KANSAN MIES.

Ainolan isännöiminen veti alussa Jonnin kovalle. Hän hapuili kuin hämärässä, talonpidon komennon eri haarat tuntuivat olevan irti toisistaan, ja vaikeaksi kävi löytää kulloinkin monien ohjien kimpusta juuri se ohja, jota piti käsitellä ja jolla piti suunnata toisia ohjia. Mutta Eliina pystyi antamaan neuvon ja vasta nyt Jonni oppi ymmärtämään, mitä käytännöllinen ja taitava vaimo merkitsee. Kun Jonni avutonna tähtäili laskujaan vuosien taakse, sormitteli Eliina huomista päivää ja tulevaa viikkoa ja mittaili puuhat niiden mukaan niin täsmälleen ja selvästi, kuin olisi ollut kysymys vain kahden vaskilantin yhteenlaskemisesta.

Kuoletuslainan homma onnistui laskujen mukaan. Ainolasta myönnettiin kaksikymmentätuhatta markkaa, mutta moinen summa nieli korkoihin ja kuoletukseen sata markkaa kuuta kohti. Ja sen sadan markan kokoon haaliminen häiritsi monesti Ainolan haltijaväen yöunia, tuppasipa päivinkin pitämään pientä peliä naurun ja hymyn pohjissa.

Lainahomman jälestä tuli meijerin vuoro. Keskinäisien riitojen vuoksi oli meijeriliike kokonaan tauonnut, mutta tavallisella tarmollaan puhalsi Jonni sen jälleen toimintaan, perustaen samalla isäntäyhdistyksen yhteisostoja ja muita yleisiä käytännöllisiä pyrintöjä varten. Tulevaisuus siten lupasi hyvää ja kaunista, mutta nykyisyyden kanssa oli laita vähän noin ja näin. Ensimmäinen vuosi Ainolassa veti velkaantumiseen, ja toinen vuosi oli ensimmäistä karmeampi. Kevät ei ollut erin tavallisuudesta poikkeava eikä liioin kesäkään. Satoi lajikseen ja piti seestäkin, mutta luonnon niityt eivät havahtuneet kasvuun, vaan muljottivat osiltaan paljaina, osiltaan työnsivät korkeintaan keskinkertaisen sadon. Peltoheinä kyllä yleni, jotta humusi ilmassa, mutta se oli huono lohdutus Ainolan isännälle, jonka maitotalous nojautui vielä melkein pelkältään luonnon niittyjen anteliaisuuteen.

Ja elokuu läheni, jonka alkupäivinä puoli kuoletusvelan korkoa oli suoritettava. Eliina laski maitotalouden säästöt, mutta vaikka niissä keksittiinkin tasamittainen kohoaminen, eivät ne likipitäinkään nousseet tarvittavan summan tasalle. Jonni oli suunnitellut myydä maitotulojen lisäksi peltoheinää, mutta sitä ei käynyt ajatteleminenkaan, kun luonnon niityt olivat osittaisen kasvamislakon tehneet sinä kesänä. Kipin kapin heinät kaikkineen tulivat riittämään Ainolan elukoille uuden nurmen vihannoimiseen saakka. Ja velan teko vilutti niin mielen, että siitä luovuttiin heti.

— Ei velkaa enää, ei missään nimessä, virkkoi Eliina. Pannaan ennemmin hengellisiä alttiiksi.

— Se kostaa vasta käsin.

— Kyllä, mutta velka kostaa myöskin. Pannaan toinen härkä, lampaita, sika…

— Tehdään niin. Ehkä siten valitaan kahdesta pahasta vähemmin paha.

Päästiin pulmasta puolen vuoden ajaksi, mutta kynttelinä nauroi taasen räystäällä sama harakka. Eliina laski maitotalouden säästöjä, Jonni istui mykkänä. Hän pystyi kyllä suuriin tehtäviin, mutta tämmöiset pienet seikat pyörittivät hänet tolkuttomiin. Jos olisi ollut kysymys taivuttaa kuntalaiset yksissä miehin hankkimaan navettoihinsa ja asuntoihinsa sähkövalot, ei hän olisi moisen tehtävän edessä joutunut silmänräpäykseksikään ymmälle, mutta pikku seikka, kuoletusvelan koron suorittaminen, se pieksi hänet aivan avuttomaksi.

— Hulivili rahaksi, muu ei auta.

Jonni säpsähti.

— Tarkoitatko täyttä totta? kysyi hän pyörein silmin.

— Täyttä totta tarkoitan, ei löydy meillä muuta joutilaampaa muuttumaan rahaksi.

Hulivili oli kolmitalvias varsa, joka äitinsä Tipan kera oli tuotu Eliinan kotoa Ainolaan heti, kun Seppolasta oli muutettu. Varsan nimestä riiteli Jonni viikkokausia Eliinan kanssa, väittäen ettei Hulivili sovi tammavarsan nimeksi, mutta Eliina nauroi sen sopivan aivan ihmeesti, vieläpä paremmin kuin mikään muu nimi.

— Se on loukkaus Tippaakin kohtaan, kun tyttärelle asetetaan nimi, joka suorastaan syyttää nimen omistajaa kevytmieliseksi.

— Tippa tietää, ettei nimi miestä pahenna.

Toivo, Silja, Manu ja koko Ainolan väki kutsui, isännän vastaväitteistä huolimatta, varsaa Huliviliksi ja se nimi sille jäikin pysyväksi. Ajan mukaan Jonnikin tottui nimeen.

Mutta nyt piti luopua Hulivilistä, kaunisluisesta, hyvätapaisesta ja kookkaasta varsasta, jonka harja oli kuin hopea.

— On raskas luopuakseni siitä.

— Varsoohan Tippa keväällä.

Myytiin Hulivili ja päästiin pälkähästä. Kesällä tuli parempi heinä vuosi, maitotalouden säästöt olivat nekin tasamittaisesti kohonneet, panemalla alttiiksi yhtä ja toista suoriuduttiin pintehestä.

Noin luovailtiin puolikymmentä vuotta. Pantiin aina pisin sormi suuhun, ja siten vältettiin velanteko ja opittiin omin voimin perkkautumaan pulasta. Seikka ettei heitä voinut kukaan kadehtia, virkisti ja terästytti mielen. Ainolan velkahisena isäntänä oli Jonni yhtä lujalla elämän kynsissä kuin joku toinenkin pellon kyntäjä. Eikä hän tuntunut olevan ylempänä eikä alempana, vaan hän oli tasalla heidän kanssaan, heidän ilojensa nauttijana, heidän huoltensa huolijana. Häntä lähenneltiin ja puhuteltiin niinkuin ystävää ja omahista eikä niinkuin herrasmiestä, joka on huvikseen ruvennut maata viljelemään. Se oli kahdenkymmenen tuhannen markan suuruinen velka, joka sekoitti Jonnin lähempään veriheimolaisuuteen maata viljelevän väestön kanssa ja herätti myötätunnotta silmäyksiin, joita häneen luotiin. Mies oli heidän miehiään sieluineen ja ruumiineen, syntynyt talonpojaksi veren puolesta ja suvun puolesta ja luotu talonpojaksi hengen ja sielun puolesta, samaan poutaan ja samaan sateesen kuin ikinä joku talonpoika. Veriheimolaisuus ilmeni joskus semmoisena sydämmen luottamuksena kuntalaisten puolelta, että se ihmetytti. Niinpä eräänä sunnuntaina ajoi Ainolan pihaan kirkonmenojen päätyttyä nuori mies kunnan etäisimmästä syrjästä. Jonni ei tuntenut tulijaa eikä Eliinakaan. Ja kuitenkin oli mies ajanut Ainolaan perhe-elämän pilvien vuoksi. Oli äsken nainut ja lunastanut siskoiltaan talon aivan täyskorkeasta hinnasta. Miniän ja vanhuksien välillä oli sattunut jotakin turhanaikaista saivartelua, jota vanutettiin ehdoin tahtoin kummaltakin puolen sillä seurauksella, että vanhukset ilmoittivat eroavansa yhteisestä pöydästä ja vaativansa heille kuuluvan eläkkeen.

— Tule ja auta minua, jos miten voit, rukoili mies. Näet mulla on suuri velka oloihini nähden. Jos minun, alkavan miehen, vielä pitää maksaa vanhuksille heidän runsaat eläkkeensä, joudun hukkaan. Kun syövät talon pöydässä, ei tunnukaan ja minä voin muuttaa rahaksi heidän eläkkeensä ja maksaa velkojani. Itse tiedät, miltä maistuu velassaolo.

Avunhakija ei kerkinyt vielä kunnolleen lopettaakaan, kun Jonni jo valmistausi lähtöön. Ajettiin taloon, alotettiin työ ja jatkettiin sitä iltaan saakka. Miniä, jolla oli lyhyempi korsi kädessä, pehmeni pian, mutta vanhukset kirppuilivat vastaan. Ei ollut viisasta rynnätä heihin käsiksi liian silmittömästi ja voittoon luottaen, piti ensin antaa heidän purkaa katkeransa ja vasta suursiivouksen jälestä ryhtyä varovasti painelemaan kaunisäänisempiin kieliin. Sitä tekoa tehden sulivat vanhukset sovintoon, miniä pakotettiin anteeksi pyytämään ja Jonnin lähtiessä alkoi talon väki hankkiutua illalliselle, riensipä muori miniän avuksi ajamaan padasta puuroa vatiin.

Viimemainittu seikka piti koko paluumatkan Jounin kasvoilla viisi hymyä vireillä.

Neljäntenä kesänä suoritettiin Ainolan kuoletusvelan korot iloisempien kellojen soidessa. Ruista tosin vikuutti halla, mutta touot ja heinä työnsivät satoa sylin täydeltä. Maitotalous oli myöskin kohonnut tasamittaisesti, joten kaikki alkoi näyttää toivehikkaammalta. Kehun sijaa ei vielä ollut ja ilman Eliinan käytännöllisyyttä ja pikku seikkojen järjestämiseen tottunutta kättä olisi Ainolan osto epäilemättä käynyt Jonnille kalliiksi huviksi. Tuo käytännöllisyys ja monipuolisuus alkoi vasta nyt kiinnittää hänen huomiotaan, sillä tarpeen sattuessa löytyi heillä aina jotakin myytävää ja rahaksi muutettavaa. Kun läheni kunnan- tai kruununverojen maksu tai piti suorittaa palvelijain palkka, hommasi Eliina Jonnin lähtemään kaupunkiin myymään ryyniä, munia, herneitä ja viittä muuta siihen lisäksi, tai myytiin heillä kotona joku elukka, pahnoja, vuotia, villoja, porsaita, niin jotta menojen varalle löytyi aina pieniä puroja juoksemassa.

Eliina oli kotona tuollaiseen käytännöllisyyteen ja monipuolisuuteen tottunut, se oli hänessä kuin sukuvertä, joka oli mennyt jokapäiväisen elävän esimerkin kautta äidiltä perinnöksi tyttärelle. Hänen kotinsa viljelykset eivät olleet laajat eivätkä erinomaisemmassa kunnossa kuin muidenkaan eikä maitotalouskaan ollut mitenkään kehittyneemmällä asteella kuin yleensä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta oli talo ollut varakkaan ja hyvin voivan maineessa jo miespolven. Kun Jonni tuota asianhaaraa tarkemmin ajatteli, muisti hän myöskin että Eliinan isä oli koko ikänsä kasvattanut hevosia, hopeaharjaisia, harmaita ja kaiken värisiä, sekä myynyt härkiä, kananpoikia ja juotto vasikoita ikänsä kaiken kaupungin torilla. Myöskin kirkonkylässä löytyi pari semmoista taloa, joissa oli kaupan vaikka verkon silmiä ja rastaan laulua, kuten kylässä tavattiin leikillä sanoa. Molemmat talot olivat varakkaita, vaikka muuten maittensa suuruuden ja muiden etujen puolesta olivatkin toisarvoisia.

Viisi vuotta kun oli asuttu Ainolaa, kasvoivat rintapellot sakean laihon, maanviljelys ja karjanhoito alkoi päästä voimakkaampaan kiertokulkuun, joka yhäti tuli paisumaan, kun rintapeltojen takaiset maat vähitellen ruokittiin yhteiseen työhön.

Jonni ymmärsi hyvin, kenen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Ainolan talouden purot juoksivat sisäänpäin eikä ulospäin. Se oli Eliinan, hentoisen ja pikkuisen Eliinan ansio. Eliinan käden jäljet ja järjestämiskyky tulivat kaikkialla taloudenkomennossa Jonnia vastaan, jokaisen pyörän liikkeet olivat hänellä selvillä, kaikkeen kerkisi hän, kaikkeen oli hän tottunut. Kuin muurahainen juoksi hän lattiaa aamusta iltaan ja jollei hän siinä juossut, löytyi hän navetasta, jossa jokainen lehmä tunsi hänen pukunsa ja hänen kätensä silityksen —

Eliinan pyhittäessä elämänsä kodin piirissä, alkoi Jonni tulla tunnetuksi koko paikkakunnalla, jopa valtaherrojenkin luona. Valtion palkka-apua hommatessa kunnan lääkärille ja kuoletuslainaa hankkiessa kunnan kansakoulurakennuksia varten, pistäysivät pastori ja Jonni pääkaupunkiin kumarrusmatkoille asianomaisien senaattorien luo. Hallitusmiehien huomio kiintyi sydänmaan talonpoikaan, jonka takin liepeissä tuntui kokonainen maakunta piileytyvän. He kyselivät häneltä kaikkea, mikä talonpoikaan koskee, ja kun hallitus kohta senjälkeen kutsui kokoon muutaman komitean pohtimaan tärkeitä maataloudellisia kysymyksiä, kutsui se siihen Jonninkin parin muun talonpojan kera.

Komitean lopetettua työnsä läheni tuomiokunnan valtiopäivämiesvaali. Jonnista tuntui heti, että jotakin salaperäistä liikkui ilmassa. Tuomiokunnan entinen, monivuotinen edustaja, joka oli kunnialla paikkansa täyttänyt, oli kuollut, hänen tyhjä sijansa oli lähestyvässä vaalissa täytettävä. Ehdokkaaksi ilmaantui naapuripitäjän kuntakokouksen puheenjohtaja, upporikas rusthollari, joka metsäkaupoilla ja talojen ostoilla oli hankkinut itselleen puolen miljoonan omaisuuden. Maanviljelijänä oli mies nolla, valtiopäivämiehenä vallan mahdoton. Kuultuaan hänen pyyteistään, rupesi Jonni vakavasti harkitsemaan edusmieskysymystä. Mikäli vaali hänen vallassaan oli, ei hän ikinä aikonut päästää moista tukkijunkkaria ja yksinkertaisien petkuttajaa valtiopäivämieheksi. Kykenevämpi ja sopivampi ehdokas oli saatava, ja semmoinen löytyikin toisessa naapurikunnassa. Vähävarainen talonpoika, kolmenkymmenen vanha, käynyt vain kansakoulun, mutta hankkinut tietoja kirjoista ja elämästä enemmän kuin moni korkeammat koulut käynyt. Häneen oli Jonni tutustunut muutamissa kokouksissa, joita pidettiin kuntien edustajain kesken paikkakunnalle perustettavan kansanopiston vuoksi. Talonpojan nimi oli Heikki Vasu ja johtui sukunimi talosta, jonka nimi myöskin oli Vasu. Jonnista ja hänestä tuli ystävät, he olivat kirjevaihdossakin keskenään, kun milloin vain toinen tarvitsi toiselta neuvoa. Sopivin kunnan valtiopäivämies oli epäilemättä Heikki Vasu, mutta mies tarvitsi vetää esiin piilostaan.

Jonni kirjoitti asiasta Veikolle, joka oli naapuripitäjän kirkkoherrana ja perusteli Heikki Vasun ehdokkuutta niin pätevästi, kuin hänen luonteisensa henkilö konsanaan voi perustella. Ei ole epäilemistäkään, ettei hänen ehdokkuutensa saa kannatusta, kirjoitti hän lopuksi. On melkein varma, että minä joudun valitsijamieheksi, joten meidän äänemme ovat taatut. Kypsytä sinä miehesi. Jos ei kummempia satu, tulee muiden kuntien valitsijamiehissä löytymään semmoisiakin, joihin minä voin vaikuttaa. Muut mahdollisesti mukaan joutuvat ainekset sulatetaan vaalitilaisuudessa.

Parille muullekin henkilölle kirjoitti Jonni Heikki Vasun ehdokkuudesta; mutta ne eivät vastanneet lainkaan. Veikko kyllä vastasi, mutta jotenkin hämärästi. Heikki Vasun kannattamisesta ei mainittu sanaakaan, vakuutettiin vain, että heidän kunnastaan kyllä lähetetään valitsijamiehiksi potrat pojat.

Koitti valitsijamiesten vaalipäivä, Jonni asteli kuntakokoukseen, varmana ettei hänen ohitseen ajeta missään tapauksessa. Muuan nuori isäntä, Pälsyn sukulainen, esitti valitsijamiesehdokkaat, ne hyväksyttiin äänestyksettä, pöytäkirja tarkastettiin ja allekirjoitettiin heti, koko toimitus kesti tuskin puoli tuntia.

Nolon näköisenä silmäili Jonni äänivaltaisiin, jotka noin yksimielisesti sivuuttivat hänet, mutta kenenkään kasvojen ilmeistä ei käynyt selville mitään huomattavampaa. Kaikki näyttivät tyyniltä ja tyytyväisiltä, kuten olisi päätetty jostakin aivan luonnollisesta ja jokapäiväisimmästa asiasta.

Kokouksen hajotessa pyydysti Jonni kiinni kaksi valitsijamiestä, ruveten keskusteluihin heidän kanssaan, kysyen painavasti:

— Ketä aiotte äänestää?

— Riippuu sovitteluista toisien valitsijamiehien kanssa.

— Ettehän vain tukkiherraa ja puolen miljoonan omistajaa?

— Sitä ei kannateta edes omassakaan kunnassa.

— Mistä sen tiedätte?

— Siellä oli toissapäivänä valitsijamiesvaali ja tukkiherran ehdokkuuteen nähden se meni aivan maantien ojaan.

— Heikki Vasua on äänestettävä, hänen omat kuntalaisensa kannattavat häntä. Se on tietomies ja taitomies.

— Kyllä mies tunnetaan.

Kului pari viikkoa. Oli aamu, Jonni kengitti tanhualla Tippaa. Hevosen kengittäminen oli hänen mielitöitään ja siinä työssä hän omasi mestarin taidot. Etevimmän ammattimiehen tavoin kykeni hän muutamassa silmänräpäyksessä veistämään kavion semmoisen tasoon, jotta kenkä siihen sopi kuin syletty. Lyseoajoilta oli hänellä monta muistoa kengitystaituruudesta. Samassa talossa, jossa hän asui lyseota käydessään, asui myöskin ajuri. Jonni kärtti kärttämätään saada kengittää tämän hevosta, johon hän oli muutenkin rakastunut. Vihdoin ajuri suostui, koe onnistui mainiosti ja siitä pitäin oli Jonni ajurin vakituinen kengittäjä. Pikku kaupungissa seikka levisi muidenkin tietoon eikä kestänyt kauan, ennenkuin Jonni oli kaikkien ajurien tuttu ja heidän hevosiensa palkaton kengittäjä. Vielä nytkin hän hevosen nähdessään aina silmäsi ensiksi sen jalkoihin, olivatko ne kengässä tai ilman. Koulupoikana olivat hänen korvansa tottuneet niin herkiksi, että hän kesäisin kuuli jo monen kymmenen sylen päähän, jos hevosen yksikin kenkä oli höllääntynyt ja vähääkään liksutti —

Tipan kengitettyään meni Jonni tupaan einehtimään, aikoen eineen jälestä lähteä katsomaan, miten muutaman viemärin kaivuutyö oli edistynyt. Hän oli juuri noussut pöydästä, kun ovi aukeni ja sisään työntyi Taivos-ukko, pastori, Jullu, kunnan valitsijamiehet ja joku muukin läheisempi ystävä. Taivos-ukko alkoi puhua:

— Olemme tulleet onnittelemaan sinua, tuomiokunnan uutta valtiopäivämiestä. Minä en tosin kirjaimen mukaan kuulu maata viljelevän väestön luokkaan, joten siis oikeastaan olen kuin asian ulkopuolella, mutta korkea ikäni ja elämän kokemukseni suonevat minulle tällä kertaa sananvuoron muiden edellä, varsinkin kun minä olen iloissani sinun valitsemisestasi. Olen sitä mieltä, että juuri sinä kykenet edustamaan meitä kaikkia, joiden elämä ja toimeentulo useinkin riippuu tuulista ja pilvistä, kevätsateista ja kesähalloista. Nuorukaisvuosistasi saakka olemme joka päivä omin silmin seuranneet sinun askeleitasi ja olemme löytäneet kolme tähteä sinun elämäsi taivaalla suuntaa vilkuttamassa. Ne tähdet ovat puhtaus, totuus ja rakkaus. Kerran ne peittyivät pilveen, sinä eksyit nousemaan vuorelle, maailma, kaikkine iloineen ja nautintoineen, kultineen ja rikkauksineen, kumarteli jalkojesi juuressa. Mutta pilvi meni ohi, tähdet tulivat jälleen näkyviin ja sinä otit entisen suunnan. Silloin minun vanha sydämmeni riemuitsi yhtä rajusti, kuin se oli surrut tähtien ollessa piilossa. Harha-askeleesi jälkeen astuit sinä elämän kouluun ja siinä koulussa on sinusta kasvanut todellinen kansan mies. Sinä tunnet, kuten mekin tunnemme, jotka elämme sinun ympärilläsi, sinä ymmärrät, kuten mekin ymmärrämme, sinä elät samoista iloista ja suruista, joista mekin elämme. Kaitselmus lähetti sinulle kärsimyksiä ja koettelemuksia ja ne kirkastivat sieluusi uuden valon, ijankaikkisen elämän toivon. Haudan tällä puolen ja haudan tuolla puolen, elämässä ja kuolemassa kuulut sinä meidän joukkoomme. Sinussa näemme oman paremman itsemme hioutuneena ja kirkastuneena. Kun sinut nyt lähetämme valtiopäiville puhumaan meidän puolestamme, olemme vakuutettuja, että vanhat tähtesi, puhtaus, totuus ja rakkaus yhä vilkuttavat sinulle suuntaa, ettei suosio, valta, maine, eikä mikään voima horjauta askeleitasi oikeaan eikä vasempaan. Siitä on meillä takeina entinen harrasmielinen ja lämminsydämminen koulupoika, elämän kärsimyksissä karaistu torppari ja nykyinen kansan mies, joka, samalla kun loihtii maankamaroista kullan, alati silmäilee ijankaikkisuuden taivaan rantaa kohti.

Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla puhui ukko puhettaan tuttavallisin vaikka särkynein äänin. Hänen hiuksensa olivat entistä harmentuneemmat ja raihnainen vartalo näytti jo tutisemisen eleitä.