TOINEN NÄYTÖS.

ALLI (tulee keittiöstä vetäen Hannaa kädestä). Kas niin — Hanna-äiti! Tulkaa nyt vain! Yhtä hyvin te voitte kutoa sukkaa täällä kuin sielläkin.

HANNA (sukankudin kädessä). Alli-neiti kulta! Siellä olisi lähempänä askareita —

ALLI (taluttaa Hannaa sohvalle istumaan). Eikö mitä! Tytöt kyllä osaavat tehdä puhdasta päivällisten jälkeen ilman teitäkin.

HANNA (istuutuu). No — viisi tai kymmenen minuuttia sitten. (Nauraa). Alli on yhtä itsepäinen kuin Elmakin.

ALLI (hommassa). Niin, pikkusen aikaa — (ottaa itselleen tuolin) — siksi kun Toivo tulee hakemaan minua koskelle. Mutta enhän minä tässä voi olla kädet ristissä. (Katselee ympärilleen.) Ahaa! (Menee keskipöydältä ottamaan ompeluksen.) Minä jatkan tätä Elman kirjainompelua. (Istuutuu:) Näin.

HANNA. Ettekö jo käyneet koskella?

ALLI. Emme. Kävimme uimassa. Toivo tulee nyt minua hakemaan koskelle. — Toivo on hyvä poika.

HANNA. On — jumalan kiitosi Ja täällä hän on saanut vähän koulutusta ja sitten paikan. (Katselee hymyillen Allia.) Kuinka vanha te olette?

ALLI (suurellisesti). Phyy! Minä olen hirveän vanha — yli kuudentoista jo. (Molemmat nauravat.) Mutta vakavasti, Hanna-äiti — te ette saa minua neiditellä ja teititellä ja — kaikkea sellaista — johan äsken sanoin —

HANNA (ystävällisesti). No, no! Kyllähän se käy, jahka vähän paremmin tutustumme.

ALLI. Mehän jo ihan ensi hetkestä olimme ystävät, eikö totta?

HANNA (katselee Allia). Te olette niin ihmeellisesti Elman —

ALLI (sivelee kasvojaan). Näköinenkö?

HANNA. No — ei juuri —

ALLI. Sepä vahinko — Elma on kaunis.

HANNA. Mutta te olette —

ALLI (nostaa sormensa). Sinä olet.

HANNA (hymyilee). Sinä olet hyvin hänen luontoisensa. Pari vuotta takaperin hän oli juuri tuollainen — pikkuvanha —

ALLI. — täti — (Nauravat.) Sanoitte, että Elma on itsepäinen?

HANNA. On sitäkin — mutta —

ALLI. Mutta?

HANNA. No, eihän siinä mitään pahaa ole — saahan sen sanoa — hän on toisinaan aivan raju —

ALLI (puristaa kohotetun kätensä nyrkkiin, leikillisesti). Niin minäkin —

HANNA (hymyilee). Ehk'ei sentään niin. Elma ihan raivostuu joskus —

ALLI. Milloin?

HANNA (vakavasti). Tavallisimmin silloin, kun hän huomaa tapahtuneen — tai tehdyn jotakin vääryyttä jollekulle toiselle.

ALLI (iloisesti). Mutta silloin on syytäkin.

HANNA. On kyllä — mutta toisinaan minä ihan pelkään. Hän voi joskus suuttua ihan sokeasti. Tuskin tietää mitä sanoo tai tekee.

ALLI. Suuttuuko hän Hanna-äidillekin?

HANNA. Ei koskaan.

ALLI. Eipä tietenkään — te ette koskaan tee mitään vääryyttä kenellekään.

HANNA (hymyilee.) En tiedä — senkö vuoksi — vai muutenko.

ALLI. Tietysti siksi.

HANNA. Olisi hyvä, jos niin olisi.

ALLI (muuttaa tuolinsa vähän lähemmäksi). Kuulkaas! Onko Elma rakastunut?

HANNA. Herra jesta! Kehen sitten?

ALLI (nauraa). En minä tiedä — ajattelin vain —

HANNA. Kuinka niin?

ALLI. Hän oli uimamatkalla niin omituinen. Kun isot tytöt ovat rakastuneita, niin he ovat tavallisesti niin — niin kaihomielisiä — niin — niin — aivan kuin niitä itkettäisi. (Nauraa.)

HANNA (pelästyneenä). Itkettikö Elmaa sitten?

ALLI. No, ei juuri muutakaan —

HANNA. Herra jesta!

ALLI (äkkiä). Olisikohan se — isännöitsijään?

HANNA. Tott'ei hän nyt — herran tähden —

ALLI. Miksi ei?

HANNA (hämillään). Niin — enhän minä tiedä — eikä ihmisistä saa ajatella pahaa — mutta — tott'ei hän nyt sentään —

ALLI. Tai Einoon — herra Mauriin tarkoitan.

HANNA (vilkastuen). No, se olisi toista — sitä minäkin toivoisin.

ALLI. Ettekö tekään pidä Varvikosta?

HANNA. Hm! Minunhan pitäisi pitää. Ei hän ole koskaan minulle mitään pahaa tehnyt. Mutta minkä sille voi, ettei pidä!

ALLI. En minäkään. Heti ensi hetkestä koetin olla hänelle oikein epäkohtelias. Mutta Eino —

HANNA. Niin, Eino on varmaankin maailman parhain ihminen. (Panee kädet helmaansa.) Mutta kun minä nyt oikein ajattelen, niin taitaa Eino olla rakastunut Elmaan. Hän on ollut niin synkkämielinen viime aikoina.

ALLI (viisaana). Minä luulen, että täällä on joitakin asioita vinossa —

HANNA. Herran tähden —

ALLI. Mutta kyllä minä niistä otan selvän. (Ottaa taskustaan löytämänsä kirjeen.) Tässä minulla on jotakin.

HANNA. Mitä sitten?

ALLI. Sanon sen Hanna-tädille joskus toiste. Ensin pitää minun tavata Eino — ja ellei hän tule kohta käymään täällä, niin menen Maurille. — Onko sinne pitkä matka?

HANNA. Tuon koivikon takana se kartano on.

ILMARI (tulee ulkoa). Jahah! Täällä tapaankin —

ALLI (pistää nopeasti kirjeen taskuunsa ja tekee vaitiolon merkin Hannalle.) Hst! (Kuiskaa.) Älkää liikkuko paikaltanne!

ILMARI. Saanko puhua neiti Ruhalan kanssa kahdenkesken?

ALLI (itsetietoisesti). Ette.

ILMARI. No — samantekevä! — Te löysitte äsken erään pudonneen kirjeen tuosta pöydän alta. Se on minun. Saanko sen?

ALLI (pikkuvanhasti). Sen kirjeen pudotti herra Mauri — ja minä olen antanut sen jo hänelle. Olkaa niin hyvä!

ILMARI (huoahtaen helpotuksesta). Ah! Vai niin. Se on hyvä! (Kylmästi.) Onko Elma-neiti kotona?

ALLI. Ei, hän on tehtaalla.

HANNA (katsoo ikkunasta). Tuossa hän näkyy tulevan.

ILMARI. Vai niin. Meillä on vähän kahdenkeskistä — ehkä Hanna-äiti ja neiti —

HANNA. Kyllä me —

ALLI. Ei! (Hiljaa, nopeasti ja varmasti Hannalle.) Istukaa paikallanne! Me jäämme.

ELMA (tulee ulkoa kovin kiihtyneenä, heilutellen sangen navakasti koivusta kuorittua ruoskaa). Vai niin! Täällä te olette — mutta ette tee tehtäviänne — ette hoida virkaanne —

ILMARI. Mitä on tapahtunut?

ELMA. Onnettomuus!

Toiset. Mikä? Herra jesta! Kuinka?

ELMA (kävelee kiihkeästi edestakaisin). Minä olen sanonut teille ennen — Notkon ahde on laittamatta. Sitä ei ole tehty. Lautan puomia ei saa pitää auki. Se oli taas äsken auki.

ILMARI. No?

ELMA. Muuan kuormahevonen pillastui ahteessa — syöksyi lautalle ja — kuorman painosta suinpäin virtaan.

HANNA (nousee). Hyvä isä!

ALLI (nousee). Kuoliko se?

ELMA. Tietysti.

ILMARI. Olisin tahtonut erottaa lautturin — mutta holhooja ei antanut —

ELMA (pysähtyy). Eikö antanut korjata ahdettakaan — — eikö? (Jatkaa käyntiään.) Ette ollut antanut mitään määräyksiä kenellekään — tässä suhteessa.

ILMARI. Minä —

ELMA (pysähtyy keskipöydän luona ja iskee raipallaan tulisesti pöytään). Ette! (Jatkaa käyntiään ja'heilahuttaa ruoskaansa.) Tällä minä annoin määräykset lautturille —

ALLI. Elma!

HANNA. Rakas lapsi!

ELMA (istuu vasemmalle puolen pöytää selkä perälle päin). Ei voi olla rakas — eikä hyvä — eikä mitään — kun joka askeleella kohtaa ilmeistä huolimattomuutta ja vääryyttä —

ILMARI. Vääryyttä?

ELMA (hypähtää ylös). Niin juuri — vääryyttä! On päätetty — ja aina ollut tapa — että alustalaisille — sekä Maurin kartanon että Harjavallan tehtaan alustalaisille annetaan rullapuita ja ripoja ilmaiseksi — mutta minä näin äsken omin silmin, että Varppeen Kustaalle ei annettu rahallakaan — vanhalle miehelle ja alustalaiselle ei rahallakaan. (Kääntyy Ilmariin.) Ja kuka sen on kieltänyt?

ILMARI. Luultavasti herra Mauri.

ELMA. Minkätähden?

ILMARI (ivallisesti). En tiedä. Ehkä siksi, että Kustaa on paha suustaan. On valittanut tehtaalla, ettei hänelle olla kiitollisia, vaikka saa todistella kaikenlaisia Maurin papereita — tietämättä mitä ne ovat.

ELMA. Olkoon miten tahansa. Jos Kustaa on syyllinen, rangaistakoon häntä, mutta ei tällä tavalla. (Istuu entiselle paikalleen.) Ja Notkon ahde — ja yövartijan katto — ja monta muuta — tehtaan virkamiehet eivät tee tehtäviään.

ILMARI. Minä olen —

ELMA (hypähtää taas ylös). Te juuri — ette. Ei kukaan muut kuin Toivo. — (Kävelee.) Ja hän tekee liikaa. Te teetätte hänellä neljäkintoista tuntia vuorokaudessa.

ALLI. Voi Toivo rukka!

ELMA. Niin juuri — kasvava poika —

HANNA. Ei Toivo ole valittanut —

ELMA (tiukasti). Mutta minä valitan — minä. (Pysähtyy Ilmarin eteen.) Mies! Ettekö te mitään ymmärrä?

ILMARI (tekeytyy rauhalliseksi). Mitä minun pitäisi ymmärtää — paitsi että te olette aivan oikeassa — kaikessa.

ELMA. No niin — no. (Kävelee alaspäin.) Menkää siis heti tehtaalle ja antakaa määräykset.

ILMARI. Minä en voi antaa—

ELMA (iskee ruoskallaan pöytään). Vaiti! Minä en siedä jaarituksia. Lautta on rikki ja uusia onnettomuuksia voi sattua —

ILMARI. Minä en sitä voi auttaa.

ELMA. Mitä?

ILMARI (jonkinlaisella voitonriemulla).. Minä en voi antaa mitään määräyksiä.

ELMA (kiivaasti). Mitä se merkitsee?

ILMARI. Minut on erotettu.

Toiset. Erotettu?

ILMARI. Niin.

ELMA. Kuka on erottanut? Milloin?

ILMARI. Täällähän on vain yksi erottaja — herra Mauri. Ja erottaminen tapahtui täällä — äsken.

ELMA. Minkätähden?

ILMARI (kohauttaa olkapäitään). Oikku — tai — en tiedä —

ELMA (miettien). Vai niin! Hyvä on! Ei teidän tarvitsekaan tietää — tai sanoa. Kysyn ensin Einolta. (Toivo tulee ulkoa.)

ELMA. No? Tapasitko työnjohtajan? Sanoitko hänelle?

TOIVO. Työnjohtaja soitti herra Maurille — hän tulee kohta käymään tehtaalla, hänellä oli vieraita —

ELMA (vitsoo ruoskallaan leninkihän tyytymättömänä). Ainaisia esteitä —

TOIVO (Ilmarille). Siellä ulkona odottaa muuan, joka haluaa puhutella isännöitsijää.

ILMARI. En minä ole isännöitsijä — kellään ei ole asiaa minulle — eikä minulla kellekään.

TOIVO. Sanoi olevan tärkeätä —

ILMARI. Kuka se on sitten?

TOIVO. Varppeen Kustaa.

ILMARI. Vai niin. (Tekee lähtöä vastahakoisesti.) Täytyy ehkä kuulla mitä miehellä —. Näkemiin. (Menee.)

ELMA (muistellen). Varppeen Kustaa? Mitä hän sanoikaan —?

ALLI. Sanoi, että Kustaa todistelee papereita —

HANNA. Että Kustaa sanoo niin —

ELMA. Niin — niin! Nyt muistan.

ALLI (herttaisesti Hannalle). Kas niin, Hanna-äiti! Nyt saatte mennä askareillenne —

HANNA. Onkin jo kiire. (Mennessään Elman ohi.) Vaikka miten olisi — niin koeta pysyä rauhallisena —

ELMA (taputtaa Hannaa kädelle, hymyilee). Meneehän tämä ohi.

HANNA. Niin — niin. (Menee keittiöön.)

TOIVO. Minulla ei sitten kai muuta —

ELMA. Ei — mutta istu nyt. (Istuu entiselle paikalleen.)

ALLI. Toivohan vie minut koskelle — ja katsomaan tuota ahdetta ja lauttaa.

TOIVO. Kyllä.

ALLI. Mutta minulla on ensin vähän asiaa Elmalle. Odotatko siellä Hanna-äidin luona? Kutsun sitten.

TOIVO. Kyllä. (Menee keittiöön.)

ALLI (menee pöydän luo — asettuu polvilleen luolille ja nojaa kyynäspäillään pöytään — hyvin itsetietoisesti ja pikkuvanhasti). Ketä sinä rakastat?

ELMA (katsoo Allia pitkään ja purskahtaa sitten nauramaan). Rakastanko minä?

ALLI (nyökkää). Tietysti.

ELMA (kääntää päänsä poispäin ja nojaa sen käteensä). Ole hupsimatta!

ALLI (itsepintaisesti). Pidätkö Einosta?

ELMA. Ole nyt!

ALLI. Tai isännöitsijästä?

ELMA (vähän hermostuneesti). Entisestä!

ALLI (levollisesti). Niin — tietysti entisestä.

ELMA. Mikähän ihme siinä —? Odotahan! (Nousee ja menee nopeasti puhelimeen soittamaan.) Maurille! — Kiitos! — Onko Eino? Niin on. Kuule — käytkö heti täällä — mitä — onko sulia vieraita — vai niin — no, sitten — kun ehdit — vai niin — olet kohta valmis — hyvä on — terve sitten. (Soittaa kiinni.)

ALLI (muuttamatta asentoaan). Siis — sinä rakastat Einoa?

ELMA (pysähtyy katsomaan Allia). Mitä ihmettä sinä tyttö —?

ALLI (hellittämättä). Istuhan nyt tuohon paikallesi!

ELMA (huvitettuna, istuu). No?

ALLI. Sinun äänesi oli vallan toisenlainen nyt.

ELMA. Kuinka — milloin?

ALLI. Kuin äsken — isännöitsijän kanssa.

ELMA. Minähän olin aivan suuttunut. Ajattelehan nyt — sellaista huolimattomuutta ja sellaisia onnettomuuksia —

ALLI. Niin, niin! Mutta ei puhuta niistä nyt! Tässä voi sattua suurempiakin onnettomuuksia!

ELMA (katsoo Allia). Mitä sinä oikein? (Tyytymättömänä.) Älä nyt ole noin itsetietoinen ja pikkuvanhan näköinen! Mihin sinä tahdot tulla?

ALLI (yhä samassa asennossa). Odotas nyt — kun minä ensin ajattelen —

ELMA (kääntyy taas poispäin). Äsh! Sinä hermostutat minua! Muutenkin olen aivan — tuo hevosen uppoaminen oli kauheata katsella — — näen sen vieläkin.

ALLI (nousee). Älä nyt ajattele sitä! Eihän se edes ehtinyt kitua siinä. Eihän?

ELMA. Ei. Se meni suoraa päätä upoksiin. Niin raskas kuorma —

ALLI. Niin — noh!

ELMA. Mutta se vaivaa minua vielä.

ALLI. Mutta ei minua — ja minä kiellän sinua sitä ajattelemasta.

ELMA (pyyhkii otsaansa). Niin — eihän sille mitään voi.

ALLI (toimessa). Ei! (Kiertää pöydän etupuolelle ja istuu pöydälle.) Ja minä tahdon puhua sinun kanssasi paljon syvällisemmistä asioista. Hirveän syvistä ja vakavista.

ELMA (ottaa Allin käden, silittää sitä ja hymyilee). Sinä olet hyvin hauska. Minä pidän sinusta.

ALLI (vetää pois kätensä). Voi, herra, kuinka sinä olet pintapuolinen! (Nostaa sormensa.) Etkö sinä ymmärrä, että minä puhun rakkaudesta — (melkein kuiskaamalla) — pyhästä rakkaudesta!

ELMA (hymyilee). Mitä sinä siitä tiedät?

ALLI (naurettavan toivottomasti). No, mutta eihän tässä minusta ole kysymyskään, vaan sinusta.

ELMA (hymyillen). Enhän minä rakasta —

ALLI (häristäen nyrkillään). Älä nyt kiertele! Kyllä minä tiedän.

ELMA. Mitä?

ALLI. Että jokainen tyttö sinun iässäsi — rakastaa — niin kauheasti.

ELMA. Sinäkin?

ALLI (melkein huutaen). Minä puhun nyt sinusta. (Hiljaa.) Hyi, kuinka sinä olet paha!

ELMA. No, no, no!

ALLI (huokaisten tyydytyksestä). Noh! Minä tahdon vain ensin tietää, kumpi sinua enemmän miellyttää — holhooja vai isännöitsijä — ja sinun pitää se sanoa.

ELMA (hetken kuluttua hiljaa). En tiedä.

ALLI (nostaa sormensa). Oikein kultavaa'alla punnittuna.

ELMA. Ehkä — ehkä Eino —

ALLI. Noh — sitten! (Kaivaa taskustaan kirjeen.) Katsos, tässä on muuan kirje. Tämä on isännöitsijän kirjoittama — ja koskee Einoa.

ELMA. Miten se on sinulla?

ALLI. Älä nyt sotke! Minä löysin tämän. Eino oli pudottanut tuohon noin. Aioin antaa Einolle, mutta —

ELMA. Mutta —?

ALLI (toimekkaasti). Kun minä en ensi hetkestä sietänyt tuota isännöitsijää, niin — niin ja kun hän oli minulle epäkohtelias, niin minä luin sen.

ELMA. Luit sen?

ALLI. No, kuka siellä nyt taas tulee?

KUSTAA (epäsiistin ja vastenmielisen näköinen mies tulee ulkoa, pysähtyy ovensuuhun). Tuota — tuota —

ELMA. Mitä Kustaa asioitsee?

KUSTAA. Tuota — eiköhän Maurin herra ole täällä?

ELMA. Ei ole.

ALLI. Oletteko te Varppeen Kustaa?

KUSTAA. Sehän minä.

ALLI (hypähtää pöydältä ja menee Kustaan luo). Tekö aina puhutte niistä todistamisista ja papereista?

KUSTAA (yskii). Maurin herralle olisi asiaa.

ALLI. Hänenkö papereitaan te olette todistanut?

KUSTAA. Olenhan minä — syntinen —

ALLI. Oletteko te syntinen?

KUSTAA. Kaikkihan me.

ALLI. Älkää lörpötelkö — minä en ole — eikä kukaan hyvä ihminen.

KUSTAA (yskii). Ja minun omaatuntoani on alkanut —

ELMA (nousee vaivattuna). Maurin herra ei ole täällä. Osaattehan tien Maurille!

ALLI (viittaa kädellään Elmalle). Tapasitteko isännöitsijän tuossa ulkona?

KUSTAA. Olihan se siinä. Kysyin häneltä —

ALLI. Eikö hän tietänyt sanoa, että Maurin herra ei ole täällä?

KUSTAA. En tullut kysyneeksi.

ALLI. Ja sitten te päätitte, että nyt on kerrottava naisille täällä joistakin papereista ja todistuksista — ja —

KUSTAA. Minä en tahdo enää pitää vääryyttä salassa.

ELMA (tiukasti). Kenen vääryyttä?

KUSTAA. No, sitä omaa kohtaani minä vain — enhän voi toisten syntejä puhdistaa enkä punnita.

ALLI (toruvasti). Emmekä me tahdo tietää teidän synneistänne yhtään mitään. Menkää tiehenne ja sanokaa isännöitsijälle terveisiä. Hyvästi.

KUSTAA. Kaikki paha tulkoon päivän valoon.

ALLI (avaa oven). Niin juuri! Oikein kirkkaaseen auringonpaisteeseen! Mars!

KUSTAA. Omasta tahdostani minä tulin ja omasta tahdostani lähden.

ALLI. Ettepäs! Te tulitte isännöitsijän käskystä ja nyt lähdette minun käskystäni. (Ottaa miestä hihasta.) No — hyvällä — noin. (Panee oven kiinni miehen jälkeen.) Noin!

ELMA. Mitä ihmettä tämä oli — ja —?

ALLI. En tiedä. Enkä minä paljon ymmärrä tätä kirjettäkään. Mutta saadaan kai tästä selvä. (Menee istumaan pöydän luo.) Tule nyt tänne! Istu tuohon!

ELMA (istuu entiselle paikalleen). No?

ALLI. Tuo isännöitsijä on — — no, no — minä en sano mitä hän on. Mutta minä annan tämän kirjeen sinulle yhdellä ehdolla.

ELMA. Millä?

ALLI. Sillä — että et anna sitä isännöitsijälle etkä muille — ainoastaan minulle tai Einolle — lupaatko?

ELMA. Lupaan — mutta onhan paha lukea —

ALLI. Paha ei ole aina paha. — — Tuossa! Ehkä sinä ymmärrät siitä enemmän kuin minä. (Antaa kirjeen Elmalle. Toivo tulee keittiöstä.)

ELMA. Ah! (Piilottaa kirjeen nopeasti taskuunsa.)

TOIVO. Tässä on sähkösanoma Alli-neidille!

ALLI (pelästyy). Minulle?

TOIVO (antaa sähkösanoman). Niin — minä kuittasin sen.

ALLI. Mitä herran tähden —?

ELMA. Rauhoitu nyt ja lue!

ALLI (avaamatta). Voi, voi! Mitä nyt on tapahtunut?

ELMA (ottaa nopeasti sähkösanoman ja avaa sen, lukee).

Tulen viiden junalla. Isäsi.

ALLI (riemastuen). Mitä?

ELMA. Lue itse!

ALLI (ottaa sanoman ja lukee). Tulen viiden junalla. Isäsi. — Hurraa! (Syleilee Elmaa ja kieputtaa häntä ympäri.) Tämäpä lystiä! Häntä juuri tarvittiinkin. Hän ottaa selvän kaikesta. (Kieputtaa Elman vasemmalle alaovelle.) Mene nyt tuonne lukemaan! (Työntää Elman ovesta.) Noin! (Sulkee oven ja nauraa.) Noin! (Toivo katselee iloisena ja nauravana. Alli, yhä nauraen, kieputtaa Toivoakin.) Isä tulee, isä tulee! Ha, ha, ha! (Vaipuu nauraen sohvalle.)

TOIVO (iloisena). Te olette mahdottoman herttainen!

ALLI (yhä nauraen). Minä olen sinä.

TOIVO. Niinkö?

ALLI. Ja sinä olet sinä. (Nousee arvokkaana.) Eikö niin — herra Taipale? (Ojentaa kätensä.) Siskonmaljat — mitä?

TOIVO (tarttuu Allin käteen). Suurimmalla mielihyvällä. (Suutelee kättä.) Kiitos!

ALLI (vähän hämillään). Näetkös nyt, kuinka kaikki asiat ovat tavattoman yksinkertaisia.

TOIVO (ottaa molemmin käsin kiinni Allin kädestä ja suutelee sitä vielä kerran tulisesti). Niin ovat — yksinkertaisia.

ALLI (vetää pois kätensä). Mutta niitä ei saa uudestaan tehdä monimutkaisiksi. (Istuu sohvaan.)

TOIVO. Teinkö minä jotakin sopimatonta?

ALLI (nauraa). Et. — Sinä olet kovin hyvä poika — ja (keimaillen) — ei sitä saisi sanoa — mutta — minkäs sille voi — minä pidän sinusta.

TOIVO (ottaa tuolin ja istuu). Niin minäkin sinusta — pidän kovin paljon — (innostuen) — jo heti kun sinut näin —

ALLI (nostaa sormensa). No, niin, no! Ollaanpas nyt vaiti niistä! — Kun kerran olemme hyviä ystäviä, niin — tehdäänpäs nyt liitto — —

TOIVO (keskeyttää haltioissaan). Ikuisesti!

ALLI (katselee ensin hämmästyneenä Toivoa ja purskahtaa sitten nauramaan). Luulitko sinä, että minä kosin sinua — mitä — ha, ha, ha?

TOIVO (nolona). Minä — vain —

ALLI (yhä nauraen). Eihän naiset kosi, miehet kosivat —

TOIVO. No, kyllä minä sitten —

ALLI (nostaa taas sormensa pikkuvanhasti). Ole nyt vaiti — ja kuuntele!

TOIVO. Olen — olen.

ALLI. Täällä on sotkuisia asioita — sekaisia kuin — (nauraen) — kuin harakanvarpaat — lankavyyhdessä — ja meidän pitää tehdä ne selviksi. Siksi me teemme liiton — (näpäyttäen Toivoa sormenpäillään polveen) — salaliiton — eikö niin?

TOIVO. Kyllä — tietysti, mutta — minä en tiedä juuri mitään näistä —

ALLI. Kyllä me vain tiedämme! Kaksi tietää aina enemmän kuin yksi. Ja me alamme heti toimia — ja keskustella — ja tutkia — ja — ja olemme oikeita ovelia salapoliiseja.

TOIVO. Mistä me alamme?

ALLI. Me alamme siitä, mitä tiedämme.

TOIVO. Mitäs minä tiedän —

ALLI. No — esimerkiksi -— isännöitsijän erottamisen sinä tiedät?

TOIVO. Kyllä, kyllä!

ALLI. Ja — Varppeen Kustaan jutut?

TOIVO. Kyllä.

ALLI. No, näetkös nyt! Siinä on jo kaksi asiaa. Minä tiedän sitten vielä kolmannen — — erään kirjeen — josta näkyy, että isännöitsijä on vehkeillyt Einon vahingoksi. Mutta jätetään se vielä syrjään. Sinä kai olet kuullut Kustaan jutut?

TOIVO. Olen. Viime aikoina hän myötäänsä puhuu siitä.

ALLI. Mitä se siis oikeastaan on? (Nostaa sormensa.) Tarkkaan — selvästi — ja lyhyesti!

TOIVO. Hän väittää todistaneensa erään Maurin herran takaajan nimikirjoituksen — vaikka ei ole nähnyt takaajan kirjoittavan nimeänsä.

ALLI (vakavana). Onko se paha juttu?

TOIVO. Jos se on tosi, niin se on — nimenväärennys.

ALLI. Kuka sen olisi tehnyt?

TOIVO. Kustaa viittailee, että — Maurin herra.

ALLI. Herra siunatkoon!

TOIVO. Mutta — en minä sitä usko.

ALLI. Eihän sellaista voi —. Ja kuinka suuri summa —?

TOIVO. Vallan viisikymmentä tuhatta.

ALLI (masentuneena). Emmehän me — voi, herra sentään — emmehän me tällaisille mitään mahda — minä en luullut — mitä ihmettä me tässä voimme —

TOIVO (hiljaisena). Niin — ei suinkaan siihen mitään.

ALLI (kuuntelee). Oles hiljaa! Joku tulee! Osaatko lyödä käsiä vastakkain?

TOIVO. Osaan.

ÄLLI. Nopeasti sitten! (Alkavat erään kansanomaisen käsileikin, jossa lyödään käsiä polviin ja vastakkain toisen käsien kanssa.)

EINO (tulee ulkoa, ilmeisesti paremmalla tuulella kuin ensi kerralla tullessansa). Kas, kas! Täällähän on iloinen leikki käymässä.

ALLI (nousee). Toivo on vain niin kömpelö, ettei se oikein käy. — Ai — kuule, Toivo! Meidänhän piti mennä koskelle?

TOIVO. Niin.

ALLI. No, mennään sitten heti, että ehdimme taas asemalle, kun —. (Katsoo kelloaan.) — Ai, ai! Kello on kohta viisi!

EINO. Onko Elma kotona?

ALLI. On. Tuolla kamarissa. Näkemiin:

EINO. Näkemiin — näkemiin!

ALLI. Tule, Toivo! (Menevät ulko-ovesta.)

EINO (menee kamarin ovelle ja naputtaa). Elma! Oletko siellä?

ELMA (sisällä). Täällä olen.

EINO. Voitko tulla hetkeksi tänne?

ELMA (sisällä). Heti. (Eino kävelee perälle päin, sitten alas pöydän oikealle puolelle. Elma tulee.) Kutsuinkin sinua puhelimella. Ajatteles, sellaisia tapahtumia!

EINO. Istummeko tähän? (Viittaa Elmaa sohvalle.)

ELMA (menee sohvaan istumaan). Minä olin aivan suunniltani —

EINO (istuu tuolille). Olihan se kovin ikävä tapaus! Olen jo antanut määräyksen tiestä ja lautasta —

ELMA. Ja yövartijan mökin katosta?

EINO. Myöskin siitä.

ELMA (vitkaan). Noo — entä Kustaa? Miksi häneltä on kielletty polttopuiden saanti?

EINO. Minä en ole kieltänyt.

ELMA. Kuka sitten — isännöitsijä sanoi sinun kieltäneen?

EINO. Hm! Niinhän hän oli sanonut työnjohtajalle. Kuulin sen äsken.

ELMA. Missä tarkoituksessa hän niin teki?

EINO. Tokkohan siinä mitään tarkoitusta —

ELMA. Usuttaakseen Kustaan sinua vastaan?

EINO (hymyilee). Tuskin. Mitä hyötyä hänellä siitä olisi! On kai erehdystä —

ELMA. Hän puhuu pahaa sinusta.

EINO. Kuka?

ELMA. Kustaa.

EINO (vähän hermostuneesti). Noo — ei kai se niin vaarallista ole.

ELMA. Sinun pitäisi ottaa asiasta selvä ja sitten — jos on syytä — erottaa hänet —

EINO (reippaasti). Voimmehan huomenna sitten —

ELMA. Pitäisi heti —

EINO (nopeasti). Ei, ei! (Hitaasti.) Sitäpaitsi — minä lähetin hänet ylävesille varppia viemään tukkilautoille.

ELMA. Niinkö? Luuletko sitten kuitenkin, että isännöitsijä ja Kustaa —?

EINO. Mitä?

ELMA. Tahdoit erottaa heidät — toisistaan?

EINO. Huomenna voivat jälleen yhtyä — (Nauraen.) — vaikka iäkseen. Mutta luulen, että Kustaa kernaammin jää tänne. Isännöitsijä on erotettu.

ELMA. Se on siis totta?

EINO. On.

ELMA (vitkaan). Sinä et ollenkaan neuvotellut minun kanssani?

EINO. Ei se olisi asiaa auttanut. Näin täytyi tapahtua.

ELMA. Miksi?

EINO (hermostuneesti). Hm! Ei sopinut — ei käynyt — ei. (Miettii — sitten rauhallisesti.) Katsohan, Elma, jos joku erotetaan noin äkkiä, on siihen aina vakavat syyt. Varsinkin kun hän on hyvin hoitanut liikkeen asioita —

ELMA. Onko hän?

EINO. Erinomaisesti. — Mutta me emme enää voineet työskennellä yhdessä. Jälkeenpäin selitän kyllä syyt, mutta nyt en tahtoisi —

ELMA. Et tahtoisi syyttää häntä?

EINO. En, (Ripeästi.) Ja minä tulinkin luoksesi aivan toisissa tarkoituksissa.

ELMA (vilkastuen). No? (Eino vaikenee ja sivelee tukkaansa).

ELMA (kehoittaen.) Pitikö sinun sanoa minulle jotakin?

EINO. Hm! (Vaikenee.)

ELMA. Olen iloinen, jos hyvässä luottamuksessa kerrot minulle —

EINO (puristaa nopeasti Elman kättä). Kiitos! (Vähän vaikeasti.) Minä ostin joku aika sitten sinun rahoillasi eräitä »Paja»-osakeyhtiön osakkeita, ja nyt on tuo yhtiö — tehnyt vararikon.

ELMA (nyökkää). Hm! Ja minä hävisin — paljonko?

EINO. Sinä et hävinnyt mitään. Kävin äsken jättämässä kassaan kahdenkymmenen tuhannen maksuosoituksen — otin osakkeet kassasta — ja heitin uuniin.

ELMA. No, mistä sinä hankit —?

EINO (pyyhkäisee hermostuneesti tukkaansa). Olen myynyt — Maurin talon.

ELMA (hypähtää ylös). Myynyt — perintötalosi! Tämän tähden?

EINO (painaa Elman takaisin istumaan). En yksin tämän tähden. Minulla oli siinä vielä — toinenkin velka — isännöitsijälle.

ELMA. Niin — niin —

EINO. Ja se oli välttämättä maksettava.

ELMA. Vaatiko hän sitä?

EINO. Ei — ei vielä, ehkä ei ehtinyt — mutta se on maksettava.

ELMA (ajatuksissaan). Niin — niin kai.

EINO (iloisesti). Oletko pahoillasi, kun tein niin epäonnistuneen kaupan?

ELMA (hymyilee väsyneesti). Olen pahoillani sinun tähtesi — ja kotitalosi tähden.

EINO (lämpimästi). Minä en sitä surisi enkä siitä välittäisi, jos vain tietäisin — tietäisin —

ELMA. Mitä sitten?

EINO. Lupaatko, ettet pahastu — jos sanon, mitä toivoisin tietäväni?

ELMA (tarjoa kätensä). Lupaan.

EINO (tarttuu Elman käteen). Minä toivoisin tietäväni, pidätkö sinä minusta — yhtään —

ELMA (hämillään). Mutta, ihme! Enkö minä aina —?

EINO (ääni väreilevänä). Niin, toverina —ja ystävänä, mutta enemmän —?

ELMA (painaa silmänsä alas). Enemmän —?

EINO (yksinkertaisesti ja lämpimästi). Minä olen rakastanut sinua koko ajan — luulen, elämänikäni — ainakin olet ensimmäinen ja ainoa rakkauteni. Sentähden tahdoin välttämättä päästä holhoojaksesi — saadakseni olla lähelläsi. Kaikki tekoni ja toimeni ovat aina tarkoittaneet sinua, kaikki hyvät ja pahat työni olen tehnyt sinua varten — sinun hyväksesi. (Äänettömyys.) En tahdo puhua puolestani — tunnethan sinä minut. Pidätkö yhtään minusta? Rakastatko niin paljon, että — — että luulisit voivasi —?

ELMA (hiljaisesti). En ole ennen ajatellut sinua — muuten kuin — kuin —

EINO. — kuin holhoojana? Niinkö?

ELMA. Niin.

EINO. Etkö nyt voisi, kun tiedät —?

ELMA (nousee hiljaa). Anna anteeksi! Tämä on niin ihmeellistä — minä en ymmärrä —

EINO (nousee). Ei sinun tarvitsekaan nyt heti sitä ymmärtää. (Iloisesti ja herttaisesti.) Mehän olemme vuosikausia olleet yhdessä. Mikä kiire nyt olisi yhtäkkiä —!

ELMA (katsoo Einoa silmiin). Tuntuu niin kummalta kuulla sinun suustasi tällaisia sanoja.

EINO (hymyilee). Holhoojan suusta —!

ELMA (hymyilee). Niin juuri — holhoojan. Tuntuu aivan kuin tämä olisi — olisi —

EINO. Mitä sitten?

ELMA. — olisi jotakin mahdotonta — en tiedä miten sanoisin — jotakin — rikollista —

EINO (nauraa). Rikollistako? Emmehän me ole sukulaisia.

ELMA. Ei, ei! Mutta tämä pitkällinen suhde —

EINO (nopeasti). Rakas lapsi! Jos se sinua vaivaa — eikä muuta ole esteenä — niin siitä pitää päästä — ja aivan heti. — Minä eroan —

ELMA (irroittaa kätensä hiljaa). Niin — en tiedä — ehkei se ole se —

EINO. Jos ehkä et —?

ILMARI (astuu peräovesta sisään). Anteeksi! Minä kyllä koputin, mutta —

ELMA (menee kiirehtimättä vasemmalle ovelle, kääntyy ovella ympäri ja katsoo hetken molempia). Herroilla on ehkä asioita? (Menee kamariin.)

EINO (astuu pari askelta alas oikealle, missä kääntyy perälle päin). On meillä vielä yksi asia. Ole hyvä ja tuo tänne velkakirjani. Minä lunastan sen heti.

ILMARI (hämmästyy). Nyt heti?

EINO. Aivan heti! (Katsoo kelloaan.) Minä olen täällä puolen tunnin kuluttua.

ILMARI (katsoo kamarin ovea ja sitten Einoa). Hm! (Menee hitaasti ulos. Eino ottaa hattunsa ja menee keittiöön.)

Väliverho.