Front matter (continued 2)

Yksityiselämä on irtautunut vanhan ja vankan talonpoikaiskultuurin luomista--tosin jäykistä ja umpinaisista, mutta kiinteistä ja vakiintuneista--muodoista ennättämättä kuitenkaan vielä saavuttaa riittävää elämänainesta ja veriin mennyttä tottumusta uusiin elämänsuhteisiinsa. Niinpä on entinen tapojen ja menojen talttunut tasasuhta ja elämäntottumusten hallittu tyylikkyys vaihtunut monenmoiseksi kirjavaksi ja epäkypsäksi tavoitteluksi ja puolivillaiseksi kokeiluksi: vanhat vuosisataisen elämäntottumuksen luomat ja kypsyttämät muodot ovat joutuneet väistymään uusien, muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamien elämänmuotojen tieltä. Mutta nämä uudet elämisen muodot ovat kauttaaltaan vielä omistetut vain ulkopuolisesti, ulkoaopitusti: ne eivät ole oman elämisen, omien elämäntarpeiden muodostamia ja kehittämiä, vaan ovat ne matkitut, sulattamattomasti--toisinaan väärin käsitettyinäkin--siirretyt vieraista elämänsuhteista meidän vakiintumattomiin oloihimme. Ihmiset eivät ole ikäänkuin kotiutuneet uusiin oloihinsa ja tapoihinsa ja niinpä kantavat niin asumukset kuin asuminen, niin pukeuminen kuin käyttäytyminen, niin kodit kuin seurustelu, niin elämänkäsityksen ryhti kuin sen sisältö ominaista epävalmiuden, yht'aikaa tavoittelun ja saamattomuuden epäaistikasta ja ikävää leimaa.

JULKINEN YHTEISKUNNALLINEN ELÄMÄ.

Julkinen yhteiskunnallinen elämämme todistaa kauttaaltaan yksilöllistä kehittymättömyyttä, yksilöllisyyden, yksilöllisten vaikutinten ja tekijäin tajuamattomuutta, yksilöllisten voimalähteiden laiminlyömistä. Meillä unohdetaan yhteiskunnallisessa työskentelyssä helposti yksilöllisyyden voimapanos.

Mitään pysyvää, arvoa ansaitsevaa työtä ei suoriteta ilman että ihminen omistaa itsensä tälle työlle; mitä vakavampi, painokkaampi ja hedelmällisempi hän on, sitä yksinomaisemmin, ehdottomammin ja kokonaisemmin. Työ tullakseen todellisesti ja tulevaisuuden hedelmää kantavasti suoritetuksi--ei vain näennäisesti, tilapäisesti käsistä suorituksi--vaatii tekijänsä kokonaisesti, vaatii paitsi käsien askareen hengen kehittelevän, keskitetyn, muovaelevan luomistyön, vaatii paitsi työhetken ponnistuksen myöskin lepohetken itsekeräymisen, voimiinpatoutumisen, vaatii, että työhön on antauduttava koko olennolla, hengen ja ruumiin väellä, ei yksin tilapäisen istumisen sorminäppäränä askarteluna, vaatii koko hedelmällisen ihmisen. Vain yksilöllinen työantaumus ja voimanponnistus voi luoda elämästä esiin jotain alkuperäistä, vain yksilöllinen alotetarmo, yksilöllinen, itse työn vaikeuksien ohella kasvava, tästä vaikeudesta hedelmöittyvä neuvokkuus voi suorittaa vaikeimman, sisäisesti kokonaisen, niin sanoakseni elimellisen työn.

Vain uskaltava voittaa jotakin elämässä, ja vain yksilöllä on tämä uskaltamisen rohkeus. Vain yksilöllinen, vaistoonsa luottava ja uskova näkemys uskaltaa kuolinhyppäyksen tuntemattomaan noutaakseen sieltä voiton ja tappion uhallakin totuuden tai kauneuden kangastelevan aarteen. Vain yksilöllä on uskalluksen mahti viskata ja pingoittaa näkemyksen kaaret yli elämän kuiluisten syvänteiden ja vaeltaa huipulta huipulle; joukon on vaellettava tasaista taivalta, polettava taattua, koettua tietä, painauduttava laakson umpeen uudelle huipulle kohotakseen; ja jos siltä jää moni suistuminen kokematta, niin jäävät siltä myöskin syrjään ne huiput, joilta avartuvat siintävät näköalat yli hengen maailmojen, ja jos se voi laskelmillaan päästä tasaiseen etenemiseen, niin elämän uusia aarnioita se ei ikinä aukaise; taatun vanhan se voi kokemuksen perustuksella päätellä arvoisaksi, mutta väkevän uuden se aavistuksettomana sivuuttaa.

On hengen tuhlausta jos kansa laskee luottamuksensa ryhmille eikä yksilöille. Ryhmä on vain yhteydetön ja hengetön kasauma toisiinsa herpoutuneita, toistensa varaan pysähtyneitä yksilöitä; yksilö taas on elävä, elimellinen kokonaisuus, johon on patoutunut teon ja tulevaisuuden, alkuperäisen alotteen itsenäisyys ja mahti. Missä teon alote, suunnittelun rohkeus ja valppaus, toteuttamisen tarmo ja johdonmukaisuus on siirretty yksilöltä ryhmälle, siellä on katkaistu kärki eteenpäin viiltävältä teolta, painettu maahan suunnittelun hurmattu, itsenäinen lento, laimennettu ja hämmennetty toteuttamisen kestävä, huumatussa itsensä unohduksessa tuloksiin suistuva ponnistus; siellä viihtyy vain keskinkertaisuus, keskinkertaisuus niin teossa kuin suunnittelussa, niin alotteessa kuin toteuttamisessa; siellä on yhteisö eksynyt jokaisen pyrkimyksensä ainoasta toteuttajasta, yksilöstä; siellä on miekalta kadonnut terä, silmältä näkö, työn suoritukselta suorittaja.

KOMITEATYÖ.

Meillä Suomessa, eritoten suomenkielisissä sivistyspiireissä ja suomenkielisessä julkisessa toiminnassa esiytyy tämä yksilöllisyyden tajuamattomuus, yksilöllisen voimatehon laiminlyöminen ja syrjäyttäminen aivan hallitsevana ja sävyttävänä yleispiirteenä. Erittäin kuvaavasti ja ilmekkäästi osoittautuu se jo yhteiskunnallisen työskentelymme tavallisimmissa muodoissakin.

Yhteiskunnallisessa järjestelyssä ja rakennustyössä on meillä erikoistaipumuksena uskoa sekä alote, työ että edesvastuu joukkotoiminnalle: komiteoille, johtokunnille, valiokunnille, lautakunnille, hallintoneuvostoille--millä nimityksellä kulkenevatkin. Arvellaan, että missä ei itsestään ole keksintö kirvonnut, siellä kirpoaa se jonkinmoisena aivojen yhteistoiminnan tuloksena, että missä tuntuu yksilöllistä alotetta, yksilöllistä näkemystä, yksilöllistä järjestelykykyä puuttuvan, siellä asetetaan joukko kokeneita miehiä kiskomaan toisistaan esiin tätä alotetta, tätä näkemystä, tätä järjestämisen tarmoa. Jos milloin ja missä huomataan jonkin seikan olevan takapajulla tai muuten vinossa, asetetaan komitea pohtimaan, missä se takapajuisuus oikein piilee ja mitä pajunköyttä sen korjaamiseksi on punottava. Jos mitä uutta tuntuu tarpeelliselta muovata, turvaudutaan taaskin samaan patenttikeinoon: asetetaan taaskin komitea tasapäisiä miehiä pohtimaan ja jauhamaan, mikä tämä uusi oikeastaan olisi ja miten sen toteuttamiseen olisi ryhdyttävä.--Tässä menetellään yhtä nerokkaasti kuin teki entinen puumies, jolla oli kolme tylsää kirvestä ja joka saadakseen muka veistävämmän työaseen sitoi kirveensä yhteen.

--Tämän komiteataikauskon rinnalla ja sen edellytyksenä on meillä vallitsemassa eräs toinenkin taikausko: »hyväpäisyyden» taikausko. Sen lumoissa ovat yhteistoiminnalliset käsityksemme. Sekin johtaa osaltaan meillä vallitsevaan yksilöllisesti höllään ja harhailevaan työalan valintaan, hataraan ja pintapuoliseen tehtävälle omistaumiseen, näennäiseen työnsuoritukseen ja mieskohtaisen työtarmon pirstoamiseen.

Jos ken osoittautuu sujuvaksi, näppäräksi työntekijäksi, niin sanotuksi »hyväpäisiksi» mieheksi, niin luullaan sillä meillä kaiken autuuden täytetyksi. Tällaiselle, lahjakasilmeiselle henkilölle ovat meillä kaikki portit myötäsukaan avoimina. Hänen kaltaiselleen tyrkytetään--varsinkin jos hän lisäksi on »mukava» ja mukautuva mies tai kuuluu »piireihin»--jos mitä virkatoimia ja luottamustehtäviä, muovataan väkivoimin hänestä sellainen komiteajuoksija, joka meillä juuri on ominainen yhteiskunnallinen toimi- ja luottamushenkilö. Tällaisen, enemmän lahjakkaan eleen kuin todellisen lahjakkuuden lumoissa unohdetaan omistaa huomiota ja antaa niille tuleva arvo muille oleellisemmille ja elämäntyössä painavammille ja ratkaisevammille luonteen ominaisuuksille.

Tällainen »hyväpäinen» lahjakkuus on nimittäin usein sangen näennäistä ja pintapuolista. Se on tavallisimmasti vain kevyttä, ulkopuolista sopeutumista kulloiseenkin työhön, ei tunkeutumista tehtävän sisäiseen laatuun ja ytimeen; se on vain tilapäistä hetken vaatimusten käsistä suorimista, ei pysyvän teon vaivanalaista mutta hedelmällistä esille kehittämistä; se on usein vain pinnallisen ihmisen suulasta touhuilemista ja sanavalmista tiedon ja taidon näyttelemistä, joka hämmentää sanatulvaan asiallisen tietämättömyyden ja tartuntaherpouden.

Ihmistyössä on taitavuus vain luonteellisen alkuperäisyyden ja voiman ase ja palvelija. Vasta luonteen itsevoimainen kiinteys ja paino, luonteen antaumiskyky, työuskollisuus ja sisäisen omistautumisen mahti voi taidon vipusimella järkyttää vastahakoiset ja ihmiskäsittelyltä livahtavat elämänilmiöt ihmistahdon ja -tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Pelkkä taitavuus ilman luonteen painoa liuskahtaa muodostettavan elämän ohitse yhtä hervottomasti, jälkeä jättämättömästi kuin aalto rantakallion ohitse: peittää vain hetkelliseen haihtuvaan hyrskevaippaan hyökynsä tuloksettomuuden ja rientää näennäisestä suorituksesta uuteen yhtä näennäiseen.

*

Meillä, missä siis niin hartaan naivisti uskotaan johtokuntiin ja komiteoihin--varsinkin jos niihin kuuluu tohtoreita ja neuvoksia--ja missä yhtä naivisti ja sovinnaisesti uskotaan mihinkä hyvänsä liukkaaseen, tuhatnäppärään hyväpääniekkaan, meillä on sääntönä kaiken terveen, keskitetyn ja kohdistetun työtarmon pirstonta. Meillä sälyyttää yleinen luottamus samalle henkilölle--ja sälyyttää jo asianomainen itsekin itselleen--jos mitä työn rihkamaa. Samainen yhteiskunnan pylväs istuu meillä tavallisesti vakinaisena tai v.t:nä yht'aikaa puolessa kymmenessä virassa ja kymmenessä komiteassa: opettaa tunnin parin jossakin koulussa, hoitaa dosentuuriaan yliopistossa, näpertelee siinä ohella tiedeaskareitaan, istuu tuntisirpaleensa jonkin aikakauslehden toimituksessa, jossakin taidelautakunnassa ja teatterijohtokunnassa, rientää sieltä juoksujalkaa jonkin aatteellisen valistustoimikunnan kokoukseen, kuuluu sitäpaitsi vakaisena johtokunnan jäsenenä yhteen tai useampaan liikeyritykseen, suunnittelee jossakin valtion valiokunnassa vuosikausia jonkin yhteiskunnallisen toimialan umpimähkäistä parantamista ja uusimista, pudistaa lisäksi hihansuustaan artikkeleja ja arvosteluja sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mistä ainesta kulloinkin vain on kysyntää, tekaisee siinä sivussa vaikkapa pitkän romaaninkin ja sujahuttaa suomennostyön, hosuu yleensä tässä juoksemisessa ja istumisessa niin päällään kuin kynälläänkin, niin käsillään kuin takinliepeilläänkin senkin seitsemälle taholle ja tolalle.--Koko tämmöinen tuoksina on joko todellisen työnteon täydellistä tajuamattomuutta ja kykenemättömyyttä tai sitte todellisenkin mieskohtaisen työtarmon--jos sitä on sattunut pohjalla olemaan--kevytmielistä tuhlaamista ja pirstoamista.

Meidän yhteiset asiamme hoitavat ja järjestävät nyt tällaiset taidon ja tiedon sirpaleet, harrastuksen ja huomion murto osaset, kymmenes-osaiset ihmistahdon siruset, joiden kokemus ja tarmo toisillaan kerrottuinakin antavat--kuten murtoluvut ainakin--vain yhä pienenevän murtoluvun, 1/100 ja 1/1000 osasen tahtoa, alotevoimaa, järjestämisen kiinteyttä ja päämääräselvyyttä.--Tällaiset voimat sepittävät lakimme, tällaiset johtavat puolueemme, ohjaavat liikkeemme ja liike-elämämme, järjestävät yhteiskunnallisen työskentelymme, johtavat sivistyslaitoksemme ja henkiset herätysliikkeemme, värittävät ja vesistävät sanomalehtemme, toimittavat kultuuriaikakauskirjamme, »taiteellistavat» teatterimme.

Nämä yhteiskunnallisen järjestämistyön elintehtävät suoritetaan päällepäätteeksi tilapäisissä, iltaisissa tai sunnuntai-aamupäiväisissä joukkoistunnoissa, joihin tavallisesti saavutaan aivan valmistaumattomina tai ainakin varsin puolinaisesti ja hätimiten kokoonkyhätyillä ennakkotiedoilla varustettuina, pää ja mielikuvitus vielä kuumina tälle istunnolle täysin vieraista asioista. Silloin kysytään kylmäverisyyttä ja »hyväpäistä» näppäryyttä, jotta tällaisissakin olosuhteissa kuitenkin voi yht'äkkiä kyhätä ja improvisoida itselleen mielipiteeltä näyttävän hätävarakäsityksen kulloinkin esille sattuvasta kysymyksestä. Ainekset tällaiseen mielipidekyhäelämän antaa yhtä luontevasti--jopa luontevamminkin--minkä hyvänsä komiteavirkaveljen vuolas ja suulaava sanavalmius--miten asiallisesti hatara ja perustelematon hyvänsä--kuin jonkun toisen sattumalta asiaan perehtyneenkin jäsenen pätevämpi, mutta sanonnallisesta avuttomampi ja kankeampi esitys. Joka tapauksessa tällainen tilapäisesti tekaistu käsitys, vaikka se onnen kaupalla olisi sattunut solahtamaan oikealle tolallekin, on mieskohtaisesti aivan tiivistämätön, pintapuolinen ja vakaantumaton. Tällaisille aineksille rakentuva yhteispäätös taas on aina aivan sattumanvarainen ja voi yhtä helposti luontua löyhäksi kuin päteväksikin.

Kun sitäpaitsi on otettava huomioon, että milloin tahdot ja käsitykset käyvät ristiin, useamman henkilön yhteisharkinnan tulokseksi täytyy muodostua välitysehdotus, josta on katkottu kärjet ja tutkaimet niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan ja josta ilmeisten, jokaisen näkyviin lankeavain erehdysten ja vajanaisuuksien ohella on siloitettu pois uutta kehitystä lupaavat arimmat silmukatkin ja tulevaisuuden taimet, niin käsittää, että komitea- ja johtokuntatyö voi vaalia ainoastaan keskinkertaisuutta niin ihmisissä kuin asioissa, sellaista, johon ei kompastu hyvässä eikä huonossa merkityksessä tasainen järki, että vieras hyvä on niille yhtä epäilyttävä ja vältettävä kuin ilmeisesti heikkokin, ja että ratkaisevissa käänteissä ja uusia uria auottaessa jäävät rohkeat, uskaltavat ja perille vievät alotteet suorittamatta.

Juuri tästä komitea- ja johtokunta-omaisesta yhteistyöskentelystä, sen välttämättömästä, luonteettomasta keskinkertaisuudesta johtuukin se ominainen liukuva ylimalkaisuus ja asiallinen epäpätevyys, joka usein leimaa erikoisesti suomenkielisiä--eritoten helsinkiläisiä--yhteiskunnallisia johtopiirejä, se toimittelias kykeneväisyyden ilme yksilöllisen ja luonteellisen tyhjänpäiväisyyden ja puolikelpoisuuden rinnalla, se lavertelias periaatteileminen silloin kun olisi annettava sanojen vaahdon sijasta yksinkertainen, itse puolestaan puhuva teko. Kaikessa julkisessa työskentelyssä, kaikessa keskeisessä luottamustyössä uiskentelevat meillä kermana kaikenlaatuiset pauhun, kohinan ja näön, suulaan, mutta epäpätöisen ja epäasiallisen sanavalmiuden miehet, komiteapakisijat. Kansan luontainen kelpoisuuden vaisto on äkillisissä uusissa olosuhteissa niin hämmentynyt tai vakaantumaton vielä, että kaikellainen sivelty näkökulta häikäisee sen näkemästä luottamusmiestensä todellista luonteen painoa ja arvoa ja että se luottamuksellaan valtuuttaa usein sangen köykäisiä henkilöitä.

PUOLUE-ELÄMÄ JA SANOMALEHDISTÖ.

Puolue-elämämme on tällaisen luonteettoman, yksilöllisesti epäitsenäisen ja epäalkuperäisen, kanslianomaisen johdon vuoksi luiskahtanut umpikujaan. Porvarilliset pääpuolueemme kilpailevat ja kinastelevat täysissä tosissaan siitä, kumpi niistä on vapaamielisiä uudistuksia harrastavampi, kumpi tervettä vanhaa kehitystä säilyttävämpi, kumpi on kansallisempi, perustuslaillisempi, kumpi ajaa tarmokkaammin raittiutta, torppariasiaa, maalaiskansan etuja, työväenolojen parantamista, nuorisoseura-aatetta, yhteistoimintaa, kumpi osoittaa suurempaa kunnioitusta kirkolle ja kumpi on uskon asioissa vapaa-aatteisempi. Tämä osoittaa vain, kuinka tyhjät, laimeat sydämet ja ontot, juurettomat tahdot ovat näiden puolueiden keskeisenä ytimenä. Puolueiden keskeisiltä henkilöiltä puuttuu alkuperäisen, asiallisen näkemyksen mahti tajutakseen uusien olosuhteitten asettamat ja viitoittamat uudet tehtävät ja uudet vaatimukset: puuttuu se luonteen suorakasvuisuus ja itsenäisyys, joka väkevällä kädellä pakoittaisi rintamat asettumaan siihen tanaan, jota nämä uudet olosuhteet vaativat.

Luonnollinen puolue-elämä on yhteisten asioiden, yhteisen käsityksen perille ajamista ja toteutumiseen taistelemista. Siellä missä päämäärä ja tarkoitusperät ovat yhteiset, siellä on myöskin luonnollisesti taisteltava yhdessä, rinnan: siellä lyö selvä, luja ja alkuperäinen tahto sillat entisten erimielisyyksien ja lohkoumisten ylitse ja lykäten menneen menneeksi taistelee nykyhetken yhteisen pyrintöperän luomalla yksimielisyydellä. Vain siellä, missä puuttuu päämäärää luova luonteen mahti, missä asiallinen näkemys ei ole niin alkuperäinen ja väkevä, että se välittömästi heittää samaan pyrkivät tahdot yhteiseen ponnistukseen, vain siellä saattavat vanhat heroittuneet kinat vielä kummitella mielissä ja entisyyden varjot hämmentää nykyisen hetken ja nykyisen tilanteen vaatimaa rintamaa.--Puolue ei ole mikään kivettymä, joka pysyy kerta muodostuttuaan, vaan on se sen takana ja sitä kannattavain pyrkimysten ja voimien patouma, aallon paisumus, joka kasvaa ja heikkenee sen mukaan, kuinka elävä, suorassa suunnassa kulkeva ja laajalti paisuva on sitä ajava pyrkimys.

Nykyisten puoluemiesten, nykyisen puoluejohdon henkistä pienuutta, hedelmättömyyttä ja alotekyvyn laimeutta osoittaa se, että puolueemme vielä liukuvat entisillä teloillaan, vaikka yleinen mielipide jo on aikoja sitte täysin kypsä uusiin, nykyisten tarpeiden ja vaatimusten mukaisempiin ryhmityksiin. Nykyiset puolueemme ovat oikeastaan enää vain entisten tarpeiden jähmettymiä, sisällön jättämiä kuoria, joiden varjossa vielä vanhasta tottumuksesta ollaan, mutta joilla ei enää ole mitään lämmittävää, yhteen liittävää, taisteluun johtavaa mahtia.

Viimeiset--vuoden 1916--eduskuntavaalit, joissa sosialistit saavuttivat ehdottoman enemmistön eduskunnassa, tuntui hämmästyttäneen puoluepiirejämme. Tulos oli kuitenkin luonnollinen, koska sosialistit tällä hetkellä muodostavat ainoan poliittisen puolueemme, jota yhdistää ja innoittaa yhteisen pyrkimyksen päämäärä. Annettakoon porvaripuolueillekin asia, jonka kaikki mielet välittömästi tuntevat yhteiseksi ja omakseen, annettakoon niille selvittävä ja kokoova taisto- ja iskusana, jossa on tavoitettu mielissä kytevä yleinen pyrkimys, ja enemmättä, keinotekoisetta kiihoitustyöttä ovat rivit ryhmittyvät ja taajenevat ja lähtevät liikkeelle ja yhteisen joukkohuumauksen hurmassa riuhtaisevat mukaansa välinpitämättömätkin.

Jos esimerkiksi näissä vaaleissa suomalaiset porvaripuolueet olisivat kulkeneet yhdessä yhteisin tunnuslausein ja yhteisin rintamin kuten niillä on yhteinen mielikin ja kuten kaikki muut, paitsi muutamat piintyneet puoluepukarit, pitivät luonnollisena, niin olisi tämän yhteisen liikunnon vuolas luonnollinen pyörre ollut mahtavin ja tehoisin äänestykseen kiihoitin. Mutta mistä olisivat meidän paatuneet puoluekanslistimme ja virastoiksi jähmettyneet puolueneuvostomme oppineet tajuamaan tällaista joukkoliikuntojen tenhoa ja vyöryttävää mahtia, ja ottamaan ovelissa, rikkiviisaissa vaaliteknillisissä laskelmissaan huomioon myöskin elävän elämän virtaukset?

*

Sama terävien, hallitsevien, alotevoimaisten yksilöiden puute, mikä tekee puolue-elämämme niin seisahtaneeksi ja asiallisesti hataraksi, sama puute laimentaa ja ylimalkaistaa julkista sanaammekin.

Maaseudun lehdet ovat olosuhteiden vuoksi yleisemmästi merkitsemättömiä. Niiden vaikutus ja harrastuspiiri rajoittuu verrattain vähäiseen ympäristöön, ja ovat toimitusvoimatkin yleisen yhteiskunnallisen mielipiteen johtajiksi ja suunnanantajiksi yleensä toisarvoista väkeä. Pääkaupungin johtavat lehdet taas ovat välittömästi monipäisten ja epäpersoonallisten puoluepiirien ja -ryhmien välittömän vaikutuksen ja johdon alaisina.

Sillä sijalla, jolta olisi luotava, annettava sisältöä yleiselle mielipiteelle, hyörivät ja toimivat vain näppärät ja sujahtelevat, mutta luonteettomat kynäniekat, itsenäistä näkemystä ja vakaumusta vailla olevat, mutta sitä alttiimmin ja ehdottomammin ryhmän uskoa vannovat sanasepät. Vain sellaiset sopeutuvat kätyreiksi ja kirjureiksi puoluevaltuuskunnille, vain sellaiset taipuvat siloisesti puhumaan valtuuskunnissa siloisiksi tallatuista asioista; sellaisten sanakehrän pyörimistä ei häiritse mikään itsenäinen, omavarainen havainto siitä, ett'eivät kaikki asiat todellisuudessa kuitenkaan ehkä olekaan aivan niin selkeät, yksinkertaiset, liukkaat ja pykäliin sopeutuvat kuin puoluekokouksen pöytäkirja tai puolueen vahvistettu ohjelma säätävät.

Toimituskuntien nimellisinä koristuksina saattavat kylläkin komeilla jotkut tieteellisen tai yhteiskunnallisen toiminnan eturintaman miehet, mutta työskentelevät nämä silti edelleen varsinaisilla työaloillaan. Työ, joka itsessään kysyisi väkevimmän ja hedelmällisimmänkin hengen täyden ja kokonaisen luonteen mahdin ja luovan keskittyneen työtarmon, on täten joutunut muun varsinaisen elämäntehtävän ohella tilapäisesti suoritetuksi sivutoimeksi.

Tällaisen järjestyksen jäljet näkyvätkin elävästi pääkaupungin johtavissa lehdissä. Niissä rehoittaa ilmeisin keskinkertaisuus, ainoakaan johtava persoonallisuus ei puhu niiden laimeasta arkisuudesta. Niissä kyhätään ja kyhätään palstat ja taaskin palstat harmaata, ikuisen harmaata paperia, mutta kärjeksi terästyvä, salamaksi singahtava, suorana sydämen verenä suihkuava, naulan kantaan helähtävä johtajansana jää kirpoamatta niiden sanaerämaasta. Niissä ei ole tilaa yksilöllisesti itsenäiselle ja uutta luovalle valtiolliselle ja yhteiskunnalliselle näkemykselle.

Jos missä tuntuu paisuvan väkevämpi, itsenäisempi mahti, joka ainoan riittävän ja pätevän valtuutuksen, oman henkilökohtaisen vakaumuksen nojalla tahtoisi uudistaa ja asiallisemmille, elävän elämän mukaisemmille perustuksille siirtää vanhoissa ja vanhentuneissa uomissa kulkevan puolueryhmityksemme ja jossa on näkemyksen totuutta ja vakuuttavuutta, julistajan tulta ja hartautta niin paljon, että hänessä uhkaa nousta yleistä mielipidettä luova ja muodostava voima, niin sävähtävät kaikki puoluekoneistoissa hyörivät piskuiset ratassieluset, ja yhteisessä itsehyväisessä häärinässä suljetaan ja teljetään tämä vaarallinen mies vaikutuksesta ja pelastetaan puolue hetkeksi--vaikkapa puolueen koko vastaisen elämän ja kehityksen kustannuksellakin. Onhan viisaampaa--johtokunta-viisaampaa!--ottaa alaisekseen mies, joka ei johda, on vain taipuva johdettava; silloin pysyy pääasia kuitenkin entisellään: johtokunta johtokuntana.

Mutta miten viisasta toimitusneuvostojen vallan ja vaikutuksen säilyttämiseksi onkin miehittää sanomalehtemme--johtavatkin lehtemme--keskinkertaisuuksilla, on tällainen menettely periaatteeksi omistettuna kuitenkin kansan hengen tukahuttamista. Yksilöissä, eheissä tahdoissa, luovan teon miehissä on kansan elävä voima: niiden sydämen ja pään ahjosta sinkoo kaikki, mikä antaa kansan tahdolle sisällön ja muodon, suuntaa sen, vie sen saavutuksiin. Missä persoonallisuus, luova yksilöllinen voima esiytyy on riisto kansalta, kansan oikeudelta herättäjäänsä, johtajaansa, jos ei tätä persoonallisuutta lasketa sille paikalle, missä hänen voimansa voi hedelmöittää kansan. Luova persoonallisuus on kansallinen voima. On kuolemansynti kansaa vastaan tehdä tehottomaksi tällainen luova persoonallisuus!

Väkevällä, itsevoimaisella persoonallisuudella, henkisellä ja luonteellisella kiintotähdellä, jolla on valonsäteilynsä itsessään ja joka säihkyää valonsa polttavaa rikkautta ympärilleenkin, hänen kaltaisellaan ei ole tilaa nykyaikaisessa suomalaisessa hyvin johdetussa sanomalehdessä--enempää kuin missään muussakaan suomalaisessa yhteisyrityksessä. Sillä mihin joutuisivat silloin tärkeät toimitusneuvostot ja yhteiskokemuksen ylenpalttisuutta nuokkuvat johtokunnat, jotka haukottelevat pitkäpiimäisyyttään ja unisuuden malttiaan kuin hometta jokaiseen asiaan, jota käsittelevät, ja joiden yhteisharkinnan kiirastulen lävitse itsenäinen, alkuperäinen ja uutta hedelmöivä ajatus voi yhtä helposti ja vammautumatta tunkeutua kuin kameeli neulansilmän lävitse?--Keskinkertaisuus säikähtyy aina tyrmistyneemmäksi alkuperäisesti hyvän ja väkevän ilmiön edessä kuin ala-arvoisen ja heikon, sillä oikea itsesäilytysvaisto sanoo sille, että heikko jää eloon jääneenäkin hedelmättömäksi ja siis vaarattomaksi, mutta väkevä hyvä saattaa uhata mullistuksella koko olevaa tilannetta ja suistaa keskinkertaisuuden itsensäkin valta-asemiltaan.

Erittäin kuvaavaa henkiselle ryhdillemme on muuan pienoispiirre, joka luonnehtii julkista sanaamme. Eräät asiat, laitokset, henkilöt tai toimenpiteet ovat aina jonkun lehden erikoisen suojeluksen alaisina ja ovat julkisessa toiminnassaankin pyhitetyt asianomaisen lehden arvostelevalta suhtautumiselta. Pidetäänpä aivan julkisena »skandaalina», jos vedetään julkisuuteen jotain tämmöisen, asianomaisten helmoihin otettujen laitosten tai henkilöiden heikkouksia--olkoonpa laitos tai ilmiö sivistyksellisesti tai yhteiskunnallisesti miten tärkeä tahansa ja olkoonpa heikkous tai harha-askel miten olennainen ja ilmeinen hyvänsä. Tätä peittelevää jänis-diplomatiaa--pään piiloittamista pensaaseen muun ruumiin jäädessä miten näkösälle hyvänsä--tätä hurskaan viatonta toivomusta, että kun heikkouksista ei mitään hiiskuta, ei niitä silloin olekkaan, sitä harrastetaan ja vaalitaan meillä vähin joka taholla. Tämä piirre on yhtä tuttu ja koettu jokaiselle helsinkiläiselle julkiselle arvostelijalle kuin maaseutulehtienkin avustajille. Kaikkialla saa olla yhtä varautunut siihen, että jossakin asiassa koskettaa arkaan kohtaan, jolloin arvosteleva kirjoitus tai huomautus--miten vilpittömässä mielessä se on tehtykin ja vaikkapa siitä vastaakin omalla nimellään--kuitenkin joko painetaan villaisella tai hiljaisesti haudataan paperikoriin.

EDUSKUNTAJÄRJESTYS.

Suomen suomenkielisen yhteiskunnallisen luomisen tähän asti tärkein ja ilmekkäin aikaansaannos, Suomen uusi eduskuntajärjestys valaisee syntyhistoriassaan ja rakenteessaan mitä elokkaimmin sitä yksilöllistä viljeltymättömyyttä, jonka katveessa julkinen elämämme vielä on.

Vain ympäristössä, jossa yksilölinen arvostelu ja itsenäinen, asiallinen pohdintakyky vielä ovat aivan alkuasteella saattaa tilapäinen mielialapuuska siten riuhtaista yhteiskunnallisen kehityssuunnan aivan uusille, oudoille, jopa seikkaileville urille kuin suurlakon tapahtumat meillä. Vain yleisen mielipiteen luonteettomuus, viljelemättömyys ja kehittymättömyys selittää sen, että kokonainen kansa hetkellisessä, sokaistussa hurmiossa yrittää viskata siihen-astisen historiallisen yhteiskunnallisen rakenteensa sivulle ja kevytmielisessä, vaistottomassa rohkeudessa ryhtyy sepittelemään itselleen uutta, tilapäisten parantelijain sille tyrkyttelemää patenttijärjestystä.

Kuten esi-isäinsä itsetiedottomuuden unesta virvonnut nykyaikainen talonpoika ensi tietoisuuden työnään turmelee esi-isäinsä hänelle jättämän kodin: paloittaa seinät ikkunoiksi ja oviksi, rakentaa julkihuoneet ja verannat, mutta hävittää tuvat, korottaa katot ja korustaa salit, mutta unohtaa ovien ja ikkunoiden ylenpalttisuuden välille varata itselleen vuoteen tilan, vierashuoneittensa sekaan perheen huoneen, koko asuntonsa tehdasmoiseen suurekkuuteen asuttavuuden ja kodin leiman; samaten on Suomen valveutunut kansakin luodessaan uuden eduskuntajärjestyksen unohtanut, että yhteiskuntaa ei järjestetä näöksi ja näyteltäväksi, vaan elettäväksi, että yhteiskunnallisen luoman kelpoisuus ei ole siinä, kuinka uusikuosiseksi se on sattunut luontumaan, vaan siinä, kuinka taipuisasti se soveltuu oleviin olosuhteisiin ja palvelee elävän elämän tarpeita luoden olevan, menneisyydeltä perityn yhteiskunnan pohjalle kehittyneitten, muodostuneitten elämäntarpeiden mukaista uutta.--Eduskunnan autuus ei ole siinä, kuinka väljille äänioikeuksille se rakentuu, vaan siinä, miten työkelpoisa elin se on yhteiskunnalle, miten runsaasti yhteiskunnallisen työskentelyn taitoa, kokemusta ja kypsää, raitista, uskaltavaa malttavaisuutta se voi pusertaa, kohottaa esiin kansasta kansan yhteisiä asioita hoitamaan.

Suomen nykyinen eduskuntajärjestys edustaakin erikoisen valaisevasta nuorta, juurtumatonta yhteiskunnallista sivistystämme. Se on kauttaaltaan rakennettu, ei missään kohdassaan muodostunut, se on perustunut aatteille, ei elämälle. Se kantaa kaikessaan hyväätarkoittavan, mutta löyhän ja hetkellisen aatteilun, suuntailun Ja intoilun leimaa löytämättä missään todellisuuden, olevaisuuden ja lahjomattoman käytännöllisyyden vankkaa kulmakiveä. Siellä, missä olisi rakennettava salaperäisen, näköä vaihtavan, mutta sittenkin pysyväisen yksilöllisen ihmisluonteen tarkasti vaarinotetuille, tulisella sydämellä tunnetuille ja kylmällä lahjomattomalla järjellä tajutuille ja harkituille ominaisuuksille, siellä on pidetty silmällä vain yleisen, hetkellisen mielipiteen joka hetki väriä ja muotoa vaihtavaa, alati virtailevaa pintaa. On rakennettu virran kuplille ja tuulen vaihteleville vireille, hetken näkö- ja luuloajatuksille ja mielen pyräyksille siellä, missä olisi ollut rakennettava elämän pysyvälle pohjalle: ihmisluonteen ja elämän todellisuuden vaikeasti tavoiteltavalle, mutta olevalle perustalle. Yhteiskunnallinen rakentaminen ei ole lapsen ilmavaa, oikullista, mielivaltaista leikkimistä, vaan kypsän miehen ja mielen uurasta, syvyyksiin tunkeutuvaa työtä, eikä sitä kudota hetken mielioikuista ja mielenpistoista, vaan on se kärsivällistä, raskasta ja hidasta, ihmispolvien yhteistyönä suoritettavaa, hankalan ja vastahakoisen olevaisen sovittamista, taivuttamista, pakottamista ja sulattamista ihmisjärjen, ihmistahdon ja ihmistarpeiden mukaiseksi elettäväksi kokonaisuudeksi.

Suomen kansakin ryhtyessään lapsen uskaliaalla herkkäuskoisuudella silmänräpäyksessä kyhäilemään, miks'eipä loihtimaan itselleen aivan alutonta ja pohjatonta sekä sen menneisyydestä että sen nykyisestä kehitystasosta yhtä irrallista luomaa, kaikissa hetken aatehelyissä koreilevaa eduskuntajärjestystä leipoikin leivän asemesta itselleen kiven. Sommitellessaan kaiken vapaamielisen uusikuosisuuden ja vannoutuneen, oikeaoppisen kansanvaltaisuuden mukaisen eduskunnan, joka näköään on kansanvaltaisin, mitä toivoa saattaa, loikin se eduskuntajärjestyksen, jossa kansa vain on äänestyskone. Eduskunnan todellisen henkilökohtaisen kokoonpanon määräävät kansan sijasta muutamasataiset henkilöpiirit, vaalilistojen itsevalitut ja itsevaltiaat laatijat--vieläpä lisäksi henkilöpiirit, jotka edustavat tyhjintä ja paperisinta elämänkokemusta, mikä kansasta saattaa kiteytyä: ammattipolitiikkojen ja ammattisanomalehtimiesten väljähtäneet, sanojen helinässä paatuneet, henkisesti puolimittaiset ryhmät eri puolueiden karsinoissa.

Jo muuan ainoa piirre uudessa eduskuntajärjestyksessämme riittää osoittamaan, miten pintapuoliselle ihmistuntemukselle se on rakennettu ja miten keinotekoinen ja hetkellisesti järkeilty on sen elämänkokemuksen perusta. Uudessa eduskuntajärjestyksessämme on tehty tehottomaksi tai ainakin arveluttavasti hämmennetty kaiken yhteiskunnallisen järjestäymisen alkeellisin ja väkevin liitevoima, ihmishengelle luontainen sankarikunnioitus: heikompien vilpitön ja välitön luottamus väkevämpäänsä kohtaan, ryhmittyminen luonnollisen johtajansa ympärille, oman mieskohtaisen voiman vaapaaehtoinen siirtäminen ja omistaminen toisen ihmisen tueksi, jonka alkuperäinen, luova, kokoova hengen mahti takaa suuremman saavutuksen kuin oma yksilöllinen ponnistus.

Uudessa eduskuntajärjestyksessämme on tehty aivan näennäiseksi henkilöä äänestäminen, henkilölle yksilönä, henkilön mieskohtaisille, taatuille ja koetuille luonneominaisuuksille, hänen elämän kokemukselleen ja luonteelleen annettu luottamus. Äänestäessä varmaa, luottamuksen virittänyttä henkilöä luiskahtaakin ääni tämän henkilön ohitse jotain merkillisiä--itse vaaliliittymään piilotettuja, puoluekanslioiden siihen kätkemiä--kimmahdusteitä aivan odottamattomalle, äänestäjän sisäiselle luottamukselle tyyten vieraalle ja yhdentekevälle henkilölle. Eduskuntajärjestyksemme johtaa ja pakoittaa äänestämään, ei henkilöä, vaan puoluetta. Mieskohtainen luottamus on kohdistettava henkilön sivutse epäpersoonalliselle puolueelle, ja katkaisee eduskuntajärjestyksemme täten väkevimmän ja luonnollisimman tunneliitekohdan yksilön ja yhteiskunnallisen harrastuksen väliltä.

Täten muodostuvalta eduskunnaltakin katoo välittömän edustavuuden teho ja arvovalta. Kukaan ei yksilökohtaisesti tunne eduskunnassa juuri hänen omalla, suoralla, välittömällä äänestämisellään sinne valtuuttamaansa henkilöä, vaan tuntuvat eduskunnan jäsenet naiville, välittömälle yleistajunnalle istuvan tehtävissään joidenkin syrjäisten voimien sinne keinottelemina. Kaikesta yleisestä äänioikeudesta huolimatta vaikuttaa vaalijärjestyksen keinotekoisuus sen, ettei kansa välittömästi tunne ja tunnusta eduskuntaa omakseen, omaksi yhteiskunnalliseksi parhaimmistokseen, oman yhteiskunnallisen tahtonsa välittömäksi elimeksi.

Hedelmästä puu tunnetaan! Kun vaalijärjestyksen seula, jonka olisi sihdattava Suomen kansasta esille sen yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön kykenevin ja pätevin valiomiehistö, toimii siten, että melkeinpä puolet eduskunnan jäsenistä ovat ruumenia, vain perin alkeellisesti pystyvät minkäänlaiseen älylliseen, rakentavaan yhteiskuntatyöhön, niin se ei todista hyvää tämän seulan rakenteesta. Edustajistossamme istuu paljon henkilöitä, joiden sijasta siellä yhtä tuloksellisesti eduskunnan työkyvylle ja melkoista huokeammilla kuluilla yhteiskunnalle voisi istua vaikkapa asianomaisten puolueiden väreillä maalattuja automaattisia äänestysnukkeja--valitut saman suhteellisen vaaliponnistuksen mukaan kuin muutkin edustajat, varustetut näiden kanssa samoilla äänestysoikeuksilla ja merkityt kukin omalla otsikkokirjoituksellaan: n.n. puolueen naisasian harrastelu, n.n. puolueen torpparikalastus, kristillismielisyys j.n.e.--Tällaisia periaatteellisia istujia ja automaattisia äänestäjiä kuuluu jokaiseen puolueryhmään, ja ovatkin ne mukana vain asianomaisten puolueiden kansan- ja naisvaltaisina dekoratsiooneina.

Erikoisen runsaasti on näitä tällaisia pelkästään dekoratiivisiä istujia sosialistisen puolueryhmän sekä naisedustajain piireissä. Naisluonteelle ominainen yleiskatsauksen puute--kykenemättömyys kylmäverisesti abstrahoimaan yksityisseikoista niitä hallitsevaa yleispiirteistä, järkivoittoista kokonaisuutta--ja tätä ominaisuutta seuraava näkökulman yksipuolisuus, yksityisseikkainen kiihkoilu ja arvioinnin hätiköivä liioittelu ja suhdattomuus, yleensä yhteiskunnallisen vaiston ohuus tekee naisen osanoton yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön yleensä oikulliseksi, epätasaiseksi, epävarmaksi ja epäjohdonmukaiseksi.

Eduskunnan valtaryhmän, sosialidemokraattisen puolueen edustajat ovat niinikään runsaissa määrin pelkkää kuollutta painolastia rakentavassa lainsäädäntötyössä. Ahdas ja niukka elämänkokemus, muutamiin kaavanomaisiin ja sulattamattomiin puolueoppilauseihin kivettynyt henkinen näköpiiri, melkein täydellinen tottumattomuus älylliseen ja käsitteelliseen työskentelyyn tekevät useat tämän puolueen jäsenet melkein kykenemättömiksi mihinkään muuhun positiiviseen tehtävään eduskunnassa kuin periaatteelliseen istumiseen, uskollisiin äänestysuurnalle kävelyihin valppaampien puoluetoverien ohjeitten mukaisesti tai »toverien» valmistamien puheitten paukuttamiseen puhujalavalta. Lisäksi istuu tässä puolueessa vielä runsaammin kuin porvaripuolueissa kieroon kasvaneita kiihkoilijoita ja oman ahdasnäköisyytensä pimittämiä fanatiikkoja, joiden älyn pimentoon yhteiskunta ja yhteiskunnallisen kokonaisuuden tarpeet näkyvät vain omien umpinaisten, sulkevien puoluemuurien ratkelmitse ja jotka eivät hituistakaan lisää enempää eduskunnan asiantuntemuksen rikkautta ja monipuolisuutta kuin elämänkokemuksen inhimillisyyttäkään ja laajuutta tai luonteellista arvoa ja ryhtiä.

Uuden uutukainen, kansanvaltaisesti puhdasoppinen eduskuntajärjestyksemme suhteellisine, nais- ja yleisine äänioikeuksineen on siis luonut yhteiskunnalliselle työskentelyllemme elimen, josta vain murto-osa on kelpoinen ja kykenevä vaatimattomaankin yhteiskunnalliseen luomis- ja rakennustyöhön.

Luonteeton, pintapuolinen järkeily on eduskuntajärjestyksen muovailemisessa kuten kaikkialla muuallakin, missä se yrittelee alutonta ja pohjatonta sepitsemistään, hiuksenhienoissa johteluissaan ja harkituissa suuntailuissaan unohtanut ja sivuuttanut elämän läheiset, elävät ja vaikuttavat voimat ja tässäkin tapauksessa pystynyt kyhäämään vain näennäisen onton varjoluoman vailla elämän todellisuuden sisältöä, pontta ja kehittymisen ainesta. Missä on kutsumattomassa luomisessa unohdettu ja sivuutettu elämän elävät mahdit, siellä sivuuttaa lopulta elämä yhtä ylväästi ja unohtavasti tällaisen luoman kuin se alkuvaiheessaan on sivuuttanut elämän.

SIVISTYKSELLISIÄ LAATUPIIRTEITÄ.

AATTEELLINEN HARRASTELU.

Tämä epäyksilöllisyys, yksilöllisyyden sekä kehittymättömyys että sen merkityksen tajuamattomuus, joka niin hallitsevasti luonnehtii julkista yhteiselämäämme, esiytyy tietysti vielä selkeämpänä ja vallitsevampana varsinaisessa yksilöllisessä elämänsuhtautumisessa ja mieskohtaisessa hengenviljelyksessä.

Ken ankaralla ja lahjomattomalla silmällä tarkkailee henkisen elämän ja henkisen harrastuksen ilmiöitä suomenkielisissä sivistyspiireissä, hänelle selkeneekin nopeasti, kuinka hataraa yksilöllinen viljely meillä vielä toistaiseksi on. Tämä yksilöllinen viljeltymättömyys ilmenee niin yksilöiden omissa elämän harrastuksissa kuin henkisten joukkovirtausten laadussakin. Niin hyvin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisesti on henkinen suhtautuminen yht'aikaa sekä hidasta että herkkäuskoista.

On vaikeata virittää suomalaisessa ilmakehässä puhtaasti henkisen harrastuksen liekkiä. Yksilöt, yksilöllinen tahto ja äly uinuvat vielä jonkinmoisessa horroksen verhossa. Pelkästään omalla asiallisella totuudellaan tehoava sana ja henkinen määrittely raukeaa älylliselle tajunnalle voimattomana; sellainen ikäänkuin tukahtuu yleiseen ajatuksen herpouteen, erillisen, itsenäisen, mieskohtaisen ajatus- ja suhtaumiskyvyn untuneisuuteen. Älyllisen selkeyden tarve, intellektualinen vilpittömyys on vielä kehkenemätön. On vielä tuntematon ja kokematon se älyn ilmava liekki ja leikki, joka löytää viileän tyydytyksensä elämän ilmiöiden puhtaassa, lahjomattomassa huomioitsemisessa ja määrittelemisessä, elämän vapaassa, omista mieliteoista irtautuneessa tajuamisessa ja älyllisessä omistamisessa.

Hengen ilmiöt tajutaan vielä aivan naivisti, niin sanoakseni käytännöllisesti: niiden tilapäinen, elämällinen hyödykkyys eikä niiden teoreettinen, ihmiseduista ja mielihaluista riippumaton totuuspitoisuus ratkaisee niiden kiinnearvon. Tyydytään aatteelliseen tarkoitusperään silloin kun olisi tunkeuduttava aatteelliseen sisältöön. Aatteellinen ja älyllinen elämänselvittely ei sinään ole riittävä kiihotin hengen herättämiseksi toimintaan, vaan on aatteellisen harrastuksen valjastauduttava jonkin käytännöllisen tarkoitusperän palvelukseen tullakseen tajutuksi.

Yleensä on suomenkieliselle sivistykselle ja sivistyneistölle tunnusmerkillistä puhtaan henkisen harrastuksen sijasta aatteellinen harrastelu. Kun hengenviljely vielä on niin alkuasteellaan, ettei ihmisellä ole ainesta yksilöllisempään eetillisten ja taiteellisten elämänarvojen itsenäiseen, alkuperäiseen ja puhtaaseen tajuamiseen, yleensä yksilölliseen elämän selvittelyyn, niin sivuutetaan yksinkertaisesti tämä työläs ahdinkoinen viljely, ja purjehditaan lavein purjein yhteiskunnallisen parannustyön väljille vesille. Kun ei ole hengen kiintonaisuutta ja tarmoa ainoaan satoisaan hengentyöhön, itsekasvatukseen, oman yksilöllisen elämäntuntemuksen ja -kokemuksen syvemmäksi ja tietoisammaksi viljelyyn, niin livahdetaan kevyesti tämän raskaan ja ainoan ihmisarvoisen elämäntehtävän ohitse, ja aletaan kasvattaa itsensä sijasta muita ihmisiä, harjoittaa helppohintaisinta ja hyödyttömintä hyväntekeväisyyttä, siveellispedagoogista.

Suomenkielisen sivistyneistön henkinen harrastuspiiri kohdistuu ja rajoittuukin arveluttavassa määrässä juuri tällaiseen yleishyödylliseen suuntaan. Eräät sinään terveelliset ja yhteiskunnallisesti tärkeät ja hyödylliset erikoisharrastukset ovat suomenkielisen yleisön suurelle osalle muodostuneet kaiken henkisen harrastuksen surrogaateiksi, joiden palveluksessa pauhaaminen vapauttaa kaikesta julistajaan itseensä kohdistuvasta mieskohtaisesta hengen viljelyksestä. Minkä tahansa ahtaan ja ulkopuolisen, vaikka itsessään hyödyllisen ja tarpeellisen erikoisaatteen harrastaminen ja levittäminen kasvaa henkisesti tottumattomissa aivoissa suhteettomaan aatteelliseen ja eetilliseen arvoon, muodostuu laajoille, henkisiin elämänarvoihin tottumattomille yleisöpiireille ikäänkuin kaiken aatteellisen harrastuksen, kaiken siveellisen itsekurin tunnusmerkiksi ja pimittää näiltä näköalat muille vapaammille, laajemmille henkisen elämän ulapoille. Tyydytään ja tyrehdytään kaikenmoisiin puoliaatteisiin, ohjataan satamaan jo ennen ulapalle saapumistakin, laskeudutaan hengen työläästä, jos ihanastakin avaruus- ja korkeuslennosta lähimmän kotikatajan oksalle levähtämään. Missä on lähdetty lentoon noustaksi ja kohotaksi hengen siintäviin avaruuksiin, tupsahdetaankin lähimpään, viritettyyn käytännöllisen ja typpeän erikoisaatteilun verkkoon ja sirkutellaan ja raksutellaan siinä, ikäänkuin jo olisivat kaikki taivasten salit saavutetut.

Jos missä, niin meillä on otollinen maaperä kaikenlaatuisille seikkaileville aatesuunnille. Älyllinen arvostelu on niin haparoiva ja kehittymätön vielä, ettei se voi omavaraisesti eroittaa kultaa kuonasta. Vasta kun ajatus viskautuu todesta seikkailevaksi, määrittelystä harhailevaksi haaveiluksi, johtopäätelmällisestä ankaruudesta utopistiseksi suuntailuksi, vasta kun filosofia vaihtuu teosofiaksi, yhteiskunnallinen rakennustyö sosialistiseksi tai puolueuskonnoksi, yksilöllinen taisteleva, problemaattinen vakaumus muodin ja joukkohuumauksen mukaan vannovaksi kategooriseksi yleisvarmuudeksi, vasta silloin voi sillä olla maaperää suomalaisessa yleishengessä--jopa ylen otollinenkin maaperä.

Herkkäuskoisessa hurmiossa suistutaan jokaisen ylimalkaisen, parannusta lupailevan tunnuslauseen mukaan, haltioidutaan sitä ehdottomammin, mitä ahtaammin tai julkeammin noiden »aatteiden» julistajat vain osaavat esittää keppihevosensa kaiken maallisen ja taivaallisen siunauksen vuoretkin aukaisevana, viheriöivänä Moses-sauvana. Meidän julistajamme--olkoot sitte teosofeja tai tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä, Kalevala-kalervoisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja, esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia, pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä, kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita, kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita, kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia puoskareita--mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa sairastanevatkin--kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen, autuaaksi tekevän uskonsa. Kukin niistä on siepannut alkuperäisesti ehkä eheästäkin elämänkatsomus-yhteydestä irrallisen, liioitellun ajatuksen sirusensa, jolla sitte huitoo itään jos länteen, hyvän jos huonon sään aikana kuin mikäkin kääpiö-Simson aasinleukaluullaan, niin että siinä silmät alkavat kirjavoitua jo muiltakin kuin filistealaisilta.

Tällaiset löyhäpäiset ja vielä löyhäsuisemmat aateritarit, joita ei suinkaan näkemyksen totuus, ajatuksen syvyys, tunteen tuli ole julistajan tehtävään kutsunut, vaan ainoastaan pelkkä hyvä suu ja liukas kieli, joutilas pää ja epäkaino sydän katsovat meillä itsensä maan suolaksi ja--mikä pahempi!--käyvät meillä sellaisesta.

*

Sivistyksellisiä ja henkisiä erikoisilmiöitä ovatkin meillä juuri tällaiset kaiken jalon, kaiken ylevän, kaiken ihanteellisen, yleensä kaiken kauniilta ja taivaiselta vilahtelevan ja valehtelevan aatteellisuuden papit ja papittaret, nuo, jotka suu ja rinta ilmaa täynnä vaeltavat puhujalavalta puhujalavalle ja selittämättömässä sanahaltioitumisessa puhuvat sinisiin ilmoihin milloin isänmaasta ja kotiseudusta, milloin raittiudesta ja maahengestä, milloin sosiaalisesta yhteishengestä, milloin mistäkin kauniista, jalosta, ylevästä, joka vain antaa tilaa ja tuulta sanojen purjeille, ja jotka humaltuneessa hurmiossa vain tahtovat kasvattaa, kasvattaa! yhden tekevää mihin, kunhan vain kasvatetaan, kunhan vain »nuoriso herää, kansa virkoaa, mielet valveutuvat».

Tämä kasvattaminen kasvattamisen vuoksi, tämä herättäminen, valveuttaminen pelkän herättämisen, valveuttamisen vuoksi--olkoon herääminen ja valveutuminen miten ainekseton, aiheeton ja päämäärätön hyvänsä ja jääköön näiden herätettyjen elämänsisältö miten ontoksi, ohueksi ja epämääräiseksi tahansa--saattaa henkisen elämänaineksen ja elämäntehtävän puuttuessa käydä tuhoisaksikin näille herätyksen uhreille, saattaa suistaa heidät totutuista elämänkäsityksistä ja totutuilta elämänradoilta antamatta mitään elettyä, mitään varmaa elämänpohjaa tilalle muuta kuin heliseviä sanoja, puoliksi tai väärin tajuttuina nekin.

Niinpä tapaakin meillä taajaan näitä intomielisyyden uhreja, joiden henkinen sisältö rajoittuu muutamaan sulattamattomana hänelle annettuun ja hänen vielä sulattamattomampana omistamaansa aateparteen, joille tämän aatteen murusen omistaminen on ollut ikäänkuin henkisesti ylivoimainen teko, niin että kaikki henkinen vastaanottokyky ja itsekasvatuksen mahti senjälkeen on tyrehtynyt heissä. Kivettyneesti valmiina rientävät hekin taas vuorostaan kuumaltaan julistelemaan uutta aatettaan, levittelemään sitä yhä laajemmille piireille yhä väljempänä, ohuempana, epämääräisempänä ja tyhjempänä kuta useamman aivon lävitse ja puhujalavan kautta se on kulkenut. Itse kasvattajillekin ovat tämän »kasvatuksen» seuraukset yhtä turmiollisia. Sensijaan että työläässä ja uurtavassa tai runsaassa ja riemukkaassa työssä kamppailisivat oman henkisen sisältönsä itselleen selkeäksi ja elämänomaksi, rientävät »kansaa valistelevat» nuorukaisemme ja neitosemme opinsirusen siepattuaan tai aatteen älyttyään heti kuumaltaan saarnailemaan sitä toisten ihmisten, »kansan» kasvatukseksi. Jonkun kauniin lauseparren huikaisemina viskautuvat he, keskenkasvaneet toisia kasvattamaan, sokeat sokeiden taluttajiksi--tyrkyttäytyvätpä välistä näkevienkin taluttajiksi: pauhaavat aikuisille, työssä harmaantuneille ihmisille elämänopetuksiaan, niin että syrjäinenkin saa vuoroin hymyillä vuoroin häpeästä punastua puhujan viheriälle viattomuudelle.

Tässä touhuamisessaan saarnaavat nämä vireät nuorukaisemme hengen asiat itselleen kuolleiksi kirjaimiksi. Kun he lopulta astuvat todelliseen elämäntyöhönsä, ovat he jääneet henkisesti ja yksilöllisesti kehittymättömiksi. Aatteet ja ihanteet ovat heille kuluneet tyrtymiseen asti tyhjennetyiksi, hengettömiksi lauseparsiksi, joita kyllä vielä välistä käytetään suussa, mutta jotka eivät ole elämäntyön pohjana, henkisenä, siveellisenä kannattajana ja sisältönä.--Kun todellisen henkisen harrastuksen ainoa elävä lähde ja pohja, oma yksilöllisyys on jäänyt heissä viljelyksen ja aineksen puutteesta surkastumaan, saattavat nämä aatteellisesti ja ihanteellisesti »heränneet» nuorukaiset myöhemmässä varsinaisessa elämäntyössään jäykistyä mitä autioimpaan henkiseen puisevuuteen ja turtuneisuuteen.

On unohdettu, että yksilön tehtävä ei ole toisten ihmisten kehityksestä, vaan omasta kehittymisestään huolehtiminen, ja että yhteiskunnankin palveluksessa vain se yksilö voi suorittaa jotakin todellista, pätevää ja rakentavaa, jolla on annettavana työaseeksi tähän yhteiskunnalliseen työhön valmiiksi viljelty yksilöllisyys, tietoisuuden tehoon kehitetty yksilöllinen ja henkinen kypsyys.

EPÄYKSILÖLLISYYS ELÄMÄNTYÖSSÄ.

Tämä valeaatteellinen hengensuunta löyhentää meillä aivan käytännöllistä elämäntartuntaakin. Toiminnallisesti tähdellisilläkin elämänaloilla saa usein ratkaisu- ja määräämisvallan aatteellinen yleishyvällinen tarkoitusperä eikä käytännöllinen toteuttamisarvo ja asiallinen tärkeys.

Jo elämänurien valinnassa saavat ylimalkaiset ja pintapuoliset aatteelliset sivuvaikuttimet yksilöä harhauttavan arvon ja merkityksen. Kun luonnollinen lähtökohta hedelmälliselle ihmistyölle on se, että ihminen tuntee itsessään voiman ja kutsumuksen jonkin tehtävän suorittamiseen ja tämän toteuttamiseksi omistautuu koko luonteensa painolla työlleen, niin on työskentelyn lähtökohta meillä usein toinen, epäpersoonallisempi, »aatteellisempi». Elämäntehtävään ei kutsu vääjäämätön vaisto, luonteen taipumus, vaan ainoastaan yleinen, periaatteellinen, epäyksilöllinen harkinta, löyhä ja ulkopuolinen laskeminen, joko pelkästään itsekäs etujen ja nousemisen tavoittelu tai väärinkäsitetty luulovelvollisuus.

Tällaisia henkisiä järkiavioliittoja tehtävän ja tekijän välillä sitä seuraavine ilmiöineen elämäntehtävän suorittamisessa tapahtuu suomalaisella sivistysvainiolla paljon. Niin tieteen kuin taiteen, niin yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan kuin käytännöllisen ja liike-elämänkin aloilla tapaa meillä runsaasti puolikykyjä, joilla on taidollisesti saavutettavissa oleva työn rutiini, muodollinen menettelytaito, mutta joiden sisäinen suhde valitsemaansa työalaan on täydellisesti hedelmätön ja kylmä ja joilta siitä syystä puuttuu kaikki yksilöllinen luova voima työssänsä.

*

Tapaa suomalaisia liikemiehiä, jotka ovat liikemiehiä periaatteen vuoksi--»suomalaistenkin on vallattava liikemaailma»--ei siksi että heidän luonteessaan asuisi harrastus ja pakko toteuttamaan itsensä liike-elämän rautaisessa ja taidokkaassa järjestämisessä. Tämän mukaista onkin sitte usein heidän liiketoimintansa. He eivät elämänikäänsä kotiudu, pätevisty tehtäviinsä, saa elämäntehtäväänsä ikäänkuin omiin kouriinsa. Heidän silmällään ei ole luonnon antamaa terävyyttä, heidän kädellään luontaista taitoa, kätevyyttä ja jäntevyyttä tarkkaamaan ja tahdon mukaan ohjaamaan taloudellisten ilmiöiden oikukasta, vuolahtelevaa virtaa, ei sitä asiallisuuden tarmoa ja intohimon uskallusta, joka tanakasti, paljain käsin tarttuisi elämän oleellisuutta sarviin ja taivuttaisi, pakoittaisi sen tottelemaan palavaa ihmistahtoa. Ja niinpä jäävätkin he vain näköliikemiehiksi, pelkiksi liikemiestä näytteleviksi touhuilijoiksi, joiden hatara käsi ja harhaileva silmä vain päällisin puolin ja umpimähkään haparoi niillä ilmiöillä ja voimilla, joita heidän olisi hallittava.

Suomalaisissa liikemiespiireissä onkin runsaasti sellaista löyhää ainesta, joka häärää hommissaan »onnen kaupalla», jonka liiketoiminta ei perustu kovan, kylmän järjen laskelmiin ja laskelmien johdonmukaiseen, terävään toteuttamiseen, vaan ylimalkaiseen, summittaiseen toivorikkauteen. Tällaiset »summamutikka» liikemiehet livastuvatkin etupäässä varsin näennäiseen ja epäproduktiiviseen liiketoimintaan: valmiilla, luoduilla omaisuuksilla keinottelemiseen. Sensijaan että he mielikuvituksellaan vaistoaisivat ja työllään loisivat mahdollisuudet ja edellytykset uusille antoisille liikeyrityksille, että he huomioittensa asiallisuuden ja syvällisyyden perustuksella tunkeutuisivat ja pääsisivät uusille liike-elämän urille ja lähteille ja johtaisivat näidenkin elvyttävät vedet yleisen taloudellisen elämän julkivirtaan, että he luovassa, todellisessa liiketoiminnassa noutaisivat ja kohottaisivat päivän ja toiminnan valoon yhteiskuntakokonaisuuden salauumenissa piilleet pääoma-aiheet, sensijaan tyytyvät he leikkimään vain kuollutta, hedelmätöntä, umpimähkäistä noppapeliä jo luoduilla ja muodostuneilla pääoma-arvoilla: ostavat ja myyvät maatiloja ja hevosia, kaupunkikiinteistöjä ja tehdas- ja pankki-osakkeita, henkivakuutuskirjoja ja paperiomaisuuksia.

Sitenpä muuntaa tosiasioiden paino ja oma löyhä ja pinnallinen suhtautuminen omaan elämäntehtävään tällaisen alkuaan ehkä vilpittömänkin aatteenpalvoja-liikemiehen silkaksi keinottelijaksi, liikemiestoiminnan aatteellisesti tarkoituksettomimman ja kyynillisesti itsekkäimmän ihmistyypin edustajaksi, tuoksi taloudelliseksi rosvoritariksi, joka itse mitään luomatta kärkkyelee taloudellisen elämän elävän virran varrella siepatakseen sen paperivaahdosta valmiin satasen sieltä, tuhantisen tuolta, mutta aina itse myöskin altisna tämän samaisen oikullisen virran hahmaiseville pyörteille, yhtä läsnä miljoonien mahtia kuin vararikon kuiluakin, yhtä kypsänä yhteiskunnallisen valtamiehen luottamusasemaan kuin nimenväärentäjän vankikoppiinkin.

Tapaa tiedemiehiä, joihin odottamatta onkin kätketty liike- ja käytännönmies, ja joille saavutettu tohtoruus tai professorinistuin merkitsee yht'-äkkistä selkeytymistä omasta varsinaisesta elämäntehtävästä. Syrjäisen tutkijakammionsa viileästä, eristetystä hiljaisuudesta pöllähtävätkin nämä luulotellut minervalinnut yht'äkkiä maailman kirjavalle markkinaturulle täysisiipisinä Merkuriuksina. Ylen tuttujahan ovat keskuudessamme liike--ei! vaan tiede--ei! vaan liike-tiedemiehet, jotka juoksevat--ei kirjastoissa ja arkistoissa, vaan pankeissa ja pörsseissä; jotka urkkivat--ei tieteellisiä aikakauskirjoja, vaan kurssilistoja; jotka pohtivat--ei tieteensä ongelmia, vaan tontti- ja kiinteistöarvojen nousua ja laskua; jotka kantavat paksuissa salkuissaan--ei tieteellisiä muistiinpanoja, vaan vekselilomakkeita ja osakekirjoja; jotka harrastelevat--ei kansantalouttaan, vaan yksityistalouttaan--ja alinomaisella liikekannalla ollen siinä lomassa pistäytyvät nostamassa professorin-palkkansa tai dosentuuri-apurahansa.

Tapaa politiikkoja ja sanomalehtimiehiä--heitä on jo laajemmin käsitelty puolue- ja sanomalehti-olojamme kuvattaessa--jotka ovat politiikkoja ja sanomalehtimiehiä vain näytelläkseen julkisen ja yhteiskunnallisen toiminnan mahti- ja hommamiestä ja kohistakseen ylimalkaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asioissa ilman että heillä sydämellään on ainoatakaan asiaa, jonka toteuttaminen pakottaisi tai ajaisi heidät tähän julkiseen toimintaan. Nämä yhteiskuntaharrastelua keikaroivat esiytyisivät itselleen ja luonteelleen paljoa otollisemmassa valaistuksessa, jos kätkisivät älynsä kynttiläpätkäsen vakinaisen toimialansa vaatimattomaan vakkaseen ja rajoittaisivat julkisuusmies-haaveensa ja -pyyteensä niihin juhlahetkiin, jolloin nuoruudessaan pääsevät johtamaan franseesikarkeloa, vanhuudessaan pitämään paistipuheita.

Tapaa estetiikkoja ja kirjallisia arvostelijoita, tapaa taiteellisten laitosten johtajia, työtarmoisia ja elokkaitakin joiden hengenominaisuuksissa vain ei parhaalla tahdollakaan voi havaita yksilöllisen taide-elämyksen vaistoa, sisäistä, mieskohtaista, elävää tunnesuhdetta taideilmiöihin. Kysyy hämmästellen, mikä ihme on vetänyt juuri heidät--ilmeiset ja luontaiset yhteiskunnallisen työskentelyn miehet, joiden käytännöllinen ja kylmä, mutta tunnelmallisesta tuiki rajoitettu ja niukka selväpäisyys, älyllinen, jäykkä suoraviivaisuus ja toiminnallinen kunnianhimo vasta yhteiskunnallisessa työssä ja vaikutuksessa tai jollakin käytännöllisen toiminnan alalla, laajan maanviljelyksen, monihaaraisen liiketoiminnan järjestämisessä olisi päässyt luonnollisiin oikeuksiinsa--mikä ihme on juuri heidät, taidevaistottomat, vetänyt arkojen, etupäässä ja pääasiassa herkkää, altista, mieskohtaista henkistä vastaanottokykyä vaativain kaunotieteellisten kysymysten käsittelemiseen. Oman luonteensa rajojen vuoksi on heidän näillä aloilla aina liikuttava vieraalla, oudolla ja arveluttavasti epävarmalla pohjalla ja ainaiseksi rajoituttava pelkkään ulkoa älyttävään ja ulkoa opittuun muodolliseen järjestelemiseen ja muodolliseen tajuamiseen, kuolleeseen luokittelemiseen. He eivät voi oman sisäisen välittömän näkemyksensä turvissa ja valtuuttamina käydä itsenäisesti ja alkuperäisyyden luovalla itse- ja omavallalla käsittelemään taiteellisen elämän arkoja ilmiöitä.

Nämä estetiikkomme samaten kuin heidän varsin läheiset hengenheimolaisensa, meidän »metafyysisesti tuijottelevan» kansamme harvalukuiset »filosofit» ja elämäntutkistelijat, ovat henkisessä epämääräisyydessään ja värittömyydessään, näkemyksensä ylimalkaisuudessa, arkuudessa ja innottomuudessa, ilmaisunsa väljähtäneessä unisessa laimeudessa, tuntopiirinsä harmaassa, kuivassa, matalassa arkisuudessa, koko hengensävynsä laimeassa, sovinnaisessa, järkeilevässä kalseudessa ja jäykkyydessä eksyneet alalle, jolla vain terävä ja yksilöllinen tunteen ja älyn intensiteetti voi avata työalat avoimiksi työskentelevälle hengelle.

Niin esteettisessä kuin siveellisessä elämänselvittelyssä voi vain se ihminen, jolla on ehtymättömänä sisäisenä havainto-aarteistonaan ja työaineistonaan syvä ja laaja, tuntemisen tulessa herkistetty ja kypsytetty, järjen kirkkaudella valaistu, tahdon tarmolla terästetty yksilöllinen elämäntunto puhua jotain sanomisen arvoista ja avata syvemmän elämänkäsityksen vaot. Vain sikäli mikäli ihmisen elämäntuntemus on noudettu palavasta kokemuksesta ja mikäli hänellä on sanan hallitsevaa ja leimaavaa mahtia, voi hän pakoittaa ulkonaisen ja sisäisen elämän vastahakoiset, ihmisjärjen käsiteltävistä niin liukkaasti livahtavat ilmiöt näkemyksen- ja totuudentäysiin, alkuperäisyytensä voimalla itse itsensä todistaviin ja pysyväisiin määritelmiin.

Pelkkä hyvä tahto, tunnollinen harrastelu ja uskollinen uutteruus eivät yksin avaa ihmisen eteen elämän sulkuja, eivät välähytä hänen hurmioituvan katseensa ja tuntonsa eteen kauneuden ja totuuden eläviä, rikkaita, huikaisevia maailmoja, eivät tee hänestä luovaa henkeä. Todellinen kauneuden vaistooja, kuten todellinen totuuden vaistoojakin tarvitsee elämän lähteille murtautuakseen tulisen sydämen, hienon, leikkaavan, kylmän älyn, uljaan rohkenevan tahdon, alku- ja itsevoimaisen luonteen, kypsän, tietoisan, säikkymättömän yksilöllisyyden.

Kaikilla henkisen työskentelyn ja itsetoteuttamisen aloilla tapaa meillä tätä samaa yksilöllistä kehkenemättömyyttä. Suhde elämäntehtävän ja tehtävän suorittajan välillä on ulkopuolinen, epäyksilöllinen ja satunnainen. Useimmat ovat juolahtaneet aloilleen ja elämäntehtäviinsä vain näön vuoksi, ei oman luonteensa ja taipumustensa painosta, vain ulkopuolisten, harkittujen sivuvaikuttimien aiheuttamina, ei sisäisestä kutsumuksesta, vain arvonimien tai palkan vuoksi, ei suorittaakseen oman elämäntyönsä, ja jäävät senvuoksi koko elämäntyössään ulkopuolisiksi, löyhiksi ja puolinaisiksi vailla sitä yksilöllistä antaumusta, joka yksin tekee ihmistyön eläväksi, luovaksi ja todelliseksi.

ÄLYLLINEN JA HENKINEN KULTUURI.

Suomenkielisen sivistyneistön älyllinen ja henkinen harrastus saa kauttaaltaan leimansa toisaalta epäpersoonallisesta ja epäyksilöllisestä elämänsuhtautumisesta, toisaalta elokkaasta ja vireästä aatteellisesta harrastelusta. Hyvää tahtoa ja hyvää harrastusta on paljon, touhutaan ja toimitaan jos millä aatteellisen ja henkisen työskentelyn alalla. Kirjallisuudella, taiteella, teatterilla ovat viljelijänsä, suosijansa ja pakisijansa, soitolla ja laululla touhukkaat hommahenkilönsä, jokaisella aatteellisella yrityksellä kiitolliset harrastajapiirinsä.

Suomalaisissakin sivistyneissä piireissä harrastellaan elämän peruskysymysten käsittelemistä, keskustellaan elämän sisäisistä, siveellisistä arvoista, harkitaan taide-elämän ilmiöitä ja yritetään selvitellä yhteiskunnallis-eetillisiä elämänkysymyksiä. Mutta tämä vireys ei tunnu vakuuttavalta. Kaikessa tässä harrastuksen elokkuudessa on jotakin teennäistä, näyteltyä, yksilöllisesti onttoa. Kaikki tuntuu tapahtuvan vain ulkonaisista vaikuttimista, ei sisällisestä tarpeesta ja ilmaisunpakosta.

Suomenkielisen sivistyneistön kermapiirienkin seurakeskustelu, missä se sattuu livahtamaan henkisesti vähänkin vaativammille aloille, joilla kysytään yksilöllistä kypsyyttä, elämän käsityksen varmuutta ja omavaraista itsenäisyyttä, on ominaisen epäpersoonallista, haparoivaa ja arkailevaa, ikäänkuin epävarmasti ympärilleen vilkuilevaa. Se liikkuu joko varsin väljissä ja varovaisissa kaarissa itse puhuttavan asian ympärillä iskeytymättä sen ytimeen, suoriutuu livahtavimmilla, soljahtavimmilla sanasuksilla tällaisista yksilöllisen tuntemuksen arveluttavista, viljelemättömistä suopaikoista, kätkeytyy joko ilmavien, jalojen ja aatteellisten lauseparsien ylevään sumuun, vaippautuu ylimalkaiseen ja kohdistumattomaan sanavaahtoon tai antautuu rohkeasti taivaltamaan joukkototuuksien taattua ja tallattua, kivettyä valtatietä. Sellainen keskustelu on kuin falsetissa laulamista, josta ei virity ainoakaan puhdas, suora, rinnasta kajahtava, tartuttava ja eteenpäin kehitettävä ääni. Ainoakaan vuorosana ei ole siksi asiallinen ja kiinteä, että seuraava vuorosana voisi hampautua siihen viedäkseen keskusteltavaa ainetta eteenpäin syvyyksiin tai korkeuksiin, vaan livahtaa koko sananvaihto tuloksettomana näkömiekkailuna tyhjyyteen selvittämättä mitään ja johtamatta mihinkään. Se saattaa näköään olla erittäin sujuvaakin, julkiliikkeistä ja itsevarmaa, mutta tiukemmasti katsoen on se persoonallisesti epävarmaa ja epätarkkaa, sisäisesti tyhjää--vain näyteltyä vakaumuksen kuorta. Sellaista keskustelemista kuunnellessa on aina mielessä häiritty sivuajatus: nuo ihmiset eivät puhu omaa tuntemaansa, omaa näkemäänsä, eivätkä selvittääkseen itse asiata itselleen, vaan laskettelevat »ajatuksiaan» ja »mielipiteitään» vain todistaakseen sivistyneisyyttään ja lukeneisuuttaan ja koska näistäkin asioista juttuaminen kuuluu hyvän seurustelun vaatimuksiin.

Eletään niin tyyten ja naivisti näissä näkö-eleissä ja näkö-mielipiteissä, tässä valhehenkisessä ilmakehässä, tässä henkisen harrastuksen näyttelemisessä, että tällainen keskipintainen suomalainen »sivistynyt» milloin hyvänsä kesken virinnyttä, henkisesti kiintyvää keskustelua saattaa luonnollisimpana kysymyksenä maailmassa sanoa tokaista »mutta mikä on teidän yksityinen mielipiteenne asiassa?»--Seurapiirimme elävät suuressa mitassa julkisen arvostelun murusilla, sieppaavat seurakeskusteluun tarvittavat välttämättömät vaihtorahaset lehtensä viimeisestä teatteri-, taide- tai kirjallisuuskatsauksesta.--Onnistuneen letkauksen tästä laatupiirteestä laski se petiittipilailija, joka pakinoidessaan ensi-ilta vaikutelmiaan johtui pulmaan: »Entä kappale? kysytte. Merkillinen kysymys! Eihän sitä vielä tiedä muut kuin lehtemme arvostelija!»

Valikoivaa muoto-aistiakin harrastellaan. Pidetään nolona juttuna, jos jossakin kultuuriaikakauskirjassa sattuu epäjohdonmukaisuutta kultuuri-sanan oikeinkirjoituksessa, mutta suvaitaan luonnollisena seikkana samaisessa aikakauskirjassa kenen hyvänsä kehittymättömän sinisukan vapaasti latelemia komprometteeraavia naivisuuksia.--Hypistellään ja nyrpistellään jonkin näyttelijän ääntämistä, mutta ollaan tajuttomia ja tunnottomia saman näyttelijän tunteen hehkulle ja alkuvoimaiselle, väkevälle ihmishahmoittamiselle. Hienostellaan jonkun kirjailijan keikailevissa henkevyyksissä, mutta ei huomata hänen luomansa täydellistä hengetöntä latteutta. Kaikessa taiteellisessa ja henkisessä suhtautumisessa noudatetaan nähtävästi elämän ohjetta: »kuurnitkaa hyttyset, nielkää kameelit».

*

Älylliseen selkeyteen ja itsetietoiseen totuuteen pyrkimys on suomenkielisessä sivistyneistössä vielä niin uinuvalla asteella, yksilöllisyys niin kehittymätön siinä, että herkät, sisäiset, aineettomat hengen käsitteet ovat sille vielä vain pelkkiä sisällöttömiä, epätajuttuja sanoja. Yksilöllinen viljely ei ole vielä ennättänyt vaivata mielissä hereille yksilöllistä vakaumusta: Sivistyksen tiivein, sisällökkäin ja jaloin hedelmä, tietoisaan elämännäkemykseen virinnyt yksilöllisyys ei ole vielä ennättänyt kypsyä suomenkielisellä sivistysvainiolla. Erikoistyöaloilla saattaa kyllä tavata ammatillisesti ja opillisesti tyydyttävästi valmistuneita henkilöitä, mutta puhtaasti inhimillisesti on näiden kehitys vielä keskeneräinen. Elämänkatsomus joko uinuu epämääräisissä itsetiedottomuuden harsoissa tai on se päällisin puolin omistettua lainatavaraa, sovinnaisia sanoja.

Näköään henkisesti heränneetkin huomaa usein vain ulkonaisesti omistettujen elämänkatsomuskaavojen ja -puitteiden mukaan sokeasti vannoviksi jyrkiksi »periaatteen» miehiksi, joilla ei henkisessä elämänsuhtaumisessaan ole itse-eletyn elämänkatsomuksen joustavaa ja hedelmällistä mukautumis-, sopeutumis-, omistamis- ja kehittymiskykyä. He ovat vain kuin viivoittimella koneellisesti kerta kaikkiaan jakaneet itselleen elämänilmiöt periaatteen mukaisiksi ja periaatteen vastaisiksi. Elämänkatsomus on heille samaa kuin siviiliavioliitto, Prometheus-yhdistyksen jäsenyys, radikaalis-materialistinen puhdasoppisuus j.n.e. Heidän naivi, silmälappuinen ja suorakulmainen kriitillisyytensä, kaavailonsa ja kaavauskoisuutensa sulkee viitoitettuihin puitteisiin mahtumattomat ilmiöt yli-ikäisinä ja auttamattomasti vanhentuneina syrjään, jakaa ja karsinoi käden käänteessä asiat, ihmiset ja aatteet vuohiksi ja lampaiksi.

Nämä tällaiset hanakat vapaa-aatteilijat, joiden koko henkinen eläminen on taistoonhaastajan uhka-asennetta kaikkea kaavautunutta ja vanhentunutta vastaan, ovat itse koko henkisessä sisällössään pelkkää kaavaa ja kuorta, mitä ilmetyimpiä ja jäykimpiä puhdas- ja oikeaoppisuusmiehiä, tuomitsevia ja ahtaita, ovat dogmaattisia dogmien vastustajia. He taistelevat muissa sitä henkeä vastaan, jonka täydellisiä ilmestyksiä he itse ovat. He huomaavat raiskan toisten silmissä, mutta eivät malkaa omassaan.

*

Yhtä koneellinen ja kaavanomainen on eräiden toisten suomalaiselle sivistyneistölle erittäin luonteenomaisten ja luonnetta antavien kermapiirien elämänkatsomus, sillä erotuksella vain, että sen suunnan- ja sisällönantajana ei ole ollut periaate, vaan muodin- ja ajanhengenmukaisuus. Nuo tuollaiset joko jollakin henkisen työskentelyn alalla eturintamaan joutuneet tai muuten seurapiirien pintakerroksena uiskentelevat ihmiset tuntevat edustavan asemansa velvoittavan heitä paitsi säädynmukaista esiytymis-, käyttäytymis-, pukeumis- ja asumiskuosikkuutta myöskin omistamaan ajan- ja asemanmukaisen elämänkatsomuksen. Samaten kuin he varustavat itselleen riittävän seurustelupuvuston, samaten hankkivat he itselleen käyvän ja siloisen lauseparsivaraston mistä henkisen elämän ilmiöistä hyvänsä. Saattavatpa he jonakin kauniina päivänä putkahtaa erikoisalansa tai salonkileijonuutensa kotelosta täysin varustettuina taiteen, musiikin, kirjallisuuden, eetillisten ja yhteiskunnallisten elämänkysymysten yleistuntijoina ja arvostelijoina, valmiina muotikirjailijoina, teatterin johtajina, minä vaan--omistaen kaikesta maailmassa omat erikoiset arvostelunsa, mielipiteensä, käsityksensä yhtä yksilölliset, alkuperäiset, syvälliset ja itsenäiset kuin siloisin tietosanakirjan artikkeli.

Eivätkä tällaisia ole vain jotkut tyhjänpäiväiset, näköä ja joutavuutta tavoittelevat seurapiirien huiput, vaan kuuluu näihin vakaviakin, omilla erikoisaloillaan kunnioitettavia miehiä, tieteellisen ja yhteiskunnallisen työskentelyn eturintaman miehiä, jotka itseoikeutettuina luottamusmiehinä istuvat missä taiteellisessa, kirjallisessa tai yhteiskunnallisessa lautakunnassa hyvänsä. Tiede- ja julkisuusmies-arvonsa ohella puuttuu heiltä vain yksilöllinen, mieskohtainen hengenviljelys, jonka varassa heillä saattaisi olla itsenäistä näkemystä ja omavaraista hengen ja arvostelun vapautta ja sisällökkyyttä liikkuakseen hallitsevalla pätevyydellä ja asiallisella tarkka- ja laajanäköisyydellä myöskin muilla inhimillisen tuntemuksen aloilla kuin ahtaimmasti omilla ammattialoillaan. Kun heidän ulkonainen oppiarvonsa tai yhteiskunnallinen asemansa kuitenkin työntää heidät tehtäviin ja asemiin, joissa edellytetään tällaista laajempaa ja hallittua inhimillistä kypsyyttä, ovat he inhimillisestä heikkoudesta pakoitetut edes näön pelastamiseksi täydellisesti heittäytymään lauseparsien armoille ja purjehtimaan niiden liukuvalla, häilyvällä kaarnalla siellä, missä kokemuksen maaperä jo kauan sitte on kadonnut jalkojen alta.

*

Entä meidän viisikymmenvuotiaat »nuoremme»?

Tämä kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun kiihko- ja heräämiskauden kanta- ja jälkijoukko, sen aikuisen kirjallisen ja taiteellisen naturalismin ja yhteiskunnallisen radikalismin elähyttämät piirit käsittävät yhä edelleen itsensä maan suolaksi: kaiken verekkään nuoruuden, hengen vireyden ja vapaamielisen, uhmailevan ennakkoluulottomuuden edustajiksi tässä maassa. Ikäpolvensa oikeudella istuvat nämä, toistensa 50-vuotispäiviä juhlivat ikuiset nuorukaiset nyt vuorostaan yhteiskuntamme määräävillä istuimilla, johtavat johtokunnissaan, suuntailevat komiteoissaan, puuhailevat laitoksissaan, jaarittelevat lehdissään ajatellen siinä ohessa yllättyneellä mielihyvällä: kas, somasti tämä sujahtikin; voittipa nuoruus kuitenkin lopulta! nyt ei piintynyt, väljähtänyt vanhoillisuus enää istu ohjaksissa; nyt määräämme me asiat, nyt saamme me vapaasti järjestellä nuorten unelmiemme tuhatvuotista valtakuntaa!--Tosin on elämän laki sellainen, että mikä kolmekymmentä vuotta sitten vielä sykähteli nuoruuden uhoa, ei enää kolmeakymmentä vuotta myöhemmin kukoistakaan aivan ehdottoman nuoruuden tenhossa ja raikkaudessa. Saattaapa joku julkimus olla näkevinään aivan ilmeisiä vanhuuden kurttujakin siinä, joka sentään kaikkien asiantuntijain tunnustuksen mukaan varmasti oli nuorta kolmekymmentä vuotta sitten!

Niinpä hommastelevat ja järjestelevät nämä viisikymmenvuotiset nuoret asioitaan, omia ja yhteisiä. Jo aikoja sitten suorittaneina omat todelliset, kasvuvoimaiset alotteensa, tyhjentäneinä luovan toteuttamistarpeensa ja -pontensa, ovat he nyt vuorostaan saavutettuaan ja vallattuaan julkisuuden ja johtajain asemat yhtäläisesti vaimenneet ja tasautuneet kuin sekin ikäpolvi, jonka tyrehtyneisyyttä vastaan heidän nuori, käyvä voimansa aikoinaan kuohuili ja pauhaili. Nämä nuoruuden patentin ottaneet entisen ikäpolven »nuoret» muodostavat nyt vuorostaan sen vaisun sivistyskerroksen, joka nykyhetkellä tyrehdyttää elämän palavaa tykintää ja jota vastaan herännyt, luova elämänkäynti hyökyy. Heidän luuloteltuun nuoruuteen kääriytynyt itsehyväisyytensä, heidän pysähtynyt, itseään ihaileva vapaamielisyytensä, heidän koko umpeutunut, arkeutunut, itsekylläisyyteen lihonnut elämäntajunsa muodostavat nyt vuorostaan työläimmän ja sitkeimmän esteen nykyhetken nuorten ja veresten voimien tiellä. Mutta yhtä yllättävä ja kohtuuton kuin heidän nuoruutensa aikojen keski- ja yli-ikäisille oli heidän nuorekas kritiikkinsä ja tyytymättömyytensä, yhtä ällistyttävä ja paradoksaali on heille itselleen tällä hetkellä se, että heidänkin--»nuorten»--takana ja varjossa jo aikoja sitte on varttunut ja muodostunut uusi ikäpolvi, jolle heidän malttuneet ja talttuneet elämänihanteensa saattavat tuntua melko väljähtäneiltä ja sovinnaisilta, jonka toimintahalulta he vuorostaan salpaavat tien ja toteutumisen ja joka melkoisella kärsimättömyydelläkin jo odottaa omaa ratkaisevaa sana- ja työvuoroaan yhteiskunnallisessa, johtavassa rakennustyössä.

Kuten aikaisemmille johtoon päässeille ikäpolville, ovat näillekin niminuorille epämukavia ja epämieluisia heitä nuoremman ikäpolven itsenäisemmät, kulmikkaammat, hedelmällisyyttä ja tarmoa uhoavammat luonteet, ja vaalivat hekin otollisena ja suvaittuna jälkivesanaan etupäässä vain tasaisia ja tyhjiä, siloisia ja sovinnaisia vanhemman polven jälkitaivaltajoita, noita lupaavia nuorukaisia, jotka kiltisti taipuvat »setien» ohjattaviksi setien tallatuille laduille. Omistamatta sitä itsetuntemuksen kehittyneisyyttä ja miehistä kypsyyttä, että tunnustaisivat ja mukautuisivat vanhenemiseensa, että tuntisivat ja näkisivät viileytymisensä ja vaimenemisensa ja alistuisivat siihen, omistamatta tätä resignatsionin ja itsekieltäymisen suuruutta luulottelevat nämä väistyvän ikäpolven nuoret itsensä yhä edelleen kaiken hurmehtivan nuoruuden edustajiksi tässä maassa ja näkevät senvuoksi heidän sijalleen ja ohitseen pyrkivässä todellisessa nuoruudessa vain epäkypsää, nuorekkaasti liioittelevaa rabulismia, jota ei edes kannata ottaa täysin vakavalta kannaltakaan.

Tämä itsetyytyväisen ja itseriittävän viiskymmenvuotiaan nuoruuden home tukahuttaakin meillä kuoleuttavana ja tahmaisena niin yhteiskunnallisia harrastuksiamme kuin henkistä vireyttämme, niin taidetta ja kirjallisuutta kuin politiikkaa ja sanomalehdistöäkin, niin julkisten laitosten toimintaa kuin johtavien seurapiirien yksilöllistä elämänsävyäkin. Aikoinaan elokas, europalaisuudella ja nuorella vapaamielisyydellä kyllästetty elämänkatsomus on vaisuuntunut ja seisahtunut läpäisemättömäksi henkiseksi ilmakerrostumaksi, jonka puhki eivät uudemmat, terävät europalaiset hengenvirtaukset ja raittiit puhdistavat hengähdykset enää ole vapaasti päässeet puhaltamaan ja tuulettamaan henkistä ilmakehäämme. Ja omassa kansallisessa elämässämme on tämä liian kauan nuoreksi itsensä kuvitellut ja nuoruuden sekä nimen että aseman ja etuoikeudet anastanut polvi yhtä tukahduttavasti ja tyrehdyttävästi painanut todellista, uutta voimaa versovaa ja hedelmöivää nuoruutta.

*

Kaikkiallakin on henkisesti laimeita, älyllisesti vaatimattomia ja eetillisesti kehittymättömiä ihmisyksilöitä, joilla ei ole hengen rohkeutta, arvostelun tarkkanäköisyyttä ja älyn vilpittömyyttä katsoa elämää silmästä silmään, vaan jotka elämän todellisuudesta pakenevat hemmoteltujen, tuudittavain toivojensa kangasteleviin unelmamaailmoihin ja jotka kieltävät suuren, ankaran, pakoittavan elämän, kätkevät ja hämmentävät itseltään totisen, velvoittavan, taisteluun ja puhdistumiseen ajavan tai sortumiseen suistavan totuuden hauraiden haaveittensa, löyhien, uneksittujen toivojensa, niin sanotun ihanteellisuutensa aineettomalla ja aiheettomalla verholla. Mutta muualla asettaa viljelty ja valveutunut älyllinen ja eetillinen tietoisuus luonnolliset rajat tälle hengen suunnalle, se ei siellä pääse leviämään henkisesti puolimittaisten piirejä laajemmalle eikä vakavammasti eksyttämään ja tartuttamaan yleistä mielipidettä.

Meillä sensijaan on tällä, ei elämänkatsomuksella, vaan elämänvaiheella ollut ylen otollinen ilmapiiri. Henkisessä maaperässä, jossa ei ole arvostelun kirpeätä, leikkaavaa ja karaisevaa suolaa riittävästi tuhotakseen kaikki ajatuksettomuuden hyötyvät loiskasvit, siellä rehoittaa nopeasti kaikellaisen perusteettoman valeaatteellisuuden, valeihanteellisuuden, sumuisen haaveellisuuden, kaihoilevan hentomielisyyden, ylimalkaisen, tehottoman hyvänsuopuuden löyhä rikkaruohosto; siellä ei hengen kuri ole kitkonut kaikkia levitteleikseviä näkökasveja pois peittämästä ja tukahuttamasta jaloa, todellista hedelmää kantavaa kasvullisuutta.

Niinpä kukoistaa ja heloittaakin meillä suomenkielisissä sivistyspiireissä lavan täydeltä kaikenmoinen hengenvalhe. Niinkuin se väkevästi värittää eetillistä ja yhteiskunnallista elämänkatsomusta samaten se vallitsee taiteellista ja kirjallista tajuakin. Määräävät yleisöryhmät, yleinen hallitseva makusuunta, jopa yleensä katsoen taiteellinen ja kirjallinen arvostelukin--sekä julkinen että vielä enemmän yksityiskeskustelussa tapahtuva, mieskohtainen--ovat selittämättömästi ja uskomattomasti vaistottomia taideilmiöiden edessä. Sivistyneistömme parhaimmistokin on vielä suurelta osalta hengen vaistoiltaan niin vakaantumaton ja kehittymätön, ettei sillä useassa tapauksessa ole hengen ilmiöihin nähden välitöntä tajua, henkistä herkkä- ja puhdaskuuloisuutta eroittamaan väärää ääntä oikeasta.

Meillä on jopa taiteellisesti määrääviäkin ja vaikutusvaltaisia yleisöpiirejä, joilla--yhdensävyisinä ja -syvyisinä siveellisten henki- ja kasvisiskostensa kanssa, noiden, jotka ovat ottaneet erikoisalakseen uskonnollisen tai siveellisen hyväntekeväisyyden--ei ole silmää ja rohkeutta katsoa elämää ja taidetta suoraan silmiin.

Omistamatta sitä tuntemisen alkuperäisyyttä ja välittömyyttä, sitä elämän tunnustamisen syvyyttä ja laajuutta, että elämä sinään riittäisi heille, että elämän oma syvyys, sen ankara ja jalo, jos synnillinenkin suuruus, sen sekä alhaisuuden että ylhäisyyden paisuva rikkaus puhuisi heille palavaa kieltänsä, rientävät he naisekkaassa säikkymisessä ja kaihtimisessa kaunistelun valhekaapulla kätkemään tämän alkuperäisen kauneuden säälimätöntä, polttavaa suuruutta. Heille--näille kaihoileville ja kainoileville kaunosieluille--on elämän alastomuus liika aurinkoinen, häikäisevä ja paratiisillisen paljas ja siksi verhoovat ja peittelevät he sitä viikunalehvillään, ripustelevat kauneudelle sirostelun hepenöitä, somistavat siveyden sopivaisuudeksi, viattomuuden sievistelyksi, hyvyyden makeudeksi, peittävät alkuperäisyydeltä silmät ja sitovat rohkeudelta siivet, kesyttävät taiteen ylväät, ankarat, ilmoja viiltävät, vapaat kotkalinnut siroisiksi, sirkutteleviksi, kotoisiksi kanarialinnuiksi.

Meillä ei vaadita taiteelta tunnetta, vaan tunteilemista, ei vaadita, että elämän eletty suuruus, rikkaus ja hartaus on virittänyt taiteilijan totuudellaan ja että hän taistelevassa--ehkä tapailevassa ja sammaltelevassakin--etsinnässä hakee uusia muotoja uudelle näkemykselleen, ammentaa täyttä, totta ja rikasta elämää vaikkapa vielä vajanaisiinkin muotoihin, vaan vaaditaan, että hän vaikkapa valehteleekin elämäntuntemuksensa sisällön, kunhan hän vaan tarjoo sen sovinnaisissa, pintasiloisissa, näkövalmeissa muodoissa: hän saa tarjota vanhoissa maljoissa vaikkapa vain jo nautittujen hedelmien kuoriakin, näyteltyjä tuntemuksia elettyjen ja alkuperäisten asemasta.

Taiteellisten ankkalampiemme siipirikoille liitäjille ja liihottajattarille on taiteellisena ja eetillisenä elämänihanteena makeus, makeus liuotettuna teeveteen tai romaaniin, hilloon tai tauluun, ompeleeseen tai arvosteluun, taiteelliseen luomaan tai siveelliseen tekoon. Mitä häikäilemättömämmin teeskennelty ja teennäinen taideluoma on, mitä hivelevämmästi siloisa ja sovinnainen on taulun värisointu tai korskailevammasti pingoitettu sen muotosommittelu, mitä epäkainommin hempeä ja makea on sävelen väräjöinti, mitä höllemmästi tunteileva runon tunnepohja, mitä sirostellumpi näytelmän elämänkuva, mitä ohuemmasti hentoileva ja aatteileva kertomus on, sitä kiitollisemmin ottaa sen vastaan samassa väärässä vireessä oleva yleisö.

Tällaiselle yleisölle saa yleensä touhuta taiteessa ja taidetta miten laimein, tyhjin ja tumpein hengin ja sydämin hyvänsä: saa suurennella ja paisutella mitättömyyttä, pöyhistellä hengen, ajatuksen ja tunteen turhanpäiväisyydellä--kunhan vain osaa silata hommailunsa nimellisellä ja ulkopuolisella taiteilemisen näkökorulla ja rihkamalla ja tekaistun taituruuden ilmeellä. Vasta tällaiselle taiteelle alkavat humista ylistelyn virret ja vasta sitä rientää palvomaan ihailijattarien ja ihailijoiden hurmattu virta.--Taivaan kaukaisella, kylmällä laella kimalteleva omavaloinen aurinkotähti ei tenhoa ja kiinnitä tottumattoman ja mielikuvituksettoman silmää yhtä välittömästi kuin sateenkaaren heijasteleva, silmää hivelevä värivalhe haihtuvan pilven leijailevassa udussa.

*

Ihmeellistä kyllä kulkevat meillä tällaisen sinisukka-elämänkäsityksen lumoissa, eivät vain hienosteleva, taideharrastelua muoteileva naismaailma ja kaunosielujen sirosteleva, kaihoileva parvi, vaan astelevat siinä mukana vakaisina »miehet partasuu-urohotkin». Miehet, joiden jäyhien aivojen ja koleiden rintojen odottaisi vasta jossain Edda- tai Nibelunglaulujen jylhissä ja teräksenkalskavissa jäämaailmoissa löytävän jotain, joka voisi antaa heille aavistuksen runottarien siipien suhinasta--nämä osoittautuvatkin kauneuden maailmoissa liikkuessaan peräti kesyiksi ja vaatimattomiksi. Liikkuen itselleen tuiki oudoissa ja arveluttavissa ympäristöissä, joissa heillä ei ole mitään omavaraisen tunnekokemuksen varmaa, vakavaa maaperää jalkojensa alla, täytyy näiden mauntuomarien johtokunnissa ja lautakunnissa istuessaan tuiki varovaisesti ja diplomaattisesti punnituin ja kätkevin sanoin käsitellä ja hypistellä kohtalon ja luottamuksen oikusta heidän arvioitavikseen joutuneita, heille niin epäilyttävästi yllättäviä ja heidän karhunkämmenissään niin hauraasti särkyviä, arkoja kauneusarvoja.

Komiikka on toisinaan suurenmoinen, kun näkee tällaisista arvonmiehistä kokoonpannun lautakunnan vakavimmalla hartaudella ja perusteellisella seikkaperäisyydellä käsittelevän mitä elotonta ja keinotekoista taiteellista tekokukkaa hyvänsä, sanelevan pöytäkirjaan vakaisia arvelujaan sen teknillisen rakenteen erinomaisuuksista--»tekniikka» onkin näiden konsistoriaalien mielityimpiä iskusanoja ja, kun mieskohtainen taidevaisto on mykkä eikä muutakaan sanottavaa keksi, niin sanoo, että teokselta puuttuu tai että sillä on »tekniikkaa» ja verhoutuu sen jälkeen auguurin vaippaan--pakisevan teoksen »vakavasta aatteellisesta pohjasta» ja sen »henkevyydestä» tai »hienosta mausta».--Teknillisellä erinomaisuudella tarkoittavat he tekeleen sovinnaista ja huoliteltua siloutta; vakavalla aatteellisella pohjalla joko tekeleen puisevaa yhteiskunnallista parannustendenssiä tai sen veretöntä, arkista järkeilyä: »se herättää ajatuksia»; henkevyydellä ja hienolla maulla tarkoittavat he taas sen löyhää ja pintapuolista sievistelyä tai sen taivastelevaa ihantelua.--Tällaiset arvioimiset osoittavat yhtä pätevää asiantuntemusta kuin jos puusepän työtä arvioitaessa tuntijan ilmeellä tirkisteltäisiin ja siliteltäisiin huonekalun höylättyä, lakeerattua pintaa ja sen perusteella kehuskeltaisiin tekijän »tekniikkaa», »tarkoituksenmukaisuutta» ja »kaunista, hienoa työnjälkeä», mutta jätettäisiin liitteet ja rakenteen kiinteys tarkastamatta, muotojen puhdaspiirteisyys aistimatta, huomaamatta edes voiko koko tekele seista omilla vankkuvilla jaloillaankaan.

*

Näiden sievistelijöiden täydennyksenä ja vastineena on meillä muuan toinenkin taiteellisten harrastelijoiden ryhmä, jonka henkinen epäkypsyys ja omavaraisen itsenäisyyden puute on ihantelevan kaunosieluisuuden sijasta viskautunut vastaavasti liioittelevaan ja vaistottomaan kielteisyyteen ja varhaisvanhaan kriitillisyyteen. Kuten edelliset suhtaumisensa epävarmuudessa turvautuvat valikoimattomaan palvomiseen samaten nämä jälkimäiset koettavat peitellä mieskohtaisen tunnesuhteensa epämääräisyyttä yhtä valikoimattoman, ylimalkaisen ja epäasiallisen kriitillisyyden näkökuorella.

Ylen tutusti kotoisia ovat meillä savolaisemme, joiden itsevarmaa kaikkitietoisuutta ei mikään maailmassa saa yllättää ja joiden arvostelun terävyyttä ei mikään maailmassa saa vetää nenästä, jotka, jos näkisivät lehmän lentävän, tyvenesti ja ällistymättä kohta sanoa tokaisisivat: »noita tuommoisia näkee siellä Savon puolessa joka päivä»--ja jotka sattumalta teräspalloa kopeloidessaan eivät malta olla hiukan kehaisematta arvostelunsa alituista valppautta huomauttamalla: »tokkopahan tuo niin kova on kuin se on olevinaan, kehtaisipa sitä hiukan puserrella näin miehen kourilla, niin eiköpähän pehmenisi».

Näitä samoja hyviä savolaisiamme--savolaisia niin kuvaannollisessa kuin kirjaimellisessakin merkityksessä--lievällä ranskalaisvernissalla siveltyinä tapaa meidän taiteellisesti ja henkisesti harrastelevissa piireissämme runsaasti. Sekä seura- että julkisina maun- ja taiteentuomareinamme esiytyy paljon näitä naivisti kriitillisiä sieluja, joilla ei tunnu olevan mitään sisäistä näkemyksen suhdetta käsittelemiinsä asioihin: he puhuvat vain itsensä tehostamiseksi, puolittain tajutun heikkoutensa peittelemiseksi. Taiteellisesti tartuntavapaina on hetken kuosi tai turhamaisuuden oikku heittänyt heidät arvostelemiseen; ja säilyttääkseen edes ylemmyyden näön--jos ei sisältöä--turvautuvat he silloin lähimpään ja helpoimpaan keinoon: he kieltävät arvon kaikelta, jota eivät tajua tai jota ei kuosin hetkellinen kaikkivalta pyhitä heille. Nämä, joille mikään ei ole hirmuisempaa kuin ajatus, että hekin saattaisivat jossain asiassa näyttää nenästä vedetyiltä, haarniskoivat neuvottomuutensa epäilyn itsevarmaan sotisopaan ja aseistavat heikon kätensä yleisen, periaatteeksi omistetun kieltämisen jäykällä miekalla. Heille ei puhu, eikä heidän arvostelemistaan häiritse taide- tai hengenilmiöiden oma sisäinen välitön arvo ja suuruus enempää kuin niiden tajutut vajanaisuudet ja heikkoudetkaan. Surmikseen eivät nämä tällaiset sallisi minkään vallata ja tenhota itseään: he pitäisivät miehen kunniansa menneenä, jos auringon täpliltä huomaisivat auringon, Homeron nukahduksilta Iliadin jumalaisuudet. Heidän korkean kriitillisen puujalkaylemmyytensä voi korkeintaan luhistaa vain uuden uutukaisin, kontinentaalisin kuosinmukaisuus ja läikkävin, moitteettomin ranskalaisvernissa.

Tunnemmehan niin ylen hyvin nuo niin kotoisat kultuuri-ilmestykset, nuo hieman taiteita harrastelevat, hieman elämää ja liköörejä tutkistelevat, hieman elämäntehtäviinsä valmistautuvat, hieman vekseleitään järjestelevät suomalaiset »kultaiset» nuorukaisemme, jotka räätäli on ranskalaistanut ja ravintola opettanut tavoille, viimeinen, siepattu henkisen kuosi-ismin tunnuslause varustanut elämänkäsityksellä.

Kapuamiltaan maailmanmiehisyyden yleviltä huipuilta tähyävät he turvallisina maailman menoa ja elämän vellovaa merta. Mikä maailmassa saattaisikaan enää olla niin suurta, ihanaa ja alkuperäistä, että se näkyisi suurena, ihanana ja alkuperäisenä tällaisiin korkeuksiin! Mikä innostuksen aalto voisi olla niin paisuva, ettei se näyttäisi hymyilyttävän pieneltä ja litteältä tällaisissa huimaavissa ilmapiireissä väilyvälle ja viihtyvälle hengelle!

TAITEELLISIA JA KIRJALLISIA SUUNTAVIIVOJA.

YLEISTÄ.

Varsinaisesti luovilla hengenaloilla pääsee tämä yksilöllinen kehittymättömyys tuntuvammin esiytymään kirjallisuudessa ja näyttämötaiteessa kuin säveltaiteessa ja kuvaavissa taiteissa. Nämä, sävel- ja kuvaamataide ovat kielellisten rajojen ylä- ja ulkopuolella ja senvuoksi välittömämmässä kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa niin yleiseuropalaisten hengenvirtausten kuin koko kotimaisen henkisen viljelyksenkin kanssa.

Korkeampi säveltaide ja ylimykselliset kuvaamataiteet edellyttävät kaikkialla erikoistunutta ja vaurastunutta henkistä ja aineellista viljelyä. Niinpä viihtyvät meilläkin nämä valitummat muototaiteet etupäässä ruotsinkielisen yläluokkamme sekä hienostuneen ja kouliutuneen taidevaiston että aineellisen kannatuksen varassa. Tämän yleisöpiirin valikoimisen aisti ja ymmärtävä, myötätuntoinen harrastus on siksi sekä valpas, herkkä ja varma että armoton, että taiteenharjoittajat itsekin tulevat tämän sekä kiihoittavan että ankaran ja karaisevan henkisen ilmakehän vaikutuksesta pakoitetuiksi ja kannustetuiksi tiiviimpään itsekritiikkiin, keskitetympään voimien kokoomiseen, kohdistamiseen ja ponnistamiseen ja kantavat nämä taide-alat senvuoksi meillä suhteellisesti puhtaampaa ja valitumpaa muotokurin leimaa.

Hataran mitättömyyden, suurentelevan keskinkertaisuuden ja kaikellaisen teeskennellyn taideluomisen on senvuoksi vaikeampi näillä aloilla saavuttaa ainakaan pysyvämpää jalan- ja arvosijaa, jatkuvaa näkömenestystä, kun taas todellinen luova voima tulee vaistoisammin huomatuksi ja nostetuksi oikeuksiinsa, saaden virittävässä ja hedelmöittävässä yleisessä myötätunnossa kiihottimen yhä syvempään, suurempaan ja ankarampaan luomiseen.--Aineellisesti osoittautuu tämä ruotsinkielisten yleisöpiiriemme kannatus näitä taidealoja kohtaan taas siinä, että nämä yleisöpiirit yhä edelleenkin muodostavat meillä jalompien musiikkitilaisuuksien taajan, uskollisen ja hallitsevan kantajoukon ja että yleiseuropalainen musiikkielämä meillä aineellisesti on mahdollinen vain näiden piirien varassa. Näiden samojen yleisöpiirien varavampaan ja auliimpaan ostokykyyn on lukuisten kuvaamataiteilijaimmekin niinikään etupäässä perustettava niukka aineellinen toimeentulonsa.

Tämä asiantila ei kuitenkaan oikeuta mihinkään päätelmiin erikielisten yleisöpiiriemme suuremmista tai vähemmistä taiteellisista edellytyksistä. Jos nimittäin alkaa vertailla suhdetta suomen- ja ruotsinkielisen yleisön taideharrastuksen ja luovan taiteellisen tuottavaisuuden välillä, huomaa nopeasti, että--miten vireä ja herkistynyt ruotsinkielisten yleisöpiiriemme taidetaju ja -harrastus onkin--tuottavat taitelijat siitä huolimatta kuitenkin hallitsevalta enemmistöltään kuuluvat suomenkieliseen yleisöryhmään. Tämä onkin luonnollista ja aivan kuten tulee ollakin terveessä yhteiskunnassa. Luovat voimat kohoovat pohjan vereksistä voimista, ylemmät, aineellisen ja henkisen kultuurin saavuttaneet yleisöpiirit taas muodostavat sen suojaavan ilmakehän, jonka turvissa, hoivissa ja kurissa herkät sisäiset hengenilmiöt voivat aukoa ja kehittää arat terälehtensä.--Tämäkin kohdaltaan viittaa sekin vain siihen, mikä olisi oikea ja terve, kansallisesti ja sivistyksellisesti satoisin elämänsuhde erikielisten kansalaisryhmiemme välillä: kumpikin ryhmä toisensa hoivana ja voimana, toisensa elävöittäjänä ja väkevyytenä.

KIRJALLISUUS.

Kirjallisuus kuten näyttämötaidekin sensijaan joutuu yksinomaisemmin kehittymään ja varttumaan kielellisten rajojen määräämän henkisen ilmapiirin varassa. Niinpä puuttuukin suomenkieliseltä kirjallisuudelta sekä vakiintuneen, yleisen älyllisen viljelyksen virittämä vitsova, yhä tiukempaan itseponnistukseen kannustava hengen kuri että tämän saman viljeltyneisyyden herättämä älyävän ja aistivan myötätunnon ja ymmärtämisen kiihoittava, hedelmöittävä ja rohkaiseva ilmakehä. Nuoren kirjailijan itsekasvatukselta puuttuu sekä ymmärtävän kritiikin vitsa, että alttiin tunnustuksen kiihotin. Niinpä jää nuori kirjallisuutemme muutamissa suhteissa verrattain epätasaiseksi ja tyrehtyvät useat sen antamat lupaukset kesken.

Miten pätevää työtä kirjallisuudessamme erinäisissä tapauksissa on suoritettukin, saattaa meillä kuitenkin yleisen suosion valta-asemilla ja turvissa kukoistaa myöskin varsin löyhää ja teennäistä taidekasvullisuutta. Jo itse kelpoisaakin kirjallis-taiteellista luomistamme painaa useasti--ulkonaisesti komean ja vuolahtelevan sanonnan ohellakin--sielullinen mehuttomuus, mielikuvituksen arkinen kuivakiskoisuus, sisäisen tuntemuksen harmuus ja niuva puisevuus. Sanonnan yksityiskohtainen ilmekkyys ja elo, sanarunouden yksilöllinen terä ja tarmo kantaa--harvoja poikkeuksia lukuunottamatta--laimeata leimaa. Tässä suhteessa juuri ilmenee kirjallisuudessammekin koko suomenkielisen sivistyksemme yleinen vajanaisuus: yksilöllisen, persoonallisen tuntemisen epämääräisyys.

Kielessämme ja kirjallisuudessamme ei vielä kuin poikkeukselta soi impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Sanat eivät ole virinneet itsenäiseen yksilölliseen eloon, paloon, eivät hehku tuntemuksen liekkeinä; ne ovat vain sointuja tai elottomia, abstraktisia lauseen osia. Kaunis kielemme saattaa parhailla käyttäjillään kyllä soida ja laulaa, mutta se ei leimua tuntemusta. Parhaatkin kirjailijamme saattavat ainoastaan juoksutella lauselmiaan, hyväillä lause-aaltojen nousulla ja laskulla, sanojen äänteellisillä kuulosoinnuilla: heillä runoilee enemmän kieli kuin tunto, he tuntevat enemmän kielen aaltoja kuin elämän. Heillä ei runollinen luominen ole tuntojen elävää riemun ja kipeyden aaltoamista, ei sielun näkemysten sisäisyyttään särkyvää ihanuutta ja rikkautta, vaan sanojen äänteellistä soittelemista.

Kirjalta ei meillä vaadita sanojen eloa, ei elämän esitystä, joka lainehtii ajatusten ja elämäntuntemusten elävänä merenä, jossa sairastaa tai riemuitsee läsnäoleva, läsnäeletty elämänhurma tai -haikeus, jossa sanat, lauseet, ajatukset ovat elämyksiä, vaan hurmaa ja häikäisee meillä halpahintaisempikin aate- ja tunnekoreilu: pelkkä ulkopuolinen näköaatteilu, taustattomien sanojen ihanteellisuuden ja ylevähenkisyyden kuvastelu ja peiliheijastelu tai sanojen foneettinen, kalevainen kaikutenho. Milloin kirjailijamme tavoittelevatkin tunne-ilmaisua, jää se heillä joko komeilevaksi, paisutetuksi sanamahtiponneksi, jonka kumisevan, suuri-eleisen korskuuden ja kajahtelun alta kaikki persoonallinen tunteminen tuntuu jäätyneen, tai takeltuu se arkailevaksi, epäyksilölliseksi, matalaksi sentimentaalisuudeksi voimatta ainoassakaan sanassa tai tuntemuksessa leimahtaa todellisen elämäntunnon kirkkaaseen, paljaaseen, polttavaan loimoon.

Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä hehkutettuun tunne-ilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vaan kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven runous, jonka ihanuuden hurma ja näkemyksellinen mahti juuri on tässä sanarunouden tunnetäydessä, väkevässä välittömyydessä.

Erittäin elävästi tulee tämä kirjallisuutemme persoonattomuus esiin siinä löysässä, helpossa ja hedelmättömässä suurtuotannossa, jota kirjallisuudessamme niin paljo harjotetaan. Meillä tekaistaan ylen paljon sellaista kirjallisuutta, joka ei kirjoittajaltansa kysy juuri muuta kuin alkeellisen kirjoittamisen taidon ja istumisen uutteruuden.

Meillä julkaistaan taiteellisina luomina tositapauskuvauksia, jotka sinään tunnontarkalla seikkaperäisyydellä ovat juorutut kirjoittajan kuulumiin sattuneista yksinäisistä elämäntapauksista tai ovat sellaisinaan julkaistuja päiväkirjaotteita tekijän pienelle minälle sattuneista, satunnaisista elämänkäänteistä tai tilapäisistä vastoinkäymisistä. Ulkopuolisesti ja hengettömästi irroitetaan tällainen ulkonainen, tilapäinen tapaus todellisuudesta ja kohotetaan taidenäkemykseksi. Ainoastaan tällaisella »luomis»-tavalla voidaankin joka vuosi, syksyin keväin jouduttaa julkisuuteen kirja toisensa jälkeen, jokainen henkiseltä näköalaltaan yhtä ahdas ja ilmaton, sisällöltään yhtä tilapäinen ja ohut, ihmiselämän ymmärtämiseltään yhtä litteä ja levitelty. Tällaista tunteen tai ajatuksen raakiloa ei mielikuvituksen syvä, kokoova, tihentävä ja kehittelevä työ vielä ole kypsentänyt ja muodostanut tekijän elämäntunnon ja elämännäkemyksen täytelääksi ja täysipainoiseksi hedelmäksi, taiteelliseksi, edustavaksi elämänkuvaksi.

Erikoisalakseen on tämäntapainen eloton kirjailu ottanut meillä kansankuvauksen. Kansanelämän kuvaukseen riittää meillä miten ulkopuolinen jutustamis- ja sepitsemistaito hyvänsä. Meillä ei kansankuvaukselta vaadita sitä mielikuvituksen syvää työtä, joka eläytyisi ja sukeltaisi kuvauksenalaisten ihmisten omaan elämäntuntemukseen ja välittäisi tämän elämäntuntemuksen lukijalle sen eletyssä alkuperäisyydessä, vakavassa ainokaisuudessa ja järkyttävässä pakottavaisuudessa; ei vaadita ihmiskuvauksen sisältäpaisuvaa vuota, sitä hartautta eletyn ihmiselämän edessä, joka on kaiken kirjallisen ja taiteellisen luomisen ainoana työnarvoisena aiheena ja aineena, vaan tyydytään meillä kansanelämänkuvauksessa ulkonaiseen, naturalistiseen miliöö- ja tapainkuvaukseen tai aivan pinnalliseen, litteään, tiivistämättömään tarinoimiseen.

Läheistä sukua kansanelämänkuvauksellemme on erittäin runsas viimeaikainen historiallinen kaunokirjallisuutemme. Meillä sepitetään historiallisia kertomuksia, jotka ovat vain historiallisten sattumain ulkonaista, mielikuvituksetonta juttelemista, historiallisten yksityistapausten kaunokirjailevaa värittämistä ja elävöittämistä; ne eivät paisu, keräydy ja syvenny miksikään eheäksi, sielullisesti eletyksi ja myötäelämiseen järkyttäväksi ihmiselämän ja -kohtalon kuvaukseksi. Niissä on pääasiana tunnontarkka, arkeologinen esine-, ajan- ja ympäristönkuvaus, mutta ihmiset liikkuvat niiden museo-ilmakehässä vain hieveräisinä, mielenkiinnottomina varjoina, etuala-nukkeina. Tai käy historiallisesta kuvauksesta mikä Vienantakainen, löyhä ja tunteeton mielikuvitelma tahansa, jossa historiallisen taustan hahmottelu, tapahtuman kuvittelu ja johtelu, värityksen paisuva, eletty tenho, ihmiskohtaloiden myötäeläminen kilpailevat keskenään laimeudessa, latteudessa, ilmattomuudessa ja arkisuudessa.

Historiallinen kaunokirjallisuutemme ja kansanelämänkuvauksemme käyvät henkisesti siis aivan käsikädessä ja valaisevat keskenään rinnastettuina erittäin elävästi toistensa laatua. Kuten vakavampi historiallinen kertomataiteemmekin, tavoittelee vakavampi kansanelämän kuvauksemmekin seikallista, tässä tapauksessa arkeologisen tunnontarkkuuden sijasta kansatieteellistä tarkkuutta ja todenperäisyyttä, mutta laiminlyö kaiken tämän ulkokirjavuuden elävän ja eläväksi loihtivan keskipisteen: ihmisen. Ja kuten kevyempi historiallinen kirjallisuutemme tarinoi löyhästi ja laimeasti haamuiltuja juttuja menneisyydestä, samaten sepittelee kevyempi nykyaikainen kansankuvaus juoksevasti jutustettuja, mutta laimeasti tunnettuja ja haparoiden tartuttuja todellisuuskuvauksia, joiden matalassa kuvastuksessa paljastuu vain pintaeleissään havaittu, tajuttu ja esitetty mieltäkiinnittämätön ihmisvarjojen ja tekaistujen elämäntapausten ohut kudelma.

Meillä sepitetään »ajankuvauksia», journalistisen kepeästi kyhättyjä jutteluita, jotka venyttelevät ja juoksuttelevat yksityistapauksia ja yksityisseikkoja, laskettelevat henkevääkin tilapääpakinaa, antavat elokkaita, vilkkaitakin tilapäätilanteita ja silmänräpäysvaikutelmia. Ne eivät kuitenkaan anna mitään edustavaa, painoisaa elämänkuvaa, ne eivät tiivisty vakuuttavaksi, elämänvakavuudella tehoavaksi, kokonaiseksi tapahtumiseksi. Ihmiset ovat tällaisen kirjailijan kourissa kuin venykekummisia. Oikkunsa ja tilapäisen tarpeensa mukaan saa tekijä repostella ja venytellä niitä jos mihinkä tilanteisiin, vaiheisiin ja asenteihin: ne saa pistää rakastelemaan, harrastelemaan, yrittelemään mitä vain, matkustelemaan missä vain, antautumaan mille elämänuralle ja mihin luonnesävyyn hyvänsä, tunteilemaan, ajattelemaan mitä vain, josta kirjoittajalla hetkellisesti sattuu olemaan jotain pakinanaihetta--jos ei juuri sydämellään, niin ainakin kielenpäässään ja kynänkärjessään. Ja jokaisesta tällaisesta saman henkilövenykkeen uudesta muunnosvaiheesta muodostuu uusi kirja: »ajan- ja paikankuvaus».

Meillä kirjoitetaan pingoitettuja, leikillisiä kertomuksia, joiden ainoa elokkuus on kiljuvassa »grimaasissa», ilvehtivässä ele- ja ilmeväännöksessä, luonnottomuuden paisuttelussa. Tai on kirjan komiikka aivan mekaanisessa ja ulkopuolisessa ihmisen typistämisessä ruumiillisesti ja automaattisesti sätkytteleväksi ihmiseläimeksi, jonka »hengen» liikkeitä tekijän »psykologia» hallitsee ja johtelee yhtä ehdottomalla henkisellä ylemmyydellä kuin kokeellinen fysiologi, hermojen tutkija rampaamansa sammakon liikkeitä.

Meillä kirjoitetaan tunnelmallisia kuvauksia, joiden elämänkuva on kuin ilta-auringossa koreilevan, välkkyvän mutalammen pinta: kosketa mistä hyvänsä sen heijailevaa, syväilevää, taivastelevaa kalvoa, ja koko kuulakas, peilaileva avaruus pirstoutuu mutaiseksi savipälveksi. Miten hennostellen sellaisen kirjan elämänkuvaa tarkasteleekin, riisuutuu sen ihanteleva kuulto ensi katseella arkisen sielun arkiseksi kuvitelmaksi, taiteilevan kaunosielun ohueksi, siroksi, keikailevaksi hienosteluksi, artistiseksi, sentimentaaliksi tunnelmoimiseksi.

Johtavatkin henkemme kirjoittavat aatteellisia kirjoja, joissa lukijan ihailtaviksi levitellään yhä ihanteellisempia ajatuksen väikkeitä, yhä seesteisempiä, ylevämpiä hengen kauko- ja kaunonäkyjä. Mutta koko tämä ylevähenkisyys ja jaloaatteisuus on kuitenkin vain koreilua, ei koettua elämää: jokaisen sanan ja lauseen taustana helähtää tyhjyys, jokaisessa ajatuksessa teennäisyys ja tilapäisyys, koko elämänkatsomus on vain sanojen virvaa, ei elämännäköaloja. Meillä ei vaadita ajattelijalta elämänkatsomuksen kamppailtua, eheäksi valettua kokonaisuutta, ei vaadita sitä persoonallisuuden keskeisyyttä, josta ajatukset murtautuisivat esiin välittöminä ja välttämättöminä, vaan tajutaan ja ihaillaan enemmän joutilasten hetkien arkiviisautta, yhteydettömiä mieleenjohtumia ja päähänpistoja, ilmasta siepattuja ja ilmaan iskeviä aprikoimisia, aattelehtimisia, joiden oikukas, aluton ällistyttävyys käy syvämielisyydestä, aiheeton hiuksenhalkoilu älyn hienoudesta, tavoittelu alkuperäisyydestä, tyhjäsisältöisyys aatteellisesta taivashipoisuudesta, tyhjä tuijotus metafyysisestä ongelmoitsemisesta, onttouden kumina vakuutuksen rinta-äänestä.

*

Tämän taiteellisen harmauden, arkisuuden ja mataluuden aiheena on pohjimmiltaan elämäntuntemuksen persoonattomuus. Elämäntuntemisen sisältö ja sen ilmaisemisen pakko on ollut niin heikko ja epämääräinen, että kirjallinen luominen näissä tapauksissa on jäänyt keinotekoiseksi, pakoitetuksi ja näennäiseksi, vaille elämän virtailevien verien hurmehtivaa väriä ja sisällön paisumusta. Ellei oma mieskohtainen hengen sisältö, paisuva luomisen ja julistamisen tarve kutsu taiteelliseen työhön, jää uutterinkin työ tyhjäksi ja tyrehtyneeksi.

Kirjallisuutemme on jättäytynyt henkisesti liiaksi itsensä varaan, kehäilee liika umpinaisesta omassa ahtaassa piirissään. Se ahertaa niin likinäköisesti jokapäiväisyyden harmaassa kivikossa, se on niin sitkeästi tallautunut ja takertunut arkisuuden liejuun, että siltä on jäänyt kokematta elämän suuri juhla: tuskan täyteläät, paisuvat malmiäänet, elon kipeyden hieno, heljä poltto ja kirvely, riemuisan veren elontäyteläs, hykähtynyt huuma, ilmavan ilon aineeton vapaus ja keveys, ilman ja olemisen pieliin leijaava onnen auer ovat kaikki sille yhtä outoja ja vieraita tuntemuksia. Komeimmillaankin voi se sinertyä vain revontulten kelmeään, kylmään loistoon, mutta ei läikkyä auringon siunattuna ja siunaavana lämpönä. Sen henkiset, virittävät herätteet ovat liika niukat ja karut, ja sillä on liika vähän hengen ainesta kohotakseen elämän korkeimpaan käyntiin, tullakseen luomisessaan ihmismielen syvien, jokapäiväisyyden jääpeitteistä järkähtäneitten elämysten virtaniskalle. Ja sen näköalat ovat liika suppeat, jotta se voisi havaita oikeat luomisen mittasuhteet, jotta se voisi nähdä pyrkimyksensä ja saavutuksensa niiden todellisessa arvosuhteessa ja jotta se tietäisi vaatia itseltään täyden ja hartaan voimien kokoamisen ja ponnistamisen. Siltä puuttuu sisäinen pakotus terästämään itseänsä kaikkeen sille mahdolliseen elämännäkemyksen syvyyteen, korkeuteen ja totuuteen, kiristämään itseänsä täyteen, ankaraan hengen ponteen ja keskittymään kaikkeen sille mahdolliseen luomisen mahtiin ja hartauteen, väkeen ja kirkkauteen.

NÄYTTÄMÖTAIDE.

Samaten kuin kirjallisuus, saa suomenkielinen näyttämötaidekin kehittyä ja vaurastua rajoitetummasti suomenkielisen yleisön vaalinnassa, sen kritiikin karsimana, sen tunnustuksen elähyttämänä. Enkä tässä yhteydessä tarkoita kritiikillä ja tunnustuksella yksinomaan julkisuudessa tapahtuvaa taideluomisen arviointia, vaan sitä paljoa vaikuttavampaa ja luovalle taiteelle läheisempää ja merkityksellisempää suhtautumista, jolla yleisö välittömästi tenhoo esiintyvän taitelijan: vastaanotollaan joko kannustaa tai laimentaa häntä, kylmäkiskoisuudellaan tai innostumisellaan joko herpasee voimattomuuteen, tuudittaa tyrehtyneeseen itsetyytymykseen, ohjaa harhapyrkimyksiin tai karaisee ja kurittaa yhä tiiviimpään työhön.

Suomenkielisten yleisöpiirien haparoiva taidevaisto esiytyykin varsin elävästi näiden piirien suhtautumisessa useihin näyttämötaiteellisiin ilmiöihimme. Meillä on eräitä voimakkaitakin taiteilija-yksilöitä, jotka eivät yleisessä myötätunnossa ja tajussa ikinä ole saaneet sitä ilmaa siipiensä alle, johon heillä olisi ollut oikeus ja joka olisi nostanut heidät niille taideluomisen huipuille, joihin heillä olisivat olleet edellytykset; samalla kun yleinen suosio ja sitä seuraava työtilaisuus toisaalla taas on ollut kohdistuneena ja sysännyt etualalle aivan näennäisiä ja pintapuolisia ilmiöitä, joissa ei ole ollut ainesta eikä edellytyksiä sisäiseen kehittymiseen ja kasvamiseen.

Meillä ei vaadita näyttelijältä elämää, vaan eleitä, ei esityksen totuutta, vaan esityksen ulkotehoa. Häneltä ei vaadita keskeistä, syvää osansa omistamista ja tämän osan sisäistä, korutonta tulkitsemista, vilpitöntä, harrasta ja välittömästi tehoavaa antaumusta, vaan ihaillaan hänessä pinnallista, ulkopuolista loistelemista, itse taideluomalle vierasta ja vaarallistakin, itsehyväistä, itsemielistelevää yksityiskohtien taiturillista korostamista, kokonaisuuden kustannuksella tapahtuvaa väärää itsensätehostamista--jopa osan aivan väärääkin tulkitsemista. Vaikutelmiansa analysoimaankin kypsyneet yleisöpiirit, kuten niiden kanssa samalla tasolla oleva julkinen arvostelukin ovat vasta niin pitkällä, että ne tajuavat vain taituruutta, mutta eivät vielä taidetta: aistivat yksityiskohtien häikäisyn, taiteellisen luomisen ulkokuoren, mutta eivät vaistoa kokonaisuuden joko totuutta tai onttoutta, esityksen sisäistä pätevyyttä.

Niinpä viekin meillä yleisessä arvostelussa voiton sisäisesti eletyn ehytviivaisen ja kiinteän näyttämöllisen sielutaiteen rinnalla mikä ulkonaisesti suurenteleva tekotaide hyvänsä. Äänen keikaileva soinnutteleminen ja paisutteleminen, liikehtimisen ja eleiden muhkeus ja korskaileva mahtipontisuus--miten ontto ja teennäinen hyvänsä--käy meillä sielun ja sydämen valtaisuudesta--»mikä nerous, mikä loisto, mikä voima!» huudahdetaan. Näyttelemisen hengetön arkisuus ja sisäisesti eloton, ruumiillinen reuhtominen, kasvolihasten vääntely: koko ulkokohtainen tilkku- ja yksityiskohtarealismi käy tarkasta sielullisesta erittelemisestä ja näyttelemisen pätevyydestä--»sepä näyttelee hyvin!» ihastellaan. Tekotavan ulkonainen, laskettu ja teeskennelty konstikkuus, etsitty henkevyys ja tavoteltu sielukkuus: koko esityksen pingoitettu, hengetön teennäisyys ja tilapäinen häikäisynräiske käy näyttelemistaidon ihmeestä--»mikä tekniikka!» innostellaan.--Tällaista näyttämötaidetta ihailevalle yleisöllemme ja johtajillemme saattaa tapahtua, että heidän ilmetyt suosikkinsa repivät rikki jalon taideluoman, että väkevä, sisäisesti jännitetty ja suuri, tunnelman kiinteässä eheydessä valtaava näyttämöluoma tämmöisten taiturien hyppysissä pirstoutuu pikku loistohyrskysiksi ja että yllätetty yleisö yht'äkkiä keksasee »kas, onpa Othellokin jo vanhentunut, se ei tehoa enää, vaikka se 'näytellään' näin hyvin!»

*

Samassa epäkehittyneessä, haparoivassa hengessä suhtautuu yleisömme ja arvostelumme teatterin johtotaiteeseenkin. Siinäkin tyydytään vain näkösuoritukseen. Siltäkään ei vaadita taideteoksen omassa hengessä palavaa tulkintaa: taideluoman henkisen sisällön välitöntä, herkkää ja suurta antamista, sen yksityiskohtaisesti vaatimatonta, mutta näkemyksen syvyyden ja sisäisen totuuden voimalla tenhoavaa ja valtaavaa näyttämöllistä hahmoittamista.

Ei havaita ja vaistota, miten johtaja takertuu vale- ja valoloistoiseen kulissiprameuden tavoitteluun, häikäisee teatterikoneiston teknillisillä yllätyksillä, mahtailee joukkokohtausten melulla ja ulkokohinalla, tanssiesitysten silmäravinnolla, mutta hengettömästi ja tajuttomasti haparoi ja tarttuu harhaan kulloisenkin esitettävän kappaleen yksilölliseen, taiteelliseen elinhermoon nähden: sävyttää intiimin tunnelman komeilevaksi mahtiponneksi, särkee pikkusyisellä, puisevalla realismilla tyylitellysti suurpiirteisen ja ylväskaarisen kokonaisuuden, raskauttaa hiljaa kuplehtivan hilpeyden joko kuivakiskoiseksi tai räikeän meluavaksi, puhistuttaa herkeänä, korkeana, polttavana loimuavan romanttisen tunteen joko ulkonaisesti pauhailevaksi komeudeksi ja upeiluksi tai tyhjästi ja matalasti mielisteleväksi tunteiluksi.--Tai jos johdolla on taiteellisia ambitioneja ja pyrkimyksiä, niin niittää se auliin ylistyksen ja tunnustuksen, jos se sirostellen ja hienostellen namustaa joissakin epäolennaisissa yksityis- ja sivuseikka herkuttelemisissa, jos se realistisen, mehevän laatukuvauksen keskelle sovittaa herkän tunnepaussin, jos se ripustaa repäisevän, ketterä- tai kömpelöjalkaisen ilveilyn laahustavan tunnelmallisuuden vaipoilla, jos se yleensä kaikessa kaunosieluisessa puoli- ja tekotaiteellisuudessaan hepenöittää ja korustaa arkisuutta, mutta kuulottomana ja näöttömänä kulkee todellisten kauneuden aarnioitten ja ihanuuden raikkaitten lähdesuonien sivutse.

Johto, jossa on edustettuna vain voimaton, itsestään epävarma ja hapuileva diletanttinen harrastelu, ei luomisvoimainen, hallitseva ja vakuutuksensa voimasta auktoratiivinen taiteellinen näkemys, ja jossa lisäksi sekin hitunen yksilöllistä, itsevaraista taiteellista vaistoa ja alotekykyä, joka siinä sittenkin mahdollisesti piilisi, on tehty tehottomaksi ja herpaistu pirstoamalla alote, suoritus ja edesvastuu useammalle henkilölle ja lykkäämällä melkein kaikki ratkaisuvalta monipäiselle ja monitahtoiselle johtokunnalle--taiteellisissa, palavaa yksilöllistä suhtaumista ja kannanottoa kysyvissä ratkaisuissa mahdollisimman epäpätevälle ja epävarmalle auktoriteetille--sellainen johto suorittaa sekä ohjelmiston määräämisen että kappaleiden miehittämisen mahdollisimman haparoivasti, vaistottomasti ja avuttomasti.

Ohjelmistot rakennetaan kutakuinkin sattuman kaupoin, sekaan tulee hyvää ja huonoa kuinka onnistaa: ulkomailta tuotetaan vuotuisten kassakappalten ohella arkisia, sirostelevia turhuuksia, joutavia kuivakiskoisuuksia, ohuita, kaunosieluisia tunneleperryksiä, sievisteleviä, hurskaita huvinäytelmiä, jotka eivät edes huvita yleisöä tai kostuta kassaa, mutta syrjään jäävät useimmasti väkevät, uusia tunne- ja näköpiirejä avaavat, rohkeat, ajan hengellä ladatut ja kyllästetyt näyttämöluomat.--Samaten on valinta kotimaisiin kappaleihin nähden haparoivaa, epätasaista ja useasti perusteellisesti erehtyvää. Useat eloisimmatkin uudet luomat ovat jääneet koettamatta näyttämöltä, jolle toisaalta taas peräti teennäisillekin, keinotekoisille tekeleille on ollut aulis pääsö.

Yhtä hapuileva on ollut näyttelijävoimien käyttö. Ulkopuoliselle, ainoastaan pinnallista vaikutusta huomaavalle ja tavoittelevalle johdolle ovat näyttelijöiden yksilötehoon ja sisäiseen työkiinteyteen kätkeyneet vaikutusedellytykset salattuja. Niinpä miehitetäänkin kappaleet pelkästään ulkopuolisten laskelmien perustuksella, jonkinmoisella silmärutiinilla: perustellaan valinta näyttelijän lahjovaan ulkonäköön tai luuloteltuun yleisösuosioon. Ulkopuolisille sivuseikoille annetaan ratkaiseva arvo: Faustin on oltava nuori--sama sitten miten henkisesti riittävä esittäjä on Faustiksi.--Sitenpä saattaakin tapahtua, että jonkun teatterin vuotuisen ohjelmiston edesvastuullisin paino voi joutua lepäämään aivan ulkopuolisen näyttelijän varaan, jonka sisäinen antaumuksen mahti on peräti rajoitettu ja jonka ulkonaiset temppuilemiset senvuoksi nopeasti on kyllästymiseen asti oppinut ulkoa. Tällaiset »keksimänsä voimat» ratsastaakin mielikuvitukseton ja tajuton johto tavallisesti lyhyessä ajassa aivan hoki, laahaa niitä toisesta ylivoimaisesta tehtävästä toiseen ja alleviivaa täten suosikkiensa--paremmin uhriensa--luontaisen riittämättömyyden niin, etteivät nämä sitte muutamaan aikaan kelpaa edes heidän omiin luonnollisiin tehtäviinsäkään, vaan puhistuvat niissäkin luonnottomiksi.--Ohjelmisto jää siis tällaisten tekaistujen suuruuksien varaan, kun taas samaisella näyttämöllä toinen aivan alkuvoimainen näyttelijävoima korvaamattomat, ohitseliitävät, viimeiset taiteellisen mahdin vuodet saa lahota toimettomana--korkeintaan käytettynä, hän, näyttämön ilmetty kuningas jonakin farssimajurina tai lantakuskina--asianomaisen teatterijohdon ainoat nerollisuudella yllättävät päähänpistot!

Ja kuitenkaan ei kappaleen perimmäinen teho ole kulisseissa, vaan niissä ihmisissä, jotka sen elävät, ja johtaja, joka valitsee esittävän taiteilijankin vain sillä silmällä, miten koristeellinen lisä hän on muuhun kulissisommitelmaan, saattaa tappaa yleisöltä sen taideluoman, joka hänen olisi tulkittava. Moni, taiteellisesti pätevä kappale onkin tullut näyttämöllisesti surmatuksi yksin väärän, vaistottoman henkilösovittelun ja harhaan osatun yleissävyttelyn vuoksi. »Ne eivät mene yleisöön!» yrittelee kyllä johto kannaltaan selitellä asiaa.

*

Kunpa voisivat tällaiset kutsumattomat johtajat edes silmänräpäykseksi nousta taiteellisen vaistottomuutensa ja kehittymättömyytensä yläpuolelle, voisivat edes yhden ainoan silmänräpäyksen nähdä työtään silmästä silmään aavistaakseen, mitä tuhotöitä he tietämättömyytensä viattomuudessa saattavat taiteellemme aiheuttaa, selkeytyäkseen miten he tylttyävät heikkoa ja tuhoavat hyvää, miten he tajuttomina, näöttöminä tallaavat taimia, joissa versoo elämä, vaalivat toisia, joilla ei ole juuria eikä ydintä, miten he pettävät isoavalta yleisöltä taiteen, luovilta taiteilijoilta elämäntehtävän, miten heidän haparoista käsistään ja laimeista vaistoistaan riippuu, mikä hengen terä kansallemme näyttämöltä puhuu ja mitkä näyttämötaitelijat saavat toteuttaa itsensä ja piirtää elämäntyönsä nykyisyyden ja tulevaisuuden tietoisuuteen!

Muilla luovilla taidealoilla riippuu taiteilijan lopullinen työtulos kuitenkin perimmiltään siitä tarmosta, jolla hän itsensä työssään toteuttaa. Näyttämötaiteilija sensijaan on työssään riippuvainen toisen, vieraan henkilön arvioinnin syvällisyydestä ja tarkkavaistoisuudesta. Johdosta riippuu, pääseekö hän yleensä ollenkaan käyttämäänkään hänessä mahdollisesti piilevää luovaa taiteellista mahtia ja pääseekö hän käyttämään sitä hänen voimaedellytyksilleen otollisissa tehtävissä. Johtajan taiteellisesta ja inhimillisestä herkkävaistoisuudesta riippuu, tulevatko hänen johdossaan olevat taiteilijat oikein käytetyiksi. Hänen tehtävänsä on yhtäpaljon siveellinen kuin taiteellinenkin, hän on inhimillisesti edesvastuussa siitä, että jokainen hänestä riippuva taiteilija pääsee sisäisten edellytystensä mukaiseen voimiensa kehittämiseen ja toteuttamiseen, hänen omallatunnollaan on toisten ihmisten taiteilijaelämä.

Milloin siis johdon ilmeinen inhimillinen ja taiteellinen riittämättömyys uhkaa sulkea totisilta taiteilijoilta mahdollisuudet taiteilijatehtävänsä tehoisimpaan ja täyteen toteuttamiseen, siellä on tämä riittämättömyys sekä luovan taiteen että yleisön oikeuksien vuoksi armotta lausuttava julki! Vielä enemmän kuin tavallisesti olisi tässä tapauksessa peittelevä sääli julminta säälittömyyttä: se olisi heikkouden tukemista siinä, missä tämä heikkous on jalompien voimien tiellä, se olisi mitättömyyden säälimistä ja varjelemista, jotta se mielinmäärin saisi tietämättömyydessään ja sokeudessaan polkea, sortaa ja tukahuttaa jalompaansa.

Hymyilkööt johdot ja johtokunnat tunnettua »ylemmyyden hymyään» tällaisille »subjektiivisille» mielenpurkauksille! tuudittakoot mielensä ja omattuntonsa rauhaan arvoasemiensa luoksepääsemättömissä korkeuksissa!--yleisön, luovien taiteilijain ja luovan näyttämökirjallisuuden elämänoikeuksien vuoksi--jotka sittenkin painavat va'assa enemmän kuin joidenkin väärille työskentelyaloille erehtyneitten henkilöitten mielenrauha--on poltettava yleiseen tietoisuuteen, että he eivät asemilleen riitä, että siinä edesvastuullisessa asemassa, mihin he ovat joutuneet, heidän taide- ja ihmisnäkemyksensä heikkous ja hataruus pidättää ja tukahuttaa verrattomasti enemmän kuin se rakentaa!

*

Yksilöllisen suhtautumisen terävyyttä ja tiukkuutta on näyttämötaiteen alalla sitäpaitsi hämmentämässä suomenkielisen sivistystyöskentelyn alituinen vilkuileminen kansaan: sivistystyön iänikuinen kasvattamistendenssi. Oltaisiin mukamas itse puolesta kylläkin »taiteellisia», mutta »yleisön», »kansan» vuoksi tingitään. Näyttämöluomaa ei valita esitettäväksi sen oman, puhtaan taidetehon vuoksi, vaan ollaan ovelasti laskevinaan, miten yleisö siihen suhtautuu tai miten kasvatuksellisesti otollinen se tälle yleisölle on. Ja tapahtuu tässä kuten kaikkialla, missä taide-asioissa luovutaan puhtaasti taiteellisista vaikuttimista. Kun oma mieskohtainen suhde taide-elämykseen vielä on niin hieveräinen ja etäinen, että alistaa taide-elämyksissä ainoan ratkaisevan kriterion, arviointiperusteen, oman innoittumisensa toisarvoiselle sijalle sivullisten luulo-ovelaiden laskelmien rinnalla, niin silloin ollaan vielä hyvin kaukana vakiintuneesta, varmistuneesta taidevaistosta ja silloin on varminta hyvin varovaisesti sovitella näitä laskelmia todellisuuteen. Ellei tällöin ole varovainen, saattaa tapahtua, kuten usein on tapahtunutkin meidän laskeskeleville, pedagogisoiville johtajillemme ja johtokunnillemme, että he nimittäin arvioidessaan yleisönsä taiteellista ja siveellistä vastaanottokykyä ja mielikuvituksessaan rajoitellen sille otollista ja mahdollista hengen ja sielun ravintoa, karsivat tältä yleisöltä sekä alkuvoimaisesti väkevät, taiteellisesti uudet näkemykset sille--oikeammin herroille itselleen--muka epätajuttavina eriskummaisuuksina että myöskin riehakkaasti, välittömästi ilakoivat vallattomuudet ja sytyttävät pilat muka taiteellisesti mauttomina ja ala-arvoisina. Täten jää heille kuten tavallisesti kaikillekin »kansanvalistajille» yleisönsä hengen ravinnoksi esitettäväksi lopullisesti vain kaikesta alkuperäisyydestä vapaaksi siivilöity keskinkertaisuus ja kaikesta huvittavuudesta ja mielenkiinnosta puhdas »taiteellinen» kuivakiskoisuus ja ikävyys.

ERISTYNEISYYS EUROPALAISISTA HENGENVIRTAUKSISTA.

Sekä kirjallisuudessa että näyttämötaiteessa esiytyvä suhteellinen heikommuus ja ummehtuneisuus kuvaama- ja säveltaiteittemme rinnalla johtunee osaltaan siitä eristäytyvästä asemasta, johon koko suomenkielinen yleisömme ja siis myöskin tämän yleisön henkisistä näköaloista välittömästi riippuvat taide-alatkin ovat vähitellen joutuneet yleiseuropalaisiin hengenvirtauksiin nähden. Sivistyksemme valmistumattomuus on vaikuttanut sen, ettei meillä täydellä herkkyydellä ja valppaudella ole voitu pysyä välittömässä, hedelmällisessä vuorovaikutuksessa yleiseuropalaisen keskeisen hengenkäynnin kanssa. Meillä on ollut liika paljon tehtävää alkeellisessa muokkaustyössä, maaperän raivaamisessa mahdolliseksi sivistyksen taimille, jotta riittävästi olisi voitu kohdistaa huomiota itse näiden sivistystaimien, syvemmän henkilökohtaisen hengenviljelyksen vaalimiselle.

Niinpä ovatkin näköalat Europaan alkaneet huomaamatta päästä sumenemaan suomenkieliseltä sivistykseltä. Sen henkinen näköpiiri alkaa kattautua liika suppeaksi ja matalaksi, typistyä ja sulkeutua kotoiseen umpinaisuuteen ja ilmattomuuteen. Tieteiden ja käytännöllisen toiminnan aloilla kyllä jopa aivan hengettömästi ja orjallisestikin noudatetaan ja jäljitellään yleiseuropalaisia ilmiöitä ja saavutuksia, mutta mieskohtaisessa yksilöllisesti hedelmöityvässä hengenviljelyksessä ei suhde ole yhtä välitön ja vuorovaikutus elävä.

Yksinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta ei sivistyneistömme kokonaisuus ole europalaisesti tietoisa, europalaisesti syttynyt. Se ei välittömästi, omana hengenelämänään elä yleiseuropalaisia hengenliikuntoja. Se ei elä ja avarru, inhimillisesti syvenny taistelevassa europalaisessa hengenkäynnissä, ei koe omanaan sen reutovaa aallokkoa, ei paisu sen patoutuvaa, pyrkivää ja etsivää tarmoa, ei sinkoa sen syöksyvää hyökyvoimaa, ei suistu sen murtumisiin, ei elä, herkisty ja karaistu, vartu ja kasva sen haltioittavassa hurmassa, sen silmänräpäyksellisissä, vihlovissa syvyysnäyissä, sen hetkittäin heijastelevissa, seesteisissä kaukonäköaloissa.

Ihmiskunta elää yhteistä henkistä elämää. Mitä välittömämmin joku kansa tykkii yhtä lyöntiä ihmiskunnan yhteisen henkisen valtimon kanssa, sitä väkevämpänä hyökyy elämä sen suonissa. Mitä heikompana ja etäisempänä taas tämä tykintä tuntuu kansan henkisessä elämässä, sitä laimeampi ja surkastuvampi on kansa.

Kansalle kuten yksilöllekin on henkinen eristäytyminen sivistysvaara. Kansan, kuten yksilönkin voimat piilevät kyllä siinä itsessään, mutta nämä voimat viriävät eloon vasta, kun ne tulevat kosketukseen vierasten voimien kanssa. Vasta kun elimistö saa vierasta sulatettavaa, pääsevät elinvoimat siinä valloille. Vieraan aineksen omistamisessa loimuu elimistön elinmahti ilmoille, ja mitä väkevämmästi se nämä vieraat ainekset omistaa, sitä väkevämmäksi se paisuu ja kasvaa. Niin henkinen kuin ruumiillinen elimistö vain väkevöityy omassa laadussaan, mitä runsaammalla vieraalla aineksella se vain jaksaa itseään ravita.

Kansallinenkin sivistys on tällainen elävä elimistö, joka palaa eloisimmin ja toimivammin silloin, milloin sillä on omistettavana runsaimmat vieraat ainekset. Kansallinen sivistys vain paisuu itsenäisyydessä ja omavaraisuudessa, mitä vapaammin ja runsaammin siihen virtaa vierasta ainesta ja mitä enemmän se saa ponnistaa ja toteuttaa voimansa ja elinpontensa tämän vieraan aineksen omistamisessa. Jos kansa joko olosuhteitten pakosta tai vapaaehtoisesta vaalista sulkeutuu vierailta vaikutuksilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines, ja sen oma olemus surkastuu kuten ravinnosta kieltäytyvä elimistö. Jos se päälle päätteeksi kuvittelee tätä tietä suojelevansa ja säilyttävänsä henkistä omalaatuisuuttaan, menettelee se yhtä takaperoisesti kuin jos elävä elimistö kavahtaisi vierasta ravinto-ainetta pelosta, että tämä vieras aines kehittäisi sen elimistö-kudoksen toiseksi ja vieraaksi. Elimistö pysyy elimistönä, kansa kansana, mutta kumpikin tarvitsee ravintonsa elääkseen.

Suomalainenkin kansallinen sivistys, jos se epäedullisten olosuhteitten painosta tai harhailevasta, tietoisasta pyrinnöstä tyytyy hakemaan voima-aineksensa vain itsestään ja sulkeutuu oman henkensä kuoreen, on pian havaitseva, että se sivistyksellisen alkuperäisyyden sijasta on tätä tietä tavoittava hiljaisen hivutuskuoleman. Vain talvihorrokseensa valmistautuva karhukin tyytyy imemään ainoastaan omia käpäliään. Suomalaisen kansallisenkin sivistyksen voimalähde ei ole sulkeutumisessa europalaisilta hengenvaikutuksilta, vaan päinvastoin avautumisessa niille, antautumisessa niiden hedelmöitettäväksi.

Mikäli tahdomme sivistyksellisesti elää, on meidän kaikella hengen välittömyydellä ja ponnella pysyttäydyttävä elävässä elämänyhteydessä europalaisen hengenelämän kanssa. Mikäli tiehykkeet kansallisen suomalaisen sivistyksen ja europalaisten hengenvirtausten väliltä heikkenevät ja ehtyvät, sikäli heikkenevät ja tyrehtyvät välittömästi myöskin kansallisen sivistyksemme ilmiöt. Jos kasvukykyiset, kehitysvoimaiset henkemme jäävät yleiseuropalaisia, ajanhengessä kamppailevia herätteitä vaille, jäävät heidän hengenlahjansa puolinaisesti ravituiksi, heidän hengenmahtinsa jää aineksen puutteessa uinumaan puolinaiseen itsetiedottomuuteen, he eivät pääse virkoamaan ja kasvamaan siksi, mihin heillä olisi kasvuedellytykset. Jos sivistyneistöltämme puuttuvat kosketukset ja välittömästi vaikuttava henkinen yhteiselämä yleiseuropalaisen hengenkäynnin kanssa, elää sekin elämänsä puolinaisessa henkisessä horroksessa: se ei pääse elämään ajanhengessä, ei pääse kiristämään ja jännittämään itsessään mahdollisesti piileviä voimia hedelmällisiksi teoiksi. Sekä yksilöt että sivistyneistö kokonaisuudessaan joutuvat elämään ajan ja hetken voimavirran ulkopuolella, eivät ikäänkuin pääse kohoamaan oman elämänsä, elämäntajunsa ja elämänvoimansa poltto- ja huippupisteeseen, siihen voiman ja teon tehoon, johon ihmiskunnan yhteinen hengen ponsi voisi heidät virittää.

SIVISTYKSEN PERUSTAJIA.

Miltä puolelta siis tarkastaakin uutta nousevaa suomalaista sivistystä, huomaa vielä kaikkialla viljelyksen puolinaisuuden. Tietysti tässä perusteluyhteydessä, jossa etupäässä otetaan huomioon ja tehostetaan niitä kielteisiä tuloksia, joihin kansallinen sivistyksemme kahtioituminen on johtanut, yleiskuva tulee puolinaiseksi, jopa aivan vaaraksikin, jos sen käsittää laadun kuvaukseksi, eikä vain tilapäisen ohimenevän sivistystilanteen esitykseksi.

Tältä näkökulmalta jää tehostamatta kaikki se mieskohtaiseen työhön kätkeytyvä kuntoisuus, se yksityisolon varjoon jäävä kelpoisuus, se luonnollinen vilpittömyys ja koristelemattomuus, se itsestään pauhaamaton työnuurastus, jota Suomen suomalainen kansa kätkee itsessään yhtä runsaasti kuin mikä muu elinkelpoinen kansa hyvänsä. Huomioon ottamatta jää se elämänsisällön ja elämänvoimien runsas, kuluttamaton varasto--se hartauden rikkaus, se innostumisen välittömyys, se aherruksen sisu ja kunto, se itsetiedottomuuden hedelmällisyys ja alkuperäinen mehevyys, se luonnollisen elämänkäsityksen vankka juurevuus--joka takaa, että suomalaisella sivistystyömaalla ei tehdä pelkkää turhaa näkötyötä, vaan että, jos näköään erehdytäänkin ja hapuillaankin, pohjempana on työskentelemässä ja ahertamassa hartioita, jotka näkymättömässä, vaatimattomassa työssä vakaasti, jos hitaastikin puskevat suomalaisen viljelyksen työauraa suoraa vakoa eteenpäin. Mutta tämä työ ei ole näkyvää, siinä ei lainehdi ja heilimöi nykyisen viljavuoden rikas laiho, vaan se varustaa ja perustaa vasta tulevien, onnellisempien vuosien sadon. Ja nämä työntekijät eivät ole näkösällä, ne uurastavat yksinäisten eräpeltojensa harmaalla, matalalla kamaralla, eivät puhujalavojen kohokkeilla ja luottamuslautakuntien julkilavitsoilla.

Jokaisella elämänalalla--niin varsinaisen sivistyksen työmailla kuin karussa aineellisessa uurastuksessakin--työskentelee Suomessakin hartaita, vakavia työntekijöitä, jotka vilpittömässä, koruttomassa työssä toteuttavat itsensä. Mutta meidän kehittymättömässä, asialliseen arviointiin kypsymättömässä henkisessä ilmapiirissämme nämä uskolliset työntekijät saavat suorittaa työnsä vielä huomaamattomammin kuin muualla. Meidän nousukkaanomaisesti epävalmiissa ja järjestymättömässä henkisessä taloudessamme ei oteta varteen ja käytäntöön kaikkia käytettävissä oleviakaan todellisia voimia.

Suomalainen yhteiskunta ei vielä ole niin miehisen kypsä, eivätkä sen valinnan vaistot niin kehittyneet ja seestyneet, että se voisi keskuudestaan vaistota ja tavoittaa ne todelliset, työhönsä hartaudella keskittyvät, henkisen tasapainon miehet, ne persoonallisen työnteon miehet, joille työnteko on oman itsensä toteuttamista ja jotka luonteensa painolla ja eheydellä iskeytyvät valitsemaansa työhön ja suorittavat sen loppuun. Näitä todellisia, senkin keskuudessa piileviä voimia ei suomalainen yhteishenki vielä ole kypsynyt vaistoamaan ja kohottamaan esiin, vaan harhauttaa sen vielä helposti aivan halpahintainen näköharrastelu ja pinnallinen lahjakkaisuuden ilme. Sen nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan haparoiva ja epävarma ihmisarvioinnin vaisto näkee ja arvostaa julkisissa toimihenkilöissäänkin ainoastaan niiden ulkopuolista kohisemista ja touhuamista. Sen luottamus hairahtuu vielä helposti aivan näennäisiin henkilöihin, sellaisiin, jotka vain näyttelevät tietoa, taitoa, harrastelemista, jotka tohisevat periaatteita ja touhuavat pilviin, mutta joilta työ useasti livahtaa suorittamatta kourista.

Niinpä työntäytyy ja työnnetään meillä julkisen toiminnan etualalle paljon puolikuntoista ja löyhää ainesta, samalla kuin siellä täällä löytyvät todelliset, hedelmälliset voimat jäävät suhteellisesti varjoon ja tulevat sysätyiksi näkymättömämpään, tois-arvoiseen työhön--jopa tehottomuuteenkin. Täten tulee koko suomalaisen sivistyksen edustava, luonnehtiva ääriviiva kohtuuttomasti näiden pätemättömien, vain pinnallisesti hyrskähtelevien ainesten määräämäksi ja värittämäksi.

Tätä yksityistä, piilevää, runsastakin elämänkuntoa, joka takaa että suomenkielinenkin sivistys vielä on kohoava ja saavuttava niin sisällön voiman ja rikkauden kuin muodon kirkkaan tehonkin, sitä ei tässä perusteluyhteydessä ole tilaisuus yksityiskohtaisemmin tehostaa, vaan on tässä yhteydessä huomio kiinnitetty siihen näköpintaan, jonka suomalainen sivistystyömaa nykyisenä julkisivunaan tarjoaa.

Ja tällä työmaalla on vielä kaikki kokeilun, tapailun ja tavoittelun asteella. Muodot ovat vakiintumattomat, henget puolikypsät, julkisuuden valoon työnnetyt edustajat puolikuntoisia. Ja ken vasta tähänastisen työn perustuksella täyspitoisempia saavutuksia odottaisikin syyttäköön mahdollisesta pettymisestään ainoastaan omaa lyhytnäköistä herkkätoivoisuuttaan. Korpeen raivattu peltokin kantaa vielä kauan uutisviljelyksen epätasaista leimaa, kuinka saattaisi sitte niin monimutkainen, monisärmäinen viljelyksen luoma kuin kansallinen sivistys täysvalmiina kirvota maasta yhden ainoan ihmispolven taikapolkemalta.

Kun kerta entinen sukupolvien yhteistyö on rikottu, kun Suomen tähänastisen viljelystyön sekä tulos että kannattaja ja elin, Suomen ruotsinkieltä puhuva sivistyneistö on irtautunut kansallisesta maaperästään ja kielellisen vierautensa harhauttamana myöskin kansallisesti ja sivistyksellisesti eksynyt omasta kansastaan, niin tällaisen järkyttävän kansallisen onnettomuuden tapahduttua ei saa odottaa, että tällaisen riiston ja vaurion jäljet peittyisivät umpeen jo parin ihmispolven työn jälkeen. Sivistyksen maaperä on muokattava uudestaan kuten pelto, josta tuhotulva on huuhtonut sulatetun, viljellyn mullan pois. Kärsivällisyydellä on vain odotettava, että tämäkin pelto vielä tulevaisuudessa, kun ihmispolvien työ ja vaivannäkö taas on ennättänyt sulatella ja vaivata sen kovaa pinnankamaraa ja kehitellä siihen uuden hienoksi viljellyn multakerroksen, että sekin silloin taas on kantava ne tasaiset, runsaammat laihot joita köyhä nykyhetki ei vielä voi suoda.

IV

TULEVAISUUDEN SUUNTAVIIVOJA

KANSALLISEN RISTIRIITAMME SELVENEMIS- JA KEHITTYMISMAHDOLLISUUDET.

Yksi ainoa pelastuksen tie olisi tästä toistamiseen suoritettavasta, vuosisataisesta työuhrista, yksi ainoa silta, joka oikaisisi ohitse ihmispolvien uudistetun vaivannäön, ja se olisi se, että suomukset vielä voisivat pudota harhautuneiden silmiltä, että veljet tuntisivat veljeytensä, Suomen kansan toisistaan lohkoutuneet osat yhteisen alkuperänsä, yhteisen tulevaisuutensa, yhteisen kansaelämänsä: sekä voimiensa että heikkouksiensa yhteisyyden!

Tämän lohkoutumisen vammat ja vauriot ovat kummallekin niin suuret, että kannattaisi todellakin sen itsekieltäytymisen uhrin, jota harhakäsityksistä valveutuminen ja luopuminen aina kysyy niin yksityiseltä ihmiseltä kuin vielä enemmän kokonaisilta, toinen toisensa harhakäsityksiä tukevilta ihmisryhmiltä. Kunpa voisi vielä ruotsinkielinen sivistyneistömme virvota suomalaiskansalliseen tajuntaan ja tuntea itsensä elimeksi Suomen kansan sivistyselimistössä! ja kunpa Suomen suomalainen kansa vielä saisi tuntea sivistyneistönsä välittömästi omakseen, oman elimistönsä elimeksi! Jos katkaistut suonet vielä voisivat liittyä toisiinsa ja alkeellinen muodostumisen voima ja viljelyksen herkkyys voisivat yhteisinä virrata ja sykkiä yhteisessä elimistössä, niin silloin olisi Suomen kansalle pelastettu sen yhteinen historiallinen menneisyys ja kevennetty sen tulevaisuus: ruotsia puhuva sivistyneistömme olisi pelastettu henkisestä hivutuskuolemastaan ja Suomen suomalainen kansa vapautettu toistamiseen suoritettavasta, vuosisataisesta raskaasta vaivannäöstä!

Niin välittömästi ja kiinteästi kuin muoto ja sisältö kuuluvat Suomen kansan toisistaan erilleen taistelevat osat toisiinsa. Vasta toistensa kanssa yhdessä muodostavat ne luonnollisen kokonaisuuden. Yhtä kipeästi kaipaa ruotsinkielinen sivistyneistömme elinedellytyksenään suomalaisen kansapohjan verestävää, elävöittävää maaperää allaan pysyäkseen terveessä elämäntajussa ja todellisuuden verekkäällä, rikkaalla, hedelmällisellä pohjalla kuin suomalainen kansapohjakin kaipaa ruotsinkielisen viljelyksemme elokasta aistia, valpasta arvostelua ja täsmällistä muodon kuria pysyäkseen sivistyksen ryhdissä ja hengen joustavassa, karaistussa, eteenpäinleikkaavassa terässä.

Suomalaisen kansapohjan aines on ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme yhtä välttämätön kuin suomalaiselle kansapohjalle tämän sivistyneistön älyllinen terävyys ja valmius: minkä toinen puuttuu vehmaassa, antoisassa, muodostumisalttiissa sisällössä, sen puuttuu toinen tämän elämänsisällön seulovassa, valikoivassa, kuonasta ja muodottomuudesta puhdistavassa käsittelemisessä; missä toinen on rikkaudessaan avuton, siellä on toinen niukkuudessaan neuvorikas. Ruotsinkielisen sivistyneistömme älyn ja arvostelun suola kitkisi ja juurittaisi alkavalta suomalaiselta sivistykseltä monta mauttomuuden ja muodottomuuden hempeätä, levitteleivää rikkaruohoa ja monta älynvelttouden suvaitsemaa rumaa kasvettumaa, ja suomalaisen kansapohjan versova elinaines taas täyttäisi ruotsalaisen sivistyneistömme ohenneen elämäntajun vaakavalla ja painoisalla elämän sisällöllä.

--Mutta harhakäsitykset istuvat ihmisten mielissä yhtä kiinteästi kuin oikeatkin ja sekä kansojen että yksityisten historia polkee itseharhojen mutkittelevia polkuja pyrkien kiertoteitse sinne, minne suoraankin olisi ollut saavuttavissa.

Liiaksi syvälle on puolella ja toisella ehkä jo leikkautunut mieliin se usko, että suomalaisen kansan ja ruotsinkielisen sivistyneistömme välillä olisi kansallisuuden eroittava juopa, jotta tätä näköhairahdukseen perustuvaa mielialavirtausta enää voisi pysäyttää mikään mielipiteitten selkeytyminen ja totuuteen palaaminen? Liiaksi perinjuurin on ehkä jo ehditty repiä rikki Suomen tähänastinen kansallinen historia, tehdä tyhjäksi vuosisataisen työn kallis tulos, jotta enää mikään paluutie olisi mahdollinen?

Sokaistuneessa itsepetoksessa on ruotsinkielinen sivistyneistömme ehkä lopullisesti hyljännyt oman kansansa, sen kansan, jolta se on perinyt kaiken, mitä sillä on, kääntynyt vieroksuen ja hyljeksien pois siitä kansasta, jonka työn ja vaivannäön, henkisen ja aineellisen saavutuksen kaikkea koottua aarteistoa se alkuperänsä ja kehityksensä vuoksi oli asetettu valvomaan ja vaalimaan ja edelleen kehittämään, jonka elimenä ja elimeksi se oli muodostunut ja jonka palveleminen oli sille sekä elämänvelvollisuus että elämänsisällön antava elinoikeus. Oman veren silmittömällä, julkealla itsehäväisyllä ilkkuvat matalimmat näistä lyhytnäköisistä riemullisella vahingonilolla, missä luulevat vainuavansa kansallisten heikkouksiemme ja vajanaisuuksiemme jälkiä, ilkkuvat ilokseen ja itsehyväisyytensä tyydytykseksi, eivät kurittaakseen heikkouksia pois rakkauden vihastuksessa. Ja ruotsalaistomme parhaat, arvokkaat aineksetkin etäytyvät välinpitämättömyydellä ja kylmyydellä Suomen suomalaisen kansan polttavista elinharrastuksista, riistävät tältä kansalta itsensä, tämän kansan väellä ja vaivalla kehitetyt työnsuorittajat ja riistävät itseltään elämäntyön, sen painokkaan elämänsisällön ja pätevän elämänkypsyyden, joka kehittyy ihmisessä vain edesvastuullisessa, itsensä unohtavassa työssä yhteisen kokonaisuuden hyväksi.

Ruotsalaistemme omalta kannalta on tämä heidän vierautumispyrkimyksensä henkistä itsemurhaa: elämänpohjan murentamista omien jalkojen alta, elämänlähteiden tukkimista itseltään, vapaaehtoista elämäntehtävästä ja sen ohella elämän arvosta ja elämänsisällöstä luopumista; yhteiseltä suomalaiskansalliselta kannalta se taas on yhteisen lipun pettämistä, kevytmielistä tehtävän hylkäämistä, korvaamatonta kansallisen perintösaavutuksen menetystä ja tyhjiin heittämistä.

Samallaisessa sokaistussa itseraasimiskiihkossa kamppailee suomalainenkin kansanaines itseään irti kaikesta elämänyhteydestä ruotsia puhuvan sivistyneistömme kanssa. Jos toisaalta matalat ja henkisesti tajuttomat, siveellisesti edesvastuuttomat sanomalehtimiesaivot vaahtosuin iskeytyvät jokaiseen »ruotsalaisen maan» »kavallukseen» tai hirnuvalla vahingonilolla rekisteröivät jokaisen »edeltäkävijäkansan» kompastuksen, esittävät yleisölleen jokaisen puukotusjutun viimeisimpänä suomalais-suomalaisena kultuurinäytteenä, niin täydentävät heidän suomenkieliset vastineensa tätä järjetöntä silpomistyötä aivan yhtä hengettömästi pikkumaisilla ja matalasti katkeroilla partioretkillä, »Luukin jupakoilla» ruotsalaistemme heikkouksien alueille. Jos toisaalta järjestelmällisesti vetäydytään kaikesta yhteistyöstä suomalaisen aineiston kanssa, jos toimialat jaetaan, rahastot hajoitetaan kielen karsinoiden mukaan, jos vedetään--mikäli mahdollista--miehet ja varat pois yhteisistä yrityksistä, jos kaivetaan vierauden vaot niin syviksi kuin mahdollista eri kieliryhmiemme yhteiskunnallisen työskentelyn väliltä, niin pyrkii yltiöiden yhä lisäytyvä parvi toisellakin puolella tekemään yhtä perusteellista pesäeroa kielellisten ryhmiemme ja sivistystemme välillä. Jos toisaalla ollaan kansallisessa eristäytymisessä niin pitkällä, että kansalliseksi otsikoksi omistetaan nimitys »öst-svensk», niin hakevat toisaalla yhtälaiset hurma- ja yltiöpäät kaiken kansallisen, rodullisen ja runollisen innoittumisensa lähteitä jostain Vienantakaisista maailmoista. Jos toisaalla vietetään mahtipontisia »ruotsalaisuuden» päiviä, jotka omistetaan tympäisevällä, samealle ja sakealle rodulliselle itsesuitsutukselle, niin hommaillaan toisaallakin yhtä keinotekoisesti eristäytyviä ja ärsyttäviä erikoiskansallisia »Kalevala-päiviä». Katsomatta mitä kansallisen elämämme perustavia, rakentavia arvoja he heittävät menetyksiin, ovat nämä suomalaiskansalliset intoilijamme valmiit kielellisen puhdasuskoisuuden alttarilla uhraamaan Runebergin ja hänen aikakautensa korkean ja väkevälentoisen isänmaallis-kansallisen heräämisen, ollenkaan huomaamatta, että heidän silloin myöskin--jos heidän kiihkoilussaan nimittäin yleensä jotain järkeä ja johdonmukaisuutta on--olisi uhrattava Snellmaninkin ruotsinkielellä (huomaa ruotsinkielellä!) tapahtunut valtaisa herätystyö. »Kansallismielisessä» haltioitumisessaan ovat he valmiit leikkaamaan Suomen kansan historiasta viimeiset kuusi-seitsemän kohtalokasta vuosisataa, joiden työ kuitenkin on sivistyksellisesti ja yhteiskunnallisesti rakentanut sen Suomen, jossa me nyt elämme liittääkseen senjälkeen keinotekoisten löyhien haaveittensa silloilla nykyisyyden johonkin epämääräiseen, kuviteltuun Kalevala-alkuaikaan, ovat valmiit rotulahkolaisuuden puhdasoppisuuden vuoksi hylkäämään kansallisesti hyödyttömänä sen tiedon, kokemuksen ja henkisen viljelyksen pääoman, jota ruotsinkielinen sivistyneistömme eittämättömästi edustaa ja joka on yhtä kiinteästi, välittömästi ja läheisesti Suomen kansan omaa, henkeä sen hengestä, verta sen verestä kuin nämä kiihkoilijat konsanaan itsekin.

Molemmin puolisena sokaistuna, itsetuhoavana uurastuksena on siis yhteenkuuluvan eroittaminen, toistaan tukevan riistäminen toiseltaan, vasta yhteistyössä täydellisen kansallisen sivistyskokonaisuuden muodostavan elimistön lohkouttaminen kahdeksi epätäydelliseksi ryhmäksi, joista toisella ei enää ole edessään elävää tulevaisuutta, toisella taas pitkä, uudestaan suoritettava vaivan- ja ponnistuksen alainen työrupeama, uudistetussa työssä ja toistetussa vaivannäössä astuttava kiertotaival sitä päämäärää kohden, joka jo näytti saavutetulta.

Mutta jos tämä lohkoutuminen on lopullinen, jos nämä toisiinsa kuuluvat ja toisiaan tarvitsevat osat lopullisesti ovat eksyneet toisistaan, eivätkä enää voi liittyä välittömään yhteiselämiseen, niin on Suomen kansallisen tulevaisuuden vuoksi ainoastaan toivottava, että Suomen kansan kehitysmahdollisen osan, Suomen suomalaisen kansapohjan suoritettava kiertotaival on osoittautuva oikeaksi, todelliseksi kiertotieksi, eikä vain harhapoluksi, että se onkin välttämätön, kehityksen nousun vaatima, ylemmäksi johtava kiertoporras, joka kehänsä kierrettyään ja näennäisesti entiselle kohdalleen palattuaan, onkin johtanut hyvän saavutuksen entistä tähystystasoa ylemmäksi? Ehkä se ruotsinkielisen sivistyneistömme kansallinen irroittautuminen ja oman kansansa hylkääminen, joka meistä nykypolven suomalaisista tuntuu niin katkeralta ja korvaamattomalta sivistykselliseltä ja kansalliselta tappiolta, ehkä se onkin historiallinen kova välttämättömyys? Ehkä Suomen kansan tulevaisuus vaatii tämän suuren uhrin päästäkseen laajemmalle, syvemmin muokatulle ja vakavammin perustetulle pohjalle kuin nykyään, poimiakseen tulevaisuudessa rikkaammatkin ja täyteläämmät hedelmät kuin ne, jotka jo heloittivat sen saavutettavissa? Ehkä koko nykyinen kansallinen kysymyksemme onkin Suomen kansan historian tiedotonta itsekorjausta! Ehkä historiallisten olosuhteitten vuoksi ruotsinkieliseksi vierautuneen sivistyneistömme irtautuminen suomalaisesta kansallisesta elimistöstä on tämän kansallisuuden terveelle kehitykselle välttämätön puhdistusprosessi, joka särkee pois tästä elimistöstä sen, minkä olosuhteet ovat tehneet vieraaksi tälle elimistölle, ja joka särky on kestettävä ja kestettävä loppuun, jotta elimistö taas voisi toimia häiriöttä ja terveenä?

Mutta miten käyneekin, minkä uran kehitys itselleen murtaneekin, nykyinen murroskausi on varmasti oleva ohitsehaihtuvaa ylimenoaikaa. Joko on ruotsinkielinen sivistyneistömme vielä kallistava korvansa niille veren, velvollisuuden ja elämäntehtävän äänille, joiden sen omassa rinnassa täytyy tehdä hiljaista työtään ja sisäisen syventymisen ja itseensä kerääntymisen hetkinä kutsua sitä yhteiseen suomalaiseen kansalliseen työhön. Silloin ovat katkenneet juuret versoavat uudelleen, ehtyneet suonet elpyvät uuteen eloon ja Suomen kansalla on taas oleva oma, kansallisesti läheinen ja lämmin, sivistyksellisesti herkkä ja kypsä, elämänuskoinen ja uhrautuvaan työhön altis sivistyneistönsä, jolla on juuret ja elämän lähde kansassansa ja joka heloittaa kansansa jaloimpain pyrkimysten, sisimpäin harrastusten kukkana, kansansa kypsien tekojen julkisena suorittajana.--Tai on nykyinen alkanut kehitys johtava loppuunsa: ruotsinkielinen sivistyneistömme on elimistöstään irtautuneena kuihtuva, korkeintaan rajoittuva vaatimattomaksi provinsielliksi sivuryhmäksi, joka on vetäytynyt kansallisen sivistys-elämän valtavuolta pienen paikallisen elämän piirin harrastajaksi, ja Suomen kansan sisäinen muodostamisvoima on kehittävä itsestään menetetyn sijalle uuden, lähemmän, välittömämmän sivistyksen elimen.

Ja sen työn se voi suorittaa, niinkuin se jo kerta ennen on saman työn suorittanut. Tarvitaan vain itsensä unohtamisen malttia ja uhrautuvaisuutta meiltä nykypolven eläjiltä sitä odottaessa. Jos nykyinen suomenkielinen sivistysvainio vielä näyttääkin epätasaiselta, jos se monessa suhteessa vielä kantaakin nuoren viljelyksensä epävalmista leimaa, niin se on vain luonnollista, eivätkä olomme ole tuomitut jäämään sellaisiksi! Suomalainenkin sivistyspohja on vielä vakiintuva, monet nykyiset, hätäisesti joutuneet, varhaiskypsyyden liioittelevaa, näköhyötyisää leimaa kantavat taimet ovat lakastuvat ja sijaan kasvava hitaammin kehittyvä, vaatimattomammalta näyttävä, mutta todellinen, vankka, jyväraskas ja satoisa laiho!

Missä nyt vielä rehoittaa tavoittelu, missä toimekkuuden kermana häärii hommaileva, hyörivä puolikuntoisuus, missä näkösällä kannettu aatteileminen, lauseparseileminen ja löyhä suuntaileminen vielä voi pimittää yleisen arvostelun ja anastaa sen sijan, jolla pitäisi istua hengen kypsyyden, teon ja toimen karusanaisen mutta tartuntaväkevän mahdin, missä sanojen runsaudella vielä voi peittää teon puuttuvaisuuden, missä löyhä ja perusteeton sivuuttaa pätevän ja painokkaan, missä näytelty, levitteleiksevä, näkökoruissa kimaltava valhekauneus vielä voi häikäistä silmän havaitsemasta todellisen kauneuden yksivakaisempaa, mutta kiintoista, kestävää loistoa; siellä on tämän nykyisen sivistyksemme julkisivun alla ja varjossa valmistumassa toinen, todellinen, pätevä, perustettu sivistysrakennus, joka ei ole kyhätty vain näön vuoksi, tilapäiseksi, hätäisesti valmiin näköiseksi joudutetuksi sivistyksen näyttelyhuoneustoksi, vaan pysyväksi sivistyksen työpajaksi, asunnoksi ja temppeliksikin; siellä on kohoamassa uusi ja todellinen, itse kansan omaan vähittäiseen viljeltymiseen perustuva sivistys, joka ei vain näyttele sivistyneisyyttä, vaan on sivistystä, itsesivistymisen työtä; siellä on muodostumassa todellinen kansallinen sivistys, joka kansallisuutta näyttelemättä ja kansallisuudella kiivailematta, mutta silti koko olemukseltaan kansallisena on kansan omana henkisenä kypsymisenä kantava itsessään kaikkea kansansa pätevyyden voimaa, näkemyksen laajuutta, tuntemuksen todellisuutta ja syvyyttä; oleva välittömästi kansansa sivistyksen elävä elin ja toimekas työase.

SUOMALAIS-KANSALLISEN SIVISTYKSEN HUOMENKOITTO.

Ja todellakin näkee jo koittavan kansallisen sivistyskevään ensi enteitä: Suomessakin ovat mielet sulamassa, itsetiedottomuuden jähmettynyt talvi on väistymässä. Jo loiskahtaa tuolla täällä jään kahleista vapaana aalto, jo vilkahtelee mielien roudan keskeltäkin yksilöllisen elämännäkemyksen kirkas, herännyt, itsenäisesti tähyävä ja tutkiva katse. Kuin kiurun lupaavana liverryksenä kohoo tuolta täältä paljastuvien nurmipälvien yltä yksilöllisen elämänkatsomuksen sula, kirkas äänensoitto. Ja yhä kuoroisammaksi käy tämä soitto, yhä uusilta ilman pieliltä tavoittaa tarkkaava korva tämän heräävän, hopeanheleän laulun. Jopa viillettää tuolla täällä ilmojen sinistyvää, kesäistyvää kantta armas pääskykin, jo pilkistää kukkasen kirkas silmä viheriöityvien nurmien kaiteilta.

Suomen nykyisessä nousevassa nuorisossa on taaskin virkoamassa Suomen sivistyksen uusi kevät. Suomen Suomenkielinenkin sivistys on kypsymässä siihen tilaan, että senkin piirissä jo alkaa kirvota yksilöllinen viljeltyneisyys: Senkin kehässä tapaa jo tuolloin tällöin ihmisen, joka oman tuntemuksensa valaisemana arvostelee, oman näkemyksensä kirkastamana innostuu, oman elämyksensä johtamana ajattelee, ihmisen, jolla ovat hengen näköalat omien silmien edessä, hengen aseet omissa käsissä. Jo tapaa niitäkin, joiden kanssa ei tarvitse tyytyä vaihtamaan vain sanoja, vaan ajatuksiakin: joiden kanssa voi, ei vain jutella, vaan keskustellakin, yhteisessä, toinen toista tukevassa ja kannustavassa ajatuksen ponnistuksessa syventyä elämän sisäisten suhteiden yksilölliseen, oman havainnon varaiseen selvittelyyn--tarvitsematta pelätä, että heti ensimmäisessä tai toisessa vuorosanassa saa törmätä kuin kiveen johonkin yhteiskunnallisen parannusintoilijan ja periaatteilijan tai keikailevan kaunosielun sulattamattomaan iskusanaan.

Enää ei ole kaikkien hengen tulkkiemme julistus vain vakaisaa, opettavaa »kansan valistelemista», joutavaa jaarittelua, joutilasta väljien sanojen hyörittämistä, vaan on jo niitäkin, joiden puhe on itseensä syventymisen ja itsetutkimisen kamppailevaa, mieskohtaiseen selkeyteen pyrkimistä, kuumeista taistelemista julistettavan vaikeuden kanssa, itsenäisen elämänkatsomuksen poltetta, niitä, joiden julistus on elämännäkemyksen elävän, kerkeän ja vaarallisen tulen ripeätä ja jännittynyttä käsittelemistä, tietämiseen sytyttämistä eikä vain tietojen levittelemistä. Jo kuulee äänten humusta tuolta täältä itsenäisyyden vilpittömän rintaäänen, tapaa harhailevien, haparoivien katseiden keskellä nuoren ja rohkean silmäparin, joka on jaksanut kohdistaa katseensa tiukasti ja teräksisesti asioiden kärkeen. Näkee tuolla täällä aseen heiluvan tietoisassa kädessä ja iskun tähdätyksi siihen paikkaan, mihin on iskettäväkin.--Kunpa vain ei herpautuisi tämä heräävä nuoriso, kunpa ei lohkeaisi kesken arvostelun tutkain! Kunpa ei väsähtäisi katse etsivästä, tutkivasta ankaruudesta, kunpa ei uupuisi itsenäisyyden tarmo kesken leikkaavan lentonsa! Kunpa ei kuivuisi itsensä löytäneiden mielien herkistynyt hedelmällisyys ja asettuisi hengen herännyt, käyvä levottomuus malttavan keskinkertaisuuden tyrehtyneeksi tyytymykseksi!

Virvonneet yksilöt ovat kansan herännyttä henkeä: niissä kuohuvat kansan uinuneet voimat näkyväisiksi, puhkeavat itsetiedottomuuden yöstä ajatusten, luomien kirkkaudeksi. Yksilö on käymisen liike yhteiskunnassa, yksilössä potee kansa itsensä hengeksi! Yksilö on kansan voimien hedelmä, kansan mullasta hengen päivään ja kirkkauteen taiminut, kasvanut, jyviin täytelöitynyt tähkäpää.

Mikäli heräävä nuori suomenkielinen sivistys voi säilyttää itsensä henkisesti käyvänä, mikäli sillä on hengen tarmoa yhä elävämpään ja eletympään yksilölliseen viljeltymiseen, sikäli herkästi ja rikkaasti on se voiva tuoda muodon julkisuuteen ja ajatuksen tietoisuuteen Suomen kansan sisäiset, salatut elämykset. Meillä on jäljellä kansan säästetty hengen aines, meillä on jäljellä koko kansan murtamaton työtarmo, koko kansan harras, uuras työtahto, meillä on jäljellä oman elinpolvemme palava, yrittelevä työinto ja tulevien sukupolvien koskematon työvoima! Meidän on vain herättävä, virvottava tajuamaan nämä uinuvat voimamme, kirvoitettava ne tiedottomuudestaan ja laskettava toimimaan! Ja vielä me muokkaamme vainiomme sulaksi, viljelemme vielä murtamattomankin maaperän möyheäksi ja hedelmän kantavaksi! Suomalainenkin sivistys on vielä kantava sekä rikkaat että jalot hedelmät, hedelmät, joiden kupuun on sidottu sekä muodon ja viljelyksen herkkä, kuulakas hienous että aineksen ja sisällön täyteläs ja runsas paino ja pätevyys.

Kun elämäntunto on purrut niin syvälle kansaan, että siinä virkoaa yksilöllinen hengentietoisuus, niin silloin on koittamassa hetki, jolloin tämä kansa on saavuttamassa henkisen täysikäisyytensä. Heränneissä, virittyneissä yksilöissään on Suomenkin kansan henki ottava sivistyksen soihdun omiin käsiinsä valaistakseen sillä omat hämäränsä, luonteensa ja lahjojensa, toivojensa ja pettymystensä salat, oman elämänpolttonsa tuimuuden ja oman paisuvan elämänriemunsa, oman voimansa tarmon ja oman heikkoutensa häpeän.

Tällaisessa yksilöllisyyttä käyvässä ja kuohuvassa sivistyksessä ja sivistyneistössä, joka samalla pohjautuu elävään ja omana elettyyn kansaan, on Suomen kansa vihdoinkin taas löytävä itsensä kansallisesti ja sivistyksellisesti eheänä ja väkevänä. Siinä sivistyneistössä on se tapaava omanaan ja elävänä elimen, jonka välityksellä yksin se voi elää sivistyskansan elämää, luoda ulkonaiset vaikutuksensa ja sisäisten elämystensä rikkaudet omaksi tajutuksi ja tietoisaksi hengen kokonaisuudekseen.

ALAVIITTEET.