SISÄLLYS: (continued 2)

— Tuntuu aivan kuin olisimme saaneet periä, sanoin.

— Niin, mutta älä luule, että silti pääset säästämästä. Meillä on 8,000 vielä maksettavana, Kamilla.

Matildaan vaikutti asia mitä syvimmin.

— En ole milloinkaan ennen huomannut, että kannattaa olla rehellinen, sanoi hän ja oli hyvin nolo. Ja niin pian kuin kaikki kävi. Ei Jumala muutoin tavallisesti ole niin nopsa.

Koetin käyttää tilaisuutta hyväkseni pehmittääkseni hänen sydäntään. Sanoin hänelle kuinka epäedullista oli tehdä jotakin epärehellistä rahan takia. Ei ollut mitään, josta ajan mittaan olisi jotakin iloa paitsi rehellisyys. Luuliko Matilda, että kaikilla noilla, jotka olivat rikastuneet isänmaan ja köyhien kustannuksella, oli vähintäkään iloa rahoistaan?

— Vielä mitä, kyllä niillä vaan on hauskaa, sanoi Matilda.

13. Maijan salaisuus.

Kesäkuun 17 p:nä.

Kun istun täällä Maijan viileällä, köynnöskasvien ympäröimällä kuistikolla, en ensinkään saata käsittää, kuinka voi sietää Tukholmassa oloa, ja kuitenkaan en tahtonut ollenkaan lähteä sieltä. Inholla ajattelen kuumia katukiviä, tukahduttavia toreja, joissa tuskaisesti valitaan kalliita tavaroita, täynnään sormien jälkiä ja kadun tomun peittämiä. Kukkulalta, jossa talo on, näen alas puutarhaan. Siellä kulkee muuan palvelustytöistä ja poimii päivälliseksi karviaismarjoja, mangoldia ja retiisejä. Kohta saadaan hyötymansikoita. Lennart, Maijan pikku poika, on näyttänyt minulle miten suuria ne ovat, vaikkakin vihreitä.

Suon Maijalle kaikkea hyvää maan päällä nyt ja aina, mutta en sittenkään tiedä, voinko olla sanomatta kateudeksi sitä tunnetta, joka liikkuu sydämessäni. Tämän turvallisen hyvinvoinnin, tämän hienostuneen kodin miellyttävät tavat tunnen kyllä ennestään. Aina olen pitänyt luonnollisena asiana, että Maija sisarellani olisi näin hyvä olo, kun minun taas piti taistella köyhyyttä vastaan ja toivoa parempia aikoja. Mutta nyt en enää voi olla vertaamatta hänen elämäänsä omaani. Tuossa, kuistikon suojaisimmassa paikassa, on hänen mukava nojatuolinsa. Viereisellä pöydällä on hänen ompelukorinsa muutamine hopeanhohtavine kirjasilkkilautasliinoineen, joita hän paikkaa näkymättömin pistein. Mutta ompelukorissa on taskukokoinen Marcus Aurelius. Tuntien menetteleväni epähienosti tartun tuohon pieneen kirjaan. Sillä toisten hartauskirjain lukeminen on melkein kuin lukisi toisten kirjeitä — —. Aukaisen kirjan umpimähkään, kuten vanhalla lastenhoitajallani oli tapana tehdä raamattua lukiessaan. Hän ihmetteli aina kuinka hyvin ja ihmeellisesti se sopi, ja niinpä minäkin melkein tein. Sillä tuskin olin avannut kirjan, kun tapasin kehoituksen, ettei pidä "hakea turvapaikkoja maataloista, meren rannalta tai vuoristosta", koska milloin tahansa voin "etsiä itselleni turvapaikan omasta itsestäni". Turvapaikan itsestäni! Mutta miltähän siellä näyttää? Saadakseni rauhan siellä pitäisi minun ensin karkoittaa kaikki, mitä sinne on kerääntynyt: toivomukset, pelon ja nyt viimeksi kateuden, aikomukset, jotka lähtivät matkaan iloisten soturien tavoin ja palasivat raajarikkoina, rakkauden ja vihan vaikuttimet, jotka eivät milloinkaan ole nähneet päivänvaloa: levoton seurue, joka aina on sisäisessä ristiriidassa.

Ei, Marcus Aurelius sopii varmasti paremmin Maijalle kuin minulle. Hänellä voi olla aikaa "kunnioittaa parasta itseään" ja muuta sellaista. Minä taas olen köyhä, ja minun täytyy ajatella maallisia asioita. Minun täytyy ennen kaikkea säästää taloustileissä, niin etten ainoastaan pysy kalliinajan tasalla, joka ravaa kuin hevonen, vaan myöskin ennätän vähän edelle. Rahojen vuoksi saan lyödä laimin sekä ruumistani että sieluani. Jos minä, päätettyäni kuukausitilini, kuuntelisin olemukseni syvimpiä lähteensilmiä, niin kohoaisi sieltä kuiskauksen tavoin: "pane taikinankaapeet leivinpöydältä säilöön pannukakkutaikinaa varten joksikin muuksi päiväksi".

Kas, siinä on erotus.

Äsken istui Maija tässä, ja paikatessaan lautasliinojaan hän puhui minulle viisaasti avioliitostani. Minä kuuntelin, sitten sanoin hänelle suoraan, etten enää uskonut hänen erehtymättömyyteensä. Olihan, hän sanonut minulle, että onni saavutetaan sitkeällä ahkeruudella? Ja olinhan minä tehnyt parhaani tuloksetta? Mitä luulet, sanoin, sen merkitsevän, vaikka kuinkakin ahkerasti ompelen hänen uusia paitojaan, saadakseni ne valmiiksi hänen syntymäpäiväkseen, vaikka pidänkin hyvän järjestyksen, vaikka luenkin kaikki Berliner Tageblattin kirjoitukset tai opettelen muutamia uusia soittokappaleita?

— Kuinka kauan olet tehnyt parhaasi?

— Viisi kuukautta.

— On vielä liian aikaista päättää tuloksista, sanoi Maija. Mutta sitäpaitsi: muuatta seikkaa en ollenkaan maininnut sinulle tuossa kirjeessäni, nimittäin, että voi tehdä parhaansa ja varsin hyvin epäonnistua sittenkin. Ei kukaan voi seurata rakkauden teitä. Ehkä sinä et olekaan oikea. Kenties Erik olisi tullut paljon onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, jonkun pienen pankkineidin tai kenen kanssa tahansa, joka ei ollenkaan ole sinun arvoisesi tai niin kiltti häntä kohtaan, mutta joka tapauksessa sellainen, jonka kanssa hän viihtyisi ja jota hän tarvitsisi. Siinä tapauksessa ei vika ole teidän kummankaan. Sinun asemassasi minä en antaisi ajatuksen suhteestani Erikiin niellä itseäni. Pidä hänestä ja lellittele häntä niin paljon kuin tahdot, mutta laita sydämeesi pieni leskentila.

— Niin, on helppoa sanoa siten sinun, joka — —.

— Joka mitä? Mutta tehdäksesi jokapäiväisen suhteesi vähän siedettävämmäksi itsellesi — — sano minulle eräs asia, onko hän milloinkaan taipunut ja sallinut sinun saada tahtosi perille vasten hänen omaa toivomustaan?

Minä vastasin: — Kyllä, kerran, kun olin niin vihainen, että sairastuin. Mutta silloin olin minä väärässä.

— Mutta pikku ystäväni, sanoi Maija, silloinhan sinä olet kohdellut häntä varsin väärin, sinun täytyy muuttaa menettelytapaasi ja suoda anteeksi, että olen antanut sinulle niin tuhmia neuvoja. Sitten hän läksi, jättäen minut istumaan siihen.

Kuulen nyt raskaita, jymähtäviä askeleita poikki suojaman lattian. Sieltä tulee Jaakko lankoni. Nyt hän seisoo tuossa kuistikon ovella, leveänä ja komeana kuninkaallisen hirvenpään alla, jonka hän itse on kaatanut omalta maaltaan. Hän tirkistää nauraen minuun nähdäkseen, ymmärränkö hänen tarkoituksensa, kun hän jymyää niin kovasti.

— Hirveästipä sinä tömistätkin, sanon minä.

— Vielä mitä, vastaa hän, ei tämä ole mitään sen rinnalla, kun sinä tömistelit suurilla koulutyttökengilläsi, minun sulhasmiehenä istuessani Maijan luona hänen huoneessaan, kun sinut lähetettiin kutsumaan meitä päivälliselle. En milloinkaan unhota kuinka sinä siten veit meidät taas maan päälle ja jäähdytit meitä. Sinä olet aina ollut hyvä ja hienotunteinen tyttö, Kamilla. No, mitä sinä muuten hommaat? Odotat miestäsi? Hän tulee kai juhannukseksi, luullakseni. Saat nähdä, että saat vastauksen häneltä tämänpäiväisessä postissa.

— Olisipa hän tuhma, ellei tulisi, vastaan minä ja vertaan, uudelleen kateutta tuntien, Jaakon ahavoituneita kasvoja ja karaistua ruumista Erikin piirteisiin, jotka, vaikkakin voimakkaat, muistuttavat kirjoitusmiehen työstä ja kaupunkielämän jännityksestä.

— Niinpä kylläkin, vastaa Jaakko. Eikö pikku rouvankin mielestä täällä voisi olla hyvä oleksia ja olla tyytyväinen ja terve?

Hän lausuu tämän erityisellä äänenpainolla, ja minusta tuntuu hän tarkoittavan Maijaa.

— Missä hän on? kysyy hän. Maija tulee samassa kuin kutsuttuna, ja minä tarkkaan heitä kun he neuvottelevat. He puhuvat iloisella äänellä, katsovat ystävällisesti toisiinsa ja lopuksi Jaakko suutelee Maijan kättä ja menee taas sisään.

— Toivoisin, että Erik olisi Jaakon näköinen, sanon minä. Hän on pelkkää terveyttä ja iloa.

— Niin, hänen on hyvä olla, vastaa Maija, ja kun minua ei enää ole täällä, on hänen vieläkin parempi olla.

Minua paleltaa aina sielua myöten.

— Kuinka sinä voit puhua niin jumalattomasti.

— Kam, sinä et tiedä mitään. Ethän sinä voi minuutissa ratkaista sitä, mitä minä olen miettinyt toista vuotta. Hän katsoi ympärilleen ikäänkuin peläten, että hänen puheensa kuultaisiin. Jos tarkoin vertaisit meitä toisiimme, niin käsittäisit. Luuletko sinä, että tuo voimamies, suurine, väärentämättömine elämän- ja muine iloineen, että hän sopii minulle, joka olen sairas enkä jaksa ratsastaa tai kulkea, en edustaa, en syödä, enkä edes useasti nauraakaan, ja olen jaksanut synnyttää vain yhden lapsen maailmaan? Olen ollut heikko puolet avioliittomme ajasta, ja kun nyt olen päässyt selville siitä, että munuaistautini on pitkällinen, niin olen päättänyt ratkaista asian, niin kauan kun Jaakko on vasta 42 vuotias. Hän voi saada uuden vaimon ja nauttia rakkaudenkevään kaikki riemut ja hekumat, ja sen suon kyllä hänelle, sillä hän on ollut minulle niin ritarillinen ja kärsivällinen.

— No, entäs sinä itse?

— No niin, minulla kai ei aina tule olemaan niinkään hauskaa. Mutta mitä tuleekin, niin on se kuitenkin parempaa kuin tuo kauhea tunne, että on tiellä ja ajatus, että joku toivoo poistumistani.

— Entä Lennart?

— Lennart voisi käydä koulua minun luonani, ja kesäisin ei hän kaipaisi minua täällä kaikkien eläintensä ja muonamiesten lasten ja isänsä seurassa. Hän on niin topakka, ettei äitipuoli milloinkaan mahtaisi hänelle mitään. Ja niin isänsä näköinen, että — —

Hän ei voi enempää puhua kyyneliltään.

Minä istun mykkänä. Kaikki tuntuu minusta niin mielettömältä ja vaikka minä, hänen veriheimolaisenaan, hyvin voisin käsittää hänen ajatustensa juoksun, on se yhtä mieletöntä sittenkin. Etupäässä sen vuoksi, että juuri Jaakon vaimo puhuu näin. Jospa hän vain olisi ollut naimisissa jonkun muun kanssa! Jaakko kuuluu nimittäin tuohon miltei sukupuuttoon kuolleeseen lajiin miehiä, jotka ovat mielestään syntyneet naisten suojelijoiksi, hän kun on vakuutettu siitä, ettei Maija tulisi toimeen itsekseen. Jaakko tietää, että Maija on paljon raihnaisempi ja tuhmempi kuin hän, mutta senpä vuoksi miehen myös tulee pitää hänelle ovet avoinna ja suudella häntä kädelle ja katsoa, että hänen on hyvä olla.

Jos Maija nyt astuisi sellaisen askeleen, kuin se on, jonka hän sanoo päättäneensä, niin se mullistaisi koko Jaakon ajatusmaailman. Nainen tulisi toimivaksi henkilöksi, tekijäksi, hän taas siksi, joka ottaisi vastaan naisen kädestä, hänen uhrautuvaisuutensa kautta, onnensa — tai mitä siitä sitten tulisi.

— Jos olen käsittänyt Jaakon oikein, sanon minä, niin hän on ylpeä siitä, että on getlemanni. Ja nyt sinä tahdot riistää häneltä sen käsityksen? En voi selittää menettelyäsi muulla tavoin kuin että olet sairas ja sen vuoksi et kykene ajattelemaan ja päättämään selvästi.

Maija vain katsoo minuun ihmeellisesti hymyillen. — Etkö voi käsittää, jatkan minä yhä kiivaammin, että, kun mennään naimisiin, niin on tarkoitus pysyä yhdessä ja kantaa seuraukset. Ei kai tarkoituksena ole koettaa päästä pälkähästä heti ensi vastoinkäymisen kohdatessa. Hylkäisitkö sinä Jaakon, jos hän sairastuisi? Et, sinä pitäisit sitä halpamaisena. Mutta Jaakkoa sinä tahdot houkutella tuolla niin sanotulla jalomielisyydelläsi! Hän ei saisi kestää kohtaloansa miehen tavoin! Eihän hän kuitenkaan koskaan voi saavuttaa mitään onnea, joka vastaisi sitä, että hän menettäisi puhtaan getlemannimaineensa, senhän sinä hyvin tiedät. Sinä et varmaankaan pidä Jaakosta ensinkään!

Maija hymyilee.

— Voi minun päiviäni, sanoo hän. Ellen pitäisi Jaakosta enemmän kuin itsestäni, niin istuisin täällä kaikessa rauhassa hänen puhtaan kilpensä suojassa, kuten sanot. Voit käsittää, etten aijo antaa Jaakolle tilaisuutta valita. Mitään tyhjää viittausta en aijo tehdä, sinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin. Hänet valtaa äkillinen levottomuus. Kuulehan, Kam, tämä on sisarellista luottamusta, ja minä olen vakuutettu, ettet petä sitä.

— Niin, luota vain minuun, vastaan minuun, koko ajan tietäen valehtelevani.

14. Erik ei tullut.

Kesäkuun 25 p:nä.

Sain kieltävän vastauksen, Erik ei tullut. Minulla ei ole varoja, hän kirjoitti, mutta se ei ollut totta, päinvastoin olisi hänelle tullut halvemmaksi matkustaa tänne kuin lähteä tuonne Pankkisaareen, joka Sahlgrenilla ja Sohlbergilla oli saaristossa. Matka tulee aina kalliiksi, on hän sanonut minulle. Sitävastoin pitäisi minun, Kamillan, kirjoitti hän edelleen, viipyä niin kauan kuin sain. Matilda hoiti häntä erinomaisesti. Mutta olisi hyvä, jos voisin lähettää kotiin vähän marjoja ja vihanneksia, Matilda on niin innoissaan saadakseen alkaa säilykkeiden laittamisen. Koetin Jaakon ja Maijan nähden olla olevinani niinkuin ei kielto koskisi minuun sanottavasti, mutta minun oli vaikea pidättää itkuani, kunnes pääsin huoneeseeni. Muistin nyt miten kiire Erikillä oli saadakseen minut lähtemään, kuinka paljon hän puhui siitä, että matka tekisi hyvää minulle, kun minulla oli ollut niin paljon ikävyyksiä. Kuinka hän kuvaili minulle, että oikeudenkäynti ja kaikki veisi niin hänen aikansa, etten minä kuitenkaan näkisi paljon häntä. Itse oli hän tavattoman reipas eikä kaivannut mitään lomaa j.n.e. Ja kun en kuitenkaan tahtonut mielelläni matkustaa, suuttui hän minulle. Niin minä sitten lähdin, vaikka minua vaivasivat omantunnon tuskat, kunnes hänen kirjeestään sain kuulla, että hän tuli niin hyvin toimeen ilman minua — — —.

Koko ajan olin iloinnut siitä, että hän tulisi perästäpäin. Mutta nyt oli juhannus, ja mitä minä keksisin?

Kun taas tulin muiden seuraan sain kuulla, että sittenkin saisimme vieraan, nimittäin Jaakon veljen, kapteenin.

— Sune on suuri liehittelijä, sanoi Maija.

— Pyh!

Kapteeni oli elämäniloinen herra. Puhuttiin Karlsbruniin matkustamisesta ja tanssista juhannusaattona.

— Tahtooko armollinen rouva tulla mukaan?

— Kenen kanssa minä tanssisin? ajattelin, ja niin pälkähti äkkiä päähäni: onhan muitakin miehiä kuin Erik — — —.

— Kun palasin kotiin Karlsbrunin seurasalissa pidetyistä juhannustanssiaisista olin sellaisella tuulella, etten voi sitä kuvata, en tiedä olinko pahoillani vai iloissani tahi molempia. Aurinko paistoi, linnut lauloivat aamun viileydessä, kun ajoimme pihaan, Jaakko, Sune ja minä. Kello oli puoli kuusi, mutta Maija seisoi jo kuistikolla.

— Oletko istunut valveilla odottamassa meitä? huusi Jaakko nuhtelevasti.

— En, minä olen noussut ottaakseni vastaan teidät, niin kai sain tehdä?

Maija seurasi Jaakkoa makuukamariin, mutta tuli heti sen jälkeen minun huoneeseeni.

— Herrat ovat menneet järvelle kylpemään, sanoi hän, mitä sinä aijot tehdä? Eikö ole ollut hauskaa, näytät niin happamelta?

— Kyllä, mutta minä olen äkäinen sittenkin.

— Miksi niin?

— Siksi, että olen niin yksiavioinen.

— Ohhoh, sanoi Maija ja kohotti kulmakarvojaan. Ei kai sitä tiedä ennenkuin on joutunut koetukselle.

— Kyllä, minä olen yrittänyt, mutta minä en edes voi joutua koetukselle, kaikki on aivan toivotonta.

— Tuleppas tänne, niin su'in hiuksesi, sanoi Maija, sinähän et jaksa pitää harjaa kädessäsi. Tarkoitatko todellakin, että olet yrittänyt?

— Kyllä, sanoin minä, sinä tiedät mitenkä Erik vastasi, kun me ystävällisesti pyysimme häntä tulemaan tänne, ettei hänellä ole varoja, mutta että minä saisin pysyä siellä missä olin, sillä hän matkustaisi saaristoon parin toverinsa kanssa. Matilda oli saanut lomaa (ja viisi kruunua) käydäkseen kotonaan.

— Nyt minä huomaan asianlaidan, sanoi Maija. Sen vuoksi sinä laitoit itsesi niin hienoksi.

— Lainasin sinun pukusi, tarkoitat? Niin, mutta minulla ei ollut siitä mitään hyötyä.

— Sitten olen suuresti erehtynyt Sunen suhteen, sanoi Maija.

— Et mitenkään! Hän teki kaikki mitä suinkin voi toivoa. Hän omisti koko iltansa minulle, käytti hyväkseen soittoa ja tahtia, onesteppiä ja valoisaa yötä suuressa puistossa. Hän kantoi minut kasteen yli ja lämmitti käsiäni ja kulutti aikaa kaikin tavoin. Ja minä puolestani tein parhaani ja koetin muistaa mitenkä ennen käyttäydyttiin, tirkistellä ja laskea leikkiä, kuten ennen vanhaan. Yritin monta kertaa ja ajattelin, että Erik oli hummaamassa muiden kanssa, mutta en sittenkään onnistunut. Oli mahdoton saada aikaan mitään todellista mieltymystä Suneen. Minä kyllästyin, tulin uniseksi, heti kun lakkasin tanssimasta. Jo kello yksi olin huomannut, että olin auttamattomasti yksiavioinen.

— Mutta sinä et kuitenkaan lähtenyt kotiin, sanoi Maija.

— En, ymmärräthän, etten tahtonut tunnustaa joutuneeni tappiolle. Sitäpaitsi Sunen mielestä se varmaankin oli hyvin hauskaa.

Maija katseli hymyillen minua. — Ryömi sinä sänkyyn ja pane nukkumaan, Kamilla. Saat suuruksesi sänkyysi kello kymmenen. Mutta älä ole niin hirveän tekopyhä, kun heräät.

Päästyäni sänkyyn tunsin unen hiipivän kimppuuni, mutta minä pidätin Maijaa kuitenkin luonani.

— Minä en suinkaan ole tekopyhä, väitin vastaan.

— Kyllä, sanoi hän käsi ovenkahvassa — hänen kaunis, valkea, viisas, melkein keski-ikäinen kätensä — ja vielä enemmän jos viitsit sen kieltää. Sillä todenperään sinä tietysti olet äärettömän ylpeä viimeöisestä siveydestäsi ja uskollisuudestasi Erikiä kohtaan. Mutta sehän vain osoittaa, ettei Sune ole oikea! Vasta sitten kun olet antanut parinkymmenen miehen lämmittää käsiäsi voi sinulla olla oikeus sanoa mielipiteesi, jos sittenkään…

Maija väittää sanoneensa joukon muitakin asioita, mutta vain tähän asti minä muistan, niin että kyllä minä varmaankin nukuin kesken kaiken. Heräsin kirkonkellojen soittoon. Valkoisella rullakaihtimella liikkuivat vanhan lehmuksen oksiston varjot, hiekka rouskui vaununpyörien alla, minä hyppäsin pystyyn — niin, siinä istui Maija kirkkopukimissaan Sune rinnallaan.

— Nyt minun mielestäni todellakin on perhe riittävästi edustettuna, kuulin Jaakon äänen portailta. Sinä tiedät, Maija, ettei mikään mahti maailmassa voi pitää minua hereillä kirkossa tänään.

— Hyvästi sitten, huusi Maija, ja Sune lisäsi ivallisesti:

— Älä suinkaan herätä Kamilla tätiä, Lennart! Olin kyllä hereillä, mutta minulla ei ollut vähintäkään halua nousta vuoteesta. Sitäpaitsi pitihän minun saada suurus sänkyyni kello kymmenen. Sen sijaan otin tarkastaakseni Maijan viimeiset sanat tekopyhyydestäni. Olin todellakin koetellut uskollisuuttani, mutta en minä siitä ollut ylpeä enkä kopea. Maija oli väärässä väittäessään, että kokeeni tulos vain osoitti, ettei Sune ollut oikea.

Oikea on typerä sana! Mutta en minä ollut mikään hapan pilkkopuu silloin, ennenkuin Erik näin kokonaan otti omakseen ja valloitti minut. Silloin olisi Sunen tapainen nuorimies piankin saanut minut mukaansa tuohon vanhaan leikkiin, hetki olisi vanginnut minut ja kättemme kautta olisi kiitänyt kipinä sydämeeni ja sytyttänyt siellä pienen leimuavan liekin. Mutta nyt oli kaikki rauhallista ja synkkää sydämessäni, ei heikoinkaan sumu peittänyt velvollisuuden tietä. Jos olisin ollut onnellinen Erikin kanssa, kenties olisin antanut houkutella itseni pelkästä uhmasta leikkimään vakavilla asioilla. Mutta en nyt. Tunsin olevani pyydystetty ja sidottu, enkä varmaankaan pääsisi koskaan vapaaksi. Erik olisi ainoa ja jäisikin siksi. Hän saattaa kylläkin, ajattelin, jäähdyttää tunteeni aikaa myöten, mutta siitä seuraakin niiden ikuinen jäähtyminen. Uudestaan alkaminen näyttää minusta mielettömältä, mahdottomalta. Erik on minun mahdollisuuteni tässä elämässä, ja sillä hyvä. Avioliittolainsäädäntöä voidaan nykyaikaistuttaa, mutta ne siteet, joilla yhteinen elämä sitoo sielun ja ruumiin, ovat aina olemassa. Ne voidaan katkoa tai kuluttaa ja venyttää aina särkymiseen asti, mutta ei kokonaan purkaa. Ja se tekee aina yhtä kipeää. Kaksi on yksi.

Kun naputettiin ovelle ja palvelustyttö tuli sisään suurustarjottimineen, makasin minä ja itkin. Olin heräävinäni ja hieroin silmiäni.

— Kuinka minä olenkin nukkunut! sanoin. Nyt katsotaan mitä saan suurukseksi! Kiiruhdin kohottamaan lautasliinaa, mutta tein sen nähdäkseni oliko kirjettä.

Kun pukeutuneena yhdentoista aikana tulin alakertaan, kohtasin Jaakon, joka näytti tavallista hyvätuulisemmalta.

— No, oliko sinulla hauskaa eilen? kysyi hän.

— Kyllä, sanoin minä. Mutta oikein hauskaa ei minulla ole ilman Erikiä.

— Minusta tuntui, että sinä yritit kuitenkin, sanoi hän leikillisen tarkoittavasti.

— Niin, mutta se ei onnistunut.

— Ei, minä tunnen tuon! Minustakin tuntuu niin tyhjältä kun Maija ei ole mukana. On niin ikävää, ettei hän tuskin koskaan jaksa seurata mukanani. Ennen meillä oli kaikkein hauskinta, kun olimme tulleet kotiin ja vertailimme keskenämme mitä olimme nähneet ja kuulleet.

Minun juolahti mieleeni, että nyt oli sopiva tilaisuus puhua Jaakon kanssa. Ja niin teinkin. En milloinkaan elämässsäni ole pelännyt niin, kuin värisevällä äänellä ilmaistessani mitä Maija eilen oli kertonut minulle syvimpänä salaisuutena. Oli kuin olisin pelännyt, että salama — tai Jaakko — iskisi minuun.

Mutta meidän Herramme pysyi ulkonaisesti rauhallisena, samoin Jaakkokin.

Hän teki muutamia nopeita kysymyksiä, joihin minä vastasin.

— Voin sanoa sinulle, sanoi hän lopuksi, että olen tätä aavistanut. Hän ei ole niin läpipääsemätön, kuin luulee. Mutta minähän en ole tietänyt mitä tekisin asialle. Puhua en ole voinut, sehän olisi näyttänyt siltä kuin tahtoisin häntä kiirehtiä. Mutta tämän jälkeen tiedän, mitä minun on tehtävä.

— Mitä sitten?

Hän ei vastannut.

15. Palaneet tulitikut.

Heinäkuun 4 p:nä.

Keskusteluni jälkeen Jaakon kanssa ei minulla enää ollut mitään lepoa maalla. Joka aamu heräsin ajatellen: mitä nyt tapahtuu? En saanut mitään rauhaa, ennenkuin olin nähnyt Maijan kasvot ja hänen tervehdyksestään huomannut, että Jaakko vielä oli vaiti. Maija ei enää puhunut kanssani asiasta, hänellä oli tarpeeksi työtä, puuhatessaan naisten rauhan sunnuntain hyväksi. Vaikka hän muutoin oli niin heikko, tuntui hänellä nyt olevan ehtymättömästi voimia ja tarmoa, joka voitti kaiken heikkouden, pelon ja nurjuuden. Minä autoin häntä tarpeellisten kirjeiden kirjoittamisessa, ja jos olin oikein ahkera saatoin moneksi tunniksi unhottaa huoleni ja olla muistamatta unhotustani.

— Todellakin, sanoo Jaakko, kun katselee teitä, tekisi mieli uskoa, että luulette voivanne tehdä jotakin hyötyä.

— Minun aikani ei ole sen kalliimpaa, vastaa Maija, kuin että voin uhrata sen, jos on vähänkin mahdollisuutta siihen. Yrittää ja sortua, enempää ei paremmanpuolinen ihminen voi tehdä, sanoo K. J.

Kun kaikki oli tehty matkustin kotiini. Olin vielä kokemuksieni vallassa ja päättäneenä olla enää kiintymättä pikku seikkoihin, katsella vaan elämäni tapahtumia laajanäköisesti — — —.

Mutta kotiin päästyäni tein eriskummallisen havainnon.

Kun tulin kotiin, oli Erik työssään, mutta Matilda oli vastassa. Hän tuntui minusta heti hiukan salaperäiseltä, mutta se tunne hävisi heti purkaessamme säilyketölkkejäni. Olen pannut säilöön pieniä karviaismarjoja, hyötymansikoita, vattuja ja mustikoita sekä muutamia kananpoikia. Maija, joka ei ollenkaan aavistanut kavallustani, on ollut suurenmoisen antelias — mutta kananpojat olivat Jaakon keksintöä.

Mutta kun Matilda oli tarkastanut kaikki, sanoi hän: — Nyt näyttäisin rouvalle jotakin. Ja niin hän vei minut kaasumittarin luo.

— Samana päivänä kun minä lähdin oli kaasumies täällä ja silloin näytti mittari viittä kruunua, sen tiedän erikoisesti, sillä minä olin iloissani ettei se näyttänyt enempää. Kun tulin kotiin, rouva, niin se näytti kuutta. Ja herrahan on ollut merellä.

— Vuotaako putki? kysyin minä hämilläni. Silloin vei Matilda minut kaasukeittiön luo. Sen pohjalla oli suuri kasa palaneita tulitikkuja.

— Olen laskenut hopeat, ennätti hän ennen minua, ja olen tarkastanut liinavaatteet. Täältä ei ole mitään poissa.

— Kuinka asian laita sitten on?

— Eikö rouva sitä käsitä, vastasi hän. Minä epäilin heti. Kasööri tietenkin. Hän ei ole ensinkään ollut poissa, vaan saapastellut täällä kaiket viisi päivää.

— Mahdotonta, Matilda! sanoin minä. Hän kirjoitti minulle, että jäisin sinne missä olin, sillä hän lähti saaristoon. Miksi hän olisi tehnyt näin?

— Niin, rouvan asiaksi kai jää ottaa siitä selvä, vastasi Matilda. Mutta mahdotonta ei kai se ole. Sillä kun menin puotiin maitoa hakemaan, niin sanoin, että nyt on kai joku muu ottanut mattomme meidän poissa ollessamme. Ei suinkaan, sanottiin, kasööri on noutanut sen joka päivä.

— Eikö hän itse maininnut siitä mitään?

— Ei sanaakaan. Minä sanoin sentään: Kasööri ei näytä niin päivettyneeltä, kuin merellä olleen pitäisi. — Ei, oli niin kylmä siellä ulkona, vastasi hän silloin.

Mieleni tuli niin kummalliseksi. On aina kolkkoa huomata, että aviomies on valehdellut, että hänellä on ollut salaisuuksia. Hänellä on voinut olla mitä kauniimmat perusteet, nimittäin antaa minun nauttia ilman omantunnon vaivoja juhannusajan viehättävyydestä maalla. Kenties riippui asia siitä, että piletti edestakaisin Vetterbyhyn maksaa 18:50, mutta luultavasti oli se jotakin muuta. Matildahan oli lähetetty pois. Mitähän tuo kaikki merkitsi? Kun mietin: kuinka vähän ystävällinen, kuinka sulkeutunut, kuinka huomaamaton hän olikaan ollut viime viikkoina minua kohtaan? Kuinka lyhyitä ja mitättömiä hänen pari kirjepahastaan minun poissa ollessani! Hajamielisesti noukin tavaroitani piirongin laatikoista. Sydämeeni kohoava uusi pelko saattoi minut suunniltani. Mieleeni johtuivat Maijan ajattelemattomat sanat pienestä pankkineidistä. Entä jos? Mutta ellei asian laita olisikaan niin, vaan Erik olisi viaton, oli kuitenkin niin kamalaa sekin, että saatoin epäillä. Nyt näin selvästi kuinka toisenlaiseksi elämämme oli muodostunut kuin olin kuvitellut.

Matilda tuli taas sisään. Hänellä oli leikkuulaudalla viisi pientä pihviä.

— Nämä maksavat 2:25, sanoi hän. Eikö se ole hirveää! Kasööri onkin huolissaan, voin sanoa rouvalle. En ole saanut tarjota hänelle muuta kuin silliä, suolaturskaa ja maksaa. Niin ajattelin, että käyttäisimme hyväksemme tänään rouvan kotiintuloa aiheena, antaaksemme hänelle jotakin kunnollista.

Sanoin, että johonkin täytyi kai meidänkin, jotka emme ottaneet osaa sotaan, tyytyä, mutta Matildan mielestä minä nähtävästi osoitin liian vähän taloudellista harrastusta, sillä hän loukkaantui ja meni tiehensä. Sitten kuulin hänen jankuttavan kauan jonkun kanssa kyökissä, ja hetken kuluttua tuli hän sisään taas tehden asiaksi parin vispilän näyttämisen, jotka hän oli kerjännyt sisareltaan, ollessaan tämän luona.

— Ajatelkaahan minkälaisia asioita tukholmalaistaloissa tapahtuu kesäisin, sanoi hän. Mutta kun itse isäntä käyttäytyy siten kaikkien vuokralaisten nähden, mitenkä silloin tulee aikaan mitään säädyllisyyttä? Tuo vanha, ruma ukko!

Tällä hetkellä toivoin hänen olevan siellä, missä pippuri kasvaa. Pian tulisi Erik, ja minun täytyi koettaa saavuttaa jonkunlaista mielenmalttia siksi.

— Matildan ei pitäisi niin pian uskoa kaikkea mitä portinvartia sanoo, torjuin minä.

— Portinvartia! Näkeehän sitä jotakin itsekin! On kai rouva nähnyt hänen kulkevan erään nuorenpuolisen naisen kanssa viime talvena?

— Niin, emännän, kyllä! sanoin kärsimättömänä. Eikö Matilda kata pöytää?

— Sen olen jo tehnyt, rouva. Mutta nähkääs, se olikin jonkunlainen varaemäntä, se, tietääkö rouva, sillä se ei ollut hänen rouvansa.

— No, entä sitten? sanoin minä.

— Niin, sitten on ukko antanut hänelle kultasepän myymälän.

— Se ei ollut huonosti, se.'.

— Siltä näyttää. Etenkin kun tämän edellinen sai vain tupakkamyymälän. Mutta vaikka hän saikin kultasepänmyymälän, niin piti hän kauheata elämää sittenkin. Eräänä päivänä kun hän tuli ukon luo, oli siellä uusi, ja nuo kaksi iskivät yhteen. Ukko oli niin peloissaan, kuin olisi nainen ollut hänen oikea rouvansa, niin, paljon enemmänkin, sillä rouvaansa ei hänen tarvitse pelätä.

— Hänen oikean rouvansa? kysyin minä, luonnollisesta vaistosta, eniten kiinnittäen huomiotani oikean rouvan kohtaloon.

— Niin, hän istuu Konradsbergissä. Rahat olivat juuri hänen, sanoi Matilda.

Tämä juttu tuntui minusta vahvistavan sitä, mitä pelkäsin. Sellaisia miehet tietenkin olivat. Nopeasti keksin jonkun asian Matildalle, eikä hän ollut vielä ehtinyt ovesta ulos, ennenkuin heittäydyin sänkyyni puhjeten kyyneliin voimattomuuteni, kurjuuteni, riippuvaisuuteni johdosta. Minä kiihdytin itseäni ja puhuin tolkuttomia itsekseni, valitin kohtaloani, kerjäsin ja pyysin Erikiä armahtamaan minua, antamaan ainakin sydämeni takaisin — — —. Äkkiä ponnahdin pystyyn. — Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, jonka olen tallettanut sinne, kuiskasin yhä uudelleen, ja tiesin kyllä, että se oli hölynpölyä, mutta en voinut vapautua siitä ajatuksesta sentään. Puin päälleni ja läksin ulos. Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, toistin lakkaamatta. Ja minä sanon: olkaa hyvä, antakaa se minulle kymmenkruunusina —.

Tultuani pankkihuoneistoon pysähdyin ja katselin ympärilleni. Erik istui selkä oveen päin eikä nähnyt minua.

Tahtoisin tietää mihin kassaan minun pitäisi mennä? ajattelin minä ja silmäilin tarkkaan vihaisin katsein kaikkia pieniä pankkineitejä, enimmän sitä, joka istui vastapäätä Erikiä — — —.

Viimein kuulin äänen vierestäni: — Hyvää päivää, rouva Falbe, on vielä liian aikaista tulla Erikiä noutamaan. Se oli Sahlgren.

— Tahtoisin tietää uskallanko mennä tervehtimään häntä? vastasin. Kyllä, sain tehdä niin aivan kernaasti, hän oli halukas itse seuraamaan mukana, niin ei voi mitään tapahtua minulle.

Erik näytti todellakin kummastelevan, mutta kun toveri seisoi vieressä, ei hän voinut kysyä minulta käyntini syytä. Ja kiitollisena siitä sanoin kiireesti hyvästit ja läksin.

Alhaalla käytävän luona tuli Erik jälkeeni.

— Halusitko jotakin erikoista?

— En, sanoin minä uudelleen epäluuloisena, miksikä niin?

16. Tulikuumia savipulloja.

Heinäkuun 14 p:nä

On olemassa sellainenkin, jota et voi pettää, ja se on kipu. Vaikka käyttäisi miten nerokkaita kiertoteitä sitä kaartaakseen, tapaa sen aina vahtimassa portillaan. Tämän tiedän varsin hyvin, mutta silti ei ole sanottu, että aina rohkenisin ilman muuta käyttää ainoata tietä: suorinta. Mutta sinä päivänä kun olin ollut pankissa ottamassa pois sydäntäni, teki tuska sellaisenaan minut rohkeaksi ja häikäilemättömäksi. Minä en ollenkaan välittänyt itseni hillitsemisestä ja tunteitteni peittämisestä, kun Erik tuli kotiin. Hän ei aavistanut mitään — luullakseni — niin että voidaan kuvitella hänen harmiaan ja hämmästystään, kun hän näki kyynelten murtaman vaimonsa, joka nikotti ja niisti nenäänsä koko päivällisajan ja joka hänen kysymyksiinsä, mitenkä oli laitani, antoi tuon turmiollisen vastauksen: "ei mitenkään". Olihan selvää, ettei hän tyytyisi tähän vastaukseen, ja minä olin myös valmis antamaan selityksen.

— Nyt sinun on puhuttava, sanoi hän, kun olimme menneet levolle.

— Ei minun aikomukseni ole riidellä ja esiintyä, Erik, vastasin minä rukoilevasti. Mutta minuun sattui niin musertavasti tänään aamupäivällä se, että kaikki on lopussa, ettet sinä enää välitä minusta.

— "Etten enää välitä". Vai niin, olemmeko joutuneet siihen nyt? Jopa nyt jotakin.

— En minä sano, että on sinun vikasi, että olemme siihen joutuneet, luultavasti on vika minussa, mutta ei se silti ole hauskempaa, Erik. Minua kiusaa aivan kuollakseni, että olen epäonnistunut jossakin, jota olen yrittänyt kaikin voimin ja kaikesta sielustani.

Nyt tahdon olla suora ja myöntää, että olin toivonut Erikin sanovan: et sinä ole epäonnistunut. Selvänäköisesti arvosteltuna oli kyllä oikein minulle, että sain turhaan odottaa, että minun pieneen tuhmaan syöttiini tartuttaisiin. Mutta siitä huolimatta Erikin juro vaitiolo juuri tällä hetkellä sai minut hulluksi, vieläpä villiksi kivusta.

Minusta tuntuu, että aina muistan tuon hetken: yö oli valoisa, niin että erotti jokaisen esineen ja värin huoneessa, ikkunaverhojen ja maton vaatelias ruusunväri muistutti minua mielettömistä unelmistani. Katsellessani ympärilleni kohtasi minuun seinältä, missä äidin muotokuva riippui, elävää sääliä ja lempeää ylenkatsetta ilmaiseva katse: Lapsi kulta, ettet sinä vielä ole päässyt pitemmälle, vaan rimpuilet tuolla tavoin vielä! Rohkenin syrjäsilmällä vilkaista Erikiin, joka makasi selällään ja tuijotti suoraan eteenpäin kyllästyneen ja tiukan näköisenä. Enempää en tahtonut nähdä, vaan käännyin poispäin ja kyyristyin kokoon kuin eläin, kädet teurastusnaamion tavoin kasvoillani. Siten makasin hiljaa, en tiedä kuinka kauan, ja koetin taivuttaa sydäntäni kärsivällisyyteen.

Sillä välin oli Erik luultavasti harkinnut itsekseen, kuinka hän kohtelisi minua — ja viimein huomannut, että olisi paras koettaa puhua järkevästi kanssani, epäonnistumisenkin uhalla. Tämä ajatus oli kyllä oikea ja hyvä, vahinko vain, että yksikin järjetön sana olisi ollut paljon parempi.

Kuulin huokauksen ja tunsin tartuttavan käsivarteeni takaapäin.

— Sinäpä olet juonikas! sanoi hän.

Käännyin varsin hyväntahtoisesti, sillä oli sentään helpottavaa, että hän puhui.

— Kuinka niin?

— Jos juuri minä olisin väittänyt sinun epäonnistuneen, niin silloinhan sinä voisit osoittaa mieltäsi. Mutta minähän en ole sanonut sanaakaan.

— Sinä olisit voinut väittää vastaan, vastasin minä tavalliseen mielettömään tapaani.

— Vastaus tuli salamannopeasti ja kuului, kuten odottaa sopikin:

— Vai niin, senkö vuoksi, että minun piti väittää vastaan, kuin…? Tahdotko sinä panna minut poistamaan sinusta harhaluuloja, joita sinulla ei kuitenkaan ole?

— Enpä suinkaan, Erik, sanoin minä, kyllä se oli totta. Sinä olet ollut niin epäystävällinen, niin välinpitämätön entiseen verrattuna, niin ettenhän voinut luulla muuta kuin että olit kyllästynyt minuun.

— Kuulehan, sanoi Erik. Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Etkö voi pysyä siinä? En minä olisi niin tehnyt, ellen olisi hyväksynyt sinua.

— Niin, sehän oli silloin. Mutta jos minä nyttemmin olen poissa tai kotona — — —.

— Tahdotko siis välttämättä puristaa esiin, että olen kaivannut sinua? Niin, Herran nimessä, niin olen tehnyt. On tuntunut sangen tyhjältä kaivatessani sinun huolenpitoasi, kysymyksiäsi, pientä jankutustasi. Ja on tuntunut hiljaiselta ja kuivalta, kaivatessani sinun lörpötystäsi, ollessasi iloinen, ja itkunpirahduksiasi ja — huomaan mitä tarkoitat — joskus myös sinun suuteloitasi. Mutta — tämä sanottiin hyvin vakavalla äänellä — sellaisilla kohtauksilla kuin tänään sinä vain vahingoitat omaa asiaasi. Tärkeänä edellytyksenä siihen, että yhteiselämämme käy siedettäväksi, on se, että sinä käsität, ettei mies voi aina olla samanlainen kuin kihlausaikana tai heti avioliiton alussa. On sietämätöntä aina joka hetki tuntea, ettei rouvansa mielestä vastaa tämän jumaloimisvaatimuksia. Se ärsyttää. Ellet voi viisastua, on se pahinta itsellesi, mutta hyvin ikävää minullekin, jos hetkenkään tahtoisit yrittää arvostella asiaa minun näkökannaltani.

Hetkenkään! niin saattoi hän sanoa: ikäänkuin juuri se ei minua piinaisi, etten voinut tehdä häntä niin onnelliseksi kuin tahdoin. Jos hän olisi tyytyväinen, olisin loistavan iloinen, vaikka itse olisin miten onneton tahansa.

— Sinä et käsitä minua, sanoin.

— Minä voisin sanoa samaa.

— Sitten ei tietenkään maksa vaivaa meidän puhua asiasta enempää, vastasin minä. Huomaan nyt, että on liian paljon pyydetty sinulta, että olisit minulle hiukan ystävällisempi. Minä en ole niin tyhmä, etten käsittäisi mistä se riippuu.

Jäinen kylmyys, sellainen, jollaiseksi kuvittelen kuolemaa, alkoi levitä pitkin jäseniäni, tuntui kuin suoneni olisivat kuivettuneet, ruumis tuntui lyijynraskaalta. Erikin sanat tuntuivat tulevan jostakin kaukaa. Hän oli kiivastunut tuosta ystävällisyyttä koskevasta huomautuksesta.

— Ystävällinen! huudahti hän, enkö minä ole ystävällinen, sepä hittoa! Ei, tunnusta vain, että sinä haluat rakkaudentunnustuksia, Kam, ja sinä tahdot, että minun pitäisi aina olla levoton siitä, etten voisi pysyttää rakkauttamme yhtä hehkuvana kuin ennen. Sahlgren sanoo, että nainen on sukupuolista käytännöllisin ja arkipäiväisin, mutta minä en käsitä, mistä hän on saanut sen päähänsä. Sinä ainakin olet niin haavemielinen kuin 25-äyrin kirja ja täynnä romanttisia kuvitteluja ja vaatimuksia, joita olet saanut romaaneista.

— Oh!

— Niin, keskellä olemassaolon taistelua ja tänä ahtaana aikana, joka antaa niin paljon ajattelemisen aihetta, tahdot sinä että meidän tulee yksinomaan elää toisissamme, onnemme valtaamina. Saat suoda anteeksi minulle, että pidän sitä hiukan kyynillisenä, Kamilla.

Olisin voinut sanoa, että hän taas erehtyi, että tahdoin vain, että yhdessä kestäisimme ahtaan ajan ja taistelisimme olemassaolon taistelumme. Mutta minä vastasin näin:

— Niin, minä ymmärrän.

— Sitä en ollenkaan luule sinun tekevän, pienokaiseni. Sinä et käsitä, että voi pitää toisistaan ajattelematta sitä aina. Sinun on tapana sanoa, että sinun omat asiasi tuntuvat sinusta niin vähäpätöisiltä. Vieläpä sinä kerran kerskailit pitäväsi pienenä seikkana sitä, etten sinusta enää välittäisi. Sinä sanoit sen vielä Gertrudin läsnäollessa, niin ettet sinä aina ole kovin ystävällinen itsekään. Mutta todenteolla sinä näytät yöt päivät ajattelevan vain tätä oikeastaan hyvin helppotajuista avioliittoa. Sinulla ei siis, kaikesta huolimatta, ole mitään käsitystä sopusuhtaisuudesta, pikku naikkoseni.

Erik oli oikein kaunopuhelias. Minä vaikenin kuin kuritettu koulutyttö. Se mitä hän sanoi, ei niin paljon kiinnittänyt mieltäni. Se oli liiankin totta, liiankin hyvää ja järkevää.

— Sinä olet kylläkin hermostunut, jatkoi Erik, ikäänkuin tuntien helpotusta löytäessään arkipäiväisen muodon meidän molempien tuntemalle mielipahalle. Se ei ainakaan voi johtua liikarasituksesta. Ennemmin on sinulla liian vähän työtä.

— Eihän minulla ole mitään lasta, sanoin hiljaa.

— Sen saat kyllä, ja silloin voit istua rouvana perheen keskellä lapset ja piiat ympärilläsi. Mutta nykyisessä taloudellisessa asemassamme on sentään parasta, että hankit itsellesi tuottavan, säännöllisen toimen, vai kuinka? Niin, sinun omaa parastasi minä ajattelen.

— Niin, tiedän sen, vastasin minä ponnistellen herätäkseni tuosta kamalasta horrostilasta. Tahdon myöskin sanoa sinulle, että olen koettanut monesta paikanvälitystoimistosta, vaikka ilman erikoista tulosta, ja olen saanut vain yhden oppilaan. Henkivakuutusasiamieheksi aina pääsee, mutta en tietänyt pitäisitkö siitä.

— En, hyi hitto!

— Niin, sitten on kaiketi parasta, että annamme Matildan mennä; minä saan sanoa hänelle kuinka asian laita on. Liha on kalliimpaa nyt kuin musiikki, ja talous tulisi luonnollisesti halvemmaksi.

Erik tuntui olevan tyytyväinen tähän yritteliäisyyteen.

— Sehän oli hyvä, sanoi hän. Jospa nyt koettaisimme nukkua.

— Erik! sanoin minä äkkiä, miksi sinä sanoit olleesi saaristossa?

— Vai niin, siitäkö kenkä puristaa! Sanoin niin tietysti sen vuoksi, ettet sinä lähtisi kotiin.

— Mitä sinä teit kaupungissa?

— Minulla oli ylimääräistä työtä, senhän sinun pitäisi voida arvata. Mutta mitenkä sinä olet saanut nuuskituksi, etten ollut Pankkisaarella?

Kerroin jutun palaneista tulitikuista, ja se näytti huvittavan Erikiä. Sillä hän nauroi sydämellisesti ja sanoi, että hän kertoisi, sen Sohlbergille ja Sahlgrenille, osoitteeksi siitä mitenkä mustasukkainen minä olin.

— Tulisitko sinä mustasukkaiseksi, kysyin minä, jos saisit kuulla, että minä — miksikä sitä nyt sanoisin — kiemailin erään toisen kanssa Karlsbrunin puistossa juhannuksena?

— Lörpöttelet.

— Se on totta, kapteenin kanssa, Jaakon veljen, tiedäthän.

— Ethän vain ole saattanut itseäsi naurunalaiseksi? kysyi Erik tuimasti.

— Siitä en voi lausua mielipidettäni, vastasin minä ja kuuntelin koko ajan vuoropuheluamme, aivankuin olisin ollut teatterissa.

— Mustasukkaiseksi en tule, sanoi Erik, mutta minua suututtaa. On sekin siivoa. Sinä olet kyllä rakastavinasi minua. Mutta heti kun pääset valloillesi, käyttäydyt huonosti. Minä en puhu niin suurellisesti, mutta joka tapauksessa ahertelin ja tein työtä täällä, sillä välin kun sinä kuljeksit ympäri ja vetelehdit puistossa. Tuntuu kuin näkisin sinut.

— Jos olisit nähnyt minut, niin olisit kyllä ollut sangen rauhallinen. Minähän tein vain epäonnistuneen yrityksen pitää jostakin toisesta.

— Älä puhu niin tuhmasti sitten, sanoi Erik taputtaen minua hieman; herra varjele, mitenkä sinä olet kylmä, ota minunkin vilttini.

Se oli ystävällisesti tehty, mutta minä olin mielestäni tämän ystävällisyyden johdosta kuin janoava taimi, joka odottaa sadetta taivaasta ja jota kastellaan kannulla.

Horrosmaisissa haaveiluissani tänä yönä johtui mieleeni muisto siitä ainoasta tilaisuudesta elämässäni, jolloin minut valtasi samanlainen tunne kuin nytkin. Tämä tapahtui silloin kun isäni oli kuollut ja haudattu, ja minä lohduttaakseni äidin toivotonta surua, muistutin häntä siitä, mitä hän oli saanut olla isälle koko pitkän elämän ajan.

Silloin hän katsoi minuun, eikä hän ollut tavallinen äitini, vaan tuntematon nainen:

— Minä en ole ollut hänelle mitään muuta kuin suuri, musertava pettymys. Minä en ole milloinkaan saanut tietää, mitä hän on odottanut minulta ja miten hän oli pettynyt minun suhteeni, mutta vuosien vieriessä olen käsittänyt, että sen on täytynyt olla jotakin ratkaisevaa.

— Äiti, älä sano niin! pyysin minä. Hetki oli aivan alaston, minusta tuntui etten voinut kestää tuota suoramielisyyttä, joka oli uutta kodissamme. Kuinka voit luulla jotakin sellaista?

— Puolen vuoden kuluttua ja sitten edelleen ei hän enää minua rakastanut. Tiesimme sen kumpikin, mutta me emme koskaan puhuneet siitä. Useita vuosia tunsin aina olevani loukattu, sitten olin välinpitämätön, mutta nyt, ymmärrätkö, nythän minä huomaan aivan selvästi, että minä, joka olin nyrpeä hänelle sen vuoksi, ettei hän rakastanut minua, kuten pidin oikeutenani vaatia, minähän juuri olen tuhlannut hänen elämänsä!

Tämä keskustelu, tuo äkillinen, minulle milloinkaan ennen aavistamattoman ilmituleminen, järkytti mieltäni hirveästi. Äitini, joka huomasi minun kalpenevan ja jäykistyvän, kuten kuollut, riensi katuvaisena panemaan minut vuoteeseen ja tukki ympärilleni kuumia savipulloja.

Mutta nyt on äitinikin kuollut, minulla ei ole ketään, joka lämmittäisi savipullon minulle.

17. Verraton professori.

Heinäkuun 16 p:nä.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin olevani kummallisella tuulella. — Mikä minun on? kysyin itseltäni, jotakin on muuttunut, jotakin tapahtui eilen. Oi, ei, ei! Minä huudahdin tahtomattani, aivankuin pudotessa. Erik kääntyi: Mikä sinun on, lapsukaiseni, kysyi hän ystävällisesti, näitkö unta? — Kyllä, olen peloissani, suojele minua vähän. Ojensin käteni, ja hän tarttui siihen sekä piti siitä kiinni lujasti, aavistaen hiukan, että hän suojeli minua itselleen. Erikin mentyä otin almanakan ja piirsin siihen pienen soman ristin. Istuin kauan ja katselin sitä sekä ihmettelin, koittaisiko elämässäni milloinkaan se päivä, jolloin en enää muistaisi, mitä tuo risti merkitsi.

Matilda häiritsi minua mietteissäni, ja samassa muistin, että yksi asia oli sentään vielä toimittamatta, nimittäin Erikille antamani lupauksen mukaan sanottava Matilda irti ja astuttava hänen paikalleen. Enkä viivytellyt minuuttiakaan, vaan sanoin heti hänelle, ettei meillä ollut varaa pitää häntä kauempaa kuin 1 päivään syyskuuta.

— Ei tietenkään, niin olen arvellut jo kauan, vastasi Matilda hyvin rauhallisesti, olen vain odottanut, että rouva käsittäisi sen itse.

— Mutta luuleeko Matilda voivansa opettaa minut siksi?

— Kyllä, sanoi hän, niin paljon että kelpaa kasöörille.

— Hyvä, sitten alamme heti.

Matilda, joka on erinomainen opettaja, sanoi minulle eräänä päivänä: — Näkyy, että rouva laittaa ruokaa koko sielullaan. Ja se oli totta. Tuntui kuin olisi portti sulkeutunut ja erottanut minut ainiaaksi entisistä toivomuksistani, ajatuksistani, toiveistani, kunnianhimostani ja myös suruistani. Tunsin äkkiä kadottaneeni tuon totutun seuran ja etsin uutta pannujen ja patojen keskeltä. Nyt olen pienen eläimen tavoin vain huvitettu ruoasta, jota syömme ja pesästä, jossa asumme. Minusta on hauskaa, kun Erik on ystävällinen ja iloinen, ja ikävää, kuin hän on päinvastainen, mutta sydämeni syvyyteen se ei koske, enkä minä hänen mielialojensa mukaan muuta käsitystäni elämästä jonakin pahana tai itsestään hyvänä.

Tihkusateisena aamupäivänä istuin ompelemassa ja vartioin säilykekeittokonettani, sillä vaaraimia piti keittää vielä kahdeksankymmentä minuuttia. Olin puettuna tavalliseen ruskeaan arkisurupukuuni, ja vaikka kukaan muu ei ymmärrä, mitä minä tällä tarkoitan, niin ymmärrän sen itse. On olemassa tuska, valkoinen kuin tuli, jota ei, yhtä vähän kuin kirurgin veistä, voi sietää kauan. On myöskin musta tuska, ja sekin on jotenkin kunniallinen. Mutta on olemassa ruskeakin, ja se on kunniaton. Puoli tuntia kului noista kahdeksastakymmenestä minuutista, jona aikana ajatukseni enimmäkseen askaroivat siinä tosiasiassa, että Erik oli huomannut kahvia kuluvan liian paljon taloudessa, ja etten minä sen vuoksi nyt uskaltanut keittää täyttä pannullista aamupäiväni virkistykseksi. Silloin soi puhelin, ja kuu tartuin kuulotorveen, kuulta iloisen ja tyytyväisen äänen: — Täällä on Gertrud, terve Kamilla.

— Miksi olet kaupungissa? kysyin ihmetellen.

— Näyttääkseni teille uuden sulhaseni!

— Onnittelen!

— Onnitteletko sinä, vaikka et tiedä kuka hän on? — Kyllä, sillä minä luotan siihen, että se voi olla vain sellainen, josta pidät.

— Niin, se on selvää. Teidän täytyy lähteä ulos syömään kanssamme, sanoi Gertrud.

Muutaman tunnin kuluttua istuimme Hasselbackenilla.

Olen siis nähnyt professorin, ja olen nähnyt onnellisen miehen. Onnellisen, huolimatta siitä, että Gertrud kohteli häntä ylvästelevästi, tai ehkä juuri sen takia, kuinka tahansa?

Hän on hieno tiedemies, hän tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kansainvälisessä ammattipiirissään niin kauan kuin sellainen oli olemassa. Mutta se ei estä häntä olemasta Gertrudin kuuliainen palvelija, iloisen kärsivällisesti hän sietää hänen oikkujaan, nenäkkyyksiään, ylimielistä pilaansa, ja vieläpä kiittääkin. Kun katsahdin Gertrudiin, hänen istuessaan pöydässä, punaiset ruusut valkeassa puvussaan — "joka kerta uudet punaiset ruusut", on hän kuiskannut korvaani — niin täytyyhän minun myöntää, että jossakin määrin ymmärsin professoria. Gertrud oli erilainen ja kuitenkin kaltaisensa, niinkuin kukka on nupun näköinen.

Hän on aina ollut hiukan itsetietoinen, kuten on varsin luonnollista, mutta se on ollut koulutytön ylpeyttä sen johdosta, että tietää itselleen tarjottavan oikealta ja vasemmalta niin paljon leivoksia kuin suinkin jaksaa syödä. Se, mikä nyt loisti hänestä ja teki hänet entistään kauniimmaksi, joka sai hänen äänensä soimaan kellon lailla, teki kaikki hänen liikkeensä heiskuviksi ja pehmeiksi, oli naisen ylpeyttä kauneutensa johdosta ja siitä, että häntä rakastettiin ja haluttiin, se oli naisen riemuvoitto nähdessään toisten miesten kadehtivan sitä, jolle hän oli suvainnut antaa itsensä.

Tarkastin täysin kylmäverisesti hänessä ja itsessäni rakastetun ja ei-rakastetun naisen tuntomerkkejä: toinen hehkuen voitonvarmaa ylimielisyyttä, toinen ikäänkuin kulunut, täynnä epäilyä ja arkuutta, ja hymyilin vähän sille, että se, mikä ratkaisi kumpaan lajiin kukin kuuluisi, oli sokein kaikista: sukupuolivaisto — — —.

Tuleva lanko voitti heti sydämeni. Olimme aina puhuessamme hänestä mahdollisena ehdokkaana, sanoneet häntä vakinaiseksi, mutta nyt en käsittänyt kuinka Gertrud oli voinut esittää hänet tällä nimellä, joka minusta aina oli muistuttanut säännöllistä, jotenkin tavallista, vanhan puoleista herrasmiestä. Sillä hän oli erikoisen näköinen, muistuttaen jotakin vanhaa talonpoikaissukua tai talonpoikaista valtiopäivämiestä. Suuret kasvot suurine säännöllisine piirteineen, parkittu ahavoitunut iho, jota vasten silmät näyttivät niin hauskan merensinisiltä, ja alahuuli hiukan ulkoneva, aivankuin suku olisi monen miespolven ajan käyttänyt mälliä huulessaan. Hänen kätensä olivat hyvin hoidetut, kuten koko mieskin, mutta suuret kuin lapiot. Hän ei ollut ensinkään tyylikäs, mutta hän näytti tavallaan ylhäiseltä, ja Gertrudin hämmästys ja nauru, kun kuiskasin sen hänen korvaansa, loukkasi minua vähäisen. Yleensä miellytti mies minua jo paljon, sukulaisuustunne, jolla ei ollut mitään tekemistä lankouden kanssa, vaan joka aiheutui aavistuksesta, että hän, suurella erotuksella tietenkin, joskus saisi tuntea jotakin minun kärsimysteni tapaista ja maistaa voimattomuuden katkeruutta, koetettuaan parhaansa mukaan voittaa sen sydämen, jota rakastaa, niin, tehdä kaikkensa, mutta turhaan.

Hän oli erittäin herttainen meitä kohtaan, kohteli veljellisesti Erikiä ja vieläpä minuakin. Tuntui siltä kuin hänen, sittenkuin Gertrud nyt tekisi hänen elämänsä niin onnelliseksi, tulisi kohdella ystävällisesti kaikkia naisia, minun kaltaisiani vähäpätöisimpiäkin. Mutta kerran sai hän minut äärettömästi hämilleni.

— Gertrud on kertonut minulle, sanoi hän, että Kamilla on ankarasti vaatinut häntä antamasta suostumustaan ennenkuin hän oli varma tunteistaan, eikä kenellekään muulle kuin sille, josta hän piti. Maljamme ja kiitos avustuksesta.

Jouduin aivan hämmennyksiin, sillä minä olin tässä hengessä kovasti varoittanut Gertrudia professorista.

— Kuinka hirveän paljon pidänkään hänestä, kuiskasin Erikille, kun kihlautuneet olivat jääneet jälkeemme kotimatkalla. Me olimme, mielialan ollessa juuri miellyttävimmillään päivällisen jälkeen, johtuneet keskustelemaan sodasta, käyneet vakaviksi ja raskasmielisiksi sekä lähteneet pois sangen pian.

— Pidät? Niin, näen sen, vastasi Erik kuivasti.

— Etkö sinä pidä?

— Kyllä, kunhan hän ei vain käy liian vakavaksi Gertrudille.

— Hänen tunteensa Gertrudia kohtaan näyttävät olevan tarpeeksi tuliset.

— Kuka tietää kuinka kaikki sopii Gertrudille, vastasi hän. Gertrud polveutuu viileämpiluontoisesta suvusta, jossa käsitetään asiat jotenkin rauhallisesti. Ja hän vilkaisi minuun syrjäsilmällä.

— Ei, nyt tahdon puhella vähän Kamillan kanssa, sanoi Gertrud, menkää edellä, pojat! Mitä pidät hänestä?

— Niin, ellei teistä tule onnellisia niin ei se ole hänen vikansa.

Tämä oli Gertrudin mielestä niin hupaista, että hänen heti täytyi kutsua professori luokseen kertoakseen hänelle tämän. He nauroivat molemmat, mutta se ei ollut mitään pilaa, sanoin minä vakavana.

Gertrud nyökkäsi nyt taas pojille, että menisivät edelle, ja alkoi kertoa kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän oli matkustanut mitään päätöstä tekemättä anoppimuorin kanssa Smoolantiin, ja professori oli seurannut jäljessä. Tämä oli näyttänyt hänestä vastustamattomalta, hän oli alkanut horjua. Silloin hän sai kirjeen Märtalta, joka nyt menisi naimisiin erään aivan toisen kuin Kaarlen kanssa. Hän ajatteli silloin: — Minä teen niin. Ja samassa hänestä tuntui, että hän piti hirveän paljon professoristapa hän antoi hänelle myöntävän vastauksen. Silloin tuli professorille kyyneleet silmiin, ja sitten piti hän vieläkin enemmän hänestä.

Kuuntelin kaikkea tätä ja mietin, mitä mies, joka kulki edellämme pitkänä ja leveäharteisena, pitäisi siitä, että hänen miehekkään sydämensä kyyneleet joutuivat Gertrudin tuttavallisen ilmoituksen esineeksi — —.

Kuljimme kaikki neljä Kungsholmaan päin. Tuumailin vähän missä Gertrud viettäisi yönsä, mutta en sanonut mitään.

Mutta seisottuamme hetkisen meidän portilla ja pitkitettyämme keskustelua jonkun verran tarkoituksettomasti, koska ei kukaan huomannut sitä lopettaa, tuo verraton professori vastasi silloin äänettömään kysymykseeni.

— Oletko kysynyt Kamillalta saatko hänen luonansa viettää yösi, Gertrud? sanoi hän.

18. Ruma mies.

Heinäkuun 20 p:n&.

Aamulla Hasselbackenin päivällisten jälkeen oli päämme jotenkin raskas. Aamuilma ei tuntunut ensinkään viileältä, se oli lämmintä, tomuista ja raskasta. Makasin juuri ja mietin uskaltaisinko lyöttäytyä laiskaksi ja loikoa vielä pari tuntia, kun Erik, joka luki sanomalehteä, huudahti.

Hypähdin pystyyn, uinuva tuskani heräsi. Parin valtimonlyönnin aikana olin kuvitellut mielessäni kaikki mahdolliset kauhut.

— Mistä on kysymys? Mistä on kysymys?

Erik vain luki vastaamatta sanaakaan.

— Erik! Mutta sanohan toki!

— Etkö voi rauhoittua?

Tuon äänensävyn kuultuani rauhoituin todellakin jonkun verran, mutta uneliaisuuteni oli hävinnyt. Pukeutuessani silmäilin Erikiin.

Hän luki tarkkaan koko kirjoituksen, palsta palstalta, ennenkuin suvaitsi vastata kysymykseeni. Olin jo pukeutuneena, kun hän antoi minulle sanomalehden ja osoitti muuatta kirjoitusta siinä.

— Nyt hän toivottavasti joutuu kiinni, sanoi hän; onko ruoka valmis, on jo myöhä. Kylläpä juhlimmekin hitonmoisesti eilen. Gertrudillepa tulee hyvät olot.

— Kuka joutuu kiinni?

— Sen voit lukea suuruksen jälkeen. Ei, sinä et saa sanomalehteä ennenkuin ruoka on pöydässä.

— Tuolla tavoin ei professori varmaankaan käyttäydy milloinkaan Gertrudia kohtaan, sanoin minä, mutta suuttumatta, sillä minä en oikeastaan ole utelias muuhun kuin sodanjulistuksiin nähden.

Se, jonka piti joutua kiinni, oli kuitenkin tuttu minulle, ja minä tunsin hänet sanomalehdessä olevasta valokuvasta. Se oli tuo ruma mies, joka kävi Erikin luona heti sen jälkeen kun tappio oli meitä kohdannut, koettamassa saada Erikiä likaisten toimiensa syötiksi, ja joka lupaili meille niin paljon saastaista kultaa. Olin aivan unhottanut miehen, ja Erikin käskystä en ollut puhunut hänestä kenellekään ihmiselle, paitsi Matildalle. En ollut myöskään niin tarkoin selvillä siitä, mihin asioihin hän oli halunnut Erikin apua.

Nyt sain selville useita hauskoja temppuja, joista häntä epäiltiin (mutta Erikistä ei mainittu mitään tietysti), ja nyt pantaisiin toimeen tutkimus. Pahinta oli, että hän näytti olleen liian viekas jättääkseen todisteita teoistaan, ja kaikki ruotsalaiset, joita oli haastateltu, vannoivat, ettei heillä ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Kukaan ei tahtonut edes tuntea häntä.

— Ettet sinä ilmiantanut häntä heti, sanoin minä Erikille. Ajattelehan, kuinka paljon hän on mahtanutkaan saada aikaan sen jälkeen kuin hän oli meillä.

— Sepä olisi ollut hauskaa, sanoi Erik. Olihan minusta jo kyllin kirjoitettu sanomalehdissä sitä ennen. Kaikki olisivat luulleet, että minä itsekin olin veijari, koska veijarit kävivät luonani. Varmaankin olisi sanottu, että olimme yhdessä tehneet varkauden. Ei, sitä ei velvollisuuteni koskaan voinut vaatia.

Sitten meni Erik pankkiin ja minä alotin suursiivouksen. Kun siivoaa, ei ajattele niin paljon, ja kenties juuri sen vuoksi pettymys avioliitossa niin helposti kehittää siivoamisvimmaa naisessa, aivankuin tulirokko sijoittuu korviin. Minusta tuntuu kuin olisin huomannut itsessäni jonkunlaisia oireita, ja pelkään saavani tuon taudin, joka kuuluu olevan parantumaton ja yltyvän vuosien kuluessa. Erikille tulee hauskaa.

Mutta jälkeenpäin muistin jälleen jutun, ja minun mielestäni kävi yhä selvemmäksi, että Erikin pitäisi uhrata itsensä ja rauhansa ja rehellisesti ilmoittaa tuntevansa miehen. Ei silti, että minä olisin käsittänyt voisiko siitä olla mitään hyötyä, mutta kuitenkin.

Erik ei lausunut melkein sanaakaan koko iltapäivänä, niin että otaksun hänen miettineen samaa kysymystä.

Seuraavana aamuna näimme sanomalehdestä, ettei toivottu edes voitavan karkoittaa miestä; kaikki uskoivat hänen harjoittaneen laitonta kauttakulkukauppaa, mutta todisteet olivat riittämättömät.

— Etkö aijo mitään tehdä? kysyin.

— En tiedä. Eihän minulla ole mitään todistajia.

— Kyllä, Matilda, hän kuuli joka sanan.

Päivällisajan lähetessä ilmoitti Erik puhelimessa, että hän aikoo syödä päivällistä ulkona "Åken kanssa". Mutta Åke on lakimies, ja niin en kysynyt enempää.

Olin hirveän jännittynyt koko iltapäivän. En voinut tehdä työtä enkä halunnut mennä ulos, sillä saattoihan Erik tulla kotiin tai soittaa.

Silloin juolahti mieleeni, että minun pitäisi kirjoittaa Maijalle ja kertoa tästä ja Gertrudin kihlauksesta. Yritykseni kirjoittaa hänelle pari kertaa ennemmin olivat rauenneet sen vuoksi, ettei minulla ollut mitään, millä olisin täyttänyt sivut.

Hänen suhdettaan Jaakkoon ja uskaliasta tekoani juoruta hänen eroamispäätöksestään en rohjennut kosketella uudelleen, sen jälkeen kuin olin tehnyt sen kiitoskirjeessäni kotiin päästyäni ja saanut vastauksen, jossa puhuttiin kaikenlaisista asioista, säilykemarjoista ja puolueettomuudesta yleensä. Omista asioistani en uskaltanut kirjoittaa, ja minun on niin vaikea käsitellä taidetta ja kirjallisuuttakin.

Mutta nyt tuli pitkä kirje, joka keskeytyi vain kun Matilda toi teetarjottimen. Kello 11 olin lopettanut, ja silloin ei Erik vielä ollut kotona.

— Missä Matilda luulee kasöörin olevan? kysyin minä.

— Kenties ovat vanginneet hänet, sanoi Matilda rauhallisesti. Näin kyllä mitä tuosta miehestä kirjoitettiin sanomalehdessä, enkä ihmettelisi, vaikka hän olisi kertonut jotakin kostaakseen kasöörille. Minä nauroin. Mutta kun kello oli jo viisi aamulla eikä Erikiä näkynyt, en nauranut enää. Toden totta olisin halunnut pukeutua ja lähteä poliisikamariin katsomaan viatonta miesraukkaani. Mutta silloin hän tuli.

— Missä Herran nimessä olet ollut niin kauan? sanoin vihaisesti.

— Sen saat tietää huomenna, sanoi hän, nyt tahdon nukkua.

Ja tietää minä sen kyllä sain, mutta en Erikiltä, vaan sanomalehdestä. Voidaanko ajatella kummempaa! En tiedä mitenkä kaikki oli tapahtunut, mutta siinä oli koko juttu Erikistä ja tuosta rumasta miehestä ja paljon muuta vielä, jota minä en ensinkään tiennyt, vaikka olin naimisissa Erikin kanssa. Tästä sain tietää, että Erikin pankilla oli osaa eräässä tehtaassa, jonka oli täytynyt lopettaa käyntinsä sen vuoksi, että tuo ruma mies oli siepannut siltä raaka-aineet ihan nenän edestä, ja niin olivat sotaakäyvät joka puolella kiihoittuneet ja työmiehet jääneet työttömiksi, samalla kun ulkoministeriö oli saanut sitä enemmän työtä.

Mutta siinä oli vielä jotakin, joka sai minut hämilleni ja noloksi. Sanomalehdessä kiitettiin, ajatelkaas kiitettiin, Erikiä siitä, että hänellä, vaikka syyttömästi olikin joutunut vaikeaan asemaan, oli voimaa hylätä toisen houkuttelut. Ikäänkuin se ei olisi ollut luonnollista. Tarkkasin Erikin ilmettä hänen lukiessaan kirjoitusta. Ensin oli hän hyvin tyytyväinen, mutta päästyään tuohon itseään koskevaan kohtaan synkkeni hän, aivankuin olin odottanutkin, kirosi ja heitti sanomalehden käsistään.

— On häpeä, ettei aseteta tuon suurempia vaatimuksia Ruotsin kansalaiselle, sanoi hän ylpeästi.

— Rakkaani, niinhän sanoo vain sanomalehti, huomautin minä.

Mutta niin ei sanonutkaan vain sanomalehti!

En ole vielä saanut oikein tietää mitä pankinjohtaja sanoi Erikille, kun hän aamulla tuli konttoriin. Erik ei muistanut ilmoittaa puhelimella siitä minulle.

Ja tällä tavoin Erik kertoi minulle uutisen:

— Tänään tahdon saada ruokaryypyn!

— Miksi niin?

— Koska olen velaton.

— Mitä sanot? Velaton?

— Niin, aivan oikein. Ja sinä myös. Pankki on poistanut nuo 8,000. Ja on sen tehnyt sillä tavoin, että saatoin ottaa tarjouksen vastaan, joka on parasta tässä asiassa.

— Etkö puhunut mitään siitä, mitä meillä on kieltäymyslaatikossa?

— Kyllä, mutta johtaja nauroi. Pankki pelastaa satatuhatta, jos tuo ruma mies, kuten häntä nimität, tuomitaan.

— Ja niin tapahtuu sinun toimestasi?

— Sitä emme tiedä, mutta hän on vangittu minun toimestani.

Erik otti taskustaan säästöpankkikirjan ja antoi sen minulle. Aukaisin sen ja huomasin siinä olevan 554 kruunua minun nimelläni.

— Sinähän ne enimmäkseen olet näperrellyt kokoon, sanoi hän ystävällisesti. Avattuani säästölaatikon — onneksi on minulla avain itselläni — löysin mitä ihmeellisimpiä asioita. Eräässä silkkipaperikäärössä oli viisikymmentä kruunua ja päälle oli kirjoitettu: "kävelypukuni"; toisessa oli: "kuukauden jälkiruokamme", eräässä oli: "helluntaimme", toisessa: "pumpuli- ja silkkisukkien erotus". Mutta enimmän vihloi mieltäni, Kamilla, pieni 1:50 sisältävä paketti, jossa oli: "aamupäiväkahvini, oijoi, niinpä niin". Tiedätkö ehkä kenenkä aamupäiväkahvi se oli?

— Sen saman, sanoin minä, joka huomenna juo sen täydelleen. Kuulehan, jatkoin, nyt voimme ajatella vähän itseämmekin.

— Kyllä, sanoi Erik, ellei tule liian kalliiksi. Älä nyt tule vaateliaaksi, Kamilla!

— Kyllä, Erik, niin vaateliaaksi, että tulen toivomaan kaikkein kallisarvoisinta.

Ovikello soi. Siellä oli sähkösanomapoika. Erik repi auki sähkösanoman.

— Hyvin tehty, Erik lanko! oli siinä, ja professorin allekirjoitus.

Erik teki jotakin, mitä en ollut nähnyt hänen ennen tekevän. Hän sylkäisi suoraan avonaisesta parvekkeen ovesta S:t Erikinkadulle.

— Ihmiset ovat näköjään hulluja, sanoi hän.

19. Kuolema ja rakkaus.

Elokuun 5 p:nä.

Onni ei pysy kauan kirkkaana, tuskin niin kauan kuin kupari keittiössä. Pian tuli jokapäiväiseksi herätä aamuisin omistaen rahaa pankissa, ja elämä oli entisen kaltaista. Toisin sanoen, kodilla oli iloisempi leimansa. Erikillä ei enää ollut tuota yhteenpuristunutta katsetta eikä hän enää tuntenut olevansa huonon onnensa nöyryyttämä tai kohtalon murjoma. Ja minunkin mielialani oli tasaisempi kuin silloin, jolloin kaikki on yhdentekevää.

Eräänä päivänä sanoi Erik: — Toverit palaavat kotiin lomaltaan, ja vaikealta tuntuu kuulla miten ihanaa heillä on ollut. Ensi viikolla lähtee Sohlberg Norlantiin kuljeksimaan kolmeksi viikoksi, tuo onnen poika.

— Silloin pitää sinun seurata mukana, jos voit saada lomaa, sanoin minä. Nyt on sinun vuorosi, ja rahaa meillä on, Jumalan kiitos.

— Ei minulla ole mitään rahaa, sanoi hän. Mutta minä huomasin kuinka hänen katseensa kirkastui. Vaikka voisinhan ehkä lainata sinulta? Varmaankin kykenen talvella uusine voimineni ansaitsemaan jälleen tuon summan. Ajattelehan, mitenkä ihanaa olisi päästä matkaan, Kam!

Minulle ei ensinkään ollut mikään pettymys, ettei hän koskaan puhunut minun mukaan ottamisesta, ei edes toivomuksena. En itsekään ollut ajatellut sitä mahdolliseksi.

— Kysy huomispäivänä, sanoin minä. Onko Sohlberg hauska matkatoveri?

— He ovat hyvin hauskoja ja iloisia, sekä hän että hänen rouvansa, sanoi Erik.

Niin, Jumala armahtakoon, miten he olivat hauskoja ja iloisia! Siinä määrin, että olivat viemäisillään hengen minulta. Tapasimme heidät eräänä iltana Eläintarhan kaivohuoneella, sittenkuin oli sovittu matkaseurasta, ja heillä ei kummallakaan ollut järkevää sanaa sanottavana. Pila koski etupäässä sitä, että nyt rouva pysyttelisi minun Erikini seurassa muka, ja hänen miehensä saisi katsella heitä kaukaa. Ja Erik oli varmaan voimakkain, ja hänen täytyi luvata kantaa häntä kaikkien rapakkojen yli (hän sanoi rapakkojen), muuten hän ei saisi tulla mukaan j.n.e. Ah, niin hirveän hassua! Tämä aihe antoi meille työtä kahdeksi tunniksi. En milloinkaan elämässäni ole ollut niin väsynyt kuin silloin, kun vihdoinkin läksimme. Minulla ei ole mitään taipumusta leikillisyyteen!

Sitten en saanut ollenkaan rauhaa tuolta pieneltä eloisalta rouvalta koko viikkona, ja olin oikein iloinen kun kolmikko läksi.

Minä sukeltauduin heti mehuihin, hilloihin ja säilykkeihin. Minua tyydyttää jossakin määrin se, kun huomaan, että nyt alan hallita talouskoneistoa, sen johtoa ja yksityiskohtia, että harjoitus on tuottanut minulle jonkun verran kätevyyttä. Matilda alkaa kiittää minua.

— Nähkääs, minullahan ei ole niin suuria vaatimuksia, saattaa hän lisätä, sillä olen palvellut niin monella laiskalla rouvalla. Oli muuankin, joka ei kuuteen kuukauteen edes korjannut kammastaan hiuksia kertaakaan, rouva, vaikka paikka olikin niin ankara, etten koskaan saanut lopettaa työtäni ennen kello kymmentä illalla. Olin nuori silloin enkä ymmärtänyt kieltäytyä. Mutta minä olen varma siitä, että taivaassa kerran tulee sen rouvan vuoro korjata hiukset minun kammastani ijankaikkisesta ijankaikkiseen.

Minä tulen kaipaamaan Matildaa.

Erikiltä tuli silloin tällöin joku kuvakortti. Mutta niin ristiin rastiin tuon pikku rouvan päällekirjoittamana, etten voinut niitä lukea enkä saada selville mitä ne esittivät. Milloinkaan ei niissä mainittu, mikäli voin huomata, mitään osoitetta, minne olisin voinut lähettää kirjeen, enkä minä myöskään ole kirjoittanut.

Eilen illalla, kun juuri olin riisunut kyökkiesiliinani ja istuutunut pianon ääreen koetellakseni tottumattomia, jäykkiä sormiani sen koskettimilla, soi eteisen kello, ja kun lensin avaamaan seisoi siellä vanhin kälyistäni, Ruut.

— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että majoittaisit minut pariksi päiväksi? kysyi hän. Olen vapaa ja kotona asunnossamme en voinut olla; siellä haisee tomu ja kamfertti.

Oliko minulla mitään vastaan? Tulin niin iloiseksi, että milt'ei itkin nähdessäni ihmisen, saadessani jonkun, jonka kanssa voin puuhata ja jutella.

Päätin heti, että nyt vaihtaisimme osia, hän olisi potilas ja hemmoiteltava, ja minä sairaanhoitajatar. Matildaa näytti asia myös hyvin huvittavan; me pistimme potilaan Erikin sänkyyn, annoimme hänelle kahvia sinne ja määräsimme hänet nukkumaan kello kymmeneen asti, jolloin hän kenties jaksaisi syödä illallista.

Kello löi kymmenen eikä ääntäkään kuulunut makuukamarista. Otaksuimme potilaan nukkuvan ja päätimme olla häiritsemättä hänen untansa. Puolen tunnin päästä kuului hätäinen soitto ja me syöksyimme huoneeseen. Ruut, joka oli nukuttuaan punaposkinen ja kirkassilmäinen ja vihdoinkin tavallisen nuoren tytön kaltainen, eikä, kuten muuten, täydellinen ja persoonaton pyhimys, tekeytyi happaman näköiseksi ja piti pitkän nuhdesaarnan meille leväperäisestä ja huolimattomista hoitajattarista, jotka eivät pitäneet ajasta vaaria. Se tuntui niin todelliselta, että ensin hymyiltyämme lopulta aloimme uskoa, että hän tarkoitti totta. Mutta saatuaan meidät siihen luuloon hän vasta oikein ilkkui meille.

Kun minäkin olin päässyt sänkyyn, tahdoin olla hiljaa ja jättää vieraani rauhaan, mutta Ruut selitti, ettei hänen ollut ensinkään uni. Ja silloin en voinut olla johtamatta keskustelua Gertrudiin.

— Sinä et tullut Hasselbackenille, sanoin. Siellä oli kuitenkin oikein hauskaa.

— En, minä en tullut, sanoi Ruut, painostaen jonkun verran sanojaan, ikäänkuin olisi tahtonut antaa niille syvällisen merkityksen.

— Sinulla oli este?

— Niin, viime potilaani eli silloin vielä. Mutta minä en olisi tullut missään tapauksessa.

— Miksi niin? sanoin minä. Juuri sinulle voisi kait olla tarpeen päästä tuuleentumaan ja saada vähän virkistystä.

— Hyvä Kam, kuulin Ruutin lempeän, sointuvan äänen, jos minä löytäisin virkistykseni Hasselbackenilta, silloin olisin säälittävä. Onneksi ei asianlaita ole niin.

— Ei, saattaahan niin olla, vastasin minä vältellen. Mutta olisi kai sinusta ollut hauskaa tavata äsken kihlautuneita.

— Suoraan sanoen, Kamilla, olin iloinen kun pääsin siitä.

En tiedä onko oikeastaan mahdotonta voida tuntea olevansa sukua sukulaisensa kanssa ja ymmärtää sitä. Kuinka tahansa, niin Ruut oli minulle tällä hetkellä käsittämättömämpi kuin koskaan, enkä minä osannut vastata mitään hänen sanoihinsa.

Mutta hänet näytti vallanneen vaarallinen halu avata sydämensä.

— Sinun mielestäsi minä olen kummallinen, sanoi hän. Tiedänhän minä, että jos joku perheen jäsen tekee hyvät naimiskaupat, on tavallista, että koko suku uhkuu iloa ja harrastusta ja myötätuntoa. Mutta Gertrudin kihlaukset alkoivat jo hänen ollessaan 14 vuotias, ja nyt olen perinpohjin kyllästynyt niihin.

— Mutta nyt kai siitä syntyy naiminen, sanoin minä sovittavasti, ja sitten seuraa elämän vakavuus.

— Kun vakavuus tulee, silloin tulen minäkin, jos Gertrud kutsuu minua, mutta en ennen, sanoi Ruut. Jospa tietäisit, puhkesi hän äkkiä intohimoisesti puhumaan, kuinka vieraalta minusta tuntuu se maailma, missä Gertrud ja hänen hyvä ystävänsä Märtta elävät. Miehet ja vaatteet, siinä heidän elämänsä, ja toinen on jotakuinkin yhtä tärkeä heille kuin toinenkin. Määräävänä on aina mikä tai kuka sopii heille parhaiten.

— Gertrud on kiltti, sanoin minä.

— Kyllä, kiltti hän kyllä on. Hän suo mielellään toiselle hyvää, saatuaan omansa, ja hän on kernaasti ystävällinen niitä kohtaan, jotka askaroivat hänen onnensa kanssa. Sillä hänen hyvinvointinsahan on tärkein maailmankaikkeudessa.

— Sinä olet liian ankara Gertrudia kohtaan, sanoin minä. Hänhän on niin kaunis ja suosittu. Luonnollisesti täytyy hänen luulla, että hänen onnensa on hyvin tärkeä. Hän ei ole koskaan kuullut muuta, ja professori sanoo niin nyt joka päivä. Muuten tuolla nuoruuden itsekkyydellä ja onnen tavoittelulla on kai myös tarkoituksensa maailmassa. Mihinkä sitten jouduttaisiin, jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi?

— Onko professori kovin rakastunut häneen? kysyi Ruut vastaamatta kysymykseeni.

Kuvailin hieman professoria sellaisena kuin muistin hänet Hasselbackenin juhlasta, enkä säästänyt kiitosta.

Ruut kuunteli ja huomautti, että professori näytti tekevän itsensä vähän naurettavaksi.

— Mutta minä toivon kuitenkin, ettei Gertrud tee häntä onnettomaksi rakastumalla johonkin toiseen.

— Sitäpä en luule, sanoin. Gertrudhan on viileähkö luonteeltaan. Enkä minä usko, että hän kaikkine pikku kihlauksineen toden teolla on tarrautunut kehenkään mieheen.

— Sinä valitset todellakin kuvaavia sanontatapoja, sanoi Ruut sanomatonta inhoa osoittavalla äänellä. Tarrautua johonkin mieheen! Se on ainakin kylliksi likaista, ei ollenkaan niin kaunista ja valheellista kuin rakkaus.

Jouduin hyvin hämilleni — hänen äänensä sävy saattoi minut aavistamaan, että hän halveksi juuri rakkautta, eikä muuta, ja sellainen katsantokanta oli melkein käsittämätön minulle, joka onnettomasti rakastin rakkautta.

— En ymmärrä sinua, sanoin. Pidätkö sinä rakkautta miehen ja naisen välillä jonakin alhaisena?

— Pidän, tuota törkeätä erotiikkaa, ja erotiikka on aina törkeätä. Sinä ehkä ajattelet, mitä Ruut siitä tietää, hän kun on Punaisen ristin sisar. Mitään persoonallisia kokemuksia ei minulla, jumalan kiitos, ole, mutta minä olen kerran nähnyt jotakin, jota en koskaan voi unhottaa. Minulla oli ainoa paras ystävä, viimeisellä vuosikurssilla. Me olimme yksimielisiä kaikessa, meidän mielestämme oli niin tyhmää etsiä onnea huvituksista, kun sen saavutti vain kieltäymyksen ja kärsimysten kautta. Sitten hän äkkiä muuttui aivan kuin toiseksi ihmiseksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti, ja kenen luulet saaneen sen aikaan? Niin, erään alilääkärin. Rakkaus leimui heidän ympärillään kuin liekki, kun he olivat yhdessä, ja kun he olivat erillään, oli ystäväni aivan suunniltaan. Me asuimme samassa huoneessa, ja minä näin hänen makaavan sängyssään monta kertaa aivankuin kuumeessa odottaen miestä. Hyi, sanon sinulle, minua inhoitti. Mihinkä luulet nyt hänen älynsä joutuneen? Ei ollut mitään muuta maan päällä kuin tuo mies. Entä velvollisuus! Voin sanoa sinulle, että hän löi laimin velvollisuutensa hoidossaan olevia sairaita kohtaan, päästäkseen nauttimaan rakastettunsa suuteloista. Näin kyllä heidät kummankin työssään. Ajattele, mikä kärsimysten kaivo sairashuone on! Mutta heille se oli vain himoa ja liekkiä. Meistä tuli ikuiset vihamiehet ja hän on vainonnut minua kovin sen jälkeen.

Tällä hetkellä en oikein käsittänyt minkä persoonallisen tuskan Ruut tässä paljasti, kertoessaan ystävyydestä, joka muuttui vihaksi. Ajattelin vain hänen rakkauden solvaisemistaan, ja se pahoitti mieltäni. Ja äkkiä huomasin puhuvani rakkauden puolustukseksi. Niin, minä köyhä, haavojen ja tuskien runtelema, minä ylistin rakkautta jonakin ihmeellisenä, kuvaamattomana, jonakin, jota vain voidaan elää, ei milloinkaan saavuttaa edes unessa tai ajatuksissa. Koetin himmein sanoin kuvailla tuolle puritaaniselle sairaanhoitajattarelle, kuinka ihmeellistä on olla kaikki kaikessa jollekin ihmiselle, hallita hänen elämäänsä ja antaa hänelle siitä päivittäin, kukkuroillaan onnea. Kerroin hänelle kuinka se, jota rakastaa, tulee ihmeellisimmäksi maailmassa, kuinka hän ihastuttaa meitä läsnäolollaan, puheellaan, vaikenemisellaan, kuinka hänellä on tuhansia mahdollisuuksia ilahduttaa meitä. Sanoin hänelle, että rakkaus on tyhjentymätön onnen aarreaitta.

— Sinä tunnet vain kuoleman, sanoin lopuksi. Mutta rakkaus on yhtä pyhä ja kaunis ja yhtä hyvin Jumalan lähettämä.

— Sellainen on siis sinun kokemuksesi, sanoi Ruut.

Silloin huomasin äkkiä vastakohdan. Olin herännyt horrostilastani, haava oli auennut, aloin itkeä, synkästi ja hurjasti, mutta äänettömästi hämärässä. Tunsin käden sivelevän kevyesti kosteita poskiani.

— Luullakseni on kuitenkin varmempaa palvella kuolemaa, sanoi Ruut.

20. Maijan tappio.

Elokuun 20 p:nä.

Ennenkuin Ruut läksi luotani pitääkseen huolta uudesta potilaastaan, kuulin häneltä uutisen, joka koski minuun kovin. Hän tuli nimittäin eräänä päivänä kotiin ja kertoi tavanneensa Maijan rautatien keskusasemalla matkavalmiina. Ruut, joka oli siellä saattamassa muuatta toveriaan, hämmästyi tietenkin suuresti ja meni tervehtimään. Maija tuntui hyvin vähäpuheiselta ja vieraalta ja katosi äkkiä vaunuun. Minut mursi kokonaan tämä tiedonanto, jota en voinut käsittää. Mitä oli tekeillä? Miksi Maija oli Tukholmassa, käymättä minua tapaamassa? Mitä oli tapahtunut tuolla maalla sen jälkeen kun minä läksin? Kirjoitin seikkaperäisesti Jaakolle ja pyysin hänen selittämään minulle, mitä tämä merkitsisi. Ja odottaessani hänen vastaustaan päivästä päivään, lisääntyi tuskani. Kyllähän minulla oli ollut vähän omantunnon vaivoja sen johdosta, mitä mahdollisesti olin saanut aikaan, mutta että se olisi voinut järkyttää Maijan sisarellista rakkautta minuun, sitä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi. Siihen olin luottanut kuin järkkymättömään kallioon tässä maailmassa, jossa kaikki kelluu, rakkaus ja ystävyyskin. Elin uudelleen ne kokemani yksinäisyyden ajat, jolloin kuoli ensin isä ja sitten äiti. Mutta silloinhan minulla oli sentään vanhempi sisareni jäljellä. Nyt olin aivan yksinäni, oman onneni varassa.

Tunsin melkein katkeruutta Maijaa kohtaan. Jos hän välttämättä tahtoi erota Jaakosta, ajattelin, niin täytyihän hänen silloin kuitenkin puhua siitä ennemmin tai myöhemmin. Ja kuinka voi hän, joka oli aikonut kylmäverisesti eksyttää miehensä, niin katkeroitua minulle, että hän teloitti minut sydämessään, edes kuulematta, mitä minulla puolestani oli sanottavaa.

En käsittänyt kuinka mitään sellaista saattoi tapahtua, tai mitenkä se korjattaisiin. Minullahan ei ole koskaan ollut ketään niin hyvää ystävää kuin Maija, eikä myös koskaan sellaista vihamiestä. En tahtonut milloinkaan enää luottaa kehenkään maailmassa.

Jaakon vastaus viipyi viipymistään. Eräänä päivänä tuli hän itse. Hän ei ollut ensinkään entisensä kaltainen, häneen oli tullut jotakin väsynyttä. Jo hänet nähdessäni valtasivat pahat aavistukset minut.

— Missä on Maija? kysyin hämmentyneenä.

Hän rauhoitti minua heti sanomalla, että Maija oli kotona omassa sängyssään. Sillä asialla, joka oli tuonut hänet Tukholmaan, ei ollut mitään tekemistä Maijan kanssa.

Kun kirjeeni saapui oli hän ollut poissa kotoa sorsia ampumassa, Maija oli silloin avannut postilaukun ja nähnyt, että minulle oli kirje sinulta. Siitä oli hän heti tehnyt sen johtopäätöksen, että me olimme kauan olleet kirjevaihdossa hänen selkänsä takana.

Mutta kerro nyt alusta pitäin mitä on tapahtunut, pyysin minä. Et voi uskoa kuinka levoton olen ollut.

— Niin, sanoi hän, me olemme keskustelleet niin paljon, että tuskin muistan missä järjestyksessä kaikki on tapahtunut. Lähdettyäsi koetin johtaa hänet oikealle tolalle puhumalla hyvin sävyisästi ja ystävällisesti, mutta sitä hän ei ensinkään sietänyt. En tahdo ollenkaan syyttää sinua, sillä minähän olin yhtä vakuutettu kuin sinäkin siitä, että parasta oli estää häntä ennättämästä tehdä mitään tyhmyyksiä. Mutta sittemmin tuntui minusta, että olimme erehtyneet. Häntä harmitti niin äärettömästi, ettei hän saanut panna päätöstään toimeen, niinkuin hän oli aikonut. Olisin saanut vapauteni vääryyden muodossa, enkä olisi koskaan voinut epäillä, että sain sen jalomielisyydestä. Kun hänen suunnitelmansa siis nyt oli paljastettu, oli menettelyn loisto poissa, mutta hän katsoi täytyvänsä tehdä niin sittenkin. Ei, siitä ei tule mitään, sanoin minä. Jos sinä lähdet luotani, teen sinut typötyhjäksi etkä saa koskaan nähdä poikaasi. Eikö sinun mielestäsi, Kamilla, hänen olisi pitänyt tuntea olevansa hieman liikutettu kieltäytyessäni päästämästä häntä luotani, vaikkakin se tapahtui sellaisessa muodossa? Mutta ei, ei suinkaan. Hän vain suri ja laihtui, ja kotona alkoi sellainen tila, että minusta tuntui mahdottomalta kestää sitä. En milloinkaan ole tuntenut olevani niin onneton, kuin silloin, kun hän alkoi pitää niin tarkkaa huolta onnestani. Minun täytyy sanoa, että alussa se loukkasi minua äärettömästi, mutta sitten rauhoituin ja huomasin yhä selvemmin, että sairaus juuri oli muuttanut Maijan sellaiseksi. Kapina painostavaa heikkoutta vastaan on ilmennyt toiminnan haluna, ja niin on joitakin naisellisia aatteita takertunut häneen. (Jaakko ei tuntisi naisellista aatetta, jos hän kompastuisi siihen). Muutos — niin sanoo ainakin lääkäri — on tapahtunut hitaasti, vaikka minä en ole mitään huomannut. Ja lopulta on varmuus siitä, että hän on minulle haittana, syöpynyt häneen. Saatuani lääkärin avulla selville tämän, tulin rauhallisemmaksi ja voin kohdella häntä paremmin.

— Kuinka kiltti sinä olet, Jaakko, huudahdin minä ehdottomasti, liikutettuna kuullessani hänen puhuvan niin tyynesti ja lempeästi asiasta, joka varmaan koski häneen kovasti.

— Onhan vain velvollisuuteni, vastasi hän torjuen, osoittaa sääliä naista kohtaan yleensä, ja vielä enemmän omaa vaimoani kohtaan. Muuten nykyinen aika osoittaa parhaiten, että vahvemmatkin aivot voivat menettää tasapainonsa. Joka seisoo, katsokoon todellakin nykyään ettei hän lankea.

Kysyin minkätähden Maija oli tullut Tukholmaan.

Jaakko kertoi silloin, että hän oli useita viikkoja tuntenut olevansa niin huonovointinen, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään, mutta noin neljätoista päivää sitten hän tuli vähän paremmaksi ja tahtoi heti paikalla lähteä Tukholmaan kysymään lääkäriltä luuliko tämä hänen kykenevän elättämään itsensä riippumatta siitä saiko hän eläkettä tahi ei. Jaakko arveli, että hänen kenties olisi pitänyt kirjoittaa lääkärille ja tutustuttaa hänet tilanteeseen, mutta hän oli kyllästynyt puuttumaan asiaan ja ajatteli, että menköön miten tahansa.

Jaakko oli pyytänyt hänen tervehtimään minua, mutta hän ei ollut vastannut mitään. Vasta kun Jaakko oli kysynyt minusta hänen palattuaan kotiin, oli hän saanut kuulla, ettei Maija ollut käynyt minua tapaamassa. Mutta Maija oli selvittänyt, että se oli minulle samantekevä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan että hän oli ollut Tukholmassa, eikä minun tarvinnut koskaan saada siitä tietoa. Lääkäri ei kuitenkaan ollut rohkaissut häntä, päinvastoin, hän oli pitänyt häntä työhön kykenemättömänä. Hän selitti senvuoksi kotiin palattuaan, että ellei Jaakko tahtonut päästää häntä suosiolla, täytyi hänen toistaiseksi tyytyä kohtaloonsa. Heti kotiin päästyään alkoi hän rehkiä taloustoimissa, rasitti itseään liiaksi, makasi viikon ja alkoi uudelleen.

— Palattuani kotiin sorsia ampumasta, jatkoi Jaakko, sain kirjeesi. Siitä näytti selviävän, että hän oli valehdellut sanoessaan, ettei sinulla voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli ollut Tukholmassa. Kun vaadin häntä tilille tästä, hämmästyi hän kovin. Hän kertoi nyt, että häntä asemalla tosiaankin oli puhutellut muuan sairaanhoitajatar, jonka hän tunsi ulkonäöltä, mutta ei voinut muistaa nimeä, jonka vuoksi hän otaksui, että se oli joku sairaanhoitajatar jostakin sairaalasta tai sanatoriosta, jossa hän oli ollut. Jottei paljastaisi tietämättömyyttään oli hän hyvin vähäpuheinen ja sanoi nopeasti hyvästi. Hän oli kokonaan unhottanut asian, mutta nyt hän käsitti, että tuntematon oli varmaan ollut sinun kälysi Ruut, jonka hän oli kerran tavannut aivan ohimennen. Siten oli tuo näennäinen valhe selvitetty, mutta Maija oli sittenkin hyvin kuohuksissaan siitä, että olin voinut kuulla hänen valehdelleen. Aloin nyt perinpohjin väsyä kaikkeen, ja kyllästymisen puuskassani tein sellaista, jota sitten käsittääkseni minun ei ehkä olisi pitänyt tehdä; minä sanoin hänelle, ettei enää maksanut vaivaa pitää voimassa tätä avioliittoa, jonka sisäistä tarkoitusta ei enää ollut olemassa. Senvuoksi hän Herran nimessä saisi hyvän eläkkeen ja saisi pitää Lennartin luonaan lukukausien ajan. Pyysin häntä vain käsittämään, että niin minä kuin sinäkin, Kamilla, olimme toimineet parhaassa tarkoituksessa, tahtoessamme saada kaikki oikealle tolalleen. Ja ettei hän olisi niin leppymätön sen vuoksi, että olimme erehtyneet hänen suhteensa. Vaikutus tästä oli kuitenkin saneen odottamaton. Hän vastasi vain: kiitoksia paljon, jonka jälkeen minä läksin kokemaan krapumertojani, ja minusta tuntui kaikki varsin omituiselta ja ikävältä, mutta kuitenkin jonkun verran levolliselta sen johdosta, että nyt pääsisimme rauhaan. Poiketessani puistokujaan kotiin tullessani, näin kuitenkin kätilön syöksyvän taloa kohti mikäli sääret kestivät. Aavistin pahaa ja tavoitin hänet sekä sain kuulla, että rouva oli saanut munuaistautikohtauksen ja lähettänyt hakemaan kätilöä, joka oli kotilääkärimme, kunnes lääkäri ehti saapua.

Kun kohtaus oli ohi, pyysi Maija saada puhua kanssani, ja hän itki ja selitti, ettei hän voinut erota ja että hän tunsi olevansa niin väsynyt, ajatellessaankin vain muuttoa. Minun piti vain vartoa vähän, sillä hän kuolisi varmaan pian, ja hän pyysi, että antaisin anteeksi ja säälisin häntä, sekä oli kuin toinen ihminen. Jouduin tietysti hiukan hämilleni, mutta sanoin, että hänen kotinsa oli hänen niin kauan kuin hän itse tahtoi. Luulen häneen koskeneen, etten näyttänyt ihastuneemmalta, vaikka olihan tavattoman epäjohdonmukaista hänen odottaa minulta sellaista. Mutta minä en tosiaankaan jaksanut tuntea mitään sellaisen touhun jälkeen. Toisena päivänä hän kertoi minulle kuinka hirveän pahalta hänestä oli tuntunut, kun minä lopultakin olin hylännyt hänet ja luvannut hänelle eron.

— Vaikka olet ollut niin epätoivoissasi siitä etten tahtonut!

— Niin, sanoi hän, en käsitä sitä itsekään. Se on jotakin hyvin nöyryyttävää. Mutta minä olen iloissani kuitenkin. Olen ollut aivan jäykkä ja kuiva sisäisesti ja sen ajatuksen riivaama, että tekisin jalon teon. Mutta minä en ollenkaan kelpaa sellaiseen. Sinun asiasi on tehdä se teko ja olla kärsivällinen minulle, Jaakko. Kuinka iloinen olenkaan, kun saan jäädä. Sänkyni on maailman paras.

Voithan käsittää, Kamilla, etten voinut vastustaa häntä tässä avuttomuudessaan, kun hän nyt vihdoinkin tunnusti sen. Niin että nyt vallitsee sopusointu välillämme, niin kauan kuin sitä kestää. Minä olen syystäkin tullut epäluuloiseksi.

Kysyin häneltä oliko Maija muuttanut mieltään minun suhteeni. Ja Jaakko vakuutti, että hän oli. Hän pyysi myös minua tulemaan hänen mukanaan kotiinsa pariksi päiväksi sopiakseni persoonallisesti Maijan kanssa, vakuuttaen, että se kävisi tavattoman helposti.

En epäillyt hetkeäkään. Minun täytyi tavata sisareni ja kuulla hänen vakuuttavan, että olimme yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin. Erik ei varmaankaan saapuisi vielä viikkoon aikaan, eikä matka missään tapauksessa veisi enempää kuin neljä päivää.

Eikä se vienytkään. Kahden ihmisen välillä tapahtuva ratkaisu ei kestä kauankaan. Rupattelu vain kestää päiviä ja viikkoja ja koko pitkän elämän ajan.

Ensin tunsin helpotusta kaiken sen jälkeen, mitä olin mietiskellyt kohtauksestani hänen kanssaan, kun tapasin hänet niin hiljaisena ja rauhallisena ja myöntyväisenä. Mutta sitten tuntui tämä myöntyväisyys raskaalta. Oli yhtä helppoa saada hänet suostumaan mihin tahansa kuin vetää kelloa, jonka vieteri oli poikki; hän ei vastustanut ollenkaan. Kun sanoin: — käsitäthän minun tarkoittaneen hyvää juorutessani Jaakolle, niin vastasi hän: — tietysti, onhan selvää, että tarkoitit hyvää, j.n.e.

Hän oli muuttunut kaikessa. Hänen näköpiirinsä oli niin paljon ahtaampi entistään, hänen maailmansa niin pieni, ja omanarvontuntoa ei hänessä enää ollut. Ennen hän oli ylpeä siitä, ettei sairauden sattuessa antanut huomata mitään, tahtoen selviytyä siitä itse. Nyt valitti hän kovin ja pani koko ympäristönsä liikkeelle itsensä vuoksi.

Ainoan kerran oli hän vähän kaltaisensa silloin, kun hän laski leikkiä siitä, että hän oli niin muuttunut. — Oletko lukenut, kysyi hän, millä tavoin Antverpen valmistautui piiritykseen:

Kaikki rikkaat ja kauniit esikaupungit poltettiin ja tasoitettiin maan tasalle, ja kaikki niiden puutarhat ja kauniit puistot hakattiin maahan — kaikki sen vuoksi, ettei vihollinen saisi suojaa linnoituksen tykkejä vastaan. Mutta kun kaupunki kukistui, niin ei vihollinen ollut ollut niiden kantaman päässäkään. Se oli paljon kauempana ja ampui kaupunkia suoraan yli hävitettyjen esikaupunkien, jotka oli uhrattu turhaan. Makaan tässä ja ajattelen, että minun laitani on samanlainen. Ajattelen mitä kaikkea olenkaan hävittänyt pitääkseni hallussani linnoitukseni ja saadakseni tahtoni perille: kaiken jokapäiväisen mielihyvämme ja viattoman perheidyllimme. Ja sitten kohtalo iskee minua suoraan sydämeen ja minun täytyy antautua, ja nyt en voi olla ajattelematta: kun minun kuitenkin piti jäädä tänne, miksi en voinut tehdä sitä ilman kaikkea tätä touhua ja puuhaa, kaatamatta maahan esikaupunkejani, joissa ihanne asui, ilman kaikkia noita taisteluja Jaakon kanssa, jotka ovat niin kyllästyttäneet häntä?

— Ellen minä olisi juorunnut Jaakolle, sanon minä —

— Jumalan kiitos, että teit niin, vastasi hän, sillä muuten en makaisi nyt tässä sängyssä, vaan vieraassa maassa.

Kun sitten jätin hänet hyvästi, antoi hän minulle mukaani elämänohjeen, kuten hän aina oli tehnyt rippikoulustaan asti.

— Opi tuntemaan omat mahdollisuutesi, Kamilla, sanoi hän. Älä milloinkaan ole ylpeä ja pää pystyssä, ja muuta semmoista, ajattele mitenkä minun kävi. Älä koskaan luule, että voit olla jäykkä ja itsenäinen missään, tai että tahtosi pääsee voitolle, kun sitä jännität. Älä milloinkaan ponnistele vasten virtaa, sillä silloin tarttuu Jumala niskaasi ja kääntää sinut. Muista, että me olemme hyvin heikkoja astioita, me naiset, ole siis sävyisä ja pidä kaikki armona, äläkä yritä luottaa omaan ansioosi. Ja muista, että kohtalomme kääntää kaikki asiat parhain päin!

21. Kamillan uusi sydän.

Syyskuun 4 p:nä.

Mutta Maijan neuvot vaikuttivat minuun aivan päinvastoin. Mitä alistuvaisempi ja veltompi hän oli, sitä uhkamielisempi tunsin minä olevani, ja sitä lujemmaksi tuli päätökseni pysyä suorana. Katselin ristiäni almanakassa ja arvelin, että se oli kuitenkin vielä liian aikaista. Jo parin viikon kuluttua tuntui tuskani vähän oudommalta, niin, näytti liioitellulta. Ylipäänsä olin liioitellut, sen huomasin nyt, tarkastellessani itseäni ikäänkuin vähän etäämmältä. Kaikessa tuossa äärettömässä onnessa ja äärettömässä pettymyksessä Erikin vuoksi, missä olin itse? Minulla ei ollut, yhtä vähän kuin keinottelupaperilla mitään itsenäistä arvoa. Elämäni voitto oli ollut voittaa ja tappio kadottaa hänet, eikä mitään muuta. Ja voimattomuuden tunteeni, kun epäonnistuin, oli muuttunut katkeruudeksi häntä kohtaan — mutta tarkoin katsottuna, ei kait hän sille mitään voinut? Kuljeskellessani siellä asunnossamme huomasin, että olin alkanut katsella Erikiä ikäänkuin kaukaa. Ennen en ole voinut nähdä häntä ensinkään, sillä hän on ollut sydämessäni. Arvostelen häntä nyt oikeudenmukaisemmin, luullakseni, ja epäitsekkäämmin, sillä pidän häntä nyt itsenäisenä olentona, enkä ainoastaan omanani.

Kenties, ajattelen, hän on tullut maailmaan jotakin muuta varten kuin rakastamaan minua, ja minä saan Jumalan nimessä antaa hänen täyttää tehtävänsä ja elää ja kehittyä niinkuin se vaatii, eikä niinkuin minä olen toivonut. Ajattelin, että hän oli kenties tahtonut sanoa minulle tämän, mutta jättänyt sanomatta, koska minä silloin olisin parkunut niin hirveästi. Ja minä odotin nyt kovin, että hän tulisi kotiin, jotta vähitellen, mitään puhumatta, saisin näyttää hänelle, että olin huomannut sen itse — ajatelkaas, mitenkä se hänen raukan mielestä olisi ihanaa. Sittenkuin minä nyt ikäänkuin olen irroittanut elämäni hänen hallustaan ja ottanut omaan huostaani, tunsin ikäänkuin uudelleen elpyväni, mitä kaikkea voisinkaan saada aikaan? Olin kulkenut sitä tietä, jolle surun kohdatessa joudutaan: ihminen tylstyy ja katkeroituu ja hylkää koko maailman ja elää ylevästi ja tekee muiden olon rauhattomaksi. Mutta eihän sellainen vaatinut mitään taitoa, mitään itsensä voittamista. Mutta minä tahdoin koettaa elämän kurjuuden musertuvasta ylivoimasta huolimatta viimeiseen asti pitää sieluni terveenä ja hartaana, niin että aina voin nauraa ilman katkeruutta ja itkeä ilman vihaa ja näyttää maailmalle iloista, ystävällistä naamaa. Ihmiset eivät tästä sanoisi mitään muuta kuin "Kamillalla on onnellinen luonne", mutta minä tietäisin, että se oli pieni urotyö, ja kun kaikki oli lopussa, asettaisin sen Herramme jalkojen eteen. Ihmisille, jotka eivät voi kuvitella mielessään sokeata puhelimenhoitajaa, on yleensä äärettömän helppoa kuvitella sokeata kohtaloa. Mutta ilman jotakuta, jonka silmäin edessä voin elää, en minä kestä.

Tuli kortti, että pian Erik saapuisi, ja minä olin iloinen. Niin pitkälle en ollut vielä ehtinyt, että viihtyisin maaten yksinäni asunnossani! Sitäpaitsi odotin saadakseni koetella uutta sydäntäni hänen läheisyydessään, ja olin hyvin utelias näkemään, huomaisiko hän, että elämälläni oli uusi tarkoitus, tai olisinko hänen mielestään yhtä muuttumaton kuin kyökin uuni tai porsliiniastiat.

Erik tuli eräänä aamuna, mutta minä en voinut mennä häntä vastaan, sillä hän oli pyytänyt matkatovereitaan suoraa päätä suurukselle — heidän palvelijansa ei vielä ollut kotona.

Ollessani yksin oli äänetön, muuttumaton järjestys huoneessa kiusannut minua vähän, olinpa ottanut esille koko Erikin vaatevaraston vain saadakseni iloita epäjärjestyksestä. Mutta kun Erik oli saapunut Kurt ja Betta Sohlbergin kanssa, ei minun tarvinnut valittaa järjestyksestä. Silmänräpäyksessä oli koko huoneisto täynnä väkeä, matkalaukkuja, selkäsäkkejä ja puheen porinaa. Betta porisi: — Niin, nyt olemme kotona taas, äläkä ole vihainen meille siitä. On erittäin hauskaa päästä tuosta sietämättömästä Erikistä, pidä hyvänäsi hänet! Missä saan peseytyä? Makuuhuoneessa? Kiitoksia paljon, mutta te, pojat, ette pistä nenäänne sinne! Olenko tullut tarkaksi mielestänne? Niin, jotakin säädyllistä pitää kai olla Tukholmassakin. Somaa olla täällä taas. Onko tapahtunut mitään erikoista? En ole nähnyt sanomalehtiä koko aikana.

— Ole hyvä, tässä on pyyheliinoja, sanoin minä. Mitäkö on tapahtunut? Niin, Ranft on kiinnittänyt teaatteriinsa neiti Borgströmin.

— Kah, jopa nyt jotakin, onko hän? Ehdinkö kammata hiukseni ennen suurusta?

— Kyllä, kiitos, tee niin, sanoin minä, sillä minä en ole saanut sitä vielä oikein valmiiksi.

Erik tuli luokseni keittiöön: — Minun pitäisi kai oikein tervehtiä, sanoi hän. Kuinka olet voinut yksiksesi? Sanoin, että olin voinut hyvin. Mitenkä hän oli voinut, ei tarvinnut kysyä. Hän näytti aivan uudelta ihmiseltä, voimakkaalta, päivettyneeltä ja loistavalta.

— Missä Matilda on? kysyi hän katsellen ympärilleen. Selitin, että hän on muuttanut pois. — Sinulla on vain minut nyt, sanoin.

— Sitten ei minun ehkä olisi pitänyt tuoda heitä tänne, sanoi Erik ja katsoi minuun tarkasti, ikäänkuin nähdäkseen olinko loukkaantunut. Mutta he tarjoovat sen sijaan päivällistä ulkona, niin että sitä sinä pääset laittamasta tänään. Muuten sinua somistaa erinomaisesti lieden ääressä seisominen.

Herra nähköön, mitenkä hän mielistelee, hänellä on paha omatunto, ajattelin. Mutta hän näytti niin tavattoman rehelliseltä.

Hetken kuluttua tuli Betta makuukamarista, kammattuna ja hienona, uudessa puserossa ja kaikki matkan jäljet poistettuna, lukuunottamatta kullanruskeata päivettymistä.

Ja nyt alkoi rupattelu taas.

— Voi, mitenkä tuntuu hyvältä syödä jälleen! Herra varjele, kuinka me olemme syöneet näinä aikoina. Onpa somaa punnita itsensä keskuskylpylässä ja nähdä kuinka paljon on lihonnut.

— Niin, raskas sinä oletkin, sanoi Erik.

— Niin, tuo kuulostaa ihan siltä, kuin hän ei olisi tehnyt muuta kuin kantanut minua. Mutta sitä ei ole sentään usein tapahtunut, niin ettei hän ole liikoja ponnistellut. Oikeastaan oli koko mies suureksi pettymykseksi minulle, saatan sanoa Kamillalle, hän piti vain huolta itsestään, varasi itselleen parhaat palat ja parhaan paikan aina ja jokapaikassa, niin, siitä en peruuta mitään.

— Bettan ei tarvitse tekeytyä niin säälittäväksi ja syrjäytetyksi, sanoi Erik hyvin rauhallisesti. Sillä hän pani kyllä ihmiset liikkeelle omasta puolestaan, minun tarvitsematta juosta häntä palvelemassa, eikö niin, Kurt?

— Kurt, sinä et uskalla pitää Erikin puolta!

— Mutta jos hän sittenkin on oikeassa!

— Muuten lasken minä vain leikkiä, Kamilla, Erik oli hurmaava! Minä en käsitä kuinka olisimme tulleet toimeen ilman häntä!

— Niin, mikä nyt on totta? kysyin minä.

— Oh, sen kait pitäisi vaimon sydämen sanoa hänelle! Minä hurjistuisin, ellei Kamilla olisi mielettömästi rakastunut mieheeni, mutta sitähän hän näköjään on. Joka tapauksessa, leikki sikseen, Erikillä on ollut tavaton vaikutus minuun, enkö olekin muuttunut hiljaiseksi ja miellyttäväksi?

Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli luonnollisesti vastustamaton. Ensi kerran nauroin vilpittömästi tuolle hullunkuriselle Bettalle. Mutta että hänen miehensä jaksoikin! Oliko hän nauranut kikahtuakseen ja maannut kaksinkerroin tuolla tavalla puolitoista vuotta?

Tuodessani kahvin sisään, nauroivat he vielä yhtä kovin, he eivät ensinkään voineet hillitä itseään nyt.

Kun kysyin tahtoiko Betta sokeria tai pitikö Kurt piparkakuista, niin minä, tietämättä miten, kaiketi herätin jonkun muiston, en tietänyt minkä, joka sai heidät kaikki kolme hilpeästi nauramaan. Keskustelu oli täynnä viittauksia, ja minä vain en käsittänyt mitään. Erik koetti toisinaan tutustuttaa minua tilanteeseen: — Niin, näes, asia oli sillä lailla, että… Mutta Betta keskeytti hänet: — Anna olla, Erik, se kuuluu niin hassulta jälkeenpäin sille, joka ei ole ollut mukana. Ja niin se kuuluikin.

Monta kertaa huomasin Erikin tutkivasti katselevan minua: — tuntui siltä kuin hän olisi aavistanut, etten ollut oikein samanlainen kuin hänen lähtiessään. Tuntui siltä kuin hän ihmettelisi, etten joutunut huonolle tuulelle hänen selvän tuttavallisuutensa johdosta toisten kanssa ja sen vuoksi, että hänellä oli ollut niin hirveän hauskaa ilman minua. Hän näytti sentään hakevan jotakin merkkiä siitä, sillä täytyihän sellainen olla olemassa. Mutta jumalan kiitos, sydämeni oli rauhallinen ja välinpitämätön, vapaa kateudesta tai mustasukkaisuudesta, minä vain iloitsin siitä, että hänellä oli ollut hyvä, vilpittömästi ja täydestä sydämestäni.

Heidän mentyään tahtoi Erik auttaa minua keittiössä, mutta minä ajoin hänet heti pois sieltä, hän oli unissaan, ei tietysti ollut ostanut makuupilettiä.

— Minä nukahdankin vähäisen, sanoi hän, mutta herätä minut kello 1, sillä silloin minun on kehitettävä valokuvat.

Hän sai nukkua kello puoli neljään, jolloin minä menin sisään ja istuuduin sängyn laidalle. Erik oli nyt nukkunut tarpeekseen, mutta me emme puhuneet mitään valokuvain kehittämisestä. Päinvastoin kertoili hän minulle niin vilkkaasti matkastaan, että olimme vähällä tulla liian myöhään päivällisille. Kuvaus oli nyt aivan toinen kuin äsken, kun Betta määräsi sen sävyn. Erikillä on todellakin oikea ruotsalainen rakkaus luontoon; oli selvää, että hän oli nauttinut äärettömästi tuolla pohjoisessa, jossa suuret joet virtaavat laajojen metsien halki.

— Sinusta olisi varmaan pitänyt tullakin jahtimestari, sanoin lopulta.

— Vielä mitä, vastasi Erik, pankkimiehen toimellakin on sisältönsä.

Tuttavallisesta yhdessäolosta hän puhui varsin vähän. — Tiedäthän itse minkälaisia he ovat, sanoi hän.

— Tunnen heitä niin vähän.

— Niin, yhdentekevää.

Rosenbadin ravintolassa oli meillä hyvin hauskaa, aivankuin kotonamme, ja minä koetin nyt olla mukana ja pysyä muiden tasalla. Mutta heti kun nauroin tai puhuin äänekkäästi, rypisti Erik kulmakarvojaan ja oli moittivan näköinen, enkä minä saanut laskea leikkiä Kurtin kanssa ensinkään. Koetellakseni vieläkin Erikiä, esitin Kurtille lähempää tuttavuutta, mutta Erik ei nähtävästi hyväksynyt sitäkään.

— Mitä sinä tarkoitat ollessasi niin ankara minulle? kysyin suuttuneena, kotiin mennessämme. Miks'en minä saa tehdä samoin kuin Bettakin?

— Siksi että olet minun rouvani, sanoi Erik. Mitä se minuun kuuluu kuinka muiden rouvat käyttäytyvät, mutta minun rouvani tulee käyttäytyä moitteettomasti, ja niinhän sinä teetkin.

— Etkö tahtoisi minun sitten olevan Bettan kaltainen? kysyin ihmetellen.

— Sinä olet pikku hupakko, sanoi Erik.

Kerroin olleeni Maijan luona ja että hän oli sairas. Mutta jutun jatkoa en kertonut, ja sen vuoksi loppui se puheenaihe pian. Kuljimme ääneti Käsityöläiskatua eteenpäin, ja kaksi kertaa pelasti Erik minut hengenvaarasta, kuten hän sanoi, toisen kerran tempaistessaan minut raitiovaunun tieltä sillalla, ja toisen silloin, kun hän esti erään automobiilin ajamasta ylitseni.

— Minä en käsitä, sanoi hän, mitenkä sinä voit tulla toimeen yksiksesi?

— Siten, että kun olen yksikseni, luotan itseeni.

— Ei kait noin pieneen itseen ole mitään luottamista.

— Oh, saatpa nähdä, Erik.

Olimme portin edustalla. Taaskin loi Erik minuun saman tutkivan katseen, aivankuin hän olisi yksinkertaisissa sanoissani huomannut jonkun salatun tarkoituksen.

Mutta kun nyökkäsin hänelle hymyillen, niin hymyili hänkin ystävällisesti vastaan.

Heti sen jälkeen olimme ovemme edustalla ja ojensimme molemmat yht'aikaa avaimemme avataksemme oven.

— Tahtoisin tietää kuinka kauvan avaimemme sopivat samaan lukkoon, sanoin minä.

— Ei kukaan tiedä elämänsä pituutta, vastasi Erik.