aivan suojaton, senkin ovet ja ikkunat ovat selkoselällään, ja pimeys täyttää sen reunoja myöten.
Ja Katinka valvoo taas. Hän kuulee aivan selvästi, kuinka vaunut uudelleen ajavat portaitten eteen ja pysähtyvät. Tällä kertaa oli mahdotonta erehtyä.
Käytävästä kuuluu rapinaa ja pehmeätä hipsutusta, joku tulee suoraan hänen häkkivuodettaan kohden. Hänen kätensä sattuu kosteaan, kuumaan turpaan. Se on Piili! Isän Piili!
Ja isä? Entä isä?
"Anni!" hän huutaa.
Ja kun Annia ei heti kuulu, Katinka alkaa huutaa täyttä kurkkua:
"Anni — Anni…!"
Anni ilmestyy yht'äkkiä ovelle, taas kynttilä kädessä. Hänen kasvonsa ovat oudosti turvoksissa, silmät itkettyneet, mutta hän yrittää yhä torua, vaikka laimeammin.
"Senki kiusakappale. No, mitä se nyt taas huutaa, nii jott' koko Hov' kaikuu. Laita isses makkaamaa'…"
Mutta Katinka ei hellitä tällä kertaa. Hän takertuu kiinni Annin lujiin käsivarsiin, kaulaa, hyväilee, tukistelee ja puree korvaan, painaa päänsä tälle täyteläiselle povelle.
"Anni — kuka täällä käy? Täällä on joku… Mitä täällä tehdään… Piilikin on tuossa… Annikka…!"
Anni yrittää sanoa nyyhkytystensä välistä:
"Ei mittää. Myö männää kaikk' koht' makkaamaa' — — Ei tääll' oo mittää."
"Onko isä kuollut?"
Katinka ehtii itse töin tuskin kuulla omat sanansa, kun samalla ikäänkuin jokin näkymätön koko voimallaan, olkansa takaa, iskee häntä vasempaan kylkeen, siihen, missä sykkii ja lepattaa hänen kauhistunut lapsensydämensä.
Hän ei enää kuule, mitä Anni vastaa, ei tiedä enää mitään, isku typerryttää hänet siihen paikkaan, hän tuntee vain kaatuvansa taaksepäin suoraan tuon pehmeän, ikkunasta virtaavan pimeyden syliin, Annin käyvän häneen käsiksi ja sen jälkeen tulevansa nostetuksi, kannetuksi jonnekin pois:
Ja yö jatkui Hovissa, pimeä, elokuinen yö, täynnä kohtaloa ja täyttymystä, kuolemaa ja elonkorjuuta.
Katinka tuli tuntoihinsa oudossa, kapeassa vuoteessa, missä ei milloinkaan ennen ollut nukkunut, outojen vuodevaatteitten haju ympäröi häntä, ja hän oli tuntevinaan kovan lautapohjan ohuen patjan läpi. Hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat jääkylmiltä ja tärisivät.
"Kassokaa ko vapisoo, mutt' eipäs vaa itke", sanoi joku.
Katinka ei raoittanut silmiään nähdäkseen, kuka sanoja oli.
Niin, miksi hän ei voinutkin itkeä… Mitä oli tapahtunut? Hän tiesi selvästi vain, mitä tapahtui tällä hetkellä hänessä itsessään. Jotain uutta tunkeutui hänen elämäänsä, väkivaltaisesti, rajusti ja hävittävästi, ikäänkuin nuoreen, verekseen puuhun olisi lyöty terävä rautakiila. Hänen elimistönsä oli nuori, terve ja lujatekoinen ja pani vastaan koko voimallaan, mutta tämä oli häntä voimakkaampaa.
"Isä — isä!"
Katinka avasi silmänsä. Hän makasi palvelijain huoneessa keittiön perällä, pieniruutuiset kaari-ikkunat olivat pimeät, pöydällä paloi kuvuton lamppu ja savusi. Kukaan ei kiertänyt sitä. Tämä oli Sisä-Miinan sänky… Ja tuossa oli Kyökki-Ievan… Ja peitteellä olivat hänen omat kätensä, jotka hyppelehtivät oudosti… Kyökki-Ieva seisoi vastapäätä sänkyä, kädet vatsalla, hiirenhäntäpalmikko kaulalla. Sokia-Mari istui nurkassa, vihertävä koppatanu päässä. Oli nähtävästi aamuyö.
Katinka nousi yht'äkkiä.
"Missä isä on? Minä tahdon isän luokse."
Oli jotain tämän kymmenvuotiaan lapsen eleissä, mikä erehtymättömästi muistutti Mummulin valtiatartapoja; häntä oli toteltava. Palvelijat tunsivat sen vaistomaisesti ja epäröivät.
"Minne hänet on pantu? Viekää minut sinne."
Mutta kun ei kukaan liikahtanut häntä auttaakseen eikä myöskään estääkseen, meni hän itse. Meni pitkä, valkea yöpaita yllään läpi keittiön, läpi etehisen, jonka kaappikellossa juuri pulloposkinen aurinko nousi, pitkin yläkerran kaikuvia portaita, läpi yläkerran salin, — ja pysähtyi sinisen huoneen ovelle.
Oven edessä makasi Piili ja vinkui, raapi ovea ja vinkui.
Katinka avasi oven.
Seuraavassa tuokiossa tärinä hänen käsissään ja jaloissaan lakkasi. Itku niitti hänet lattialle, kuten viikate viljan, hänen sisäinen, liikkumaton jännityksensä ratkesi rajuksi itkuksi.
Hän itki monta tuntia tietämättä ajasta tai paikasta. Itki yhä, kun kyyneleet jo aikaa sitten olivat ehtyneet, — kuivaa, repivää itkua. Sinä hetkenä kuolema kosketti häntä ensi kertaa, sen varjo lankesi hänen ylitsensä, hänen elämänsä leikkaantui kahtia, kahteen eri osaan, joista toisessa ei ollut kuolemaa ja toisessa oli.
"Ja he asuivat kuoleman varjon maassa."
Niinkuin kalkki polttaa lasin himmeäksi, niin poltti tämä hetki hänen sielunsa lapsellisen seesteisyyden sameaksi.
23.
Oli lähdettävä Hovista, — varhain seuraavana aamuna. Ja sitä ennen oli heitettävä Mummulille jäähyväiset, vielä samana iltana, nyt heti. Mutta siinäpä olikin mutka, — Mummuli ei saisi tietää mitään kaikesta, mitä oli tapahtunut, se oli salattava häneltä niin kauan kuin mahdollista. Vasta jäljestäpäin, muutaman päivän kuluttua, hän saisi sen tietää, vähitellen. Hän oli liian heikko kuullakseen yhdellä kertaa koko totuutta; hän saattaisi kuolla siitä kuten äkillisestä ilmanvedosta.
Täti Agnes Wrensky selitti tätä kaikkea paraikaa Katinkalle. Kysymys oli, osaisiko Katinka Mummulia hyvästellessään olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
He istuivat kahden kesken pylväsportailla. Täti Agnes Wrensky oli kääriytynyt harmaaseen saaliin. Katinkalla oli kädessään kaksi kiveä, — kaksi pientä, pyöreätä kiveä, jollaisia on maantiellä kuin tähtiä taivaalla. Koko ajan Agnes-tädin puhuessa Katinka pyöritteli näitä kiviä pivossaan, soljutti kädestä toiseen ja kahnutti vastakkain. Jossain alitajunnassaan hän ajatteli: "näitä kahta kiveä minä muistan aina, ne olivat minulla kädessä, kun isä hukkui."
Ja samalla alkoi hänestä tuntua, ikäänkuin kaikki muu olisi ollut yhtä turhaa ja merkityksetöntä kuin kivien kahnuttaminen vastakkain. Tärkeätä ja varmaa oli vain se, mikä täytti sinisen kamarin, kuolema.
Täti Agnes Wrensky antoi yhä neuvoja.
"Olet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Älä puhu tarpeettomia. Ja jos Mummuli kysyy isää, niin sano, että isä jäi purjehdusretkellään Niemenlauttaan yöksi ja tulee vasta parin päivän kuluttua. Isä on lähettänyt sanan, ymmärrätkö."
Katinka pysyi vaiti. Milloinkaan vielä hän ei ollut valehdellut.
"Ole luja, Katinka", sanoi täti Agnes Wrensky nousten. "Mummuli raukan takia. Paitsi sitä, ehkä hän ei kysykään. Minä tulen kanssasi."
Katinka Raben oli oltava luja. Hän oli isänsä tytär, ja hän oli myös isoäitinsä pojantytär, hänen oli oltava luja. Hänen oli valehdeltavakin, jos siksi tulisi, koska valhe joskus on laupiaampaa kuin totuus. Totuus voi tappaa, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Hänen oli oltava, ikäänkuin viime yötä ja sinistä kamaria ei olisi ollut olemassakaan.
Hän palasi huoneeseensa huuhtomaan turvottuneita silmiään kylmällä lähdevedellä. Avonaisesta ovesta hän näki vilahdukselta äidin, joka istui yhä alusvaatteissaan vuoteensa reunalla, kuten oli istunut koko yön sinisessä kamarissa. Sisar Marie istui hänen vieressään. Äidin kädet ja jalat tärisivät herkeämättä, mutta hänen silmänsä olivat kuivat, kyynelettömät.
Katinka meni vierashuoneeseen. Grosspapa istui siellä Voltaire-tuolissaan ja itki kuin lapsi, kyynelten valuessa hänen valkoiseen partaansa. Sisä-Miina toi hänelle aina puhtaita nenäliinoja, ja hän itki ne taas märiksi. Hänen vapisevat, sinisuoniset kätensä sulkeutuivat Katinkan ympärille, ja Katinka tunsi harmaan aamunutun havannahajun.
"Mein Sohn —", sanoi Grosspapa änkyttäen, "— poikani — mein Sohn Wilhelm!"
Hänen musta patalakkinsa oli viistossa, hän oli yht'äkkiä ikäänkuin muuttunut uudelleen lapseksi.
Täti Agnes Wrensky odotti Katinkaa, he menivät käsi kädessä Mummulin luo.
Mummuli makasi alhaalla kylkirakennuksessa, isossa, valkouutimisessa vuoteessaan, joka oli leveä kuin laiva, vihreäkukallisen peitteen alla. Katinkan ja täti Agnes Wrenskyn astuessa sisään hän hiukan kohottautui; hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja keltaiset kuin sitruunankuori, yksin silmänvalkuaisetkin.
"Katinka tuli sanomaan hyvästi, maman", sanoi Agnes Wrensky.
Mummuli suuntasi ruskeat silmänsä suoraan Katinkaan, läpitunkevasti ja tutkivasti. Hänen harmaat kiharansa olivat tautivuoteellakin yhtä säännölliset, ja hän kohensi kädellään horjahtunutta pitsitanuaan. Vielä äsken hän nähtävästi oli pujotellut helmiään, helmilaatikko oli avoinna yöpöydällä.
"Onko sinulla ollut kipuja", kysyi Agnes Wrensky.
"Ei", vastasi sairas ja katsoi vuorostaan tyttäreensä. "Ei nyt, — yöllä kyllä. Missä sisar Marie on?"
"Hän tulee kohta", sanoi Agnes Wrensky.
Mummuli huojutti päätään.
"On ollut niin paljon melua koko päivän", hän sanoi. "Ja viime yönä myös. Eivätkä palvelijat tule, vaikka soitan. Ei ole järjestystä, säntillisyyttä."
Hän vaipui raukeana takaisin pielukselle, mutta pienet, keltaiset kädet jäivät vihreälle silkkipeitteelie. Hänen katseensa suuntautui hellittämättä taas Katinkaan.
Katinka seisoi jäykkänä Mummulin edessä, kätensäkin hän piti vastoin tavallisuutta hiljaa, suorina sivulla. Hänen kasvojaan kuumotti kovasta hankauksesta.
"Niin paljon melua", valitti taas Mummuli. "Mitä käymistä heillä alati on portaissa. Ei järjestystä. Eikä keltään saa oikeata vastausta."
"Küss Grossmama!" kiirehti Agnes Wrensky.
Mutta Katinka ei kumartunut, vaan katseli yhä Mummulia. Hänestä tuntui, ikäänkuin Mummuli olisi epäillyt ja aavistanut jotain. Ties mitä hän mahtoi epäillä. Ehkä hän oli maannut koko yön valveilla ja kuunnellut askeleita, kuten Katinka.
Katinka katseli isoa, pylväillä ja puuleikkauksilla koristettua sänkyä, missä Mummuli makasi. Se oli neljin valtavin jaloin lattiassa kiinni, kaksi hoikkaa sivupylvästä kummassakin päässä, tummanpunaista, kiiltäväksi hangattua puuta. Se oli ollut aikoinaan Fataburin, Mummuli oli siinä syntynyt, isä, täti Agnes, täti Dela, setä Friedrich. Ja hänkin, Katinka, oli syntynyt tässä samassa pylväsvuoteessa. Hän oli tullut maailmaan hieman odottamatta ja saanut setä Kolja Wrenskyn paidan ympärilleen.
Hän katseli Mummulia, tätä vanhaa, kuolemalle vihittyä naista, jolta oli perinyt silmänsä ja hiuksensa. Oliko hän koskaan rakastanut Mummulia, vai vain kunnioittanut ja peljännyt?
Ja hän muisti yht'äkkiä kauhistavan, tuntikausia kestäneen vaikerruksen, joka oli peloittanut hänet, Lenzyn ja Mirkan kauas puiston perukkoihin. Kuka oli huutanut? Mummuliko? Mutta Mummulihan oli aina rauhallinen, tyyni ja viileä.
"Sinä menet siis tänä syksynä kouluun, Catherine", hän kuuli Mummulin sanovan.
"Niin", hän kuiskasi, ylen onnellisena, että keskustelu sai tällaisen käänteen.
"Sei ein artiges Kind", sanoi Mummuli. "Und lerne deutsch."
Mummuli ojensi Katinkalle molemmat kätensä. Katinka kumartui, vaikka epäröiden. Hän pelkäsi Mummulin kellertäviä kasvoja, hänen keltaisia, pieniä käsiään, joitten kynnet vielä nytkin kuoleman lähestyessä olivat huolellisesti kiilloitetut ja pyöristetyt. Hän pelkäsi kysymystä, jonka aavisti tulevan, ja johonka hänen täytyisi vastata. Hän pelkäsi omaa vastaustaan. Ole luja, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Ah, jospa tämä kaikki olisi ohitse!
"Sano hyvästi", kiirehti täti Agnes Wrensky vielä kerran. "Mummuli väsyy. Küss Grossmama!"
Katinka kumartui vihdoinkin päättävästi, yhä pelko ja vastenmielisyys mielessä. Hänen raikkaat lapsenhuulensa koskettivat kevyesti puolikuollutta, kuivaa ihoa. Lääkeameitten haju ympäröi hänet, häntä pyörrytti. Luojan kiitos, Mummuli ei kysykään, hän ajatteli. "Meine Haube, meine Haube!" hän kuuli Mummulin sanovan.
Hän pääsi ovelle, kun yht'äkkiä ääni, joka oli Mummulin ja kuitenkin merkillisen vieras, pysähdytti hänet.
Molemmat, Agnes-täti ja Katinka, kääntyivät silmänräpäyksessä.
Mummuli oli suurella tahdonponnistuksella kohonnut istualleen vuoteessa, hirvittävän keltaisena, melkein tuntemattomana; mustan pitsitanun alta valahtivat kaulalle tutut harmaat kiharat. Silmäterät näyttivät keltaisessa ympäristössään melkein mustilta, niitten katse oli täynnä tuskallista epäluuloa.
"Onko — Wilhelm — kuollut?" hän sanoi äkkiä.
Katinka tunsi polviensa nivelistä oudosti notkahtavan ja samalla Agnes-tädin tarttuvan häntä olkapäähän lujasti ja merkitsevästi.
Hetki oli käsissä. Koko huone pyöri hänen silmissään, kaari-ikkunat, vuode, Mummuli; tässä kysymyksessä oli jotain kauhistavaa. Missä ja milloin hän olikaan kuullut samantapaisen kysymyksen? — Niin, sehän oli totta, hän itse oli kysynyt samaa viime yönä… Viime yönä… Sininen kamari oli yht'äkkiä hänen silmiensä edessä, isä…
Ja samalla hän kuin ensi kertaa näki Mummulin. Ei ollut mitään jäljellä viileästä tyyneydestä, ikuisesta itsehillinnästä. Sielu täynnä tuskaa ja intohimoa rukoili häntä mustista, liekehtivistä silmistä.
Agnes-täti puristi yhä lujempaa, Katinka kuuli hänen hätäisen kuiskauksensa: "So antworte doch!" Mummulin silmät yhä kysyivät.
Katinka luuli, ettei jaksaisi, tuntui kammottavan raskaalta. Täytyy kestää, — täytyy olla luja, — Mummulin takia, — Mummuliraukan takia. Olla luja, urhoollinen.
"Isä jäi — Niemenlauttaan — yöksi", hän sanoi, hitaasti ja selvästi, kuin ulkoläksyä kerraten.
Kaikki oli ohitse. Hän ei kuullut Agnes-tädin kiittelyjä, vaan pakeni suin päin vanhaan kaappiin, kenkärajojen päälle, Annin pyhähameen turviin. Hän itki, niin että rintaa pisti. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi jaksanut kärsiä rajattomasti. Hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat molemmat yhtä nuoret ja kuluttamattomat.
24.
Kuoleman läsnäolo on kauhistava, ja kuitenkin jatkuu elämän toiminta, jano, nälkä, unentarve… Hetkeksi on kuin tarttuisi eläviinkin vainajain aineettomuus, mutta jo seuraavassa tuokiossa elävä ruumis muistuttaa olemassaolostaan. Katinkan murhe oli syvä ja vilpitön, ja kuitenkin yllätti hänet, itkusta väsyneenä, hiukaiseva nälkä. Hän muisti nyt vasta yht'äkkiä, ettei edellisestä illasta saakka ollut rahtuakaan syönyt. Ja halveksien itseään tämän inhimillisen heikkouden takia hän hiipi ruokakammioon.
Sen ovi oli raollaan, Mirka ja Lenzy istuivat jo siellä, toinen suolalihapytyllä, toinen jauholaarilla. Lakeen ripustetut kinkut, suolakala ja juustopyörä tuoksuivat, ilma oli täynnä härskiintyneitä, happamia hajuja.
Lenzy ja Mirka tekivät Katinkalle tilaa, mitään sanomatta; hän joutui istumaan jauholaarille, Lenzyn viereen. Kaikki kolme pureskelivat isoja juustovoileipiä. Suru oli runnellut pahasti heidän nuoret elimistönsä; he olivat kaikki tuiki väsyneitä.
He tiesivät, että heidän oli seuraavana aamuna erottava. Mutta he olivat siten eronneet joka syksy. Siinä ei ollut mitään sen merkillisempää. Toiset lähtisivät itään, kolmas länteen.
Mikään ei ilmaissut heille tänä hetkenä, että jokin koskaan takaisin palaamaton jakso heidän elämässään oli päättynyt. He olivat kasvaneet kesäisin yhdessä kuin siskot, leikeissä ja riidoissa.
Ei ollut mitään juhlallista heidän yhdessäolossaan, ja kuitenkin nämä kolme lasta näkivät toisensa elämässä viimeistä kertaa.
Oli heitettävä hyvästit puutarhalle. Katinka juoksenteli paikasta toiseen. Hän ryömi sisään koirankopin lävestä, missä Diana oli asunut. Angervapensaikossa oli ruostuneita lehtiä.
Hän meni kreikkalaistemppeliin katsellakseen puutarhaa läpi eriväristen ruutujen, sinisten, punaisten ja keltaisten. Röyhelökaulaiset, lempeäsilmäiset Rabet hymyilivät hänelle seiniltä ikuista nuorukaishymyään. Oli satanut ulkona, ja saksankuusen naavatukot kimalsivat pisaroista. Puutarhan valkoiset sälesohvat olivat kaikki märkiä. Pienissä, pyöreissä kukkalavoissa, jotka Mummuli heille kullekin oli määrännyt, olivat hajuherneet ja asterit laossa sateesta.
Soldat-niityllä uiskenteli valkoista usvaa. He olivat riisuneet sukkansa ja kenkänsä kerran heinäkuisena yönä ja vannoneet yhtyvänsä varjoina niityllä.
Kesä oli lopussa. Mutta yht'äkkiä Katinka tunsi jotain muutakin, pistävän, tuskallisen selvästi. Kesä oli lopussa. Ja lapsuus, — lapsuus oli lopussa.
Kellarin kynnyksellä istui Sokia-Mari ja tuli homeelle.
"Nii, — nii'" hän sanoi ja tunnusteli Katinkan hiuksia, "miult' män' kerra vyyht' sekasi, ku mammai pan' miu lankaa kerimää, sain mie sitä sitte päivää kolm' selvitellä. Mammai sano, jott' selvittele, selvittele, tyttösein, saat sie viel' elämääski selvitellä."
Sokean silmät katsoivat valoa kohti, valkeina kuin linnun luomet. Hän kuunteli yhä Mustankorven humua.
Katinkaa puistatti, hän hiipi pois. Ei lohdutusta missään.
Jokilaiturilla oli veneistä poistettu airot ja hankaimet. Veneet olivat puolillaan vettä.
Vaunuvajassa pesi Kuski-Heikki kaleskoja, sinikirjavat paidanhihat käärittyinä. Hän hyräili, mutta lakkasi heti, nähdessään Katinkan; hänen naamansa, joka oli kuin kiilloitettua kuparia, muuttui yht'äkkiä perin totiseksi.
Nurmikolla, pylväsportaitten edessä oli voikukkien sijalla valkoisia nappeja.
Ja taas Katinka tunsi saman tuskallisen piston.
Kesä oli lopussa. Huomenna oli lähdettävä. Lapsuus oli lopussa.
Katinka nukahti viimeisenä iltana Hovissa heti vuoteeseen päästyään. Nukkui aavistamatta, että niistä rakkaista ihmisistä, jotka tähän saakka olivat liikkuneet hänen lapsuutensa ahtaalla alalla, muutaman vuoden päästä ei olisi kuin joku ainoa jäljellä, — että Mummulin, Grosspapan, Lenzyn, Mirkan, Sokian-Marin, Hamusen-Ievan, Pahan-Kuninkaan ja hänen murskanenäisen kuningattarensa päivät olivat luetut, — niin, eikä vain ihmisten, vaan puittenkin, ja etteivät Mustankorven aarniokuusien vuosirenkaat enää kasvaisi kuin parilla viheliäisellä kierroksella.
Katinka näki unia. Hän oli ikäänkuin lepäävinään puun alla, joka yhä kasvamistaan kasvoi. Se kasvoi yhä korkeammaksi ja tuuheammaksi samalla, sen lehvät riippuivat hänen ylitsensä, täynnä kultaisia hedelmiä. Se viheriöi, kukki ja kantoi hedelmää yht'aikaa. Ihmeellinen puu, puoliksi todellinen, puoliksi tarumainen. Sen hedelmät kuulsivat auringossa, punaisina kuin tulessa karkaistu kulta. Hän oli hiljaa — hiljaa, — ja hänen ylitseen satoivat tuoksuvat kukat, kultaiset hedelmät.
Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat, riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten oiken Raben lapsen, — kultaa, purppuraa ja norsunluuta.