VI

Karoluksen toive oli että maapäivät kokoontuisivat, joille voisi esittää ehdotuksensa. Hän toivoi, jos ei muuta, niin ainakin asetettavan sulkuja raaimmalle väkivallalle. Tuon asian johdosta kävi hän useat kerrat Tallinnan sijaishallitsijan Konrad Preenin luona.

Tämän mielestä ei maapäivien kokoontuminen ollut tärkeää, eikä muiden kun maaneuvoston asia. "Se joka omistaa maat, omistaa ihmiset, ja miten hän omaisuutensa kanssa menettelee, se on hänen asiansa." Se oli hänen ja sen ajan yleinen mielipide. Ei kansalle tehdä niin suurta vääryyttä, että se aiheuttaisi maapäivien väliintuloa.

Jotenkin samallaisen vastauksen sai Karolus maaneuvostolta. Niin kului pari vuotta maapäivien varsinaiseen kokoontumiseen.

Ennen kokoontumista sai Karolus Kordelialta kirjeen, jossa häntä pyydettiin käymään heillä ennen kun menee maapäiville.

Nuorten välillä oli tällä välin kehittynyt rakkaussuhde, jota voisimme jo aavistaa kohtauksen jälkeen Lämelan hovissa, jolloin Karolus viskasi kupias Dagobertin jokeen.

Karolus noudatti kirjeessä saamaansa kutsua ja saapui sovitulle paikalle Lämelan metsikköön.

Tänne saapui Kordelia juhlapuvussaan. Tervehdys oli sydämmellinen.

"Kuninkaani, kalleimpani!" lausui tyttö.

Karolus katsoi häneen kummastellen.

"Mikä sinua vaivaa, Kordelia?" kysyi hän kummissaan. "Olethan niin kummallinen".

"Niin olen. Olen iloinen, sillä tiedän nyt, mitä en ennen tiennyt — sinä olet kuninkaani!" Neitosen ruusuhuulet koskettivat nuorukaisen otsaa.

"Oletko sairas, kallis Kordelia? Houritko?" kysyi Karolus. "Mistä kuninkaasta sinä puhut?"

Neito loi onnellisuutta uhkuvan, rohkean katseen häneen ja toisti: "sinä olet kuningas — olet kuninkaan poika!"

"Onneton orjanlapsi olen!" lausui nuorukainen puolittain surumielisesti ja hämmästyksissään.

"Ei, Karolus — kuule minua! Sinä olet sittekin kuninkaan poika. Minä aavistin jo sitä koko olennostasi, mutta en saanut selvyyttä tähän arvoitukseen. Yksi esivanhemmistasi — varmaan isäsi isä, on yli 100 vuotta ollut tämän kansan kuningas. Hänen nimensä on ollut Warpo ja hän on ollut rohkea mies. Taistelussa Saksalaisia vastaan, on hän kaatunut eräässä Viron linnoituksessa, jossa myös vaimot ja lapset ovat suojaa hakeneet. "Kun taistelu oli loppunut Saksalaisten voitolla, ja Warpon ruumista näytettiin vaimolleen, tempasi tämä säilänsä, yrittäen surmata itsensä ja lapsensa, vaan se estettiin ja lapsi otettiin häneltä pois ja hän itse toisten vankien kera tapettiin.

"Lapsen oli ottanut se ritari, joka Warpon surmasi. Kuninkaallinen lapsi kasvatettiin toisten voitettujen lasten seurassa ja hänen sukuperänsä salattiin tarkasti polvi polvelta aina tähän asti, ja nyt ilmaisen minä sen sinulle."

Tuon kuultuaan näytti Karolus ikäänkuin kohoovan korkeammaksi ja uhkeammaksi — — —

"Mistä tiedät tuon?" kysyi hän, tarttuen Kordelian käteen.

"Isäni puhui siitä von Daalenille, kun tämä tahtoi siitä selvyyttä, ja minä sain salaa sen kuulla."

"Siis tiesi isäsi sen jo silloin kun hän minut otti kasvatikseen?"

"Tiesi. Osaksi sentähden, osaksi vanhempiesi urhoollisen miehuuden, osaksi palkitakseen äidilleen hänen hyvän työnsä, otti hän sinut kasvatikseen, niin kertoi hän Daalenille."

"Kordelia. Sano vielä mistä ajasta saakka minun kansani on joutunut sinun sukusi vallan alle."

"Siitä saakka kun urhoollisen Warpon poika pelastettiin äitinsä surmaamisyrityksestä."

Karolus ponnahti kun salaman iskemänä penkiltä pystyyn.

"Siis on yksi sinun vanhemmistasi entisen esi-isäni Warpon murhaaja!" huudahti hän kiihkeästi.

Neito punastui "On!" lausui hän, "jos sen niin tahdot käsittää. Mutta sota ei tunne murhaaja-nimitystä. Oikeammin voittaja, olisit voinut sanoa."

Karolus kääntyi pois päin. Niin monta salaisuutta kerrallaan. Niin kauniita. Niin kauheita ja rakkaimpansa huulilta — se oli liikaa. Hän oli kun mykkänä.

Kordelia astui hänen eteensä ja pyysi kiihkoisasti ettei tämä sentähden häntä inhoaisi, että heidän esivanhempiensa välillä niin oli käynyt.

Neitonen puhui niin sydämmeen käyvästi, niin hellästi, kun rakastava ainakin.

Karolus seisoi hetken vaiti aivan kun riehuisi hänessä sisäinen taistelu. Sitte laskeutui hän aatelistavan mukaan polvilleen, otti neidon käden omaansa, ja lausui:

"Kordelia, tämä hetki luonnonhelmassa on suuri. Olen taistellut ja voittanut. Tahdon olla sovitettu sen ainoan miehen kanssa, joka on jälellä siitä suvusta, jonka kautta esi-isäni kaatui, ja minun nimeni lokaan tallattiin. Se on — isäsi. Tunsin kostonhimoa, mutta tukahutin sen. — Kordelia, nyt on minulla sinuun nähden myös enempi uskallusta, sillä sinä olet minut korkeammalle kohottanut. Kuninkaanpoika kuten sanot, mutta sittekin onneton orjanlapsi. Tahdotko tulla omakseni?"

"Tahdon!" vastasi neito onnellisena.

Karolus suuteli hänen kättään, ja he puhelivat vielä vähäsen.

"Tahdotko sittekin olla omani, vaikka kohtaloni mikä lienee?" kysyi Karolus.

"Sinun kanssasi ei ole mitään tuskaa, ei hätää olemassa", vastasi neito.

Äkkiä huomasivat he pari ratsastajaa lähenevän, ja toinen niistä lausui: "Hän se on. Pöllöjä olisimme ellemme nyt kostaisi."

"Sama on, Ottokar!'

He hyppäsivät alas ratsuiltaan, siepaten miekat tupestaan. "Tuo häväistys on kostettava!" kiljui Ottokar kiukusta halkeamaisillaan. "Sinä uskallat koskea aatelisnaiseen, johon vain minulla on oikeus. Se on ritarikunnian häpäiseminen: Ei riitä se vielä että veit kaksi miestäni kavaluudella! Kostoa! Dagobert iske!"

Karolus oli myös miekkansa paljastanut. Mielipuolen raivolla hyökkäsivät villiintyneet miehet hänen kimppuunsa. "Tunnetko nyt, kenen viskasit jokeen!" kiljasi Dagobert aikoen antaa hänelle ensi iskun, kun samassa, Karoluksen voimakkaan iskun seurauksesta, miekka lensi hänen kädestään.

Samoin kävi Ottokarin, jonka Karolus heitti kun hansikkaan maahan, asetti miekan kärjen hänen rinnalleen, lausuen:

"Petoeläin. Olet ennen kuulumattomasti kiduttanut siskojani ja veljiäni. Olet useita heistä kamalasti teurastanut! Et olisi elämisen arvoinen!" Kuitenkin viskasi hän jalallaan hänet luotaan: "Mene, hirviö! Katoa!"

Hän saattoi Kordelian kotiin.

Ottokar ja Dagobert olivat molemmat Rautalaakson hovista, johon viimemainittu oli otettu palvelukseen, erottuaan Lämelasta, sillä hän ei siellä ollut sopiva, syystä että Ludinghausen tahtoi orjiaan kohdeltavan paremmin kun toiset tilanomistajat. Ottokar, kuten toisetkin aatelismiehet, oli iskenyt silmänsä Kordeliaan, ja saatuaan vihiä Karoluksen suhteesta tyttöön, tahtoi hän tälle kostaa, mutta, kuten näimme, epäonnistuen.

Kihlaukselleen saivat nuoret tytön isän suostumuksen.

Äidilleen kertoi Karolus kaiken tämän. Äiti oli ylpeä pojastaan. Hän oli muuttunut suosiollisemmaksi kristinuskolle.