Front matter (continued 2)

Silloin hän heräsi hiuksiensa värähdykseen… Käsi oli laskeutunut hänen kumartuneelle päälleen.

Ja tämän käden vavahdus jatkui hänen sisimpään sydämensä pohjaan hänen nostaessaan itkettyneet kaivonsa ylös…

Kuului parahdus — neuvoton ja valittava kuin lapsen, joka huomaa olevansa keksitty, ilmisaatu — auttamattomasti ilmisaatu — — Ja hän hypähti pystyyn paetakseen.

Mutta käsi, joka tarttui hänen tykkivään ranteeseensa — niin suojelevan lempeästi, niin rukoilevan pehmeästi — esti hänet pakenemasta.

Hän taisteli hetkisen raskaasti hengittävin rinnoin päästäkseen irti — piiloutuakseen kauaksi, kauaksi kaikkine ajatuksineen, joita ei edes saanut aavistaa, ei saanut olla — —

Silloin hänen katseensa kohtasi kaksi silmää, jotka pidättivät häntä — vielä suuremmassa määrin rukoilevan pehmeää, vielä vastustamattomammin puoleensa vetävää — voi, paljoa enemmän tuskallisen lempeää kuin käsi! Kaksi silmää, jotka katsoivat häneen… kuin kirkkaan veden läpi aina pohjaan saakka — jotka tunsivat kaiken mikä siellä taisteli ja kärsi, ymmärsivät sen täydellisesti, sillä —

Oi, ei, ei, se ei ollut mahdollista — mutta niin oli kuitenkin! Hän ei yksin kärsinyt siitä, mikä oli murtaa hänen sydämensä. Oli toinenkin — rakastettu toinen — joka tahtoi ottaa kaiken, sillä — oi, niin, niin! Hän tunsi itse samoin kuin hänkin! Hän kärsi itse hänen tuskaansa — ja ikävöi hänen ikäväänsä…

Ja voihkaisten — missä voihkaisussa hänen sydämensä sanattomin riemu ja suurin tuska, koko hänen arka hellyydentarpeensa tuli toista vastaan kuin vapiseva, kotiinsa haluava lintu — heittäytyi hän ruohikkoon.

Hänen päänsä pitkine, irtaantuneine palmikkoineen hervahti nyyhkyttäen toisen syliin. Hänen yhteenpuristetut kätensä ojentuivat toisen sydäntä kohden…

Ja kaksi kättä, ainoat maanpäällä, jotka saattoivat kietoa syliinsä kaiken hänen tuskansa, painautuivat yhä kiinteämmästi — kuin sanomattoman hellyyden suoja — sen ympärille ja hänen ympärilleen… sulkivat hänet elämään ja lepoon… maailmaan, joka oli viihdyttävää, käsittämätöntä, nimetöntä riemua.

— Marteller-Gletscher hehkui syvemmässä punassa — sitte oli äkkiä kuin se olisi vetänyt hämärän hunnun laaksosta hehkuvan poskensa peitteeksi ja piiloittanut rakkautensa valkoisen vaipan taa…

— Kuu nousi taivaalle ja valoi väreilevää hopeata yli kaikkien niityn sumujen.

Kapea ja selkeä, sinertävän valkoinen valo tunkeutui rotkon leveitten kastanjanlatvojen ja tummien kuusien lomitse… Se liukui suuren ristiinnaulitun kuvan ylitse, joka oli pystytetty vuoripolun viereen.

Puukuvan kohotetuissa, orjantappuralla kruunatuissa kasvoissa kuvastui liukuvassa, valkoisessa kuunvalossa sanomattoman säälivä tuskanilme — — —

* * * * *

Eräänä päivänä elokuun lopulla saapui Kassian Gamper pastori Joseph Wellnerin luo.

"Onpa hyvä, että hän taas on täällä", ajatteli Kassian pyytäessään Mariannea kysymään saisiko hän hiukan kahdenkesken puhutella pastoria.

Nuori pappi oli ollut jonkun aikaa sairaana rasittumisesta, senjälkeen hän oli matkustanut pois äkkiä kutsuttuna isänsä kuolinvuoteelle.

Sisään tultuaan ei Kassian näyttänyt voivan alottaa puhettaan. Hän istui tuolin reunalla ja pyöritteli korkeata hattuaan hikisten sormiensa välissä…

Pappi antoi hänen koota ajatuksiaan. Hän istui ihan liikkumattomana.

Vihdoin oli kuin Kassian olisi nielaissut jotain, ja sitten hän sanoi nopeasti ja käheällä äänellä: "En tule puhumaan häistä, Jumala paratkoon" — —

Taas syntyi kuolemanhiljaisuus. Pappi istui yhtä liikkumattomana kuin pyhä Jooseppi komerossaan kirjoituspöydän yläpuolella.

Sitten sanoi Kassian äkkiä: "Kathini on joutunut häpeään ja onnettomuuteen."

Hän katseli permantoon. Oli liian vaikeata katsahtaa ylös ja kohdata hurskaan herran hämmästys, niin, hänen syvä vihansa. Mutta koska se nyt oli sanottu, jatkoi hän kertomustaan nopeasti, sysäyksittäin, soinnuttomasti — melkein kuin olisi hän lukenut sanat pimennosta.

Hän kertoi miten tyttö viimeisenä parina kuukautena oli ollut niin kummallinen. Hän oli kyllä mukautuva ja nöyrä, mutta aina hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän saattoi katsoa silmät niin kauhuissaan, kun hänelle puhui. Etenkin kun Perkmann oli siellä oli hän vieläkin arempi kuin muuten. Mutta ei siitä sen enempää ajateltu — olihan muutakin tekemistä!

Sitten hän oli edellisenä yönä kuullut kolinaa ovelta ja ihmetellyt mikä siellä oli. Hän oli pukenut hiukan vaatteita ylleen ja kiiruhtanut ulos. Ovi oli avoinna — ja kuunvalossa oli hän nähnyt Kathin menevän melkein riisuutuneena niittyjen yli jokea kohden. Hän luuli hänen kulkevan unissaan ja oli juossut hänen jälkeensä.

Joella tyttö pysähtyi kädet silmillään ja huojutti päätään edestakaisin. Sitten hän ojensi kätensä eteenpäin, heitti päänsä taapäin, niin että pitkät palmikot huiskahtivat Kassianin kasvoihin — ja aikoi, kuten hänestä näytti, heittäytyä veteen.

Pappi peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt.

"Voi — että pitää olla isä ja kertoa sellaista omasta lapsestaan" — Kassian huudahti äkkiä, mutta sitten hänen äänensä murtui… Ja hän alotti uudelleen, hiljaa ja soinnuttomasti.

Hän oli tarttunut häneen kiinni, ja tyttö oli kaatunut rannalle hänen jalkojensa juureen. "Tahdoitko juosta jokeen, vai kuljetko unissasi?" oli hän kysynyt, ja tyttö oli vastannut: "En tiedä, en tiedä!"

Hän oli vienyt tytön kotiin ja heti asettanut hänet vuoteeseen, sillä hän vapisi kuin kuumeessa. Sitten oli hän istuutunut hänen viereensä tädin kanssa, joka myös oli tullut sinne, ja he olivat kysyneet häneltä: "Teitkö sen päästäksesi eroon vanhasta Perkmannista?" Ja hän oli sanonut: "En, en — nyt hän ei kuitenkaan minusta huoli!" Sitten oli hän painautunut tätiinsä kiinni ja huutanut: "Peitä minut, peitä minut!"

"Niin, silloin saimme tietää koko häpeän ja onnettomuuden", lopetti Kassian. "Hän luuli, että löisin hänet kuoliaaksi. Voi, mitäpä hän ymmärtää! Hänhän se tappaa minut."

Hän vaikeni ja pyyhkieli suuria pisaroita otsaltaan. Komeron yläpuolella, jossa oli pyhä Jooseppi, tikutti tikuttamistaan pieni, väsymätön kello.

"Nyt olen tullut tänne, jotta — olen tullut, jotta" — — hän vaikeni taas hetkeksi.

"En saa häntä ilmoittamaan minulle sen kurjan nimeä. Ja minä tahdon tietää kuka hän on."

Pappi vetäisi henkeä syvään, sitten hän kysyi: "Miksi?"

Kassian puristi kätensä hatunlierin ympärille nyrkkiin, niin että kynnet tunkivat syvälle siihen. "Siksi, että tahdon lyödä hänet vaivaiseksi. Ja sitten tulee hänen naida hänet. — Mutta hän ei sitä ilmoita. Hänen kiellostaan ei voi erehtyä! On kuin itse olisi sen suonut. Mutta nähkääs — pastori voi saada hänet tunnustamaan. Uhkasin häntä sillä, ja silloin hän pelästyi. Siksi minä tulin. Pastori saanee hänet siihen taipumaan."

"Ei."

Ei! Hämmästyksessään katsahti Kassian ensi kertaa ylös. Papin valkoisille kasvoille valahti äkillinen puna.

"Ei… en tiedä mitä se hyödyttäisi."

"Hänen tulee hyvittää häntä — se hänen tulee tehdä!"

"Hyvittää — niin, jos hän voi — mitäpä tiedämme? Jos hän olisikin kurja niinkuin sanotte!"

"Silloin voin ainakin tappaa hänet."

"Siihen ette saa minun apuani."

"Tahtooko pastori suojella häntä?"

"En — mutta teitä, Kassian Gamper. On väärin kostaa."

Kassianin kurkusta lähti naurunsekainen ääni. "Ehkäpä minun tulisi antaa hänelle anteeksi!"

"Ei — se ei ole teidän tehtävänne. Sitä vääryyttä, mitä on toiselle tehty, sitähän ei meidän tule antaa anteeksi. Luulen, että kaikki viha, jota tunnette, on oikeutettu… mutta ei kosto."

"Niin, mutta meissä on sellaista, joka itse ottaa oikeutensa! Pastori tietää, että minullakin on hurskauteni. En ole ollenkaan uskoton, enkä ole koskaan tahallani jäänyt pois kirkosta pyhäpäivänä. Mutta tällä asialla ei ole mitään tekemistä jumalanpelkoni kanssa. Voin olla päättämättä kostaa, jos se on jumalaapelkäävämmin tehty — mutta tiedän kuitenkin, että kostan! Ja kyllä saan hänet käsiiniI Minusta tuntuu nyt, että jokainen mies, joka kulkee ohitse, vilkuaa niin epäilyttävästi akkunoihini — mutta kun ensi kiihko on asettunut, tulen kyllä tarkkaavaisemmaksi. Ei se ole kukaan talossani asuvista miehistä. — Vanhaan Hanssiin luotan kuin itseeni ja Martin on erään palvelustytön sulhanen. Täti ei saa päästään sitä, että se on joku soittoniekoista, jotka olivat täällä minun ollessani Laasissa Perkmannin luona — hyvin nuori, villi ja kalpea poika, joka puhalsi säkkipilliä ja tekeytyi niin murheellisen näköiseksi että Kathi alkoi siitä itkeä. Heidän piti olla yötä Schlandersissa, ja kuka tietää, eikö tuollainen ryöväri ole houkutellut häntä kohtaukseen metsään. Hän meni kohta sen jälkeen vuorille ja sanoi jäävänsä Annan luokse. Ja hän tulikin kotiin vasta seuraavana aamuna. Mutta hän ei ole ollut Annan luona, sen olemme myöhemmin saaneet tietää."

"Entä Perkmann?" kysyi pappi. "Oletteko puhutellut häntä?" Hänen äänensä oli väsynyt niinkuin olisi kaikesta tästä puhuminen häntä kiusannut.

"Olen, minulla oli vaikea hetki hänen luonaan! Perkmann on kunniallisin mies auringon alla ja hän sanoikin heti: Kassian Gamper, sanoo hän, en mielelläni tahtoisi tehdä tyttöä onnettomammaksi kuin hän on. Olen kyllä siitä vaikeneva ja voisinpa siitä huolimatta vieläkin mielelläni ottaa hänet. Mutta jos hän on pitänyt yhteyttä toisen kanssa, sillä aikaa kuin oli olevinaan minun morsiameni, niin ei kukaan voi vastata siitä mitä hän saattaa keksiä tulevaisuudessa. Enkä nai joutuakseni naurun alaiseksi Laasissa, sanoo hän. — Hän on nyt saanut tarpeeksensa nuorista, ymmärsin — ja ajattelee ehkä ennemmin Lisa Dittlia, joka niin monena vuotena on ollut hänelle uskollinen ja hyvä taloudenhoitajatar."

Pappi katsoi permantoon niinkuin ei olisi kuunnellutkaan. Sitten hän nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo, jossa hän hiukan liikutteli papereita.

"Oletteko sanonut hänelle, että annatte hänelle anteeksi?" kysyi hän toverillisella, hiukan epäröivällä tavallaan.

"En — sillä sitä en tee."

Pappi seisoi kumartuneena paperien yli. "Ajatelkaa, että hänellä ehkä on siinä hyvin vähän syytä — ehkei yhtään. Tarkoitan — hän on vielä — niin lapsi" —

"Ilmaiskoon hän silloin hänet! Muutenhan hän pitää hänen puoltaan."

"Mitä olette aikonut tehdä hänelle?"

Kassian loi silmänsä maahan. "Hänen tulee lähteä pois. Se voi tulla välttämättömäksi."

Pappi käännähti äkkiä. Niin, eihän ollut hauska kuulla sellaista. Sitten hän taas järjesteli papereitaan.

"Enkä myöskään tahdo pitää häntä talossani niin kauan kuin hän siitä vaikenee. — Eikö pastori tulisi kotiini ja koettaisi saada häntä puhumaan?"

"En — en… sitä en tee! Mutta luulen itsekin, että hänelle voi olla parasta lähteä pois — joksikin ajaksi. Varokaa vain olemasta hänelle kova, Kassian Gamper! Olkaa varovainen hänen suhteensa — kuuletteko!"

Kassian katseli taas permantoon. "Pastori voi olla levollinen! Minun ei ole niinkään helppoa olla hänelle kova nyt, kuin olisin voinut luulla. Minä voin muuttua pehmeäksi kuin räsy, kun hän vain katsoo minuun. Ja sen hän kyllä huomaa. Mutta mitä olen sanonut — siinä pysyn."

Kassianin ojentaessa papille kätensä jäähyväisiksi epäröi tämä hetkisen, ennenkuin laski kapeat, valkoiset sormensa siihen.

Hänen kai oli vaikeata koskettaa isää, jonka tyttärestä oli tullut sellainen — —

* * * * *

Korkealla vuorella — missä sileälehtinen kastanjametsä jo kauan sitten on väistynyt kuusien mustan vyön tieltä, missä kuusimetsäkin häviää ja ainoastaan harvalukuiset tuulen tuivertamat havupuut kasvavat sen viimeisinä, kutistuneina versoina paljaalla vuorenkamaralla — oli yksinäinen valkea talo.

Sen kimmeltävät muodot heijastivat mailleen menevän auringon punaa vielä kauan senkin jälkeen, kun laakson talot olivat vaipuneet sinertävien iltavarjojen rauhaan. Viisi tuntia kesti nousua sinne ylös, ja talvisin oli se lumen peitossa monta kuukautta olematta missään yhteydessä muun maailman kanssa.

Siellä asui Kathin äidin vanhempi sisarpuoli miehineen ja poikineen. Tytär oli äskettäin joutunut naimisiin ja nyt he hakivat itselleen palvelustyttöä, joka olisi talon emännälle apuna. Elämä oli siellä kovaa ja yksinäistä, ihmiset vaiteliaita ja itseensä sulkeutuneita.

Sinne aikoi Kassian Gamper lähettää Kathin — jos he halusivat hänet ottaa. He olivat hiukan kitsaita, sekä Anselm että Martha, niin että heitä houkutteli, kun saivat hänet palkatta. Ensimäisenä puolvuotena Kassian mielellään maksaisikin siitä — olihan se vain kohtuullista.

Sinne hänen tuli jäädä — ei ainoastaan täksi talveksi, vaan niin kauaksi kuin hän ei tahtonut noudattaa isänsä tahtoa.

Varhain eräänä aamuna pani isä jalkaansa raskaat, piikkipohjaiset kenkänsä ja lähti kotoaan kulkeakseen tuon pitkän matkan Anselmin ja Marthan luo.

Hän ei salannut heiltä mitään, kertoi heille koko asian ja esitti sitten pyyntönsä. Marthan rukki pyöri, Anselm imi lyhyttä piippuaan, ja Peter, heidän poikansa, sitoi pieniä vastoja katajanoksista. Ei kukaan heistä sanonut sanaakaan vastineeksi, kun Kassian oli puhunut loppuun. Hän toisti silloin pyyntönsä — ja kun ei kukaan heistä vieläkään lopettanut itsepintaisia äänettömyyttä, vaikeni hänkin ja ajatteli, etteivät he tahtoneet hänen tytärtään, koska hänen oli käynyt niin ikävästi, mutta eivät tahtoneet pahoittaa hänen mieltään sanomalla siitä mitään.

Hän lähti Anselmin kanssa lähellä olevaan alppimökkiin kuullakseen miten karjan laita oli; Marian syntymäpäivähän läheni, jolloin niiden taas piti tulla alas laaksoon. Kun he tulivat takaisin, oli Marthalla liemi valmiina päivälliseksi, ja hän oli vielä leiponut munakakun, jossa oli kinkkupaloja, koska se oli Kassianin mieliruokaa. Sehän oli hyvin ystävällisesti tehty! He söivät koskettamatta sitä asiaa, jonka takia hän oli tullut — ja vasta kun hän teki lähtöään, sanoi Martha verkkaan: "Niin, voithan sitten tuoda hänet tänne. Mitä arvelet, Anselm? Voimmehan ottaa hänet?"

Mies nyökäytti raskaasti ja harkitsevasti päätään niinkuin olisi tahtonut sanoa. "Kyllähän me voimme" — mutta poika istui liikkumattomana isoine jäsenineen ja oli hyvin haluttoman näköinen.

Eipä ollut kovinkaan ihmeteltävää, että he vähän epäröivät: nykyinen Kathi ei ollut sama kuin entinen! Mutta osoittautui kuitenkin, että vaikka Martha tuomitsi "kaikkea tuollaista" niin ankarasti kuin sitä tuli tuomita ja piti ijäisenä häpeänä, että sellaista saattoi tapahtua heidän suvussaan, niin hänellä oli sitä enemmän syytä ottaa Kathi luokseen. Sillä hän oli itse ollut niin itsepäinen ja oikullinen, ja sellaisesta ei ollut ollenkaan heille siellä vuorilla. Nyt saattoi toivoa, että hän oli väsyneempi ja hiljaisempi ja alistuvaisempi — sellaiseksi hän kai oli muuttunut kaikesta häpeästään — ja silloin ehkä uskalsi myöntyä.

Kassian ei palannut suoraan kotiin, vaan meni ensin papin luokse kertoakseen hänelle, että hän nyt oli löytänyt paikan Kathille. Ja tytön ei olisi pantava jalkaansakaan laaksoon ennenkuin hän olisi myöntynyt. Hän ei saisi seurata muita pyhinäkään puolipäivämessuun. Hän sai mennä pieneen kappeliin, jossa eräs luostarin veljistä luki messun.

Pappi antoi hänen puhua asiansa loppuun, sitten hän kysyi: "He ovat kai hänelle hyviä, nuo ihmiset?"

"Kyllä — mutta ankaruutta saa hän kokea."

Pappi sulki silmänsä. Sitten hän nyökäytti Kassianille: "Niin, taivaaseen on vain kaksi tietä; viattomuuden — tai katumuksenteon. Me emme uskalla järjestää sitä muulla tavoin — vaikka kuinka mielemme tekisi! — — Mitä hän itse sanoo?"

"Hän ei vielä sitä tiedä. Voinhan pakottaa hänet muassani sinne ylös. Mutta pelkään näkeväni hänen silmistään, että hän juoksee takaisin laaksoon jo ensimaisena yönä. Jos pastori tulisi mukaani kotiin ja selittäisi hänelle, niin että hän lähtisi sinne mielisuosiolla — — Ei kai ole väärin saada hänet siihen suostumaan", lisäsi hän nopeasi, kun nuori pappi pudisti päätään.

"Ei, ei", sanoi pappi, "mutta — se olisi hänelle niin kiusallista. Siitä tulee häntä säästää."

Ilta-auringon säteet lankesivat akkunasta hänen kalpeille kasvoilleen. Sairautensa jälkeen, joka kuitenkin oli ollut niin lyhyt, näytti hän usein kärsineeltä.

"Muilla ei ole oikeutta koettaa saada häntä siihen suostumaan — eikä valtaakaan. Ainoastaan sillä paikalla, jossa minä — en ole kelvollinen olemaan, mutta jossa minä en puhu, jossa vain olen toisen sijasta, siellä odotan häntä — sinne kai hän kuitenkin pian ikävöi. Sanokaa hänelle, että siellä minä häntä odotan."

Eräänä lauantai-iltana hämärissä meni Kathi ripille. Täti oli hänen muassaan. Kun he saapuivat lähelle, pisti Kathi kätensä tätinsä käteen ja kulki kuin pieni arka tyttö.

Täti jäi puolipimeään kirkkoon Kathin ollessa rippituolissa. Ja täti rukoili ettei hurskas mies sentään olisi liian ankara hänelle. Voi, pyhä Maria! heidän suvussaan oli sellainen ennenkuulumatonta, ja melkein ennenkuulumatonta se oli koko Goldrainissakin — mutta hän oli kuitenkin kuin lapsi!

Kathin saapuessa kotiin istuutui hän heti isänsä viereen ja kysyi: "Mihin aijot lähettää minut?"

Hän vastasi mahdollisimman lyhyesti, että hän saisi lähteä piiaksi Martha-tädin luo eikä saisi koskaan seurata muita laaksoon.

Täti alkoi heti nyyhkyttää ja nosti esiliinan silmilleen, mutta Kathi myöntyi vain kaikkeen.

"Jos sanot minulle sen, minkä kyllä tiedät — niin otan sinut kotiin taas."

"Silloin jään sinne kuolemaani saakka."

— Parin päivän kuluttua oli hän valmis heittämään jäähyväiset. Peterin piti tulla noutamaan häntä. Viimeisenä iltana tuli Kassian Gamper hämärissä suureen tupaan, jossa hänen vanha sisarensa istui neulomassa. Hänestä näyttivät Kathin pitkät palmikot valuvan pöydän yli… Istuiko hän penkillä akkunan ääressä pää pöytää vasten painautueena?

Hänen sydämensä heltyi äkkiä ja hän nosti toisen palmikon käteensä — ikäänkuin punnitakseen sitä. Silloin hän kyllä ymmärsi — paremmin kuin jos hän olisi puhunut…

Mutta palmikko ei ollutkaan kiintonainen — se seurasi kättä…

Hän päästi sen kauhistuen, ja silloin tuntui kuin olisi se muuttunut eläväksi: se liukui alas omasta painostaan ja veti toisen muassaan pöydän reunan yli, alas permannolle hiljaisella, kumealla äänellä, joka saattoi kylmät väreet käymään hänen selässään.

Hän osoitti sormellaan permantoon, jossa pitkät palmikot olivat toisiinsa kietoutuneina.

"Mitä tämä on?" kysyi hän käheästi.

Täti pyyhkäsi silmiään, kokosi palmikot permannolta ja pani ne pöydälle.

"Hän leikkasi ne juuri poikki minun isoilla saksillani. Sitten meni hän levolle — hän oli niin väsynyt. Siinä lepää Goldrainin Kathi — sanoi hän, kun ne putosivat hänen päästään. On kuin ne voisivat olla minä itse! Niiden tulee jäädä tänne, täti, sillä minä en tule enää koskaan tänne. — Sitten hän pyysi, että ne pantaisiin pyhän Joosepin alttarille. — Sillä minullahan ei ole mitään muuta, täti, sanoo hän. Minä kysyin häneltä: siksikö sen teet, että hän sinua lempeästi katselisi? Ja hän vastasi: minuako, minua! Oi, ei — mitäpä minusta! — Niin, välistähän hän on hiukan masennuksissaan, sillä onhan selvää, että hän on antanut parhaimman mikä hänellä on, sillä lepyttääkseen suurta pyhimystä — — Tai ehkä se on katumuksenteko, jonka hän on itselleen määrännyt."

Kassian katseli pelonsekaisin ilmein paksuja, poikkileikattuja palmikoita — —

Hän oli nähnyt niiden soluvan sileinä ja kullanhohtavina Kathin pöyreätä, kumartunutta olkaa pitkin, kun hän oli istunut punottavana kuumissaan rukin ääressä ja tahtoi pyörittää, pyörittää paljon nopeammin kuin täti… tai nähnyt viuhtovan ilmassa kun hän tanssi tuvasta tupaan… ne oli tytön ollut tapana kietoa hänen kaulansa ympärille, kun hän tahtoi pyytää häneltä jotain — ja sitten huutaa nauraen, että nyt hän oli vankina kunnes suostuisi.

Kathin pitkät palmikot, jotka aina olivat valahtaneet alas, joita ei mikään solki eikä kampa voinut pitää niskassa — niin, ne olivat Kathi itse! Goldrainin Kathi — Kathi kokonaan, Kathi läpeensä, Kathi reippaana ja iloisena, Kathi sellaisena kuin hän liikkui heidän joukossaan, Kathi sellaisena kuin he kaikki tunsivat hänet — jota jokainen Goldrainin lapsi heti saattoi osoittaa, vaikkakin hän oli ollut selin kääntyneenä, ja sanoa: tuo on Kathi! — —

Hän työnsi raskaat, kuolleet palmikot sisarelleen: "Pane ne talteen", sanoi hän, "pane talteen. Ne eivät saa joutua pois talosta. Sano hänelle, etten saattaisi nähdä niitä siellä esillä, joka pyhäpäivä — — Ja muidenkaan ei tarvitse tietää — — mitäpä luulisivatkaan; he kaikki!" Hän lähti nopeasti huoneesta.

Mutta siitä päivästä alkaen alkoi Kassian Gamper kävellä niin paljon edestakaisin omassa huoneessaan, edestakaisin — kädet selän takana ja pää painuneena eteenpäin — joka käännöksellä mutisten hajanaisesti: "Kathi — Kathi" — —

* * * * *

Syyspuolella kerrottiin seurakunnassa että pastori Joseph Wellner ollessaan kesällä poissa matkoilla, oli ilmoittanut korkeille esimiehilleen haluavansa päästä lähetyssaarnaajaksi.

"Tietysti kauneimpien ihmissyöjien luo", valitti huolestunut Marianne. "Sillä vaikka hän täällä käy sairaitten ja murheellisten luona, niin ettei hänellä ole ruoka- eikä yörauhaa, ei hän voi saada oloaan niin vaikeaksi kuin haluaisi, jumala varjelkoon korkeita herroja! Minä toivon, että jättävät hänet tänne kotiin."

Sitä toivoivat kaikki goldrainilaiset. "Ette voi saada minulta apua tuumanne toteuttamiseksi, hyvä Wellner", sanoi kirkkoherra Andreas Beizinger, joka ei mielellään tahtonut luopua väsymättömästä apulaisestaan. "En voi sitä toivoa teidän itsenne enkä pakanainkaan puolesta. Sillä teille ei tule onnistumaan saada noita ihmissyöjiä sen kristityimmiksi — kuin että ne mahdollisesti jättävät teidät nylkemättä ja paistamatta!"

Kassian Gamper oli ihan suunniltaan sitä ajatellessaan. Kenen kanssa hän silloin voisi puhua? Ei kulunut viikkoakaan pastorin käymättä hänen luonaan tai hänen papin luona. Muuten oli hänen sisarensa ainoa koko kylässä joka tiesi asian; kaikki muut luulivat, ettei Kathi, kun tosi tuli, kuitenkaan tahtonut vanhaa Perkmannia ja että hänet oli lähetetty vuorille uppiniskaisuutensa takia.

Kun Anselm ja Martha olivat kylässä sunnuntaisin, sanoivat he aina vain: "Siinähän se menee" — joka kerran kun Kassian tai täti kysyi heiltä Kathista. Eikä Kassian tahtonut kysyä enempää, sillä he olisivat siitä voineet pahastua.

Kun Kathi sairastui kuusi viikkoa sinne saapumisensa jälkeen, sai Kassian siitä sanan Peterin kautta — mutta vasta senjälkeen kun pahin oli ohitse, niin ettei enään ollut levottomuuden syytä. Olihan suuri helpotus, että ulkonainen häpeä siten oli estynyt, mutta ei tytön tarvinnut luullakaan muuttuneensa toiseksi hänen silmissään siitä hän oli kai nyt vieläkin itsepintaisempi kieltäytyessään ilmoittamasta nimeä, jota hänen nyt ei ollut pakko sanoa — mutta ennenkuin hän sanoisi hänelle sen, ei hän ottaisi häntä takaisin luokseen.

Kaikesta tästä puheli hän pastori Joseph Wellnerin kanssa. Mutta pappi sanoi aina niinkuin ensi kerrallakin: "Mitä se teitä hyödyttäisi, jos saisittekin tietää nimen! Ikävä muuttuisi teille itsellenne vain pahemmaksi."

"Minulle! Minusta on tosin tullut yksinäinen, iloton ihminen — ja vanhan sisareni kohtaan joka aamu punaisiksi itkettynein silmin, ja hän, joka oli minua lähinnä, sydänkäpyni, hänet olen lähettänyt pois, ja hänen elämänsä on hävitetty — mutta tämä kaikki ei ole mitään sen rinnalla mikä kalvaa minua: että se mies on ehein nahoin päässyt tästä ja saa kulkea pöyhkeillen ympäriinsä. Kaiken oikeuden nimessä tahdon saada hänet käsiini."

Kassian oli tavannut papin pienen Marian-kappelin luona lähellä vuoripolkua. Villiviini kasvoi pitkinä, verenpunaisina köynnöksinä kappelin ulkoseinillä ja kallioitten syrjillä.

"Oikeus — se kyllä elää ilman teidän apuanne! — — Niin, ehkä hän on paennut rikostaan — niinkuin meillä kaikilla on suuri halu tehdä. Mutta silloin kulkee rikos hänen muassaan kuin askeleet perässämme… Ja ne eivät pysähdy ennenkuin ovat saartaneet hänet — takaapäin. Mitä taitaa sitten hänelle tehdä joka olisi tätä pahempaa?"

"No — niin, tiedetäänhän toki, että moni roisto jää rankaisematta rikoksestaan."

"Luuletteko? — Ehkä hän on myöskin voinut tunnustaa syntinsä ja ottanut syyn kannettavakseen — ja sovittaa sitä. Mitä te silloin luulette voivanne hänelle tehdä, joka on pahempaa kuin hänen itsensä hankkima kärsimys?"

"Sitä en tiedä, mutta tiedän ettei hänen ole kuljeskeltava täällä ympäriinsä minun saamatta selvittää asiaamme hänen kanssaan. En tule kirkkoon kertaakaan ajattelematta vanhaa kertomusta pyhästä Joosepista. Sitä ehkei pastori tunnekaan? Kas, oli kaksi veljeä siihen aikaan, jolloin löydettiin kultaa täältä joesta — ja he laskeutuivat joelle eräänä iltana säkkineen puhdistaakseen muutamia metallikappaleita vedessä. Mutta toisen säkissä on melkein vain puhdasta kultaa. Silloin sysää toinen hänet veteen ja ottaa säkin. Jälestäpäin löydetään ruumis, ja hoetaan, että hän on luultavasti luiskahtanut jokeen. Mutta kun murhaaja saapuu kirkkoon ja menee pyhän Joosepin alttarille — sillä se sattui keväällä juuri hänen juhlansa aikana — ojentaa hyvä pyhimys sormensa kuvasta ja koskettaa hänen otsaansa, niin että siihen syntyy tumma pilkku kuin Kainin merkki. Ja mies kaatuu kuolleena kaikkien nähden ihan papin jalkojen juureen. — Nyt en kertaakaan voi katsoa pyhän Joosepin pitkiä, valkoisia sormia ajattelematta miksei hän niillä voi niinkuin muinoin osoittaa minulle syyllistä — ja mikseivät pyhät kuvat tee enää sellaista, mitä kerrotaan menneiltä ajoilta."

"Pyhä Jooseppi ehkä tekeekin sen", sanoi pappi, "kun itse olette keksinyt syyllisen — joka on kätkössä tuolla."

Hän ojensi valkeat sormensa ja kosketti Kassianin rintaa.

"Niin, olemmehan kaikki syntisiä Jumalan edessä! Mutta siinä suhteessa en voi syyttää itseäni. Olen kasvattanut tyttöjäni kurissa ja Herran nuhteessa yhtä hyvin kuin joku muukin Goldrainissa ja pitänyt heitä silmällä kuin seppä rautaansa. Että se tapahtui, siihen olen yhtä syytön kuin — niin, kuin pappi itse."

Pappi nousi ja seisoi hänen edessään. "Mea culpa", sanoi hän, "mea culpa, mea maxima culpa."

"Niin, jos tahtoo olla niin hurskas", sanoi Kassian, "niin voihan mielellään ottaa omaksi syykseen, jos joku tappaa toisen kaukana Turkin maalla."

"Ehkä niin", sanoi pappi. "Mutta meidän ei tarvitse lähteä Turkkiin löytääksemme syyllisyyttämme. Meidän tulee ensin käydä omaan itseemme! En luule olevan yhtään ihmistä, joka saa kokea sydämeen asti käypää tuskaa hänen olematta tavalla tai toisella itse osallisena sen luodin valamiseen. Jos teihin nyt, Kassian Gamper, on koskenut kovemmin kuin koskaan ennen, tiedättekö mitä teidän silloin tulisi tehdä? Teidän tulisi silloin koetella elämäänne ja sydäntänne tarkemmin kuin ennen — olisiko niissä jotain kohtaa, jonka olette unohtanut, mutta jonka kerran olette kylvänyt, ja jonka hedelmiä nyt saatte korjata. Ennenkuin olette keksinyt syyllisen omasta itsestänne, ennen sitä ette voi toivoa löytävänne ulkonaista syyllistä. Muuten ette ole varustautunut kohtaamaan häntä."

— Kassian jäi katsomaan hentoa, mustaa olentoa kunnes se hävisi vuoripolkua pitkin. Sitten kääntyi hän kotiinpäin.

Hän oli kiintynyt nuoreen pappiin eikä voinut olla puhumatta hänen kanssaan. Mutta noitten pappien piti aina puhua ikäänkuin kaikki olisi tässä maailmassa niinkuin olla pitikin ja että itse vain käsittää sen ihan väärin. Mutta hän ei sitä myöntänyt! Hän oli syntinen Jumalan edessä, mutta häntä ei voinut soimata aviomiehenä eikä isänä.

Hän ei voinut lukea miksikään sitä, että hän aina nyt ajatteli erästä taphtumaa — tapahtumaa, joka oli sattunut ennen Kathin syntymistä. Sillä se johtui vain siitä, että Kathi sinä yönä, jolloin hän pysähdytti hänet joen rannalla, oli katsonut häneen ihan samanlaisilla silmillä kuin Aloisia sinä kertana. Ei ollut siis ihme, että hän muisteli sitä. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi että siinä olisi ollut hänelle jotain soimausta. Hänellä oli täysi oikeus — olihan Aloisia hänen vihitty vaimonsa. Hän olisi voinut puhua siitä kenelle papille hyvänsä — ja pappien olisi täytynyt hyväksyä hänen menettelynsä. Että nainen voi suuttua, ei merkitse mitään. Hän oli muuten lempeä ja mukautuva, Aloisia, mutta sillä kertaa oli hän kuin poissa suunniltaan. Hän oli huutanut: "Tahdotko saada minut hengiltä!" — ja kävikin sitten niin että hän kuoli. Mutta moni vaimohan on kuollut ensi kerralla — sitähän ei koskaan voi edeltäpäin tietää. Eikä kukaan mies voi pitää itseään sen takia murhaajana.

Hänelläkään ei ollut syytä siihen. Hän vain ei voinut vapautua niistä silmistä sen jälkeen kuin Kathi oli katsonut häneen sinä yönä joen rannalla — —

* * * * *

Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta.

Laaksossa olivat hedelmät kypsyneet syksyn myrkkylijat kasvoivat kalpean punaisina kaikilla kedoilla ruskeat kastanjat odottivat korjuuta, ja syyslehdet loistivat kaikissa väreissä.

Mutta tuonne korkealle saapui talvi aikaiseen

Nyt täytyi enimmäkseen pysytellä huoneessa. Rukki ja kangaspuut joutuivat ahkeraan ikeeseen ja kun miehet olivat lypsäneet lehmät ja käyneet muita elukoita ruokkimassa, tulivat he sitomaan luutia tai veistelemään puulusikoita.

Kathi liikkui siellä huivi lyhyen tukkansa verhona. Se oli taas alkanut kasvaa, mutta ei se koskaan tulisi yhtä pitkäksi. Hiukset olivat yhtä paksut kuin ennenkin, mutta tummemmat; ne eivät enää sakenöineet kultana auringonpaisteessa. Hän teki mitä käskettiin ulkona tai sisällä; nythän häntä ei tarvinnut säästellä niinkuin alussa, sen jälkeen kuin se oli ohitse ja hän taas oli jotakuinkin saanut voimansa takaisin. Työ oli hänelle raskasta ja tottumatonta. — Kotona oli palvelusväkeä kyllin ulkotöihin ja sisällä hän ei tehnyt muuta kuin mihin hänellä oli halua. Hän kehräsi hiukan, hän nypläsi, hän leipoi pannukakkuja ja lauloi kitarin säestyksellä, jota koulumestari oli opettanut hänet soittamaan, tai hyöri ulkona ja sisällä mitään tekemättä.

Siinä suhteessa oli isä kyllä hyvänsuopa; kunhan vain tyttäret tottelivat hänen tahtoaan, niin hän ei pakoittanut heitä rasittamaan itseään. Hän oli hiukan ylpeäkin siitä, että rikkaan Kassian Gamperin tyttäret olivat hiukan paremmat kuin muitten Goldrainissa — ja osoittavat sitä työttömyydellään ja opettelemalla toimia, joihin muut eivät saaneet tilaisuutta.

Ensimäisinä viikkoina hänen täällä ollesaaan, niin, aina siitä yöstä jolloin hän oli juossut joen rannalle, hän ei tietänyt mistään, ei nähnyt, tuntenut, eikä muistanut mitään paitsi tuskaa, tuskaa, joka lepäsi kauheana painona hänessä ja tukahdutti kaiken muun — joka tuntui kaikissa hänen jäsenissään, joka painoi jokaista hengenvetoa eikä kuitenkaan voinut häntä tappaa.

Kun sitten ruumiillinen vaiva saapui, oli se kuin tosi helpoitus, sillä se pakoitti tuskan hiukan väistymään. Ja kun sitten tapahtui uskomattomin, että tuskakin samalla täysin poistui hänen mielestään, että hän yhtäkkiä vapautui siitä mikä oli tapahtuva ja kaikesta mitä se oli tuova muassaan, vapautui kaikkein pahimmasta: nimittäin ilmiantamasta toista vastoin hänen tahtoaan — silloin oli siunattua lepoa pitkällään surra, olla oikein murheellinen ja itkeä paljon — sitä, joka ei koskaan ollut nukkuva hänen rinnoillaan ja oleva niin lähellä hänen kasvojaan, sitä, jota hän ei koskaan saanut nähdä silmillään eikä koskaan pitää sylissään… Hänen kätensä muuttuivat äkkiä niin tyhjiksi, niin köyhiksi ja hyödyttömiksi…

Mutta tämä suru oli hyvä, se lopetti tuskan — siksi hän kiitti siitä yöt ja päivät. — —

Myöhemmin tulivat vaikeudet. Silloin hänessä kaikki heräsi uudelleen — sydän ja kaikki ajatukset, jok'ikinen tunne. Silloin kaikki koski. Jokainen esine, jota hän kosketteli, jokainen sana, joka hänelle sanottiin, jokainen työ, johon hän kävi käsiksi — kaikki koski suunnattomasti.

Ja koti-ikävä— niin, se oli ajaa hänet vuoren jyrkimmille paikoille joka yö… heittäytymään alas —

Sunnuntaisin oli ikävä voimakkain — kun sää ja tiet tekivät muiden menon puolipäivämessuun mahdolliseksi. Hän seisoi silloin liikkumattomana ja katseli heidän menoaan — ennenkuin hän itse lähti kulkemaan pitkiä polkuja luostarikirkkoon — katseli heitä kunnes he olivat vain pieniä, mustia pilkkuja vuoren rinteellä. Eikä hän voinut ymmärtää, miten hyviä, miten valittuja, miten Herramme rakastamia nämä kolme ihmistä olivat — koska heille suotiin tuollainen saavuttamaton, käsittämätön onni saada kulkea rukousnauhoineen ja rukouskirjoineen askel askeleelta alas vuorta kunnes tulivat laaksoon, Goldrainiin ja kirkkoon. Eivät he sitä itse tienneet — he eivät menneet vähääkään kummempina kuin kulkiessaan tuvan poikki tai pihan. Miksi toisilla oli sellaista, jota he eivät yhtään ymmärtäneet — kun toiset taas ikävöivät sen saamista, niin että tulivat sairaiksi?

Mutta oli hyvä, että kaikki tämä hänestä oli niin vaikeata — sehän oli katumuksentekoa hänen syntinsä, hänen suuren syntinsä takia. Ja saisi olla vaikka kymmenen kertaa vaikeampaa, jos sillä silloin olisi hyvä. Sillä oli jotain muuta, jota hän ei voinut tehdä.

Hänellä oli paikka itsessään, jossa hän eli — johon hän saattoi paeta ja jossa piileksiä kaikkea sitä, mikä oli ikävää ja raskasta ja vaikeata kestää. Kun tuska hävisi hänestä ja hän taas saattoi ajatella — silloin olivat kaikki hänen ajatuksensa heti siellä… Niin kauan kun hänellä olisi se pakopaikka, saattoi hän kestää kaikkea. Vaikka hän eläisi sata, ei, tuhat vuotta — niin ei hän koskaan kyllästyisi siihen paikkaan!

Hän ajatteli rotkoa kastanjapuiden alla — polkuineen ja nurmikkoineen…

Hämärsi — oli jo viileätä, ja vuohensilmät tuoksuivat — sen tuli olla mukana jotta se muodostuisi oikein todelliseksi. Askeleita — askeleita kuului polulta… Nyt hän tiesi, että hän oli kuullut ne, muttei ollut sitä oikein tajunnut. Vavahtava käsi laskeutui hänen hiuksilleen — — niin että kaikki maailmassa muuttui hyväksi ja viihdyttäväksi ja kauniiksi…

Oi, sitä kättä — hän olisi voinut suudella sitä aina maailman loppuun!

Ja vavahtavin sydämin heittäytyi hän taas kaikkeen siihen, jota ei voitu sanoin selittää — jota saattoi vain tuntea uudestaan ja yhä uudestaan samalla riemuntunteella, pyörryttävällä, nimettömällä riemuntunteella — — —

— Mutta sinä päivänä kuin hän polvistui rippituoliin ja tunnusti syntinsä, silloin sanoi se, joka puhui Herramme nimessä, ettei hän saisi palauttaa sitä muistoa mieleensä, että hänen tuli vihata sitä hetkeä.

Kuinka hän voisi, kuinka saattaisi!

Kun synti oli jotain pahaa — silloin kyllä saattoi. Mutta kun nyt synti oli parasta, kaikkein parasta, ainoa hyvä ihmisessä — kuinka silloin saattaisi!

Hän tiesi kyllä, että se oli kauhea häpeä, mutta hän ei voinut tuntea että se olisi ollut pahaa. Ei, hän ei tiennyt ennenkuin sinä iltana mitä oli olla hyvä. Koko elämänsä läpi oli hän vain ollut omavaltainen ja välinpitämätön — hän ei ollut välittänyt kenestäkään muusta maailmassa kuin Goldrainin Kathista. Isästäänkään hän ei pitänyt, paitsi niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli mukautunut Kathin mielen mukaan tai oli ylpeä hänestä.

Mutta sinä iltana, jolloin hän rakasti, rakasti — enemmän kuin elämäänsä, paljoa enemmän kuin itseään — oi, silloin hän rakasti kaikkia Goldrainissa ja koko maailmassa eikä tiennyt mitä kaikkea hyvää hän olisi heille tahtonut tehdä!

Jos hän ei koskaan enää ajattelisi sitä iltaa, tulisi hän siitä pahaksi. Jos hänen piti karkoittaa kaikki ajatuksensa siitä ainoasta paikasta, jossa ne olivat kotonaan, jossa ne saattoivat levähtää, jossa niillä oli iloa, joka ei koskaan loppunut — — niin olisi se kärsimys sellaista, joka hävittäisi hänestä kaiken hyvän!

Hän muisti eräänä lapsuutensa päivänä isänsä tulleen hänen luokseen ja tahtoneen lyödä häntä — hän ei muistanut enää minkä takia — ja pelästyksessään oli hän hypännyt ulos matalasta akkunasta ja juossut alas tietä, johon äsken oli pantu uusia marmorisiruja. Hän oli paljain jaloin — ja tuntui kuin puukot olisivat viiltäneet häntä aina sydämeen asti. Kun he saivat hänet kiinni, oli valkoisilla kivillä pieniä punaisia pilkkuja.

Siten kävisi — oi ei, paljoa, paljoa pahemmin — jos hänen tulisi karkoittaa ajatuksensa sieltä!

Oi, jospa Herramme, joka on kaikkivoipa, tekisi niin ettei olisi syntiä sitä ajatella!

Hänellä oli muassaan kuva, jonka täti kerran oli hänelle ostanut eräältä italialaiselta rihkamakauppiaalta, hänen pyhän kaimansa kuva, pieni Kathariina, joka oli niin hurskas että hän liiteli koholla permannosta polvistuessaan rukoilemaan.

Ja kun Kathi oli polvillaan — niin raskaasti, niin raskaasti — permannolla sänkynsä vieressä rukoillakseen, silloin hän ajatteli: jospa kuitenkin pieni, lempeä pyhimys kerran armahtaisi häntä, astuisi ulos kehyksistä — niinkuin ennen oli kuultu tapahtuneen — ja sanoisi: "Kaihi, nyt olen saanut Herramme suostumaan, ettei enää ole synti ajatella sitä — sillä tiedänhän minä, ettet tahdo tehdä syntiä. Niinpä sinun täytyy raataa täällä kuolemaasi asti etkä saa edes katsahtaa laaksoon. Mutta ajatella sitä, siihen sinulia ori lupa" — —

Kun toiset saapuivat sunnuntai-iltoina kotiin kirkkomatkaltaan, tapahtui joskus, että Martha virkahti muutaman sanan siitä mitä pappi saarnassaan oli puhunut. Hän teki sen tahallaan joka kerta kun pappi oli puhunut siitä, miten tulee vihata syntiä ja sitä paeta — sisimmässä ajatuksessaankin — sillä hänestä oli Kathin hyvä kuulla tällaista. Ja Kathin kädet kylmenivät tuskasta joka kerta kun hänen tätinsä alotti: "Hän sanoi muuten tänään", — sillä aina hän oli sanonut jotain, joka oli hänestä vaiketa kuulla. Mutta kun Martha sitten lopetti sanomalla: "Niin, se Jumalan mies — hän on oikein niinkuin pyhimys" — ja kun Anselm nyökäytti siihen painokkaasti, sanoi Kathi aina: "Niin, se hän on!"

— Sitten eräänä päivänä, jolloin hän oli auttamassa Peteriä lypsyssä, hän äkkiä ajatteli, että sitä muistoa, jota hän ei ollut tarpeeksi hyvä vihaamaan, josta hän piti kiinni enemmän kuin elämästään — sitä toinen vihasi eikä tohtinut eikä tahtonut koskaan johtaa uudelleen mieleensä. Mutta ehkä hän ei voinut vapautua siitä — niin kauan kuin ei Kathi jättänyt muistoa.

Joka kerta kun hän antautui siihen koko vavahtavin sydäminsä — veti hän hänet mukaansa. Ja jospa hän nyt tunsi jotain siitä, jospa ajatukset heräsivät hänessäkin joka kerta kun hän sitä muisteli, ja kutsui ja veti hänet siihen, johon hän ei halunnut… Jospa nyt oli niin?

Hän ei voinut koskaan saada siitä varmuutta. Mutta hän tiesi samana hetkenä ettei hän koskaan, ei koskaan tahtonut ajatella sitä enää!

Vaikkakin nyt pyhä Kathariina olisi kuinkakin astunut ulos kehyksistään ja sanonut: "Se ei ole sinulle syntiä" — niin hän vain vastaisi: "Se on syntiä eräälle toiselle — ja siksi en tahdo. Sillä jos sitä yhä ajattelen — niin ehkei hänkään voi olla sitä ajattelematta." — joka kerta sen jälkeen — satoja, tuhansia kertoja joka yö — kun kaikki hänen ajatuksensa pyrkivät takaisin tähän ainoaan paikkaan — — karkoitti hän ne sieltä pois.

Tämä oli vaikeampaa kuin hänen leikatessaan pitkiä palmikoitaan ja nähdessään niiden putoavan lattialle… Se oli suurempaa tuskaa kuin haavoittaa pieniä, paljaita lapsenjalkoja teräviin marmorisirpaleihin…

Mutta hän teki sen.

Hän rupesi harjaamaan ja puhdistamaan, sai sulkeutuneet ihmiset lausumaan muutamia sanoja, alkoi laskea ääneen — tai rukoili rukousnauhansa.

Se oli kaiken ilon, kaiken levon riistämistä itseltään. Oli kuin riistäisi hän elämän sydämestään — —

Mutta hän teki sen.

Se ei ollut suurta, eikä edes ansiokasta! Se osoitti vain miten vähän hän voi tehdä siitä mitä hänen tuli — sillä jos hän olisi vihannut sitä, niinkuin hänen piti tehdä, niin ei olisi ollut niin vaikeata saada ajatuksiaan pois siitä. Hän ei todellakaan voinut siitä kerskua!

Mutta hän teki sen. — —

Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta… Ja kaikki oli loppumatonta talvea.

* * * * *

Kevät oli saapunut laaksoon. Kaikissa viikunapuissa oli kalpean punaisia kukkia, päärynä- ja luumupuissa oli valkoisia.

Eräänä iltana istui pappi Joseph Wellner Kassian Gamperin tuvassa.

"Tahdon sanoa teille jotain ennenkuin muut saavat siitä tietää", sanoi hän. "Nyt kay niin, etta tulen matkustamaan pois."

"Sitä tahtoisin päästä kuulemasta", vastasi Kassian lyhyesti ja jäykästi — sillä se oli hänen tapansa voittaaa murhetta. "Kun kaikki niin olemme kiintyneet pastoriin, niin en ymmärrä, miksi pastori vain ikävöi pois täältä."

Nuori pappi käänsi loistavat siniset silmänsä häneen. Ne muuttuivat äkkiä niin kiiltäviksi.

"Jäisin mielelläni", sanoi hän matalalla äänellä. "Kuolisin mielelläni täällä. — — Mutta tieni kulkee pois täältä."

Hän vaikeni hetkiseksi. Sitten hän jatkoi: "Se voi tapahtua muutaman päivän, viikon, kuukauden perästä — mutta joka tapauksessa olen viimeisiä aikojani täällä. En tule enää takaisin. Olen kuin kuoleva mies täällä Goldrainissa. Ja mitä kuoleva rukoilee — sitä ei häneltä kielletä… Minulla on teiltä jotain rukoiltavaa, Gamper. Kun olen poissa — niin sallikaa hänen tulla alas vuorilta taas ja antakaa kaiken olla niinkuin ennenkin!"

Kassian rypisti otsaansa. "Jos pastori lupaisi jäädä tänne — niin luulisin melkein voivani siihen myöntyä", sanoi hän hetken kuluttua. "Muutoin hän tuntee ehdot."

"Sallikaa sen tapahtua ilman ehtoja!" sanoi pappi.

Kun Kassian oli ääneti, nousi hän. "Niin, niin, Kassian Gamper", sanoi hän, "kun minä olen poissa, kun olen teille kuin kuollut mies — niin muistakaa, että tämä oli viimeinen pyyntöni teiltä."

Hän kulki tuvan poikki — mutta pysähtyi sitten akkunan luo. "Niin, vieläkin on minulla yksi asia", sanoi hän hiukan empien.

Hän jäi seisomaan ja katseli ulos akkunasta. "Voin kyllä — rikkomatta pyhän ammattini velvollisuuksia sanoa teille, että se mies" —

Kassian nousi äkkiä pystyyn — silmät vesittyneinä. Pappi ojensi kätensä ikäänkuin estääkseen kaikkia kysymyksiä. "Voin vain sanoa teille, että hän on katunut" —

Kassian naurahti kolkpsti. "Se ei minua ilahuta kuulla", sanoi hän. "Silloin kyllä tietää, että Herramme on suonut hänelle anteeksi — ja sitä en suo sille roistolle. Hän on sillä päässyt liian helpolla."

Papin valkoisille poskille nousi puna. "Ettekö yhtään tiedä, mitä katumus on, Kassian Gamper?" kysyi hän.

"Kyllähän — silloin vetistellään vähäsen ja luvataan, ettei tehdä toiste niin. Mutta se ei muuta mitään minun suhteeni! Voiko se saattaa asiat tekemättömiksi? Voiko se tehdä tyttöni samaksi kuin hän oli ennen?"

"Ei — mutta ettekö luule hänen kärsivän ajatellessaan sitä?" Pappi puhui vastoin tapaansa äänekkäästi ja nopeasti. "Vetistellä vähän — arveletteko, että meidän Herrallemme voi tarjota kaikenlaista raukkamaisuutta! Ja että armo merkitsee kaikkeen tyytymistä? Ei, katumus — katumus ei ole vain itkua, se on todellista tekoa! Silloin käy käsiksi pahaan, jota on ruumiillaan tehnyt — ja kärsii siitä sielussaan, ottaa esiin muiston, jota vihaa — joka kirvelee kuin tuli ajatuksia - — ja kärsii siitä… kunnes se on kärsitty loppuun asti!"…

Hän kulki edestakaisin permannolla kuin suuressa mielenliikutuksessa.

"Ja te luulette, että Jumalan anteeksianto tekee sen helpoksi! Niin, se tekee sen, jota todellakaan emme voi käsittää — se poistaa meistä kaikki tahrat ikuisessa merkityksessä, koko ijankaikkisen rangaistuksen — — Se johtaa meidät taas armon tilaan — sanomattoman ihanaan tilaan, joka muuttuu sen ihmisen koko elämäksi joka on siihen antautunut. Mutta se ei tee tekoja tekemättömiksi täällä maan päällä. Jos rukoilisimme häntä yöt päivät: suo minun kärsiä kaksinkertaisesti, kymmenkertaisesti, mutta tee se tekemättömaksi, tee niin, etten ole sitä tehnytkään — niin hän ei voi kuulla meitä! — — Siksi kuolema on niin suuri vapahdus — sillä sinä päivänä ei ole sitä enää tehnyt! Se lasketaan maahan kuolleen ruumiin mukana — se muuttuu maan mullaksi! Ja me kuljemme valoon puhtaina ja vapahdettuina — täysin vapahdettuina!"

Kassian katseli syvästi liikuttuneena pappiin ja nyökäytti päätään: "Niin, pastori on pyhä mies", sanoi hän. "Te ottanette pienet viat, joita teillä voi olla, sillä tavalla. Mutta se roisto — mitä te luulette hänen tuntevan, vaikkakin hän sanoo katuvansa! En tahdo urkkia — tiedän kyllä mitä ripin salaisuus merkitsee mutta aion häntä etsiä niinkuin ennenkin."

Pappi pysähtyi hänen eteensä ja pyyhki kasvojaan. "Sinun tulee jättää Herralle kostosi", sanoi hän, "se on hänen. Et voi kristittynä pitää siitä kiinni. Suljet itsesi sen kautta armosta."

Kassian katsoi alas permantoon. "Ehkä voisin olla lyömättä häntä kuoliaaksi", sanoi hän synkästi. "En sitä tiedä — mutta sen tiedän, etten saa rauhaa ennen kuin koko kylä tietää minkälainen hän todella on. Tahdon merkitä sen hänen kasvoihinsa, niin että kaikki sen näkevät. Sitä en jätä tekemättä. Kathikin on merkitty! Se tihkuu kyllä ilmi jälestäpäin vaikka kuinka tahtoisi sitä salata. Lisa Dittl, jonka Perkmann nyt on nainut, hän ei tahdo kuulla puhuttavankaan, että hänen miehensä muka olisi hyljätty. Hän kertoilee sekä oikealle että vasemmalle, että hän se ei tahtonut Kathia — ja että sillä kyllä oli hyvät syynsä! — — Minun tulee merkitä hänet hänen elinajakseen — kaiken oikeuden takia! Luulen että Herramme on kanssani siinä suhteessa samaa mieltä — ja mielessäni aina odotan, että pyhä Jooseppi osoittaisi hänet minulle. Kathin tapahan oli koristaa hänen alttariansa niin kauniisti kukilla!"

"Oikeus kyllä saavuttaa määränsä", sanoi pappi.

"Herrammehan tahtoo johtaa oikeuden voittoonsa ja hän voi sen tehdä niin ettei armo siitä pienene. Minusta tuntuu, että armo siitä suurenee, ettei mitään vähennetä oikeudenmukaisuudesta." — —

Hän tarttui leveään, mustaan hattuunsa. "Älkäämme puhuko tästä enempää tällä kertaa, Kassian Gampar", sanoi hän väsyneesti, "ehkemme koskaan enää sitä teekään. Kun joskus olen puhunut hyvän sanan hänen puolestaan, niin se on tapahtunut teidän itsenne takia — eikä hänen takiaan. Saadakseni teidät luopumaan koston ajatuksista. Nyt johtakoon Herramme itse teitä! — Mutta mitä teiltä olen pyytänyt, sitä tahdon viimeiseen asti toistaa." — —

* * * * *

Vuorille oli vihdoinkin tullut kevät.

Eräärä päivänä oli Kathi kutsunut Peteriä päivälliselle ja seisoi hänen kanssaan ovella. Hän oli juuri pannut kätensä raskaalle ovenrivalle — kun Peter laski ison, hikisen kätensä sen päälle.

Ensimäinen tunne mikä hänessä heräsi oli pelon tapaisesti vetäistä pois kätensä. Mutta sitten hän antoi sen olla. Ja vähän sen jälkeen menivät he yhdessä sisään.

Hänen taloon saavuttuaan ei Peter alussa koskaan katsahtanutkaan häneen. Saattoi olla niin siitä syystä että hän häpesi hänen puolestaan ja oli vihainen siksi että heidän piti pitää hänet talossaan. Sitten oli hän silloin tällöin puhunut hänelle, mutta monta sanaa he eivät kuitenkaan olleet vaihtaneet kuluneena talvena. Joskus kun Kathi oli työssään saattoi Peter työntää hänet sivulle ja ryhtyä hänen puolestaan siihen — mutta paremminkin tuntui kuin hän olisi tuuminut, että hän teki työnsä päin mäntyyn, kuin että olisi tahtonut häntä auttaa.

Siksi tulikin tämä yllätyksenä. Ja jälestäpäin ei Kathi tiennyt, miksi hän oli siihen suostunut. Ehkä siksi, että siinä oli sellaista hyvyyttä. Ja siitä oli aikoja kuin kukaan oli hiukankaan välittänyt hänestä!

Seuraavien viikkojen aikana tapahtui useammin, että heidän yhdessä seisoessaan tai hetkisen kahdenkesken ollessaan Peter taas pani kätensä hänen harteilleen.

Hän tottui vähitellen siihen — hänen tavassaan oli jotain avuttoman kömpelöä, joka häntä liikutti. Eikä se muistuttanut — ei, ei hituistakaan — erästä toista.

Sitten eräänä kesäkuun iltana oli Martha lähettänyt heidät tähystämään Anselmia, joka oli ollut laaksossa. Kun he olivat tulleet paikkaan, jossa ensimäiset kuuset kasvoivat, näkivät he hänet kaukana alhaalla, ja he istuivat kaadetulle puunrungolle odottamaan häntä.

Silloin pani Peter kätensä hänen vyötäisilleen.

Hän teki liikkeen kuin tuskasta — mutta istui sitten liikkumattomana. Ja äkkiä selveni hänelle, miksa hän oli suostunut kaikkeen tällaiseen Peterin puolelta: siinä oli apua. Siten nousi kaksinkertaiset esteet sille, jota ei edes saanut ajatella. Se loppui kokonaan — myöskin eräältä toiselta.

Sinä yönä, jolloin hän kulki joelle, oli hänellä ollut vain yksi selvä ajatus: hän ei tahtonut olla syytöksenä toiselle, hän tahtoi kokonaan hävitä. Sillä mitäpä hän oli, mitäpä hänen elämänsä merkitsi!

Mutta nyt oli tässä parempi keino.

Vähän sen jälkeen veti Peter kätensä pois. Ja sitten hän alkoi puhua — ikäänkuin hänen olisi pitänyt lopettaa toinen asia ennenkuin hän saattoi alottaa toista.

"On niin, että vanhukset tahtovat päästä talostaan", sanoi hän, "ja muuttaa Innin laaksoon Annan luokse. He tuumivat, että minä lähtisin mukana — ja senhän voin hyvin tehdä, vaikkakin me kävisimme yhteen. Mutta voimme myös ensin lähteä isäsi luokse — ja kuunnella mitä hän asiasta ajattelee. Hänen mielestään kai sinun miehesi jäisi hänen luokseen ja voisi sitten ottaa talon haltuunsa?"

Kyllä sellainen oli aina ollut isän toivomus — mutta nyt! Hän kääntyi ihan hämmästyneenä Peteriin, mutta hän istui katsellen suoraan eteensä ja pureksi heinänkortta.

"Peter" — hän sanoi sen melkein valittaen — "Isähän ei tahdo enää nähdä minua talossaan."

"Niin, niin" — Peter pureksi yhä korttaan. Siitä herettyään hän sanoi: "Voin hänelle sanoa: jos et tahdo tytärtäsi, voin sanoa, niin ehkei sinulla ole mitään vastaan pitää kodissasi minun morsiantani. Ellet tahdo, niin otan hänet mukaani Innin laaksoon, johon vanhukset asettuvat asumaan. Silloin hän kyllä suostuu. — Voimme jonakin päivänä lähteä alas. Sinun ei tarvitse raataa täällä kauemmin. Sitten kun elukat ovat alpeilla, voimme hyvin tulla toimeen yksinämme." Alas — alas taas! Joki, vanha puusilta — suuria keltaisia kulleroita — Goldrain — — talo, kirkkotie… Saada istua kirkossa etäisimmässä sopessa — kuulia messuavan äänen alttarilta, suitsutuspilvet, loistavat kasvot kuorin puolella…

"Oi, Peter!" Hän tarttui molemmin käsin hänen isoon päähänsä:

Mutta silloin Peter nousi äkkiä ja sanoi hyvin jurosti: "On kai parasta, että menemme vähän kauemmaksi häntä vastaan." —

Paria päivää myöhemmin meni Peter alas puhumaan Kassian Gamperin kanssa. Hänen olisi kai parasta mennä yksinään ensimäisellä kerralla, tuumivat vanhemmat — ja Kathikin tuli pelokkaaksi asian joutuessa niin pitkälle.

Anselm ja Martha eivät koskaan olleet uskoneet, että Peterin mieleen johtuisi naida Kathi. Mutta ajatus isän rahoista oli kai voittanut hänen epäröimisensä. Vaikkakaan he eivät olleet erikoisen iloisia asiasta, oli heistä kuitenkin parasta pitää mielessä pääasia ja tekeytyä tietämättömiksi kaikesta muusta. —

Kassian Gamperkin kovin hämmästyi. Hän olisi aikaisemmin hylännyt Peterin ei läheskään tarpeeksi hyvänä hänen tyttärelleen. Mutta nykyinen Kathi — hän ei ollut enää sama, ja kun kunniallinen mies otti hänet, oli se kai paras keino tukkia suut.

Ja sitäpaitsi hän ikävöi Kathia enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää — ja toivoi vain keksivänsä jonkun keinon, jolla saisi hänet luokseen taas sanaansa syömättä. Hän ei kuitenkaan varmasti luvannut.

"Hän voi jonakuna päivänä tulla kanssasi, niin saamme siitä puhua", sanoi hän.

Sillä oli Peterin asia päätetty ja hän laittautui palaamaan vuorille taas.

Mutta ovelle ehdittyään hän jäi seisomaan. "Ja hänen tulee saada kulkea rauhassa, kun hän saapuu", sanoi hän päättäväisesti. "Häneltä ei saa udella sellaista, josta hän mieluummin vaikenee."

"Tahtonet kai kuitenkin itse häneltä kysyä sitä?" sanoi Kassian lyhyesti — päästäkseen pakollisesta myöntämisestä.

"Se on minun asiani", vastasi Peter rauhallisesti. "Mutta en tiedä tekisikö se minua iloisemmaksi tai paremmaksi, jos saisin sen tietää."

Seuraavana päivänä kun he nousivat päivällispöydästä, sanoi Peter Kathille: "Pane nyt vähäiset tavarasi kokoon, sillä nyt me lähdemme."

Iltapäivällä he olivat matkalla. Kathista tuntui kuin kulkisi hän unissaan. Ei ajatella — ei, ei. Mutta hän ei voinut olla tietämättä mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän juuri tänään saapui laaksoon taas.

Mutia hän ei herättänyt mielessään viime vuoden samaa päivää — se saapui ihan itsestään. Se oli taas esillä, hänen ympärillään, ja se pyrki sisään.

Polun viedessä kuusimetsään oli sen varrella kaikki paikat punaisina alppiruusuja. Hänen täytyi poimia pari. Niinhän se alkoi viimeksikin — päivällisen jälkeen hän lähti vuorille poimimaan alppiruusuja…

Hän antoi kukkien pudota. Hän tahtoi, hän tahtoi taistella sitä päivää vastaan, joka halusi pyrkiä häneen — ja ottaa hänet kokonaan. Tuo rakas, rakas päivä, jota ei olisi saanut olla olemassa — ei edes ajatuksissa? Tänään, jolloin kaikki muistutti siitä, tuli sitä vastaan taistella lujemmin kuin koskaan ennen!

Peter kulki hiukan hänen edellään kantaen hänen myttyjään kepissä olallaan. Oi, jospa hän sanoisi jotain! Oli niin hiljaista metsässä. Mutta hänen tapansa ei ollut puhella kulkiessaan.

"Kun tulemme alas, Peter", sanoi Kathi, "niin muista, että heti tahdon mennä levolle ja nukkua koko illan. Väsyn niin tästä pitkästä matkasta." — — Ja se joka nukkuu, ei tee syntiä, ajatteli hän.

He joutuivat ulos kuusimetsästä, ja tie vei yhä alaspäin. Silloin tällöin Peter kuitenkin pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Oli kovin kuuma.

Äkkiä kutsui Kathi häntä. "Peter, Peter, katsohan katsohan toki. Luumupuita!"

"Kyllä niin", sanoi hän kääntymättä. Sen hän tiesi, että Johann Niedermayerin luumupuut tästä alkoivat. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

Vähän myöhemmin Kathi taas huusi: "Peter, voi Petet, tässä on pähkinäpuu" — hän pysähtyi ja hieroi lehteä sormiensa välissä toistaessaan: "Tässä on pähkinäpuu!"

Hän nyökäytti vain: Kyllä on! Sillä vanhan Ploggnerin talon edustalla oli kaikkina aikoina ollut pähkinäpuu. Se ei ollut versonut ei tänään eikä eilen.

Aurinko oli mennyt mailleen rosoisten vuoriharjanteitten taa. Sen vaipuva loisto valoi Marteller-gletscherille punaisen hehkun… Polku kääntyi Goldrainiin päin — alas isojen sileälehtisten kastanjapuiden alle.

"Peter" — Kathi kutsui taas, mutta paljon hiljemmin, "tässä ovat kastanjapuut.".. Tällä kertaa Peter kääntyi, sillä Kathin ääni vapisi kovin.

Hän oli istuutunut tien reunalle — piteli päätään käsissään ja liikutti sitä edestakaisin.

"Oi, Jumalan pyhä äiti", sanoi hän itkien… "Tässä ovat kastanjapuut!"

Peter seisoi liikkumattomana hänen luonaan. "Tyttö raukka", ajatteli hän, "hän on melkein unohtanut, minkälaista oli alhaalla laaksossa päin! Ja hänen isänsä talon luona kasvaa myös kastanjapuu. Siksi se niin koskee häneen."

Hän ei puhunut mitään, sillä hän tiesi, että koskee vain enemmän, kun toinen rupeaa siitä puhumaan. Mutta oli parasta, että hän sai itkeä loppuun.

Ja hänen vaikeroidessaan ja huojuttaessaan päätään edestakaisin ajatteli Peter, että olisi hyvä jos hän pian lopettaisi, sillä Sveitsinalppien yli nousi tummia pilviä. Siltä taholta oli myrskyn tapana tulla — ja olisi ehkä parasta, ettei kestäisi kauan ennenkuin oltiin talossa.

* * * * *

Vanha Matthias kellonsoittaja ei ollut terve ja hanen oli täytynyt maata pari päivää. Hän suri joka kerran kun hanen oli pakko jättää virkavelvollisuutensa suorittamatta.

Pappi istui hänen vuoteensa ääressä. Hän kyllä tiesi miten soittajaa tuli ilahuttaa. Nuori, kalpea pappi saattoi olla oikein leikillinen, kun hän oli yhdessä lapsien ja vanhusten kanssa, ja hän sai aina ne tyytyväisiksi.

"Niin, on merkillistä maata tässä ja kuunnella kelloja — sen sijaan että seisoisi siellä ylhäällä itse", sanoi Matthias. "On hyvä, että minulla on naapuri, joka voi niitä hoitaa ja vuorotella veljensä kanssa — mutta se ei minusta kuitenkaan oikein soinnu. Niinkuin nyt äsken angeluksessa; se kuului oikein vieraalta! On sellainen oma tapani minulla… Ja sitten ajattelen omaani joka kerta. Sekin ehkä voi kuulua."

"Ihan varmaan se voi, Matthias", vastasi pappi. "Olen niin iloinnut kellonsoitosta ensimäisestä illasta alkaen tänne tultuani. Antaisin paljon, jos Matthias voisi soittaa minullekin kerran."

Vanhus sai kyyneleitä silmiinsä. Että hänen pitikin lähteä niin kauaksi heistä kaikista, tuon hyvän pastorin!

He eivät ajatelleet muun kuin hämärän tekevän tuvan niin pimeäksi; mutta papin noustessa lähteäkseen katsahti hän äkkiä ulos akkunasta.

"Saamme myrskyn", sanoi hän.

Läntisten vuorenkukkuloitten yläpuolella kohosi keltaisen musta pilvijoukko. Se oli jättiläislinnun näköinen ojennettuine päineen, kauheine, rikkirevittyine siipineen, jotka kiitävällä nopeudella levisivät hartaan, selkeän iltataivaan yli ja sammuttivat kaiken sen valon pahan pimeyden taa. Ja kaukaa kuului pahanenteinen pauhina.

Soittajan vaimo tuli sisään keittiöstä ja tarkasteli olivatko kaikki akkunat tarkoin suljetut. "Ulkona nousee myrsky, isä!" sanoi hän. "Pastori kai ei aio lähteä! Se on kohdallamme ennenkuin pastori voi ehtiä kotiin."

Soittajan talo oli ensimäinen pitkässä maalaiskylässä ja oli hiukan etäämpänä muista.

Vanha mies oli vuoteessaan käynyt hyvin levottomaksi. "Eikö näytä siltä että se voisi mennä ohitse?" kysyi hän kasvoissaan jännittynyt ilme. "Pyhä Jooseppi, mitä muuten teemmekään!"

Ulkona alkoivat puiden latvat huojua maata kohden. Sitten välähti äkillinen leimaus tuvassa ja kuului ankaraa jymähtelemistä…

Pappi meni vuoteen luo. "Rakas Matthias, Jumalan käsi on mustien pilvien yläpuolella!"

Roiskuva sadekuuro alkoi pieksää puukattoa.

"Ei, ei sentakia", sanoi vanha soittaja. "Mutta tässä minä makaan — ja nyt tulisi soittaa! Lähetä heti sana naapurille, Barbara! He ehkä eivät ajattele, että tulee soittaa myrskyä vastaan. He eivät olekaan tottuneet siihen niinkuin minä."

Ukkosen jyriseminen kuului yhä lähempää. Salama salaman perästä vaiaisi tupaa ja vanhan miehen huolestuneita kasvoja.

Silloin ulko-ovi kiskaistiin auki ja naapurin veli juoksi tupaan isoon päällysviittaan kääriytyneenä.

"Pyhä Anthonius", sanoi hän, "nouseepa jumalanilma! Olen tullut likomäräksi vain juostessani tänne yli. Ja salamat ihan häikäisevät silmiä! — Niin, tahdoin sanoa, että Sebastian on lähtenyt ulos heti iltasoiton perästä, enkä nyt tiedä milloin hän palaa. Enkä mielelläni menisi hänen sijastaan. Tuskinpa voi päästäkään perille kirkkoon asti. Vieläkin on yksi asia, se nimittäin, että vieras herra, jolla oli silmälasit, oli sanonut veljelleni, että heiluva metalli voi myrskyssä helposti vetää luokseen salaman, sanoi hän."

"Siten käy, kun tahtoo kuulla niitä, jotka luulevat olevansa viisaampia kuin meidän Herramme", sanoi vanha soittaja vapisevin äänin. "Sen kai tiedämme paremmin kuin mokomakin jumalattomista maista — joissa ei ole vuoriakaan — että myrsky menee ohitse heti kun soitetaan kirkonkelloja. Ja täällä seurakunnassa eivät ihmiset voi olla sitä ilman. He eivät oikein voi koota ajatuksiaan rukoukseen ennenkuin kuulevat kellojen puhuvan — äänekkäämmin kuin rajuilma ja kertovan heille, että Herramme on lähellä."

"Niin, mutta minulla ei ole halua lähteä sinne, eikä minulta kukaan voi sitä vaariakaan."

Rajuilma oli nyt Goldrainin kohdalla; ukkosen uriseminen kuului lakkaamatta, toinen jyminä kumisi vielä vuorien solissa, kun seuraava jo räjähti, ja pimeässä loistivat suuret, monipolviset salamat.

"Pyhä Jooseppi! tässä pitää maata velvollisuutensa jättäen!" virkkoi huolestunut Matthias.

"Anna minulle avain torniin, Nestor", sanoi pappi. "Minähän voin mennä. Olen ollut useammin kuin yhden kerran Mattiaksen luona siellä ylhäällä. Sopii paraiten että minä — tällä tavalla kerran saarnaan kansalle."

"Ei, älkää sitä tehkö", sanoi mies. "Pastorihan tietää, että se voi olla hengenvaarallista."

"Niin, onhan hengenvaarallista elää", sanoi pappi hiukan hymyillen. "On melkein vain yksi varma tapa pelastaa elämäsi, Anton — ja se on usko se!"

"Ei ei, se ei käy laatuun", sanoi vanha soittaja tyrmistyneenä.

"Luuletko, etten voi? Etkö muista, että olen koettanut? Mutta nyt olen oikein utelias kuulemaan saako kello oikean soinnun. Älähän nyt ole minulle liian ankara, Matthias!" Hän nyökäytti rohkaisevasti vanhukselle. "Sanon samalla jäähyväiset, menen suoraan kotiin sen jälkeen, sillä silloin kyllä Mariannen hiukan täytyy hoitaa minua."

"Ei, ei, pastori ei saa lähteä", sanoi vanha soittaja. "He saavat mieluummin olla ilman soittoa!"

Mutta ennenkuin nuo kolme ihmistä oikein olivat ehtineet käsittää, mitä hän oli ehdottanut, oli jo nuori pappi lähtenyt ulos ovesta — ja he istuivat siinä äänettöminä.

Tuvassa oli ihan hiljaista — rajuilman raivotessa yhä ulkona.

Silloin koputettiin kovasti ovelle ja Kassian Gamper astui sisään.

"Saanko jäädä kattonne alle kunnes pilvi on ohitee, Matthias?" kysyi hän. "Se saavutti minut maantiellä. En voi kastua enempää kuin olen kastunut, mutta on kurjaa olla ulkona."

"Oi, pyhä Jooseppi — ja pappi, pappi!" sanoi vanha mies tuskissaan.

"Mitä papilla?" kysyi Kassian. Kun he sanoivat hänelle sen, hypähti hän pystyyn. "Oletteko sallineet hänen lähteä?"

"Me olimme kuin järjiltämme", sanoi vaimo. "Eikä hän saanut edes lyhtyä mukaansa! Kunpa hän ei vain taittaisi niskaansa tornissa!"

"Oletteko sallinut hänen lähteä?" toisti Kassian.

"Hän itse tahtoi välttämättä lähteä", sanoi Anton Hutter nopeasti.

"Tällaiseen ilmaan yksinään — ja pimeään torniin! Ei, se on jo liikaa!"

Hän otti lyhdyn vaimon kädestä. "Nyt lähden hänen jälkeensä. Kuhan vain saavutan hänet, niin kyllä pidän huolta soittamisesta. Hänellähän ei ole voimia niinkuin meikäläisellä — ja hänen elämänsä on kai enemmän arvoinen!" —

Kassian pyrki eteenpäin roiskuvaa sadetta, ulvovaa myrskyä vastaan. Salamat rätisivät ja loistivat hänen ympärillään ja ukkonen jyrisi lakkaamatta. Mutta häntä vallitsi vain yksi ajatus: saavuttaa pappi ja saada häned heti lähtemään kotiin.

Juuri ennenkuin hän tuli kirkkomaan veräjälle, alkoivat kirkonkellot soida.

Ihan levollisina ja luotettavina ne soivat — ikäänkuin olisivat puhuneet hyvää kaikkien heidän puolestaan… Kuin olisivat tahtoneet soittaa kaiken rauhansa jokaiseen pieneen mökkiin, jokaiseen tuskalliseen sydämeen, rauhaa kirkkaiden levollisten pyhäpäiväin ajoilta, jolloin se kutsui kansaa jumalanpalvelukseen. Niin, eikö tuntunut kuin se kutsuisi kokoon nytkin! — kutsuisi heitä kaikkia tuntemaan itsensä Jumalan kansaksi kirkkotiellä, pyhän varjeluksen alaisiksi…

Kassian kulki kirkkopihan yli, työnsi tornin oven auki ja jäi hetkeksi seisomaan sytyttääkseen lyhtynsä — kellojen yhä laulaessa hänen päänsä yläpuolella.

Sitten hän alkoi nousta kapeita portaita. Kun hän oli tullut melkein niiden päähän ja samalla kun hän nosti päänsä lattian yli, näki hän pitkän valkoisen salaman kulkevan pimeästä torninaukosta ihan hänen päältään — näki sen tulevan ihan häntä kohti — pitkänä, valkoisena…

Räiskyvä, korvia repivä ryske — —

Sitten pimeyttä, hiljaisuutta — mustaa, mustaa hiljaisuutta.

— — Aallon kehiä, jotka levisivät sisään- ja ulospäin — sisään- ja ulospäin eivätkä tahdo sallia kenenkään tarttua niihin… Missä olen, kuka olen? Eikö koskaan saa selville itseään? — —

Aallon kehiä… mustaa, mustaa pimeyttä — pehmeätä, pohjatonta… Ja kaikkialla sormi, pitkä, valkoinen sormi — joka ojentuu ja osoittaa, osoittaa…

Oi, mitä onkaan toivonut!…

Ei koskaan, koskaan tulisi kutsua pitkää, valkoista sormea — osoittamaan kuka — — Se osoittaa vain yhteen paikkaan, kiduttaen, kirvelien — soraan, suoraan ihmiseen itseensä!

Tuolla on hän — tuolla sisällä. — Kuka, kuka? Kaikki on mustaa, hiljaista, käsittämätöntä taas… Olenko minä joku? —

Sitten ääni, ääni, johon kiinnittyy tuskasta että se pääsisi häviämään… Se ääni on olemassa — on todellakin olemassa. Siitä kiinni pitäen voi pysyttäytyä pystyssä…

Ääni. Loiskis, loiskis — sadekuuroja!…

Sitten torni — kirkon torni… portaat… Gamper — Kassian Gamper.

Hän nostaa kätensä kasvoillensa — ne ovat kylmät kuin jää… Ja nenän yläpuolella tuntuu kiskomista ja nykimistä. Pää on lyijynraskas. Suu on ihan kuiva. — Mutta hän istuu tässä — tornin tikapuilla. Lyhty on tuossa hänen vieressään. Se ei ole edes sammunut.

Palaako torni? Ei, on pilkkopimeätä. Ainoastaan silloin tällöin väräjää nopea salaman valo, mutta heikompana, kauempaa. Ja ukkonen murahtelee nyt vain niinkuin iso eläin, joka on juuri vaipumaisillaan uneen.

Kirkon kellot ovat vaienneet. Ne riippuvat liikkumattomina tornin mustassa kidassa.

Hän pääsee kohottautumaan hiukan vaivalloisesti, ottaa lyhdyn ja nousee viimeiset porrasaskeleet.

Hänen kulkiessaan lattian yli on siinä jotain raskasta — pehmeätä, johon hänen jalkansa pysyhtyy.

Hän laskee lyhdyn… Hänen jalkainsa juuressa makaa pastori Joseph Wellner kasvot ylöspäin kääntyneinä, kalpeana, liikkumattomana…

Ylinnä hänen valkoisella otsallaan on tumma pilkku…

"Pyhä Jooseppi — pyhä Jooseppi!" — —

Kassian Gamper seisoo liikkumattomana kuin silloin, kun hän istui lamautuneena tornin portailla. Hänen ajatuksissaan välähtää kuin salama! Mutta salama on tunkeutunut syvemmälle — ihan hänen sydämeensä asti — kun kuolema äsken oli tarttua häneen…

— Hän kumartuu olennon yli, joka makaa häne jalkainsa juuressa.

Ja varovasti, pehmeästi — johon ei luulisi häne suurten, karkeitten sormiensa kykenevän — vetää hän vaaleita hiuksia hänen otsalleen…

* * * * *

Koko Goldrain murehtii…

Olivathan he tietäneet että kadottaisivat hänet, että hän lähtisi kauaksi, kauaksi pois heidän kaikkien luotansa — ja tavallaan hän jäi nyt heidän luokseen.

Mutta kaikki oli kuitenkin niin sydäntävihlovan surullista!

Seuraavana aamuna levisi tieto siitä koko Goldrainiin, ja muutamiin taloihin jo samana iltana — että pappi Joseph Wellner oli uhrannut henkensä mennessään torniin soittamaan vanhan Matthiaksen sijasta — johtaakseen rajuilman pois seurakunnastaan ja rauhoittaakseen kaikkia pelokkaita sydämiä.

Hänen kuolemansa oli kaunis — se oli kuin hänen viimeinen saarnansa!

Kassian Gamperin talo oli ensimäisiä paikkoja, missä saatiin se tietää.

Kathin ja Peterin tullessa oli talon isäntä poissa. Kathi pyysi silloin heti päästä levolle, ja heti kun hän oli pannut maata oman pienen huoneensa valkoiseen sänkyyn, vaipui hän uneen, niin syvään uneen, ettei rajuilmakaan, joka kohta sen jälkeen puhkesi, voinut herättää häntä.

Täti ja Peter istuivat huoneeseen, joka oli hänen huoneensa vieressä, avonaisen oven luokse, ollaksensa siinä jos hän heräisi jyrinästä.

Rajuilman yltyessä tuli hän hetkiseksi levottomaksi ja nousi puoleksi istualleen. Mutta samassa alkoivat kirkonkellot soida — ja hän vaipui takaisin tyynylleen syvään ja rauhalliseen uneen, hengittäen levollisesti kuin lapsi.

"Voin lyödä vetoa ettei hän ole nukkunut tällä tavoin ainoanakaan yönä siellä vuorilla", sanoi Peter. "Ei ollut mitään järkeä siinä, että hänen piti lähteä kotoaan."

Räiskyvä, paukkuva ukkosen jyrinä, joka seurasi häikäisevää salamaa, tuntui seuraavassa silmänräpäyksessä tärisyttävän taloa perustuksiaan myöten.

"Jumalan pyhä äiti!" kuiskasi täti.

"Se iski johonkin", sanoi Peter.

Samassa soitto vaikeni — ja pahin rajuilma oli ohitse.

Yhdeksän ja kymmenen tienoissa, kun kaikki oli ohitse, antoi täti väen mennä levolle. Mutta hän ja Peter jäivät odottamaan Kassiania, jonka viipyminen teki hänet levottomaksi.

Kun hän saapui — niin kalpeana ja väsyneenä kauheasta jumalanilmasta, että hän oli oikein vieraan näköinen — ja hyvin lyhyesti oli heille ilmoittanut järisyttävän tapahtuman, kesti kauan, ennenkuin kukaan heistä lähti levolle.

Kassian ei hämmästynyt nähdessään Peterin täällä, eikä kuullessaan, että Kathi nukkui huoneessaan. Oli olikeastaan kuin ei hän olisi nähnyt eikä kuullut mitään. Ja kauan vielä sen jälkeeen kun hän oli paneutunut vuoteeseensa, kuuli täti hänen astuntansa hänen omasta huoneestaan. Edestakaisin — edestakaisin…

— Aina aikaisesta aamusta kokoontuivat kaikki goldrainilaiset kirkkomaan takana olevan matalan talon edustalle, jonka seinustella kasvoi kukkivia viiniköynnöksiä. Ja hyvin hiljaa he kaikki astuivat sisään, toinen toisensa perässä, ja näkivät hänen siinä makaavan valkoisella vuoteella mustassa papinpuvussaan — hiuksien muodostaessa kuin sädekehän kalpeitten kasvojen ympärille, jotka olivat niin lempeät ja kirkkaat…

"Hän on sellaisen näköinen, jonka sydämen toivo on toteutunut", sanoi itkevä Marianne. Hän oli valvonut yön kuolleen luona parin seurakunnan miehen kanssa ja tahtoi olla siinä koko päivän, niin kauan kun hän jaksoi pysyä pystyssä. Keskiyön tienoilla tuli sitten pari luostariveljeä suorittamaan kuolinvalvomisen. Ja sen huoneen ovea pieneen puutarhaan ei lukittaisikaan koko yönä. Hän rakasti pienten kappelien öistä valoa; nyt tuli valon loistaa hänen omasta huoneestaan, ja jos matkustavainen kulki ohitse ja katsoi sisään, kohtasivat häntä hiljaiset, valoisat kasvot, jotka ikäänkuin toivottaisivat "Jumalan rauhaa."

Kaikki toivat parasta mitä tiesivät. Toiset toivat tuoreita kukkia, toiset suuria helmiseppeleitä, muutamat ruukkukasvinsa akkunoiltaan, punaisia neilikoita ja pelargonioita, jotka he asettivat hänen huoneeseensa. Toisilla oli vahakynttilöitä, toiset ripottelivat oksia ja lehtiä.

— Kassian Gamperilla kulki täti paremmassa puvussaan leikellen kukkia kaikista ruukkukasveista. Hän menisi Peterin kanssa, joka sen jälkeen taas aikoi lähteä vuorille. Vanhukset eivät voineet olla niin kauan ilman häntä. Hän oli puhunut hiukan Kassianin kanssa, joka suostui kaikkiin hänen toivomuksiinsa — ja istuessaan katsoi järkähtämättä hänen ohitseen kauas etäisyyteen — eikä hän voinut odottaa saavansa tavata Kathia, koska hän yhä nukkui.

"Ei, hän on juuri herännyt", sanoi täti, jonka poskia pitkin valuivat kyyneleet, "mutta luulen olevan parasta, ettet mene hänen luokseen. Hän nukkui niin rauhallisesti käsi pään ympäri taivutettuna… Mutta sitten luulen hänen heränneen kirkon kellojen soitosta. Hän makaa silmät raollaan kuin sellainen, joka ei tahdo ajatella, vaan on vain iloinen — niinkuin lapsi jouluaamuna. — Onko pyhä, täti? kysyi hän. — Ei, sanon minä, etkö voi kuulla, että joku on kuollut! — Hän kohoutuu vuoteessaan ja hänen silmänsä sumenevat. — Kuka? kysyy hän. Ja minä sanon: eräs, josta kaikki olemme pitäneet! Silloin hän katselee minua kuin se, joka rukoilee elämänsä puolesta. — Ei, ei isä, sanon minä, vaikka hänkin oli lähellä kuolemaa; vaan pappi, joka soitti vanhan Matthiaksen puolesta, ja häneen löi salama. Isä löysi hänet sieltä. — Sitten hän laskeutuu makuulleen ja kääntyy seinäänpäin. Luulen, että hänen tulee olla ihan yksinään. Pastori neuvoi häntä niin kauniisti aikoinaan. Ja nyt kaikki herää hänessä uudelleen — se voi olla kylliksi vaikeata hänelle, pikku-raukalle!"

— Kun täti saapui kotiin taas tunnin kuluttua, istuutui hän Kathin luokse, joka yhä makasi kasvot seinäänpäin, ja alkoi ihan hiljaa kertoa hänelle miten kaunista siellä oli ollut ja miten kaikki olivat tuoneet, mikä mitäkin muassaan tehdäkseen kaiken hänen ympärillään juhlalliseksi. Kirkkoherra oli itse lukenut kuolinrukoukset — itku kurkussa… Eikö Kathi tahtonut nousta ja lähteä sinne? Hän oli näöltään kuin pyhimys!

Mutta Kathi vain viittasi kädellään kieltävästi ja jäi makaamaan tahtomatta syödä tai juoda.

Silloin kysyi läti Kassianilta, eikö hän tahtonut lähteä sinne? Mutta hänhän oli siellä eilen illalla, vastasi hän. Oli mukana kantamassa hänet kotiin — — Ja hänen kyllä tuli pysyä levossa tänään, sillä joka hetki hän tunsi pyörrytystä.

* * * * *

Mutta kun kaikki talossa olivat menneet levolle, alkoi Kassian Gamper kävellä edestakaisin niinkuin viime yönäkin — ei huoneessaan, vaan käytävässä ulko-oven ja yläkertaan vieväin portaitten välissä. Hän kulki edestakaisin kädet selkänsä takana pienen lampun valossa, joka riippui katossa — hänen ajatuksiensa liikkuessa vain yhdessä asiassa.

"Ennen keskiyötä, mutta myöhään, kun kaikki on hiljaista. Saamme nyt nähdä — —"

Hän oli varma, ihan varma siitä. Nyt tulisi suuri tilinteko.

Viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina, jotka olivat olleet pitkät kuin vuodet, oli hän yhä uudestaan ajatellut sitä mitä hän tunsi, kun kuolema oli tarttunut häneen — ja hän kyllä tiesi, että suurimman tilinteon pitää ihminen itsensä kanssa. Ainoastaan siinä voi hän oikein tuomita syyllisen.

Mutta tässähän hänellä oli isän-oikeus — niin, isän velvollisuus. Ja oikeuden tulee vallita. Siitä ei kukaan saa uskaltaa poiketa. Sen tulee vallita.

Kirkontornin kello löi yksitoista, raskaasti ja voimakkaasti — niin kuin se olisi myöntänyt sen oikeaksi.

Niin, sen tornin kello — — sekin voisi kertoa oikeuden voimasta. — —

Syntyi taas yöllinen hiljaisuus.

Sitten aukaistiin ylhäällä ovi — ihan hiljaa. Kassian pysähtyi ja asettui portaitten varjoon.

Portaita alas kulkivat hiipivät askeleet. Porras narahti — ja ne pysähtyivät.

Hän ihmetteli että niin pieni kolina saattoi pelästyttää kulkijaa ja hänen sydämensä takoi, takoi aivan kuuluvasti.

Askeleet hiipivät eteenpäin — saapuivat käytävään… ja silloin — seisoi hän siinä.

Huusiko hän? Oliko joku huutanut? Ei, ei ainakaan hän! — Sillä hän vain seisoi — niinkuin lapsi, joka tietää ettei se voi puolustautua, liikkumattomana, kietoutuneena suureen, mustaan huiviin, joka oli heitetty pään ylt ja jota hän piti tiukasti ympärilleen käärittynä. Hän seisoi niin liikkumattomana, että silmäluomet, jotka raskaasti olivat painuneet silmien yli, keltaisenvalkoisina ja vähäsen turvonneina, näyttivät kuin vahaan leikatuilta.

Miksei hän mitään puhunut? Hän olisi voinut puhua — sanoa jotain, joka selittäisi kaiken… Sitä kai ei ollut niin vaikea keksiä! Miksi hän seisoi vain kuin lapsi, joka ei voi puolustautua. Silloin piti Kassianin puhua — hänenhän täytyi…

Mutta hänen tuli alottaa varovasti… muuten salpaisi hänen henkensä se suuri sana, joka nyt oli sanottava.

"Oletko se sinä? Sinäkö siinä olet, Kathi?" Hänen täytyi keskeyttää kunnes sydän hiukan rauhoittuisi.

"Ja tahdot lähteä ulos, niinkö? — — sillä — olet ajatellut että voisit mennä sinne?"

Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten myöntäväsi — kuulumattomasti.

"Ajattelit heti, että sinäkin tahdot mennä — niikuin kaikki muutkin."

Taas kuulumaton myönnytys.

"Mutta — kun kuulit, miten kaikki sinne kokoontuivat — tuntui sinusta niin oudolta tavata heitä kaikkia yhdellä kertaa — — Eikö totta? Nyt — kun olet ollut niin kauan poissa! Silloin odotit iltaa — ja tiesit, ettei siellä ollut enää ketään."

Hänen huulensa liikkuivat taas myönnytykseksi:

"Mutta nyt tahdot sinäkin mennä? Sehän on ihan luonnollista!"

Mitä tämä olikaan? Eikö hän sanonut kaikkea mitä toinen olisi voinut, mitä hänen olisi pitänyt keksiä sanoakseen! Mitä tämä olikaan? Tahtoiko hän ensin rauhoittaa häntä — ja sitten vasta sanoa sanottavansa?

Äkkiä hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen katseensa oli kohdannut paikan, jossa hän piteli käsiään — huivin alla.

"Hän vie ne muassaan", ajatteli hän, "hän vie ne todellakin muassaan! Hän pitää niitä käsissään — hän tahtoo panna ne sinne, jotta ne pantaisiin mukaan — — ei, ei"…

Raskaana ja suurena laskeutui hänen kätensä tytön kädelle, työnsi huivin syrjään — ja veti esiin pitkät, kokoonkäärityt palmikot, jotka olivat hänen käsissään.

Ei, hän ei huutanut… mutta silmäluomet kohoutuivat, tuskallisesti väristen — ja hänen silmänsä kohtasivat hänen silmänsä, silmät jotka olivat kuin Aloisian…

Hän tarttui raskaisiin palmikkoihin, punnitsi — — niitä tahtomattaan samalla kädellään — vanhan tapansa mukaan.

Mutta siinä liikkeessä oli jotain, joka kääntyi häntä itseään vastaan — tarttui hänen sydämeensä…

"No niin — — olet myös kuullut, miten kaikki sydämensä kiitollisuudesta ovat vieneet yksi yhtä ja toinen taas toista muassaan sinne… parasta mitä saattoivat ajatella… Niin et sinäkään tahtonut mennä tyhjin käsin? Sinäkin tahdoit — koko sydämestäsi — — Ja niin sinä otit — sillä sinullahan ei ole muuta, Kathi"…

"Ei, minulla ei ole muuta."

Kassian päästi palmikot kädestään.

"Mutta älä nyt ole liian kauan poissa, Kathi. On myöhäistä"…

Tuntui kuin olisi tytär tahtonut rauhoittaa isäänsä sanoessaan: "Olen kyllä taas pian täällä."

"Niin, sillä Peter käski minun pitää sinusta hyvää huolta. Hän sanoi nimenomaan että pitäisin hyvää huolta sinusta… Ja hän uskoo varmasti että sinusta tulee hänelle hyvä vaimo, reipas ja uskollinen ja hyvä vaimo."

Kathi ei nostanut silmiänsä, mutta sanoi äkkiä äänekkäästi — kuin se joka puhuu unissaan eikä voi hillitä ääntään — ja lujasti kuin olisi hän antanut lupauksen: "Kyllä."

Kassian hengitti syvään — hän tiesi voivansa siihen luottaa, ja hetkisen seisoivat molemmat äänettöminä.

Sitten Kassian sanoi vain: "Niin — mene siis. Jumala kanssasi, Kathi… Jumala kanssasi! — Annan lampun palaa niin kauan."

Kathi meni hänen ohitsensa — ulos ovesta ja sulki sen jälkeensä. Hän oli yksin käytävässä.

Miten oli? oliko hän sallinut hänen lähteä? Lähteä sinne… Oi, ei, ei! Ei ikinä! Eikä hän näin pääsisi asiasta! Nyt oli hän hänen käsissään — tänä iltana vihdoinkin tuli puhua! Oli tapahtuva suuri, suuri tilinteko…

Hän kiskaisi oven selälleen, juoksi ulos pimeään ja riensi hänen jälkeensä.

Tyttö kuuli hänen tulevan ja pysähtyi, kääntyi ja nosti kasvonsa häntä kohti niinkuin äsken — käytävän ovesta valuvan valon liekuttavassa loisteessa… Ja hänen silmänsä olivat kuin Aloisian…

Kassian viittasi hänelle kädellään.

"Niin — mene — Jumala kanssasi, Kathi", toisti hän soinnuttomasti. — "Jumala kanssasi!" — —

Mutta Kathi jäi paikoilleen. Ja hänestä tyttö äkkiä kasvoi — tuli niin suureksi öisessä pimeydessä.

Ja hän katseli häntä kuin sellainen, jonka suru on tehnyt täyskasvuiseksi, kuin sellainen, joka on luopunut kaikesta — ja jolla senvuoksi ei ole enää mitään peljättävää.

Sitten nosti hän kätensä, jossa hänellä oli pitkät palmikot. "Vien ne jokeen", sanoi hän. "Sitten ei ole enää mitään jäljellä Goldrainin Kathista" — —

Hän oli vaiti hetkisen.

"Ja sitten tahdon mennä sinne — rukoilemaan… Sillä silloinhan olen vain eräs, joka on kuollut kaukana!"

Hän viittasi hänelle kädellään — mutta tällä kertaa ei hän voinut sanoa mitään.

— Hetki sen jälkeen hävisivät hänen askeleensa pimeään hijaisuuteen…