SISÄLLYS: (continued 2)

"Onpa uutisia sulle, Maija", huusi hän kaivolta, jossa oli sammuttavinaan ankaraa janoa.

"Älähän nyt mitä", vastasi Maija itsetietoisesti hymyten. "Jos se koskee punavarpusia, niin on se käynyt puutarhassa jo kolmasti tänä aamuna kiljuen 'Kas siin'!', jotta aivan haljetakseen; ja siitäpä minä päättelin, että heidän pienokaisensa ovat kuoriutuneet. Siinäkö sinun uutisesi?"

"No, jopa nyt jotakin!" virkkoi Abram ällämystyneenä.

Iltapäivä oli puolissa, kun Abram käänsi Nancyn ja läksi kyntämään vakoa, joka vei suoraan sumakille. Hän aikoi pysähtyä siellä, sitoa hevosen aitaan ja lähteä joen rannalle varjoon tervehtimään kardinaalia. Oli hyvin kuuma, ja helle tuntui niin ankaralta, että hän sydämessään nautti siitä, että pääsisi vaon päähän ja saisi levähdyksen, jonka oli itselleen määrännyt.

Päivälliskellon nopeat tarmokkaat lyönnit: "Pim, pam!" leikkasivat ilmaa selvästi ja terävästi. Nykäisten pysäytti Abram hevosen. Sehän oli varoitus, jonka Maija oli luvannut lähettää hänelle, jos näkisi pyssyniekkoja otustelijoita. Hän varjosti silmiänsä kädellään ja tarkasteli ilmapiiriä kulmat kurtussa ja silmät siirollaan. Ensin pilkahti hänen silmäänsä pyssynputkella häilyvä valonvälkähdys, ja sitten hän saattoi erottaa metsästäjän asuun puetun miehen verkalleen vaeltavan alas kujaa pitkin.

Kerkeästi Abram sitaisi Nancyn aitaan. Kiirehtien niin nopeaan kuin taisi hän saapui vastapäiselle kulmaukselle ja nakerteli siinä nuorta vehnänkortta sekä katseli kuin muina miehinä maisemaa, kun metsästäjä kulki sivuitse.

"Päivää!" virkkoi hän perin ystävällisellä äänellä.

Metsästäjä vaelsi edelleen kohottamatta katsettaan tai antamatta kuuluvaa vastausta. Ystävällisestä, vanhanaikuisesta Abramista tuntui tällainen mitä töykeimmältä epäkohteliaisuudelta; ja hänen silmänsä välähti ja hänen äänensä soinnahti vähän väkinäiseltä, kun hän nosti kättä haluten puhutella miestä.

"Pysähtykää hetkiseksi, ystäväni", lausui hän. "Koska te olette minun maillani, lienen oikeutettu kysäisemään, oletteko nähnyt moniaita asettamiani tauluja, jotka koskevat pyssyn käyttöä?"

"En minä ole sokea", vastasi metsämies; "ja minun kasvatustani on hoidettu niinkin laajasti, että voin saada selon ilmoituksistanne. Niin monet ja isot ne sitäpaitsi ovatkin, että luulisin, ukkoseni, voivani lukea ne, vaikka minulla ei olisi silmiäkään."

Tuskin peitetty pilkkahymy ja nimitys "ukkoseni" satutti hytkähdyttävästi Abramin hermoja, vaikka olikin jo kuusissakymmenissä ja rauhan mies. Välke hänen silmissään kävi tiukemmaksi ja hartiat kohosivat huomattavasti, kun hän vastasi:

"Minäpä tarkoitinkin ne luettavaksi ja ymmärrettäväksi! Valtatiestä, joka sivuuttaa tuvan tuolla töyräällä, suoraan joelle ja tämän pellon viimeisestä raja-aidasta samaan jokeen on kaikki minun maatani, ja taulut ovat täydessä voimassa jokaista sen jalkaa kohti. Vielä lujemmin kuin muina aikoina juuri kesäkuussa, jolloin joka toisessa pensaassa ja mättäässä asustaa nuori lintuperhe. Taulujen on määrä ylläpitää lainlaatijain säädöksiä ja auttaa suojelemaan metsänriistaa ja laululintuja; ja teidän olisi ehkä hyvä panna merkille, että minä en ole niin lopen vanha, vaan että pystyn puolustamaan oikeuksiani ketä elävää miestä vastaan tahansa."

Epäilemättä oli metsästäjän äänessä suurempi annos kunnioitusta hänen kysyessään: "Olisiko se teistä rikkomus, jos mies ilman muuta käy teidän maittenne poikki linja-aitaa pitkin päästäkseen erään ystävän tilalle?"

"Eipä tietenkään!" virkkoi Abram huojentuneena ja sydämellisesti. "Tietysti ei. Minua ilahuttaa, jos se teille sopii. Minä vain tahdoin kiinnittää huomionne siihen, että linnut ovat suojatut tällä tilalla."

"Minulla ei ole vähintäkään aikomusta häiritä teidän kallisarvoisia lintujanne, sen vakuutan teille", lausui metsämies. "Ja jos te vaaditte selvitystä, miksi kannan pyssyä kesäkuussa, niin tunnustan toivoneeni voivani pudottaa oravan eräälle sairaalle ystävälle. Mutta oletan, että se ei sellaisestakaan syystä ole sallittua teidän maillanne."

"No mitäs joutavia, hyvä ystävä!" virkkoi Abram. "Enhän minä ole tolkuton. Jos on kysymys sairaasta, niin tietysti minua ilahuttaa, jos voitte lävistää jonkun oravan. Minä vain kaiken kaikkiaan halusin saattaa selville lintuja koskevan kohdan. Onni myötä ja hyvästi teille!"

Abram suuntasi kulkunsa pellon poikki Nancyn luo, mutta tavan takaa hän kääntyi taaksensa katsomaan kiiltävää pyssynputkea, kun metsästäjä kaarti kulmauksen ja kääntyi alas joen rinteelle. Hän näki kulkijan loittonevan linja-aidalta ja katoavan tiheikköön.

"Sehän menee suoraan sumakille", mutisi Abram. "Minä sitten olen ihan pöhkö, kun en pysynyt hänen rinnallaan sen paikan ohitse asti. Ja kuitenkin: minä kirkastin sen tyystin ja kokonaan ja hän antoi sanansa, ettei koskisi lintuihin."

Hän irroitti Nancyn ja toistamiseen läksi sumakkipuulle päin. Hän oli kyntänyt huolellisesti ja kohdistanut huomion tasan tammaan ja viljapeltoon; mutta sen vaon hän puoliksi tärveli, sillä hänen silmänsä vaelsivat kardinaalin talolle ikäänkuin hän olisi ollut noiduttu, ja hänen kätensä vapisivat sopimattomasta mielenliikutuksesta, kun hän tarttui auran kurkeen. Viimein hän pysäytti Nancyn ja seisahtui tuijottamaan joelle päin.

"Nyt sen täytyy olla aivan sumakin luona", kuiskasi hän. "Herra Jumala! Kylläpä minä olen iloissani, kun näen sen häijyn pyssynputken välkehtivän toisella puolella."

Samassa näkyi ohut savupilvi, ja rätisevä kaiku kiiri kimmahtaen alas Wabashia. Abramin silmät laajenivat ja merkillinen vaaleus valahti hänen huuliinsa. Hän seisoi hetken kuin kykenemättömänä liikkumaan. "Pim! pam!" kaikui Maijan toinen varoitus.

Vavistus kaikkosi hänestä ja hänen lihaksensa kovenivat. Ei ollut reumaattisen jäykkyyden jälkeäkään hänen liikkeissään. Yhdellä tempaisulla hän kiskaisi irti vetoketjut vipupuusta Nancyn takaa. Hän tarttui ohjaksiin, hyppäsi laukin selkään, painoi kantapäät sen kylkiin ja ojentuen sen kaulaa pitkin intiaanin tapaan kiiti viljapellon poikki. Nancyn kaksikymmentä vuotta olivat pois pyyhkäistyt kuten isännänkin kuusikymmentä. Tajuamatta tapahtumaa se älysi, että isäntä vaati siltä kaiken sen nopeuden mihin se kykeni; ja vetoketjut ratisten ja hakaten jaloissa se laukkasi tarmonsa takaa niin että maha melkein viisti orastähkiä sen lentäessä kohti sumakkia. Kerta matkalla Abram ojentausi, pisti käden taskuun, veti esille pelottavan ison saranaveitsen ja ratsastaessaan aukaisi sen. Saapuessaan aidalle hän melkein lensi yli Nancyn kaulan, pistäytyi aidan nurkkaukseen ja muutamalla vetäisyllä leikkasi vankan pähkinäpuukarahkan, pyyhkäisi lehdet pois ja katkaisi latvan syöstessään aidan sivua eteenpäin.

Tätä julmaa lyömäasetta kouraisten, silmät mustina suuttumuksesta hän ilmestyi metsämiehen eteen, joka oletti hänen haihailevan toiselta puolen peltoa.

"Ammuitteko tuota punavarpusta?" karjahti hän.

Kun pyssy oli metsästäjän olalla ja hän itse vielä vaaniskelemassa pensaissa, näytti kielto hyödyttömältä. "Ammuin kylläkin", vastasi hän ja oli jälleen kääntyvinään sumakkiin päin.

Abram näytti aikovan syöksähtää eteenpäin. "Osasitteko siihen?" kysyi hän kammottavan rauhallisesti.

"Luulin osanneeni, mutta arvaanpa vain satuttaneeni sitä siipeen."

Abramin sormet kiertyivät nuijan ympäri. Ystävänsä äänen kuullessaan tuli kardinaali puikahtaen pensasten läpi värähtävänä liekkinä, ja turvaa etsien lehahti häntä niin läheltä, että sen siipi melkein hipaisi hänen poskeansa.

"Kas siin'! Kas siin'!" huuteli lintu miltei kuoliaaksi pelästyneenä. Ei näkynyt hänessä ainoatakaan sulkaa vahingoittuneen.

Abramin huojennus oli niin suuri, että hän näytti lyhenevän kokonaisen tuuman pituudeltaan.

"Nuori mies, kiittäkää ennemmin Jumalaa, ettette osannut tuohon lintuun", sanoi hän juhlallisesti, "sillä jos olisitte tappanut sen, olisin minä hutkinut tämän sauvan säpäleiksi teidän selkäänne, ja pelkäänpä pahoin, etten olisi tiennyt milloin hellittää."

Hän astui innoissaan askeleen eteenpäin, ja metsästäjä, erehtyen hänen aikeistaan, nosti pyssynsä.

"Pyssy alas!" ärjähti Abram,tunkeutuen pensasten läpi, jotka takertuivat häneen, repivät vaatteet hänen harteiltaan ja seisauttivat hänen kulkunsa. "Pyssy pois! Elkää tohtiko nostaa asetta minua vastaan omilla maillani ja annettuanne minulle sananne.

"Sananne!" kertasi Abram musertavan pilkallisesti, vanhat valkoiset värisevät kasvonsa pelottavan näköisinä. "Nuori mies, onpa mulla pari sanaa teille sanottavana. Te olette näöltänne kuin mies ja olette puettu kuin mies, ja kuitenkaan ei yksikään ainoa elävä olento pitäisi teitä tällä hetkellä muuna kuin varkaissa käyvänä koirana. Kaikki aika, minkä Jumala on teihin pannut, on hukkaan kulutettua, ja sama onni on ollut äidillännekin. Arvelen, että Jumala on tottunut siihen, että hänen luomansa olennot vaeltavat väärillä teillä, mutta minun tulee sääli äitiänne. Herra tietää, että nainen saa kärsiä ja raataa kylliksi lastensa hyväksi, ja saada sitten poikansa miehen mittaan ja nähdä hänen omasta tahdostaan rupeavan valehtelijaksi! Nuori mies, totuus on luonteen temppelin kulmakivi. Ei kukaan voi nostaa hyvää rakennusta ilman vankkaa perustusta; ettekä te voi rakentaa lujaa luonnetta ja perustaa sitä valheelle. Mies joka valehtelee ei kelpaa mihinkään. Häneen ei voi luottaa missään elämän suhteissa eikä miltään puolelta. Te annoitte sananne kuin mies, ja kuin mies minä sen otin ja menin pois luottaen teihin, ja te petitte minut. Ikäänkuin ei tuo oravajuttukin olisi ollut valhetta sekin. Onko teillä kukaties sairas ystävä, joka tarvitsee oravan lientä?"

Metsästäjä puisti päätä.

"Eikö? Ei sekään ollut totta? Tunnustan, että teette minut uteliaaksi. Tahtoisitteko kertoa minulle, mikä päähänpisto sai teidät keittämään minulle tuon orava-historian?"

Metsästäjä puhui takeltaen. "Tahdoin kai tehdä jotakin, joka saisi teidät tuntemaan itsenne pieneksi", myönsi hän käheällä äänellä.

"Te halusitte saada minut tuntemaan itseni pieneksi", toisti Abram kummastellen. "Voi taivasten tekijä! Nuori mies, oletteko koskaan kuullut bumerangista puhuttavan? Se on eräänlainen ase, jota käytetään Borneossa tai Austraaliassa tai jossain noissa vieraissa maissa, ja se on tehty niin, että pakanat voivat paiskata sen menemään ja se leikkaa sirkkelin ilmassa ja tulee takaisin heittäjän käteen. Minä en voi nähdä itseäni enkä tietää, kuinka pieneltä näytän, mutta mieluummin minä menetän kymmenen vuotta elämästäni, kuin että joku tapaisi minut näyttämästä niin pieneltä kuin te näytätte tällähaavaa. Arvelen, että me näytämme likipitäin siltä, miltä meistä tuntuu tässä maailmassa. Minä tunnen itseni lähes Goliatin kokoiselta tällä erää, mutta teidän kokonne on sellainen että minun on työläs nähdä teissä mitään miestä lainkaan. Ja te halusitte saada minut tuntemaan itseni pieneksi! Oi, oi sentään! Ja niin nuorikin kun lisäksi olette!

"Ja jos ei ollut kaunis asia syödä sanansa, niin miksikä teidän piti tahtoa muutenkaan tappaa punavarpunen? Mikä antaa teille oikeuden käydä ympäri toimittamassa maailmasta sellaista kauneutta ja hupia? Kenenkä luulette luoneen tämän maailman ja kaikki mitä siinä on? Luulette kukaties, että joku teidän kokoisenne on veistänyt sen puunpalasesta, ripotellut hiukan hietaa maaksi, pistänyt sinne muutaman siemenen puiksi ja juoksuttanut valtameret vesikannulla! Minä en tiedä, mitä kivetyt kadut ja talliruokinta tekevät miehelle, mutta jokainen, joka on elänyt kuusikymmentä vuotta maamyyränä, tietää, että koko tämä vanha maailma on täynnänsä töitä, jotka ovat aivan liika isoja jokaiselle muulle paitsi Jumalalle ja julman isolle Jumalalle siksi toiseksi!

"Teidän ei suinkaan tarvitse hälistä ihkasten mitään tieteen keksinnöistä, sillä jos tiede vaikka voisikin todistaa, että maa on auringosta irtautunutta tulenhehkuvaa kuonaa, joka palloutui ja jähmettyi lentäessään avaruuden halki, kunnes painolaki kävi siihen kiinni ja pysäytti sen, niin ei se todista, mistä aurinko on irtautunut tai miksi se on palloutunut eikä kumminkaan jäähtynyt. Taivas päänne päällä, maa jalkainne alla, puut ympärillenne ja joki tuolla noin — kaikki täynnä elämää, johon teillä ei ole pikkuruisintakaan oikeutta koskea, sillä Jumala on sen luonut ja se on Hänen. Tiedänhän kylläkin, että Hän selvästi sanoi, että ihmiset vallitkoot karjan maassa ja linnut ilmassa. Ja se tarkoittaa, että teillä on valta iskeä kuoliaaksi myrkyllinen kyy sen sijaan että antaisitte sen pistää itseänne. Tarkoittaa, että teidän on parempi ampua hukka kuin antaa sen kiikuttaa pois lampaanne. Tarkoittaa, että on oikein tappaa haukka ja pelastaa kananpoikaset; mutta Jumala tietää, että punavarpusen ampuminen vain siksi, että näkisi sen höyhenien lentävän, ei ole ensinkään minkään vallitsemista, se on vain elukkamaista. Menee yli ymmärrykseni, kuinka te voitte katsoa Kaikkivaltiasta kasvoihin ja sihdata jyväsimen tuontapaiseen luontokappaleeseen. Tarvittaneen enemmän sappea kuin minussa on.

"Jumala ei ole koskaan luonut mitään kauniimpaa kuin tuon linnun ja Hänen on täytynyt olla ylen ylpeä työstänsä. Heittäkääpä vain silmänne siihen tuonne noin. Oletteko koskaan nähnyt mitään niin erinomaisen sievää, koreata, hivelevää? Ovathan täynnä historiaakin nuo pienet punaiset olennot. Oletteko koskaan ajatellut sitä? Viime vuoden lintuja se on, täällä jossakin syntynyt, sen se on näköinen, jos minkään. Läksi etelään talveksi ja sai tuttavia, jotka ovat ruokkineet sitä ja opettaneet sitä luottamaan ihmisiin. Tuli keväällä takaisin yhdessä yössä ja keksi tämän sumakkipensaan toista kuukautta sitten. Se valtasi minut heti ensi kerralla sen nähdessäni.

"Se on isoin ja punaisin punavarpunen minkä koskaan olen nähnyt; ja oikea mestari puhumaan ihan ihmiskieltä. Puhuu yhtä täydesti kuin te ja minä. En tiedä, mitä puhui tuolla etelässä, mutta siitä saatte olla vahvassa uskossa, että se oli jotakin oivaa alaltaan. Kun se asettui tänne, puheli se ilmasta ja kertoi siitä kutakuinkin kohdalleen. Se osasi sanoa 'Vesi vie! Vesi vie!' justiin tällä tapaa. 'Vesi' se äänsi justiin yhtä hyvin kuin minä, ja joskin se vähän venytteli 'vie-e', saattoi silti jokainen pässinpääkin ymmärtää, mitä se tahtoi sanoa ja minkä se sanoi niin korealla äänellä ja niin selvään kuin kello. Sitten se tuli lemmensairaaksi ja kerjäsi kumppania, niin että ihan ruumista runteli. Ja jos minä olisin ollut varpusnaaras, en suinkaan olisi ollut niin hidas tulemaan. Pehmitti minut vallan väleen. Sitten tulee paikalle pieni naaras ja jää sen tykö; ja kun se kertoi naaraalle, kuinka rakasti sitä, niin melkeinpä luuli urkujen soittavan virsiä. Nyt niillä on pesällinen mitä juonikkaimpia pieniä töyhtöpää-poikasia, ja nyt se on halkoa kaiut, kutsuen koko naapuruston katsomaan niitä, niin se on tuhottoman ylpeä.

"Panen pääni pantiksi, ettei sitä ole ennen koskaan ammuttu. Se on melkein kaistapäinen pelkästä kauhistuksesta, mutta aivan liikaa tuittupää jättääkseen perheensä ja kätkeytyäkseen teidänkaltaisiltanne olennoilta. Siinä pojassa ei ole varovaisuutta hiventäkään. Kas nyt, kuinka se rynnistelee ympärinsä antaakseen teille uuden tilaisuuden.

"Minä olin aivan liika kovasti romatismin kynsissä voidakseni käydä käsiksi peltotöihin tänä keväänä, kunnes tuo lintu tuli tänne, ja sen punatakki ja tulinen laulu lämmittivät minua niin, etten ole sellaista tuntenut vuosikausiin. Työ on käynyt kuin rasvattu, ja mieleni on laulanut elämän ilosta ja onnesta joka hetki siitä pitäen kuin se tuli. Minä olen kantanut sille ruokaa tuolle aidanharjalle kerran kahdesti joka päivä kuukauden ajan ja voin päästä kolmen jalan päähän siitä. Vaimoni tulee sitä katsomaan ja tuo sille ravintoa ja me melkein palvelemme sitä. Kuka te olette tullaksenne tänne pyyhkäisemään pois sen elämänilon ja meidän ilomme siitä linnusta, ja aivan ilman aikojaan? Olisitte jättänyt maahan mätänemään, jos olisitte siihen osannut; ja minä ja Maija kun olemme sitä niin rakastaneet!

"Pysähdyttekö koskaan ajattelemaan, kuinka täynnä tämä maailma on rakastamisen arvoisia asioita, jos sydämenne on kyllin iso päästämään niitä sinne? Rakkaus käskee meitä elämään ympäröivien esineitten kauneuden vuoksi ja ilosta että saamme olla niiden parissa. Ja se on minun uskoni, että ainoa tie, jolla voimme saada ihmiset rakastamaan meitä, on että kykenemme pitämään arvossa heidän tekojaan. Jos mies panee kaiken sydämensä ja sielunsa ja verensä ja lihansa ja nikamansa taulujen maalaamiseen, niin voitte puhua talonhoidosta hänelle koko päivän ja hän pysyy mykkänä; mutta osoittakaapa vain hänelle näkevänne mitä hän sihtaa teoksellaan, niin rakastaa hän teitä kuin veljeänsä. Mitä hyvänsä jollekulle onnistuu, onnistuu se siksi että hän rakastaa sitä niin, että panee siihen kaiken parhaimpansa; ja siten, kun rakastatte hänen tekojansa, rakastatte häntä itseään.

"Melkeinpä veisi surma tuollaisen maalarin, joka on pannut parhaimpansa itsestään maalaukseensa, jos sitten tulisi joku otus mieheksi niinkuin te ja kaataisi tärpättiä sille yksistään vain nähdäkseen värin juoksevan; ja minä arvelen, että täytynee olla Jumalasta kovin väsyttävää, kun Hän ensin saa miettiä miten luoda ja antaa muodon ja värin tuon linnun tapaiselle kappaleelle ja sitten nähdä teidän tulla maleksivan ja ampuvan pienen punaisen sydämen sen ruumiista vain näyttääksenne, että sen te osaatte. Sehän on itse elämä, tällä joenrinteellä. Yhtä kernaasti soisin näkeväni teidän kaivavan pensaston paikaltaan ja kuivaavan joen ja tärvelevän sen taulun, jonka ne laittavat pilviä kohti, kuin näkeväni teidän pudottavan tuon punavarpusen puusta. Se on kaiken olevaisen punainen elonkipuna. Jumala lie luonut sen silloin kun Hänen sydämensä sykki kuumana rakkaudesta ja halusta luoda jotakin verratonta, ja Hänpä näki, kuinka kaunista olisi tuikata sen sulat vereen, jota oli vuodattamassa sen suoniin.

"Minun mielestäni ei ole parempaa tapaa rakastaa ja palvella Jumalaa kuin suojella ja pitää arvossa niitä ihania lahjoja, joita hän on antanut iloksemme ja hyödyksemme. Tämän linnun palveleminen on jonkinlaista uskontoa minulle. Kauneuden keksiminen pilvissä, puissa ja ruohoissa ja vedessä, minkä Jumala on luonut, ei ole muuta kuin Hänen ylistystänsä. Koko maailma on pyhättö. Voitte jumaloida kaikkea päänne päällä leijuvista pilvistä aina jalkainne alla nuokkuviin ruohoihin saakka.

"Tietenkin on joka miehellä oma alttarinsa. Minun on tuolla mökissä ylhäällä joen mutkassa. Maija elää siellä. Jumala ei ole koskaan laatinut siistimpää teelmää kuin tehdessään Maijan. Rakastaa häntä on sakramentti. Hän on niin eheä ja puhdas ja vilpitön ja jalosydäminen. Neljäänkymmeneen vuoteen en ole tohtinut kavuta suoraan Maijan eteen ja yrittää sanoin tulkita mitä hän on minulle. Koskaan ennen en ole nähnyt mitään niin kaunista tai hyvää. Ei mikään kukka ole niin tuoksuvainen ja hyvänhajuinen kuin hänen tukkansa päänalusella. Koskaan en ole tavannut mehiläispesän hunajaa niin makeaa kuin hänen rakkaudesta värisevät huulensa. Pitkin koko vanhaa Wabashia ei ole lintua, jolla olisi hänen veroisensa ääni. Jumalan rakkaus ei ole avarampi kuin hänen lempeytensä. Kun hän on käynyt kotona tervehtimässä omaisiaan, olen niin suuresti ikävöinyt häntä, että olen mennyt hänen vaatesuojaansa ja useammin kuin kerran suudellut hänen hameenhelmaansa. En ole vielä koskaan rohjennut suudella hänen jalkojaan, mutta olen aina halannut sen tehdä. Olen päättänyt, että jos hän kuolee ensimäisenä meistä, minä teen sen silloin. Ja Maija olisi itkenyt silmänsä puhki, jos olisitte ampunut punavarpusen. Korunne ovat juuri sen näköiset, että te voisitte ampua. Minä oletan että Jumala laittoi niin, että se kuula menikin sivu. Minä oletan — —"

"Jos voitte lopettaa, niin Herran nimessä tehkää se!" huudahti metsästäjä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet, ohimot hiestä kosteat ja koko ruumis vapisi. "Minä en voi kestää enempää. Luultavasti ette usko minulla olevan mitään inhimillisiä tunteita ensinkään, mutta kyllä minulla joitakin on, ja huomaan mitä tietä voin saavuttaa lisää. Te ette kaiketi tahdo uskoa minua, mutta minä en enää koskaan tapa mitään viatonta, vaaratonta olentoa enkä valehtele enää koskaan elämässäni."

Hän asetti pyssynsä nojalleen orapihlajaa vasten ja pudotti muut metsästysvehkeensä sen vierelle maahan.

"Minä en näytä olevan sopiva henkilö mitään 'vallitsemaan'", sanoi hän. "Jätän nuo tavarat teille; ja paljon kiitoksia siitä mitä olette tehnyt minulle."

Pensaissa kahahti, joku loikkasi aidan poikki, ja Abram ja kardinaali olivat yksin.

Vanhus lysähti äkkiä istumaan kaatuneen sykomoorin haaralle. Hämmästys melkeinpä häikäisi hänet. Hän kohotti vapisevia käsiään ja katseli niitä kummeksien ja sitten laski ne kummallekin tärisevälle polvelleen tukeakseen itseään. Hän kostutti kuivia huuliaan kielensä kärjellä ja hengitti raskaasti läähättäen. Hän tirkisteli orapihlajaan päin.

"Jätti pyssynsä", mutisi hän käheästi, "ja se on hieno kuin mamselli. Lukko, tukki ja piippu, kaikki kiiltää. Ja koko tuo nahkakääry. Lieneepä maksanut rahaveron. Sanoi, ettei ole sopiva niitä käyttämään. Loikkasi aidan yli kuin pantteri ja saapasti suoraan pellon poikki. Ja jätti minulle pyssyn. Vai niin, vai niin! Ihmettelenpä, mitä sanoinkaan. Lienen ollut melkein tuima."

"Kas siin'! Kas siin'!" kiljuskeli kardinaali.

Abram katsoi sitä tarkkaavasti. Lintu vapisi pelosta, mutta ei ollut millään tapaa vahingoittunut.

"Jaa, siinä oli täpärä kutsu, vanha veikko", sanoi Abram. "Minuuttia myöhemmin, ja ilomme olisi ollut ohi ja kesä kerrassaan pilalla. Ihmettelenpä, tiesitkö mitä se merkitsi ja tuleeko sinusta pyssyä kaihtava tämän jälkeen. Toivonpa niin, sillä vähän useampi sellainen annos kaataisi minut totisesti kellelleen."

Viimein hän keräsi voimansa, nosti pyssyn aidan yli ja itse kavuttuaan perästä otti kiinni Nancyn, joka oli ahtanut itsensä täyteen kasvavaa laihoa. Hän kiinnitti vetoketjut, kiipesi hevon selkään, asetti pyssyn poikkipuolin polvilleen ja ratsasti tallille. Hän hoiteli tammaa erikoisen huolellisesti ja huuhteli kätensä ja kasvonsa vesikaukalossa esiintyäkseen hieman siistimpänä Maijan edessä. Hän kääntyi taloon lähteäksensä, mutta oli astunut vain lyhyen matkan, kun pysähtyi, ja hetkisen seisottuaan mietteissään pyörsi takaisin talliin ja antoi Nancylle vielä erän jyviä.

"Lopultakinhan sinä asian ajoit, tyttöseni", sanoi hän taputtaen sitä olalle, "en minä ikänä olisi jaksanut ajoissa ennättää perille jalan".

Hän oli niin väsynyt, että pystyssä pysyäkseen nojasi tammaan, sillä tavaton ponnistus ja väkevä mielenliikutus olivat tuskallisesti rasittaneet häntä, ja siinä huoahtaessaan lausui hän hevoselle tuttavallisesti: "En luule koskaan elämässäni olleeni niin suutuksissa, Nancy. Pelkään olleeni pikkuruikkusen tuima."

Hän näytti pyssyä ja kertoi historian hyvin maltillisesti illallispöydässä; ja Maija oli niin kerrassaan huolissaan hänestä ja linnusta ja niin kuohuksissaan metsästäjän teosta, ettei sanonut sanaakaan Abramin repaleisista vaatteista ja siitä paikkaustyöstä, joka olisi siitä seurauksena. Hän istui pyssyä katsellen ja mietteisiinsä vaipuneena pitkän aikaa; sitten hän sanoi surkutellen:

"Enhän tiedä, mitä sinä olet voinut sanoa sellaista, mikä sai miehen lähtemään tiehensä ja jättämään tuollaisen pyssyn. Poika parka. Toivon, Abram, ettet käynyt hänen kimppuunsa aivan liika ankarasti. Ehkä hän kadotti äitinsä ollessaan pieni naskali eikä ole saanut suurta opetusta."

Abramin voimat olivat kerrassaan lopussa ja hän meni varhain vuoteeseen. Yön jo pitkälle kuluttua Maija tunsi miehensä haparoivan hänen kasvojaan päästäkseen selville, että hän oli hyvin peitossa; ja vetäessään raitia hänen olalleen mutisevan uupuneella ja uneliaalla äänellä: "Pelkään, ettei maksa vaivaa kieltää, Maija, että minä olin aivan hirveän tuima."

Sumakkipensaassa säikähtynyt pieni kardinaaliemo kiihkeästi puristi rintaansa vasten kalliita poikasiaan; ja koko yön hän kutsueli puolisoansa: "tshuk! tshuk!" ja tyytyi vasta tämän vastattua: "tship!" Mitä kardinaaliin tulee, oli hän oppinut uuden asian. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tulessa. Hän ei enää koskaan luottaisi kehenkään, jolla olisi kiiltävä kappale, joka syöksee tulta ja savua. Hän oli nähnyt metsästäjän tulevan ja oli rynnännyt kotiin puolustamaan puolisoansa ja poikasiaan, täten tehden itsestään loistavan maalitaulun; ja kun hän ei olisi aikonut lähteä karkuun heidän luotaan, niin yksistään talonpojan saapuminen oli ehkäissyt murhenäytelmän sumakissa. Hän ei ollut oppinut noudattamaan varovaisuutta itseensä katsoen, mutta jos tämän jälkeen pyssy ilmestyi kimaltelevan joen varrelle, hän lähetti varoittavan "tship" -huudahduksen puolisolleen, käskien tämän kyyristyä kokoon pesässään ja pysyä hyvin hiljaa, ja sitten hän kirkui, liehui edestakaisin ja lenteli äkkimutkia pannen itsensä alttiiksi, kunnes oli houkutellut vaaran pois rakkaista omistaan.

Kun poikaset kasvoivat kyllin isoiksi emon jättää ne omin päinsä lyhyeksi aikaa, auttoi hänkin ruuan hankinnassa eikä kardinaalilla enää ollut niin kiire. Hänelle jäi täten aikaa useinkin nousta kuusaman latvaan huutamaan koko maailmalle: "Kas siin'! Kas siin'!", sillä kardinaalin poikaset olivat pulskia. Mutta hänen soittelunsa oli katkonaista, epätasaista ääntelyä nyt, usein suoritettua melkeinpä pala kurkussa ja "tship"-huutojen tunkeutuessa sekaan kuin kouristuskohtauksissa, jos vaara uhkaili hänen puolisoansa ja pienokaisiansa.

Huolimatta kaikesta heidän huolenpidostaan ei kestänyt niinkään kauan, kun suru saapui sumakkiin; ja kaikki vain siksi, että esikoinen oli tuiki ahnas, paljon ahnaampi kuin hänen pikku veikkonsa tai siskonsa, ja voimiltaan yhtä päivää heistä edellä. Hän tuppautui aina esiin, huusi äänekkäimmin ja pisimpään, ja veipä isoimman osan pesään tuodusta ravinnosta; ja eräänä päivänä, jolloin hän vielä oli ylen kömpelö ja epävarma, hän kompuroi reunalle ja kurotti niin pitkälle että putosi. Hän kieri alas joen ahdetta ja pudota molskahti veteen; ja nälkäinen vanha hauki, joka paistatteli päivää ruohistossa, ahmaisi hänet maiskahuttaen. Hän oli niin lihava, suloinen ja mehevä pala, että hauki viivyskeli paikalla kokonaisen viikon, odottaen, tapahtuisiko vielä joku onnettomuus.

Kardinaali, joka oli matoja metsästämässä viljapellossa, kuuli puolisonsa säikähtyneet huudot ja syöksähti sumakkiin paraiksi nähdäkseen heleänvärisen untuvapallo-paran katoavan veteen ja kuullakseen kalan läiskähdyksen. Hän huusi voimattomassa kauhistuksessa ja lenteli paikan kohdalla. Hän odotti ja vartioi, kunnes ei ollut toivoa että poikanen tulisi takaisin; sitten hän lensi sumakkiin yrittääkseen lohduttaa puolisoaan. Tämä ei voinut tottua ajatukseen, että hänen esikoisensa oli mennyt pois, ja loput päivästä täytti hän ilman hätähuudoilla ja voivotuksilla.

Kaksi jälelle jäänyttä poikasta olivat ilmeinen kateuden aihe koko lintumaassa. Urospoikanen oli täydellinen jäljennös isosta tulipunaisesta isästään, paitsi että hänen pikku takkinsa oli harmaa; mutta se oli niin runsaasti punaisella värjätty, että kerrassaan loisti ja heloitti, ja hänen noukkansa ja jalkansa olivat todella punaiset. Ja miten liehuikaan hänen töyhtönsä ja kuinka ylpeäksi ja tärkeäksi hän tunsikaan itsensä, huomatessaan voivansa nostaa ja laskea sitä mielensä mukaan! Hänen sisarensa ei ollut läheskään yhtä loistava kuin hän, ja kuitenkin melkein yhtä ahnas kuin velivainaja. Ritarillisena kuin isä hän salli siskonsa tunkeutua esiin ja ottaa enimmät osat jyvistä ja marjoista, niin että alituiseen näytti siltä, ettei hän voinutkaan niellä enempää, vaikka alinomaa vaati ruokaa.

Sisko läksi ensimäiselle lennolleen niin ahnaana, ettei muistanut pelätäkään, ja tosiaan lensi läheiseen orapihlajaan kohdatakseen kardinaalin, joka oli ruokaa tuomassa, ennenkuin älysi mitä oli tehnyt. Tällä kertaa ahnaus sai palkkansa. Hän ei ainoastaan jäänyt ilman suupalaa, vaan säikähtyipä poloinen ihan hirvittävästi. Silmät harrillaan ja töyhtö kauhistuksesta litteänä hän tarrautui kiinni orapihlajan oksaan kammottava syvyys allansa, ja huojennus oli äärettömän suuri, kun veli rohkaisi mielensä ja purjehtien saapui hänen rinnalleen. Mutta tietenkään ei voitu odottaa hänen myöntävän sitä. Nähdessään, kuinka helposti veli teki tuon, nosti hän töyhtönsä pystyyn, käänsi välinpitämättömästi päätä ja kysyi, eikö veljestä lentäminen ollut perin helppo asia, kun kerran oli rohjennut sitä yrittää; ja sisko sai hänet häpeämään aika lailla, kun oli sallinut hänen ensimäisenä lähteä pesästä. Orapihlajasta he matkasivat edelleen kuolleeseen sumakkipuuhun, mutta siellä he lehtien puutteessa olivat niin selvästi näkyvissä, että pelko kovasti kouraisi emoa, joka kirjaimellisesti tuli ajamaan heidät takaisin sumakkiin.

Kardinaali oli niin suunnattoman ylpeä ja niin tavattoman suuri uskalikko opettaessaan heille lentämistä, kylpemistä ja kaikkea muuta mikä on välttämätöntä nuorten lintujen tietää, että oli suuri Jumalan armo, että he hengissä pääsivät harjoituksista. Hän oli itse oppinut monta taitoa, mutta ei ollut koskaan voinut oppia miten pysyä hiljaa ja kätkeä itsensä. Kovasti kirkuen "tship!", välähdellen ja leimahdellen, hän heittäytyi vaaroihin, jotka saivat kaikki muut linnut kimaltelevan joen varrella ryntäämään piiloon. Piiloutumista hän halveksi eikä koskaan osannut levähtää.

Se kesä oli täynnä rikkaita kokemuksia kardinaalille. Näitten ensimäisten poikasten vartuttua ja lennettyä pois rakennettiin kaksi muuta pesää, ja kaksi muuta poikuetta lenteli sumakin ympärillä. Lehtisadon aikana kardinaali oli pienen parven isä, ja kaikki olivat sieviä, vankkoja, kauniita jokilintuja.

Hän oli elänyt kevään ja tuntenut sen väkeväntuoksuvaa ilmaa, kalpeitten kukkasten viehätystä ja palavaa sydämen nälkää. Oli tuntenut kesän kultaisessa värityksessään, oli nähnyt sen benzoe-puusta ja sarsaparilla-lehvistä tuoksuvat metsät, joita kiehkuroina koristivat villit viiniköynnökset, kuusamat ja punakoisot; joita mattoina verhosivat samettinen sammal ja tähtirikas mandragora viheriän varjon alta pilkistäen esiin, oli kuunnellut kimaltelevan joen taukoamatonta puhelua, ja kokenut lemmen nautinnon rikasta täyttymistä.

Nyt oli tullut lehtisato, ja kaikki kevään lupaukset olivat toteutuneet. Metsät olivat upeat syysvärityksessään. Siellä oli kypsiä punaisia ja mustia orapihlajan marjoja ja villiviinirypäleitä, jotka vain odottivat ankaraa hallaa, ratisten putoilevia pähkinöitä, hoppuisia oravia ja harmaan ja ruskean kiiltäviä kaniineja. Tienvarsilla heloittivat kultaiset paimenpiiskut ja kuninkaallisina upeilivat purppurassaan asterit ja anisruohot. Kuului putoavain lehtien kahinaa, sametinpehmoisten perhosten liipottelua, etelään rientävien siipien surinaa ja seuralaisiaan kokoilevan variskuninkaan ääntä.

Silloin heräsi kardinaalissa tunne, että oli aika johtaa perheensä oranssitarhaan. Eräänä päivänä he meluten ja kirkuen hääräsivät ylös ja alas joen kimaltelevaa vartta, syöksähtelivät viljapellon poikki ja kiikkuivat sumakissa. Seuraavana päivänä oli musta halla riipinyt sen lehteviä oksia. Kankeana ja autiona se seisoi siinä, yksinäisyyden perikuvana.

Oi lintu, ihmeellisine sulkakoruinesi, joka laulat kuin ihminen! Mikä oivallinen, jumalallinen ajatus luoda noin kaunis olento ja niin kaunista soitantoa meidän iloksemme! Sinä terhakka laulaja tulipunaisessa takissasi, liian ylpeä piiloittaaksesi läikehtivän kauneutesi, liian peloton varoaksesi niitä monia vaaroja, jotka sinua ympäröivät; aamunkoitteesta me sinua tervehdimme, Lintumaailman kuningas, sinun vaateliaasti käskiessäsi: "Kas siin'! Kas siin'!"