SISÄLLYS: (continued 2)

Sillä tavoin hankkiintuneena ja varustettuna pitkällä ongenpahlaimella, lähdin minä matkaan "ahvenpaikalle", joka oli jyrkkä paikka rannalla. Sen kohdalla sanottiinkin asuksivan ahvenia oikein kosolta.

Paikalle päästyäni panin viereeni voileivät ja kopan, jossa ne olivat ja joka tietysti olisi kaloja kukkurapäänä minun onnistuneelta kalastusretkeltä kotiin palatessani. Toiselle puolelleni panin lasipurkin kärpäsineen ja matoineen ja panin onkeni reilaan. Kalaraukat, nyt olin minä paneva toimeen hirmuisen hävityksen heidän seassaan!

Minä panin ensin kärpäsen koukkuuni ja heitin siiman veteen. Kohosta päättäen näytti siltä, kuin jo olisi kala nykinyt ja minä vetäsin ongen ylös kaikin voimin, mutta eihän siinä mitään ollut. Kärpänenkin oli ihan koskemattomana asemillaan. Minä heitin ongen uudestaan alas — niin nyt; nyt se nyki ihan varmaan. Koko koho katosi syvälle veden pinnan alle ja minä vetäsin ongen ylös, kärpänen oli poissa, mutta onki tyhjänä — ei kalaa pientäkään!

Hetkisen turhaan koetettuani kalastusta, tunsin itseni nälkäiseksi ja otin voileivän syödäkseni, mutta samalla kuitenkin jatkoin onkimistani. Niin seisoin leipä suussa, onki vedessä, kunnes innoissani olin siirtynyt ihan jyrkänteen äyräälle. Kaukaa en kuitenkaan pysynyt tuossa täperässä asemassani, vaan kadotin tasapainon ja samassa tuokiossa olin jo nenä edellä ja sääret ilmassa, tuolla alhaalla vedessä.

Luulin silloin viimeisen hetkeni tulleen. Sain vettä "henkeeni" tahi, niinkuin me pojat sanoimme — kylmän ryypyn, niin, että en voinut vetää henkeänikään vapaasti.

"Hik, hik, hik" imin minä ilmaa, hengittääkseni, ja sorikoin sekä käsillä, että jaloilla pysyäkseni pinnalla. Onneksi ei siinä ollutkaan kovin syvä, joten minä voin vähitellen kontaten marria taas kuivalle maalle. Voitte arvata, että jyrkkää törmää myöten minun ei ollut juuri helppo päästä ylös.

Tunsin olevani oikein perin pohjin kuritettu tottelemattomuuteni tähden. Minä käydä lörkyttelin kotiin, täyttä kurkkua itkeä kollotellen ja vettä valuvat vaatteeni olivat ruumiissa kiinni. Vielä en muistanut ottaa mukaani lasipurkkia enkä voileipiä, enämpää kuin onkirustinkianikaan. Korean hattunikin olin hukannut purossa pyöriessäni. Kurjan näköinen mahdoin olla kovin, kuin itkien, ryvetetyissä vaatteissani, saavuin kotiin viimeinkin.

Mikä eroitus ulkomuodossani sen välillä, mimmoisena olin lähtenyt kielletylle retkelleni, ja sen, jommoisena siltä, kovakorvaisuudesta kuritettuna palasin takaisin!

Jos me voisimme silmillämme nähdä sisällisen ihmisemme, niin kyllä huomaisimme yhtä suuren eroituksen joka kerta, kuin olemme tehneet jotakin sellaista, jota Jumala on kieltänyt. Senpä takia onkin vallan tärkeää aina rukoilla Jumalalta armoa ja voimaa olemaan varuillaan kaikkea tottelemattomuuteen, kiusausta vastaan.

On tarpeetonta mainita sitä, mitä minulle tapahtui isän kotiin saavuttua.

* * * * *

Kouluaikanani oli aivan tavallista, että me laskimme talvella mäkeä kelkalla ja suksillakin mitä jyrkimmistä mäistä. Me emme kuitenkaan tyytyneet mäkiin semmoisinaan, vaan laitoimme niihin vielä ladulle suuria, korkeita hyppyriäkin. Sitte tarttui meitä aina joku kahdeksan, jopa kymmenenkin, poikaa yhteen kelkkaan tahi rekeen ja niin sitä mentiin, hurjan huimaavaa vauhtia alas mäestä. Kun kelkka joutui hyppyriin, josta sen piti mennä ylitse, kohosi se ylös ja hyppäsi hyvän matkaa ilmassa ja sitte, maahan pudotessaan sai se "aika täräyksen", ennenkuin matkaansa jatkoi. Jotkut meistä jaksoivat pysyä kelkassa, toiset jäädä repsahtivat lumelle ja väliin loukkasimmekin pudotessamme oikein tuntuvasti itseämme. Yhtä hauskaa se kuitenkin siltä oli, eikä kukaan sellaisissa tapauksissa tohtinut ruveta "tillittämään", jos kaatuminen olisi kuinkakin koskenut. Se joka sellaisissa leikissä olisi alkanut itkeä, olisi kyllä "nimensä kuullut".

Kesäiseen aikaan oli meillä muita vehkeitä, jotka olivat ainakin yhtä vaarallisia. Hiljainen, kukkien keräileminen tai marjojen poiminta; metsässä ja kedoilla käveleminen; heinissä peppuroiminen ja muut semmoiset eivät näet olleet läheskään riittäviä huvituksia meidän vilkkaille sieluillemme. Provastilan syöttöhakaan päästiin veräjäportista, joka oli niin tehty, että se itsestään, omasta painostaan, meni kiinni. Sen portin kanssa oli meillä paljo puuhaa välitunneillamme. Oli erittäin hupaista kiikkua sillä, vaikka sen saranoille ei tuo temppu ollut yhtään terveellistä. — Lakki kädessä huusin ja hurrasin minä, kun portti, minun ja neljän toverini kanssa, meni kiinni, mutta heti olimme me nenällämme maassa niin, että portin patsaat naksahtivat vaan. Seuraavana päivänä olimme toki valmiit taas uudistamaan samaa leikkiä portin kanssa.

Kymmenes luku.

Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean suulleni niiltä.

Oli satanut runsaasti lunta. Teitä ei voitu ollenkaan kulkea, Tuhkatiheässä oli aitovierillä korkeita nietoksia, Ainoastaan muutamia isoimpia poikia, jotka asuivat lähellä koulutaloa, pääsi kouluun sinä päivänä. Vanha ystävämme, opettaja Eteläinen, antoikin meille sen vuoksi aikaisin luvan sinä päivänä, että ehtisimme kotiin ennen pimeätä.

Meillä ei kumminkaan ollut yhtään halua toisistamme erota, kun oli niin ihmeen ihana talvinen ilma. Koko maa oli kääriintynyt mitä kauniimpaan nuoskaan lumivaippaan. Puut ja pensaat upeilivat koreissa huurrepuvuissa, jotka kimaltelivat somasti heikossa päiväpaisteessa ja me, pojat, iloitsimme talven kauneudesta ja tunsimme itsemme elähdytetyiksi ilosta ja elämän halusta.

"Emme me nyt vielä eroa toisistamme, emmekä kotiin lähde. Pojat, niitä me rupeaisimme tekemään?" kysyi Antti Vuorinen.

"Ruvetaan sotasille", vastasi Jussi Kallio ja hänen ehdotuksensa hyväksyimmekin kaikki yksimielisesti. Heti oli pieni joukkomme hajonnut kahteen vihollisparveen toisiansa vastaan. Lumipallot kiitelivät ilmassa, kuin pommit ja kranaatit ja sattuivat aina johonkuhun jommassa kummassa vihollisleirissä. Se oli raitista ja hauskaa menoa, mutta väsyyhän sitä viimein hupaisimpaankin leikkiin. Sota loppui, eikä kumpikaan sotaa käyvistä valloista voinut omistaa itselleen voittoa.

"Nyt minä luulen, että tallustelemme kukin kotiinsa, ennenkuin tulee pimeä", esitteli Aukusti Vesterinen, mutta Fredrik hänen veljensä oli toista mieltä.

"Tiedättekös pojat mitä", huusi hän! "Tehdäänpäs lumesta maapallo."

"Maapallo lumesta, hurraa — eläköön!" riemuitsivat kaikki pojat ja kohta pantiinkin päätös toimeen. Alettiin miehissä vierittää pientä palloa nuoskassa lumessa. Se kasvoi kasvamistaan ja tuli lopulta niin isoksi ja raskaaksi, että emme enää jaksaneetkaan sitä vieritellä. Nyt nousi kysymys, mitä me vielä tekisimme suurella maapallollamme. Useampiakin esityksiä tehtiin.

Muuan esitti, että sitä käytettäisiin etuvarustuksena lumisotaa jatkettaessa; toinen tahtoi siitä tehtäväksi Grönlantilaisen lumituvan; kolmas esitti, että siitä tehtäisiin kuva- eli muistopatsas. Se tulisi olemaan patrooni Enbergin näköinen, tuon, jolla oli viinapolttimo ja joka oli niin paksu, jotta hätäimesti sopi sisään kirkon sakariston ovesta. Viimein tein minäkin esityksen. Se oli huonoin kaikista, mutta hyväksyttiin kuitenkin huudolla ja riemastuksella, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, jolloin huono ehdotus on saavuttanut suurimman suosion.

"Minä tiedän, mitä me teemme, pojat", lausuin minä, "me vieritämme pallon kouluhuoneen oven eteen, niin ei herra Eteläinen, huomenna kouluun tullessaan, pääsekään sinne sisään."

Minun esitystäni tervehdittiin oikein teräväpäisen miehen esityksenä, "Kalle Sarkkinen on nokkela poika", huudettiin minulle joukossa, ja pitemmittä miettimisittä tottelivat toverit minun käskyjäni, kun minä, tosin päätäni toisia lyhempänä, mutta oikea käsi ylös ojennettuna ja suu täynnä vallattomia, kopeita sanoja, seisoin käskyjä jakelemassa heille.

Muutamissa silmänräpäyksissä oli työmme tehty. Lumipallo oli aivan koulun ovessa kiinni ja hetkisen urostyötämme katseltua, poistuimme me kukin kotiimme.

Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään hyvä olla. Vähitellen tulin minä tuntoihini ja heräsin järkeeni jälleen. Enkö ollut tehnyt väärin vietellessäni kumppaniani vallattomuuteen, josta opettaja täydellä syyllä pahastuisi heihin? Ja muutoinkin, miten pahasti olin menetellyt hankkiessani harmia hänelle, joka aina oli minulle ollut niin perin hyvä!

Sinä yönä en voinut rauhallisesti nukkua, vaan uneksin hirveän suurista lumipalloista, jotka tukahduttivat minua ja piirittivät koko talomme niin, että jouduimme lumeen elävinä haudatuiksi.

Kun aamulla heräsin, oli jo lumirekeä vedetty ja tiet saatu taas tallettavaan kuntoon. Pakkanen oli yöllä tehnyt lumen kovaksi ja jäätyneeksi. Nyt hohti ja helotti se päiväpaisteessa, kuni kalliimmat hohtokivet, mutta minun murheellista mieltäni ei sinä aamuna mikään ilahduttanut. Tosiaankin raskailla askelilla kulin minä kouluun, peläten kohdata sekä kumppania että opettajaa, vieläpä sitä suurta lumipalloakin: Minä pidinkin asiaa paljon suurempana ja työläämpänä, kuin se todella oli. Kouluun kulkiessani kuvailin nimittäin mielessäni, että opettaja ja kaikki neljäkymmentä kumppaniani seisoisivat neuvottomina koulun oven ulkopuolella ja että täytyisi kutsua koko kylän miehinen väestö lapioimaan pois tuota suunnatonta lumijoukkoa, joka yöllä oli vielä ehkä kylmänyt kovaksi — oikeaksi jäävuoreksi. Kovasti sykki sydän rinnassani kaikkea tuota tuumiessani ja itku oli ihan lähellä. Minä vapisin pelosta, mutta mitä näen minä perille päästyäni? Ei näkynyt opettajaa, ei poikia, eikä mitään kylän väkeä. Olipa vielä iso lumipallokin kokonaan kadonnut. Minä hengitin helpommin ja hiivin hiljaa sisään kouluhuoneesen.

Useimmat pojat olivat jo tulleet ja istuivat, tavallisuuden mukaan, paikoillaan ääneen läksyjänsä lukien. Herra Eteläinen oli myöskin jo saapunut ja istui tyynenä ja vakavana paikoillansa opettajan istuimella. Kaikki meni tavallista menoansa. Aamurukouksen perästä alkoi tavallinen koulutyökin, enkä minä kuullut sanaakaan koko tuosta onnettomasta lumipallosta. Omatuntoni todisti kuitenkin minun tehneen väärin, enkä sentähden voinut olla levollisena enkä iloisena.

Lumipallo ei enää ollut koulun oven edessä, kun herra Eteläinen oli sen itse muutamilla voimakkailla lapion iskuilla hajoittanut ja syrjään heittänyt, mutta se oli kuitenkin jälellä painamassa omaatuntoani ja jäähdyttämässä sydäntäni. Voi, minä olin alakuloinen ja suruissani koko pitkän pituisen päivän! Mielelläni olisin astunut esiin ja tunnustanut kaikki, tunnustanut vietelleeni toiset pojat tekemään sen, jonka olivat tehneet, mutta minua hävetti tehdä niinkin. Sen tähden ryhdyin minä toiseen keinoon. Minä repäsin kirjoitusvihostani paperilapun ja kirjoitin sille:

"Herra Eteläinen ei ehkä tiedä, että minä se olin, joka narrasin pojat vierittämään lumipallon oven eteen. Mutta minä se olin ja olen siitä hyvin pahoillani.

Kalle Sarkkinen."

Paperilapun jätin minä koulupöydälle siinä toivossa, että opettaja sen ehkä, minun pois mentyäni, siitä huomaisi.

Kun sitte huomenna tulin kouluun, kutsuttiin minut opettajan tykö ja minun piti hänelle kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Monta tarpeellista ja hyvää kehoitusta sain samalla häneltä, mutta minä sain häneltä kaikki anteeksikin; ja se oli minusta kaikista parasta.

* * * * *

Kaikki ihmiset pyrkivät ylöspäin maailmassa. Päätänsä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa tahtoo hiukan jokainen tulla. Se halu havaitaan jo lapsenkin sydämessä ja tulee ilmi hänen leikissäänkin. Sellainen mielihalu asui minussakin; minä tahdoin näyttää isolta, vaikka olin varreltani vähäinen. Kun en taitanut sisariani ja toveriani muulla tavoin korkeammalta katsella, tein minä niin kulkemalla puujaloilla. Ei kukaan usko eikä arvaa, miten iloinen minä olin, kun Blomqvist teki minulle parin sellaisia hyvin kaivatuita ja rattoisia kulkuneuvoja. En huoli kertoa kaikista niistä kuperkeikoista, joita sain tehdä ennen, kuin oikein opin puujaloilla kulkemaan. Minä olin kumminkin liiaksi ylpeä, antamaan kenenkään nähdä, miten vaikeata alku oli. Sen vuoksi menin pois takapihalle, joka oli avonainen paikka tallin ja navetan välillä, ja siellä pidin harjoituksiani. Eipä mennytkään pitkää aikaa, ennenkuin jo osasin vakavasti seistä mieluisilla puujaloillani. Sitte en enää kauemmin suinkaan kävellyt riihen ja tallin takalistolla. Ei — keskellä pihaa kävelin sitten ja "paappailin" hiekalla, kuin kurki suolla, Itse mielestäni olin minä koko mies ja niinpä luullakseni sisaruksistanikin. He seisoivat hämmästyneinä nähdessään, kuinka pitkiä askelia minä otin, kuinka taisin kompastelematta kääntyä ympäri tai seisoa yhdellä ja ojentaa toisen jalkani aina sivurakennuksen akkunoihin asti — niin vielä, miten helposti voin nousta ylös päärakennuksen portaitakin myöten. Itse Vahtikin, meidän nelijalkainen leikkikumppanimme, haukkua räventi sulasta ihastuksesta, tahtoessaan siten ihmettelyänsä julki lausua.

Miten ylpeä ja iloinen lienenkin itse ollut niin korkealle pääsemisestäni ja kuinka siskoni siitä lienevätkin, iloinneet, niin oli kuitenkin yksi, joka ei pitänyt semmoisesta ajatusteni suunnasta. Hänellä ei ole mitään sitä vastaan, että me lasten tavoin viattomasti iloitsemme ja olemme hilpeitä, mutta laupeudessaan ja rakkaudessaan tahtoo Hän säästää meitä täyttämästä sydäntämme itserakkaudella ja ylpeydellä. Hän tietää ylpeyden käyvän lankeemuksen edellä ja sentähden Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Tuonkin itseeni tyytymisen, jota tunsin taidostani, kun osasin kävellä puujaloilla, piti saada ansaittu rangaistuksensa.

Muutamana päivänä näin isän tulevan portaille silloin, kuin juuri olin tekemässä taidetemppujani pihalla.

"Isäpäs katsoo tänne; — odottakaapas niin saatte nähdä, miten hyvästi minä osaan kääntyä", huusin minä erittäin innokkaasti.

No, minä tein parastani ja toivoin saavani siitä ansaitun kiitoksen — silloin "pläiskis". Minä olin suullani maassa suu täynnä soraa ja haava otsassa, josta vuoti jotenkin runsaasti verta. Minä säikähdin kovasti nähtyäni verta käsissäni ja aloin itkeä. Äiti tuli ulos, vei minut lastenhuoneesen ja pesi siellä haavan, joka huomattiin olevan vähäpätöinen naarmu vaan. Kohta olin minä taas yhtä ripsas ja iloinen, kuin ennenkin, mutta lankeamisesta olin saanut sen tärkeän opetuksen, että ei ole kehuminen hyväksi, eikä halu herättää itsensä ihmettelemistä muissa tuota menestystä. Valitettavasti olen kuitenkin usein unhottanut sen opetuksen elämässäni, mutta joskus on se kuitenkin johtunut mieleenikin ja tehnyt minulle sangen hyvää. — Lankeamisestani sain pienen arven otsaani, joka on siinä vieläkin jälellä yhtä näkyvänä, kuin sekin, jonka kerran sain, kuin minun piti mennä äitini asialle; — siis kaksi arpea otsassa.