III. (continued 2)

Jälkimmäinen Suojärveläinen toisintomuoto on muodostunut vuoropuheluksi päivän ja Luojan välillä. Itsestänsä päivä lentää Luojan haudalle ja tämä kehoittaa häntä palaamaan paikoilleen sekä sieltä paistamaan.[235]

Muita minä muistelen, Ammuisia ajattelen; Luoja maahan hauvattihin, Valta kaikki kalmattihin, Yheksän sylen syvähän, Syltä puolen kymmenettä.[236] Kivet päälle kilvattihin, Kalliotkin kalvattihin, Murrot päälle murrettihin. Päivyt armas aurinkoinen, Lenti päätönnä kanana, Siivetönnä siuvotteli, Luojan hauan partahille. Painuihen pakisemahan, Saatihin sanelemahan. Jumalainen armollinen, Mies totinen toimellinen,[237] Noin virkki, sanoin pakisi: "Päivyt armas aurinkoinen! Mitä sinä tänne tulit?" — "Tulin luokses kuolemahan. Kanssasi katoamahan." Jumalainen armollinen, Mies totinen toimellinen, Noin virkki, sanoin pakisi: "Mene maille muinoisille, Entisille elotiloille, Paista päivä palavasti, Toinen himmesti hiilluta, Paahuta parvi pakanan, Hiilluttele Hiien väki, Nuoret miekkojen nojahan, Vanhat keihäsvarsillehen. Nousis Luoja kuolemasta, Katomasta valta kaikki, Yheksän sylen syvästä, Syltä puolen kymmenettä; Kivet päältä kilvattaisi, Kalliotkin kaivattaisi, Murrot päältä murrettaisi." Päivyt armas aurinkoinen, Meni maille j.n.e. — — — Murrot päältä murrettihin.

Auringon vastaus Luojan haudalla on myös toisin sanoin esitetty:[238]

Tulin Luojan kuolennoille, Vallan kaiken kaonnoille, Voiman kaiken voitannoille.

Joskus päivä Luojan kysymystä odottamatta itse tiedustelee:[239]

Kuhun on Luoja kuoletettu, Valta kaikki kalmaeltu?

Mutta näitä kaikkia osanoton ilmauksia alkuperäisempi lienee päivän kehoitus haudalle lennettyään:[240]

Nouse Luoja kuolemasta, Katomasta kaikkivalta!

Jos molempia itäkarjalaisia toisintoja vertaa inkeriläisiin, niin huomaa helposti että ne ovat toisistaan riippumatta yhteisestä alkumuodosta kehittyneet. Johdanto on Suomen Itä-Karjalassa täydellisempänä säilynyt. Selvimmin ilmaisevat sen ajatusta erään kirjaanpanon alku-säkeet:[241]

Aina muuta muistelemme, Ammuista ajattelemme, Emme tuota konsanana, Kovin Luojan kuolentoa.

Samassa kirjaanpanossa ilmaantuva säe: "nukuttele noian joukko" antaa myös selityksen Suistamalaiselle muodolle: nuuin joukko. Pakanan parven nukuttaminen, joka on aseellisena vartiona Luojan haudalla, liittyy läheisesti Matteuksen kertomukseen (28: 2-4) roomalaisista vahtisotureista, mitkä taivaasta alas astuvan Herran enkelin pelosta, joka oli nähdä kuin pitkäisen tuli, niin hämmästyivät, että olivat kuin kuolleet. Kivien ja hakojen eli murtojen haudan päältä murtaminen viittaa niinikään raamatulliseen piirteesen kiven vierittämisestä Vapahtajan haudan ovelta.

Tätä jälkimmäistä vastaa Inkerin puolella tinaisten ja vaskisten naulojen sulattaminen kirstun kannelta. Ensi silmäyksellä ei molempien muodostuksien välillä tosin luulisi mitään yhteistä löytyvän. Mutta on otettava huomioon, etteivät inkeriläisessä ole pääasiana nuo metalliset naulat, jotka joskus muussakin yhteydessä esiintyvät; niinkuin seuraavassa läntisimmän Inkerin runossa, tytöstä emonsa haudalla:[242]

"En voi nousta, en ylene, Jo se on kirstu kiinni pantu, Tinanauloin tippaeltu, Vaskinauloin nappaeltu; Kivi on suuri kirstun päällä, Paasi on paksu pään alla."

Pääpaino on auringon sulattavalla vaikutuksella, ja se piirre on säilynyt myös muutamassa Itä-Karjalan toisinnossa:[243]

Uinota parvi pakanan Sulaele suuret kivet, Polttele paksut parret, Luojan hauan partahalta.

Viimeksi mainitun muodon alkuperäisyyden vahvistaa vielä sen ilmaantuminen Vienan läänissä, niinkuin kohta saamme nähdä.

Ensin on meidän kuitenkin tarkastettava eräitä katkelmia, joita välisellä Ilamantsin runoalueella on säilynyt. Mekrijärven Simana Sissosen muistelema sotaloitsu alkaa säkeillä:[244]

Paista hetti heltiästi, Himmerkki hyvin hiota, Nukutteles nuija joukko, Painata pakanan kansa, Miehet nuoret miekoillehen, Vanhat keihäsvarsillehen.

Myös Sampo-runon yhteydessä hän välistä lauloi, mitenkä:[245]

Itse vanha Väinämöinen Nukutteli nuoren joukon j.n.e.

Niinikään luetaan muutamassa Ilamantsilaisessa ampijaisen synnyssä:[246]

— — — Siitä syntyi ampijainen, Paha lintu paisuttihen. Maahan miekat, maahan miehet, Maahan nainehet urohot, Sotaväki syrjällehen!

Nukuttele nuiva joukko, Painele väki pakana, Nuoret miekkojen nojahan, Vanhat keihäsvarsillehen, Pirut piilinsä nenähän, Ampujat äkämihinsä.

Samoin kuin ennen huomautettu jälki Tapanin virttä Ilamantsissa, todistavat mainitut Luojan ylösnousenta-virren säkeet selvästi, että muitakin Luojan virren osia on täällä ja yleensä laajemmalla alalla Itä-Suomessa aikoinaan laulettu.

Viimeisessä Luojan virren säilytyspaikassa, Venäjän Karjalassa, kohtaamme runon jotenkin samanlaisena kuin Suojärvellä. Eheimpänä sen on tallentanut Latvajärven Arhippa, ainoa joka Luojan surma-virttä Neitsyt Maarian virrestä eriksensä esitti. Lönnrotille hän kuitenkin lauloi ainoasti alun tätä runoa:[247]

Aina muita muistollahan, Vaan ei tuota milloinkana, Milloinkana, kulloinkana, Suurta surmoa Jumalan, Katomusta kaikkivallan, Kuin on Luoja kuoleteltu, Kaotettu kaikkivalta, Sa'an keihään kärellä, Tuhannen kärellä miekan.

Sitten eksyy esitys muualta lainattuun keihään kuvaukseen. Mutta Cajanille ja Castrénille Arhippa muisti tämän jälkeen palata takaisin runon ladulle ja jatkaa:[248]

Kuin on Luoja kuoletettu, Kaotettu kaikkivalta, Kivet alle kiusattuna, Kivet alle, paaet päälle, Someret syäntä vasten. Päivyt armas aurinkoinen Lenti päätönnä kanana, Puonna siipi siuvotteli, Luojan hauan partahalle, Itkeä tihustelevi: "Nouse Luoja kuolemasta, Herra hauasta hereä! Elikkä tulen minäkin, Kerallasi kuolemahan, Kanssasi katoamahan." Niin sanovi suuri Luoja, Puhuvi puhas Jumala:[249] "Ei ole täältä nouseminen, Niin kuin sieltä toivominen, Kivet on alla, paaet päällä, Someret syäntä vasten. Sä päivyt, Jumalan luoma! Lennä päätönnä kanana, Puonna siipi siuvottele, Siallesi entiselle, Paikallesi muinoiselle. Paista hetki heltehestä, Toinen himmestä hiosta, Kolmansi koko terältä. Nukutteles nuiva joukko, Paineles pakana kansa, Nuoret nuolensa nojahan, Vanhat keihäsvarsillehen." Päivyt armas aurinkoinen, Hyvä kielas käskeäkin,[250] Sekä lensi jotta joutui Siallensa j.n.e. Paistoi hetken j.n.e. Nukutteli nuivan joukon, Paineli pakanan kansan j.n.e. Silloin meiän suuri Luoja, Nousi Luoja kuolemasta, Herra hauasta heräsi, Kivet silloin kielin lauloi, Paaterot sanoin pakasi, Joet liikkui, järvet järkkyi, Vuoret vaskiset vavahti.[251]

Kaikissa muissa Venäjän Karjalan kappaleissa Luojan ylösnousenta liittyy Lapsenetsintä-virteen. Kumpaisessakin tavattava "päivä" on tarjonnut yhdistyskohdan. Että runomme sen kautta on typistynyt, on itsestään selvää. Johdanto on täytynyt jättää kokonaan pois[252] ja kertomus hautauksesta sovittaa päivän vastaukseen Neitsyt Maarialle, jonka suuhun tavallisesti, ettei kertomus katkeaisi, on pantu kehoitus päivälle paistamaan. Toinen Lönnrotin Latvajärvellä muistiinpanema kappale siten kuuluu:[253]

"Jo tieän poikuesi. Hakattuna on, hauattuna, Vuoret päälle vaaittihin, Kivet päälle kiusattihin." Neitsyt Maaria emonen: "Oi päivyt, Jumalan luoma! Lennä päätönnä kanana, Siallesi entiselle, Paikallesi muinallesi. Paista päivä heltehestä, Toinen himmestä hiota, Kivet suolaksi sulata, Kalliot vaaheksi valuta." Päivyt lenti j.n.e.

Mutta mukautumaton piirre on vielä päivän lentäminen "entiselle" paikalleen, ilmeisenä jälkenä siitä että oli ennen lentänyt alas Luojan haudalle. Tämäkin kohta on sitten korjattu esim. seuraavalla tavalla.[254]

"Tuoll' on sinun poikuesi; Pilatukset piinatahan, Paha väki vaivatahan, Yheksän sylen syvyes, Kivet alla, paaet päällä, Someret keskellä syäntä." — "Oi päivyt, Jumalan luoma! Nouses koivun konkelolle, Lepsähäs lepän rehulle; Paista kivet pehmeäksi, Paaterot vaahtena valuta, Someret veeksi vie."

Välistä Neitsyt Maaria, kehoitettuaan päivää nukuttamaan vartijat itse[255]

Läksi Poiuttahan etsimähän. "Nouse Luoja kuolemasta, Herra hauasta hereä, Jo oot viikon maassa maannut."

Joskus on päivä kokonaan unohtunut pois ja yksistään Neitsyt Maarian itku haudalla kuvattuna.[256]

Äiti haualle tulevi, Itki äiti hurstelevi, Voia vuopahuttelevi. "Mene poies äityeni, Polttaa kuin tulikipunat." (Pyyn pyrähtäminen).

Onpa viimein Maarian osallisuus Luojan surma-virressä ulottunut sen jälkikappaleesenkin, Hiiden sepän kahlintaan, jonka hän Luojan asemesta suorittaa, ennen kuin tämän etsimänsä lapsen auringon avulla saa ylös haudasta. Sentapainen kokoonpano on todella muodostunut kauttaaltaan "Neitsyt Maarian virreksi", joksi sitä laulajakin nimitti.[257]

Kantelettaren laitoksessaan on Lönnrot käyttänyt hyväkseen Arhipan eheätä toisintoa johdantoineen, vaikka muiden venäjänkarjalaisten kappaleiden nojalla on yhdistänyt runon Lapsenetsintä-virteen ja sovittanut siihen Neitsyt Maarian sekä haudalla itkijäksi että päivän kehoittajaksi. Lönnrotin omaa järjestelyä on ainoasti haudalle menon asettaminen ennen päivän kehoitusta sekä Neitsyt Maarian tarjoutuminen Luojan keralla kuolemaan, joka on otettu Arhipan säilyttämästä päivän tarjouksesta. Haudan vartijain kysymys auringolta: "mitäpä sie tänne läksit?" (v. 661) on niinikään Lönnrotin paikoilleen panema; saanut hän on sen Luojan kysymyksestä, josta Venäjän Karjalassakin on joskus jälki tallella.[258] Viimeksi on Lönnrot osannut käyttää myös päivän palaamista entiselle sijalleen asettamalla sen somasti runokappaleen loppuun (vv. 700-5). Mahdollisesti hän onkin vaistomaisesti löytänyt tämän kohdan alkuperäisen paikan kansanrunossa. Sillä niinkuin Suistaman-puolisesta ynnä inkeriläisistä toisinnoista näkyy, on epäilemättä alkuansa ajateltu päivän paistaneen itse haudan partaalta.

Vielä on mainitsematta kaksi vanhinta todistuskappaletta Pohjanmaalta. Topeliusen kokoelmissa on säilynyt Gananderin käsikirjoitus 1760 luvulta, joka sisältää kolme Kalevalan aineista kertomarunoa, tiettävästi aikaisimmat kirjaanpannut, ynnä kysymyksessä olevan runon katkelman. Niinkuin t:ri Niemi osoittaa,[259] on tämä käsikirjoitus ainoasti kopio jonkun toisen muistiinpanoista; pariin Topeliusen julkaisemaan liitetty ilmoitus, että se olisi Kemin tienoilta, perustuu pelkkään olettamukseen, mahdollisesti sekaannukseen. Kun t:ri Niemi siitä huolimatta myöntää, että runot voivat olla Kemin tienoiltakin, nojautuu hän niiden kieleen, jolla on Pohjanmaan äänneasu, sekä siihen huomioon, että ne ovat Venäjän-Karjalan runoja, jotka helposti ovat voineet kulkeutua juuri niille seuduille. Vaan jos ottaa vielä lukuun, että runojen leviäminen Vienan läänistä niin etäälle kuin Kemiin ei ole selitettävissä muuten kuin satunnaisten siirtolaisten tai luonnollisimmin kuljeksivien laukkukauppiasten avulla, ei tällä paikan määräyksellä ole suurta merkitystä. Sillä lienee jotenkin yhdentekevää, onko joku Pohjanmaan talonpoika Venäjän-Karjalan mieheltä nuo runot tilapäisesti oppinut ja sitten jollakin herrasmiehellä kirjoituttanut vai onko tämä kirjoittaja pannut ne paperille suorastaan laukkukauppiaan omasta suusta. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että ennen Lönnrotia, Sjögreniä ja Topeliustakin oli Vienan läänin lauluaarre avautunut jo Gananderin aikana.

Huomataksemme, että kysymyksessä oleva runon-toisinto on venäjänkarjalainen, ei meidän tarvitse muuta kuin sitä verrata ajassa lähinnä seuraavaan Topeliusen kirjaanpanoon.[260]

Kaivettihin Luojan hauta. Yheksän sylen syvysi(!), Syli puolen kymmenettä. Sata rautaista oritta, [Sat]a toinen rauatonta, [Sat]a mijestä miekallista, [Sata toi]nen miekatonta — — kiveä suurta, — — vaivaelit, — — suun etehen, — — [k]asvon päälle. — — aurinkoinen! — — [kan]ana — — — Vanhat vasten sauvojahan.

Tämä Nukutteli nuijan joukon, Paineli pakanan kansan, Vanhat vasten sauvojahan, Nuoret miekkansa nojahan. Silloin Nousi Luoja kuolemasta, Herra haudasta heräsi, Paasi kahtia pakahti.

"Sata on rautaista orihta, Ne veti veressä silmin, Sat' on miestä miekallista, Sata toinen miekatonta, Ne veti veressä silmin Sun poloisen poian päälle." Maaria matala neiti — — — "Sep' on armas aurinkoinen! Lennä päätönnä kanana — — — Vanhat sauvojen varoihin" j.n.e.

Tuo päivyt j.n.e. Nukutteli nuivan kansan Paineli väen pakanan, Miehet miekkojen nojahan, Vanhat sauvojen varoihin j.n.e. "Nouse Luoja kuolemasta, Hereä uneksimasta!"

Tämä Gananderin kappale ei liity Lapsenetsintä-virteen, vaan kuvaukseen Vapahtajan ristiinnaulitsemisesta ja suunnattomasta veren vuodosta.[261] Sitä ei myöskään seuraa Hiiden sepän kahlitseminen, joka seikka puolestaan viittaa siihen, että Luojan ylösnousenta-virsi on alkuansa ollut erinäinen runo.

Toisesta vielä aikaisemmasta kirjaanpanosta löytyy jälki Erik Cajanusen väitöskirjassa heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta, joka ilmestyi v. 1697. Säkeillä:

Aina muita muistelemina, Arvosii ajattelemina,

hän mainitsee alkavan erään kansanrunon, joka Kristuksen kärsimisen historian kokonaisuudessaan erinomaisella tavalla (elegantissime) esittää.

Cajanus oli kotoisin Sotkamosta Itä-Pohjanmaalta, läheltä Vienan läänin rajaa, jonne Kalevalan aineistenkin runojen suoranainen vaikutus on ulottunut. On siis mahdollista, että myös tämä kappale on rajan toiselta puolen kulkeutunut. Voi tietysti olettaa päinvastoinkin, että juuri tämä on edustanut runon alkuperäisempää suomenpuolista muotoa, josta venäjänkarjalainen ja lähinnä Arhipan laulutapa on kehittynyt. Noista parista alkusäkeestä on kuitenkin mahdoton päättää suuntaan tai toiseen. Mutta sen tosiasian ne vahvistavat, että mainittu johdanto on runoon varsinaisesti kuuluva ja siinä alkuperäinen.

Samankaltaisen laulajan muistutuksen, niinkuin Borenius on huomauttanut,[262] näemme siinä tanskalaisessa Lapsenetsintä-virren toisinnossa, jonka tytöt keväisin esittävät. Sen viimeinen värssy näet kuuluu:

Tämä virsi nyt lauletaan alusta, — Kevät tervetullut! — Sillä Kristusta tulee muistella. — Kaikki, kuin on avara maa, Puhkeaa ruusunkukkiin.

Arvattavasti mainittu värssy on liittynyt Lapsenetsintä-lauluun vasta sitten, kun tämä jouluvirrestä muuttui kevätlauluksi. Ja sopii ajatella sen siihen siirtyneen jonkinlaisesta kadonneesta pääsiäisvirrestä.

Kysymykseen Luojan ylösnousenta-virren mahdollisesta skandinaavilaisesta alkuperästä on meidän palaaminen, kun tulee tarkastettavaksemme osaksi vastaava virolainen Luojan surma-virsi. Siinä ei kuitenkaan vähääkään viitata auringon osallisuuteen Luojan ylösnousennassa.[263]

Tosin on Virossa tavattu vähäinen lyyrillinen runo, jossa pyydetään päivää paistamaan, vieläpä haudalle.[264]

Paista, paista päevakene, Eredaste ilmukene! Paista mu ati haua pääle, Eide kirstukaane pääle, Õe veimevaka pääle, Venna kirvevarre pääle.

Paista, paista päiväseni, Heleästi ilmaseni! Paista isäni haudan päälle, Emon kirstunkannen päälle, Siskon antivakan päälle, Veikon kirvesvarren päälle.

Mutta tämä pikemmin todistaa, että päivän paistaminen suomalaisessa virressä ei ole välttämättä skandinaavilaisesta esikuvasta etsittävä, vaan voidaan hyvin ajatella omantakeiseksi muodostukseksi.

Luojan ylösnousenta-virren leviäminen vastustaa myös sitä olettamista, että mainittu muodostus olisi tapahtunut vasta Inkerin puolella virolaisen runon vaikutuksesta. Sen länsisuomalaisen johtoperän tekee aivan epäilemättömäksi seuraava Askolassa Uudellamaalla muistiinpantu loitsu, joka on tallentanut selvän jäljen päivän paistamisesta nimenomaan Herran haudalle.[265]

Pilven lumoussanat.

Pois pilvi päivän päältä, Anna päivän paistaa, Paista puuhun, paista maahan. Paista Herran haudan päälle. Vettä täällä tarvitaan, Viisi kuusi tynnyriä, Sata Saksan ämpäriä.

Mistä, voimme vihdoin kysyä, tämä suomalaisen virren omituisin ja kaunein piirre, auringon ilmestyminen Luojan avuksi, on aiheutunut? Päivä, joka päättömän ja siivettömän kanan s.o. pallon kaltaisena lentää Luojan haudan partaalle, on epäilemättä sen raamatullisen Herran enkelin sijainen, joka astuu alas taivaasta näöltään salaman, vaatteiltaan lumen kaltaisena ja istahtaa haudan ovelta vierittämänsä kiven päälle. Mutta miksikä sitten juuri aurinko on kansanrunossa valittu sijaiseksi? Sen selittää ikivanha kristillinen kansanusko, että aurinko pääsiäisaamuna kirkkaampana ja nopeammin nousee kuin muina päivinä. Sekä Virossa että Suomessa tiedetään viime aikoihin asti säilyneen kansassa sen käsityksen, että ylösnousemisen aamuna aurinko ilosta hyppii ja tanssii.[266]

Hyvin somasti on myös Salamnius Ilolaulussaan Jeesuksesta auringon osanoton kuvannut. Raamatulliseen aiheesen perustuen hän ensin esittää 19:nnessä luvussa päivän pimenemisen.

Itse armas aurinkoinen, Katsoi päälle korkealta, Muutti muotonsa parahan, Kasvons pian poijes käänsi, Luojan surmasta surussa, Aivan hämmästyi äkistä, Sanoi suulla surkealla: "Kussas on ilo enämpi, Kosk' on Luoja kuolemassa?" — — — Pani poijes seppelinsä, Riisui puhtahan pukunsa, Surumanttelin sivalsi, Peitti silmänsä punaiset.

Vaan sitten hän ominpäin runoilee, miten Jeesuksen tuskanhuuto saa auringon jälleen hetkeksi hänen puoleensa paisteellaan kääntymään.

Armas aurinko havaitsi, Kuuli huudon huikeimman, Kohta kääntyypi takaisin, Temmais puhtahan pukunsa, Pian päällensä pukeepi, Antaapi alas näkyä Paistehensa puhtahimman, Tahtoi tehdä kunniata, Tuoda Luojan lohdutusta.

Viimeksi hän 25:nnessä luvussa antaa auringon kiirehtiä ottamaan osaa myös Luojan ylösnousemiseen.

Kulki Jeesus kunnialla Ylös haudasta ilolla, Astui voimalla omalla. Aivan armas aurinkoinen, Aivan aamulla varahin, Kiiruhtaapi kiiruhusti, Ilon kanssa katsomahan Voittoa vakaisen Herran.

Sukulaisuus suomalaisen taiderunoilijan ja kansanrunon välillä, joka tässä kohden ilmenee, vahvistaa vielä sitä käsitystä, että auringon ilmestyminen Luojan ylösnousenta-virressä samoin kuin päivän ja kuun Lapsenetsintä-virressä voi olla Suomen runottaren luoma.

Mutta vaikka väittäisi suomalaisen virren saaneen jokaikisen piirteensä jostain kadonneesta skandinaavilaisesta esikuvasta, jäisi sille kuitenkin kieltämättä se kunnia, että on yhden runollisimpia katolisen kansankäsityksen ilmaisuja yksin jälkimaailmalle säilyttänyt.

8. Luojan surma-virren kappalten väliset liitteet.

Luojan ylösnousenta-virren Inkerinmaalla, milloin sitä Hiiden sepän kahlinta seuraa, liittää tähän jälkimmäiseen, niinkuin on huomautettu, milt'ei säännöllisesti kolmas, yksinomaan siellä tavattu runo, jolle paremman puutteessa on annettu nimi Silta- ja kirkko-virsi. Näytteeksi otettakoon eräs hyvin säilynyt Soikkolan kappale.[267]

Luoja soitti tietä myöten, Maata myöten Maariainen, Sata santtia jälestä, Tuhat muita tuttavia. Silta vastahan tulevi. Luoja sillalle kumarsi, Antoi kättä siltapuille. Enkelit imehtelevät, Pyhä rahvas naurahtavat: "Katso meiän Luojuttamme, Ja juta Jumaluttamme, Kuten sillalle kumarsi, Antoi kättä siltapuille!" Luoja vasten vastaeli: "Sillä sillalle kumarsin, Annoin kättä siltapuille, Silta hoiteli minua; Kunis julki Juuta käynyt, Vaelsi meteli kansa, Paha rahvas pois pakeni, Sinis seisoin sillan alla." Luoja soitti j.n.e. Aita vastahan tulevi. Luoja aialle kumarsi — — — "Sillä aialle kumarsin, Annoin kättä aitapuille; Sinis istuin aian alla." — — — Kirkko vastahan tulevi. Luoja kirkolle ei kumarra, Anna ei kättä kirkkopuille. "Sillä en kirkolle kumarra, Anna en kättä kirkkopuille; Kirkost' oon otettu kiinni, Kappelista kahvaeltu."

Tämä kappale on melkein liiankin täydellinen, sillä sopii epäillä, onko myös aita keskimmäisenä vastaantulijana runoon alkuansa kuulunut. Hevaan puolen yhdessätoista kappaleessa tavataan aita ainoasti yhdessä sillan ohella ja toisen kerran sen sijalla.[268]

Soikkolassa tavataan vielä aidaspuut toisen typistyneen kappaleen säkeissä:[269]

Antanut ei kättä aiaspuille, Kumartainut ei kirkkopuille.

Sitä paitsi esiintyy Soikkolassa toisintomuoto, jossa sillan jälkeen ei tule aita, vaan keko:[270]

"Sillä sillalle kumartain, Jos mä tässä yötä vietin, Konsa Juutit loitse läksit, Pahat miehet pois pakenit." — — — "Sillä keolle kumartain. Annoin kättä sankapuulle, Jos mä siinä yötä vietin. Konsa Juutit loitse läksit." — — — "Sillä kirkolle en kumarra, Anna en kättä alttarille; Kirkossa kiinni otettihin. Alttarissa ahistettihin."

Jos ottaa huomioon, että keskimmäinen vastaantulija on harvinainen, vaihteleva ja ennen kaikkea tarpeeton, koska siitä annetaan juuri sama lausunto kuin ensimmäisestä, niin tulee siihen päätökseen, että kaksiluku on kolmelukua alkuperäisempi. Runon perusajatuksena onkin selvästi sillan ja kirkon vastakohta. Halpa, kaikkien poljettava siltasalvos on Luojaa suojellut, jota vastoin hänellä ei ole ollut mitään turvaa temppelirakennuksen pyhyydestä. Mahdollisesti on tämä kuvaus syntynyt niistä raamatullisista kertomuksista, joissa mainitaan, mitenkä Vapahtajaa usein vaanittiin Jerusalemin temppelissä, ja mitenkä juuri tämän temppelin ylimmäiset papit häntä vainosivat, vaikka alhaisen "kansan" tähden eivät tohtineet häneen käydä käsiksi julkisella paikalla (Math. 21: 46).

Mainitun sillan ja kirkon vastakohdan säilyminen useimmin ja selvimmin Hevaan puolella viittaa runon leviämiseen Keski-Inkeristä Länsi-Inkeriin. Joenperästä saadussa parissa kappaleessa, joissa se on joutunut Lapsenetsinnän ja Luojan ylösnousennan väliin, on yksistään kirkko tallella, jota Luoja kumartelee antamatta selitystä ihmettelevälle kirkkorahvaalle.[271] Ja ainoassa Narvusin toisinnossa, joka on aivan irtonainen, on sillan sijalla aita ja "siinä" Luoja sanoo "yötä viettäneensä".[272]

Sekä runon ympäristöstä päättäen että sen leviämisen suunnasta, joka sillä on yhteinen muiden inkerinmaalaisten Luojan virren osien kanssa, on siis sekin luultavasti Länsi-Suomesta kotoisin. Sen roomalaiskatolisen alkuperän tekisi aivan epäilemättömäksi sana santit ylläpainetussa Soikkolan kappaleessa, jos sitä uskaltaisi pitää varmasti runoon kuuluvana. Siinä se ei kuitenkaan esiinny kuin tämän ainoan kerran. Ja samantapainen, vaan vielä komeampi kuvaus, tavataan muutamassa Soikkolan puolen Niukahdusluvussa yksinomaan Neitsyt Maarian kulkueesta käytettynä:[273]

Maaria matkaa pitävi, Tuhat on eessä enkeliä, Sata santtia jälestä. Hän käy keskellä väkeä, Paistaa kuin pyhäinen päivä, Kumoittaa kuin kultaristi.

Arvattavasti Silta- ja kirkko-virsikin on ollut alkuansa erinäinen runo. Tosin seuraava Hiiden sepän kahlinta on siihen Inkerin alueella milt'ei säännöllisesti yhdistynyt, mutta koska tämä muualla sekä itsenäisenä että toisin liittein esiintyy, ei sitäkään yhdistystä voi pitää perin aikaisena.

Vielä myöhempi on Luojan ylösnousenta-virren kiintyminen runon alkuun. Sen todistavat Keski-Inkerin kappaleiden suuri enemmistö, joissa tämän asemesta Kirkko- ja silta-virren edellä käy Niukahdusluku.

Kertomarunoksi siten siirrettynä Niukahdusluku harvoin alkaa loitsun tavallisilla alkusanoilla:[274]

Luoja kirkkohon menevi, Heposella hiirakalla, Kalahauen karvaisella, Lohen mustan muotoisella.

Useimmiten on tämän sijalla toinen johdanto, joka välistä ilmankin Niukahduslukua käy Silta- ja kirkko-virren edellä.[275]

Ajoi Luoja tietä myöten, Maata myöten Maariainen, Ja kaksi pyhäistä miestä, Kolme korkeaa Jumalaa. Kukko lauloi, Kiesus kirkui Jumala jaloille pääsi, Luoja läksi liikkehelle.

(Seuraa Niukahdusluku).

Jumala jaloille nousi, Luoja läksi liikkehelle, Pyhähuomenna varahin, Ennen päivän nousemista, Kolmen koijoisen keralla, Kahen kanssa enkelien.

(Seuraa välittömästi Silta- ja kirkko-virsi).

Joskus mainittua johdantoa seuraa vielä palanen Päivänpäästö-virttä, ennen kuin Niukahdusluku varsinaisesti alkaa.[276]

Läksi Luoja liikkehelle, Jumala jaloille nousi, Iltatulta ottaessa, Pärettä virittäessä, Ikkunoja pantaessa, Porttiloja sulkiessa. Meni tallihin mäelle, Oron suuren soimen luokse, Sielt' otti orosistahan, Ja valitsi varsoistahan, Mill' oli lampi lautasilla, Ojanen oron sivuilla, Kylmä kaivo alla kapjon; Sen otti orosistahan, Sen valitsi varsoistahan. Hyppäsi hyvän selälle, Karkas kaaron lautasille, Ajoi matkoa vähäsen, Teki tietä virstan verran. Pyy pyrähti, maa järähti, Tetri metsästä temahti, Kuohtui Kiesuksen hevonen. Kiesus maahan ratsahalta Kivelle maaperälle: Niukahtui hevosen jalka. Etsi tieltä tietäjäistä. Maanselältä mahtajaista, Lukulankoin laulajaista, Suolojen sopottajaista, Sinisen sitelijäistä, Punaisen puhelijaista. Saanut ei tieltä tietäjäistä — Tuo kun meiän Luojuemme, Ja meiän Jumaluemme, Kävi itse tietäjäksi, Tietäjäksi, taitajaksi, Lukulankoin laulajaksi j.n.e. Lihat liitti luihin kiinni, Luut liitti lihoihin kiinni, Teki päältä terveheksi, Sisästä kivuttomaksi, Päältä tuntumattomaksi.

Niukahdusluvun yksityiskohtainen esittäminen veisi liian kauas loitsujen alalle.[277] Seuraavat huomautukset siitä riittänevät. Niukahdusluku, jonka kertovainen osa kuvailee Vapahtajan ratsastusta aasin selässä Jerusalemiin, on tässä muodossa katolista ja luultavasti germaanilaista alkuperää. Ruotsin kautta se on tullut Länsi-Suomeen, jossa on sovitettu Suomen vanhalle runomitalle. Savon puolelle levittyään se on kehittynyt edempänä mainittavan pyyntarun avulla. Luterinuskoisten Karjalaisten välityksellä on se kulkeutunut kreikanuskoisille Itä-Suomessa ja Venäjän-Karjalassa, jossa se on löydetty 1600 luvulla Tverin lääniin muuttaneiltakin. Karjalan kannaksen kautta on Niukahdusluku samoin ikään saapunut Inkerinmaalle, vieläpä Viron puolelle, niinkuin siellä tavattavat suomalaisten sanojen väännökset todistavat.

Kuinka myöhäinen Niukahdusluvunkin liittyminen Silta- ja kirkko-virren eteen on, voimme paraiten päättää sen täyteläisestä muodosta, joka on tuntuvasti kehittynyt sen jälkeen kuin tämä loitsu, arvattavasti 1600 luvulla, Inkerinmaan kautta vaelsi Viroon. Etenkin tietäjän etsiminen, joka huomattavasti siirtää pääpainon Niukahdusluvun kertovaiselle osalle, on yksinomaan Varsinais-Inkerissä tavattava uusi lisäpiirre.

Vähemmän itsenäisen runon kaltainen, kuin Silta- ja kirkko-virsi, on se lyhyt liite, joka Suomen Itä-Karjalassa tavallisesti yhdistää Luojan ylösnousennan ja Hiiden sepän kahlinnan. Suistamalaista ja Suojärveläistä toisintoa edustakoot kaksi rinnan asetettua näytettä.[278]

Pääsi Luoja kuolemasta, Katomasta valta kaikki. Meni Jordanan joelle, Pyhän virran pyörtehelle, Kussa Luoja ristittihin, Kastettihin valta kaikki; Hurmehia huuhtelevi, Likoja liottelevi, Puistelee, pömistelevi.

Puistihen, pömistelihen, Luojan hauan partahalla. Astui Jordanan joelle, Pyhän virran pyörtehelle, Jeesuksen pesovesille, Jumalaisen kyynelille; Pesinen puhastelihen, Kumarteli kuusianne, Kuusianne, viisiänne, Seitsemänne maahan saaten.

Tämä liite nähtävästi perustuu loitsurunoissakin usein mainittuun Vapahtajan kasteesen Jordanin joessa, jonka vedellä siitä syystä uskottiin olevan erityisesti puhdistavan ja parantavan vaikutuksen.[279]

Joskus on Itä-Karjalassa tämän liitteen ja Luojan ylösnousenta-virren väliin sovitettu vielä "kaiken ilman" osanotto, luultavasti Päivänpäästö-runosta.[280]

Rotihe ilmalle ikävä, Kaikelle ilmalle katomus, Luojasen on hauattua. — — — Puistelihe, pömistelihe, Paljon pahan jälkilöitä.

Rotihe ilmalle ilosa, Kaikelle ilmalle kaunikkainen, Luojasen on noustuhua, Kallehen ylettyhyä. — — — Tuli Jordanan joelle j.n.e.

Myös Vienan läänissä on mainittu liite, vaikka verrattain harvoin tavattavissa. Yhdessä kappaleessa se rajoittuu säepariin:[281]

Meni hurmehen jokehen, Pesihen puhastelihen.

Toisessa, jota Lönnrot on Kantelettaren kokoonpanossa noudattanut (vv. 696-9), tavataan neljä säettä, joista kaksi edellistä on lainattu Kantelen synty-runosta.[282]

Veäksen vesikivelle, Hurmehia huuhtomahan, Vatsallehen vaivoaksen, Veriä viruttamahan.

Kolmas muodostus, jossa huuhdotusta verestä syntyvät puolamarjat, tulee edempänä esille.

Viimeksi on mainittava omituinen liite, joka Pohjois-Aunuksessa välistä tällä paikalla esiintyy. Päivän selitettyä Marjatalle nähneensä hänen poikansa pirulaisten piinattavana:[283]

Jo hän Tuonela[han] menevi, Huutelevi, haajelevi: "Tuo venettä Tuonen tyttö, Lauttoa Lapalan lapsi!" — "Mitä Tuonelle tulette?" — "Tulen Tuonelta oraista, Maanalaista tappelijaa(!)." — "Pitääkö rautainen vene?" — "Kuusinen mun kuplattavi, Katajainen kannattavi, Rautapohja rauskahtavi." Jo hän Tuonelah[an] menevi.

Siellä seppä takoo kahletta ja tiedustelee Luojan kaulan paksuutta.

Alkuosa liitettä on selvästi lainattu Väinämöisen Tuonelassa käynnistä, mutta loppuosa on mainitussa runossa löytymätön. Ja juuri se tulee vielä parissa Aunuksen-puolisessa Luojan virren kirjaanpanossa esille, vähän täydellisempänäkin. Toisessa, jossa lastansa etsivä Maaria pyytää itse takovan sepän tuomaan venettä joen yli, tämä kysyy:[284]

"Kuplattaako sun kuusinen, Vai kannattaako katajainen, Vai pitää rautainen vene?" — "Kuplattaa mun kuusine vene."

Toisessa taas "virran emäntä", jolla on veneitä kolmin kutakin lajia, tulee viemään kahletta takovan seppo Ilmollisen luokse, jolloin:[285]

Mä nousin katajaisehen, Enpä noussut kuusisehen.

Samoin kuin Neitsyt Maarian virren monet myöhäsyntyiset lisäykset, todistaa tämäkin, että pohjois-aunukselainen Luojan virren kokoonpano on Vienan-puolisesta kehittynyt ja arvattavasti siis sieltä päin kulkeutunutkin. Viimeksi mainittua päätelmää vielä vahvistaa se seikka, että Luojan surma-virren varsinaiset kappaleet ovat Aunuksen puolella aivan vaillinaisia ja katkonaisia,[286] ikäänkuin niille ei olisi riittänyt enää tilaa laulajan ylen ahdatussa muistissa.

9. Luojan surma-virren jälkikappale. Hiiden sepän kahlinta.

Luojan surma-virren jälkimmäinen kappale kertoo, kuinka Luoja kahlitsee Hiiden (s.o. helvetin) sepän omaan takomaansa kaularautaan.

Yksinkertaisimmassa muodossaan tämäkin runo esiintyy Keski-Inkerissä. Siellä se, niinkuin on mainittu, melkein aina seuraa välikertomusta Sillasta ja kirkosta, jonka edellä useimmissa tapauksissa käy Niukahdusluku. Painettakoon esimerkiksi seuraava kappale.[287]

Meni matkoa vähäsen, Teki tietä virstan verran. Seisottihen tien selällä, Kuuntelihen, kääntelihen, Kahen puolen katselihen, Kuuli Hiitolan takovan. "Missä Hiitola takovi, Hiien seppä hilkuttavi?" Ajoi pajan oven etehen, Muuna miesnä muukalaisna, Muukalaisna, matkalaisna. Antavi "Jumal api'a!" Kysytteli, kannoitteli: "Mitä Hiitola takovi, Hiien seppä hilkuttavi?" Hiien seppä, pitkä tukka, Hän kun vasten vastaeli: "Taon Luojan kahlehia, Jumalan kuristuspuita. Vaan en tieä takoessani, Kuin on paksu Luojan kaula, Kuin on paksu, kuin on pitkä, Kuin on poikiten leveä." Luoja vasten vastaeli: "Mittaele kaulahasi! Niin on paksu Luojan kaula, Niin on paksu, niin on pitkä, Niin on poikiten leveä, Kuin on kaulasi omasi." — "A kun lukkuhun lutistat, Ikinaulaan nappaelet, Ikisalpaan salpaelet, Saatpi saatanan avaimet." — "Älä anna avaimiasi." Tuo hullu Hiitolan seppo, Mittaeli kaulallensa. Luoja lukkuhun lutisti, Ikinaulaan nappaeli, Ikisalpaan salpaeli. Vei Hiien vuoren kukkulalle, Korkealle kalliolle, Laski vuoret vuotamahan, Kalliot karisemahan. "Huua siellä Hiien seppo, Kahlehia takoessasi!"

Päätössäkeet ovat nähtävästi huonoimmin kansan muistissa pysyneet, melkein joka toisinnossa ne vaihtelevat, esim. vielä:[288]

"Kilju siinä Hiitehinen, Kalju kannan pyörähinen, Kilju ilmoinen ikäsi!"

Tai:

Tuossa hirnui Hiien seppo, Lukuissa lumomissahan, Nauloissa takomissahan.

Kolmessa kappaleessa tosin tavataan yhtäpitävä loppu:[289]

Luoja lukkuhun lutisti, Luoja painoi palkimehen, "Seiso siinä niinkuin seinä, Asu siinä niinkuin aita!"

Mutta nämät päätössanat eivät ainakaan ole alkuperäiset, vaan selvästi Verensulku-sanoista lainatut.

Soikkolan puolella tavataan Hiiden sepän kahlinta samoin ikään hyvin säännöllisesti Silta- ja kirkko-virren yhteydessä, vaikka tämä pari kertaa on sen loppuun eksynyt. Soikkolassa on Niukahdusluku ainoasti kerran alkurunona, kerran myös, niinkuin on mainittu, Lapsenetsintä; vaan neljästi on Luojan ylösnousenta sillä paikalla edustettuna.

Soikkolan laulutapa on tuntuvasti vaillinaisempi Hevaan-puolista. Otettakoon ehein kirjaanpanoista näytteeksi:[290]

Paja vastahan tulevi, Kääntihen sepon pajahan, Niin antoi "Jumal' api'a". Hiien seppo vastaeli: "Ei tänne Jumalan tarvis, Tänne on tarvis Hiiteläinen." Luoja vasten vastaeli: "Mitä Hiitelä takovi, Seppä Hiien kilkuttavi?" Seppä vasten vastaeli: "Jumalalle hirtinpuita, Luojalle kuristuspuita." Luoja vasten vastaeli: "Mittaele kaulallesi, Niin on pitkä Luojan kaula, Niin on pitkä, niin on paksu." Hiien seppo vastaeli: "A kun lukkuhun lutistat, Takasalpahan takistat?" Luoja vasten vastaeli: "Ei lukkoa käsin lutista, Takasalpaa ei takista."

Toisessa kirjaanpanossa on kuitenkin loppu paremmin säilynyt:[291]

"Ei lukku lutistu kiinni, Lukulle luku pitävi, Takasalvalle sanaista." Niin Luoja lukun lutisti, Lutisti lukun kiinni, Takasalpahan satutti. — Jäi paha parisemahan, Kian täyen kiljumahan.

Saman kappaleen alussa "Hiien poika" on ilmoittanut takovansa Luojan "kaakkipuita", Jumalan "ahistuspuita". Jos vielä otamme lukuun pari kertaa Keski-Inkerissä mainitut "kaulapuut",[292] sekä edellä esiintyvät "hirtinpuut" ja "kuristuspuut", joiden sijalla ainoasti kerran "hirsi- ja kuristusrauat"[293] esiintyvät, niin emme voi olla huomaamatta, kuinka säästäen tässä rautaa on käytetty. Nähtävästi on ajateltu jalkapuun tapaista kaulapuuta, jossa ainoasti lukot ja naulat[294] olivat raudasta taottuja. Nimitys "kaakkipuu" viittaa häpeäpaaluun, johon kaulastakin pantiin kiinni. Mutta toiselta puolen on kuvailtu myös hirsipuuta, koska välistä nimenomaan selitetään:[295]

Mihin Luoja hirtetähän, Jumala kuristetahan.

Mahdollisesti tämä hapuilevaisuus johtuu siitä, että laulaja hänelle tutuista rangaistuskeinoista on koettanut valita vastinetta Vapahtajan ristinpuulle.

Suomen Itä-Karjalassa on Hiiden sepän kahlinta säännöllisesti yhdistynyt Luojan ylösnousentaan ja tavallisesti mainitulla lyhykäisellä liitteellä. Suistamalla lauletaan, mitenkä Luoja joessa veren jäljistä peseydyttyään:[296]

Astui alhoja saloja. Nousi koivun konkelolle, Lepän lengolle yleni. Kuuntelevi, kääntelevi,[297] Kuuli seppolan taonnan, Pahan joukon paukutuksen. Meni orjana oville, Palkkalaisna pajan suille, Itse virkki, noin sanoikse: "Mitä seppola takovi, Hiien seppo hilkuttavi?" Virkkoi vanhin Juuttahista: "Tuoll' on silmät vierahalla, Kuin eilisen Jumalan silmät, Kuta eilen hautasimme." Jeesus virkki Juuttahalle: "Onhan silmät vierahalla, Katsimet kuin kaalikalla." Virkki Jeesus Juuttahalle: "Mitä seppola takovi, Hiien seppo hilkuttavi [Pajassa ovettomassa,[298] Ilman ikkunattomassa]?" Virkki vanhin Juuttahista: "Taomme Jumalan rautoa, Jeesuksen kuristusköyttä." Jeesus virkki, noin sanoikse: "Ei ole lukku Luojan lukku, Kun käsin lukittanehen, Sormin solmieltanehen; Äsken on lukku Luojan lukku, Kun sanoin lukittanehen, Sanoin solmieltanehen." Virkki vanhin Juuttahista: "Enpä muistanut mitata, Kuin pitkä Jumalan kaula, Kuin on pitkä, kuin on paksu, Kuin on kunnekin leveä." Jeesus virkki Juuttahalle: "Tunnen mä Jumalan kaulan. Kuin on pitkä, kuin on paksu, Kuin on kunnekin leveä. Kuin on pitkä sinun kaulas, Niin pitkä Jumalan kaula, Niin on pitkä, niin on paksu, Niin on kunnekin leveä. Mittoa vain oma kaulas!" Mitteli hän, määräeli, Nosti rauan kaulahansa.[299] Perän polki kalliohon, Vuorehen teräksisehen, Itse virkki, noin sanoikse: "Ole siinä sinä ikäsi, Kuni kuuhut kääntelevi, Päivä päälle paistanevi! Kivi kovetkokon,[300] Rauta lujetkohon, Lue kivi kovahan." Amin, amin!

Luojan puhe lukosta on tässä ilmeisesti väärällä paikalla ja sitä paitsi vaillinainen vastaavaan inkeriläiseen kohtaan verraten. Myös alkusäkeissä kuvattu puuhun nouseminen tuntuu sopimattomalta ja muista runoista lainatulta.

Molemmissa suhteissa tapaamme Suojärven toisinnot alkuperäisemmällä kannalla. Jo ensi säkeet tuntuvat hyvin luontevilta, johtaessaan meidät hiilen- ja sydenpoltosta mustuneitten maisemain kautta Hiiden sepän pimeään pajaan.[301]

Astui soita, astui maita, Hiitten hiilikankahia, Jumalten sysimäkiä, Kuului seppola takovan, Hiitten seppä kilkuttavan, Pajassa ovettomassa, Ilman ikkunattomassa.

Viimeksi mainittu säepari on kuitenkin loitsuista lainattu, arvatenkin pistosnuolien taonnasta, joka tapahtuu salaa pirun pimeässä pajassa.[302] Yhtä huonosti kuin Suistamalaisessa näytteessä soveltuu Suojärvelläkin tavattava Luojan tulo ovelle, jopa kynnykselle[303] pajan muka ovettomuuteen.

Inkeriläisellä Luojan tervehdykselläkin on Suojärvellä vastineensa:[304]

Pyörähti pajan ovelle: "Terve on teille seppolalle, Jumalan apu seppolalle!" Virkki Juutas joukon vanhin: "Ei tähän ensinkään kelpaa Jumalan apu."

Vielä selvempi kuin Inkerin puolella on Luojan ja Hiiden sepän välinen loppukeskustelu seuraavassa Suojärveläisessä kappaleessa. Luojan käskettyä mittaamaan omalle kaulalleen:[305]

Virkki vanhin Juuttahista: "Enpä julkea panna, Kun ei lukkua lukutta, Salpa'atta(!) avaimetta." Jumalainen armollinen Virkki tuohon, noin pakisi: "Mikä lukutta lukunnut, Avaimetta salpautunut?" Sitten vanhin Juuttahista Panetteli kauloillehen. Jumalainen armollinen Virkki tuohon, noin pakisi: "Lukkuate ilman lukutta, Salpa'ate ilman avaimetta, Salpa'ate Jumalan sanoilla, Lukkuate Jumalan pakinoilla, Siksi ilmaksi ikeä, Kuni kuuta, kuni päivää!"

Ennen tätä vuoropuhelua esiintyy vielä Hiiden sepän epäilys, sen johdosta että Luoja tietää ilmoittaa kaulan mitat.[306]

Virkki Juutas joukon vanhin: "Mistä sinä sen miehen tunnet?" Luoja vaivoin vastaeli: "Kyllä minä sen miehen tunnen. Olin nuorra mies metsänkäyjä, Uro korven kolistaja, Siinä minä häntäkin rukoilin."

Sekään ei ole Suojärveläinen lisäys, sillä siihen löytyy jo Suistaman puolella vastine erään vaillinaisen kirjaanpanon säkeissä:[307]

— — — "Sentähen on silmät sennäköiset, Kun olen miehen nähnysiä, Uron arvaeltusia. — — — Annas miekin mittaelen, Mittaelen, määräelen, Mie olen miehen nähnysiä, Uron arvaeltusia."

Venäjän Karjalan laulutavasta antaa meille selvän käsityksen Kantelettaren laitos, joka paraasta päästä noudattaa Latvajärven Arhipan toisintoa,[308] Ainoasti "julman Juuttahaisen" epäilykset Luojan tietojen ja näön johdosta ovat Lönnrotin monistelemat. Kansanrunossa hän yksistään ihmettelee:

"Niin on sulla silmät suuret, Kuin on eilisen Jumalan, Niin on pitkät silmiripset, Jonka maahan hautasimme."

Johon "Jumalan poika" vastaa:

"Sillä mull' on silmät suuret Viikon katsoin syöjän suuhun, Partahan palan purijan, j.n.e. Leuoille[309] lesettelijän."

Tämän selityksen sijalle, joka on Venäjän Karjalassa tavallisin, ilmestyy joskus toinenkin:[310]

"Katsoin kantosen takoa, Kilketin kiven takoa."

Välistä esiintyvät molemmat yhdessä:[311]

"Katsoin kantosen takoa, Kiven suuren suojasesta; Katsoin viikon syöjän suuhun, Leukahan lesottelijan."

Luojan virren julkaisussaan Topelius, jolla oli käytettävänään molemmat vastaukset erikseen kahdessa kappaleessa, laittoi toiselle uuden kysymyksen:[312]

"Miksis olet kovin osaava?" — "Kauoin katsoin syöjän suuhun."

Lönnrot on ensinnäkin tämän kahtia jaon, jonka piti kansanomaisena, hyväkseen käyttänyt (vv. 769-780). Sitä paitsi hän otti varteen toisen vastauksen molemmat yllämainitut vivahdukset. Jälkimmäisen ensi sanassa hän muutti yhden ainoan kirjaimen (katsoin — kasvoin) ja siitä syntyneen uuden ajatuksen mukaan sekä toisen vastauksen avulla (kauan) muodosti lisäsäkeen, joten tämä kohta tuli kuulumaan (vv. 765-8):

"Sillä pitkät silmäripset, Kauan kasvoin kankahalla, Kasvoin kantosen takana, Kiven suuren suojasessa."

Mutta myös kansanomaisen kannon takaa "katsomisen" hän tahtoi säilyttää ja liitti sen edelle säkeet: (vv. 748-9; vrt. 623 ja 617):

Siinäpä olin minäkin, Luojan hauan partahalla.

Ajatuksen tähän sovitukseen hän lienee saanut kolmannesta kansanrunon toisintomuodosta, jossa Luoja selittää silmiensä palon:[313]

"Kauan itkin kuollehia, Kaipasin kaonnehia, Katsoin kauan Luojan (!) suuhun, Partahan palan purijan."

Vaikeampi on sanoa, mistä Lönnrot sai mainittuun vastaukseen kuuluvan kysymyksen (vv. 743-5):

"Mistä tieät Luojan kaulan, Kuin on paksu, kuin on pitkä" j.n.e.

Itäkarjalaisia toisintoja ei Lönnrotilla vielä ollut käytettävänään ja on niissä kysymys hiukan toisenlainen. Tämäkin kohta siis todistanee, kuinka lähelle kansanrunoa Lönnrot omissakin muodostuksissaan vaistomaisesti osasi.[314]

Yksinomaan Arhipan laulutapaan perustuu Juuttaan valitus kahleen valmistuttua, ettei hän sitä saata mitellä omaan kaulaansa (vv. 789-790):

"Ei minun käteni käänny, Eikä sormeni sopine",

sekä Jumalan pojan vastaus (vv. 795 — 6):

"Kääntyisi minun käteni, Sekä sormeni sopisi."

Laulaja on nämät säkeet nähtävästi lainannut loitsurunoista, joissa ovat hyvin tavalliset hierojan sanat:[315]

Kuhun ei kääntyne käteni, Mihin ei sormeni sopine, Käyköhöt käet Jumalan; Sopikohon Luojan sormet.

Arhipan mukaan Kantelettarenkin laitoksessa Luoja on vastaamatta Hiiden sepän viimeiseen pelkoon lukon suhteen, johon häneltä vielä avain on tekemättä.

Topeliusen julkaisusta ynnä Sjögrenin kirjaanpanosta olisi Lönnrot kyllä löytänyt Luojan vastauksen aivan samanlaisena kuin Inkerissä ja Itä-Karjalassa.

"Vuotas minä mittelen!" — "Enpäs anna mitellä, Sinä lukkohon lukitset, Sinä painat palkimehen." — "Enpä lukkohon lukitse, Enpä paina palkimehen." Mittelevi, määrelevi, Jopa lukkohon lukitsi j.n.e.

Mutta Lönnrot ei ole tahtonut tällä piirteellä lisätä sitä läpikäyvää valheellisuuden ja petollisuuden vaikutusta, jonka runon juoni Venäjän Karjalan oppimattomiin laulajiinkin tuntuu tehneen. Yhdessä Vienan ja Aunuksen läänin rajaryhmän toisinnossa jo Luojan selitys silmiensä johdosta aiheuttaa Hiitolan isännän huomautuksen, nähtävästi Väinämöisen Tuonelan-retkestä lainatun:[316]

"Jo tunnen valehtelijan, Keksin kielahin sanojan",

johon Jumalan poika ikäänkuin puolustukseksi vastaa:

"Vakakin valehtelevi, Kielaskin toen sanovi."

Toisessa Aunuksen-puolisessa kappaleessa kuuluu runon loppu:[317]

"Eläs lukkuhun litsistä, Eläs paina pantimehen!" Sanovi Jumalan poika: "Ei ole lujat käsilukut, Ne lukut lujat tulevat, Jotka Luoja, lukkuavi." Itse lukkuhun litsisti j.n.e. Hiien vanhin vastoavi: "Jopahan olit Jumala, Jopahan sä minun petit!"

Kolmannen, Vienan läänin kappaleen päätössanat osoittavat, mitenkä itse kansa omantuntonsa kannalta on yrittänyt selittämään runon ajatusta:[318]

Synti Luojalle tulevi, Iän kaiken valtialle. Luoja ei synnistä lukua piä.

Huomattava kuitenkin on, että viimeksi mainittu selitys on uudenaikainen. Vanhemman kansankäsityksen mukaan, niinkuin kaikkien kansojen tarusto todistaa, pidettiin sukkelaa viekkautta pikemmin ansiona, kuin vikana. Mutta ennen kuin ryhdymme tarkastamaan, mitenkä juuri tämä runo on semmoisen periaatteen mukaan muodostunut, on meidän otettava selkoa siitä, mistä päin se on nykyisille laulupaikoillensa levinnyt.

Että sekin on Varsinais-Inkerissä siirtynyt suunnassa idästä länteen, voimme päättää Hevaan ja Soikkolan puolisten runojen vertailusta, jonka lisäksi tulee, ettei sitä läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella, ollenkaan ole tavattu. Siitä päättäen on se Itä-Suomesta Karjalan kannaksen kautta kulkeutunut Inkerinmaalle.

Esilläolevan runon todella tapaammekin Karjalan kannaksen laulualueen pohjoispäässä, Jaakkiman tienoilla, vieläpä yhdessä Luojan haudan kaivamisen kanssa.[319]

Rauti takoi pajassansa, Otsa hiessä helskytteli. Kysyi Luoja Rautaselta: "Mitä takoo Rauti, Hiien seppä hilkkasee." Vastaa Rauti Luojallensa: "Kahlehita Luojan kaulaan. Mut en tieä, Kuin on paksu Luojan kaula." Sanoi Luoja Rautiselle: "Kuin on konna omakaulas." Luoja lukkoon rapasi. Rauti kaivoi pitkän hauan, Seitsemän sataa syltä. Kysyi Luoja Rautiselta: "Mitä Rautinen kaivaa?" Vastaa Rauti Luojallensa: "Luojalle syvän haudan, Johon Herra haudataan." Luoja lukkoon rapasi: "Kiru tuossa kinnahinen, Paru tuossa pannahinen, Luojan lukkojen välissä; Kust' et pääse päivinäsi, Selkiä sinä ikänä, Kuni maa ja taivas seisoo."

Tämä toisintomuoto ei kuitenkaan johda Varsinais-Inkeriin, vaan Itä-Karjalaan, jossa molemmat Luojan surmavirren kappaleet säännöllisesti esiintyvät yhdistettyinä. Inkerin puoleile on niiden täytynyt kulkeutua jo ennen yhteenliittymistään.

Erikseen on Suomen itämurteen alalla Hiiden sepän kahlinta useita kertoja muistiin pantu, enimmiten suorasanaisen kertomuksen muodossa, josta runosäkeet paikoittain läpikuultavat. Näiden todistusvoimaa heikontaa vaan se seikka, että kaikki ovat uusimman ajan kirjaanpanoja, joissa vilkkaamman liikkeen, koulun ja kirjallisuuden vaikutus on alati lukuunotettava. Tosin niissä tavataan lisäselityksiä semmoisia kuin: "kivi oli ennen niin pehmeätä, että askelet jäivät kallioon, ja rauta niin, että käsissään sai muokkailluksi" ja: "siitä asti piru kahlettaan viilaa, jott'ei ole kuin jouhen verran pitämässä, vaan pitkää perjantaita vasten tulee aina yhtä vahvaksi kuin ennen."[320] Mutta molemmat huomautukset voivat johtua muusta kansanuskosta, joka on runosta riippumaton. Jälkimmäiseen on verrattava suorasanainen kertomus kahleen hiomisyrityksestä, joka joskus Venäjän-Karjalassa, niinkuin saamme nähdä, on runon loppuun liitetty. Vastaavalla paikalla ilmestyy myös Suomen Itä-Karjalassa seuraava taikauskoinen käsitys. Kahleesen lukittuna Juutas huudahtaa: "min pyhänä päivänä veistä hiotaan, sen kahle kaulassa hoiketkoon!" Vaan Luoja vastaa: "minkä (pyhänä) kattilaa (eli: kattilan pankaa) pestään, sen kahle järetköön!"[321]

Jälkiä Hiiden sepän taonnasta itäsuomen alueella tapaamme vielä parissa vanhemmassa kirjaanpanossa. Siinä Päivänpäästö-runossa, jonka Reinhold von Becker v. 1819 sai rovasti K.F. Aejmelaeuselta Paltamossa, kerrotaan mitenkä yöllä syntynyt Väinämöinen:[322]

Takoi Herran tarpehia,

joka selvästi viittaa Hiiden sepän taontaan. Siihen nähden että runon löytöpaikka on niin lähellä Venäjän-Karjalan rajaa, voi kuitenkin ajatella sen tuolta puolen tulleen.

Mutta aivan Savon sydämestä, Leppävirroilta, on v. 1858 löydetty loitsu, jonka seassa on säkeitä säilynyt sekä Päivänpäästö-virrestä että kysymyksessä olevasta runosta.[323]

Mistä lie pulma j.n.e. Luoja ennen kuut kehitti, Kuut kehitti, päivät päästi. Luoja saatanan kirosi Vuorihin terässekoihin, Rautaisihin kallioihin.

Onpa Länsi-Suomessakin esillä olevasta runosta muisto tallella muutamassa raudanluvussa Kankaanpäästä.[324]

Pehmennä rauta, Kovenna rauta, Pidä viha! Koska silloinkin pehmennit, Kun piru kahleiss' oli.

Suorasanaisia tarinoita pahan hengen kahlitsemisesta on löydetty myös Norjan Lappalaisilla ja Saarenmaan Virolaisilla. Edelliset kertovat Perkel'in taistelusta Jubmel'in kanssa seuraavasti.[325] Perkel oli laatinut rautakahleet, joilla hän sitoi Jubmelin, heittäen vielä suuren vuoren hänen päälleen. Mutta Jubmel pääsi irti, sitoi vuorostaan Perkelin sekä viskasi vuoren hänen päälleen. Kun Perkel jälleen sieltä irtautui, niin kiveä ja tomua lensi ilmaan. — Jälkimmäisillä on tämäntapainen tarina.[326] Nuoren Jumalan, Jeesuksen, astuttua alas helvettiin, paha henki, joka ei häntä tuntenut, käski sulkea oven. Vaan Jeesus sen avasi ja muutti samalla rautaiset ovipuoliskot kultaisiksi. Paha henki yritti niitä jälleen kiinni panemaan, etteivät ihmissielut pääsisi ulos. Silloin Jeesus läheni häntä ja pani vasemman kätensä nimettömällä sormella hänen kaulaansa yhden ainoan rautaisen kahleen, joka paikalla meni lukkoon: tee mitä tahdot, et saa auki! Ihmissielut Jeesus vei sitten mukanaan taivaasen.

Niinkin yhtäläisten tarinain ilmestyminen Länsi-Suomessa, Norjan Lapissa ja Saarenmaalla, joihin kaikkianne on skandinaavilainen vaikutus ulottunut, ei ole mitenkään muuten selitettävissä, kuin olettaen skandinaavilaisissakin maissa olleen keskiajalla yleisen kansankäsityksen, että Vapahtaja on helvetissä pahan vallan kaularautaan kahlinnut.[327]

Luojan virren tutkimuksessaan Borenius osoittaa, mitenkä mainittu käsitys perustuu n.k. Nikodemuksen evankeliumiin.[328] Tämän mukaan oli Jeesus astuessaan alas tuonelaan kukistanut kaksi pahaa henkeä: saatanan eli kuoleman ruhtinaan, jonka oli tallannut maahan, sekä manalaisten ruhtinaan perkeleen, jonka oli ottanut kiinni, päästäen samalla vapaiksi ne vanhurskaat, jotka perisynnin tähden olivat sidottuina. Samassa apokryyfisessä evankeliumissa häämöittää myös suomalaisen runon perusajatus: pahan vangitsemisesta viekkaudella. Kuoleman ruhtinas oli jo riemuinnut, toivossa saavansa valtaansa Jeesuksen, joka sanoilla: "minun sieluni on murheissaan kuolemaan asti", oli muka ilmaissut häntä pelkäävänsä, vaan manalaisten ruhtinas oli silloin varoittanut: "lausuessaan kuolemaa pelkäävänsä, on hän ainoasti tahtonut sinua pettää."[329]

Nikodemuksen evankeliumi on keskiajalla ollut paljon käytetty, niinkuin muistakin Luojan virren osista olemme nähneet. Sen vaikutus on huomattavissa esim. Englannin katolisessa runoudessa. Vanhin englanninkielinen runoilija Caedmon, joka eli 7:nnellä vuosisadalla, kuvailee saatanan valituksessa, mitenkä kova rauta tulikuumana taottiin hänen ympärilleen renkaiksi, joilla Jumala oli hänet nimenomaan kaulastakin kiinni sitonut.[330]

Kristillisen vaikutuksen alaisina ovat niinikään muodostuneet islantilaisten vanhoissa lauluissa ja tarinoissa kertomukset pahan Lokin ja hänen poikansa Fenris-suden kahlitsemisesta. Jälkimmäisen saavat Aasat petoksella houkutelluksi kolmesti itse koettelemaan yllensä heidän tuomiaan kahleita. Lokin he taas kiinnittävät kallioon toisen hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuvat raudaksi.[331] Tietystikään eivät nämät Edda-tarut, joita tuskin Ruotsissa lienee tunnettu, ole suomalaisen runon kehitystä aiheuttaneet. Vaan sen voinee näistä päättää, että skandinaaveillakin on löytynyt legendoja, joissa on kuvailtu pahan hengen kahlinnan tapahtuneen petoksella sekä kahleitten kaulaan pannessa koventuneen. Viimeksimainitun piirteen suomalaisessa runossa voinee siis pitää alkuperäisenä, vaikka se on unohtunut inkeriläisistä toisinnoista, joissa muutenkin loppu on vähimmän eheänä säilynyt. Huomattava on myös Luojan ylösnousenta-virressä päivänpaisteen sulattava vaikutus kiviin tai metalleihis, joka edellyttää mielikuvaa niiden muinaisesta pehmeydestä ja sulavuudesta.

10. Luojan surma-virren laajennus Suomen itäisimmässä Karjalassa.

Suomen Itä-Karjalassa, niinkuin olemme nähneet, ei Tapanin virrestä löydy jälkeäkään, ja Neitsyt Maarian virren kappaleet ovat siellä osaksi kadonneet, osaksi harvinaiset tai muihin yhteyksiin eksyneet. Päin vastoin kolmas Luojan virren osista, Luojan surma-virsi, on siellä sekä runsaasti että hyvin edustettuna. Ja sitä on vielä koetettu edelleen kehittääkin.

Suomen itäisimmässä Suojärven pitäjässä löytyy keskellä saloa Maanselän rinteillä yksinäinen Kotajärven kylä. Suojärven eteläpäästä, jonka vasta nykyisin rakennettu neljättä peninkulmaa halki soiden suoristava maantie yhdistää lähimpään kylään Suistaman puolella, on vielä astuttava parin peninkulman pituista jalkapolkua. Tien löytämiseksi ei opasta kaipaa, vaikka koko välillä on vain yhdessä kohti ihmisasumus eikä vastaantulijoista toivoa, sillä muuta polkua ei haaraannu sivulle uralta, joka tuopi ja viepi tuohon umpisopukkaan. Yksinkulkijasta tuntuu ikäänkuin vaeltaisi tarujen Tapiolassa, ja mesikämmenen tielle jättämät jäljet hänelle havainnollisestikin osoittavat, ettei metsän kuningas asusta aivan kaukana. Vihdoin iso, aukea halmemaa ilmaisee karjalaisen — ensi tunnelmassa sanoisi: kalevalaisen — kylän löytyvän tässä korven kätkössä.

Kotajärvellä on myös Luojan surmavirsi saanut viimeisen tyyssijansa Suomen rajojen sisäpuolella. Että tämä Itä-Karjalaan saapuessaan heti sinnekin on tien osannut, todistaa ennen huomautettu alkuperäinen piirre päivän sulattavasta vaikutuksesta Luojan haudan päällepainoksi pantuihin kiviin, joka ainoasti siinä paikassa mainitulla alueella on säilynyt.

Vaan lisäksi on Luojan surma-virsi Kotajärvellä saanut useita vallan uusia lisäyksiä. Muuallakin Suojärvellä on mainitun virren runomitta, itäsuomalaisten kielimuotojen vaihtuessa yhä enemmän aunukselaisiin, jo monessa kohdin rikkoutunut, niin että se paikoitellen lähenee suorasanaista esitystä. Siitä syystä ei ollut enää vaikea tähän yhdistää semmoisiakin tarinoita, joilla ei alkuansa ollut minkäänlaista runomittaa, sovelluttamalla niihin jonkinlaista poljennontapaista.

Maisteri Hj. Basilier, joka talvella 1884 kirjoitti muistiin Luojan surma-virren Kotajärvellä, huomauttaa, että alku siihen osattiin vain suorasanaisessa muodossa, ja että laulaja ynnä eräs toinen vanhempi vaimo esittivät sen seuraavin piirtein.[332] Muutamalle tsaarille syntyy Iuta poika. Vanha ukko tulee katsomaan lasta: "lapsi tämä hyvä, vain merkit eivät ole hyvät." Sen tähden tsaari panee lapsen tynnöriin ja työntää mereen. Kauan kuplittuaan Iuta lopulta sortuu pakanamaahan toisen tsaarin luo, joka hänet ottaa omaksi lapsekseen, kun on ylen kaunis katsoa. Jäljestäpäin syntyy kuitenkin tsaarinnallekin poika, jota koulutetaan Iutan kera. "Shkolassa" Iuta tappaa kasvatusveljensä ja pakenee, osuen takaisin syntymämaahansa. Siellä kun kerran menee hedelmiä varastamaan puutarhasta, jota tsaari itse vartioitsee, tulee tietämättään murhanneeksi oman isänsä. Murhaajaa tuntematta leskitsaarinna valitsee miehekseen Iutan hänen muhkean muotonsa tähden. Vasta yhdeksäntenä päivänä hän rupeaa tiedustelemaan tämän elämänvaiheita. Seurauksena on, että Iutan taas täytyy paeta. Hän joutuu nyt Vapahtajan luo, joka säälistä ottaa hänet opetuslapsekseen.

Opetuslapsena ollessaan, jatkuu kertomus, Iuta kerran menee pakanain linnaan, jossa juuri sattuu olemaan "praasnikka" eli juhlanvietto. Täällä Iuta humaltuu ja pettää Vapahtajan. Hädän tullessa jättävät hänet muutkin opetuslapset. Pakanat nyt ottavat Vapahtajan kiinni, rääkkäävät kuolijaaksi ja vihdoin hautaavat, niinkuin virressä kuvataan. Ylösnoustuansa tahtoo hän ottaa Iutankin, samoin kuin muut, uudestaan opetuslapsekseen, vaan tämä lähtee järven yli pakoon ja hukkuu.

Edellinen osa kertomusta on selvästi suorasanaista satua, venäläisen kansantarinan välityksellä muodostunutta vanhasta legendasta, jossa sekä raamatullinen kertomus Mooseksen lapsuudesta että kreikkalainen taru onnettomasta Oidipous-kuninkaasta ovat Juudas Iskariotin nimelle sovitetut. Tämän legendan mukaan, joka oli länsimaillakin keskiaikaisissa käsikirjoituksissa ynnä uudemman ajan kansankirjasissa yleisesti levinnyt,[333] oli Juudas varakkaan juutalaisen poika ja joutui arkkuun pantuna Skariot nimiselle saarelle, jonka kuningatar hänet korjasi. Kasvatusveljensä surmattuaan pakeni Juudas laivalla Jerusalemiin, missä pääsi Pilatuksen palvelukseen. Puutarhavarkaus, joka aiheutti isän murhan, tapahtui Pilatuksen mieliksi, ja palkinnoksi tämä sitten naitti hänelle rikkaan lesken. Mutta jälkimmäisen osan yritti samana kesänä kolmas 50 vuotias nainen tämän julkaisijalle runomitalla esittää yhdessä jaksossa Luojan surma-virren kanssa. Hän sanoi oppineensa omilta vanhemmiltaan ja saneli sen pyynnöstä myöhemmin vielä kerran vähäisillä lisäyksillä ja vaihdoksilla.[334] Murteellista äänneasua kirjakielelle sovittaessa on pitänyt hakasiin panna ne muunnokset, joiden kautta tavuitten luku säkeessä lisääntyy, ettei runopuku tuntuisi vielä vaillinaisemmalta kuin mitä se on; huomattava on niinikään, että illatiivi murteessa päättyy h-äänteesen eikä pitkään vokaaliin, esim. Myndäh (= Myntään), joten myös runomitta kevenee.

Neitsyt Maaria emonen on, Pyhä on piika taivollinen; Maariass' on maan alku vai, Luojass' on maan synty vai, Luojako maall' on ensin syntyi, Kasvatti Maaria poikaansa, Kaksikymmentä kaksi vuotta. "Hoi maammoni kantajani, Armas maion antajani! Työnnäpä minut maan käyntään." — "Kuinpas minä sinut työnnän?" — "En minä yksin lähe. Otan 10 braatjaa joukkoon, Yhestoista itse lähen, Kahestoista Iuda lähtee." Lähteepä Luoja maankäyntään, Pitkin maita matkailemaan, Poikki sois[ta] polvittelemaan. Matkaa Luoja joukon kanssa, Suurell' on suol[la] matkaellaan. "Elkää braatjat matkaelko! Taivahalliset kellot kuuluu, Nyt on tässä praasniekka." Ruvetaan he praasnuimaan, Tulipa heille leivän loppu. "Kuka täs[sä] nuorin, kuka täs[sä] kierin, Kuka menee leivän käyntään." Iudapa sanoi ensimmäiseksi: "Minä lähen leivän käyntään." Hänpä se puuttuu Hiitolaisien linnakuntaan. Hiitolaiset häl[tä] kysytään: "Mitäpä sinä tänne kävit?" — "Minä tulin leivän etsoon." — "Emmepä nyt leipää myö, Ennen puolta päivää vai, Myöskin meill' on praasniekka." He ruvetaan toimittamaan: "Mikä sinä miesi, kuka sinä miesi?" — "Minä olen miesi Maarian pojan joukkoa." — "Mittuinen on Maarian poika?" Hälle ryypyt ryyppäytetään, Häntä vielä ruuatetaan, Jopa Iuda vesseltyypi. "Minpä maksaa Maarian poika?" — "30 kultarahaa." Häl[le] rahat annetaan vai, Häl[le] leipää myyään vielä. "Tulkaa te vai kestiin kohta, Tulkaa nouseval[la] netälil[lä], Neljän päivän (torstain) ja Puolen päivän aikaan tulkaa!" Ruvetaan neljän päivän Puolen päivän aikaan syömään. Luoja virkkoi: "Nytpä meiän joukoss' ismen (petos)." Iuda kysyi ensimmäiseks: "Kuka täss' ismenän piti?"[335] — "Oota kotvan aikaa menee." Syötiin he kotvanen vai, Syntyipä se kohu suuri. Katsoo Maarian poika, Jopa Hiitolaisien komannot tullaan. Iuda pakoon sauvahtihen. Luoja avas' ikkunan i: "Syöntä aika on rauha aika." Hän kun puhalti pihalle, Hiitolaiset polvillehen. Vielä syötiin vero eelleen. "Hoi nyt sinä Maarian poika! Emmepä me sinust' eroo." — "Oha braatjat, oottakaa, Ottakaa vain puoli tiimaa, Ettekä te mene minun tuntijaksi, Ettekä te mene minun tietäjäksi." Tulipa heil[le] veron päättö, Avas Luoja ikkunan i: "Mitä lienette tahtonut, Saatte tulla nyt jo tupaan." Tultiin Hiitolaiset tupaan: "Kuka täss' on Maarian poika?" — "Minä olen Maarian poika." Ruvettiin häntä lyömään, Kenpä pistää, kenpä iskee.

(Tähän liittyy kertomus sokeasta ukosta, joka Luojan verestä saa näkönsä).

Sokee ukko sanoo: "Pankaa keijäs tuohon kohtaan! Vielä minä pistän häntä." Toiset pantiin keijäs —, Pisti häntä sokee ukko; Lämmintä verta hälle tuli. "Mitäpä tuos[sa] nyt hiilavaa tulee?" Luoja sanoi: "Voiapa sokee silmiäsi!" Sokee verel[lä] voiti silmät, Tulipa sokeel[le] silmät vielä. Hänpä polvusilleen —: "Voipa tuota suurta kummaa! Ei tuo ois meiän piinattava, Kun tuo minul[le] silmät antoi."

Sen jälkeen seuraa Luojan surma-virsi yhä samassa puutteellisessa runopuvussa. Ensin esitetään Luojan hautaaminen ja ylösnousenta auringon avulla, jolle Luoja lukee "oman virren" eli "luvun". Sitten kerrotaan, kuinka Luoja kulkiessaan Hiitolaisien hiilikankahilla kuulee pajasta taonnan ja lentää pyyn muodossa pajan katokselle. Mutta pyystä näkyy laulajalle muistuneen mieleen, että toinen pyyn tarina on väliltä unohtunut. Luoksensa saapuneet "braatjat" Luoja lähettää maammollensa sanaa viemään.

"Hoi Maaria, älä itke! Jopa on Luoja päässyt vai." — "Enpäs usko, enpäs smieti, Äsken on tosi, [Kun] pyyhyt pyrähtelee, Keitetty pyyhyt kattilassa." Silläpä sanal[la] Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen syän särähti. "On se nyt jo tosi ollut." Maaria polvusilleen — Hänkö muka (niin) ihastuiko.

Nyt palaa runo siihen kohtaan, mistä oli keskeytynyt. Pajan katokselta raon kautta katsottuaan, mitä Hiitolaiset tekevät, Luoja muuttuu jälleen mieheksi ja astuu pajan kynnykselle. Omituinen lisäpiirre on "tshiepin" (kahleen) kolmenkertainen takominen ja kestävyyden koetteleminen, lisäten rautaa kolmesta puudasta yhdeksään. Tämä piirre näkyy olleen jo Europaeusen Kotajärvellä tapaamassa Luojan surma-virren toisinnossa[336] ja on tiettävästi venäläisperäisistä saduista lainattu.

Vielä kääntyy runon ajatus takaisin Juudaksen kohtaloon. Hiitolaisen sanansa voimalla kahlittuaan Luoja kutsuu seuralaisensa jälleen ympärilleen.

Kaikk' on braatjat keräyttiin, Jo on Hiitolainen vangissa-ko. Katsoo-ko, Iuda juoksee suon rannetta myöten. "Hoipa Iuda, tule tänne!" Katsahti: ka Maarian poika, Braatjoin kera itse ompi. Hän-kö se pakoon huskahtihen. Hän-kö se viippa[s]i oikeel[la] käel[lä]: "Mene sinä Hiitolaisel[le] yskään!"

Eikä runo tähänkään lopeta, vaan antaa Luojan edelleen matkailla "braatjoin" kera.

Matka[s]i maita, matka[s]i soita, Matka[s]i kaunihil[la] kaseksil[la]. Tulipa siinä Mustan mullan murtaj[a] vastaan. "Terve, Jumalan apu kyntäjäl[le]! Minä konsa täs[tä] matkaelin, Tämä kohta oli Pikkaraisen[a] vesikkona. Nytpä on jo Mustan mullan murrettavan[a]." Matk. kylän rantoj[a] myöten. Tuli paimonen vastaan vai. "Minä täst' on konsa kuljin, Nämä oltiin pienet vasat, Nytpä ollaan lypsylehmät." Meni hän i pagostalle. "Minä täst' on konsa matka[s]in. Viel' oli tässä Pagosta asettamatta, Nytpä on Papin parta homehes[sa], Kirkon seinä kiitsimessä."

Ensimmäinen ja laajin näistä Luojan surma-virren liitteistä, Juudaksen kavallus, tavataan venäläisenkin kansanlaulun aineena ja löytyy useassa kirjaanpanossa sekä Iso- että Vähä-Venäjältä, joiden sisällys on kuitenkin suomalaiseen virteen verraten melkoista suppeampi. Näytteeksi suomennettakoon muuan Kazanin ja Nishni-Novgorodin tienoilla muistiinpantu.[337]

Viikolla piinan Juuttahat Kristusta takaa ajoivat. Vaan eivät saaneet valtaansa, Kun eivät voineet tuntea, Vaikk' oli ilmi edessä. — Apostolien pöydältä Kun loppui leipä, torillen He lähettivät Juudaksen. Hän alkoi tiellä tuumata, Mitenkä pettää Jumala. Hän juoksi ristiin rastihin Ylimpäin pappein taloihin: "Kristuksen teille näytän mä, Minulle kolmekymmentä Jos kultarahaa maksatten." — "Oi Juudas, meille tarpeesen Semmoiset miehet olisi." Juudaspa rahat korjasi, Sielunsa sulki helvettiin. Lukittuansa sielun niin, Ei enää mitään miettinyt, Kristuksen vainoon yhtyi nyt. Matkalla hänen kulkeissaan Juutalaisjoukko kerallaan, Kysyivät hältä: "mitenkä Kristuksen meille näytät sä?" Niin Juudas virkkoi: "katsokaat, Te Juutalaiset sotilaat, Kun Kristusta ma suutelen, Te hänet siitä tunnetten." Hän siten kiinni otettiin, Kristukseen takaa tartuttiin.

Myös loppuosalla suomalaista Juudaksen virttä, joka kertoo hänen paostaan ja tuomiostaan, on vastineensa slaavilaisten Vendien samanaineisessa laulussa.[338] Jumala maita pitkin matkaellessaan tulee vähäisen lesken mökkiin, jossa pyytää kortteeria. Lesken valittaessa, ettei hänellä ole leipää, lähettää sitä hakemaan Juudaksen, joka joutuisimpana tarjoutuu menemään. Juudas tapaa Juutalaiskadulla pelaavia Juutalaisia ja menettää heille leivän ostoon annetut 30 hopearahaa. Ne saa sitten takaisin myömällä Mestarinsa. Vapahtajan ilmoittaessa, että hänet on petetty, Juudaskin kysyy: "olenko minä?" ja saa vastaukseksi: "paraiten itse tiedät."

Juudas oli nopsa, Juoksi, minkä jaksoi, Hirttäytyäksensä, Katuin katkerasti. Herra huusi jälkeen: "Käänny, palaa, Juudas! Anteeks' annan sulle, Synnistäs' sun päästän."

Vaan Juudas juoksi yhä edelleen, tapasi ensin kuusen, jonka ei arvellut kestävän, ja viimein haapapuun, johon hirttäytyi ja joka siitä syystä vapisee aina tuomiopäivään asti.

Kuitenkaan ei kumpikaan mainituista lauluista ole edes välillisesti vaikuttanut suomalaisen runon muotoon. Se on vasta Kotajärvellä runomittaan pantu suorasanaisesta sadusta, jota muuallakin Suojärvellä kerrotaan. Esim. eräs Hautavaaran kylässä kuulluksi ilmoitettu tarina, joka alkaa Iudan syntymästä, esittää hänen petoksensa melkein samoin sanoin ja kääntein, paikoittain vähän täydellisemminkin.[339]

Juudaksen runon ja Luojan surma-virren välinen kappale, joka kertoo näkönsä saaneesta sokeasta ukosta, on toisinto keskiaikaista sekä länsi- että itämaisen kirkon kirjallisuudessa tunnettua Longinuksen legendaa.[340] Tämä perustuu Johanneksen kertomukseen (19: 34) yhdestä sotamiehestä, joka Vapahtajan kuoltua avasi hänen kylkensä keihäällä, niin että siitä vuoti veri ja vesi. Johannes vakuudeksi lisää (v. 35), että "joka on nähnyt, on sen todistanut"; osoittaen vielä Raamatun kirjoitusta (v. 37): "he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet." Kreikkalaisen sanan éodaxos "nähnyt", joka tietysti tarkoittaa evankelistaa, saattoi helposti väärin sovittaa sotamieheen merkityksellä "näkönsä saanut", johon niinikään mainittu Raamatun ennustus näkyi viittaavan. Sitä paitsi sekoittui roomalaiseen sotamieheen hänen päämiehensä, jonka toiset evankelistat kertovat samana hetkenä seisoneen ristin kohdalla ja tunnustaneen: "totisesti oli tämä ihminen Jumalan Poika."[341] Molemmista on kristillisessä perintätiedossa säilynyt yhtäläinen muisto: kumpikin he tulivat kristityiksi ja kärsivät marttyyrikuoleman Kappadokiassa; yhteinen oli heillä muka nimikin Longinus. Ei siis ollut kumma, että he jo aikaisin keskiaikaisessa tarustossa sulautuivat yhdeksi ja samaksi henkilöksi, joka Kristusta keihäällä pistettyään näki ja tunnusti erehdyksensä. Että "näkeminen" oli alkuansa ainoasti henkisesti tarkoitettu, unohtui pian havainnollisemman kansanomaisen käsityksen tieltä, jonka mukaan sotamies myös ruumiillisesti sai näkönsä Kristuksen verestä ja niin muodoin oli ollut sitä ennen heikkonäköinen tai sokea.

Sotamiehen oletetusta sokeudesta seuraa, että hänelle toisten täytyy antaa keihäs käteen. Lausetapa "vastaan otettuaan keihään", tavataan jo Nikodemuksen evankeliumin käsikirjoituksissa, joissa on toisinaan vielä se ajan muutos huomattava, että keihäällä pistäminen käy Kristuksen kuoleman edellä.

Longinuksen legenda esiintyy Englannissa jo anglosaksilaisessa kirjallisuudessa ja oli myös Irlannissa varmasti 800 luvulla tunnettu. Vanhat Islantilaisetkin sen vastaanottivat, muodostaen siitä ikikauniin tarunsa Balderista, jonka sokea Höder mistel-vesalla lävistää.

Vielä v. 1732 painetussa tanskalaisessa arkkiveisussa on se hyvin säilynyt:

Talutettiin tuonne sokea mies Ja kätehen keihäs tuotiin, Hän pisti Jeesusta kylkehen, Veri viaton maahan vuoti. Niin pyhällä verellä pyyhittiin Sen miehen silmiä siinä; Sai sokea näkönsä takaisin, Näki Jeesuksen kauhean piinan. "Herra Jumala! minua armahda Ja tekoa kurjaa tätä; Nyt vieraille maille matkustan, Isän, äidin ja heimoni jätän."

Ensimmäisellä värsyllä on vastineensa myös Saksalaisten hengellisissä kansanlauluissa Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta, joita 1600 luvulta alkaen nykyiseen aikaan asti on lukuisissa kirjaanpanoissa talletettu.[342] Siinäkään ei sokea ole roomalainen sotamies, vaan nimenomaan Juutalainen.

Tässä kohden niinikään suomalainen runo osoittaa kansanomaisesta lähteestä ammentaneensa, epäilemättä Venäläisten välityksellä. Muuten on siihen myös vaikuttanut raamatullinen kertomus sokeana syntyneestä, jonka silmiä Vapahtaja syljestään tehdyllä loalla voiteli (Joh. 9: 6).

Kertomus keitetystä pyystä, jonka lentoon pyrähtäminen saa Neitsyt Maarian uskomaan poikansa ylösnousemisen todella tapahtuneeksi, esiintyy myös muualla Suojärvellä Luojan surma-virren yhteydessä, vaan aivan lopussa Hiiden sepän kahlinnan jälkeen ja suorasanaisessa muodossa.[343] Lähtee Yläjumala kotiin astumaan. Kodissa nähdään: tulee Jumala Äijän-päivänä (pääsiäisenä) kotiin. Viedään maammolle sana: "tulee poikasi kotiin." — "Jos ei tämä värttinä katkenne, kiehujasta kattilasta pyy ei lentoon lähtene, sini en usko pojan tulevan." Jumalan emä kun rupeaa ajelemaan (leipomaan), niin värttinä kädessä katkeaa ja kiehujasta kattilasta pyy lentoon pyrähtää.

Samalla paikalla tavataan yhtäläinen tarina myös yhdessä pohjois-aunukselaisessa Luojan virren kappaleessa.[344] Meni Jumala kirkkoon. Tuotiin viesti äidille pääsiäisyönä: "poikasi on kirkossa." Äiti sanoi: "en usko — pyy on pantu kattilaan kiehumaan ja kukko — pyy kun ei pyrähtäne lentoon kattilasta, kukko nousse kattilan pangalle ja laula." Pyy pyrähti ja kukko lauloi. Sanotaan: "katso, jo tulee poikasi kirkosta!" Hän oli stolalla (pöydällä) sultsinaa ajelemassa, hän kun hyppäsi hyvällä mielin, ei malttanut piiraavärttinäistä heittää, meni sen kanssa, juoksi vastaan. Poika rupesi siitä itkemään: "minulla olisi muuta jo murhetta kyllälti, niin vielä maammo tulee paalikan kera lyömään." Hän otti paalikan emolta kädestä ja katkasi polvia vasten: "buit prokka! (kirottu olkoon), kuka tänä päivänä värttinällä ajelee eli lihaa kattilaan panee."

Viimeksimainitusta toisinnosta näkee selvästi, että tässä on tapahtunut kahden eri tarun sekaannus. Toinen on Suomessa yleisesti tunnettu tarina pyystä, joka Vapahtajan maan päällä kulkiessa oli ollut härän kokoinen, vaan siitä että oli hänet säikäyttänyt, tuomittu pienenemään maailman loppuun asti, kunnes vihdoin vaimon sormuksen läpi harasiivin mahtuu lentämään.[345] Tuossa muuten suorasanaisessa sadussa on pääkohta, säikäyttämisen kuvaus, runomitalliseksi muodostunut: "Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen syän särähti", jota vastaava säepari juuri Kotajärveläisessä laulussa esiintyy.

Toinen on Tapanin virrestä tuttu kukko-juttu, joka tässä ilmaantuu alkuperäisessä käytännössään Vapahtajan kuoleman ja ylösnousemisen vertauksena. Mainitussa yhteydessä se tavataan Galitsianpuolisilla Vähä-Venäläisillä sekä suorasanaisena tarinana että runomitallisena lauluna.[346] Ylösnousseen Kristuksen nähnyt Juutalais-tyttö tuo siitä sanoman isälleen. Tämä ei ota uskoakseen: "silloin on hän ylösnouseva, kun tuo paistettava kukko lähtee lentoon ja laulaa." — Vanha isovenäläinen käsikirjoitus[347] esittää ihmeen tapahtuneen kristityn ja juutalaisen keskustelun johdosta jonakuna pääsiäisenä: paistettu kana pöydällä oli räpyttänyt siipiään, päästänyt äänen ja tehnyt munan.

Viimeinen liite tavataan myös Basilierin kirjaanpanossa Luojan surma-virren lopussa, vaan välittömästi Hiiden sepän kahlinnan jälkeen. Se tarkoitti, selitettiin hänelle, Luojan maanneen niin kauan haudassa, että lehmät, jotka hänen joutuessaan haudattavaksi olivat vasikkoina, hänen ylösnoustuansa olivat lypsylehmiä j.n.e.

Tämä ei kuitenkaan ole runon alkuperäinen ajatus, niinkuin aikaisin Europaeusen kirjaanpano, jossa se ilmaantuu Luojan surma-virren kappalten välisenä liitteenä, selvästi osoittaa.

Hiihti soita, hiihti maita, Hiihti hiilikankahia. Katselevi, kuuntelevi, Kotvin on korkottelevi. "Kyntäjäinen, kylväjäinen! Kun tulee parvi pakanan, Sano silloin mennyeksi. "Konsa oli kaski ajettavana, Nyt on ruis leikattavana; Silloin Luoja tästä proidi." Hiihti soita j.n.e. "Oi sinä paras paimoseni! j.n.e. "Mä olin vasoin paimenessa, Nyt on lehmät lypsettävät." — — — "Oi sinä paras pappiseni!" j.n.e. "Viel' oli pappi panematta, Kirkko oli laatimatta; Papin parta on huutehessa, Kirkon selkä jäkälässä."

Oikeastaan ei runo tähänkään paikkaan kuulu, eikä yleensä Luojan surma-virsien yhteyteen. Suojärven seuduilta on Europaeus vielä löytänyt toisinnon, joka liittyy Iro-neidon runon alkuun ja jossa pakenevan Luojan paikalla on Neitsyt Maaria,[348]

Neitsyt Maaria emonen, Pyhä piika taivahinen, Suorinen sotisopihin, Käsivarsin vaattehisin. Marssi soita, marssi maita, Sammalten sysisaloja. Tuli ohran kylväjä vastaan. "Oi on sinä ohran kylväjä! Juoksee Juutas jälellä päin, Kysynee, kons' on tässä Maaria matkai": "Silloin täss' on Maaria matkai, Kons' oli ohra kylvettävä; Nyt on ohra leikattava." — — — Tuli lehmien paimo j.n.e. "Kons' oli lehmät lähteminä, Nyt on lehmät lypsäjinä." — — — Tuli kirkon salvaja j.n.e. "Kons' oli kirkko salvettava, Nyt on kirkko kiitsimessä, Papin parta huutehessa."

Että Maaria on runossa alkuperäinen, käy selville sen ulkomaalaisista vastineista. Ruotsista alkaaksemme tapaamme siinä Tapaninlaulun kappaleessa, jossa Heroodes on säilynyt, seuraavan jatkon.[349] Josef, jolle Herra unessa on ilmestynyt, suoriutuu Marian ja lapsen kera Egyptiin. Tällä pakomatkalla he tulevat peltoaidan luo, jonka sisällä näkevät kylväjän. Maria pyytää häntä, ettei sanoisi ketään koskaan nähneensä, jos joku jäljestä päin tiedustelisi. Vaan kylväjä vastaa luvanneensa Jumalalle, ettei ikinä valehtelisi. Niin Maria Jumalan neuvosta kehoittaa kylväjää kiiruhtamaan kotiinsa ja noutamaan väkensä, joka leikkaisi hänen kylvämansä viljan. Heroodeksen saavuttua nopeine hevosineen, saattaa kylväjä hyvällä omalla tunnolla ilmoittaa, ettei ollut ketään nähnyt, sen jälkeen kuin siementä oli peltoon siroittanut; silloin oli mies vaimoineen ja lapsineen aasintamman selässä ohitse ratsastanut. Heroodes pyöräyttää tuota pikaa vaununsa: "jos siitä on niin pitkä aika, niin he ovat jo maailman päässä!"

Samalla paikalla se esiintyy myös mainitussa englantilaisessa joululaulussa, jossa Tapanin sijalla vielä Viisaat miehet ilmaantuvat. Siinä tosin Jeesuslapsi puhuttelee kylväjää, mutta muualla on ihmeen tekijänä säännöllisesti Neitsyt Maaria; niin Katalooniassa, Ranskassa ja Alankomailla. Etelä-Ranskassa toisinaan vielä seuraa kertomus kumartuvasta Palmupuusta.[350]

Huomattava on, että jo Saksanmaalla slaavilaisten Vendien laulussa takaa-ajajina Heroodeksen sijalla esiintyvät Juutalaiset.[351] Samoin Itävallan Galitsiassa ja Vähävenäjällä, jossa äkillinen kylvetyn viljan kypsyminen tavataan sekä suorasanaisena tarinana että runon muodossa.[352] Edellisessä esiintyy Vapahtaja itse ihmeen tekijänä, jälkimmäisessä Neitsyt Maaria.

"Jumal' aut, Jumal', kylänmies köyhä!" — "Sullekin terve, Jumalan äiti!" — "Kulkevat tästä Juutalaismiehet, Juutalaisnaiset, Juutalaislapset; Mun älä virka juur' ohi menneen, Vaan sano silloin tästä mun menneen, Kun tämän kynnit, nisua kylväin." Ennätti tuskin hän mäen taakse, Kun tulivat jo ajaen takaa Juutalaismiehet, naiset ja lapset.

Nämät saavat kysymykseensä seuraavan vastauksen, jonka johdosta kääntyvät takaisin.

"Kulki hän, kulki, kun tätä kynnin, Kun tätä kynnin, nisua kylväin, Vaan nyt jo vehnää valmista leikkaan."

Ei siis saata olla epäilystä siitä, että kysymyksessä oleva Suojärveläinen runo on slaavilaisesta, eikä skandinaavilaisesta toisintomuodosta johtunut. Tämän päätöksen tekevät vielä varmemmaksi suomalaisessa muodostuksessa tavattavat lisäpiirteet.

Jos äsken esitettyjä Europaeusen kirjaanpanoja lähemmin tarkastamme, niin huomaamme kumpaisessakin omituisen ristiriidan kertomuksen juoneen nähden. Kyntäjälle ja kylväjälle on molemmissa todella tapahtunut se ihme, että maahan sirotettu siemen on silmänräpäyksessä kasvanut ja kypsynyt leikattavaksi. Sitä vastoin toisessa valmis pappi ja ainakin toisessa jo täysikasvuisten "lehmien paimen" ihan ilmeisesti valehtelemalla auttaa pakenijaa. Nämät jälkimmäiset kohdat johtuvatkin muutamasta venäläisperäisestä sadusta, jossa kerrotaan, mitenkä paholaisen luota pakoon lähteneet tyttö ja poika takaa-ajajia eksyttääkseen muuttautuvat m.m. kirkoksi ja papiksi, paimeneksi ja karjaksi.[353]

Länsimainen ja Länsi-Suomen kautta Itä-Suomeen vaeltanut Luojan surma-virsi on niinmuodoin laajentunut Raja-Karjalassa idästä päin kulkeutuneitten venäläisten legendain avulla.

11. Luojan virren täydennyksen yritys Venäjän Karjalan pohjoisimmalla runoalueella.

Aivan samoin kuin Luojan surma-virsi Suomen itäisimmässä Karjalassa ilmaantuu koko Luojan virsi useilla lisäyksillä täydennettynä Venäjän Karjalan pohjoisimmalla runoalueella juuri siinä Cajanin kappaleessa (n:o 46), missä myös Tapanin virsi tavataan paikoillensa pantuna. Nämätkin lisäykset roomalaiskatolisen mielikuvituksen muodostamaan runojaksoon ovat enimmäkseen otetut kreikanuskoisen kansankäsityksen piiristä.

Runo alkaa luonnollisesti Neitsyt Maarian Marjavirrellä, jonka johdantona, niinkuin Suistaman-puolisessa näytteessä, on muista runoista lainattu pirtin pyyhkiminen.

Neitsyt Maaria emonen, Rakas äiti armollinen, Pyhki pikku pirttisensä, Lakueli lattiansa, Ammunteli rikkasensa, Vaskisehen vakkasehen. Viepi ulos usta myöten, Pihalle pärettä myöten, Kaijimmalle pientarelle. Siitä kaataa.

Tähän perustunee Kantelettaren laitoksessa Neitsyt Maarian meno pirtistä pihalle (v. 7 ja seur.), jos kohta käytetyt säkeet ovat toisia.

Säännöllisessä järjestyksessä tulee sitten kappale Saunanhaku-virttä, joka liittyy Arhipan laulutapaan siinä, että Maaria kääntyy nimellisen henkilön puoleen.

Meni Mooseksen sisaren luokse: "Oi Annikki sisareni!"

Annikki sisar on tiettävästi Kilpakosinta-runosta Ilmariselta otettu. Mooses ei ole mikään muu kuin Arhipan samalla paikalla esiintyvä Ruotus. Seuraavassa Tapanin virressä ovat molemmat nimet vielä rinnan säilyneet.

Kun on Mooseksella hevosta juottamassa: "Ruoki en Ruotuksen hevosta, Katso Tiivan kankaria."

Näiden säkeiden edellä käy kuvaus, kuinka pojan syntyessä:

Syntyi kuuhut, syntyi päivyt, Syntyi tähet taivahalla.

Päivän syntymisessä voisi nähdä jäljen Venäjän Karjalassa lisätystä koitteen katsomisesta; mutta sitä sopii myös ajatella pelkkänä kertona tähden syntymiselle taivaalla, joka Tapanin virteen varsinaisesti kuuluu. Näistä säkeistä on muuten Lönnrot saanut aiheen sovittaa Kantelettaressa Saunanhaku-virren loppuun liitteen, jossa ilmaistaan taivaankappalten ilo Vapahtajan syntyessä (vv. 250-5).

Tapanin virressä esitettyjen ihmeitten jälkeen viitataan suorasanaisessa muistutuksessa Bethlehemin lasten murhaan:

Niin hyppeä; mi lienee syntynyt sillä tiimalla lapsia, ne kaikki hukkoa.

Sen johdosta on Lönnrot muodostanut Tapanin ja Lapsenetsintä-virren välisen liitteen (vv. 450-7), poimien säkeitä Luojan surma-virrestä sekä Lemminkäisen Päivölän-retkestä.[354]

Sitten seuraa Lapsen piiloitteleminen ensiksi heinillä soimen päässä ja toiseksi jalaksen, seulan sekä sorokan (lakin) siiven alla. Niiden väliin on Saunanhaku-virrestä eksynyt hevosen henkäys, jonka luomassa löylyssä Maaria kylvettää poikasensa. Siihen lisätään:[355]

Sammakko sapea neiti Sekin hyppi siitä, On paapona hänellä.

Mutta kaikista merkillisintä tässä kappaleessa on, että Neitsyt Maarian virren ja Luojan surma-virren välinen aukko on täytetty useilla suorasanaisilla tarinoilla.

Sanoo poika: "maammo, työnnäkkä milmani Päästähän pätemähän, Kohastahan kelpoamahan." Siitä menee tätinsä, Mooseksen akan luokse. Täti: "Tulit tänne poikaseni! Kun ei sulle tuho tulisi." Poika: "surman varalla päätä kannetahan." Täti siitä hänen pistää neulaksi seinähän. Kun tulee Mooses kotia, sanoo: "jopa täällä Jumalan pojan tuuhulla (hajulla) pahniu pirtti." Täti: "sitä sukua, sitä rotua kun o[le]n, kynsiäni kun leikkelin, niin ne pahniu." Kysyy ukolta: "kenpä siitä maalla [vallalle] pääsee?" — "Viereekö kari merellä, Havajaako haavan lehti'?" Niin hän nousee ikkunahan siitä katselemahan, kuuntelemahan. Sanoo täti: "Ei viere kari merellä, Ei havaja haavan lehti." Mooses sanoo: "se nyt maalla vallalle pääsee, ken Kahitse syntyy, kerran kuolee."

Täti kysyy kaikenlaista, ei ukko toimita. Sanoo huomeneksella [täti pojalle]: "kuulit nyt, vallalle pääsee, ku kahitse syntyy, kerran kuolee." — —

Sitten ottaa kaksi apulaista, itse kolmantena. Sanoo: "kuta syötät, juotat, siitä surmoa toivo." Niin sanotahan, valastahan vakuu[te]tahan: "ei hepä heitä häntä, hos mikä rotii (tapahtuu); mi yhellä, se toisella." Sanotahan tois[et]: "se meillä on Jumalan poika, ku suolavakka[han] ynnältähän kastaa." Kun he haikuroiahan (tuumitaan), nostaa näpillähän suoloa jokahiselle, ei suolavakkahan hänkänä kasta.

Elää vähän aikoa. Alakokassa hän ainakin istuu, niin pyörähyttää stolan (pöydän). Ei ni siinä saatu häntä, tavattu. Niin hän itse siitä heitäksen: "tässä nyt on Jumalan poika." Niin otetahan kiinni. Sen keralla häntä keitetähän. Hän seisoo kattilassa, sanoo pahalle: "ei polta, pistä kätesi kattilahan." Kun pistää, käsi kyynäspäätä myöten palaa. Sanoo: "ollet Jumalani, kun tämän käteni laatinet terveheksi." Kun läpi käestähän vetää, käsi tervehenä.

Häntä siitä pannahan kiukoahan rautaisehen. Istuu siellä vihannalla mättähällä. Ei polta sielläkänä. Ei mies vikoihin viere, Eikä vammoihin valao. Niin siitä pois otetahan, kun nähtihin, ettei kuole.

Pannahan kiinni, sanotahan: "nyt pitää ristihin naulita." Niin työnnetähän siitä yksi nauloja taottamahan sepän pajahan. Hän meni ja taotti kuusi naulaa. Läksi astumahan joen vartta jälillehen sinne. Siitä kauppias matkoa toisella puolen jokea, sanoo: "mistä nyt tulet? eikö ole liikoa nauloa?" Ja ostaa sen kuudennen naulan pois. Niin siitä häntä ristihin naulitahan. Viisi reikää, kuudetta ei; ku[n] naula[n] hukkoaa. [Hän] sanoo "ku[ka] liian naulan osti, sillä aina kaupat olkaat hyvät!"

Sitten lähettihin hautahan viemähän. On ukko pihalla sokea, särkee puuta. Niin sanoo: "Asettaote minun atimeni." Hän sanoo: "mi lämmin tulee käsihisi, pyyhipä sillä silmäsi." [Ukko] kun pyyhki, niin Luoja siinä luomet luopi, Silmät siunoaa Jumala.

Ensimmäinen esitetyistä välikertomuksista on ote Antti Puuhaaran satua,[356] johon on yhdistetty arvoitus kerran kuolleesta ja kahdesti eloon tulleesta Vapahtajasta.[357]

Toinen kappale tarkoittaa Juudaksen kavallusta Herran Ehtoollisen yhteydessä. Mainittu Suojärven Hautavaaran kylän toisinto Juudaksen tarinaa esittää tähän verrattavan piirteen. Pahan väen pyytäessä että neuvoisi heille Maarian pojan, Iuda selittää: "me olemme kaksitoista miestä, kaikki yhdennäköiset. Vaan kun istuudumme syömään, hän istahtaa keskipöydän kohdalle, suolavakkaan painaa proskunaa (ehtoollisleipää), ja kärpänen nenään liitää."

Kolmannessakin liitteessä kuvastuu selvästi raamatullinen kohta, mitenkä ylimmäisen papin palvelijan korva parannettiin (Luukk. 22: 51).

Neljännen lienee aiheuttanut Vanhan Testamentin kertomus kolmesta miehestä, jotka säilyivät tulisessa pätsissä (Dan. 3: 20-7).

Viides ja viimeinen välitapaus johtuu samasta Longinuksen legendasta, jonka jo Kotajärveläisessä kokoonpanossa olemme tavanneet. Loppusäkeet on siihen sovitettu Käärmeen syntysanoista.

Tässäkin käy Longinuksen legenda lähinnä edellä Luojan hautaamisen ja ylösnousennan kuvausta. Sen jälkeen seuraa tavallinen liite, peseytyminen Jordanin joella, vaan omituisesti yhdistettynä kansanomaiseen selitykseen Herran Ehtoollisen asettamisesta, ja vielä toisella pitemmällä liitteellä jatkettuna.

Siitä meni lampihin ja lammissa pesihen. On sitä verta. Virkki räähkäisille (syntisille) oman verensä ruuaksi. Niin johtui mielehen, että pohatat vieähän. Niin syyti kaikki kankahalle marjoiksi oman verensä. (Ruskeaksi puolamarja).

Niin hän siitä hurmehtuu, ja huutaa:

"Oi emoni kantajani, Varsin vaivan näkijä! Et tieä miss' on nyt poikasesi." Emä päätyi kuulemassa. Siitä jalka kengässä, Toinen kengättä, että Norot nosti, notkot painoi, Ylähäiset maat alenti, Alahaiset maat ylenti. Niin hänellä oli siitä voiteet monennäköiset emällä: Suonta vyyhti olkapäällä, Verta vakka kainalossa, Luuta luikkari pivossa. Sekä matkai, jotta joutui, poikansa luokse. Siitä virkki Tuon tuonne mentyähän: "Voi poloisen poikoani, Angervoisen lapsuttani! Minne sai poikani poloisen, Kunne laiton lapsueni, Sai päiville pahoille." Maaria matala neiti, Vaimo valkeaverinen, Puhas muori muoto kaunis, Voitelevi poiuttahan Alta aivan terveheksi, Päältä tuntumattomaksi, Keskeltä kivuttomaksi. Kusta siit' on lihat liikkunt, Siihen lihat liittää, Kust' on suonet sorkahtant, Siihen suonet solmiaa, Kusta luut tuholle tultu, Siihen luita lukkuaa, Asemellehen asettaa, Siallehen siunoaa. Miehen saattoi va[l]meheksi, Aivan tervehelliseksi. Siitä jalka jaksoi käyä, Polvi polkea kykeni. Siitä noin emällehen sanoi: "Oi emoni vaimo [vanha]! Blahoslovi (siunaa) Päästähän pätemähän, Kokastahan kelpoamahan." Ja sen kera meni.

Jälkimmäinen liite on pantu kokoon, paitsi Luu- ja suonivioissa käytetystä loitsusta,[358] äidin etsintää ja tiedustelua kuvaavista säkeistä, joita muun muassa Lemminkäis-runoissa tavataan.[359] Tätä liitettä ei Lönnrot siitä syystä ole sovittanut Luojan virren laitokseensa, vaan sen sijaan käyttänyt Uudessa Kalevalassa Lemminkäisen kuolon ja herätyksen yhteydessä, johon jo Vanhassa Kalevalassa oli liittänyt taivaankappaleilta tiedustelun Neitsyt Maarian Lapsenetsintä-virrestä sekä "nuivan" joukon nukuttamisen auringon avulla.[360]

Kuitenkaan ei tässä emon valitus: "Voi poloisen poikoani" j.n.e. ole aivan satunnainen lisäys, sillä se tavataan myös toisessa vienanpuolisessa kappaleessa auringon ilmoituksen jälkeen ja ennen Maarian kehoitusta päivälle paistamaan.[361] Samalla kappaleella on tämän kanssa yhteinen vielä Hiiden sepän kahlintaa seuraava suorasanainen loppuliite. Auringon nukuttama pahan väki herää haudan partaalla ja havaitsee, etteivät asiat ole hyvällä kannalla. Menevät hiomaan poikki Hiiden sepän kahletta. Päivän hiottuaan saavat sen jo hyvin hoikkaseksi; kun ei se kuitenkaan katkea, päättävät huomeneksella palata työtänsä lopettamaan. Mutta heidän aamulla tullessaan on kahle jo kahta paksumpi. He rupeavat taas hiomaan toivoen saavansa sen katkeamaan, vaan väsyvät jälleen ja panevat maata. Heidän kolmantena päivänä työhön mennessään on kahleen paksuus kolminkertainen. Siihen he heittävät hiomisen. Vielä kerrotaan molemmissa kappaleissa, mitenkä Luoja astui alas Aatuhun (Haadekseen) ja päästi pois kaikki, mitä siellä oli väkeä. Vaan yksi oli "muidritsa" (viisas), jonka hän sinne jätti lausuen: "en minä muidra muidrista".

Tämä yhden ylen viisaan jättäminen Haadekseen viittaa muutamaan venäläiseen legendaan Salomon kuninkaasta.[362] Astuttuansa alas Haadekseen Kristus oli sieltä kaikki muut ulos päästänyt, paitsi Viisasta Salomonia: "sinä voit pyrkiä pois omalla viisaudellasi." Salomon silloin alkoi keriä nuoraa, jolla sitten oli mittailevinaan. Pikku pirun kysymykseen, mitä varten hän Haadesta mittaili, hän selitti suunnittelevansa siihen luostarirakennusta. Pikkupiru hädissään kertomaan isoisälleen Saatanalle, joka ajoi Salomonin ulos koko Haadeksesta.

Esitetty Luojan virren viimeistely on verrattava siihen Kalevalan runojen viimeiseen kansanomaiseen kokoonpanon yritykseen, jonka mukaan Lönnrot, jos kohta liioitellen, sanoo järjestäneensä Väinämöisestä kertovat runot.[363] Mainittu runojakso, jonka vanha Vaassila Kieleväinen Vuokkiniemen pitäjän Vuonnisen kylässä v. 1833 Lönnrotille lauloi, antaen lisäksi suorasanaisia selityksiä, suhteutuu vakinaiseen Sampo-jaksoon aivan samoin kuin esillä ollut Luojan virren täydennysyritys Vienan läänissä tavalliseen Luojan virren kokoonpanoon. Molemmissa on ainesten yli määrän yhteensullominen vaikuttanut, että eri osat ovat kooltaan ja sisällykseltään typistyneet ja runomuotoonkin nähden rikkoutuneet.[364]

Vaan ennen kuin ryhdymme tästä tekemään päätöksiä sekä luomaan lopullista katsausta niihin yleisiin tuloksiin, joihin suomalaisen Luojan-virren tutkimus on johtanut, on meidän vielä tarkastettava virolaisen Jeesuksen laulun kokoonpanoa ja muodostusta.

12. Jeesuksen laulu Virossa.

Samaten kuin suomalaisen Luojan virren kappaleet kreikanuskoisilla Karjalaisillamme, ovat myös Viron kansan laulut Jeesuksesta ja Maariasta, n.k. Setukaisten luona löytäneet pakopaikan uudemman kirjatiedon ja kansanopetuksen tieltä. Nämät Itämeren maakuntain rajan taakse, Pihkovan puolelle jääneet Virolaiset käännettiin kreikanuskoon keskiajan loppupuolella, luultavasti 1473 vuoden tienoissa, jolloin läheinen Petshoryn luostari perustettiin.[365]

Yhtäläisesti kuin Luojan surma-virsi Suomen Karjalassa ynnä Latvajärven Arhipan toisinnossa alkaa eräs Setukaisten Jeesu laul usein valituksella, että muuta kaikkea esitetään, vaan ei Jeesuksen kuolemaa. Mutta sitten runo ikäänkuin pyörtää takaisin sanansa ja poikkeaa aivan toiseen aineesen.[366]

Kaikki laulut lauletahan, Ei mainita Maariata, Kaikk' iloiset etsitähän, Kuului, jo on Jeesus kuollut, Ei jutella Jeesuksesta, Maariakin maahan pantu, Ei konsana Jeesus kuole, Maariat' ei maahan panna. Jeesus käy jokea pitkin, Pyhä Maaria virran viertä. Kuka vastahan tulevi? Hepo vastahan tulevi. "Terve ratsu rautakapjo, Rautakapjo, pyöräkaula! Vie Jeesus ylitse vetten, Kanna Maaria kananen." Hepo kielille paneli: "En Jeesusta jaksa viedä, Enkä ehdi Maariata. Moision maa on kyntämättä, Tekemättä työosani, Säkä työss' on särkynynnä, Rinta maalla rikkununna." Jeesus soimasi hevosta: "Kun hepo hävitetähän, Suon reunahan surmatahan, Karhu käyös kuopallensa, Hukka tullos haudallensa." Jeesus käy j.n.e. Kirkko vastahan tulevi. "Terve kirkko kultakatto, Kultakatto, hopearisti! Vie Jeesus" j.n.e. Kirkko kielille j.n.e. "Huomenn' on pyhänen päivä, On tulossa armas aika; Kaikki rahvas on ko'olla, Papit paljon laulamassa, Koulupoiat kukkumassa." Jeesus kirkkoa kirosi: "Tullessa pyhäisen päivän, Ajan armon auetessa, Ulos rahvas astukohon, Yksin jääköhöt jälelle Kirjamiehet kirkumahan, Koulupoiat kukkumahan." Jeesus käy j.n.e. Härkä vastahan tulevi. "Terve härkä keihässarvi, Keihässarvi, ruumenvatsa! Vie Jeesus" j.n.e. Härkä vastasi hänelle, Sarvenkantaja saneli: "Mun on niskani ruvessa, Sarveni on sammalessa." Puhui Jeesus puolestansa: "Valan sarville hopean, Kullan sarvien välihin." Härkä vei Jeesuksen ylitse, Kantoi Maarian kanasen. Jeesus lausui laupeasti: "Kun härkä hävitetähän, Keihässarvi surmatahan, Keittäessä kiitetähän, Syötyäkin siunatahan; Suku suuri on ko'olla, Lapset läsnä laulamassa, Perhe penkeillä ilossa, Muu väki pihalla vielä."

Päältä katsoen tämä runo tuntuu hyvinkin eheältä ja yhtenäiseltä. Mutta lähemmin tarkastaessa huomaa pian, että se on useammasta eri aineksesta kokoonpantu. Aivan ilmeisesti liikanainen ja luonnoton lisä on kirkko hevosen ja härän välillä vastaantulijana ja kantajaksi pyydettynä. Se onkin lainattu toisesta Setukais-runosta, jossa kuoleva neito pyytää, että hänet haudattaisiin Võnnun kirkkoon: "papit siellä paljon lauloit, kukuit paljon koulupoiat."[367]

Tartonmaan Võnnun[368] pitäjän nykyään luterilaisen, ennen katolisen kirkon mainitseminen[369] viittaa siihen, että ainakin tämä osa kreikanuskoisten Setukaisten Jeesuksen laulua on katolista alkuperää ja lännempää yli rajan levinnyttä. Sen päätöksen varmistaa myös koulupoikain nimenomainen esiintyminen eikä sitä vastustane pappien sinisen ja keltaisen puvun kuvaus useissa toisinnoissa, esim.[370]

Sis iks papi pallo laulva, Pallo kuukva koolipoisi, Tuleva sisse sinisärgi. Kõndva kõlladse kasuga.

Jeesuksen lausumat tuomiot tavataan useammin irtonaisina runon lopussa, jolloin on vaikea kuivailla muun kuin härän niitä kuulemassa. Eräässä kirjaanpanossa, jossa härkä on vienyt Jeesuksen "Pietarin pesään", pyhän "kodan" (talon) kohdalle, Jeesus toivottaa, että härkää tapettaessa lapset laulavat pöydän takana, ja perhe pitää iloa penkin päällä, vaan hevosta hukattaessa kylän:

Penit iloa pitävät, Sepelkaulat karkelevat;

vielä kirkon hän kiroo, etteivät siinä enää papit ja koulupojat, vaan:

Paarmat paljon laulakohot. Lintuset livertäköhöt.

Viimeksimainittu kirous on muuten hyvin harvinainen, silloin kuin tuomiot runon lopussa julistetaan, vaikka vastaantulijana kirkko miltei säännöllisesti ilmaantuu. Tavallisesti on tällöin ainoasti hevosen ja härän kohtalosta kysymys. Toisinaan ei edes Jeesus ole lausujana, vaan härkä, joka hevosen kera kiistelee. Samanlainen sanakiista tavataan eri runona muualla Virossa. Vertailun vuoksi asetettakoon rinnan eräs Viljannin-puolinen kirjaanpano (B) ja vastaava kappale (A) Setukaisten Jeesuksen laulua.[371]

A. Hoppõn iks härgä sõimas: "Kos sa astut akkanmago, Kos sa kõnnit kõlgaskõttii?"[372] Härgä taitsõ vasta lausta: "Oh sa hoppõn kaarakõttu! Ku sa hoppõn koolõnotõ, Pereh ikkõ pingi pääl, Latsõ ikkõ lavva man: Tulõ valda varõsit, Kats hulka kaarõnit, Kyik vierva hobõsõ verele. A ku ma härgä tappõta, Odasarvõ ärr hukkata, Liha mul lipsa lõigutas, Veri toobõ mõõdõtas: Pereh lauli pingi pääl." —

B. Hobu, härga tapelesid, Tõine tõistä sõimelesid. Hobu ütel ärjalegi: "Oh sina vana tõlguskõhtu!" Härga mõistis, vasta kostis: "Oh sina vana pebre p—! Sest sind heinul söödetakse, Et sind suanil sõidetakse, — Kui sina ära sureksid." Siis on kikkis koera kärvad, Itsikul hundi igemed, Vahtivad Viru varesed Kui mind ära tapetakse, Pea saab Pärnu päilikule, Veri mull toobil mõedetakse, Liha lipsa lõigatakse, Sarved Soare junkurile.

Tämäkin osa Jeesuksen laulua on epäilemättä tullut Setukaisille lännempää aikoinaan katolisuskoisilta Virolaisilta. Yhteinen hevosen ja härän vastakohta on aiheuttanut kahden runon yhdistämisen, alussa aivan irtonaisesti perätysten, vaan vähitellen kiinteämmin. Hevosen ja härän välinen suukopu on ensiksi muutettu Jeesuksen molemmille lausumaksi tuomioksi; sitten on myös lisään tulleelle kirkolle pitänyt keksiä vastaava rangaistus ja viimeksi on kutakin koskevat lausunnot hajoitettu asianomaisille paikoilleen, niin että ne välittömästi seuraavat Jeesuksen keskustelua itsekunkin kanssa.

Mainitut lisät poistettua jäävät runon juoneen kuuluviksi seuraavat piirteet: Jeesus ja Maaria vaeltavina pitkin jokea — hevonen ja härkä joen äyräällä olevalla kyntömaalla[373] — pyyntö kantamaan yli joen — hevosen kieltäytyminen ajan puutteen ja väsymyksen[374] perustuksella — härän epäröiminen sen johdosta, että hänen niskansa ja sarvensa ovat pilalla, edellinen joskus nimenomaan ikeessä[375] särkynyt — näiden kultaaminen ja hopeoiminen — sekä viimein yli vienti.

Sama legenda tunnetaan muualla Virossa yleisesti suorasanaisena satuna. Muutamassa varsinais-virolaisessa kirjaanpanossa se kerrotaan seuraavasti.[376] Hevonen ja härkä söivät joen äyräällä. (Toisessa saman seudun kappaleessa selitetään, että isäntä oli heidät päivällisen ajaksi valjaista irti päästänyt.) Jeesus saapui heidän luokseen ja pyysi hevosta viemään yli joen. Hevonen vastasi: "minulla ei ole aikaa, minun täytyy syödä vatsani täyteen siksi kuin minut jälleen valjastetaan." Mutta härkä otti Jeesuksen selkäänsä. Silloin Jeesus kirosi hevosen: "sinä saat paljon syödä, vaan et tule koskaan ravituksi." Ja härälle siunaten sanoi: "sinä saat vähän syödäksesi, kuitenkin olet aina kylläinen." (Mainitussa toisinnossa: "sinun pitää olla ennen syönyt ja levännyt kuin isäntäsi.")

Että tämä katolisperäinen tarina on saanut runomuotonsakin jo ennen Setukaisten luokse saapumistaan, todistaa miehensätappajan Maien runoon hänen piilo- ja pakoehdoituksiensa joukkoon toisinaan eksynyt kappale, esim.[377]

Mai läks ärga palveelle: "Oh ärga, avita minda!" Ärga kuulis, kostis vasta: "Tule mino turja peale, Istu ikke nuki peale; Ma viin sind läbi vedeja, Kannan mere kaldaasse."

Tai: Maie härgada paluma: "Oh härga, avita minda!" Härga varsti vasta kostis: "Kuda ma sino avitan?" Härg võttis Maie sarvedelle, Viis tema järve roogodelle.

Siitä että mainittu Setukaisten Jeesuksen laulu on useammasta runosta kokoonpantu, voi jo päättää, että sen johdantokin on eri runoa. Se näkyy etenkin toisesta näytteen suomennoksessa käytetystä runosta (B), jossa Jeesuksen kertosanana alussa ei ole itse Maaria, vaan Maarian poika eli lapsi, ja jossa vielä Jeesuksen haudasta on puhe.

Kuului, jo on Jeesus kuollut, Maarian poika maahan viety, Syvä hauta kaivettuna Rautalattia rakettu. Jeesus poika surmatahan, Maarian lapsi haudatahan. Vaan ei hautoa hakata, Lyödä rautalattiata, Jeesusta ei kuoleteta, Maariata(!) maahan viedä.

Lisäksi on huomattava, että tämä johdanto hyvin usein kokonaan puuttuu.

Eräässä ilman johdantoa alkavassa kappaleessa on sen sijaan lopussa liite, jossa tulee puhe Jeesuksen kuolettamisesta ja hautaamisesta.[378] Sen jälkeen kuin Jeesus on ilmoittanut härälle hänen kunniallisen kohtalonsa sekä päässyt hänen selässään yli vetten "Pyhän Pietarin pesään, Maarian ikkunan alle", kertomus vielä jatkuu Jeesuksen kehoituksella härälle, joka jo kiehuu kattilassa puolikypsänä, samoin puoleksi keitetylle kukolle ja kalalle, että lähtisivät viemään taivaasen sanaa, kuinka häntä kuoletetaan. Sitten nähtävästi laulaja itse lähtee Maarian ovelle kolkuttamaan ja pyytämään, että hän tulisi alas taivaasta ilmaa katsomaan. Jeesus(!) silloin huutaa kolmea piikaansa: Annia, Katria ja Hetaa, tuomaan kiireesti hameensa ja kenkänsä, samoin kolmea renkiänsä: Pietaria, Paavalia ja Johannesta, paikalla valjastamaan. Ilmaa katsomaan tulija tapaa Jeesuksen, jonka sijalle sitten Äio (piru) joutuu.

Että tämä loppuliite on eri runoa, tuntuu ihan itsestään selvältä ja sitä paitsi mahdolliselta, että yllämainittu samanaineinen johdanto on yhteen kuuluva. Vaan mistä syystä Jeesuksen piinan ilmoituksen ohella puhutaan "ilman katsomisesta" ja miksikä Maarian sijalle taivaassa äkkiä vaihtuu itse Jeesus? Vastauksen saamme kahdesta itsenäisestä kirjaanpanosta, joista toinen ensi silmäyksellä näyttää erittäin eheältä ja kauniilta kokonaisuudelta.[379]

Ilma upposi utuhun, Maa katosi kastehesen. Sään korjata Saksat aikoi, Ilman laitella isännät. Ei saa Saksat säädetyksi, Uudistetuksi isännät. Ei päiveä päällä ilman, Ei koitetta alla ilman, Ei tähtiä taivahalla, Eikä kuuta korkealla. Siks' ei päiveä j.n.e. (*)Jeesus poik' on piinan alla, Vaka vaivassa Jumala. Jeesus on selin tulella, Jalat kaksi kahlehessa, Sormet viis venytettynä, Rengas vyöllä, vaaja suussa. Jeesus jutteli tulilta, Pajatti palaviltansa: "Ken vie viestin Maarialle, Tuopi tiedon armahalle, Että minua murhatahan, Vakahista vaivatahan?" Kala on pantu pannun päälle, Puoli kypsi, puoli jäänyt, Meni soutaen merehen, Tuo vei viestin j.n.e. "Tule maalle Maariainen! Jeesus poika" j.n.e. Eipä uskonut emonen, Eikä ottanut todeksi, Että Jeesus j.n.e. Jeesus jutteli j.n.e.(*) Kukko on pantuna patahan, Puoli kypsi, puoli jäänyt, Lens' orsille laulamahan. Tuo vei viestin — Eipä j.n.e. Jeesus jutteli j.n.e. Härkä kiehui kattilassa, Puoli kypsi, puoli jäänyt, Läksi mylvien mäelle, Tuo vei viestin — Eipä j.n.e. Jeesus jutteli j.n.e. Ilmall' ol' ihana tyttö, Taivasalla tarkka lapsi, Juoksi Jumalten ovelle, Maarioiden ikkunalle, Kultarengasta koputti, Hopeaista helähytti. "Kuule Maaria emoni, Kaunis ilman uudistaja! Ilma upposi j.n.e. Tule maalle Maariainen, (*)Jeesus poik' on piinan alla, Vaka vaivassa Jumala."(*) Kutsui kolmea tytärtä, Maaria kanasta kahta: "Anni armas, Katri kallis, Heta hellä tyttäreni! Pian tuokatte pukuni, Ja kenkäni kiirehesti, Päähäni hopeahuntu, Ylle viitta vaskisolki. Menen maalle katsomahan." Kutsui vielä kolmet rengit, Pietarin ja Paavalinkin, Antin armahan lisäksi:[380] "Sui renki heti hevonen, Palkollinen pane etehen, Orja ohjakset ojenna. Hanget raataja aseta, Reki käännä käskyläinen. Ajan nyt ilman katsantohon." Ajoi maalle Maariainen, Sai taas ilma entiseksi, Muuttui päivä muinoiseksi. Tuli päivä päälle ilman, Sekä koite alle ilman, Tuli tähdet taivahalle, Nousi kuukin korkealle.

Vaan jo tätäkin kirjaanpanoa lähemmin tarkastaessa tulee ajatelleeksi: veivätkö nuo eloon heränneet eläimet todella viestin taivaasen? Vaikkapa voisi olettaa kukon äänen orsilta ja härän mylvinän mäeltä niin korkealle kuuluneen, jää ainakin kalan meno mereen siltä kannalta selittämättömäksi. Ja jos he kuitenkin, niinkuin runo väittää, veivät sanan Maarialle, niin miksi ei hän näitä ihmeellisiä lähettejä uskonut, kun kuitenkin tytön viestiä oli valmis noudattamaan, vieläpä suurella kiireellä? Ristiriita on hyvin helposti ratkaistu, sillä tässäkin on eroitettava kaksi runoa: Jeesuksen surma-laulu ja laulu sumuun peittyneen ilman uudistamisesta. Jälkimmäinen esiintyykin enimmiten aivan erikseen; sitä tästä irti saadaksemme ei meidän tarvitse muuta kuin jättää pois tähtien (*) väliset säkeet sekä lisätä Maarian ohelle Jeesus taivaassa olijana ja alas-tulijana.

Toisessa mainitussa kirjaanpanossa saumat vielä selvästi näkyvät. Viimeisenä sananviejänä orpo tyttö saapuu sinipilvien perätse, vahapilvien välitse taivaan ovelle, jonka naispalvelijoillaan avauttaa itse Jeesus, vaikka juuri häneltä on sana tuotava. Sisäänpäästyään tyttö astuu suoraan Jeesuksen eteen, Maarian luokse, heittäytyy jalkoihin Jeesukselle ja Maarialle ja puhuttelee heitä: "kuule Jeesus ja Maaria!" Vaan sitten jatkaa: "miksi et sinä usko, sinulle on tuotu kymmenen käskyä, sata sanaa; Jeesus poikaasi vaivataan." Taas Jeesus kutsuu kolmea piikaansa: Annia, Katria ja Hetaa, päälle pukemaan sekä kolmea renkiänsä: Pietaria, Paavalia ja Johannesta, valjastamaan.[381] Istahtaa viimein itse rekeen etupuolelle, Maaria peräpuolelle, orpotyttö keskivälille. Tulevat ja ottavat Jeesuksen pois tulesta; sitä paitsi he asettavat ilman entiselleen.

Vielä löytyy muuan Jeesuksen laulun kokoonpano, joka sekä alkaa mainitulla johdannolla että jatkuu kertomuksella Jeesuksen kuolettamisesta, sekoittamatta siihen ollenkaan runoa ilman uudistamisesta.[382] Välittömästi sen jälkeen kuin härkä on kantanut Jeesuksen taivaasen, kuvataan kuinka:

Jeesu hauda kaivedi Säidse (?) süld süva, Kümme küünärd pik, Jeesust hauda pandi.

Jeesuksen piinasta vievät sanan Jumalalle puolikypsä kala, kukko sekä härkä, jota viimeksi mainittua Jumala uskoo, tullen maan päälle katsomaan. Sitten kysytään: "ken siellä hautaan pantiin?" ja vastataan: "paholainen".

Kuri hauda pandi; Jeesus jäi havva veere pääle.

Nyt vasta Jeesus siunaa härän ja lopuksi lausuu toivomuksensa, että tämä tarina jäisi kansanlauluksi:[383]

See jutt jägu Jumalale, Laulu rahva latsile.

Viimeksi on huomattava eräs kirjaanpano, jossa useinmainittu johdanto esiintyy Jeesuksen kuolonsanomain yhteydessä ilman niitä eroittavaa Jeesuksen joen yli menoa.[384] Tämä runo oli laulajan selityksen mukaan niin pyhä, ettei sitä saanut esittää tavallisella jälkiloilotuksella joka säkeen jälkeen (seo laulu pääle vett, veli, tohe ei leelot ülda, sis saat pattu, selle et seo um Jumaldõ laul). Se alkaa:

Muud laulu laulõtigi, Muud illo isitigi, Ega üldä äi Eesukõista, Ega Maarijat manita ai. Eesu olli ammu ärä koolu, Maarija olli maalõ lännü. Sõna tuodi Maarijallõ, Sõna Maarija imele. Süvvä hauda kaivõtiigi Raudasilda raotigi, Süld ätesä süvütä, Pääle kümme küünärtäni.

Muuta laulua laulettiin, Muut' iloa etsittiin, Ei jutella Jeesuksesta, Eikä Maariaa mainita. Jeesus oli ammoin kuollut, Maaria maalle lähtenyt. Sana tuotiin Maarialle, Sana Maaria-emolle. Syvää hautaa kaivettiin, Rautalattiaa lyötiin, Syltä yheksän syvyyttä, Kyynärä kymmenettä.

Välillä on kuvaus, kuinka Maaria vuoteeltansa, sini- ja kultakukkien keskeltä, kutsuu kolmea tytärtään tuomaan vaatteet sekä kolmea renkiään valjastamaan. "Minä lähden Jeesuksen luo käymään, Jeesusta etsimään", hän lausuu, vaan runo toistaa: "Jeesus oli ammoin kuollut", ja jatkaa:

Maarija tulli maaha taivast: Olõ õs Eesut kotohnani, Umah kotoh kumõhõh. Eesu oli kulla kraavi pääl, Hõbõhõtsõ järve pääl, Ilma illo iskemäh, Taiva tähti lugõmah. Maarija nu hüäs võta as, Panõ õs pallo uskvas. Riko oll keedet katõlah, Puol oll keedet, puol oll jätet, Tuo läts ordõ kirgemähe. Kala oli kütset ravva pääl, Puol oli kütset, puol oli jätet, Tuo läts merde sõudõma. Härg oll kuah ärr tapõt, Puol oli tapõt, puol oli jätet, Tuo läts mäele müristeh. Hopõn tapõt nurmõ pääle, Puol oli tapõt, puol oli jätet, Tuo läts atra vidämä.

Maaria maahan taivaasta; Ei ollut Jeesusta Kodissansa kumeassa. Jeesus oli kuhalammen, Hopeaisen järven päällä, Ilman iloa etsimässä, Taivaan tähtiä lukemassa. M. ei ottanut hyväksi. Eikä paljon uskoakseen. Kukko oli kattilassa, Puoli keitetty, p. jätetty, Läksi orrelle kiekuinaan. Kala paistina raudalla, Puoli paistettu, p. jätetty. Läksi mereen soutamaan. Härkä oli kodassa, Puoli tapettu, p. jätetty. Läksi mäelle myristen. Hepo nurmelle tapettu, Puoli tapettu, p. jätetty, Läksi auraa vetämään.

Loppuosa runoa ei ole tosin ajatukseltaan aivan selvästi ilmaistu; mutta mitä Maaria ei ota uskoakseen, ennenkuin mainitut ihmeet tapahtuvat, ei ainakaan näy olevan Jeesuksen kuolema, vaan nähtävästi hänen eloon heräämisensä. Runon ponsi on siis sama kuin Suomen ja Venäjän Karjalassa tapaamamme tarinan Neitsyt Maariasta, joka ei usko ilmoitusta ylösnousseesta Vapahtajasta, ennenkuin kattilassa kiehuva kukko tai pyy lähtee lentoon. Koska tämä karjalainen tarina on luultavasti venäläisiltä opittu, niin sopii kysyä, eikö myös kreikanuskoisten Setukaisten runo voi olla samalta taholta saatu. Vastaus tulee kuitenkin varmasti kieltävä, sillä samaa runoa on löytynyt muuallakin Virossa pari kappaletta, jotka edellyttävät katolista ja länsimaista vaikutusta. Toinen niistä tavataan Knüpfferin muistiinpanemassa vanhassa varsinais-virolaisessa Joulu-laulussa, joka alkaa ennen esitetyllä Mataleenan runolla.[385] Se tästä jatkuu:

Jesu läks siis söitemaie, Jöulo öse esmisselle, Marri Marta öhtaalla. Tullid vasta Judamehhed. Pilatuse pitkad poisid, Sure Roduse sullased. Jesus kinnivöeti, Ärra Jesus tappeti. Jesus haudaje maeti. Jesu hauasta könneles: "Kui te lähte linna pole, Kallage Kidroni pole, Vige mo issale teäda, Vige mo emmale teäda, Andke teäda audujalle, Et on poega pooksessa, Illus ilma sambaassa, Armas haua kalda alla." Ei siis uskund Mariani, Et olli poega j.n.e. Härg on lahhitud laesse, Kuk on kulda vardaassa, Lammas on panni peäl praesta. Härg läks ammudes mäele, Lammas läks mängides kässale, Kuk läks lakka lauledesse. Höbbedaste örta möda, Kullaste körrendat möda, Vaskista väravvat möda. Siis vast uskus Mariani_. —

Jeesus sitten ajamahan Jouluyönä ensimmäisnä, Maarian-Martan aattona. Vastaan Juudan miehet, Pilatuksen pitkät pojat, Suuren Ruotuksen rengit. Jeesus kiinni otettiin, Jeesus tapettiin. Jeesus hautaan pantiin, Jeesus haudasta puheli: "Kun menette kaupunkiin, Kääntykää Kidron-laaksoon, Viekää isälle tieto, Viekää emolle tieto, Ilmoittakaa hautojalle, Ett' on poika hirsipuussa, Kaunis ilmapatsaassa, Armas haudan partahalla." Ei uskonut Maaria, Ett' oli poika j.n.e. "Härkä lahdattu laessa, Kukko kultavartahassa, Lammas pannulla paistina." Härkä ammuen mäelle, Lammas leikkien kesannolle, Kukko laulaen lakkaan, Hopeaista ortta myöten, Kullaista korentoa, Vaskista veräjää. Sitten vasta uskoi M. —

Toinen on myöhemmin t:ri J. Hurtille Tallinnan tienoilta lähetetty katkelma, jonka edellä käy kehoitus päivälle kulumaan. Jeesuksen kirkkoon mennessä tulevat vastaan vaaleat pojat, jotka ottavat hänet kiinni ja tappavat.[386]

Jeesu hauda raiutie; Haud oli sügav kymme sülda, Küünar peale kümme sülda. Valvama jäid valkjad poisid, Piirama jäid pikad poisid.

Jeesuksen hautaa hakattiin; Kymmenen syltä syvä, Kyynärän päälle. Jäivät Valvomaan vaaleat pojat, Piirittämään pitkät pojat.

Yhtäläisyydet näihin verraten: kymmenettä syltä syvä hauta — sanan lähettäminen Maarialle — paistettujen eläinten eloon herääminen — vaikeus saada Maariaa uskomaan, todistavat epäilemättömästi, että myös Jeesuksen surma-laulu Setukaisilla on koko Viron kansan aikoinaan yhteistä runoutta. Epäselväksi jää ainoasti kalan ja lampaan vaihtelu, kukon ja härän ollessa yhteisiä. Eräässä jo Kreutzwaldin painattamassa Setukais-runossa[387] tosin esiintyy kalan sijalla lammas. Mutta senkin mainesana: "puoleksi paistettu", puoltaa juuri kalan alkuperäisyyttä ainakin Setumaan laulutavassa. Sillä tämä kala ei voi olla mikään muu kuin kampela, joka todella näyttää siltä kuin olisi puolet siitä jäänyt paistinpannuun ja toinen puoli lähtenyt mereen. Kysymys on vaan siitä, miltä taholta Setukaiset tämän tarun ovat saaneet. Venäläisillä löytyy suorasanainen legenda, joka selittää kampelan alkuperän.[388] Enkelin ilmoittaessa Maarialle Jeesuksen syntymän, hän ei ota uskoakseen, ellei puoleksi syöty kala tule jälleen eläväksi; kala herääkin henkiin ja päästetään veteen. Vaan myös germaanilaisilla kansoilla on tiettävästi yhtäläinen tarina ollut tunnettu. Uudenmaan Ruotsalaiset kertovat Neitsyt Maarian ennen Jeesuksen syntymistä syöneen kampelan puoleksi ja heittäneen toisen puolen mereen; kampelan suomalainenkin nimitys: Maariankala eli Neitsyt Maarian himokala viittaa samaan satuun.[389]

Mutta se onkin ainoa piirre, josta saattaa olla eri mieltä; Jeesuksen surma-laulu on muuten aivan kieltämättä katolisperäinen. Kahden vaiheilla voi vielä olla siitä, ovatko sen Setukaiset jo ennen kreikanuskoon kääntymistään omistaneet ja siitä saakka tallentaneet, vai ovatko he saaneet sen vasta myöhemmin, samoin kuin kreikanuskoiset Inkerikot katolisperäisen Luojan-virren luterinuskoisten naapureinsa välityksellä. Ettei jälkimmäinenkään olettaminen ole mahdoton, todistavat t:ri O. Kallasen Vitebskin läänin Lutsin piirikunnan katolisuskoisilla Virolaisilla löytämät katkelmat, joita nämät luterinuskoisina 1600 luvulla Setumaan viereisestä Võrun maakunnasta tulleet siirtolaiset ovat mukanansa tuoneet ja säilyttäneet.[390] Noista parista katkelmasta näkyy, että jo Võrunmaalla siihen aikaan Jeesuksen surma-lauluun kuului mies- ja naispalvelijoiden kutsuminen sekä koputtaminen Maarian ovelle. Toisessa Jeesus käskee Pietarin ja Paavalin, molemmat pyhät rengit, juoksemaan Maarian talolle kolkuttamaan ja ilmoittamaan hänen kärsimyksistään.

Juoksi Maaria katsomahan, Nyrkin rintahan nujersi, Löynnyt ei poikoa kotona; Löysi poian hirsipuussa, Löi kätensä kättä vasten, Vaivassa vakaisen hengen.

Toisessa taas Maaria "käskyjalkaansa" kutsuu tuomaan vaatteet ja löytää poikansa nimenomaan "ristinpuuhun" lyötynä, vaahterainen vanne päässä.

Viimeksi olisi tarkastettava Jeesuksen surma-laulun suhde suomalaiseen Luojan-virteen, jossa se vastaa osaksi Luojan ylösnousenta-runoa osaksi Tapanin virttä.[391]

Että virolainen laulu on Varsinais-Virosta siirtynyt Suomen kielen alueelle, todistavat pari Koiviston saarella löytynyttä runonkatkelmaa,[392] jotka luultavasti ovat, samoin kuin eräs Salme-runon sipale,[393] suoraan yli Suomenlahden Seitskarin kautta kulkeneet.

Pietari p— s— — — — Rajarihmoja rakensi — — — "Terve, terve Maariainen, Terve Maaria neitsykkäinen! Pietari pyhä suloinen, Paaval pyhä palkollinen, Teki tietä taivahasen, Rajariemuja rakensi, Kolme kyntteliä käessä, Kolme tulta kynttelissä. Jo sinun lapses tapettihin, Suurisormi surmattihin, Pienisormi pillattihin, Liinahiukset leikattihin." Ei uskottu ukon suusta, Akan saakelin sanasta. Sytytti tulen punaisen, Ei syty tuli punainen; Sytytin tulen sinisen, Ei syty tuli sininen; Sytytin mä siivokommin.

Että muutkin kohdat näissä näytteissä johtuvat Virosta osoittavat kaksi koillisvirolaista laulua, joista edellinen on Juhannus-laulu, jälkimmäinen johdatus pyyntöön saada tanssimaata.[394]

A. Lähme Jaanista tulele, Jaani tulda hoidamaie, Kirje karja kaitsemaie. Tuli uidab oonetesse, Kirje kipub katusesse. Tulge Jaanista tulele, Peeterille, Paaverille, Kahte kallista nimeda, Tegid teeda taevaasse, Raiusid teeradada, Üles minna õunapuisse, Maha tulla marjamaale.

B. Püha Maarja mu emäni, Püha Anne audujani! Ulkus uuessa tuassa, Kahs oli küünalta käessa, Ühes sie tuli punane, Tõises sie tuli sinine. Iilas tuad ja kasis lauad, Kasis kammeri edised. Minu ella eidekene, Minu taime taadikene! Andhe maada mängijalle, Tasast maada tantsijalle —

Jo ennen on viitattu (s. 42) Länsi-Inkerissä tavattavaan runoon erämatkalla surmatusta Ylermiköstä, johon Tapanin virrestä on muutamia piirteitä sekaantunut. Vaan pääasiallisesti on siihen vaikuttanut virolainen Jeesuksen surma-laulu. Mainitussa Soikkolan-puolisessa kappaleessa hirtetystä sala-ampujasta tuo viestin emolle ensin Jumalan lintu, jota tämä ei usko. Vasta sitten kun vartaassa kypsynyt hanhi nousee luilleen liikkumaan ja vaakkumaan, emo ottaa kuullakseen. Mutta isä ei vieläkään usko, ennenkuin sarjoilla tapettu härkä samoin nousee ylös ammumaan.

Toiselta puolen on huomattava eräs Länsi-Inkeristä t:ri J. Hurtille lähetetty vironkielinen käännös Tapanin virren alkua, johon niinikään Jeesuksen surma-laulusta hevosen eloon herääminen on yhdistetty.[395]

Tabaniha poisikane, Tabani heuste herra, Suurte Ruooduste sulane. Hobu oli soolassa künässä, Seelt tous üles hirnumaie, Mää pääle mängimäie. Taban on tagusta tehtud, Kuoera karvust on kootud, Hundi nahast ommelettud.

Heuste herra, joka vastaa Inkerissä yleistä Tapanin mainesanaa, on selvää suomea. Ruooduste sulane on ilmeinen käännös Ruotuksen renkiä, joka kuitenkin varsinais-virolaisessa laulussakin Juutalaisista käytettynä tavataan. "Takusta tehty" Tapani on myös Suomen puolella osoitettu ja selitetty.

Mutta vaikka niin muodoin Tapanin virsi ja virolainen Jeesuksen surma-laulu ovat Länsi-Inkerissä joutuneet kosketuksiin keskenään, ei tämä jälkimmäinen voi syntyperäänsä nähden olla missään suoranaisessa yhteydessä suomalaisen Luojan virren osien kanssa. Ja kuitenkin on usean piirteen yhtäläisyys epäilemättömästi todellinen: johdanto — yhdeksän syltä syvä hauta — paistetun kukon ja lisäksi vielä härän eloon herääminen uskon ehtona. Tämä yhtäläisyys on tuskin muuten selitettävissä, kuin olettamalla, että Suomalaisilla ja Virolaisilla on ollut yhteinen lähde germaanilais-katolisessa kansanlaulussa, niinkuin myös Mataleenan virteen nähden on osoitettu.

Mahdollista on, että virolainen Jeesuksen surma-runo, samoin kuin runo Mataleenasta, suomalaiseen verraten on lähempänä esikuvaansa. Tähän olisi siinä tapauksessa kuulunut, paitsi Tanskassa todella säilynyttä johdantoa, sekä Jeesuksen sulkeminen syvään hautaan että sanan vieminen Maarialle. Jälkimmäisen osan sijaan olisi siitä päättäen vasta Suomessa keksitty kertomus auringon avunannosta, jonka suomalaista alkuperää on muillakin perusteilla pitäminen hyvin todennäköisenä.

13. Loppukatsahdus Luojan virteen.

Mikä ennen kaikkea Luojan virren lukuisia kappaleita tarkastettuamme tekee meihin vaikutuksen, on epäilemättä niiden runsaus. Eikä niihin vielä likimainkaan rajoitu se hengellinen kansanrunous, joka Suomessa keski-ajalla kukoisti. Useissa Kalevalan-aineisissakin kertomarunoissa, niinkuin Päivänpäästössä, Väinämöisen polvenhaavassa ja laivaretkessä sekä Lemminkäisen kutsuissa Päivölän pitoihin, on todistettavasti pohjana katolisperäinen legenda. Erittäin loitsurunoissa löydämme vielä koko joukon kristillisen mielikuvituksen muodostamia kertoelmia ja pienoiskuvia.

Tämä katolisperäinen runouden laji oli Suomalaisilla aikoinaan yhteinen germaanilaisten kansojen kanssa. Vaan Suomalaisten on ensinnäkin se ansio, että ovat verrattomasti täydellisimmän kokoelman säilyttäneet. Luterinuskoisinakin he näitä runoja vielä 1600 luvulla lauloivat ja opettivat samalla kreikanuskoisille naapureilleen, jotka niitä uskollisesti ovat meidän aikaamme asti tallessa pitäneet, yhä lisäten varastoansa Venäläisiltä lainaamillansa legendoilla. Ne siis todistavat, samoin kuin äsken löydetyt ja julkaistut harvinaisen rikkaat hengelliset sävelmämme myöhemmältä ajalta, miten syvällä Suomen kansalle ominaisen uskonnollisen mielialan ja harrastuksen juuret piilevät.

Säilyttämisen ansio on suomalaisella runolla monesti myös siinä tapauksessa, että vastaava laulu vielä muuallakin tavataan, useihin yksityisiin piirteihin nähden, jotka se on pysyttänyt alkuperäisessä muodossaan.

Toisena lukuun otettavana etuna muiden rinnalla on suomalaisen muodostuksen itsenäisyys. Siihen on suureksi osaksi pakoittanut germaanilaisista laulun mitoista peräti poikkeava vanhan runomme rakennus, jossa etenkin kerto on vaatinut omintakeista ajatustyötä. Vaan työn tulos, joka kauneudessa välistä voittaa esikuvansa, on kuitenkin etupäässä riippunut Suomen kansan runollisesta taipumuksesta ja kyvykkäisyydestä.

Lisäksi tulee suomalaisen runon vaihtelevaisuus ja kehittyväisyys. Sen havaitsee paraiten, jos vertaa suuren Saksan tai myös laajan Venäjän eri osista koottuja saman laulun kappaleita keskenään; toisintelut ovat niissä yleensä jotenkin vähäisiä, aniharvoin kuvastaen laulun levitessä tapahtunutta paikallista kehitystä. Suomalaisten runojen kehittyväisyys on kuitenkin suhteellinen laulajain kykyyn ja siinä suhteessa on ilmeinen eroitus eteläsuomalaisen (Inkerin puolen ja Karjalan kannaksen) sekä pohjoissuomalaisen (Suomen- ja Venäjän-Karjalan) runopiirin välillä. Pohjoisempana on esitys selvästi vilkkaampi, draamallisempi; toimivat henkilöt alkavat ikäänkuin elää ja vuoropuhelut käyvät yhä vaihtelevammiksi.

Sama eroitus on nähtävänä vielä runojen yhteenliittämisessä, joka niinikään on suomalaisen runon huomattavimpia ominaisuuksia. Jos asetamme rinnan Inkerin puolisten laulajain Luojan virren yhdistykset ja sen tavallisen kokoonpanon Venäjän Karjalassa, niin täytyy meidän myöntää, että jälkimmäinen ei ole ainoastaan siinä edellisiä etevämpi, että se on yksi, vaan että se on myös yhtenäinen, järjesteellinen. Kuitenkin on Inkeriläisillä ollut juuri samat ja vähän runsaammatkin ainekset käytettävänä; mutta jo Lapsenetsintä-virren asettaminen Saunanhaku-virren edelle osoittaa kokoonpanokyvyn heikommuutta. Yhtäläinen lausunto on annettava Setukaisten yrityksistä panna kokoon virolaisia lauluja Jeesuksesta; laulut ovat itsessään kyllä erinomaisen kauniit, vaan niiden liitokset ovat auttamattomasti höllät.

Mistä sitten johtuu tämä tuntuva eroitus? Sen tavallaan löydämme vanhan Väinämöisen vastauksessa nuorelle Joukahaiselle (Kal. 3: 184-5):

Lapsen tieto, naisen muisti, Ei ole partasuun urohon.

Asian laita on todella se, että Viron puolella sekä Inkerinmaalla ja Karjalan kannaksella nuoret tytöt ovat runolaulun varsinaisina viljelijöinä; jota vastoin Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa vanhat ukot sitä etupäässä edustavat. Toisaalla se siis on ollut lasten leikkiä, jota tosin vanhemmallakin ijällä mielihyvällä muistellaan; toisaalla taas vakavaa opettavaista ja mieleen vaikuttavaista esitystä. Epillisen runouden läheinen yhteys etelämpänä lyyrillisen ja pohjoisempana loitsurunouden kanssa vastaa niinikään laulajissa tapahtunutta vaihdosta.

Luojan virren täydennys-yritys pohjoisimmassa Vienan läänin runoalueessa osoittaa meille kansanrunon äärimmäisen rajan. Kokeen onnistumattomuus ei riipu niin paljon siitä, että laulajalla on ollut yhdistettävänä katolisperäisiin lauluihin Venäläisten välittämiä suorasanaisia tarinoita. Onhan niitä muutamia todella sekä sisällykseen että muotoon nähden sulatettu, niinkuin Saunanhaku-virressä hevosen esiintyminen. Vaan koko aate luoda täydellinen Messiaadi, kokonaiskuvaus Vapahtajan elämästä, ei ole ollut itsetiedottoman kansanlaulun toteutettavissa. Siinä on jo kyllin, että oppimattomassa runolaulajassa on herännyt eloon tämä ajatus.

Lönnrot ei kuitenkaan ole ottanut varteen esitetyssä täydennys-yrityksessä piilevää kehoitusta, vaan on tyytynyt vakinaiseen Vienan-puoliseen kokoonpanoon. Yhtenä syynä on nähtävästi ollut uusien liitteiden suorasanainen ja lisäksi vaillinainen muoto.[396] Yleensä Lönnrot ei ole tahtonut kansantaruja itse pukea runomittaan; harvinaisena poikkeuksena on Kantelettaren saturuno "Viisastunut" (III. n:o 59), joka mahdollisesti hänelle kerrottiinkin paikka paikoin runomitallisena, kuten Vienan läänin sadunkertojain toisinaan on tapana.

Myöskin on muistaminen, kuinka arka käsiteltäväksi Luojan virren koko aine on ja erittäin siihen aikaan oli. Sen näemme jo vanhemman Topeliusen muistutuksessa julkaisemaansa "Paavin Opin aikuiseen Pääsiäis-juttuun": — — "Runo, jolle täsä on annettu sia, että siitä niin selkiästi on nähtävä niiden aikain mielen laatu, ja kuinka peräti joutavilta jutuilta pimitetty heidän tietonsa Jumalasta ja Lunastuksesta oli. Onnelliset meidän aikamme, joina Jumalan Sanan valkeus on pimeyden turhat juorut hajottanut." Kantelettaren kolmannen kirjan esipuheessa katsoo Lönnrotkin tarpeelliseksi erityisesti puolustaa Luojan virren liittämistä kokoelmaan: "Melkein koko virsi on tyhjää juorua, jolla Raamatussa ei ole pienintäkään perää — — hänen virressä mainittu viekkautensa eli kavaluutensa Juutasta kohti on koko hänen Jumaluuttansa vastaan pitävä asia, niinkuin se myös muutenki on valet, muuta nimittämättä. Mutta niin tuhma ja perätön kun tämä virsi yhdeltä puolelta on, niin on se toiselta puolelta sanarakentonsa suhteen soma ja kaunis; josta on nähtävä, että asia itse ja sanarakento ovat eriasioita, vaikka yksinkertaset niitä aina ei erota toisestaan."

Lisäksi on epäilemättä vaikuttanut se seikka, että Lönnrot oli useimpia Luojan virren kappaleista jo käyttänyt Kalevalan kokoonpanossa. Sen loppukohtaukseen on Marketan ja Maarian sekä nimien (Marjatta) että runojen yhdistymisen johdosta sovitettu Marja-virsi ja Saunanhaku ynnä Lapsenetsintä, viimeksimainittu kuitenkin vasta Uudessa Kalevalassa. Samoin on Lemminkäisen surma-runoon, kuten mainittu, Lapsenetsintä sekä osa Luojan ylösnousentaa yhdistetty. Vielä on Hiiden sepän kahlintaakin palanen liitetty Päivänpäästön kuvaukseen lähes viimeisessä runossa.

Sitä paitsi olivat useat ulkopuolelle Luojan virttä jääneet katolisperäiset legendarunot, joita Lönnrot olisi voinut käyttää tämän laajentamiseen, jo kansanlaulussa siirtyneet Kalevalan henkilöiden nimille, niinkuin on viitattu.

Viimeksi on otettava huomioon, että Lönnrotilla oli Kalevalassa kerran toteutettuna aate koota Suomen kansan vanhat runot yhdeksi yhtenäiseksi runoelmaksi, joka antaisi täydellisen kuvauksen sen muinaisesta uskosta ja elämästä. Silloin kuin hän runolaulajan ohjausta noudattaen ryhtyi liittämään yhteen "Runokokousta Väinämöisestä", oli hänelle kansan puolelta mikäli mahdollista kaikki valmistettu. Ainekset tähän olivat kauttaaltaan runomitalliset sekä monin verroin runsaammat ja vielä paljoa laajemmin yhdistyneet, kuin Luojan virren kappaleet. Ymmärrettävää siis on, ettei Lönnrot vähemmillä edellytyksillä ruvennut yhtäläistä työtä toistamiseen suorittamaan. Kuinka vähän satunnainen, Lönnrotin mielivallasta riippuva Kalevalan kokoonpano on, selviää katsoen tältäkin kannalta.