SISÄLLYS: (continued 2)

Vanhat munkit voivottelivat, kun heidän riisipuuronsa löytyi, ja korjasivat lautasensa pian pois. Mutta Lo Syvähenki tunsi nälkänsä kasvavan kovasti, etenkin nyt, kun oli löytynyt syötävää, ja koska hätä keinon keksii, niin hän pyyhkäisi ruohotukolla tomun vanhalta pöydältä, tarttui kaksin käsin kattilaan ja tyhjensi sen pöydälle.

Kun nuo vanhat munkit näkivät, miten heidän puuronsa kävi, he tulivat pöydän luo ottaakseen osansa. Mutta Syvähenki sysäsi heidät pois, työnsipä toisia nurin ja ajoi toisia matkoihinsa. Senjälkeen hän alkoi puuron sakeampaa osaa mätkiä kämmenellään suuhunsa. Eipä ennättänyt hän seitsemää kertaa pistää kättään puuroon, kun nuo vanhat munkit taas hänet ympäröivät valittaen:

— Totta totisesti, me emme ole kolmeen päivään syöneet mitään, ja kun meidän nyt onnistui saada vähäsen riisiä puuroksi, niin te tulette ja viette senkin.

Kun Syvähenki poistui pöydän luota, hän kuuli jonkun laulavan ulkona, nosti sauvansa olalle ja riensi pihalle.

Luostariin näkyi tulevan muuan mies, joka kantoi olkapäällään koria ja ruukkua kiinnitettyinä kantopuun kumpaankin päähän. Korista pisti esiin kalan pyrstö ja sitäpaitsi näkyi siinä lotoskukan lehtiin käärittynä olevan muutakin ruokaa. Ruukussa oli väkijuomaa ja ruukun kantena lotoslehti. Mies lauloi tullessaan:

Sä olet yksin niinkuin minäkin, ei sulla miestä, mull' ei vaimoa. Jos hyväilyittä elät sinäkin, mun elämäni vast' on kauhea.

Munkit seurasivat Syvähenkeä ulos, osottivat laulavaa miestä ja kuiskasivat hänelle:

— Tuo on se »lentävä noita».

Syvähenki kohotti sauvansa ja seurasi miestä. Tämä ei huomannut sitä, vaan meni suoraa päätä luostarinjohtajan rakennuksen takana sijaitsevaan olinpaikkaansa.

Nyt näki Syvähenki kolmelle hengelle katetun sievän pöydän tuuhean puun varjossa. Tanakka, hartiakas munkki, jolla oli mustat, pitkät kulmakarvat, istui yläpäässä pöytää ja hänen vieressään nuori tyttö.

Syvähenki astui hiljaa aivan lähelle ja pelotti heidät. Munkki hypähti pystyyn ja sanoi:

— Minä pyydän, kunnianarvoisa isä, olkaa hyvä ja istuutukaa kanssamme aterioimaan.

Syvähenki nosti sauvansa olalleen ja kysyi:

— Miksi olette tämän luostarin hävittäneet?

— Hyvä isä, — vastasi munkki, — pyydän teitä istuutumaan ja kuuntelemaan, mitä sanon.

— Minä odotan pikaista vastausta, ymmärrättekö, — huusi Syvähenki katsoen tuimasti.

— Tämä luostari oli paraita näillä seuduilla, sillä sillä oli laajat tilukset ja se saattoi tarjota monen monelle munkille mitä mukavimman olon. Mutta luostarin munkkeja, joista näette vielä muutamia vanhoja tuolla käytävässä, syytettiin siitä, että he elivät ylellisesti ja pitivät naisia luonaan eikä voinut johtajakaan pitää heitä kurissa. Tekivätpä he vielä valituksen häntä vastaan ja saivat hänet pois virastaan. Kun luostari senjälkeen oli vähitellen joutunut aivan rappiolle, munkit hajaantuivat mikä minnekin ja luostarin tilukset myytiin. Sentähden minä tulin tänne ottaakseni luostarin haltuuni ja laittaakseni sen taas kuntoon. Me olemme tässä juuri olleet hommassa korjata vanha ulkoportti ja tehdä uudet katot muutamiin rakennuksiin.

— Kuka on tämä nuori tyttö? — kysyi Syvähenki.

— Hyvä isä, minä tahdon kertoa teille hänenkin tarinansa. Hän on erään rikkaan miehen tytär naapurikylästä. Hänen isänsä oli pitkän aikaa luostarin suosijoita. Mutta perhe joutui vararikkoon ja tyttö on nyt köyhä; hänen miehensä on sitäpaitsi sairas. Sentähden on hän, kuten näette, tullut tänne hakemaan vähäsen riisiä, ja kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan minä pyysin häntä aterioimaan kanssamme. Älkää uskoko, hyvä isä, mitä nuo vanhat munkit teille sanovat!

Kun Syvähenki oli saanut kuulla tämän perinpohjaisen selvityksen, hän virkkoi:

— Vai ovat nuo vanhat munkit vetäneet minua nenästä? No, enpä aio toista kertaa enää sellaista suvaita.

Sen sanottuaan hän nosti taas sauvansa olalle ja palasi keittiörakennuksen takana olevaan mökkiin.

Munkit seisoivat paraikaa pöydän ympärillä noukkien viimeisiä riisinjyväsiä. Syvähenki hyppäsi heidän keskelleen ja huusi:

— Te itse olette tämän luostarin hävittäneet ja sitten kehtaatte vielä valehdella minulle vasten naamaa!

— Älkää uskoko heitä, — huusivat munkit kuin yhdestä suusta. — Kun he näkivät teidän sauvanne ja miekkanne ja olivat itse aseitta, he eivät uskaltaneet haastaa riitaa kanssanne. Jollette usko meitä, niin menkää vielä kerta takaisin, ja saattepa nähdä, että he ottavat teidät nyt toisin vastaan. Ja ajatelkaa toki, kunnianarvoisa veli, että he syövät lihaa ja juovat viinaa, kun meillä sitävastoin ei ole enää riisin jyvääkään ja jouduimme vielä suurempaan hätään, kun te saatoitte syödä viimeisemme.

— Siinä on järkeä, — ajatteli Lo Syvähenki itsekseen ja läksi toisen puolueen luo. Mutta ovi, joka vei sinne, oli suljettu ja teljetty ja hänen täytyi potkaista se auki.

Kun hän astui sisään, tuli »rautainen Buddha» häntä vastaan suuri miekka kädessä. Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja ottelu alkoi. Kun »rautainen Buddha» oli kaksitoista tai neljätoista kertaa iskenyt miekallaan, hänen täytyi jo peräytyä jaksamatta tuskin enää välttää Syvähengen lyöntejä. Silloin hiipi »lentävä noita» Lo Syvähengen taa iskeäkseen väkipuukon hänen selkäänsä.

Syvähenki kuuli kyllä hänen askeleensa ja näki hänen varjonsa, vaan ei uskaltanut heti kääntyä ympäri peläten salajuonta. Hän laski sentähden sauvansa maahan ja heitti itsensä sen varassa »rautaisen Buddhan» lyöntipiiriä ulommaksi karjaisten samalla niin kamalasti, että toiset säpsähtäen vetäytyivät taaksepäin. Saatuaan näin selkänsä turvatuksi hän kääntyi kumpaakin vastaan ja taisteli kuolemaa halveksien pitkän aikaa yksin kahta vastaan. Mutta ensiksikin Syvähenki taisteli nälkäisenä, toiseksi hän oli sinä päivänä kulkenut pitkän matkan ja kolmanneksi oli yksin peräti vaikeata pitää hyvissä voimissakin puoliaan kahta sellaista sotakarhua vastaan. Hän laski sauvansa ja pakeni.

Toiset kaksi seurasivat häntä ulkoportille saakka. Siellä Syvähenki kääntyi vielä kerta heitä vastaan ja piti vielä jonkun aikaa puoliaan, mutta sitten hänen täytyi taas paeta. Nyt eivät »rautainen Buddha» ja »lentävä noita» viitsineet enää ajaa häntä takaa, väsyneitä kun olivat, vaan istuutuivat kivisillan kaidepuulle.

Lo Syvähenki oli ennättänyt jo melko kauas, kun hän huomasi unohtaneensa myttynsä luostariin Buddhapatsaan eteen. Kiireessä hän ei ollut niitä muistanut. Mutta kuinka hän voisi tulla rahatta toimeen matkalla? Sitäpaitsi hänen oli kova nälkä ja hyvin toivottomalta näytti paluu takaisin ja uusi tappelu noitten lurjusten kanssa. Se olisi suorastaan vaarallista!

Hänen näin arvellessaan, mitä nyt olisi tehtävä, painui tie tuuheaan havumetsään:

— Kuinka synkkä metsä! — ajatteli hän.

Samassa näkyi tuntematon mies pistävän päänsä esiin puunrungon takaa ja viheltävän. Mies katsahti vain lyhyeen sieltä, löi kätensä yhteen ja katosi.

Syvähenki ajatteli:

— Se on joku pakkoverottaja, joka vaanii ohikulkijoita, ja kun hän näki, että minä olen vain munkki, hän löi käsiään yhteen, ikäänkuin sanoakseen: Ei ole sinusta mihinkään. Mutta minäpä näytän hänelle, että kyllä on minussa vielä miehen vastus. Entä jos kiskoisin tuolta lurjukselta hänen vaatteensa ja moisin ne sitten saadakseni vähäsen suuhun pantavaa?

Syvähenki nosti sauvansa olkapäälle ja astui metsään:

— Hoi, sinä metsäkukko! Astu esiin!

Metsässä vaaniva mies nauroi ja puheli itsekseen:

— Hän on loukkaantunut ja vaatii minua esille!

Ja hän sieppasi miekkansa ja hyppäsi esiin huutaen:

— Nyt sinä kaljupää joudut surman suuhun! Mutta syytä itseäsi, en minä sinua tänne kutsunut!

— Tahdonpa antaa sinulle jotakin, jotta minut muistaisit! — huusi Syvähenki ja hyökkäsi toista kohti.

Mies varustautui puolustamaan itseään miekallansa. Mutta tuskin hän oli kunnolla ehtinyt silmäillä Syvähenkeä, kun mieleensä juolahti ajatus, että tuo näyttää tutulta. Ja hän kysyi:

— Herkeä hetkeksi, munkki! Äänesi kuuluu tutulta. Mikä on nimesi?

— Kyllä minä sen kohta sinulle sanon ja niin, että sinun pitää se muistaman, — vastasi Syvähenki.

Nyt pikastui toinenkin ja ottelu alkoi. Mutta tuskin he olivat kymmentä kertaa iskeneet, kun metsävaanija arveli:

— Tuopa vasta julma munkki! — Ja hetken kuluttua virkkoi hän taas: — Herkeä, pyhä veli edes silmänräpäykseksi, minulla on asiaa sinulle.

Molemmat peräytyivät pari askelta ja mies sanoi asiansa.

— Todellakin, minä tunnen teidät. Mikä on nimenne?

Kun mies kuuli nimen Lo Ta, hän heitti miekkansa maahan, kumarsi kohteliaasti ja sanoi:

— Ehkä muistatte vielä erään Shi Tsunin?

— Kautta kunniani, herra Shi siinä seisookin edessäni! — huusi Lo Syvähenki nauraen ja vastasi kumarrukseen. Sitten molemmat astuivat syvemmälle metsään kertoakseen seikkailujaan.

Myöskin Shi Tsun oli lihakauppiaan murhan johdosta paennut Wei Tshousta pohjoiseen päin. Mutta kun hänen varansa vihdoin loppuivat, hän pysähtyi tänne »katsomaan, miten päästä pälkähästä».

Kun Syvähenkikin oli kertonut omat seikkailunsa, virkkoi Shi Tsun:

— Veli hyvä, jos teidän on nälkä, on minulla tarjota lihaa ja muutamia piirakoita. — Ja kaivettuaan ruoat esiin lisäsi: — Koska olette unohtanut myttynne luostariin, niin lähdemme yhdessä niitä hakemaan, ja jos ne lurjukset eivät niitä hevillä hellitä, niin kyllä me teemme pian selvää.

— Niin teemme, — lisäsi siihen Syvähenki kiirehtien syömistään. Sitten he tarttuivat aseihinsa ja läksivät tuohon rappiolle joutuneeseen luostariin.

»Rautainen Buddha» ja »lentävä noita» istuivat yhä vielä kivisillalla.

— Ylös, roistot! — huusi Syvähenki heille. — Tällä kertaa ottaakin kovalle!

— Vai syhyy teidän selkänne vielä, vaikka äsken jouduitte alakynteen? — vastasi siihen »rautainen Buddha» nauraen.

Silloin nosti Syvähenki raivostuneena sauvansa ja syöksyi sillalle. »Rautainen Buddha» asettui paljastettu miekka kädessä ja otsa ryppyisenä vastarintaan. Tällä kertaa piti Shi Tsun huolta siitä, ettei »lentävä noita» voinut takaa päin hyökätä Syvähengen niskaan. Sitäpaitsi hänen nälkänsä oli tyydytetty ja hän oli siis sekä paremmissa voimissa että hyvällä tuulella.

Tuima ottelu oli taas käymässä. Lo Syvähenki alkoi jo päästä vastustajastaan voitolle, kun »lentävä noita» yritti taas takaa päin hänen kimppuunsa. Mutta silloin hyppäsi Shi Tsun sillalle huutaen:

— Äläppäs huolii Jätä hänet!

Ja Shi Tsun kävi tuon salakavalan »lentävän noidan» kimppuun. Nyt he olivat niinkuin pitikin, kaksi kahta vastaan. Syvähenki sai vähitellen voiton ja työnsi »rautaisen Buddhan» vihdoin sillan kaidepuun yli.

Kun »lentävä noita» näki toverinsa putoovan, hän menetti rohkeutensa ja yritti paeta. Mutta Shi Tsun seurasi häntä kintereillä, löi hänet miekallaan maahan ja lävisti hänen ruumiinsa. Sillä välin oli Lo Ta iskenyt sillan alle pudonnutta vielä niin rajusti, että tämä paikalla heitti henkensä. Niin olivat nuo kaksi rohkeata seikkailijaa kadonneet kuin unelma. Syvähenki ja Shi Tsun sitoivat heidän ruumiinsa yhteen ja heittivät jokeen.

Kun he sitten astuivat luostariin noutamaan myttyjä, he huomasivat, että kaikki vanhat munkit olivat hirttäytyneet, nähtävästi peläten »rautaisen Buddhan» vihaa. He pistäytyivät myös luostarinjohtajan aution asunnon taa ja näkivät tuon nuoren tytön syöksyneen kaivoon ja hukkuneen. Ei ainoatakaan elävää sielua näkynyt.

Ystävykset löysivät eräästä vaatekääröstä vähäsen hopeata, minkä Shi Tsun otti huostaansa, sekä lihaa ynnä muuta ruokaa. He keittivät nämä ja tyydyttivät nälkänsä tyystin. Sitten he laittoivat matkamyttynsä, tekivät muutamia risukimppuja ja sytyttivät aution, hävinneen luostarin tuleen. Kun tulenlieskat yhtenä suurena patsaana taivasta tavottelivat, he läksivät pois.

Koko yön he kulkivat yhdessä ja kun he seuraavan päivän aamuna saapuivat erääseen kylään, he poikkesivat majataloon aamiaiselle.

— Mitä te nyt oikein aiotte tehdä, — kysyi Syvähenki toveriltaan.

— Lähden tästä Hua Jiniin ja astun kapinallisten joukkoon. Ties sitten, mitä kohtalo osakseni suo.

— Niinhän se on, hyvä veli, — virkkoi Syvähenki ja kaivoi arvokkaan lautasen matkamytystään. — Ottakaa tämä, sillä saatte jonkun verran eväitä itsellenne.

Kylä ei ollut vielä kovinkaan kaukana heidän takanaan, kun tiensä erosivat. Siinä he heittivät jäähyväiset toisilleen ja läksivät sitten kumpikin omalle taholleen.

Lo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksi.

Lähes kymmenen päivän kuluttua Lo Ta saapui pääkaupunkiin. Hän asteli väkirikkaan kaupungin katuja pitkin katsellen hartaasti ympärilleen ja kysellen myymälöistä »Suuren saarnaajan» luostaria.

Vihdoinkin hän löysi luostarin ja astui vierassuojaan. Eräs munkki ilmotti hänen tulostaan luostarin sairaanhoitajalle, joka ilmaantui pian vierassuojaan. Mutta kun tämä näki vieraan uljaan ryhdin, rautaisen sauvan ja miekan sekä nuo suuret matkamytyt, niin pelottipa häntä aika lailla. Hän malttoi kuitenkin pian mielensä ja kysyi mistä »kunnioitettava veli» tulee. Syvähenki heitti sauvansa ja kantamuksensa maahan, kumarsi, — johon toinen vastasi — ja selitti:

— Minä tulen Viidentaulunvuoren luostarista ja tuon kirjeen päämieheltäni Tshi Tshinilta teidän luostarinne johtajalle, herra Tsingille, pyynnöllä toimittaa minulle paikka.

— Siinä tapauksessa, — sanoi sairaanhoitaja, — on paras, että menemme suorastaan luostarinjohtajan asuntoon.

Kun he olivat saapuneet sinne, Lo Syvähenki avasi myttynsä, otti kirjeen esille ja piti sitä kädessä valmiina antaakseen sen luostarinjohtajalle. Nyt kysyi sairaanhoitaja ihmetellen:

— Ettekö te, hyvä mies, tunne meidän tapojamme ja määräyksiämme. Luostarinjohtaja on tuossa tuokiossa täällä. Pankaa siis miekkanne pois ja ottakaa esille seitsemän suitsutuspuikkoa voidaksenne osottaa luostarinjohtajalle kunniaa.

— Miksette sitä ennemmin sanonut? — virkkoi Syvähenki, avasi taas matkamyttynsä ja otti suitsutuspuikot. Mutta hän ei näkynyt tietävän, mitä niillä piti tehdä. Sairaanhoitaja auttoi häntä ja puki myös puhtaan munkinkauhtanan hänen ylleen.

Kun luostarin päämies astui sisään, sanoi sairaanhoitaja:

— Tämä munkki on saapunut meille Viidentaulunvuoren luostarista, mukanaan kirje herra Tshinilta.

— Vai niin. Enpä ole pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta veljestäni, — puhui luostarinjohtaja.

Sairaanhoitaja käski Syvähenkeä toimimaan ripeästi suitsutuspuikkoineen ja osottamaan luostarin päämiehelle tälle kuuluvaa kunniaa. Mutta Syvähengellä ei ollut aavistustakaan, minne suitsutuslaite oli pantava ja piti sitä sentähden lujasti kädessään. Sairaanhoitajan oli vaikea pidättäytyä naurusta, kun hän sytytti Syvähengen suitsutuspuikot lieden luona palamaan ja vei hänet sitten johtajan eteen käskien kumartamaan kolme kertaa. Sen tehtyään Syvähenki antoi kirjeen.

Kun luostarinjohtaja oli lukenut kirjeen, jossa mainittiin syyt, miksi Syvähenki oli munkiksi ruvennut ja miksi hänet lähetettiin pois Viidentaulunvuoren luostarista sekä pyydettiin toimittamaan hänelle paikka, koska hän on »kantava hyviä hedelmiä», virkkoi johtaja:

— Te olette tullut kaukaa. Menkää nyt munkkien makuusuojaan lepäämään matkasta, niin sitten saatte syödä.

Syvähenki kiitti johtajaa, sammutti suitsutustulet lieden luona, vaikka hänen olisi pitänyt jättää ne palamaan, otti myttynsä, miekkansa ja sauvansa ja seurasi opastaan huoneesta ulos.

Mutta johtaja kutsui luostarin virkailijat kokoon ja lausui:

— Kuulkaahan kuinka järjetön minun vanhempi veljeni Tshi Tshin on. Tämä munkki, joka tänään saapui luostariimme, on entinen sotaväen kapteeni, joka on tappanut miehen ja sentähden ruvennut munkiksi Viidentaulunvuoren luostariin. Mutta pian senjälkeen hän pari kertaa rikkoi pahasti luostarin järjestystä vastaan ja kiihotti munkkejakin sopimattomalla käytöksellään, ja tästä syystä hänet sitten lähetettiin luostarista pois juuri meidän luoksemme. Minä puolestani en tahtoisi suostua ottamaan häntä luoksemme, mutta minun veljeni pyytää niin hartaasti. Jos me hänen ottoonsa suostumme, niin hän luonnollisesti tulee rikkomaan meidänkin hyvää järjestystämme, kuten siellä teki. Mitä meidän siis on tekeminen?

— Todellakin, — sanoi sairaanhoitaja, — kun minä ensiksi näin sen miehen, arvelin, ettei hän ainakaan ole munkin näköinen. Kuinka voisimmekaan ottaa hänet luostariimme?

— Sain äsken kuulla, — ilmotti kyökkimestari, — että luostarin vihannestarhaa ovat sotaväki ja kuljeskelevat pahantekijät hävittäneet ja voronneet. Mikään tavallinen munkki ei voi sitä estää. Mutta emmekö lähetä tuota raavasta miestä vartioimaan vihannestarhaamme?

— Teidän ehdotuksenne on hyvä, — sanoi johtaja ja kutsutti Lo Syvähengen sisään.

Tämän tultua luostarinjohtaja lausui:

— Koska minun veljeni teidän tuomassa kirjeessänne pyytää hankkimaan teille paikan, niin olemme päättäneet uskoa luostarin vihannestarhan hoidon ja vartioimisen teidän huostaanne. Se sijaitsee portin ulkopuolella ja ulottuu yhtä kauaksi kuin temppelin muurit Viidentaulunvuorella. Teidän tulee siis pitää silmällä puutarhureita ja huolehtia siitä, että nämä joka päivä tuovat luostariin kymmenen koria vihanneksia. Mikä siitä jää yli, on teidän omaisuuttanne.

— Minun päämieheni Tshin, — vastasi Lo Syvähenki, — lähetti minut teidän kunnianarvoisaan luostariinne, jotta minä täällä saisin munkin paikan. Mitenkä on ymmärrettävissä, että te panette minut vartioimaan vihannestarhaa, joka on ulkopuolella luostaria, sen sijaan että tekisitte minusta kyökkimestarin, lukkarin tai jonkun muun sellaisen virkamiehen?

— Hyvä mies, — selitti luostarinjohtaja, — te arvostelette asemaanne väärin. Te olette juuri tullut luostariin ettekä omaa vielä mitään ansioita, joitten perusteella voisimme antaa teille etuoikeuksia. Kuinka saatatte toivoakaan, että teistä heti tehtäisiin esim. kyökkimestari? Vihannestarhan hoito ja vartioiminen on sekin hyvin tärkeä tehtävä.

— Mutta minä en vaan ota pitääkseni huolta vihannestarhasta, — tiuskasi Syvähenki. — Hitto vieköön, minä tahdon ainakin kyökkimestariksi!

— Kuulkaahan toki, mitä sanon, — alkoi sairaanhoitaja. — Kuten tiedätte, on luostareissa eri talousosastoja, joista kullakin on oma esimiehensä. Minulle esimerkiksi kuuluu sairaiden hoito ja kaikki mikä on jossakin yhteydessä vieraan tulon ja lähdön kanssa. Mitä tulee luostarin johtajaan, hänen apulaiseensa ja muihin sellaisiin, niin nämä ovat korkeita virkoja, joita on vaikea saada. Lukkari ja kyökkimestari ovat vastuunalaiset heitä ylemmille virkamiehille luostarin varoista ja tiluksista. Mitenkä voitte siis heti vaatia näin vastuunalaista virkaa? Sitten on virkamiehiä, jotka pitävät huolta eri rakennuksista. Se, jonka huostassa varastot ovat, on nimeltään varastomestari, se, joka pitää silmällä temppelejä, on temppelinvartia, käytävien ja teiden kunnossapito kuuluu tietarkastajalle, järjestys ja puhtaus kylpyhuoneissa on kylpymestarin asia, ja niin edelleen. Nämä viimeksimainitut virat ovat toisluokkaisia. Sitten on vielä sellaisia virkamiehiä, jotka pitävät huolta jokapäiväisestä kulutuksesta, kuten hiilenhankkija, riisinhankkija, teenhankkija ja vihannestenhankkija, jolle vihannestarhan hoito kuuluu. Viimeksi mainittu tehtävä on nyt uskottu teidän huostaanne. Tämä virka on tosin vaatimaton, mutta olettakaamme, että te hoidatte sitä yhden vuoden, niin sittenhän voitte jo tulla nimitetyksi hiilenhankkijaksi. Kun sitten taas olette vuoden ajan hoitanut tätä virkaa, niin saatatte tulla kylpymestariksi, sitten taas vuoden kuluttua lukkariksi, kyökkimestariksi j.n.e.

— No siinä tapauksessa, — arveli Syvähenki, — olisi syytä ruveta vihannestarhan päämieheksi… Minä otan huomenna tuon viran haltuuni.

Kun luostarinjohtaja kuuli Syvähengen suostuvan vihannestarhan vartiaksi, hän kutsui hänet luokseen kestitykselle. Vihannestarhan pienen vahtimajan seinään naulattiin ilmotus, että tarhan hoito tästä lähtien kuuluu Syvähengelle, joka seuraavana päivänä astuu virkaansa, ja ettei maankulkijain ole lupa astua tarhaan ja ottaa sen hedelmiä. Seuraavana aamuna sai Syvähenki vastaanottaa lakituolissa istuvan luostarinjohtajan kädestä virkamääräyksensä ja hän muutti omaan asuntoonsa vihannestarhaan.

Noin parin-, kolmenkymmenen joutilaan maankulkurin oli tapana tuontuostakin pistäytyä tarhaan vihanneksia ja hedelmiä varastamaan. Kun nämä lukivat tuon ilmotuksen Syvähengen uudesta toimesta, he neuvottelivat, miten voisivat kukistaa tuon tulokkaan munkin ja saada hänet valtaansa.

Eräs heistä ehdotti, että he olevinaan tulisivat onnittelemaan häntä uuden viran johdosta, polvistuisivat sitten likahaudan luona häneen eteensä, tarttuisivat yhtäkkiä häntä jalkoihin ja viskaisivat hautaan. Tämä olisi aluksi hänelle aimo opetukseksi. Ehdotusta pidettiinkin mainiona.

Kun Lo Syvähenki oli laskenut sauvansa ja matkamyttynsä uuteen tupaansa ja munkit, jotka häntä sinne saattoivat, palanneet esimiestensä mukana takaisin luostariin, hän meni ulos majansa edustalle katselemaan miltä ympäristö näyttää. Eipä kestänyt kauaa, kun ilmestyi maankulkureita, jotka lahjoja tuoden tulivat häntä onnittelemaan. He jäivät nauraa kihittäen seisomaan jonkun matkan päähän ja ilmottivat äänekkäästi:

— Kunnianarvoisa isä, kun me eilen saimme tietää, että teidät on nimitetty tämän vihannestarhan hoitajaksi, niin me naapurit päätimme tulla tervehtimään teitä ja tuomaan teille nöyrimmät onnentoivotuksemme.

Syvähenki ei huomannut petosta, vaan astui aivan lähelle likahautaa ottaakseen vastaan heitä ja pyytääkseen heitä astumaan sisään. Kaksi noista maankulkureista, nimeltä Katurotta ja Ruohokäärme, erosi muista lähestyen Syvähenkeä ja polvistuivat maahan toivossa, että hän tulisi auttamaan heitä ylös, jolloin he tarttuivat hänen jalkoihinsa. Mutta Syvähengen mieleen juolahti epäilys, että noilla on paha nahassa, ja hän tuumi itsekseen: — Siinä on sitten omituista joukkoa! He eivät ole sitä eivätkä tätä. Aikovatkohan nuo lurjukset karata kiinni jalkoihini ja viskata minut ehkä tuohon kuoppaan, koska noin kauan tuossa kontillaan könöttävät? Jos he tahtovat silittää tiikerin partaa, niin annanpa heidän tuta myöskin sen käpäliä.

Hän astui nyt lähelle noita kahta maankulkijaa, jotka ojensivat kätensä häntä kohti sanoen: »Teidän nöyrät palvelijanne ovat tulleet ilmaisemaan teille kuuliaisuuttaan.» Mutta samassa tarttui toinen heistä Syvähengen oikeaan toinen vasempaan jalkaan. Ennenkuin he ennättivät nostaa hänet ylös ja viskata kuoppaan, riuhtaisi Syvähenki oikean jalkansa irti ja lennätti Ruohokäärmeen likahautaan. Ja kun Katurotta päästi vasemman jalan pötkiäkseen pakoon, hän sai sellaisen potkun, että lensi toverinsa perään.

Muut maankulkijat ihan kangistuivat hämmästyksestä ja seisoivat mykkinä suut selällään. Kun he sitten yrittivät pakoon, Lo Syvähenki huusi heitä jäämään:

— Joka liikahtaa paikaltaan, sen käy samoin kuin noiden kahden!

He pelkäsivät hievahtaa paikaltaan ja katselivat vavisten noita kahta kapinoitsijatoveriaan, jotka nyt siellä liassa rypesivät. Kuoppa oli näet suuri ja syvä ja täynnä perkeitä ja lokaa ja he olivat suistuneet sinne suin päin. Päästyään vihdoin jaloilleen ja toinnuttuaan ensi säikähdyksestään he huusivat hartaasti pyytäen:

— Kunnianarvoisa, pyhä isä, olkaa meille armollinen!

— Tulkaa tänne, lurjukset, — tiuskaisi Syvähenki, — ja auttakaa noita kahta vaivaista tuolta kuopasta! Ja korjatkaa sitten luunne mitä pikimmin!

He auttoivat molemmat onnettomat toverinsa kuopasta ja taluttivat heidät kurpitsa-aitauksen luo. Mutta kun he olivat niin likaiset, että oli ilettävää lähestyä heitä, komensi Syvähenki nauraa hirnuen:

— Mars, pässinpäät, tuohon vesilammikkoon peseytymään, ja kun te olette puhtaat, tahdon puhua kanssanne!

Kun nuo molemmat juonittelijat olivat lammikossa pesseet itsensä, he saivat toisilta puhdasta vaatetta ylleen. Sitten käski Syvähenki:

— Tulkaa nyt minun asuntooni, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on kerrottavaa puolustukseksenne.

Kun kaikki olivat koolla Syvähengen asunnossa, hän jatkoi:

— Muistakaa, te lurjukset, ettette toista kertaa pidä minua narrinanne. Mutta sanokaahan, keitä ja mistä te olette ja mikä sai teitä sellaiseen roskaiseen juoneen ryhtymään?

Kaikki maankuljeksijat lankesivat maahan hänen eteensä ja selittivät:

— Me olemme tästä ympäristöstä ja elämme mistä sattuu. Tästä vihannestarhasta olemme tottuneet ottamaan hedelmiä, vaikka luostari on kyllä koettanut estää meitä siitä lupaamalla meille palkintoja. Mutta mikäs autti? Entä mistä te, kunnianarvoisa isä, olette kotoisin ja mitenkä on luostarinjohtaja tavannut teidät? Eihän ole teitä ennen näillä mailla näkynyt. Me vakuutamme tästä päivästä saakka olevamme teidän nöyriä palvelijoitanne.

Syvähenki kertoi heille omista seikkailuistaan ja lisäsi sitten:

— Minä ryntäisin vaikka sotajoukon läpi, miksi puhunkaan siis sellaisista raukoista kuin te!

— Se on totta! Se on totta! — huusivat kaikki ja läksivät pois kiitettyään häntä ensin, että oli niin vähällä heidät vapaaksi laskenut.

Seuraavana päivänä päättivät miehet ostaa ruokia ja juomia ja kestitä Syvähenkeä hänen omassa tuvassaan. Mutta kun he saapuivat hänen luokseen, Lo Syvähenki virkkoi:

— Mitä joutavia! Se nyt oli aivan tarpeetonta, että te minun tähteni ryhdyitte sellaisiin uhrauksiin!

— Me pidämme sitä suurena onnena, kunnianarvoisa isä, että tapasimme henkilön, joka meistäkin huolehtisi, — vastasivat he.

Lo Syvähenki oli siitä kovin iloissaan ja söi ja joi heidän kanssaan, että tulivat hauskalle tuulelle. He mekastivat ja kertoivat seikkailujaan, paukahuttelivat käsillään ja naureskelivat. Hauskoja, huolettomia poikia näyttivät olevan.

Yht'äkkiä kuului ulkoa pelto varisten äänekästä rääkkymistä ja kun he astuivat ulos puutarhaan, eräs työmiehistä osotti uuden variksenpesän eräässä raidassa.

Jotkut ehdottivat, että pitää noutaa tikapuut ja ottaa pesä alas, mutta Ruohokäärme lupasi kiivetä puuhun ja tuoda pesän ilman tikapuita.

Nyt silmäili Syvähenki puuta hetken aikaa, ikäänkuin olisi sitä katseellaan mitannut, astui sitten puun luo ja heitti päällysviittansa yltään. Sen jälkeen hän kiersi oikean kätensä puun rungon ympäri aivan läheltä tyveä, otti vasemmalla kädellään ylempää kiinni, asettui tukevaan asentoon ja ponnistaen itsensä suoraksi repäisi yhdellä tempauksella puun juurineen päivineen maasta.

Kun tyhjäntoimittajat hänen ympärillään huutaen tahtoivat onnitella Lo Syvähenkeä tämän yliluonnollisen jättiläisteon johdosta, hän arveli rauhallisesti, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut:

— Eihän tuossa mitään sen kummempaa. Huomenna saatte nähdä, että minä osaan aseitakin käyttää.

Senjälkeen erosi tuo elämöivä seurue yöksi aikoen seuraavana aamuna jälleen kokoontua.

Kun nuo maankuleksijat huomasivat, että Syvähenki oli taipuvainen huvitteluun, he tulivat joka päivä hänen luokseen, ja kun he olivat aikansa syöneet ja juoneet, esitti Syvähenki heille puutarhassa voimatemppuja.

Eräänä päivänä hän oli kutsunut heidät kaikki luokseen ja kun he olivat kyllikseen mässänneet, lausui joku joukosta isännälle:

— Mutta te ette olekaan vielä näyttänyt meille, mitenkä te tuota rautaista sauvaa käsittelette.

Syvähenki otti esiin viisi jalkaa pitkän ja kuusikymmentä naulaa painavan sauvansa. Toiset hämmästyivät kovasti sen nähdessään ja sanoivat, että sillä, joka sitä käyttää, pitää olla puhvelihärän voima. Mutta Syvähenki nosti sen vaivatta ylös ja viskasi kuin korren ilmaan ja vaikka hän teki sillä vielä kaikellaisia muita temppuja, ei sen paino näyttänyt häntä lainkaan häiritsevän eikä väsyttävän.

— Mainiota! — ärjyivät vetelehtijät.

— Erinomaista! — huusi outo ääni tarhamuurin takaa. — Se oli loistava näytös!

Kun Syvähenki kuuli huudon, hän katsoi muurin yli ja näki siellä sotilaspukuisen miehen viuhka kädessä. Hänen silmänsä olivat suuret ja pyöreät, parta kuin pantterilla ja vartalonsa ainakin seitsemän jalkaa pitkä; iältään hän saattoi olla lähes neljäkymmentävuotias.

— Siinäpä vasta merkillinen munkki, — jatkoi sotilaspukujen mies. — Hän näkyy totta tosiaan tietävän, kuinka aseita on käytettävä!

— Hän mahtoi tehdä temppunsa taitavasti, — arvelivat maankuleksijat, — koska sotaväen harjotusmestarikin noin ihmettelee.

— Vai on hän harjotusmestari. Mikä on hänen nimensä sitten? — kysyi Syvähenki.

— Liu Tshung. Hän palvelee keisarillisessa armeijassa, — vastattiin.

— Olisipa hauskaa tutustua häneen.

Tämän kuultuaan Liu Tshung hyppäsi muurin yli, astui Lo Syvähengen luo ja kysyi:

— Hyvä isä, saanko kysyä mistä olette kotoisin ja mikä on nimenne?

Syvähenki sanoi nimensä ja lisäsi:

— Poikana kävin pääkaupungissa, jossa tulin tuntemaan teidän isänne, kapteeni Liun.

Liu Tshung iloitsi sitäkin enemmän ja he solmivat heti läheisen ystävyyden.

Mutta kun Liu Tshung kertoi, kuinka hän oli vaimonsa kanssa tullut Suuren saarnaajan luostariin ja nähdessään munkin vaikeat temput jäänyt ihmettelemään, vaikka vaimonsa oli mennyt palvelijattarensa kanssa luostarin temppeliin, tuli viimeksimainittu juosten Liu Tshungin luo ja ilmotti hätääntyneenä:

— Tulkaa pian! Joku puhuttelee teidän rouvaanne temppelissä.

— Mitä tämä on?! — huudahti Liu Tshung.

— Kun rouva astui temppeliin, — selitti palvelijatar, — hän kohtasi miehen, joka ensin ei ollut häntä huomaavinaankaan, mutta sitten ei antanut hänen liikkua rauhassa.

— Suokaa anteeksi, minä hetkeksi… — sanoi harjotusmestari, joka jo riensi vaimonsa avuksi.

Saavuttuaan temppeliin hän näki porraskaiteen luona joukon miehiä erilaisine soittokoneineen ja käytävän yläpäässä erään miehen, joka näytti sulkevan rouva Liulta tien.

— No mutta kuulkaahan nyt, — esteli nuori mies, — minulla olisi teille asiaa.

— Kuinka te kehtaatte, — sanoi siihen nuori vaimo punastuen häpeästä ja harmista, — loukata minua tällä lailla keskellä päivää ja vielä tällaisessa tilaisuudessa?

Samassa riensi Liu Tshung nuoren miehen luo, tarttui häntä hartioihin ja oli juuri aikeessa lyödä häntä, kun hän tunsi tuon nuoren miehen kenraali Kon ottopojaksi. Tämä kenraali nautti suurta suosiota keisarin puolelta ja oli sitäpaitsi kovin väkivaltainen mies. Ja hänen ottopoikansa Ko Ja Nai oli kaltoin kasvatettu ja aivan piloille hemmoteltu eikä osannut muuta kuin elää huikentelevasti. Jokainen pääkaupungin nainen oli siis vaarassa joutua hänen kanssaan tekemisiin.

Kun Liu Tshung tunsi tämän vastustajansa, hänen käsivartensa vaipuivat voimattomina alas. Ko Ja Nai, joka ei ensin tiennyt, kuka tuo nainen oli, kysyi Liu Tshungilta, mitä tämä tahtoi. Miehet, jotka olivat seisoneet porraskaiteen luona, tulivat siihen ja koettivat tyynnyttää Liu Tshungia selittäen, ettei Ko Ja Nai tiennyt, kuka nainen oli. Vaikka Liu Tshung vapisi vihasta, hän antoi Ko Ja Nain kuitenkin poistua rauhassa.

Tämä oli tuskin ennättänyt nousta hevosensa selkään ja ajaa karahuttaa pois, kun Lo Syvähenki sauva ojossa ryntäsi temppeliin ja hänen kintereillään joukko maankuleksijoita.

— No minne nyt? — kysyi Liu Tshung.

— Minä vaan olisin tarjonnut teille käsivarteni apua, jos se olisi tarpeen ollut, — vastasi Syvähenki.

Se oli Ko Ja Nai, kenraali Kon ottopoika, — selitti Liu Tshung. — Hän käyttäytyi sopimattomasti minun vaimoani kohtaan, kun ei tätä tuntenut. Aioinpa piestä sen lurjuksen pahanpäiväiseksi, mutta sitten pidin kuitenkin kenraaliin nähden viisaampana antaa hänen ottopoikansa mennä rauhassa matkoihinsa.

— Te pelkäätte kenraali Kota, — huomautti Lo Ta, — mutta minä en sitä tee. Kun minä sen vietävän ottopojan vasta tapaan, niin annanpa hänen selkäänsä satamalla sataa.

Kun Liu Tshung huomasi, että Lo Syvähenki oli hiukan tuulessa, hän myönsi:

— Aivan oikein, pyhä isä, aivan oikein! Minä totta puhuen annoin vetää itseäni nenästä, kun päästin sen vietävän menemään.

— Niin, puheli Lo Ta, — jos te vastedes tarvitsette asetoveria, niin ilmottakaa vaan minulle. Minä lähden kanssanne, minne ikänä tahdottekin enkä silloin turhia pelkää.

Ja nostaen sauvansa olkapäälle Lo Syvähenki marssi temppelistä maankuleksijoineen.

Lo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.

Senjälkeen Lo Syvähenki ja Liu Tshung tapasivat toisensa useammasti.

Mutta eräänä päivänä tehtiin Liu Tshungia vastaan väärä ilmianto ja hänet tuomittiin ruoskittavaksi, häpeällisellä rikollisen poltinmerkillä leimattavaksi ja karkotettavaksi Tsang Tshouhun lähellä Tien Tsinin kaupunkia. Tämä katala ilmianto oli kaikesta päättäen tehty Ko Ja Nain alotteesta, joka kaikin tavoin koetti saada Liu Tshungin vaimoa valtaansa. Mutta Liu oli ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin ja uskonut vaimonsa tämän isän huostaan, joka oli vaikutusvaltainen henkilö ja saattoi siis suojella tytärtään. Aviopuolisoiden ero oli tuskallinen; he itkivät molemmat katkerasti.

Liu Tshung sai rautaisen »kauluksen» ja häntä lähdettiin kahden miehen vartioimana viemään uuteen karkotuspaikkaansa. Vartiat, Tung ja Sii, saivat päivää ennen lähtöä kutsun saapua erääseen ravintolaan, jossa heidän oli määrä tavata muuan herrasmies, joka — hän ei sanonut nimeään — näkyi olevan hallituksen virkamies. Tämä kestitsi vartioita ja lupasi heille kymmenen taelia hopeata, jos he jossakin syrjäisessä seudussa toimittaisivat Liu Tshungin toiseen maailmaan. Miehet antoivatkin puhujan vaikuttaa mielipiteeseensä, kun he huomasivat tuon virkamiehen saaneen tehtäväkseen kenraali Kon tahdon perille ajamisen, vakuuttivatpa he täyttävänsä tuon toivomuksen jossakin metsässä tien varrella noin kolmen, neljän päivän matkan päässä Hai Fungista, josta he nyt läksivät Liu Tshungia viemään.

Ensimäisenä päivänä he katkaisivat kymmenen penikulmaa pitkän taipaleen ja viettivät yön majatalossa, jossa heille — kuten laki tällaisissa tapauksissa määrää — annettiin ylläpito ilmaiseksi. Seuraavan päivän aamuna lähdettiin jo varhain liikkeelle ja jota ylemmäksi päivä yleni sitä paahtavammin helotti aurinko. Alkoipa Liu Tshungin ruoskahaavoja, jotka matkalle lähtiessä eivät olleet lainkaan rasittaneet, nyt kirveliä kovasti. Kolmantena matkapäivänä kävi hänen asemansa paljoon kävelemiseen ja »rautakaulukseen» tottumattomana yhä tukalammaksi ja matka alkoi hänen tähtensä kulua hitaasti.

— Astele nopeammin, sinä pässinpää, — huusi Sii, — sillä matkaa on vielä viisisataa penikulmaa ja jos me tällä tavalla kuljemme, niin emme pääse ikinä perille.

— Minua niin väsyttää vankeudessa-olon johdosta, joka heikonsi kovasti voimiani. Sitäpaitsi ovat raipparangaistuksesta saamani haavat ruvenneet tässä helteessä niin vihoittelemaan, että tuskin jaksan enää paikaltani liikkua.

— Älä pane pahaksesi, — virkkoi Tung, toinen vartioista, — äläkä piittaa hänestä.

Tung oli taipuvainen säälimään Liu Tshungia ja vitkastelemaan murhaan nähden, mutta Sii pysyi armottomana ja järkähtämättömänä.

Kun he saman päivän iltana pysähtyivät yöksi majataloon, Liu Tshung osti omalla rahallaan hyvää ruokaa ja juomaa tarjoten matkakumppaneilleen. Hänen ystävyydenosotukseensa vastatakseen nämä tilasivat vielä enemmän väkevää juomaa ja pakottivat häntä juomaan, kunnes hän juopuneena lysähti raskaine »rautakauluksineen» lattialle.

Sillä välin Sii oli pistäytynyt ulos ja palasi nyt tuoden suuren vadillisen kiehuvan kuumaa vettä.

— Herra harjotusmestari Liu Tshung, — sanoi hän, — ettekö pese jalkojanne ennenkuin käytte levolle?

— En missään tapauksessa!

— Matkustaja ei saa käyttäytyä siivottomasti, — väitti Sii.

Liu Tshung ei aavistanut mitään pahaa, vaan nosti jalkansa ylös ja Sii upotti ne kuumaan veteen.

Kuului parahdus ja Liu Tshung nosti jalkansa ilmaan; mutta ne olivat jo pahasti palaneet.

— Antakaa minun olla rauhassa, — huusi hän.

— Kas vaan tuota! — hohotti Sii. — Luulisinpä, että minun pitäisi saada olla rauhassa, että vangin pitäisi palvella vartiaansa eikä päinvastoin. Kaikesta huolimatta pelkään, etten voi olla mieliksenne, koskei näinkään lämmin vesi vielä ole riittävän lämmintä!

Tähän tapaan kiusattiin ja pilkattiin Liu Tshungia pitkin iltaa eikä hän mahtanut sille mitään, makasi vain nurkassaan ja kärsi rauhallisesti tuskat. Vihdoin molemmat vartiat pesivät jalkansa ja kävivät levolle.

Seuraavana aamuna nousi Sii muita varemmin levolta ja valmisti aamiaisen. Liu Tshung ei voinut syödä ensinkään ja näytti siltä kuin hän ei jaksaisi käydäkään. Sii sysäsi häntä kepillä kylkeen saadakseen hänet nousemaan makuulta ja Tung, josta sääli vankia kohtaan oli kadonnut, toi parin karkeita ruokosandaaleja, jotka varmaan tulisivat aiheuttamaan kipua jalkapohjissa, ja pakotti Liu Tshungin vetämään ne jalkaansa.

He läksivät varhain matkalle. Mutta ennenkuin he olivat edes penikulman täyteen kulkeneet, olivat Liu Tshungin jalat hiertyneet niin pahasti rikki, että alkoivat vuotaa verta, ja hänen täytyi lopulta voihkia tuskasta joka askeleella. Sii morkkasi häntä siitä ja uhkasi sauvallansa. Mutta Liu Tshung vakuutteli, ettei se ollut uppiniskaisuutta, vaan että hänen oli suorastaan mahdoton kävellä nopeammin.

— Tule, — virkkoi Tung tarttuen häntä käsivarteen, — minä autan sinua eteenpäin.

Tällä tavalla kuljettiin sitten penikulma, jopa toistakin, kunnes he tulivat synkkään villikasvuiseen metsään. Paikkaa sanottiin Metsäsianvuoreksi ja se oli kaikkein vaivalloisin ja rasittavin kohta koko matkalla Hai Fungista Tsang Tshouhun.

Liu Tshung pyysi nyt, että he pysähtyisivät hetkeksi metsään levähtämään. Vartiat suostuivatkin, istahtivat maahan ja heittyivät pian pitkälleen. Mutta he nousivat kohta taas jalkeille ja sanoivat etteivät voi nukahtaa pelosta, että Liu Tshung karkaisi; heidän täytyi siis sitoa hänet puuhun kiinni.

Liu Tshung selitti olevansa rehellinen mies eikä milloinkaan elämässään vielä karanneensa. Mutta vartiat sitoivat kun sitoivatkin hänet kiinni. Kun se oli tehty, otti kumpainenkin sauvansa ja he ilmottivat Liu Tshungille täyttävänsä vain kenraali Kon käskyn, jos nyt tappaisivat hänet tähän paikkaan ja veisivät hänen polttomerkkinsä takaisin todistukseksi kuuliaisuudestaan. Voisivathan he lykätä teon jonkun päivän tuonnemmaksi, mutta sehän pidentäisi vain turhaan tuota vaivalloista matkaa. He pyysivät siis, ettei Liu Tshung heille suuttuisi, jos he nyt täyttäisivät kenraalin tahdon.

— Tulevana vuonna tähän aikaan voisitte te sitten viettää vuosipäivää elämänne merkkitapauksen johdosta, — lopettivat he. — Me olemme tämän jo keskenämme päättäneet, sillä meidän täytyy rientää takaisin.

Kun Liu Tshung tämän kuuli, hän rupesi itkemään ja sanoi:

— Minä en ole koskaan käyttäytynyt vihamielisesti enkä kantanut vihan kaunaa teitä kumpaakaan kohtaan. Oi, ettekö voisi armahtaa minua?! Minä en unohtaisi sitä koskaan, en ikinä!

— Tuo on joutavaa puhetta, — virkkoi Tung. — Me emme mahda sille mitään.

Sii nosti jo painavan sauvansa iskeäkseen sillä onnetonta päähän. Tuossa tuokiossa olisi Liu Tshung jättänyt tämän maailman, ellei samassa silmänräpäyksessä olisi tapahtunut jotakin odottamatonta.

Yhtäkkiä jyrähti nimittäin voimakas mörähuuto ukkosena puitten takaa ja suuri rautainen sauva pisti esiin kohti kohotettua käsivartta lennättäen siitä aseen korkealle ylös ilmaan. Sitten syöksyi tanakka munkkipukuinen mies päin vartioita huutaen:

— Kyllä minä kuulin, mitä te sanoitte, roistot!

Kun Liu Tshung nosti päänsä, hän tunsi tuon miehen Lo Syvähengeksi ja huusi hilliten:

— Odottakaa! Kuulkaa, mitä sanon!

Syvähenki laski sauvansa maahan, mutta nuo kaksi vartiaa seisoivat kuin salaman lyöminä paikallaan, kun Liu Tshung jatkoi:

— Nämä molemmat miehet eivät ole syyllisiä. He toimivat kenraali Kon käskyn mukaisesti. Jos te heidät tapatte, niin teette väärin.

Syvähenki veti miekkansa esiin ja katkaisi sillä köydet, joilla Liu Tshung oli sidottu, mursi sitten hänen »rautakauluksensa» auki ja viskasi sen pois alkaen kertoa:

— Kun minä viimeksi olin teistä eronnut, minä pian sen jälkeen sain surukseni kuulla, että onnettomuus oli teitä kohdannut. Mutta minulla ei ollut tilaisuutta auttaa teitä. Kun sitten olin saanut kuulla teidän karkotustuomiostanne Tsang Tshouhun, riensin oikeuteen saadakseni tarkemman tiedon kohtalostanne; minulle sanottiin, että te olette paraikaa vankeudessa. Sitten sain vihiä, milloin teidät lähetettiin vartioituna karkotuspaikkaanne, mutta kun pelkäsin, että nuo vartiat voisivat tehdä teille matkalla pahaa, päätin salaa seurata jälessänne. Minä kuulin kyllä, että nämä lurjukset kiusasivat teitä viimeisessä yöpaikassanne ja aioin jo ryntää sisään tappaakseni nämä roistomaiset kiusaajanne, mutta toiset varottivat minua siitä sanoen sillä sellaisessa paikassa vain pilaavan asian. Ja niin päätin seurata pitemmälle. Lahdin tänään jo teitä varemmin liikkeelle ja pysähdyin tähän vuoristoon vakuutettuna, että minä täällä vihdoinkin surmaan molemmat pahanilkiset vartianne. He olivat juuri aikeessa murhata teidät! Parasta on, että käännän heidän julman aikeensa heidän itsensä surmaksi!

— Ei, ei! Tyytykää siihen, että olette pelastanut minut, älkääkä pidelkö pahoin näitä miehiä!

— Kuulkaa, te kaksi raukkaa! — sanoi Syvähenki lujasti. — Jollei tämä ystäväni nyt puolustaisi teitä, niin kautta kunniani, minä survoisin teidät palasiksi. Ainoastaan hänen tähtensä minä suostun siihen, että te saatte palata täältä hengissä.

Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja komensi:

— Auttakaa ystävääni, jotta hän voisi seurata minua!

Vartiat tunsivat, että heidän oli kiittäminen Liu Tshungia elämästään, astuivat kuuliaisesti hänen luokseen ja alkoivat kantaa häntä samaa tietä pitkin eteenpäin Lo Syvähengen astellessa heidän edellään sauva kädessä.

Näin kulkivat he noin neljä penikulmaa ja saapuivat tien varrella sijaitsevaan majataloon. Astuivat sisään, kävivät levähtämään ja tilasivat ruokaa ja juomaa; Liu Tshungille Syvähenki käski valmistamaan erikoisen hyvän aterian ja komensi vartiat häntä palvelemaan.

Heidän siinä syötyään ja juotuaan ja hyvän tuulen päästyä vähitellen valtaan vartiat vihdoin uskalsivat kysyä, minkä luostarin miehiä Syvähenki oli. Tämä nauroi ja virkkoi: …

— Mitä se teille kuuluu, roistot, missä minä asun? Vai kysyttekö siksi, että voisitte kertoa kenraali Kolle? Mutta hän ei mahda minulle mitään. Toiset pelätkööt häntä, minä en ainakaan. Jos minä sen paholaisen tapaisin, niin kyllä selkänsä pehmittäisin!

Vartiat eivät uskaltaneet enää suutaan avata.

Kun he sitten valmistautuivat jatkamaan matkaa, Liu Tshung kysyi Lo Talta, mihin tämä aikoi.

Lo Syvähenki vastasi:

— Jos tapat jonkun, muista odottaa, siks' ett' on henki mennyt menojaan. Mut' jos sa tahdot jonkun pelastaa, niin auta hänet varmaan asemaan.

— Minä en siis voi jättää teitä, ennenkuin tiedän, että te todella terveenä olette saapunut Tsang Tshouhun, ei vankina, vaan vapaana. Sillä Hai Fungiin palaamista ei kannata enää ajatellakaan.

Kun vartiat tämän kuulivat, he virkkoivat hiljaa toisilleen:

— Nyt meidän kävi huonosti.

— Niin. Mitä me nyt sanomme päälliköllemme kotona?

Mutta he eivät mahtaneet sille mitään; heidän täytyi tehdä mitä Syvähenki käski. Jos hän tahtoi käydä, he kävivät, jos tahtoi pysähtyä, he pysähtyivät. Vaikka vartiat kohtelivat vapautettua vankiaan ystävällisesti, niin hän morkkasi heitä, ja jos he niskottelivat, niin hän löi heitä. Yleensä, heidän täytyi matkalla käyttäytyä peräti rauhallisesti ja nöyrästi, jos mielivät välttää munkin suuttumista.

Heti kun he saivat vuokratuksi rattaat, he sijottivat Liu Tshungin niihin ja kävivät itse jälessä. Iltaisin yövyttiin aikaisin, aamuisin lähdettiin myöhään taipaleelle ja vartiain täytyi toimittaa palvelijalle kuuluvat tehtävät, nimittäin, tehdä tulta lieteen, keittää, tarjoilla y.m.s.

Kun Sii ja Tung eräänä päivänä neuvottelivat, mitä he Hai Fungiin palattuaan tekisivät, sanoi edellinen:

— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan eräästä munkista nimeltä Syvähenki, joka joku aika sitten sai haltuunsa Suuren saarnaajan luostarin vihannestarhan valvonnan, ja minusta tuntuu kuin tämä munkki olisi juuri tuo sama mies. Kun olemme vihdoinkin täältä takaisin palanneet, niin kerromme kaikki mitä on tapahtunut ja pitäkööt viranomaiset sitten huolta tuosta munkin vietävästä. Mutta meidän, sinun ja minun, täytyy senjälkeen pysytellä piilossa, kunnes asia on selvillä.

— Luulenpa, että olet oikeassa, — myönsi toinen ja niin oli suunnitelma valmis.

Kun he olivat lähes parikymmentä päivää kulkemistaan kulkeneet, ei Tsang Tshou enää ollut kovinkaan kaukana. Majataloja ei ollut enää matkan varrella kuin hyvin harvassa. Niinpä he kerrankin sellaisen puutteessa istuivat tuuhean puun varjoon. Siinä Lo Syvähenki ilmotti Liu Tshungille, että hänen nyt täytyy erota hänestä, mutta toivoo jonkun ajan kuluttua jälleen tapaavansa ystävänsä.

— Olkaa hyvä ja käykää Hai Fungiin palattuanne minun appi-isäni luona ja kertokaa hänelle minun vaiheissani, — pyysi Liu Tshung. — Entä kuinka saan palkita teidän sanomattoman suuren hyväntahtoisuutenne?

Mutta Lo Syvähenki ei tahtonut kuulla palkitsemisesta puhuttavankaan. Auttaakseen Liu Tshungia vielä jonkun päivän eteenpäin hän antoi tälle kaksikymmentä taelia taskurahoiksi. Vartiat saivat häneltä myöskin pari taelia sekä seuraavat sanat muistissa säilytettäväksi:

— Muistakaa, te pahanilkiset, että minä olisin lyönyt päänne puhki, jollei olisi tämä ystäväni puolustanut teitä. Häntä on teidän siis kiittäminen siitä, että vielä hengitätte. Mutta nyt te ette saa palata takaisin, muuten voisitte ruveta halpamaisesti juonittelemaan minua vastaan…

— Sellaista me emme ikänä voisi edes ajatellakaan, — vastasivat vartiat. — Ja tämäkin on kenraali Kon syy eikä suinkaan meidän.

Yhtäkkiä pyöritti Syvähenki sauvaansa pari kertaa ympäri ja iski sillä niin lujasti erään puun runkoon, että puu taittui ja romahti maahan.

— Kautta Buddhan, noin käy teidän, jos te vähääkään yritätte juonitella minua vastaani — lisäsi hän osottaen maassa makaavaa puuta.

Sitten Lo Syvähenki kääntyi Liu Tshungin puoleen sanoen:

— Ystäväni, voikaa hyvin ja onnea matkallenne! — Ja hän kääntyi ympäri ja läksi astumaan kotiinsa.

Molemmat vartiat seisoivat kuin patsaat paikallaan ja katsoa tuijottivat hämmästyneinä avosuin hänen jälkeensä.

— Emmekö jatka matkaa? — ehdotti Liu Tshung.

— Siinäpä vasta oli hurja munkki! — ihmettelivät vartiat. — Yhdellä sauvansa iskulla kaatoi tuollaisen puun!

— Eihän se ole vielä mitään hänen töikseen, — selitti Liu Tshung. — Olisittepa esimerkiksi nähneet kuinka hän Suuren saarnaajan luostarissa kerran nykäisi puun juurineen maasta, että multa ilmaan pöllähti.

Molemmat vartiat nyökäyttivät toisilleen päätään kuultuaan luostarin nimen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Sieltä oli se munkki siis kuitenkin.

Loppusananen Lo Tan myöhemmistä vaiheista.

[Tapausten kulku työntää nyt sankarimme syrjään. Se, mitä muitten asiain yhteydessä ja lomassa hänestä myöhemmin kerrotaan, on tähän koottu lyhykäiseksi loppusanaseksi.]

Syvähenki — eli Lo Ta — oli sillä välin palannut takaisin Hai Fungiin, Suuren saarnaajan luostariin. Mutta kuten saattoi odottaakin, hänen asemansa muuttui pian hyvin epävarmaksi, kun kerran tuli tunnetuksi, että hän oli auttanut hirmuvaltaisen hallituksen uhrin vapaaksi. Mutta ystäväinsä, noitten laiskottelevien maankulkijain kautta, hän sai viime hetkessä tiedon uhkaavasta vaarasta ja pakeni keskellä yötä siinä rymäkässä, minkä sytyttämänsä rakennuksen palo herätti johtaen viranomaisten huomion toisaalle.

Hän pakeni pohjoiseen ja tapasi siellä jonkun ajan kuluttua Liu Tshungin sekä useita muita vanhoja tuttaviaan, jotka olivat yhtyneet kapinaan hallitusta vastaan. Hän liittyi heti näihin ja saavutti voimallaan ja jalomielisyydellään hyvän maineen kapinoitsijain keskuudessa.

Nyt toteutui vähitellen luostarinjohtaja Tshi Tshinin ennustus Syvähengen »hyvistä töistä». Hän liittyi nimittäin siihen sankarijoukkoon, joka tuli tunnetuksi nimellä »Satakahdeksan» ja jonka jäsenet olivat Lo Tan tavoin aikaisemmin monta kovaa kokeneet ja monta vaarallista seikkailua suorittaneet. Tämä joukko asettui kapinallisten etupäähän Lo Liang-virran varsilla. Turhaan yrittivät hallituksen joukot saada haltuunsa heidän miehittämiään vuoria. He palauttivat monta seikkaa entiseen hyvään kuntoon, hyökkäsivät kaikkein lujimmin linnoitettuja kaupunkeja vastaan ja vapauttivat monen monta uhria sortajain hirmuvallasta. Näitten »sadankahdeksan» joukossa oli kolmekymmentakuusi ensi luokan tähteä, m.m. Lo Ta, Shi Tsun ja Liu Tshung, sekä seitsemänkymmentäkaksi toisen luokan tähteä, joihin m.m. Li Tshing kuului.

Useat kerrat Lo Ta oli menettää henkensä. Kerran antoi eräs vaimo, joka miehensä kanssa piti ravintolaa ja oli salaisessa yhteydessä muutaman rosvojoukon kanssa, hänelle myrkkyä. Mutta silloin sattui ravintoloitsija itse tulemaan kotiin. Kun tämä huomasi Lo Tan sankarillisen ryhdin ja muodon ja katseli hänen suurta rautaista sauvaansa ja mahtavaa miekkaansa, hän tunsi toverillista myötätuntoa Lo Taa kohtaan ja pelasti hänet antamalla vastamyrkkyä. Useammin kuin kerran hän joutui vangiksi, kun hän jalon luonteensa innostamana koetti omin voiminsa vapauttaa jonkun ystävän linnoitetusta kaupungista tai vihollisen leiristä. Mutta milloin hänen personalliset voimansa eivät riittäneet ylivoimaisiin urotöihin, hänen asetoverinsa pitivät huolta siitä, että apua tuli ajoissa. Katurosvoilemiseen Lo Ta ei kuitenkaan ottanut koskaan osaa, vaikka useat hänen tovereistaan eivät siitä paljon välittäneet, jos ryöstivätkin.

Kun tataarit sitten jonkun ajan kuluttua nousivat maan herroiksi, hän olisi heidän hallitessaan saanut helposti korkean, hyvätuloisen viran jo senkin vuoksi, että oli syntyperältään lähempää sukua tataareille kuin kiinalaiselle rodulle. Mutta häntä ei miellyttänyr enää virkamiehenä olo, vaan nyt hän todellakin kaipasi rauhaa. Tästä syystä hän uudisti tuttavuutensa Kirsikkamajan vanhan Liun kanssa, jonka tyttären hän aikoinaan oli pelastanut rosvokuninkaan käsistä, ja nai nyt kaikkien asianomaisten suostumuksella tämän tytön. Hänen ei tarvinnut enää käyttää munkinpukua eikä hän koskaan ollutkaan tuntenut mieltymystä tähän säätyyn. Niinpä hän nyt siis heitti valepukunsa ja Syvähenki-nimensä ja valitsi niitten sijaan kelpo vaimon. Talonpoika Lo astui talonpoika Liun sijaan, jonka hän myöskin saattoi hautaan. Voittipa Lo Ta — kukapa olisi sitä uskonut? — naapuriensa keskuudessa rauhallisen ja raittiin miehen maineen. Kun hänen vanhat ystävänsä useita vuosia myöhemmin sattuivat tapaamaan hänet matkoilla tai kävivät hänen luonaan Kirsikkamajassa, hänen oli tapana heille kertoa, miten tämä tapahtui:

— Pian senjälkeen kun olin asettunut tänne, minun täytyi asioitteni tähden tehdä matka läheisimpään kauppalaan. Silloisen tapani mukaan minä pistäydyin ravintolaan kohtaamaan tuttaviani ja join itseni juovuksiin. Kukkarossani sattui olemaan runsaasti rahaa ja olisipa joku saattanut varastaa ne minulta, jollei eräs hyvä ihminen, jonka nimeä en koskaan tullut tietämään, olisi ottanut niitä minulta talteen minun maatessani humalassa kyläravintolan lattialla. Hän vei rahat vaimolleni kotiini, kertoi hänelle missä ja millaisessa tilassa minä olin, punnitutti rahat, jotta nähtäisiin, ettei hän ollut pitänyt niistä mitään, ja läksi pois. Hänen lähdettyään riensi vaimoni, joka on helmi kaikkien vaimojen joukossa, minun luokseni, niin kaukana kuin kyläravintola olikin. Kun vaimoni astui sisään, niin minä tunsin hänen suloisen äänensä, vaikka olinkin aika humalassa, ja hän alkoi hoitaa minua hellästi kuin lasta. Vähitellen minä siitä selvisin ja halusin lähteä kotiin. Hän talutti minua kädestä eikä lausunut koko matkalla moitteen sanaa, vaan jutteli kauniisti kanssani. Ja siitä päivästä saakka — lopetti Lo Ta riemuiten, — ei ole vaimoni koskaan voinut sanoa, että olisin juovuksissa ollut. Ja vaikka siitä on jo kaksikymmentä vuotta kulunut, ei hän ole koskaan nähnyt minua edes hienossakaan hiprakassa. Minä kiitän tästä kyllä Buddhaa, mutta enemmän vielä kelpo vaimon rakkautta. Ennenkuin minä sen opin tietämään, olin narri, vieläpä pahempaakin — murhamies. Taivas suokoon sen minulle anteeksi!