Front matter (continued 2)

Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies, kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan. Pohjolan neito

Viitiseikse, vaatiseikse, Pääsomihin suoritseikse.

Näin koristettuna tulee hän tupaan

Silmistänsä sirkeänä, Kasvoiltansa kaunihina. Poskilta punehtivana; Kullat riippui rinnan päällä, Pään päällä hopeat hohti.[131]

Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla mahdollisilla taitokeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan »poskensakin punottanut», ottaen siis avukseen tualettikonstin, jota ei olisi uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy, että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin ihastuttaa.

Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? »Kukapa», kysyy tyttö veitikka puolestansa:

»Käkiä kukutteleisi, Lintusia laulattaisi, Jos minä menisin muunne, Saisin marja muille maille? Kaikkipa käet katoisi, Ilolinnut liikahtaisi Tämän kunnahan kukulta![132]

»Paitsi sitä», lisää hän vielä, »en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni:

Marjat on maalla poimimatta Lahen rannat laulamatta, Astumattani ahoset, Lehot leikin lyömättäni!»

Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikaileminen, samallainen kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan se juuri nimenomaan kuuluisain kaunotarten maineesen, etteivät he liian helposti »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Yhtähyvin on tuo leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka jälkeen ei mikään »ei!» tule masentamaan rakastajan toivoa.

Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:

»Kummallenko mielit mennä, Kun tulevat tahtomahan Ikuiseksi ystäväksi, Kainaloiseksi kanaksi?»

Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä

»Tuopi laivalla eloa, Aluksella aartehia»,

jota vastaan Ilmarinen vaan

»Tuopi tyhjeä valetta, Korjan täyden luottehia!»

Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti, ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o. viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän emännän muka vaivaloista elämää:

»Ohoh lasta lampahutta! Menet seppo Ilmarille, Vaahti-otsalle varaksi, Sepon hurstin huuhtojaksi, Sepon pään pesettimeksi!»[133]

Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, syystä, ettei siitä olisi mitään palkintoa:

»Mene en Wäinölän ukolle, Ikivanhalle varaksi! Vaiva vanhasta tulisi, Ikävä iällisestä».[134]

Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei koetakaan pakoittaa tytärtänsä.

Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan neitoa »ikuiseksi ystäväksi», muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:

»Jokos sä venosen veistit, Joko laait laivan suuren Kehrävarteni muruista, Kalpimeni kappaleista»?[135]

Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittelemättä, ettei tule ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi. Hän vastaa vaan, ettei merimiehen ammatti ole hänelle mielenmukainen; tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka vastenmielisen kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä, ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä oli miehen urhous ja miehen voima. Mutta näiden ansiotöitten toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa sulhasensa uskollisna apuna.

Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla; mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun parempaan elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella sekä erin-omaisella, lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta, kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään vaatisi.

Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole »kaduttu kauppa, ijän kaiken itkettävä», jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:

»Mi oli sinun eleä Näillä taattosi tiloilla! Kasvoit kukkana kujilla, Ahomailla mansikkana; Ei ollut huolta ollenkana, Annoit huolla honkasien, Surra suolla suo-petäjän; Itse liehuit lehtysenä, Pyörähtelit perhosena».[136]

Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:

»Toisin siellä, toisin täällä; Toisin siellä torvet soivat, Toisin ukset ulvaisevat, Toisin vierevät veräjät, Sanovat saranarauat. Et osaa ovissa käyä Talon tyttären tavalla, Et tunne puhua tulta Talon miehen mieltä myöten».[137]

Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku 60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa. Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden. Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi miniän oloa on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämään. Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa kodissa antavat toisen äänen kuin tuttavat omassa kodissa!

Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:

»Äskenpä olisit neiti Miehelähän mennessäsi; Oisit päätäsi pitempi, Kun ois jalka kynnyksellä, Toinen korjassa kosijan».

Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:

»Toivoin kuin hyveä vuotta, Katsoin kuin kesän tuloa».

Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:

»En mä tuota tunnekana, Mikä multa muutti mielen! En lähe ilolla mielin, Lähen hoikka huolissani, Kuin syksyisen yön sylihin, Kevähisen kierän päälle!»

Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä on:

»Kuin keväinen päivän nousu, Kevät-aamun aurinkoinen».

Mutta morsiamen oma sydän on nyt:

»Kuin pimeä pilven ranta, Kuin syksyinen yö pimeä, Talvinen on päivä musta; Viel' on mustempi sitäkin!»[138]

Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin eikä menisi orjuuteen. Mutta:

»Et sinä sitä totellut; Käeten kävit tulehen, Tieten tervan keittehesen».

Tämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämää:

»Niin neito ison kotona, Kuin kuningas linnassansa, Yhtä miekkoa vajoa. Toisin tuon miniä raukan; Niin miniä miehelässä, Kuin vanki Venäehellä, Yhtä vahtia vajoa».[139]

Kotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:

»Iso kutsui kuutamaksi, Emo päivän paisteheksi, Veikkosi vesivaloksi, Siskosi siniveraksi».[140]

Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa mielestä, jos hän töissänsä:

»Utuna ulos menisi, Savuna pihalle saisi, Lehtisenä lenteleisi, Kipunoina kiiättäisi».

Vaan sehän on mahdotonta:

»Et ole lintu lentäjäksi, Etkä lehti liehujaksi, Et kipuna kiitäjäksi, Savu saajaksi pihalle».[141]

Nuori neito kasvaessaan muka oli aina luullut:

»Huolet loppui, työt väheni, Tämän illan istuimilla.»

Mutta nythän:

»Vasta valvoa pitääpi, Vasta huolta hoivatahan; Äsken huntu huolta tuopi. Liina liikoja suruja».[142]

Kovin tulee tästä morsian paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa katkerasti:

»Toisin tiesin, toisin luulin, Toisin toivoin tuon ikäni: Käkesin käkenä käyä, Kukahella kukkuloilla, Näille päivin päästyäni. Enpä nyt käkenä käyne, Kukahelle kukkuloilla; Olen kuin alli aallokossa, Tavi laajalla lahella, Uiessa vilua vettä, Vettä jäistä järkyttäissä!»[143]

Nyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä, että noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi tulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa on nyt uusi otettava:

Ajatellen astuminen, Tuumitellen toimiminen; Ei kuin taaton tanterilla Laaksoloissa laulaminen, Kujilla kukahteleminen.[144]

Kaikki tyttö-ajan laulut, tyttö-ajan huimuus on kotiin jätettävä; sillä:

Tapoja talo kysyvi, Tapoja talo hyväkin; Mies se mieltä koittelevi, Mies mieltä ani paraskin.[145]

Senvuoksi varoitetaan neittä:

»Piä herkät hiiren korvat, Terävät jalat jäniksen; Niska nuori notkuttele, Kaunis kaula kaarruttele, Kuni kasvava kataja Tahi tuore tuomen latva!»[146]

Aikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta puhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei edes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten »tuiskuna» rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:

Eikä lausu lapsi parka, Saata kieletön sanoa: Onko vilu, vaiko nälkä, Vaiko muu tapahtumainen, Ennen kuin tulevi tuttu, Kuulevi emonsa äänen.[147]

Sen jälkeen lattioita pestessä ja laastessa tulee miniän varoa, ettei viskaa vettä lasten päälle:

»Nähnet lapsen lattialla, Jos kohta kälynkin lapsen, Nosta lapsi lautsaselle, Pese silmät, pää silitä, Anna leipeä kätehen, Vuole voita leivän päälle; Kun ei leipeä talossa, Anna lastunen kätehen!»[148]

Mikä hellyys, mikä syvä lapsen mielen käsitys näissä sanoissa!

Suoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea päällensä:

»Älä liiku liinasetta, Älä kengättä kehaja! Tuosta sulho suuttuneisi, Mies nuori nuristuneisi».[149]

Ennenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin lempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät. Ei edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa puhkailla, ei ähkäillä:

»Ettei appi arveleisi, Anoppi ajatteleisi, Ä'issäsi ähkeävän».[150]

Vettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:

»Kuvoasi katselevan, Itseäs ihastelevan, Kauneuttas kaivosehen».[151]

Vieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:

»Käske vieras istumahan, Lausuttele laaskavasti, Syötä vierasta sanoilla, Kunnes keitto kerkiävi».[152]

Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta oman miehen mustasukkaisuutta:

»Taas kun lähtevi talosta, Jäähyväiset jättelevi, Ällös viekö vierastasi. Ulkopuolelle ovea! Tuosta sulho suuttuneisi, Kaunosi kamaltuneisi».[153]

Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa, varsinkaan ei anoppia:

»Kysyvät kylän miniät: Antoiko anoppi voita, Kuin ennen emo kotona? — Sano aina annettavan Kapustalla kannettavan, Jos kerran kesässä saanet, Senkin toisen talvellista».[154]

Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset, yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui vastanamme yksi läpikäyvä perus-sävel: »nöyryys, nöyryys!» Vaan miehen velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä uudestaan ja eri muodoissa: »lempeys, lempeys!» Sulhasta kehoitetaan, ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa

Nurkkihin nuhajamahan, Soppihin sohajamahan.

Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:

Aina istui ikkunoissa, Keikkui keskilattioilla.[155]

Älköön myös sulhanen häntä:

»Ikävällä itketelkö! Jos tulisi tuhma tunti, Saisi neiollen ikävä, Pistä valko valjasihin, Tuo neito ison kotihin, Emon tuttavan tuville!»[156]

Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:

»Ällös liinalintustasi Oletelko orjanasi; Älä kiellä kellarista, Älä aitasta epeä!»[157]

Viimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:

»Seiso seinänä e'essä, Äl' anna anopin lyöä, Äläkä apen torua, Talon toisen soimaella!»

Ja jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa,

»Ethän raahi raukkaistasi, Ethän henno herttaistasi!»[158]

Mutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:

»Neuvo, sulho, neitoasi, Opeta oven takana; Yksi vuosi suusanalla, Toinen silmän iskennällä, Kolmas on jalan polulla!»

Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:

»Tuopa turkin helman alla, Talon toisen tietämättä!»

Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla: vasta kun se keino nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:

»Neuvo nelisnurkkaisessa, Älä nurmella nukita! Kuuluisi kumu kylähän, Naisen itku naapurihin».

Ei myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:

»Nauraisi kyläiset naiset: Onko tuo sodassa ollut? Vai susiko sulhasena, Karhu kanssakumppalina?»[159]

Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö edessä:

Erotuopit tyhjettynä, Kohti korjat käännettynä, Päin ulos, perin tupahan.

Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikkinyt, joita impenä ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille, jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:

»Jää nyt, pirtti, terveheksi, Pirtti lautakattoinesi! Jääpä piha terveheksi, Piha pihlajaisinesi! Jätän kaikki terveheksi Maat ja metsät marjoinensa, Kujavieret kukkinensa, Kankahat kanervinensa, Järvet saoin saarinensa, Syvät salmet siikoinensa, Hyvät kummut kuusinensa, Korpinotkot koivuinensa!»[160]

Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti humorillisella pilapuheella:

»Jää hyvästi, järven rannat, Järven rannat, pellon penkat, Kaikki maassa marjan varret, Marjan varret, heinän korret, Pajupehkot, kuusen juuret, Lepän lehvät, koivun kuoret!»

Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin kerrottiin, on syynä — taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta, itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden, yhtä todellisesti myös kansanrunous Pohjolan neidon kuvassa. Me näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden poissulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, »vasta tekee neidon oikein täydeksi neidoksi».

Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja paran eväskakkuun kiven leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin tuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat siitä ilmi tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle suovat tilaisuutta.

VI. Lemminkäinen.

»Aik' on Ahtia sanoa, Veitikkata vieretellä!»

Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in hengenheimolainen; — edessämme on suurisuinen kerskailija, ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan milt'ei on vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.

Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta puoli Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut haravoida runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja puhaltaa elävän hengen luomaansa.

Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan häntä Ahdiksi ja siis ikään kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi, kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä »kauniiksi», välistä »veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi», ylistellen hänen sekä ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on »mies mitä parahin», vaikka tosin »tuli vähän vialle», koska liian paljon tahtoi elää »impien iloissa», kassapäiden karkeloissa. Tässä, niinkuin muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla tavalla, kuin hemmoitteleva äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta hilpeydestä ja uljuudesta.

Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin eroittaikse se suuresti siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalaisluonteesta, joka on Ilmari sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle, josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin kauemmaksi valtameren taakse? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaisteessa?

Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi. Saaressa kasvaa Kyllikki, »Saaren neiti, Saaren kukka», jota Päivä ja Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:

Kunnepäin on päätä käänsi, Siinä suuta suihkatahan; Kunne kättänsä ojensi, Siinä kättä käpsätähän.[161]

»Korea» Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Tässä oli voitto voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.

Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti, huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei suvaitakaan halvempiarvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee kauneudellaan:

»Jos en oo koiltani korea, Suvultani aivan suuri, Mä valitsen varrellani, Otan muilla muo'oillani!»[162]

Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle, arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:

»Kyllikki, syänkäpyni, Minun maire marjueni, En sua pahoin pitäne: Sylissäni syöessäni, Käsissäni käyessäni!»[163]

Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin peittää sen puutteen humorisella sanaleikillä, tehden metsän marjat muka lehmiksensä:

»Ällös olko milläkänä! Mont' on lehmeä minulla: Yks on suolla Muurikkinen, Toinen mäellä Mansikkinen, Kolmas Puolukka palolla. Ne on syömättä soreat; Ei ole illoin kytkemistä, Eikä aamuin laskemista, Heinävihkon heittämistä.»[164]

Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:

»Jos en oo suvulta suuri, Enkä korkea ko'ilta, On mulla tulinen miekka, Se onpi sukua suurta, Onpi Hiiessä hiottu, Jumaloissa kirkastettu; Sillä suurennan sukuni!»[165]

Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona, käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen. Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[166] muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi, väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo »lieto», vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä hänestä irti kunniallisella tavalla?

Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan. Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin. Hän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:

»Mieleni minun tekevi Juomahan soan olutta, Soan mettä maistamahan!»[167]

Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka kaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:

»En huoli koti-oloista! Ennen juon joesta vettä, Melan tervaisen terältä; Makeamp' on juoakseni, Kuin kaikki kotoiset kaljat!»[168]

Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti, että kotona on

»Aittaan salvattu satoja, Tuhansia tukkueltu».

Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:

»En huoli koti-eloista! Jos markan soasta saanen, Parempana tuon pitelen, Kuin kaikki kotoiset kullat, Auran nostamat hopeat!»[169]

Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa, mennä omin silmin katsomaan:

»Onko neittä Pohjolassa, Jok' ei suostu sulhasihin, Mielly miehi'in hyvihin!»[170]

Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen tehdä hänelle turmiota:

»Senpä hyötyivät minusta, Min kirves kivestä saapi, Järky jäästä iljanesta, Tuoni tyhjästä tuvasta!»[171]

Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään; iloisella ylpeydellä hän lausuu:

»Mies on luustossa lujempi, Rautapaiassa parempi, Teräsvyössä tenhoisampi!»[172]

Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,

Jok' oli Hiiessä hiottu, Jumaloissa kuuraeltu.

Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä, henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa, Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä, kenenkään arvaamatta.

Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä. Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa uhitellen:

»Eipä ilmalla Jumalan, Tämän taivon kannen alla, Löytyne sitä metsässä Jalan neljän juoksevata, Kut' ei näillä yllätetä, Kainuilla Kalevan pojan, Liukuimilla Lemminkäisen!»[173]

Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:

»Mi lienee Lapissa miestä, Kaikki hirven kannantahan; Mi lienee Lapissa naista, Kaikki kattilan pesohon; Mi lienee Lapissa lasta, Kaikki lastun poimintahan; Mi Lapissa kattilata, Kaikki hirven keitäntähän!»[174]

Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille; vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö, Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen. Toisessa paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa, voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhkaylpeillä, kuin jos ne olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:

»Susi ei syö minun sukua, Karhu ei kaada Lemminkäistä; Sormin sortavi sutoset, Käsin karhut kaatelevi!»[175]

Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa täst'edes rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti parka surkeasti pettyy! Hänen »veitikkansa» on sekä ruumiin että hengenkin puolesta kokonaan vironnut »evillensä entisille».

Sanoi lieto Lemminkäinen:

»Viel' olen äijeä vajoa! Tuollapa syämykseni, Tuolla tuntoni makaapi, Noissa Pohjan neitosissa, Kaunoisissa kassapäissä. Homekorva Pohjan eukko Eipä anna tyttöänsä, Joutsenen osoamatta Tuosta Tuonelan joesta!»[176]

Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa lepäilee suuren vaaransa perästä.

Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa. Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen, että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.

Siinä Kauko katselevi; Silmä karsas Kaukon päässä, Silmä karsas, toinen kiero, Suu vähiten väärällänsä. Virkki viimein katsellessa: »Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä, Laitapa olutta paljon, Keitä kaljat kelvolliset Juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenkin Noissa häissänsä omissa Kera nuoren tyttäresi!»[177]

Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan. Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun hän oli käynyt kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se »tuuma aivohon osasi», että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei siinä vielä kaikki — olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut pois huuhtoa! Lemminkäinen

Murti suuta, väänti päätä, Murti mustoa haventa; Veret vierähti pahaksi Poloisilta poskipäiltä.[178]

Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti toiselle Pohjolan retkelle.

Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän huomauttaa:

»Ei sua kutsuttu sinne, Ei tarkoin tahotakana!»

Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:

»Kurjat kutsuen menevi; Hyvä ilman hyppeleikse!».[179]

Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän kutsumatta sinne tuli, niin on

»Tuossa kutsut kuun-ikuiset, Airuhut alin-omaiset, Miekassa tuliterässä, Säilässä sakenevassa!»[180]

Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti, ylpeästi:

»Ain' on surmia akoilla, Kaikin paikoin kuolemia; Ei uros hätäille noita. Ei varsin varannekana!»[181]

Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa. Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:

Miekkanen käessä kääntyi, Kuni tuore tuomen latva Tahi kasvava kataja.[182]

Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:

»Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa Tämän miekan miettijäistä, Tämän kalvan katsojaista!»[183]

Samoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa:

»Sen mä mieheksi sanoisin, Urohoksi arveleisin, Joka jouseni vetäisi, Kiveräni kiinnittäisi Noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla!»[184]

Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä. Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään, että tämä Pohjolassa itse nöyrästi, siivosti käyttäytyisi ja näin tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:

»Poikueni, ainueni, Lapseni, vakauteni! Jos sä jou'ut juominkihin, Juopa puoli tuoppiasi, Anna toisen toinen puoli, Pahemman pahempi puoli; Mato maljassa venyvi, Toukka tuopin pohjukassa! Istu puolella sijoa, Astu puoli-askelella, Anna toisen toinen puoli, Pahemman pahempi puoli!»[185]

Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen jo silloin istui reessänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan poljennalla, että

Silta liekkui lehmuksinen, Tupa kuusinen kumahti.[186]

Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:

»Terve tänne tultuani, Terve tervehyttäjälle!»[187]

Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä, olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa pahasti loukkaavaisen vastauksen:

»Jos olet siivolla tuvassa, Oven suussa seisomassa, Oven suussa, orren alla, Kahen kattilan välissä, Kolmen koukun koskevilla.»[188]

Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[189] määrättyyn halpaan sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan tuvassa:

Siitä siirtihe ylemmä, Pyörähtihe pöyän päähän, Istuihe rahin nenähän, Petäjäisen penkin päähän.[190]

Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt myös istahti koko voimallansa, että:

Rahi vastahan rasahti, Petäjäinen penkki notkui.

Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraan varaa. Senvuoksi Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:

»Enpä liene lempivieras, Kun ei tuotane olutta Tulevalle vierahalle!»[191]

Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa, mutta minkälaista!

Luut lihoista, päät kaloista, Vanhat naatit naurihista, Kuoret leivistä kovista.[192]

Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn vastauksen:

»Mitä sie tulitkin tänne; Ken sinua koolle kutsui?»

Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa. Nämä sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei maitakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röyhkeyttä; hän käskee hänet ulos suorilla sanoilla:

»Ei tässä piot parane, Jos ei vierahat vähene; Talo työlle, vieras tielle, Hyvistäkin juomingista!»[193]

Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys selvästi paistaa läpi:

»Mitä minun on miekastani, Kun on luissa lohkiellut, Pääkasuissa katkiellut! Vaan kuitenkin, kaikitenkin, Kun ei nuo piot parane, Mitelkämme, katselkamme, Kumman miekka mieluhumpi!»[194]

Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse, josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:

»Min teki pahoa orret, Kamana tihua työtä, Jotta orsia osoitat, Kamanata kapsuttelet?»[195]

Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:

»Tuo vettä, vihainen piika, Käsiäni pestäkseni Veristä pahan isännän, Häijyn miehen hurmehista!»[196]

Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuohoovana koskena. Rohkean Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, hänen miettiessään kaikkien tekojensa välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.

Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi. Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa, petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari, saattanut pitää puoltansa

Päälle saadessa satojen, Tuhansien tunkiessa.

Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä Saaren immet; he kysyvät:

»Mitä läksit, Lemminkäinen? Läksitkö piikojen pyhyyttä, Vaiko vaimojen vähyyttä?»[197]

Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa; olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymykseen myöntämällä vastaaminen. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:

»Lähe en piikojen pyhyyttä, Enkä vaimojen vähyyttä; Saisin jos satakin naista, Tuhat piikoa piellä; Vaan tuli kova ikävä, Ikävä omia maita, Oman maani mansikoita, Oman niemen neitosia!»[198]

Yksin jäivät siis Saaren neidot, ja he itkivät katkerasti:

Sini itki Saaren immet, Niemen neiet voikerrehti, Kunnes purjepuu näkyvi, Rautahankki haimentavi; Ei he itke purjepuuta, Rautahankkia haloa, Itki purjepuun alaista, Hankkinuoran haltijata.[199]

Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön. Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen suruunsa:

Ei hän itkenyt tupoa, Eikä aittoa halannut; Itki tuttua tuvassa, Aitallista armastansa.[200]

Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan synkille tuville. Hän vaikeroipi:

»Jo olet kuollut, kantajani, Mennyt, ehtoinen emoni! Kostohon minäkin koito, Kostohon kova-osainen Mittaelin miekkojani Noilla Pohjolan tuvilla, Surmaksi oman sukuni, Kateheksi kantajani!»[201]

Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:

»Hyvä oli siellä ollakseni, Armas aikaellakseni; Siitä oli paha elämä: Pelkäsivät piikojansa, Luulivat lutuksiansa Pahasti piteleväni. Minä piilin piikasia, Varoin vaimon tyttäriä, Kuin susi sikoja piili, Havukat kylän kanoja!»[202]

Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:

»Tokko muistat muinaistamme, Entistä elämätämme, Kun ennen kahen kävimme Suurilla sotatiloilla? Ei ollut sitä kyleä, Kuss' ei kymmenen taloa, Ei ollut sitä taloa, Kuss' ei kymmenen urosta, Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä melkeätä, Kuta emme kaatanehet Ja kahen kapistanehet!»

Ja, Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiireesti, että jo kiukaalla panee kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne on entisellään:

Sylkytteli keihoansa, Sylkytteli, nyrskytteli, Sylen syöksi keihäsvartta Peltohon saviperähän.

Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis kohta rientää Lemminkäiselle »sodan avuksi».[203]

Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.

Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken sangen surkeasti. Uroot eivät saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka, siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa. Mutta eipä hän edes tässä vihoviimeisessäkään tuskassa voi unohtaa noita »kaunokaisia», jotka vuoroin tasapäitten tappelujen kanssa ovat kaiken hänen ikänsä vallinneet veitikan sydämessä:

»Vaan en huoli huolimahan, Suuresti sureksimahan, Jos immet hyvin eläisi, Naiset kaikki naurusuulla, Mesimielin morsiamet!»[204]

Ja tämä muisto näkyy samassa yht'äkkiä antaneen hänen hengelleen takaisin koko sen kadotetun pontevuuden! Uljaasti huudahtaa hän taasen:

»Viel' ei meitä noiat noiu, Noiat noiu, näe näkijät Näille teille kuolevaksi, Matkoille masenevaksi!»[205]

Ja samassa hän keksii keinon, joka heidät pelastaa hädästä. Tähän voimmekin me nyt päättää tämän Lemminkäisen luonteen tarkastuksen. Tosin ilmautuu hän vielä Kalevalan sankarien yhteisellä Sampo-retkellä; mutta hän on siinä, niin kuin olemme nähneet, lykätty taemmaksi syrjähenkilöksi, jonka tähden ei myös runotar enää ole lisännyt monta silmäänpistävämpää piirrettä hänen kuvaansa.

VII. Kullervo.

Kalevalan kaikkein suurin kauneus, niinkuin jo ennen sanottiin, on siihen punoutuneessa kahdessa erinäisessä, pienemmässä runojaksossa: Kullervo- ja Aino-lauluissa. Näissä molemmissa ilmautuu täydellinen, melkein taiderunouden mestariuteen kohoava yhtenäisyys, näissä ovat luonteet vielä elävämmin ja tarkemmin kuvatut, niissä on läpikäyvä periajatuskin verrattomasti syvempi kuin muissa kertomarunomme osissa. Ihmekö siis, jos kaunotieteellinen tarkastus niihin kaikkein ensiksi on luonut silmänsä. Jo v. 1853 painatti professori Cygnaeus nerokkaan selityksensä Kullervosta kirjoituksessaan »tragillisesta aineesta Kalevalassa».[206] Nykyisimpinä aikoina on sitten ylimääräinen professori Fr. Perander uudestaan tutkinut Kullervon luonteen ja sen lisäksi vielä kirjoittanut syvälle tunkeuvan selityksen Aino-runoista.[207] Näiden molempien tutkijoitten jälkien parsiminen olisi samaa, kuin jos elonleikkuun jälkeen menisi sänkipellolle karisseita jyviä kokoonpoimimaan. Siitä syystä on nyt seuraava tarkastus näistä molemmista runojaksoista melkein kokonaan lainattu yllämainituista teoksista.

Kullervon kohtalon tragilliseksi perisyyksi arvelee Cygnaeus sen, että luonto hänet on aikonut sankariksi, mutta kova onni tehnyt orjaksi. Hän on syntyissänsä saanut jättiläisvoiman ja tulisen halun tätä voimaansa täydellä innolla käyttää sitä vastaaviin urostöihin; mutta hän on samassa myös syntynyt orjuuden ahtaisin oloihin, ja orjan halvassa pakkotyössä tuo mahtava sankari-into muuttuu kaikki turmelevaksi viaksi. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten palava ikävöiminen saada rakastaa ja nauttia rakkautta; mutta maailma raatelee hänen sydäntänsä armottomimmalla tylyydellä. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten heltymätön vaatimus saada kunnioitusta, saada suuri arvonsa täydesti käsitetyksi; mutta tähän vaatimukseen vastataan jääkylmällä ivalla, ja koko miehen ei arvioida maksavan enempää kuin

Kaksi kattilarania, Kolme koukun puoliskoa, Viisi viikatekulua, Kuusi kuokan kuoliota.[208]

Kohta kolmantena ikäpäivänänsä Kullervo jo näyttää synnynnäistä yliluonnollista voimaansa sillä, että repäisee kapalovyönsä, särkee kätkyensä. Nämät aikaiset, paljoa lupaavat ponnistukset olisivat ympärillä olevissa nostaneet iloa ja ylpeyttä, jos pojalla olisi ollut sukua ja isänmaata. Mutta sotavangissa, orjassa nähtynä ne vaan herättävät voitonpyynnön himoa, niinkuin vastasyntyneen varsan tai vasikan huomattu kunto. Untamo toivoo

Tätä tästä kasvavaksi, Mieltyväksi, miestyväksi, Oikein urostuvaksi, Saavaksi sataisen orjan, Tuhantisen turpuvaksi.[209]

Mutta pojallakin puolestaan on jo tulevaisuuden toiveensa:

Jopa kuuna kolmantena, Poika polven korkeuisna Alkoi itse arvaella: »Kunpa saisin suuremmaksi, Vahvistuisin varreltani, Kostaisin isoni kohlut, Maksaisin emoni mahlat».[210]

Tämän kuulee Untamokin ja säikähtyy; hän huudahtaa:

»Tästä saa sukuni surma, Tästä kasvavi Kalervo!»

Koko Untamon suku, naiset niinkuin miehet, nyt yksissä tuumin neuvoittelevat, mitenkä tuo vaarallinen poika saataisiin hyvissä ajoin hävitetyksi. He koettavat jos joitakin surmakeinoja. Viimein he hirttävät hänet puuhun, mutta siinäkin hän huoleti piirustelee kuvia tammen tyveen:

Siinä miehet, siinä miekat, Siinä keihä'ät sivulla.[211]

Tässäkin tilassa siis osoittaa hän selvästi sielunsa sisimmän halun: suuriin sotiin, tasapäihin tappeluihin, mainioihin miehen töihin!

Nyt lakataan noista turhista surma-yrityksistä Kullervon ruumista vastaan; sen sijaan koetetaan tästä lähtein masentaa, surmata hänen sankarihenkeänsä halvoilla, hänelle sopimattomilla askareilla. Näihinkin panee hän koko luontaisen voimansa ja intonsa, mutta turmelee vaan sillä kaikki, mihin koskee. Hänen työstään ei ole mitään siunausta, ainoasti häviötä. Sanomattoman tragilliset ovat nämät halvennetun orjan yliluonnolliset voimanponnistukset! Hän niillä lakkaamatta ikään kuin huutaa isäntäväellensä: »osoittakaa minulle korkea tarkoitusperä, minä siihen itseni kohotan — antakaa minulle suuri tehtävä, minä sen perille saatan!» Mutta hänen kova kohtalonsa tekee kaikki semmoiset pyrinnöt ja työt mahdottomiksi. Hänellä ei ole omaa kansaa, jonka puolesta taistelia; hänellä ei ole isänmaata, jonka hyväksi elää ja kuolla. Yksi tarkoitusperä, yksi tehtävä hänelle vaan on mahdollinen — se on kosto.

Tuskastuneena kelvottomaan orjaansa, joka »kaikki tuhmin turmelevi», myöpi hänet viimein Untamo yllämainittuun mitättömään hintaan Ilmariselle. Tämä onnenvaihde olisi samassa voinut olla onnenvaihdos Kullervon elämässä. Jos joku, niin kuuluisa seppä, joka on itse taivaan kannenkin takonut ja Sammon sepittänyt, olisi ollut mies johtamaan eriskummallisen orjansa työ-intoa töihin, joissa tämä ainaisen halunsa mukaan olisi saanut panna liikkeelle voimansa »tarmonsa takaa». Mutta noihin moniin sielutieteellisesti ihmeen todenmukaisesti kuvattuihin seikkoihin Kullervo-runoissa kuuluu sekin, että kaikki, jotka orjan kanssa tekemisiin sattuvat, hänelle ovat tylyt ja sydämettömät. Ilmarinen ei viitsi tutkia uuden osto-orjansa mahdollista salaista kuntoa; hän kai pitää hänet, entuudesta päättäin, ainoasti halvimpiin töihin kelpaavana. Siksi hän antaa hänet kokonaan vaimonsa käskyin alle. Tämän määräyksen olisi myös luullut päivänsäteen kajastamiseksi Kullervon elämän sysimustalta pilvitaivaalta. Hän on tullut hellän, suloisen Pohjolan neidon, Ilmarisen emännän vallan ja hoidon alle. Tämä olisi luultavasti paremmin kuin kukaan muu saanut orjan ynseän luonteen taipumaan, talttumaan, jos hän vaan olisi pysynyt omassa luonteessansa. Lempeyshän on voima, joka paatuneimmankin sydämen vielä voi sulattaa. Mutta orjalle ei häneltäkään tule muuta kuin armottomuutta, muuta kuin tylyyttä, muuta kuin ilkeätä ivaa osaksi.

Ilmarisen emäntä lähettää Kullervon metsään karjansa paimeneksi. Tämä virka on vielä alentavaisempi, halvempi kaikkia, jotka orjalla oli Untamon kodissa. Tässä ei ole edes tilaisuutta väärinkäyttämisellä, turmelemisella näyttää suurta voimaansa. Helppo on arvata, kuinka katkeraksi Kullervon mieli käy tästä uudesta häväistyksestä. Ja aution salon häiritsemättömässä yksinäisyydessä on hänellä yltäkyllin aikaa miettiä, märehtiä kaikkea häntä kohdannutta sortoa.

Ensi-silmänräpäyksessä on hänessä alennuksen tunne niin masentavainen, että hän menettää koko tavallisen rohkeutensa ja puhkeaa valituksiin, vaikeroimisiin:

»Voi minä poloinen poika! Jo minä johonkin jou'uin, Jou'uin joutavan jälille, Härän hännän paimeneksi, Joka suon on sotkijaksi, Maan pahan matelijaksi.»[212]

Jonkun hetken kuluttua alkaa hänen ponteva henkensä kuitenkin jälleen tointua. Mutta tointumisen ensimmäinen osoite on samassa myös osoite Kullervon sydämessä alkaneesta turmeltumisesta, joka on sorron ja orjuuden välttämätön kirous. Kaiken jalouden juurta kaluava, karsas-silmäinen kateus on hänessä saanut vallan. Näin hän laulaa auringolle:

»Paistapa Jumalan päivä Poloiselle paimenelle, Älä Ilmarin tuville, Emännälle ensinkänä. Emäntä hyvin elävi, Vehnäsiä viiltelevi, Voita päälle vuolaisevi; Paimen parka kuivan leivän, Kuivan kuoren kurskuttavi, Petäjäisen peiputtavi, Veen lipillä luikkoavi, Märän mättähän nenästä.»[213]

Hän nyt istahtaa maahan, vihannalle turpehelle ja ottaa halvan eväänsä esihin. Epäluulolla hän sitäkin tarkastelee, sillä kenties se on vieläkin halvempi, kuin mitä ulkonäkö näyttää. Hän katselee, kääntelee leipäänsä ja virkkaa:

»Moni on kakku päältä kaunis, Kuorelta kovin sileä, Vaan on silkkoa sisässä, Akanoita alla kuoren.»[214]

Epäluuloisuus on taas toinen sorrosta syntyneen sydämenturmeluksen merkki.

Mutta todellisuus olikin vielä paljoa pahempi, kuin mitä orja-paran epäluuloinen mieli oli osannut itsellensä kuvitella. Hän oli pelännyt tapaavansa hätäleipää, olkia ja akanoita, kakkunsa sisästä; mutta siihen olikin kivi pantu, johon Kullervon puukko, ainoa vanhemmilta hänelle jäänyt perintö, nyt katkeaa. Tätä oikein perkeleellistä ilkeyttä ja pilkantekoa ei olisi edes Kullervo, vaikka jo armottomuuteen kyllin tottunut, voinut ennalta arvata. Ensi-silmänräpäyksessä suru siitä, että hän nyt on menettänyt ainoan kotimuistonsa, vielä valtaa hänen sydämensä niin täydellisesti, ettei siinä ole sijaa muille tunteille. Hän itkee katkerasti ja valittaa:

»Yksi oli veitsi veikkoutta, Yksi rauta rakkautta.»[215]

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nähdäänkin jo, että todella ainoa rakkauden, ainoa veljeyden side, joka Kullervon vielä oli sitonut ihmiskuntaan, nyt on veitsen kanssa katkennut. Kosto, kosto on nyt hänessä ainoana intohimona! Hän surmaa Ilmarisen emännän ja lähtee pois talosta, ääneensä ilkkuen siitä työstä.

Läksi soitellen seposta, Ilon lyöden Ilman mailta.[216]

Mutta illan tullen, yön pimeten, raukeaa jälleen tuo vimman aikaan-saama luonnoton mielenkiihtymys. Hän käsittää nyt vajonneensa vielä alemmaksi entistäkin tilaansa. Paimenellakin, orjallakin toki on vielä kotinsa ja perheellinen olonsa; mutta pilttualla murhamiehellä on vaan korpi kotina, metsän pedot seurakumppalina. Sydäntä vihlaisevalla katkeruudella valittaa hän nyt sitä, että hän on niin luonnottomassa tilassa, niin aivan armotonna:

»Mikä lie minunkin luonut, Kuka kurjaisen kuvannut, Kuuksi, päiväksi kululle, Ijäkseni ilman alle! Kotihinsa muut menevät, Majoillensa matkoavat; Mull' on korvessa kotini, Tuulessa tulisijani! Päivä pääskyille tulevi, Ilo ilman lintusille, Ei minulle milloinkana, Ei ilo sinä ikänä! Iso kuoli, äiti kuoli, Kuoli mun sukuni suuri, Jätti jäisille jälille, Pyöriville portahille, Joka suohon sortumahan Likahan litistymähän.»[217]

Pian kuitenkin hänen luja, miehuullinen periluonteensa taaskin ponnistaikse ylös tästä alakuloisuudesta, huudahtaa kohta jälleen ylpeästi ja rohkeasti:

»Vaan en vielä jouakana Silloiksi likasijoille, Enkä sinnes suohon sorru Kunnes kannan kahta kättä, Viittä sormea viritän!»[218]

Hänelle juohtuu mieleen tuo vanha, mutta vielä toimeenpanematon päätöksensä: kostaa Untamolle,

»Kostoa sukuni surma, Ison kohlut, maammon mahlat.»[219]

Mutta juuri kun hän tälle veriretkellensä lähtee, saapi hän sen arvaamattoman sanoman, että hänen isänsä ja äitinsä eivät olekaan joutuneet surman omiksi Untamon sodassa, vaan päässeet pakoon pieneen piilopirttiin, jylhän korven sydämeen. Nyt Kullervon synkkä kohtalo näkyy kerrassaan kokonaan valjenneen. Hänelle tarjoutuu, mitä hän on äsken niin katkerasti kaivannut, oma koti! Hän, joka nykyisin vielä luuli olevansa aivan armoton, ypö-yksin maailmassa, kohtaa nyt äidin sydämen, niin sanomattomasti rikkaan rakkaudesta, kuin vaan äidin sydän yksin täällä maan päällä voipi olla. Mutta kaikki tämä onni tulee nyt — liika myöhään. Orjuudessa, sorron alla on Kullervon sydän jo liian villiynyt, raivoutunut, viihtyäksensä, sopiaksensa enää kodin rauhaisiin hiljaisiin oloihin. Paitsi sitä ei hänen suurta, korkealle pyrkivää sankariluonnettansa täällä kotonakaan käsitetä paremmin kuin ulkona vieraassa maailmassa. Hän on altis vaikka mihin työhön kodin hyväksi. Mutta kun hän nuotalla oltaessa, soutamaan tai tarpomaan ruvetessa, kysyy:

»Veänkö väen mukahan, Tarvonko olan takoa, Panenko miehuuen nojassa, Vai panen asun mukahan, Tarvon tarpehen takoa?»[220]

niin sukulaiset, jotka eivät ymmärrä hänessä piilevää jättiläisen voimaa, käskevät vaan panemaan koko mahtinsa liikkeelle, arvellen sitäkin kyllin tarvittavan. Silloin hän loukatun sankari-ylpeyden vallattomuudessa vetää kaikki airot poikki, tarpoo nuotan tappuroiksi. Suuttuneena pojan kelvottomuudesta koti-askareissa, lähettää nyt isä hänet ulos kaukaiselle, vaaralliselle retkelle. Hänen pitää mennä verorahaa viemään.[221]

»Lienet matkassa parempi, Taipalella taitavampi»,

arvelee isä; kenties oli hänellä myös sydämensä pohjassa se salainen toivomus, että tuo epämukava jättiläispoika on sille tielle jäävä palaamattomiin. Mutta tämä toimi oli ensimmäinen »miehen mukainen», jonka Kullervo vielä oli saanut, ja sen hän toimittaakin kohta kunnon tavalla. Iloisena siitä ajaa hän jälleen kotiin päin; mutta tällä matkalla onkin juuri kaikkein julmin hänen kovan onnensa kohtauksista hänet saavuttava.

Hän tapaa tiellä nuoren, kauniin neidon, jonka viettelee kultiensa, hopeittensa avulla. Neidon kysyessä hän ilmaisee sukuperänsä ja tiedustelee myös puolestansa neidon sukuperää; silloin hän saapi sen kauhistavan tiedon, että vietelty tyttö on hänen oma sisarensa, josta jo äiti hänelle oli kertonut, kuinka se oli marjatielle eksynyt ja kadonnut. Molempiin syyllisiin tekee tämä keksintö sydäntä pakahduttavan vaikutuksen.

Neito kohta paikalla hyppää lähellä olevan kosken palavaan pyörteesen:

Löysi turvan Tuonelassa, Armon aaltojen seassa.

Kullervokin, samaten, vaikka maailman kovassa koulussa paatunut, puhkeaa julminta tuskaa ja omantunnon vaivaa ilmaiseviin parkumisiin:

»Voi, poloinen, päiviäni, Voipa, kurja, kummiani! Voi isoni, voi emoni, Minnekä minua loitte, Kunne kannoitte katalan? Parempi olisin ollut Syntymättä, kasvamatta, Ilmahan sikiämättä!»[222]

Komea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se muistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää sen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä semmoisena, »kuin jos Tuonelta tulisi», kertoo äidilleen sen kamalan tapauksen. Nyt on hänellä vaan kuolo ainoana keinona, jonka sisar-parka jo on valinnutkin; sitä vaan hän sanoo epäilevänsä, mihinkä kuoloon hän menisi. Mutta äidin rakkaus ei kammoksu kirotuimmankaan pahantekijän näköä, jos se on hänen oma kantamoisensa; hän ei voi käsittää, ei myöntää, että tämäkään on semmoinen kuolemansynti, joka kaiken anteeksi-annon toivon olisi ulos-sulkenut. Hän epää poikaansa surmaan menemästä; hän kehoittaa Kullervoa piilemään pahantekoansa korvessa vuotta viisi, kuusi tai yhdeksän,

Kunnes aika armon tuopi, Vuoet huolen huojentavi.

Tämä lohduttava osoitus, että elämä vielä on mahdollinen, on siis kuitenkin katkeroittu sillä lisäyksellä, että semmoinen häpeän-alainen elämä ainoasti on mahdollinen piilossa, kaukana ihmisten silmistä. Loukatun ylpeyden tunto nyt Kullervossa taas voittaa omantunnon tuskan. Hän päättää elää, vaan ei häpeän tähden piileskellen; hän päättää päinvastoin nyt vasta oikein astua esiin kuuluville, nähtäville; hän päättää tuon kirouksenalaisen nimensä nyt vasta oikein antaa soida ihmisten korvissa, mutta yhdistettynä suureen sankarityöhön, joka tuon ilkityön unohduttaisi; hän päättää verillä pestä maineensa puhtaaksi. Hän huutaa:

»Enkä lähe piilemähän, En paha pakenemahan! Lähden surman suun esille, Suurille sotasijoille, Miesten tappotanterille! Viel' on Unto oikeana, Mies katala kaatamatta, Kostamatta taaton kohlut, Maammon mahlat maksamatta, Itseni hyvin piännät».[223]

Turhaan kuvaelee lemmikkinsä surmaa pelkäävä hellä äiti hänelle kaikkia sodan hirmuja. Uljaasti vastaa hän jalolla ylistyksellä soturin kuolemasta:

»En mä silloin suohon sorru, Enkä kaau kankahalle, Korppien kotisijoille, Variksien vainioille, Kun sorrun sotatiloille, Vaivun vainotanterille! Somap' on sotahan kuolla, Kaunis miekan kalskehesen: Äkin poika pois tulevi, Potematta pois menevi, Laihtumatta lankeavi!»[224]

Turhaan myös äiti huomauttaa, minkälainen suru tulisi koko suvulle hänen kuolostansa. Silloinkin kun hellä kantaja kysyy:

»Mitä jääpi maammollesi Vanhan päivänsä varaksi?»;

hän vaan jääkylmästi vastaa:

»Kuolkohon kupo sylihin, Läävähän läkähtyköhön!»[225]

Tämä luonnoton tylyys sulaa kuitenkin jäähyväishetkellä kokonaan. Hellästi kysyy hän isältä, veljeltä sekä siskolta: tokko he surisivat häntä, jos hän kaatuisi? Mutta he ovat hänen äskeisistä ylenkatseellisista sanoistansa, niinkuin koko hänen edellisestä käytöksestään, suutuksissa ja vastaavat puolestansa myös kylmäkiskoisesti, kieltämällä. Ahdistuneella sydämellä kääntyy nyt lähtevä Kullervo myös äidin puoleen samalla kysymyksellä. Me tunnemme, kuinka paratiisin autuus tai helvetin ikuinen kadotus hänelle riippuu vastauksesta; me tunnemme, kuinka ainoa hellä ja puhdas, heikosti vaan kytevä kipuna tuon turmeltuneen, paatuneen miehen kivenkovassa sydämessä pelolla vapisee, tuleeko sen ijäksi sammua vai voikos se kenties vielä eloon viritä. Ja hän saapi silloin tuon ikään kuin taivaan autuailta asunnoilta tulleen vastauksen, josta jo tässä on ennen huomautettu.[226]

Sen kautta oli vuotanut niin ylenmääräinen lohdutus Kullervon sydämeen, että koko hänen entinen uhkauljuutensa ja vallattomuutensa jälleen palaa. Hän lähtee sotaan yhtä meluavalla ilolla, kuin tuonnoin Ilmarin talosta poismennessään. Tämä ilo ei vähääkään masennu siitä, kun hänen jälkeensä tulee sanoma isän kuolosta.

»Jos on kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona ruuna, Millä maahan vietäkähän.»[227]

Yhtä tylysti vastaa hän myös sanomiin veljensä ja sisarensa kuolemasta. Tuodaan viimein vielä tieto äidinkin pois-menosta. Tässä on Suomen runotar mennyt runollisen kauneuden äärimmäiselle rajalle asti; vielä yksi askel, niin tämä sen luoma olisi ollut kauneuden rajan ulkopuolella. Jos Kullervo tähänkin sanomaan olisi vastannut samalla tylyydellä, samalla ylenkatseellisella yhtäkaikkisuudella, niin olisi hän muuttunut luonnottomaksi hirviöksi, jonka edempiä kohtaloita katselemasta silmä olisi inholla poiskääntynyt. Mutta tämä viimeinen sanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää:

»Voi minä poloinen poika, Kun kuoli emo minulta, Enk' ollut luona luopuessa, Läsnä hengen lähtiessä. Lie kuollut kovin viluhun, Vaiko leivän puuttehesen!»[228]

Hellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella mahdollisella kunnialla. Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne hautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka viimeinkin on suoritettava.

Ja se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa kaiken tuon vihatun kansan:

Joukon Untamon hävitti, Tuvat poltteli poroksi, Kivet jätti kiukahista, Pitkän pihlajan pihoista.[229]

Näin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin. Hän oli kyllä jo sotaan mennessään kuullut kaikkein asukkaitten siitä kuolleen sukupuuttoon; mutta ei hän sitä kuitenkaan näy vielä voineen oikein käsittää. Vasta kun hän kädellänsä on koettanut hiilosta ja havainnut sen kylmäksi; kun hän on katsellut lattiaa ja nähnyt sen siivoomattomaksi; kun hän on käynyt valkamassa, siinä venettä tapaamatta, vasta silloin hän täysin tajuaa, mitä hän on tässä menettänyt. Nyt hän jo käsittää myös noiden rauhan askareitten arvon, joita hän tähän asti oli pitänyt niin ylen halpoina. Hän on nyt päässyt toivonsa perille, hän on saanut loistavan voiton, saanut perinjuurisen koston, mutta ei siitä ole hänelle nyt mitään iloa. Hän tuntee, että ihmisen sydän muutakin ravintoa tarvitsee, paitsi vihollisen veriä ja kyyneleitä; hän tuntee, kuinka heikko se on, joka on erottanut itsensä erilleen muusta ihmiskunnasta.

Ja hän »loihe itkemään», itkee päivän, itkee toisen, yli muiden hän äitiänsä itkee. Tuskassansa on hänellä aina vaan äitinsä mielessä; hän ei voi uskoa, ettei hänen hellä kantajansa olisi poismennessään jättänyt hänelle toki jotain lohdutusta. Hän huudahtaa:

»Oi on ehtoinen emoni, Mitäs mulle tänne heitit, Eläessä tällä maalla?»[230]

Samassa kuitenkin hänelle tämän kysymyksen turhuus juohtuu mieleen. Onhan äiti kuollut; mitä hän voi tietää elävien huolista?

»Et kuule emo minua, Jos ma silmillä sinerrän Eli kulmilla kujerran!»

Mutta kas ihmettä! hänen ensihetkinen lapsellinen sydämen-luottamuksensa onkin toteen osannut paremmin kuin tuo sittemmäinen järjen päätelmä. Äiti tosin on kuollut, nukahtanut hautaan, mutta äidin rakkaus ei ole suomalaisen käsityksen mukaan kuollut haudankaan syvyyteen; se valvoo sielläkin ja pitää hellää huolta rakkaasta lapsesta. Nurmen alta vastaa hänelle ääni ja käskee hakemaan uskollista Mustia, jonka äiti on jättänyt onnettomalle orpopojallensa kumppaliksi, lohdutukseksi ja avuksi.

Tämän ainoan ystävänsä kanssa kahden kesken lähtee nyt Kullervo metsälle, aikoen pyytää itselleen sen otuksia elatukseksensa. Huomaamatta vievät hänet askelensa silloin sille paikalle, missä hänen rikoksensa sisaren kanssa oli tapahtunut. Kuinka syvällä tunteella kuvaa Suomen runotar sen kauhunpaikan näköä! Koko luonto siellä yhä vielä itki tuota luonnotonta tekoa.

Siin' itki ihana nurmi, Aho armahin valitti, Nuoret heinät hellitteli, Ruikutti kukat kanervan Tuota piian pillamusta, Emon tuoman turmelusta; Eikä noussut nuori heinä, Kasvanut kanervan kukka, Tuolla paikalla pahalla.[231]

Tämän luonnon surun näkö herättää vähän aikaa nukuksissa olleet Raivottaret Kullervon povessa. Viaton luonto ei enää voi elää tällä kammottavalla paikalla, jossa hänen rikoksensa oli tapahtunut. Kuinka siis itse rikoksentekijä saisi edelleen elää tään maan päällä, joka hänen työnsä tähden on kirottu, hengehtiä tätä ilmaa, jonka hän on myrkylliseksi saastuttanut?

Kullervo ymmärtää, mitä hänellä on tässä tehtävää: hän tempaa miekkansa tupesta, kääntelee, katselee sitä, ja kysyy viimein:

»Tokko tuon tekisi mieli Syöä syyllistä lihoa, Viallista verta juoa?»[232]

Ja miekka isäntänsä mielen käsittää; se vastaa:

»Miks' en söisi mielelläni, Söisi syyllistä lihoa, Viallista verta joisi? Syön lihoa syyttömänkin, Juon verta viattomankin».[233]

Se on muistutus kostajalle, että hän silmittömälle kostonhimollensa oli uhrannut syyllisten kanssa myöskin ihan syyttömät, oli tuhonnut koko Untamon kansan vaimoinensa, lapsinensa!

Kullervo syöksee itsensä miekkansa kärkeen ja hiljaa tulee kaikki hänen ympärillään, hiljaa, niinkuin tappelutanterella, josta voittajat ovat riemuiten pois lähteneet, jättäen kaatuneet yksin jäljelle veriselle maalle. Voittajana tässä taistelussa on ihmiskunnan siveyden laki, joka, saatuansa ijanikuisen oikeutensa jälleen järkähtämättömästi vahvistetuksi, iloitsee voitostansa, samassa kuitenkin säälien ja surren kaatuneen sankarin kohtaloa, jonka syyllisyys niin suureksi osaksi oli toisten syytä.

* * * * *

Niin nerokkaana kuin tämä selitys Kullervo-runoista esiytyykin meille, niin kauniisti ja taitavasti kuin se meille viittaakin pienimpiä haaroja myöten kansamme jaloimman runotuotteen ihanuuksia, on siinä yhtähyvin yksi sangen suuri puute, nimittäin, ettei se kuitenkaan ole oikein osannut Kullervon luonteen ytimeen, hänen kohtalonsa päävaikuttimeen. Sillä se ei ole muuta kuin verikosto. Tämä koston halu ei synny vasta silloin, kun Kullervo näkee synnynnäisen voimansa ja jaloutensa väärin käsitetyksi ja halveksituksi — niinkuin professori Cygnaeus selittää — se jo on syntynyt hänen kanssansa; se ei olekaan ainoasti personallinen kosto, vaan peritty sukukosto. Tämän Kullervo-runoin todellisen peri-ajatuksen keksiminen on luettava professori Perander'in ansioksi.

Kullervon kohtalo, selittää hän, syntyy siitä, että hän on kostaja, että kosto on hänen elämänsä tarkoitus. Hänen kohtaloonsa, hänen surmaansa ei ole luonnon jokapäiväinen katoovaisuus syynä; ulkopuoliset vaarat, elämän onnettomat tapaukset eivät häntä turmele. Koston himo, joka on hänen sydämensä ainoa himo, koston työ, joka on hänen elämänsä päätarkoituksena, hänet turmelee. Kosto on kostajan omakin surma, häviönsä syy on hänen omassa rinnassaan.

Kullervo kätkyessä rikkoo kapalonsa. Se ei osoita, niinkuin tavallisesti käsitetään, mitään erin-omaista, hänessä olevaa ruumiillista voimaa. Se osoittaa vaan, että siveydellisen maailman järjestys, jonka Untamo julmalla veljensurmalla on rikkonut, vaatii välttämätöntä kostoa. Kun muita kostajia ei löydy, oppii pikku lapsi jo kätkyessä koston sanan, ilman kasvattajan opetuksettakin; hän rikkoo kapalonsa ja kypsyy jo ennen aikaa tuohon kauheaan virkaansa. Hänen täytyy rikkoa luonnon tavallinen järjestys, hän ei saa nauttia lapsuuden tyventä, viattomuuden rauhaa. Rikos on tapahtunut; kosto ei saa viipyä. Kullervo ei itse päätä ruveta kostajaksi, hän ei tätä tointa itsellensä valitse; hän on siihen ja sitä varten syntynyt.

Samoin sitten myös tuo hänelle määrättyin töitten turmeleminen, työkalujen pilaaminen ei tarkoita tuommoista ylenmääräistä urhovoimaa, joka ei muka voi hillitä itseänsä. Kullervo on luotu yksistään kostontyöhön; koko hänen luonteensa, kaikki hänen avunsa, kaikki luonnon antamat lahjansa ovat niin ankarasti suunnitetut tähän yhteen ainoaan päätarkoitukseen, että kaikki muu jää hänelle oudoksi ja hän siihen kykenemättömäksi. Niissäkin toimissa, jotka eivät kohdastansa ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää hän syntisen olentonsa jäljet.

Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille; siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.

Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut, himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.

Täten ilmautuu, sanoo professori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia taikakoneita, onnen tuottajia. Sampo, kohtalo on ihmisen omassa rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta käsityksestä henkiseen.

VIII. Aino.

Professori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen puoli yleensä. Tähän professori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan koko ihmiselämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä on ainoasti miehen tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen neitsyen tragillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan. Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa sydämessään: että hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan, kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin ulkopuolinen voima, vaatien saada määrätä hänen sydämensä kalliimmista asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla kenelle hänet on määrätty, hyrähtää katkeraan itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle, jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.

Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

»Äläpä muille, neiti nuori, Kuin minulle, neiti nuori, Kanna kaulan helmilöitä, Rinnan ristiä rakenna, Pane päätä palmikolle, Sio silkillä nivusta!»[234]

Loukkaantuneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen, hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:

»Kirpoi kullat kulmiltani, Hopeat hivuksiltani, Sinisilkit silmiltäni, Punanauhat pääni päältä.»

Niin huolellisesti koettaa arka naisen sydän muilta salata tilaansa. Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian todellisen laidan; että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa, karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surun toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaikse, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle!

Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:

»Mieli ei tervoa parempi, Syän ei syttä valkeampi. Parempi minun olisi, Parempi olisi ollut Syntymättä, kasvamatta, Suureksi sukeumatta Näille parville pahoille, Ilmoille ilottomille! Öisin kuollut kuusi-öisnä, Kaonnut kaheksan-öisnä!»[235]

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruhun, sanoo tytär:

»Sitä itken impi rukka, Kaiken aikani valitan: Kun annoit minun poloisen, Oman lapsesi lupasit, Käskit vanhalle varaksi, Ikäpuolelle iloksi! Oisit ennen käskenynnä Alle aaltojen syvien Sisareksi Siikasille, Veikoksi veen kaloille!»[236]

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjoomiin juhlavaatteisin.

Siitä astui aittamäelle, Astui aittahan sisälle, Aukaisi parahan arkun, Kannen kirjo kimmahutti: Löysi kuusi kultavyötä, Seitsemän sinihametta. Ne hän päällensä pukevi, Varrellansa valmistavi, Pani kullat kulmillensa, Hopeat hivuksillensa, Sinisilkit silmillensä, Punalangat päänsä päälle.[237]

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta — kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä minne.

Läksi siitä astumahan Ahon poikki, toisen pitkin, Vieri soita, vieri maita, Vieri synkkiä saloja. Itse lauloi mennessänsä, Virkkoi vieriellessänsä: »Syäntäni tuimelevi, Päätäni kivistelevi, Eikä tuima tuimemmasti, Kipeämmästi kivistä, Jotta koito kuolisinkin, Katkeaisinkin katala Näiltä suurilta suruilta, Ape'ilta miel'-aloilta. Jo olisi minulla aika Näiltä ilmoilta eritä; Ei mua isäni itke, Ei emo pane pahaksi, Ei kastu sisaren kasvot, Veikon silmät vettä vuoa, Vaikka vierisin vetehen, Kaatuisin kalamerehen, Alle aaltojen syvien, Päälle mustien murien.»[238]

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaasta mitään etsinyt, hänellä ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena, epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta. Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt, ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla. Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:

Kolme oli neittä niemen päässä, Ne on merta kylpemässä; Aino neiti neljänneksi.[239]

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä. Mutta tämä paasi petti:

Kilahti kivi vetehen, Paasi pohjahan pakeni; Neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.[240]

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen. Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan, siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren, turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä sitä, että oli yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja sen latvaan kolme kultaista käkeä.

Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: lemmen, lemmen! Toinen kukkui: sulhon, sulhon! Kolmas kukkui: auvon, auvon! Kuka kukkui lemmen, lemmen! Sepä kukkui kuuta kolme Lemmettömälle tytölle, Meressä makoavalle. Kuka kukkui: sulhon, sulhon! Sepä kukkui kuusi kuuta Sulholle sulottomalle, Ikävissä istuvalle. Kuka kukkui: auvon, auvon! Se kukkui ikänsä kaiken Auvottomalle emolle, Ijän kaiken itkevälle. Näin emo sanoiksi virkki, Kuunnellessansa käkeä: »Älköhön emo poloinen, Kauan kuunnelko käkeä! Kun käki kukahtelevi, Niin syän sykähtelevi, Kyynärän ikä kuluvi, Vaaksan varsi vanhenevi, Koko ruumis runnahtavi, Kuultua kevätkäkösen.»[241]

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään tyttärensä kohtaloa.

* * * * *

Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen, astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen Niebelungenlied,[242] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on Suomenkin runo osannut tehdä tämän, todellisen epoksen luonteesta luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä »tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua viivyttävät monet laveat väliseikat». Kullervossa vaikuttaa peritty verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla. Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa, hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä, mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka, rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. — Samoin Aino tosin itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.

Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa. Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti, mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.