SISÄLLYS:

Asianmukaisia toimenpiteitä. Kauhea yö. Naimiskauppa. Soittajan seikkailu. Salaisuus. Hyvin kävi. Paha poika. Kumma kuvastin. Kyökkipiian naiminen. Virkamiehen kuolema. Liiotteli. Naamioitu. Leikinlasku. Hammassärky. Neiti N. N:n kertomus. Ilkityö. Samppanja. Vedonlyönti. Kuuluisuus. Ikäviä ihmisiä.

Asianmukaisia toimenpiteitä.

Keskipäivän aurinko valaisee pientä maaseutukaupunkia, jota — kuten sikäläinen vankilan johtaja väittää — ei edes suurennuslasilla voi löytää maantieteellisestä kartasta. Hiljaisuus ja rauha vallitsee. Raatihuoneelta puotirivejä päin liikkuu hitaasti terveyslautakunta, johon kuuluvat kaupunginlääkäri, poliisimestari, kaksi kaupungin valtuusmiestä ja yksi kauppaseuran edustaja. Kunnioitettavan matkan päässä heidän jälessään astuu poliiseja… Lautakunnan matka on, kuten matka helvettiin, täynnä hyviä tarkotuksia. Terveydenharrastajat keskustelevat siivottomuudesta, pahasta hajusta, asianmukaisista toimenpiteistä ja muista koleramaisista asioista, huitoen ahkerasti käsillään. Juttu on siihen määrin mieltäkiinnittävä ja järkevä, että edellä kulkeva poliisimestari yht'äkkiä innostuu ja kääntyen muitten puoleen ilmottaa:

— Näin, hyvät herrat, pitäisi meidän kokoontua vähän useammin pohtimaan asioita! Se on niin hauskaa ja tuntee olevansa seurassa, kun muulloin sitä vastoin emme taida muuta kuin kinastella. Jumal'avita!

— Mutta kenestä me oikein alamme? sanoo kauppaseuran edustaja uhria valitsevan pyövelin äänellä kääntyen lääkärin puoleen. — Eikös aleta Osheinikowin puodista? Hän on, ensinnäkin, suuri lurjus ja… toiseksi, olisi jo aika pitää sitä veijaria vähän silmällä. Pari päivää sitten lähetti minulle tattariryynejä, joissa, suokaa anteeksi, oli rotan likaa seassa… Minun vaimoni ei voinut mitenkään syödä niitä!

— Niin, mitä teemme? Alammeko Osheinikowista vai kuinka? — sanoo lääkäri välinpitämättömästi.

Terveyslautakunta astuu Osheinikowin "The, sockuri ja kaffe ja muiden kolonnialitavarain makasiiniin" ja ryhtyy pitkittä puheitta heti tarkastukseen.

— Kas vaan!… — huudahtaa lääkäri katsellen Kasanin saippuasta somasti kokoon pantua pyramidia. — Millaisia torneja sinä rakentelet saippuasta! Sitä kekseliäisyyttä! Mu… mutta mitä tämä on? Katsokaa tänne, hyvät herrat! Kauppias suvaitsee leikata leipää ja saippuata samalla veitsellä!

— Eihän siitä koleraa tule, herra tohtori, — huomauttaa isäntä järkevästi.

— Eipä taida, mutta se on niin ilkeätä. Ostanhan minäkin täältä leipää.

— Herrasväkeä varten on meillä eri veitsi. Olkaa huoletta… Mutta mitä asiaa teillä on, hyvät herrat?…

Poliisimestari tarkastelee kinkkua siristellen likinäköisillä silmillään, raaputtaa sitä kauan kynnellään, haistelee kuuluvasti ja näpäyttäen sitä sitten sormellaan kysäsee:

— Ei suinkaan siinä vaan mahda strykniiniä olla?

— Mitä te?… Herra varjelkoon!… — säpsähtää kauppias.

Poliisimestari joutuu hämilleen, jättää kinkun rauhaan ja alkaa silmäillä "Asmolow ja K:nin hintaluetteloa". Kauppaseuran edustaja pistää kätensä tynnyriin, jossa on tattariryynejä, ja tuntee siellä olevan jotakin pehmeätä, hivelevän hienoa… Hän katsoo sinne ja kasvoilleen nousee hellä ilme.

— Kissa … pikku kissa! Kisimirri! — lepertelee hän. — Makaa ryyneissä ja nostelee nokkaansa… Kuinka kiltti! Kuuleppas, isäntä! Sinä voisit lähettää minulle yhden kissanpojan.

— Miks'ei!… Mutta, hyvät herrat, täällä olisi yhtä ja toista nähtävää… Tässä on silliä, juustoa … sampea, jonka saimme viime torstaina, parasta lajia… Mishka, tuoppas veitsi tänne!

He leikkaavat itselleen palasen sampea, haistelevat ja maistelevat.

— Jos maistaisin minäkin — puhelee isäntä kuin itselleen. — Olisihan minulla vähän, millä kurkkua kastaisi; emmekö ota ryyppyä alle, se antaa aivan toisen maun… Mishka, tuoppas meille sellainen pieni pullo sitä parempaa.

Mishka tuo pullon, kiskoo sitä auki, että pyöreät posket ovat haljeta ja silmät tipahtaa päästä, ja lyö sen jymähyttäen kauppapöydälle.

— Ryyppy tyhjään vatsaan — sanoo poliisimestari kahnuttaen epätietoisena korvallistaan. — No, eihän yksi ryyppy mitään tee… Mutta koetappas joutua, sillä meillä on kova kiire!

Neljännestunnin kuluttua lähestyvät lautakunnan jäsenet pyyhkien huuliaan ja kaivaen tulitikuilla hampaitaan vieressä olevaa Goloryibjenkon puotia. Mutta täällä on kuin kiusaksi tie ummessa. Viisi punakkaa poikaa vierittää hikipäin voitynnyriä puodista ulos.

— Enemmän oikealle!… Vetäkää sieltä syrjästä … vetäkää vaan! Tynki alle pian … no, perhana! Varokaa varpaitanne, teidän ylhäisyytenne!

Tynnyri takertuu ovenpieliin eikä liikahda paikaltaan… Pojat käyvät tynnyriin käsiksi ja kiskovat sitä kaikin voimin, hoilottaen yhteen ääneen ja riidellen niin äänekkäästi, että kuuluu yli torin. Kovien ponnistusten jälkeen, kun ilma pitkästä läähötyksestä on tuntuvasti pilaantunut, näyttää tynnyri vihdoin elon merkkejä, mutta pääseekin vierähtämään takaisin takertuen uudelleen oveen. Hoilotus alkaa toistamiseen.

— Thyi! — sylkäisee poliisimestari. — Mennään Shibukinin luo! Taitavatpa ne pirut iltaan asti siinä tynnyreineen läähöttää.

Tultiin Shibukinin puodin luo, mutta se oli jo suljettu.

— Äskenhän se oli vielä auki! — ihmettelevät he silmäillen toisiaan. — Kun me astuimme Osheinikovin puotiin, seisoi Shibukin tuossa kynnyksellä huuhtoen kuparista teekannua. Missä hän on? — kysyivät he kerjäläiseltä, joka seisoi suljetun puodin edustalla.

— Antakaa Herran tähden vähän… — kähisee kerjäläinen, — vähän köyhälle raajarikolle … olkaa armeliaita, hyvät herrat… Kyllä Jumala teitä siunaa…

Terveyslautakunta kieltäen huitoo käsillään, lukuunottamatta toista kaupungin valtuusmiestä. Tämä antaa kerjäläiselle kopeekan ja, ikäänkuin pelästyen jotakin, tekee hätäisesti ristinmerkin rientäen seuransa perään.

Noin parin tunnin kuluttua palaa lautakunta takaisin uupuneena, rasittuneena. Turhaan se ei ollut liikkeellä: yksi poliiseista kantaa juhlallisesti vakkaa, jossa on pilaantuneita omenia.

— Nyt, virkavaivojen jälkeen ei pieni kulaus tekisi pahaa, — huomauttaa poliisimestari vilkuen kylttiin, jossa seisoo "Viinikellari". — Se virkistäisi niin.

— Njaa! Eipä olisi hullummaksi. Poiketkaamme vaan, jos niin tahdotte.

Terveyden harrastajat laskeutuvat kellarikerrokseen ja istuvat pyöreän, huojuvan pöydän ympärille. Poliisimestari nyökäyttää päätään viinurille ja heti ilmaantuu pullo pöydälle.

— Vahinko, ettei ole mitään suuhun pantavaa, — valittaa kauppaseuran edustaja juoden lasinsa pohjaan ja vääntäen kasvojaan. — Emmekös tilaa kurkkua tai jotakin muuta?… Mutta entäs…

Edustaja kääntyy poliisiin, joka pitää vakkaa, valitsee parhaimman omenan ja alkaa pureskella sitä.

- Kas!… taitaa siellä olla hyviäkin joukossa! — sanoo poliisimestari ikäänkuin ihmetellen. — Näytäppäs tänne, minäkin valitsen! Pane vakka tuohon! Me valitsemme parhaat ja puhdistamme ne; loput saat sinä heittää pois. Kaatakaa laseihin! Kas niin! Näin pitäisi meidän useammin kokoontua pohtimaan asioita. Muulloin elämme kuin erämaassa, ei sivistystä, ei minkäänlaista harrastusta, ei seuroja — kuin Austraaliassa, suoraan sanoen! Kaatakaa lisää, hyvät herrat! Tohtori, tässä on hyvä omena! Minä itse sen teille puhdistin!

* * * * *

— Teidän ylhäisyytenne, minne käskette panna vakan? — kysyy poliisi poliisimestarilta, joka seurueineen nousee viinikellarin portaita ylös.

— Va… vakan? Minkä vakan? Mu… muistan! Hävitä se omenineen päivineen … ei … eipä tiedä vaikka niissä olisi — ru… ruttoa!

— Omenat te suvaitsitte syödä.

— Sy… syödä?!… Vai niin!… Kuules! Mene kotiin ja sano rouvalle, ettei hän vaan suuttuisi… Mi… minä vaan tunniksi… Valtuuston kanssa maata … ymmärräks? Hö… höyhensaareen. Sprechen Sie deutsch, Ivan Andreitsch?

Ja kohotettuaan katseensa taivasta kohti nyökäyttää poliisimestari katkerasti päätään, levittää kätensä ja huudahtaa:

— Tällaista se elämä on!

Kauhea yö.

Ivan Petrovitsh Panihidin kalpeni, kiersi lampun liekin hyvin pieneksi ja alkoi kiihtyneellä äänellä:

— Synkkä, läpinäkymätön sumu peitti maan, kun minä jouluyönä v. 1883 palasin kotiini hiljakkoin kuolleen ystäväni luota, jossa me olimme pitäneet spiritististä istuntoa. Poikkikadut, joita pitkin kuljin, olivat pimeät ja minun täytyi melkein hapuillen liikkua eteenpäin. Minä asuin Moskovan kolkolla syrjäseudulla erään Trupow-nimisen virkamiehen talossa. Ajatukset, jotka minua siinä kulkeissani ahdistivat, olivat raskaita — — —

"Elämäsi lähenee loppuaan… Tunnusta syntisi ja kadu…"

— Nämä sanat sanoi minulle Spinozan henki, joka meidän onnistui kutsua esille. Minä pyysin toistamaan ja lautanen ei ainoastaan toistanut vaan lisäsipä vielä: "Tänä yönä". En usko spiritismiin, vaan kuoleman ajatus, vieläpä viittaus siihen sai minut alakuloiseksi. Kuolema, hyvät kuulijat, on välttämätön, se on hetkellinen, vaan ajatus siitä on kuitenkin vastenmielinen ihmisen luonteelle… Silloin kun läpinäkymätön, kylmä pimeys minut ympäröi ja sadepisarat hurjasti pyörivät silmieni edessä tuulen valittavasti ulvoessa ylhäällä pääni päällä, kun minä läheisyydessäni en nähnyt ainoatakaan elävää sielua enkä kuullut ihmisääntä, valtasi epämääräinen, selittämätön pelko minun sieluni. Minä, ennakkoluuloista vapaa ihminen, kiiruhdin eteenpäin uskaltamatta katsahtaa sivulle tai taakseni. Minusta tuntui, että jos vaan sivulleni silmäilen, niin epäilemättä näen kuoleman kummituksen muodossa.

Ivan Panihidin hengitti katkonaisesti, ryyppäsi vettä ja jatkoi:

— Tämä epämääräinen pelko, jonka saatatte käsittää, ei heittänyt minua vielä silloinkaan, kun minä kavuttuani Trupowin talon neljänteen kerrokseen avasin oven ja astuin huoneeseeni. Minun vaatimattomassa asunnossani oli pimeä. Tuuli valitteli uunin pesässä ja kolkutteli ilmareiän kantta ikäänkuin pyytäen sisälle lämpimään.

"Jos Spinozaan saattaa luottaa, — hymähdin minä — niin täytyy minun tänä yönä kuolla näihin valituksiin. Kuinka raskasta kuitenkin!"

Minä sieppasin tikulla tulta… Hurja tuulenpuuska kulki jymähtäen talon kattoa pitkin. Hiljainen valittelu muuttui julmaksi kiljunnaksi. Jossakin alhaalla alkoi repaleinen akkunaluukku jyskyttää, mutta ilmareiän kansi vinkui kovin armonalaisesti apua pyytäen…

"Kyllä on turvattoman kurja olla tällaisena yönä", — ajattelin minä.

Mutta ei ollut aikaa tuumia tuollaisia. Kun tulikivi oli tikusta sinisenä liekkinä palanut loppuun ja minä silmäilin huonettani, niin näin odottamattoman ja kauhean näyn… Oli vahinko, ettei tuulenpuuska silloin osunut minun tulitikkuuni! Ehken olisikaan silloin nähnyt mitään eikä tukkani noussut kauhusta pystyyn. Minä kiljahdin, hyppäsin ovea kohti ja suljin silmäni epätoivon ja hämmästyksen valtaamana…

Keskellä huonettani oli ruumisarkku.

Kauan ei tuli palanut tikussa, vaan minä ennätin kuitenkin erottaa ääriviivat… Minä näin ruusunvärisen, hopeaompeluksilla koristetun, säkenöivän reunuskankaan, näin kultanauhuksilla varustetun ristin arkun kannessa. Löytyy esineitä, hyvät kuulijani, jotka painuvat mieleen huolimatta siitä, että te ainoastaan silmänräpäyksen olette niitä nähneet. Niin oli tämänkin arkun laita. Minä näin sen ainoastaan sekunnin ajan, vaan muistan pienimmätkin yksityiskohdat. Tämä arkku oli keskikokoista ihmistä varten ja, päättäen sen ruusunpunaisesta väristä, aiottu nuorelle tytölle. Kallis hopeaompelus, jalat, pronssiset kädensijat — kaikki ilmaisi, että vainaja oli rikas.

Suin päin syöksyin minä ulos huoneestani ja mitään ajattelematta, miettimättä, tuntien sanomatonta pelkoa, minä kiisin portaita alas. Käytävässä ja portaissa oli pimeä, jalkani sekaantuivat turkkini liepeihin ja oli kerrassaan ihmeellistä, etten kaatunut enkä taittanut niskojani. Juostuani kadulle minä nojauduin märkää lyhtytolppaa vasten ja aloin rauhoittaa itseäni. Sydämeni löi rajusti, henkeäni ahdisti…

Eräs kuuntelijoista kiersi lampun liekin suuremmaksi ja siirtyi lähemmäksi kertojaa, joka jatkoi:

— En olisi ihmetellyt, jos olisin huoneessani nähnyt tulipalon, varkaan, raivoisan koiran… En olisi ihmetellyt, jos katto olisi romahtanut alas, permanto rauennut, seinät kaatuneet… Kaikki tämä olisi luonnollista ja ymmärrettävää. Vaan kuinka on ruumisarkku voinut joutua minun huoneeseeni? Mistä se on saattanut tulla? Kallisarvoinen, nähtävästi nuorta ylimysnaista varten tehty arkku, — kuinka se on voinut joutua alhaisen virkamiehen vaatimattomaan huoneeseen? Onkohan siinä ruumis? Kuka mahtaa olla hän, tuo ennen aikojaan kuollut rikas nainen, joka on tehnyt minulle näin kummallisen ja kauhean vierailun? Tuskallinen salaisuus!

"Ellei tämä ole ihme, niin se on rikos", — välähti aivoissani.

Minä syvennyin arveluihin. Ovi minun poissa ollessani oli suljettu ja ainoastaan lähimmät ystäväni tietävät missä avain pidetään. He eivät suinkaan ole arkkua minulle tuoneet. Saattaisi myös olla mahdollista, että arkuntekijät ovat epähuomiossa tuoneet sen sinne. He ovat saattaneet erehtyä kerroksen tai oven suhteen ja vieneet sen väärään paikkaan. Mutta kukapa ei tietäisi, että meidän arkuntekijämme eivät lähde huoneesta ennenkuin saavat maksun työstään tai ainakin juomarahaa?

"Henget ennustivat minulle kuolemaa, — ajattelin. — Eivätköhän he liene minulle myös arkkua varustaneet?"

Minä, hyvät kuulijani, en usko enkä ole koskaan uskonutkaan spiritismiin, vaan tuollainen yhteensattumus saattaisi filosofinkin mystilliselle tuulelle.

"Mutta tämä on hyvin lapsellista ja minä olen arka kuin koulupoika, — päätin vihdoin. — Se oli vaan näköhäiriö — eikä mitään muuta! Olihan kotiin tullessa mieleni kovin synkkä, eikä ollut siis ensinkään ihmeellistä, että minun heikot hermoni näkivät ruumisarkun… Se oli varmaan näköhäiriö! Mitä se sitten olisi ollut?"

Sade pieksi kasvojani ja tuuli repi vihaisena turkkini liepeitä ja hattuani… Minun oli vilu, sillä vaatteeni olivat likomärät. Pitäisi tästä lähteä, vaan minne? Mennä kotiin takaisin — mutta siellähän uhkaa minua tuo ruumisarkku, eivätkä voimani enää voi tuota näkyä kestää. Ja ollessani kahden tuon arkun kanssa, jossa ehkä on vainaja, näkemättä elävää sielua, kuulematta ihmisääntä minä voisin menettää järkeni. Mahdoton oli myöskin jäädä kadulle rankkasateeseen ja kylmään yöhön.

Silloin minä päätin lähteä yöksi ystäväni Upokojewin luo, joka myöhemmin, kuten tiedätte, ampui itsensä. Hän asui erään kauppiaan luona Kuolleen kadun varrella.

Ivan Panihidin pyyhkäisi kylmää hikeä pois kalpeilta kasvoiltaan, huokasi raskaasti ja jatkoi:

— Minä en tavannut ystävääni kotonaan. Koputettuani oveen ja vakuutettuna siitä, ettei hän ole kotona, minä kopeloin avaimen poikkilaudan päältä, aukasin oven ja astuin sisään. Märän turkkini minä heitin lattialle ja osattuani pimeässä sohvan luo, istuin lepäämään. Oli pimeä… Tuuli suhisi akkunassa. Sirkka siristeli uunin kolossa yksitoikkoista lauluaan. Kremlissä soitettiin jo jouluaamukirkkoon. Minä kiiruhdin raapasemaan tulta tulitikulla. Mutta valo ei vapauttanut minua synkästä mielentilastani, vaan päinvastoin. Hirveä, selittämätön kauhu valtasi minut uudelleen. Minä huudahdin, horjahdin ja tuntematta enää itseäni, juoksin ulos huoneesta…

Toverini huoneessa näin, niinkuin kotonakin — ruumisarkun!

Mutta toverini arkku oli melkein puolet suurempi kuin minun ja tummanruskea päällys antoi sille erittäin synkän värityksen. Kuinka tämä sitten on tänne joutunut? Tuskin saattoi enää epäillä, että se olisi näköhäiriö… Eihän toki joka huoneessa saata arkkua olla! Nähtävästi se oli vaan hermosairautta, mielikuvitusta. Menen minä minne hyvänsä, kaikkialla näkisin edessäni kuoleman synkän asumuksen. Kaiketi minä olen menettänyt järkeni, sairastunut johonkin "arkkumaniian" tapaiseen tautiin. Järjen sekaantumisen syytä ei tarvitse kauan etsiä: tulee vaan muistella spiritististä istuntoa ja Spinozan sanoja…

"Minä tulen hulluksi! — ajattelin kauhistuneena päätäni pidellen. — Hyvä Jumala! Mitä on tehtävä?"

Pääni oli haljeta, jalat notkuivat… Satoi kuin saavista kaataen, tuuli tunkeutui vaatteitteni läpi, eikä minulla ollut turkkia eikä hattua. Mahdoton oli mennä hakemaan niitä huoneesta, sillä voimani eivät olisi siihen riittäneet. Kauhu puristeli minua kylmässä sylissään. Kylmä hiki juoksi kasvojani pitkin.

— Mitä on tehtävä? — jatkoi Ivan Panihidin. — Olen tullut mielisairaaksi ja saatan vilustua. Onneksi muistin, että lähellä Kuollutta katua asuu minun hyvä ystäväni Pogostow, joka on hiljakkoin valmistunut lääkäriksi. Hän oli tuona samana yönä spiritistisessä istunnossa. Hänen luokseen kiiruhdin nyt minkä saatoin… Silloin ei hän vielä ollut naimisissa tuon rikkaan kauppiaan lesken kanssa, vaan asui erään valtioneuvoksen talon viidennessä kerroksessa.

Sallimus oli määrännyt minun hermoilleni uuden kidutuskoetuksen Pogostowin luona. Kavutessani ylös viidenteen kerrokseen, minä kuulin kauheaa melua. Joku juoksi ylhäällä tömistäen hurjasti jaloillaan ja paiskellen ovia.

— Tänne! — kuului sydäntä särkevä huuto. — Tänne! Yövahti!

Ja hetken kuluttua syöksyi portaita alas minua vastaan musta haamu, jolla oli turkit yllä ja silinterihattu päässä.

— Pogostow! — huusin minä tunnettuani ystäväni. — Tekö se olettekin? Mitä teille on tapahtunut?

Tultuaan viereeni Pogostow pysähtyi ja tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni. Hän oli kalpea, hengitti raskaasti, vapisi, silmänsä harhailivat…

— Oletteko Panihidin? — kysyi hän kolkolla äänellä. — Tekö siinä olette? Mutta tehän olette kalpea kuin haudasta noussut. Kunhan ette vaan olisi näköhäiriö. Hyvä Jumala, kuinka kauhean näköinen olette…

— Mutta mikä teitä vaivaa? Te näytätte kovin huonolta!

— Oh, antakaahan kun vähän huokaan. Minä olen iloinen nähdessäni teidät, jos todella olette Panihidin, eikä mikään näköhäiriö. Kirottu olkoon tuo spiritistinen istunto, joka sai hermoni aivan epäjärjestykseen. Ajatelkaas, kun minä nyt juuri kotiin saapuessani näin huoneessani — ruumisarkun!

Minä en uskonut korviani ja pyysin, että hän sanoisi sen kerran vielä.

— Niin, oikean ruumisarkun, sanoi lääkäri istuutuen uupuneena portaalle. — Minä en ole pelkuri, mutta johan siitä itse pirukin pelästyisi, jos spiritistisen istunnon jälkeen pimeässä kompastuisi ruumisarkkuun!

Hämmästyneenä ja änköttäen minä kerroin lääkärille arkuista, jotka minä olin nähnyt…

Hetken aikaa me siinä töllistelimme toisiamme silmät suurina päässä ja suut auki. Sitten, tullaksemme vakuutetuiksi siitä, ettei tämä ole näköhäiriö, me aloimme nipistellä toisiamme.

— Koska meissä kummassakin koskee kipeästi, — selitti lääkäri, — niin me emme nyt nuku, emmekä näe toisiamme unessa. Ne ruumisarkut, jotka olemme nähneet, eivät siis ole näköhäiriöitä, vaan jotain todellista. Hyvä veli, mitäs nyt tehdään?

Oltuamme jo kokonaisen tunnin kylmässä porraskäytävässä, harkiten ja tuumaillen asiaa, meidän tuli hirveä vilu ja päätimme heittää pelkuruuden pois, herättää ovenvartijan ja mennä hänen kanssaan lääkärin huoneeseen. Ja niin me teimmekin. Astuttuamme sisälle huoneeseen sytytimme kynttilän ja näimme todellakin ruumisarkun, joka oli verhottu valkoisella kiiltokankaalla ja koristettu kullankiiltävillä hetuleilla ja tupsuilla. Ovenvartija teki hartaasti ristinmerkkejä.

— Nyt sopii katsoa, — sanoi kalpea lääkäri vapisevalla äänellä, — onko tämä arkku tyhjä vai ei.

Kauan epäröityään hän kumartui alas ja pelon kangistamana tempasi arkun kannen pois. Me kurkistimme arkkuun, joka oli — tyhjä…

Vainajaa ei siinä ollut, vaan sen sijaan löysimme arkusta kirjeen, jossa seisoi:

'Hyvä Pogostow! Sinä tiedät, että appeni asiat ovat joutuneet aivan hunningolle. Hän on velkaantunut korviaan myöten. Huomenna tai ylihuomenna on kalunkirjotus ja tämä lopullisesti syöksee hänen samoin kuin minunkin perheeni perikatoon ja tahraa kunniamme, jota pidän kaikkea muuta kalliimpana. Eilen perheneuvottelussa me päätimme piilottaa kaiken kalliimman ja arvokkaimman tavaran. Koska appeni koko omaisuus ovat nuo arkut — hän on, kuten tietänet, paras ruumisarkkukauppias kaupungissa — niin me päätimme salata kalleimmat arkut. Minä käännyn sinun puoleesi niinkuin ystävän puoleen; auta minua, pelasta meidät pahasta asemastamme, pelasta kunniamme! Toivossa, että sinä autat meitä säilyttämään omaisuuttamme, lähetän sinulle, veli hyvä, yhden ruumisarkun, jonka pyydän piilottamaan luoksesi ja säilyttämään siellä toistaiseksi. Ilman tuttaviemme ja ystäviemme apua me joudumme hukkaan. Toivon, ettet sinä kieltäydy tästä palveluksesta, etenkin kun arkku ei tule olemaan luonasi viikkoa kauemmin. Kaikille niille, joita pidän tosi-ystävinämme, olen lähettänyt kullekin yhden arkun ja minä luotan heidän hyväntahtoisuuteensa ja jalomielisyyteensä. Ystävyydellä sinun

Ivan Tsheljustin.'

Tämän jälkeen minun kokonaista kolme kuukautta täytyi hoitaa heikkoja hermojani. Meidän ystävämme, ruumisarkkukauppiaan vävy, pelasti sekä kunniansa että omaisuutensa ja omistaa nykyään ruumisarkku- ja hautausliikkeen sekä myy hautakiviä ja patsaita. Mutta hänen asiansa eivät vieläkään ole oikein varmalla kannalla ja joka ilta, kun tulen kotiini, minä yhä pelkään näkeväni vuoteeni vieressä valkoisen marmorisen hautapatsaan.

Naimiskauppa.

(Kaksiosainen romaani.)

Ensimäinen osa.

Leskirouva Mimrinin talossa, joka sijaitsee Rakkikoirankadun varrella, syödään hääillallista. Pöydän ympärillä istuu kaikkiaan kaksikymmentä kolme henkilöä, joista kahdeksan ei enää jaksa syödä, vaan nyppii nenäänsä valittaen pahoinvointiaan. Kynttilät, lamput ja vino kynttelikkö, joka on lainattu ravintolasta, palavat niin kirkkaasti, että eräs vieraista, muuan sähköttäjä, ei saata olla räpäyttämättä veikeästi silmäänsä puhuakseen ilman aikojaan sähkövalosta. Tälle valolle ja yleensä sähkölle hän ennustaa loistavaa tulevaisuutta muitten kuunnellessa halveksien hänen puhettaan.

— Sähkö… — murisee morsiamen isänsijainen, katsellen tylsästi lautaseensa. — Minun mielestäni on sähkövalaistus pelkkää petkutusta. Ajetaan hiiliä sisään ja luullaan siten voitavan sokaista ihmisten silmät! Ei, veliseni, jos sinä tarjoat minulle valoa, niin älä anna hiiliä, vaan jotakin olennaista, jotakin tuollaista, jota saattaa sytyttää! Anna tulta, ymmärrätkös, luonnollista tulta, eikä mitään henkistä.

— Jospa olisitte joskus nähnyt sähköpatterin ja mistä se on kokoonpantu, — selittää sähköttäjä keikaillen — niin puhuisitte varmaan toisin.

— Minä en tahtoisi nähdä sellaista. Petkutusta… Yksinkertaista kansaa petetään… Puristettaisiin viimeisetkin mehut siitä. Kyllä me heidät tunnemme, nuo tuollaiset… Mutta teidän, herra nuorimies, — minulla ei ole kunnia tietää puhuttelunimeänne, — teidän pitäisi juoda lasinne pohjaan ja kaataa uutta, sen sijaan että siinä petkutusta puolustatte.

— Minä olen, setäseni, kanssanne aivan samaa mielipidettä, — sanoo käheällä, kimakkaalla äänellään sulhanen, nuori, pitkäkaulainen ja harjastukkainen mies. — Mitä hyötyä on viisaista keskusteluista? Minä toisinaan itsekin puhelen kaikellaisista keksinnöistä oppineessa merkityksessä, mutta nyt ei ole aikaa siihen. Entä mikä on sinun mielipiteesi, armaani? — kääntyy sulhanen vieressään istuvan morsiamensa puoleen.

Morsian, jolla kasvoista päättäen näyttää olevan kaikki hyvät ominaisuudet paitsi yhtä — ajatuskykyä, kiivastuu ja sanoo:

— Hän tahtoo vain näyttää suurta viisauttaan ja puhuu sentähden käsittämättömistä asioista.

— Jumalan kiitos, me olemme eläneet ikämme ilman sivistystä ja kolmannen tyttäremme jo annamme kelpo miehelle, — puhuu huohottaen morsiamen äiti pöydän toisesta päästä sähköttäjän puoleen kääntyneenä. — Jos me teidän mielestänne näytämme sivistymättömiltä, niin miksi käytte luonamme? Menisitte noitten sivistyneittenne luo!

Seuraa vaitiolo. Sähköttäjä on joutunut hämilleen. Hän ei saattanut mitenkään aavistaa, että keskustelu sähköstä olisi tehnyt noin kummallisen käänteen. Vallitsevan vaitiolon luonne on sangen vihamielinen. Näyttää siltä kuin yleinen tyytymättömyys olisi tulossa ja hän katsoo parhaaksi puhdistautua.

— Minä, hyvä Tatjana Petrovna, olen aina kunnioittanut teidän perhettänne, — sanoo sähköttäjä, — ja jos minä nyt tulin puhuneeksi sähkövalosta, niin ei pidä luulla, että olisin tehnyt sen ylpeydestä. Saatanpa juoda maljan teidän terveydeksenne… Olen aina, vieläpä kaikesta sydämestäni toivonut, että Darja Ivanovna saisi kelpo sulhasen. Meidän aikanamme, hyvä Tatjana Petrovna, on vaikea löytää kunnon miehiä. Nykyään jokainen vaanii vain tilaisuutta solmiakseen avioliiton huvin vuoksi tai rahojen tähden…

— Salaviittaus! — huudahti sulhanen punastuen ja räpäyttäen vihaisena silmiään.

— Ei siinä salaviittausta ollut, — sanoi sähköttäjä hätääntyneenä. — Minä en puhu läsnä olevista. Sanoin sen muuten vaan … yleensä… Hyvänen aika!… Kaikkihan tietävät, että te rakkaudesta… Ovathan myötäjäiset mitättömät…

— Eipä, eivät niinkään mitättömät! — loukkaantuu morsiamen äiti. — Puhu sinä, herraseni, mutta älä puhu liikoja! Paitsi tuhatta ruplaa annamme vielä kolme päällysnuttua, sängyn ja koko tämän huonekaluston. Meneppäs muualta ottamaan sellaisia myötäjäisiä!

— En minä mitään… Huonekalusto on todella hyvä … mutta minä tarkotin, että hän suuttuu, niinkuin minä olisin muka salaviittauksia…

— Niin, älkää juonitelko salaviittauksillanne, — keskeyttää morsiamen äiti. — Me kunnioitamme teitä vanhempienne tähden ja kutsuimme häihin, mutta te alatte kaikenmoisia sopimattomuuksia lasketella. Jos te tiedätte todella, että sulhanen nai huvin vuoksi, niin miksi ette ole siitä aikaisemmin mitään maininneet? Olisitte tullut meille ja sanonut suoraan, että niin ja niin on asian laita, että, näet, huvin vuoksi meitä lähentelee… Häpeisit vähäisen! — sanoo morsiamen äiti kääntyen yht'äkkiä itkusilmin sulhasen puoleen. — Minä olen häntä ruokkinut ja juottanut … olen vaalinut pikku tytärtäni kuin silmäterää ja sinä … sinä vaan huvin vuoksi…

— Ja te uskotte tuollaista panettelua? — kivahtaa sulhanen nousten pöydästä ja repien hermostuneesti harjastukkaansa. — Kiitän nöyrimmästi! Ja te, herra Blintshikow, — kääntyy hän sähköttäjän puoleen, — vaikka olettekin vanha tuttava, en salli teidän ruveta vieraassa talossa hävyttömyyksiä puhumaan. Olkaa hyvä ja menkää ulos!

— Mitä te tarkotatte?

— Olkaa hyvä ja menkää ulos! Toivon, että te olisitte rehellinen mies niinkuin minä olen. Sanalla sanoen: ulos!

— Älä viitsi! Riittää jo! — hillitsevät sulhasta tämän ystävät. — Ei kannata suuttua! Istu alas! Heitä hänet rauhaan.

— Ei, minä tahdon näyttää, ettei hänellä ole syytä mokomiin juttuihin! Minä olen rakkaudesta astunut lailliseen avioliittoon. Miksi te siinä vielä istutte? Ettekö kuullut? Olkaa hyvä ja menkää ulos!

— En minä mitään… Minä vaan… — änköttää hämmästynyt sähköttäjä nousten pöydästä. — Minä en ymmärrä… No niin, kyllähän minä menen… Mutta maksakaa ensin takaisin ne kolme ruplaa, jotka te lainasitte minulta. Juon sentään vielä lasini pohjaan ja sitten menen. Mutta maksakaa te ensin velkanne.

Sulhanen kuiskailee kauan ystäväinsä kanssa. Nämä kokoovat hänelle vähittäin nuo kolme ruplaa, jotka hän kiukussaan heittää sähköttäjälle. Tämä etsii kauan lakkiaan, kumartaa sitten hyvästiksi ja poistuu.

Näin saattaa toisinaan päättyä viaton keskustelu sähköstä!

Illallinen on vihdoin syöty. Yö yllättää… Hienotunteinen kirjailija hillitsee vahvan mielikuvituksensa ja peittää tapahtumat salaperäisyyden tummalla hunnulla.

Aamutar ennättää lemmenliiton jumalattaren Rakkikoirankadun varrelta, kun usvainen aamu valkenee tarjoten kirjailijalle runsaasti aihetta jatkaakseen kertomusta. Näin syntyy:

Toinen ja viimeinen osa.

Harmaa syysaamu. Kello ei ole vielä kahdeksaa, mutta siitä huolimatta on lyhyellä Rakkikoirankadulla harvinaisen vilkas liike. Hälytetyt poliisit ja levottomat talonmiehet juoksevat pitkin käytäviä; portin luona tunkeilee viluinen piikaparvi tiedonhaluisena ja hämmästyneenä. Joka ikkunassa näkyy ihmisiä. Pesutuvan avatussa akkunassa kihisee kokonainen liuta uteliaita naisenpäitä, jotka ohimoillaan ja leuoillaan työntävät toisiaan syrjään nähdäkseen paremmin mitä ulkona tapahtuu.

— Ei se ole lunta, eikä … ties mitä se on, — kuulee ihmeteltävän.

Ilmassa maasta aina kattoihin saakka lentelee jotakin valkoista, joka on hyvin lumen näköistä. Katu on valkoinen, samoin katulyhdyt, katot, penkit porttien luona, ohikulkevain olkapäät ja hatut — kaikki on valkoista.

— Mitä on tapahtunut? — kysyvät uteliaina pesuakat ohijuoksevilta talonmiehiltä.

Vastaukseksi nämä huitovat käsillään ja juoksevat edelleen… He eivät itsekään tiedä, mistä on kysymys. Kas tuolta verkalleen tulee vihdoinkin talonmies, joka itsekseen höpisten viittilöi käsillään. Nähtävästi on hän ollut tapahtumapaikalla ja tietää siis kaikki.

— Sanoppas, isä-kulta, mitä on tapahtunut? — kysytään pesutuvan ikkunasta.

— Mielten kuohu, — vastaa hän. — Mimrinin talossa, jossa eilen oli häät, on sulhasta petkutettu. Luvattiin tuhat ruplaa, annettiin yhdeksän sataa.

— Entä sulhanen?

— Suuttui. Minä, sanoi hän, minä, tuota noin… Ratkoi kiukuissaan patjat ja pöllytti höyhenet ikkunasta ulos… Näes, kuinka paljon untuvia! Ikäänkuin lunta vaan!

— Tulevat! Tulevat! — huudetaan joka puolella. — Tulevat!

Leskirouva Mimrinin talosta lähtee kulkue liikkeelle. Edellä kulkee kaksi poliisimiestä huolestunein katsein, heidän jälessään astelee sulhanen yllään sarkainen päällystakki ja silkkinen silinterihattu. Hänen kasvoillaan on kirjotettuna: "Minä olen rehellinen mies, mutta en salli itseäni petettävän!"

— Näyttäköön korkea oikeus, millainen ihminen minä olen! — murisee hän kääntyen vähän väliä ympäri.

Hänen jälessään kulkevat morsian ja tämän äiti itkien. Kulkueen lopussa nähdään eräs talonmies, joka kantaa kirjaa, ja joukko meluavia katupoikia.

— Mitä itket, nuori nainen? — kysyvät pesijättäret morsiamelta.

— On sääli höyheniä! — vastaa äiti tyttärensä puolesta. — Kolme puutaa, ajatelkaas! Ja millaisia höyheniä! Mitä parasta lajia puhtaita untuvia! Jumala rankaisi vielä vanhoilla päivilläni!

Kulkue kääntyy kulman taa ja Rakkikoirankatu rauhottuu. Hamaan iltaan saakka leijailee ilmassa untuvia.

Soittajan seikkailu.

Soittoniekka Smitshkow oli matkalla kaupungista ruhtinas Bibulowin huvilaan, jossa tyttären kihlauksen johdosta "toimeenpantiin" soitto- ja tanssi-iltama. Selässään kantoi hän suurta bassoviulua, joka lepäsi nahkaisessa kotelossaan. Smitshkow kulki jalan pitkin joen vartta, joka ei tosin vieritellyt vilpoisia laineitaan kovinkaan juhlallisesti, vaan sitävastoin sangen runollisesti.

"Entä jos ottaisin kylmän kylvyn?" — tuumaili hän.

Ajattelematta sen kauempaa hän riisuutui ja laskeutui viileään virtaan. Ilta oli ihana. Smitshkowin runollisessa sielussa herätti kaunis ympäristö vastakaikua. Mutta mikä suloinen tunne valtasikaan hänen sydämensä, kun hän, uituaan noin sata askelta syrjään, huomasi kauniin neitosen, joka istui rannan jyrkänteellä kaloja onkien. Smitshkow pidätti hengitystään ja oli jähmettyä monenmoisten tunteitten vallassa: lapsuuden muistot, menneen kaipuu, uudestaan syttynyt rakkaus… Hyvänen aika, hänhän oli luullut, ettei enää voisikaan rakastaa! Kadotettuaan uskonsa ihmiskuntaan — hänen hellästi rakastettu vaimonsa oli karannut ystävänsä, fagotinsoittaja Sobakinin kanssa — täyttyi hänen rintansa tyhjyyden tunteista ja hänestä tuli ihmisvihaaja.

"Mitä on elämä? — kysyi hän usein itseltään. — Miksi me oikeastaan elämme? Elämä on taru, unelma … se on kun mahassa puhunta…"

Mutta seistessään nukkuvan kaunottaren edessä — saattoi helposti huomata, että tyttö nukkui — hän yht'äkkiä vasten tahtoaan tunsi rinnassaan jotakin rakkauden tapaista. Kauan seisoi hän siinä katsellen ahnaasti tyttöä…

"Jo riittää… — ajatteli hän ja päästi syvän huokauksen. — Jää hyvästi ihana näky! Minun täytyy jo lähteä hänen ylhäisyytensä juhliin soittamaan…"

Ja luotuaan vielä kerran silmäyksen kaunottareen, hän aikoi juuri lähteä uimaan takaisin, kun päähänsä pälkähti ajatus:

"Nytpä jätän muiston hänelle — ajatteli hän. — Kiinnitän jotakin hänen ongenkoukkuunsa. Se on oleva yllätyksenä 'tuntemattomalta'."

Smitshkow ui hiljaan rantaan, poimi suuren kimpun kukkia rannalta ja vedestä, sitoi ne yhteen ja kiinnitti ongenkoukkuun.

Kukkaviuhka painui pohjaan ja veti korean ongenkupon mukaansa.

Järki, luonnon lait ja sankarimme asema yhteiskunnassa vaatisivat nyt, että kertomus päättyisi juuri tähän, mutta — kas! — kohtalo on järkähtämätön. Seikoista, jotka eivät ole tekijän vallassa, johtuu, että tämä tarina ei päätykään kukkavihkoon. Vastoin tervettä järkeä ja asiain luonnollista kulkua oli köyhä ja alhainen bassoviulunsoittaja pakotettu näyttelemään tärkeän osan ylhäisen ja rikkaan kaunottaren elämässä.

Uituaan rantaan Smitshkow aivan ällistyi: hän ei löytänyt vaatteitaan. Ne oli varastettu… Hänen ihaillessaan kaunotarta olivat tuntemattomat roistot varastaneet hänet melkein puti puhtaaksi, jättäen ainoastaan bassoviulun ja silkkisen silinterihatun.

— Kirotut! — huudahti Smitshkow. — Te kyykäärmen sikiöt! Ei minua huolestuta niin suuresti vaatteitten menettäminen — sillä ovathan ne katoavaa tavaraa — kuin se, että minun täytyy kulkea ilki alasti ja siten rikkoa yleistä siveellisyyden tunnetta vastaan.

Hän istuutui suuren viulunsa kotelolle ja alkoi tuumia miten voisi pelastua kauheasta asemastaan.

"Ei sovi mitenkään mennä alasti ruhtinas Bibulowin luo — tuumaili hän — sillä siellähän on naisia! Ja päälle päätteeksi varastivat nuo konnat jousenpihkapalasen, joka oli housujen taskussa!"

Hän harkitsi kauan ja niin kuumasti, että ohimoissa vihdoin alkoi polttaa. "Ahaa! — juolahtipa hänen mieleensä uusi tuuma. — Onhan aivan lähellä rantaa viidakossa pieni silta tien yli. Siksi kun tulee pimeä voin minä istua tuon sillan alla, ja sitte hiivin sieltä ensimäiseen mökkiin…"

Tuumasta toimeen. Smitshkow pani silkkipytyn päähänsä, heitti bassoviulun selkäänsä ja tallusteli viidakkoon. Hän muistutti alastomana ja suuri soittokone selässään jonkunlaista muinaista, tarumaista puolijumalaa.

Nyt, hyvä lukija, kun sankarimme istuu surun valtaamana sillan alla, jätämme hänet hetkeksi ja käännymme onkivan neidon luo. Kuinka oli hänen käynyt? Kun kaunotar heräsi eikä nähnyt ongenkuppoa veden päällä, alkoi hän kiireimmiten vetää siimaa ylös. Siima pingottui, vaan koukkua, eipä edes kuppoakaan näkynyt nousevan vedestä. Nähtävästi oli Smitshkowin kukkavihko vettynyt, painunut ja takertunut pohjaan.

"Joko on siellä suuri kala, — ajatteli neitonen — tai on koukku käynyt pohjaan kiinni."

Nykäistyään vielä muutaman kerran päätti hän, että koukku on takertunut.

"Mikä vahinko! — ajatteli onkijamme. — Ja illalla kun kala syö niin hyvin! Mikäs auttaa?"

Ja ajattelematta sen enempää heitti tuo huimapäinen neito ohuen puvun yltään ja antoi ihanan vartalonsa aina marmorisia olkapäitä myöten vaipua aaltojen helmaan. Ei ollut niinkään helppoa irroittaa koukkua kukkavihkosta, johon siimakin oli jo ennättänyt takertua kiinni, mutta kärsimys kaikki voitti. Jonkun ajan kuluttua astui onnesta hymyilevä kaunotar vedestä ylös pitäen kädessään ongenkoukkua.

Mutta kova kohtalo vaani häntä. Ilkiöt, jotka olivat varastaneet Smitshkowin vaatteet, olivat siepanneet hänenkin pukunsa ja jättäneet vain matorasian jälelle.

"Mikä minun nyt auttaa? — valitteli hän itkien. — Tokkohan voin mennä tällaisena? Ei, ei mitenkään! Ennemmin kuolen! Odotan kunnes alkaa hämärtää; sitten pimeässä menen täti Agatan luo ja lähetän hänet kotiin toista pukua noutamaan… Piiloudun sillan alle iltaa odottamaan."

Kaunottaremme valitsi pisintä heinää kasvavan nurmikon ja juoksi kumartuneena sillan luo. Ryömiessään sillan alle hän huomasi siellä alastoman miehen, jolla oli pitkä taiteilijatukka ja karvainen rinta, päästi kovan huudon ja meni tainnoksiin.

Smitshkow pelästyi myöskin. Ensin hän luuli tyttöä vedenneidoksi.

"Onkohan tuo joku vellamonneito, joka on tullut pelastamaan minua?" — ajatteli hän ja tämä luulo tuntui niin hyväilevältä, etenkin koska hänen ajatuksensa omasta ulkomuodostaan oli sangen ylevä. — "Mutta jollei hän olekaan vellamonneito, vaan ihminen, niin kuinka on selitettävä tämä kummallinen muodon muutos? Miksi on hän täällä sillan alla? Ja mikä häntä vaivaa?"

Näitä kysymyksiä ratkaistessaan tuli kaunotar tajuihinsa.

— Älkää tappako minua! — kuiskasi tämä. — olen ruhtinatar Bibulow. Minä rukoilen teitä! Te saatte paljon rahaa! Äsken minä irrotin ongenkoukun vedessä ja sillä välin olivat varkaat vieneet minun uuden pukuni, kenkäni, kaikki.

— Hyvä neiti! — vastasi Smitshkow liikutettuna. — Minun pukuni varastettiin myöskin. Sitäpaitsi veivät he jousenpihkan, joka oli housujen taskussa.

Kaikki, jotka soittavat bassoviulua tai pasuunaa, ovat tavallisesti neuvottomia, mutta Smitshkow oli loistava poikkeus.

— Hyvä neiti! — sanoi hän hetken odotettuaan. — Minun ulkoasuni näyttää vaivaavan teitä. Mutta myöntäkää, että minun ei sovi lähteä täältä samalla perusteella kuin ei teidänkään sovi niin tehdä. Aion sentähden ehdottaa, että te piiloutuisitte minun bassoviuluni koteloon sulkien kannen kiinni. Tällä tavoin pääsisitte minua näkemästä…

Sen jälkeen Smitshkow nosti suuren viulunsa kotelosta ulos. Hetken aikaa hänestä tosin tuntui kuin hän luovuttaessaan kotelon, häpäisisi pyhää taidetta, mutta tämä epäröiminen oli ohimenevää laatua. Kun kaunotar oli sulkeunut koteloon ja käynyt pitkälleen, alkoi Smitshkow vetää hihnoja kiinni ja hän iloitsi ajatellessaan että luonto oli lahjottanut hänelle niin suuren järjen.

— Nyt, neitiseni, ette minua näe, — sanoi hän. — Olkaa siellä kaikessa rauhassa. Kun tulee pimeä, kannan minä teidät kotiin vanhempainne luo. Voinhan minä sitten myöhemmin tulla tänne viuluani noutamaan.

Pimeän tullen nosti Smitshkow kotelon kaunottarineen hartioilleen ja lähti tallustamaan Bibulowin huvilaan. Olipa hänen suunnitelmansakin jo valmis: ensin hän kulkee lähimpään mökkiin ja kiertää vähän ryysyjä ympärilleen, sitten jatkaa hän matkaansa eteenpäin…

"Ei ole niin pahaa, ettei siitä hieman hyvääkin koituisi — ajatteli Smitskow taakkansa alla kyyryssä lyöden paljailla jaloillaan tomua lentoon. — Minun lämpimän osanottoni ruhtinattaren kohtaloon palkitsee ruhtinas Bibulow varmaan hyvin runsaasti."

— Neitiseni, kuinka te voitte siellä oikein? — kysäsi hän kuin kohtelias keikari. — Pyydän, älkää kursailko ja olkaa minun kotelossani aivan kuin kotonanne!

Silloin huomasi Smitshkow edessään hämärässä kaksi ihmishaamua. Tarkemmin katseltuaan tuli hän vakuutetuksi, ettei se ollut näköhäiriö: ne olivat todellakin ihmisiä, jotka kantoivat käsissään joitakin myttyjä…

"Varkaitako? — pälkähti hänen päässään. — He kantavat jotakin! Luultavasti meidän vaatteemme!"

Smitshkow laski kotelonsa tien poskeen ja karkasi haamujen perään.

— Seis! — huusi hän. — Seis! Ottakaa kiinni!

Haamut katsahtivat taakseen ja huomattuaan takaa-ajon, alkoivat pötkiä pakoon… Ruhtinatar kuuli vielä kauan nopeitten askelten töminää ja seis-huutoja. Vihdoin kaikki hiljeni ympärillä.

Smitshkow innostui takaa-ajoon. Luultavasti olisi kaunotar kauan saanut maata tien poskessa, ellei sattumus olisi johtanut asioita toisin. Tapahtui nimittäin, että juuri nyt tätä samaa tietä pitkin kulki ruhtinas Bibulowin huvilaan kaksi Smitshkowin toveria, — huilun ja klarinetin soittajat. Pimeässä kulkiessaan he kompastuivat koteloon ja hämmästyivät hirveästi.

— Kontrabasso! — huudahti huilunsoittaja. — Tämä on varmaan Smitshkowin bassoviulu! Mutta kuinka on se voinut tänne joutua?

— Nyt on luultavasti jotakin merkillistä tapahtunut Smitshkowille, — päätteli klarinetin puhaltaja. — Joko on hän juonut itsensä humalaan tai ovat varkaat hänet ryöstäneet… Kaikissa tapauksissa ei sovi jättää kontrabassoa tänne. Me otamme sen mukaamme.

Huilunsoittaja heitti kotelon selkäänsä ja sitten he lähtivät eteenpäin.

— Piru vieköön, kuinka raskas! — murisi huilunsoittaja tavan takaa. — Minä en iki päivinä viitsisi rämpyttää tuollaista hökkeliä… Äsh!

Tultuaan ruhtinas Bibulowin huvilaan, soittoniekat nostivat kotelon paikalle, joka oli aiottu orkesteria varten, ja pistäytyivät sitten ryypylle.

Tähän aikaa ryhdyttiin huvilassa sytyttämään kynttelikköjä ja kattolamppuja. Sulhanen, hovineuvos Lakeitsh, kaunis ja miellyttävä virkamies tieylihallituksesta, seisoi keskellä salia kädet taskuissa ja jutteli kreivi Shkalikowin kanssa musiikista.

— Minä, hyvä kreivi, — puhui Lakeitsh — olin Napolissa ollessani persoonallisesti tuttu erään viuluniekan kanssa, joka teki kerrassaan ihmeitä. Te ette saata uskoa! Bassoviululla … aivan tavallisella bassoviululla lasketteli hän sellaisia pirullisia juoksutuksia, että oli kerrassaan kauheata! Soittipa Straussin valssejakin.

— Johan nyt. Se on mahdotonta… — epäili kreivi.

— Minä vakuutan! Hän soitti Lisztin rapsodiankin aivan puhtaasti! Asuin hänen kanssaan samassa huoneessa ja ajan kuluksi opettelin hänen johdollaan Lisztin rapsodian bassoviululla.

— Lisztin rapsodian… Hm!… nyt te laskette leikkiä…

— Ettekö usko? — naurahti Lakeitsh. — No, kyllä minä heti näytän teille. Mennäänpäs orkesteriin!

Sulhanen ja kreivi lähtivät orkesteriin. Tultuaan bassoviulun luo he alkoivat kiireesti aukoa hihnoja … ja — voi, hirmuista!

Mutta nyt, kun lukija vapaan mielikuvituksensa avulla kuvittelee tuon soitannollisen kiistan loppua, palatkaamme takaisin Smitshkowin luo… Soittaja parka, joka turhaan oli ajanut voroja takaa, palasi sille paikalle, johon oli jättänyt kotelonsa, mutta ei löytänytkään enää kallisarvoista kuormaansa. Sekaantuen arveluihinsa hän kulki pari kertaa edestakaisin tietä pitkin, mutta kun hän ei sittenkään löytänyt koteloa, niin päätti, että oli joutunut väärälle tielle…

"Tämä on kauheata! — ajatteli hän tarttuen molemmin käsin pitkään tukkaansa. — Ruhtinatar tukehtuu kotelossa! Minä olen murhamies!"

Aina puoliyöhön asti Smitshkow harhaili alastomana pimeässä teitä pitkin etsien koteloa ja lähti viimein uupuneena takasin sillan alle.

— Etsin aamun valjetessa, — päätti hän.

Tulos aamuisesta etsinnästä oli sama ja Smitshkow päätti odottaa sillan alla yötä…

— Minun täytyy löytää hänet! — mutisi hän ottaen silinterihatun päästään ja tarttuen toivottomana tukkaansa. — Vaikka vuoden etsisin, mutta minun täytyy löytää hänet!

* * * * *

Ja vielä tänä päivänä kertovat talonpojat, jotka asuvat näillä seuduilla, että öisin saattaa sillan luona nähdä alastoman miehen, jolla on pitkä, aina alas vyötäisille ulottuva tukka ja silinterihattu päässä. Toisinaan kuuluu sillan alta bassoviulun sortunut, surunvoittoinen sävel.

Salaisuus.

Palattuaan ensimäisen pääsiäispäivän illalla vieraista kotiin otti todellinen valtioneuvos Navagin eteisestä paperin, johon juhlatervehdyksellä käyneet olivat kirjottaneet nimensä, ja astui virkahuoneeseensa. Muutettuaan vaatteensa ja juotuaan lasillisen seltterivettä, hän asettui mitä mukavimmin leposohvaan ja alkoi lukea nimikirjotuksia paperista. Kun hänen katseensa oli siirtynyt keskelle paperia, hän säpsähti, huudahti kummastuneena ja näpähytti sormellaan samalla kun ihmettelyn ilme nousi hänen kasvoilleen.

— Taas! — sanoi hän lyöden kädellään polveensa. — Tämä on ihmeellistä! Taas on tuo, piru ties kuka hän on, tuo Fedjukow kirjottanut nimensä! Taas!

Monien nimien joukossa oli paperilla myös erään Fedjukowin nimikirjotus. Mikä lintu tämä Fedjukow mahtoi olla, — sitä ei Navagin laisinkaan tiennyt. Hän palautti mieleensä kaikki tuttavansa, sukulaisensa ja alamaisensa, muisteli kaukaista menneisyyttään, mutta ei muistanut sittenkään nimeä, joka olisi edes "Fedjukowin" kaltainen. Kaikkein kummallisinta oli tässä kuitenkin se, että tämä tuntematon Fedjukow oli jo kolmentoista vuoden kuluessa säännöllisesti jouluna ja pääsiäisenä kirjottanut nimensä. Kuka ja mistä hän on, sitä ei Navagin, ei hänen vaimonsa eikä ovenvartijakaan tienneet.

— Ihmeellistä! — huudahti Navagin harpatessaan pitkin virkahuoneensa lattiaa. — Kummallista ja käsittämätöntä! Salaperäinen asia! Kutsukaa ovenvartija tänne! — huusi hän. — Ihme ja kumma! Mutta minun täytyy saada selville kuka hän on! Kuulehan, Grigorij, — kääntyi hän ovenvartijan puoleen, joka juuri astui sisään, — taas on tuo Fedjukow kirjottanut nimensä vieraissa kävijäin luetteloon. Näitkö sinä hänet?

— En.

— Mitä sanot? Onhan hän kirjottanut nimensä paperille! Hän on siis ollut eteisessä. Onhan!

— Ei ole ollut.

— Kuinka hän olisi voinut kirjottaa nimensä jollei ole ollut?

— En tiedä.

— Kuka sen tietää sitten? Olet tainnut torkkua eteisessä! Koetappas muistella, ehkä on joku tuntematon käynyt täällä. Ajattele tarkoin!

— Ei, teidän ylhäisyytenne, ei ollut yhtään tuntematonta. Meidän virkamiehemme olivat täällä, paronitar kävi armollista rouvaa tervehtimässä, sitten tulivat papit ristiä kantaen… Muita ei käynytkään.

— Mitä, olisiko tuo salaa käynyt täällä?

— En tiedä, mutta ketään Fedjukowia ei ainakaan ollut. Sen uskallan vaikka vannoa.

— Kummallista! Käsittämätöntä! Ih-meellis-tä! — ajatteli Navagin. — Tämä on päälle päätteeksi kovin naurettavaa. Eräs henkilö on jo kolmentoista vuoden aikana kirjottanut nimensä luetteloon eikä ovenvartija kuitenkaan tiedä kuka hän on. Ehkä on se jonkun kujetta? Olisikohan joku virkamies, paitsi omaa nimeään, kirjottanut sinne kiusan vuoksi tuon Fedjukowinkin?

Navagin alkoi tutkia Fedjukowin käsialaa.

Terävä, rohkea nimikirjotus vanhanaikaisine koukeroineen ei ollut laisinkaan muitten näköinen. Se oli heti aran ja ujon lääninkirjuri Shtutshkinin jälkeen, joka olisi varmaan kuollut säikähdyksestä jo ajatellessaankin moista hävytöntä pilaa.

— Taas on tuo salaperäinen Fedjukow käynyt täällä! — sanoi Navagin astuessaan vaimonsa huoneeseen. — Enkä minä nytkään saanut selville kuka hän oikein on.

Rouva Navagin oli spiritisti ja selitti sentähden kaikki käsitettävät ja käsittämättömät luonnon ilmiöt aivan yksinkertaisesti.

— Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, — sanoi rouva. — Sinä vaan et usko, vaikka minä aina olen sanonut ja sanon yhä vieläkin, että luonnossa on paljon yliluonnollista, jota meidän heikko järkemme ei milloinkaan voi käsittää. Olen vakuutettu siitä, että tämä Fedjukow on henki, joka on sinulle myötätuntoinen. Sinun sijassasi minä manaisin hänet esiin ja kysyisin mitä hän tahtoo.

— Joutavia, joutavia!

Navagin oli ennakkoluuloista vapaa, mutta asia oli siksi salaperäinen, että kaikellaiset pirulliset juonet juolahtivat vasten tahtoaankin hänen mieleensä. Koko illan ajatteli hän sitä, että tuo Fedjukow on joku jo aikoja sitten kuollut virkamies, jonka Navaginin esi-isät olivat virasta erottaneet, ja että Fedjukowin henki nyt kostaisi esi-isäin jälkeläiselle. Saattaapa myös olla, että se on jonkun, Navaginin itsensä erottaman kanslistin tai pettämän tytön sukulainen…

Koko yön hän näki unta vanhasta, laihasta virkamiehestä, jolla oli kalman kalpeat kasvot, harjasten kaltainen tukka ja tinan väriset silmät; virkamies, jolla oli kulunut, arkipäiväinen virkapuku yllä, puhui jotakin haudantakaisella äänellä ja uhkasi luisella nyrkillä.

Navagin oli vähällä saada aivotulehduksen. Kaksi viikkoa hän oli vaiti ja kulki synkkänä, ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta vihdoin hän voitti oman epäluuloisen itserakkautensa ja meni vaimonsa luo sanoen kolealla äänellä:

— Siina, manaa Fedjukow esiin!

Spiritisti riemastui, käski tuoda pahvilevyn ja lautasen, asetti Navaginin viereensä istumaan ja alkoi pyhän palveluksen. Fedjukow ei antanut kauan odottaa itseään…

— Mitä sinä tahdot? — kysyi Navagin.

— Tunnusta syntisi… — vastasi lautanen.

— Kuka olit sinä eläessäsi täällä maan päällä?

— Hairahtunut…

— Siinä sen näet, kuiskasi rouva. — Etkä sinä uskonut!

Navagin jutteli kauan Fedjukowin kanssa, manasi sen jälkeen esiin Napoleonin, Hannibalin, Askotshenskijn, tätinsä Klaudia Saharovnan, jotka kaikki vastasivat hänelle lyhyesti, mutta samalla sattuvasti ja syvämietteisesti. Ainakin neljä tuntia puuhasi hän lautasen ympärillä kunnes nukkui rauhottuneena ja onnellisena ajatellessaan, että uusi, salaperäinen maailma oli avautunut hänelle. Siitä lähtien hän joka päivä harrasti spiritismiä ja selitti kokouksissa virkamiehille, että luonnossa on yleensä hyvin paljon yliluonnollista, ihmeellistä, mihin meidän oppineittemme jo aikoja sitten olisi pitänyt kiinnittää huomionsa. Hypnotismi, mediumismi, bishopismi, spiritismi, nelijako ynnä muut hämärät asiat valtasivat hänet siihen määrään, että hän päiväkaudet — puolisonsa suureksi iloksi — luki spiritistisiä kirjoja tai puuhasi lautasensa kanssa, harrasti pöydän kiertämistä ja yliluonnollisten ilmiöitten selittämistä. Tuota pikaa alkoivat kaikki hänen alamaisensakin harrastaa spiritismiä, vieläpä niin hartaasti, että vanha ryöstömies sekaantui päästään ja lähetti kerran tällaisen sähkösanoman: "Helvettiin. Rahatoimikamari. Tunnen, että muutun pahaksi hengeksi. Mikä auttaa? Vastaus maksettu. Vasilij Krinolinskij."

Luettuaan satakunta teosta spiritismistä, Navagin tunsi voittamatonta innostusta itsekin kirjottaa jotakin. Viisi kuukautta hän istui työpöytänsä ääressä pohtien hartaasti asiaa, kunnes vihdoin viimeinkin valmistui hänen laaja selontekonsa otsakkeella: "Minunkin mielipiteeni." Lopetettuaan tämän työnsä, hän päätti lähettää sen spiritistiseen aikakauskirjaan.

Päivä, jona kirjotus piti lähetettämän, on ikimuistettava. Navagin muistaa, että tuona merkillisenä päivänä olivat hänen virkahuoneessaan kirjuri, joka kirjotti puhtaaksi tutkimusta, ja seurakunnan apulaispappi, joka oli kutsuttu asioissa. Navaginin kasvot loistivat. Hän silmäili hellästi henkensä tuotetta, koetti sormillaan sen paksuutta, hymyili onnellisena ja sanoi kirjurille:

— Minä luulen, Filip Sergeitsh, että lähetämme sen vakuutetussa kirjeessä. Se on varmempi… — Senjälkeen kääntyi hän apulaisen puoleen sanoen: — Teidät, hyvä ystäväni, kutsuin luokseni erään asian tähden. Minä lähetän, nimittäin, nuorimman poikani kimnaasiin ja tarvitsen sentähden mitä pikemmin papintodistuksen.

— Hyvä on, teidän ylhäisyytenne! — sanoi apulainen kumartaen. — Hyvin hyvä! Ymmärrän…

— Eiköhän voisi saada sitä jo huomenna?

— Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, olkaa huoletta! Huomenna se on valmis! Olkaa hyvä ja lähettäkää joku ennen iltakirkkoa noutamaan sitä. Minä olen siellä silloin. Käskekää kysymään Fedjukowia, minä olen siellä…

— Kuinka?! — huudahti todellinen valtioneuvos kalveten.

— Fedjukowia.

— Oletteko … oletteko Fedjukow? — kysyi Navagin hämmästyneenä.

— Aivan niin, Fedjukow.

— Te … te olette kirjottanut nimenne eteisessä käyntiluetteloon?

— Aivan niin, — myönsi apulainen joutuen hämilleen. — Minä, teidän ylhäisyytenne, kirjotan tavallisesti nimeni ylhäisten henkilöitten luona tervehdyksellä käyneitten joukkoon… Minusta se on niin hauskaa… Kun huomaan paperin eteisessä, niin herää minussa heti kova halu kirjottaa nimeni…

Mykkänä, typertyneenä, ymmärtämättä tai kuulematta mitään harppasi Navagin huoneessaan. Hän nykäisi oviverhoja, räpäytti pari kolme kertaa oikeaa kättään niinkuin jeune-premier baletissa nähdessään hänet, vihelsi, hymyili mielettömästi, osotti sormellaan jonnekin kauas.

— Minä lähetän siis heti kirjotuksenne, teidän ylhäisyytenne, — sanoi kirjuri.

Nämä sanat johtivat Navaginin todellisuuteen. Hän katsoi tylsämielisesti kirjuria ja apulaista, muisti asian menon ja polkien vimmatusti jalkaansa huusi kovalla ja kimeällä äänellä:

— Jättäkää minut rauhaan! Jät-tä-kää minut rauhaan, sanon teille! Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?

Kirjuri ja apulainen pötkivät ulos virkahuoneesta ja olivat jo kadulla, kun Navagin yhä vielä polki jalkaansa ja huusi:

— Jättäkää minut rauhaan! Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä? Jät-tä-kää minut rauhaan!

Hyvin kävi.

Ylijunailija Stytshkinin luona eräänä hänen vapaapäivänään istui Ljubow Grigorjevna, roteva, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka rakenteli avioliittoja ja toimitteli monenlaisia muita asioita, joista tavallisesti puhutaan kuiskaten. Stytshkin jonkun verran hämillään, mutta, kuten aina, vakavana, päättäväisenä ja ankarana asteli huoneessaan polttaen sikaria ja puhuen:

— Hyvin hauska tutustua. Semjon Ivanovitsh suositteli teitä siltä kannalta, että te voitte auttaa minua eräässä arveluttavassa, sangen tärkeässä asiassa, joka koskee minun elämäni onnea. Minä, hyvä Ljubow Grigorjevna, olen jo viisikymmentäkaksi-vuotias, se on sellainen ikäkausi, jolloin sangen monella jo on täysikasvuisia lapsia. Virkani on luotettava. Vaikka minulla ei ole suuria varoja, niin voin kuitenkin elättää rakastetun olennon ja lapsia. Sanon teille näin kahden kesken, että paitsi palkkaani minulla on pankissa rahoja, jotka olen koonnut elämäntapani avulla. Minä olen päättäväinen ja raitis mies ja vietän säännöllistä ja johdonmukaista elämää, jotta kelpaan varsin hyvin monelle esikuvaksi. Mutta yhtä minulta puuttuu — kotiliettä ja elämäntoveria. Sentähden on minun elämäni kuin paikasta paikkaan kiertävän paimentolaisen ilman huvitusta. Enkä saata kenenkään kanssa vaihtaa ajatuksia, ja sairastumaan jos sattuisin ei olisi kukaan tarjoomassa minulle apua. Sitä paitsi, Ljubow Grigorjevna, on naineella henkilöllä seurassa aina suurempi vaikutus kuin naimattomalla… Minä olen sivistyneestä säädystä ja hyvinvoipa, mutta jos katselee minua toiselta näkökannalta, niin mikä minä oikeastaan olen? Loinen, kuin mikäkin katolilainen pappi. Ja juuri tämän tähden minä antaisin hyvin mielelläni kirkon laskea siteet päälleni, toisin sanoen, astuisin lailliseen avioliittoon jonkun arvokkaan henkilön kanssa.

— Hyvä asia! — huoahti naittaja-akka.

— Minä olen yksinäinen ihminen enkä tunne ketään tässä kaupungissa. Kenen puoleen voisin kääntyä kun kaikki ovat minulle tuntemattomia? Nähkääs, sen vuoksi juuri Semjon Ivanovitsh neuvoi minua kääntymään sellaisen naisen puoleen, joka erikoistuntijana tällä alalla ottaa suorittaakseen ihmisten elämän onnea koskevia tehtäviä. Pyydän siis hartaimmin, Ljubow Grigorjevna, teidän myötävaikutustanne minun kohtaloni ratkaisussa. Te tunnette kaupungin kaikki neidot ja taidatte helposti auttaa minua.

— Se käy päinsä…

— Juokaa, pyydän nöyrimmästi…

Naittaja-akka nosti tottuneesti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella rypistämättä kasvojaan.

— Se käy päinsä, — toisti hän. — Mutta minkälaisen morsiamen te, Nikolai Nikolaitsh, haluatte?

— Minäkö? Sellaisen kuin kohtalo suo.

— No niin, tietysti riippuu se kohtalosta, mutta onhan jokaisella sentään oma makunsa. Toinen pitää tummaverisestä ja toinen vaaleaverisestä.

— Nähkääs, Ljubow Grigorjevna… — sanoi Stytshkin arvokkaasti huoaten. — Minä olen päättäväinen ja lujaluonteinen mies. Minusta on kauneus ja yleensä ulko-asu toisarvoinen merkitykseltään, sillä, kuten itse tiedätte, eihän kauneus ole kaikki kaikessa ja kauniista vaimosta on sitä paitsi kovin paljon vaivaa. Minä olen sitä mielipidettä, että pääasia naisessa ei ole se, mikä näkyy pinnalla, vaan se, mikä on sisässä, se tahtoo sanoa, että hänellä on sielu ja muut ominaisuudet. Juokaa, pyydän nöyrimmästi… Tietysti on hyvin hauskaa, jos vaimo on itsestänsä lihavanlainen, mutta tämä ei ole molemminpuolisen onnen tähden tärkeätä. Pääasia, se on järki. Mutta totta puhuen ei naisessa järki ole niinkään tarpeen, sillä silloin hän omistaisi suuren ymmärryksen, jonka avulla sitten alkaisi pohtia korkeita ideaaleja. Ilman sivistystä ei nykyään sovi olla, sehän on selvä, mutta sivistystäkin löytyy niin monenlaista. On sangen hauskaa, jos vaimo osaa ranskaa ja saksaa ja niitä muita, sangen hauskaa; mutta mitä on siitä hyötyä, jollei hän taida nyt esimerkiksi neuloa nappia kiinni? Olen sivistyneestä säädystä, ruhtinas Silberhut'in kanssa olen aivan samalla kannalla kuin esimerkiksi teidän kanssanne, mutta minä olen luonteeltani yksinkertainen ja juuri siksi olen yksinkertaisen neidon tarpeessa. Erittäin tärkeätä on se, että hän pitäisi minua arvossa ja tuntisi, että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi.

— Sehän on tietty, se.

— No niin, nyt mitä omaisuuteen tulee… Rikasta en tarvitse. Minä en voi sietää sellaista halpamaisuutta, että naidaan rahan tähden. Minä en tahdo, että söisin vaimoni leipää, vaan että hän minun ja että hän sen käsittäisi. Mutta köyhästä en minä liioin pidä väliä. Vaikka minulla onkin varoja, enkä nai huvin vuoksi, vaan rakkaudesta, niin en voi ottaa köyhää, sillä, kuten itse tiedätte, nykyään on kaikki niin kovin kallista ja lapsia tulee.

— Sopii ottaa sellainen, jolla on myötäjäisiä, — sanoi naittaja-akka.

— Juokaa, pyydän nöyrimmästi…

He olivat vaiti jonkun aikaa. Akka huokasi syvään, katsoi kierosti junailijaan ja kysyi:

— Entä, hyvä veli, mitä pidät vanhasta piiasta? Minulla olisi hyvää tavaraa. Toinen on ranskalainen, mutta toinen on peräti kreikkalainen. Oikein hyvää lajia.

Junailija tuumaili ja sanoi:

— Ei, kiitoksia. Nähdessäni teidän puoleltanne noin suurta mielisuosiota, sallikaa minun kysyä: paljonko otatte vaivoistanne morsiamen suhteen?

— En minä paljoa ota. Jos annatte kaksikymmentäviisi ruplaa ja kankaan uuteen pukuun, kuten tavallista, niin olen kiitollinen. Myötäjäisistä erikseen, se on sitten eri asia.

Stytshkin nosti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi vaieten ajatella asiaa. Tuumailtuaan hän huoahti ja sanoi:

— Se on paljon…

— Ei ensinkään paljon, Nikolai Nikolaitsh! Ennen vanhaan, jolloin häitä oli paljon, sai halvemmalla, mutta nykyään — mitä me tienaamme? Jos kuukaudessa ansaitsee viisikymmentä ruplaa, on hyvä. Niin, niin, hyvä veli, ei niistä häistä paljoa kostu.

Stytshkin katsoi neuvottomana naittajaan ja kohautti olkapäitään.

— Hm!… Tokkohan viisikymmentä ruplaa on vähän? — kysyi hän.

— Vähän on! Ennen vanhaan sattui usein, että tuli päälle sadan ruplan.

— Hm!… En olisi uskonut, että sellaisilla toimilla voisi niin paljon ansaita. Viisikymmentä ruplaa! Ei joka mies sen vertaa ansaitse! Juokaa, pyydän nöyrimmästi…

Naittaja-akka joi pohjaan rypistämättä kasvojaan. Stytshkin katseli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:

— Viisikymmentä ruplaa… Se tahtoo sanoa, kuusi sataa ruplaa vuodessa… Juokaa, pyydän nöyrimmästi… Sellaisilla ansioilla ei teidän, Ljubow Grigorjevna, ole vaikea tehdä naimiskauppaa itsestänne…

— Minunko? — nauroi naittaja. — Minä olen jo vanha…

— Ei ensinkään… Ulkomuotonne on tuollainen … kasvonne pyöreät, sievät ja muutenkin…

Naittaja joutui hämille, samoin kuin Stytshkin, joka istui hänen viereensä.

— Te olette vielä sangen miellyttävä, — sanoi junailija. — Jos satutte saamaan säntillisen, säädyllisen ja säästäväisen miehen, jolla on jotakuinkin hyvä palkka, niin te voitte lisäansioillanne hyvinkin miellyttää häntä ja elää täydessä sovussa…

— Herranen aika, mitä te puhutte, Nikolai Nikolaitsh…

— Mitä? En minä mitään…

Seurasi vaitiolo. Sitten alkoi Stytshkin niistää nenäänsä. Naittaja-akka punastui ja katsellen kainosti vierustoveriinsa, kysyi:

— Entä paljonko te ansaitsette, Nikolai Nikolaitsh?

— Minäkö? Seitsemänkymmentäviisi ruplaa, paitsi lisäpalkkioita. Sen lisäksi on meillä vielä tuloja steariinikynttilöistä ja jäniksistä.

— Käytte siis myöskin metsästämässä?

— Ei. Me kutsumme jäniksiksi niitä matkustajia, jotka kulkevat ilman pilettiä.

Seurasi taas hetken vaitiolo. Stytshkin nousi ja alkoi liikutettuna astella edes ja takaisin huoneessaan.

— Minä en pidä nuoresta vaimosta väliä, — sanoi hän. — Olen jo ikämies ja sentähden sopii minulle paremmin sellainen … sellainen kuin esimerkiksi te olette … arvokas ja säädyllinen … ja ulkomuodoltaan teidän…

— Hyvä Jumala, mitä te puhutte… — hihitti naittaja peittäen nenäliinalla punaiset kasvonsa.

— Miksi sitä sen kauvempaa ajatella? Te olette mieleni mukainen ja sopiva minulle ominaisuuksinenne. Olen säntillinen, raitis ja jos vielä pidätte minusta, niin … mitäs muulla väliä? Sallikaa minun pyytää teitä omakseni!

Ljubow Grigorjevna pudotti pari kyynelettä, alkoi sitten nauraa ja suostumuksensa merkiksi suudella mäiskähytti Stytshkiniä.

— Kas niin, — sanoi onnellinen ylijunailija, — sallikaa minun nyt selittää, minkälaista käytöstä ja yleensä elämän tapaa minä teiltä toivon… Minä olen ankara, säädyllinen ja säntillinen mies, ajattelen kaikesta jalosti ja toivon, että vaimoni olisi myöskin ankara ja ymmärtäisi, että minä olen hänen hyväntekijänsä.

Stytshkin istuutui, huoahti syvään ja alkoi selittää morsiamelleen perhe-elämää ja vaimon velvollisuuksia.

Paha poika.

Ivan Ivanitsh Lapkin, nuori miellyttävän näköinen mies, ja Anna Semjonovna Samblitskaja, nuori neito, jolla on pieni pystynenä, kulkivat jyrkkää rantaäyrästä alas ja istuivat pienelle penkille aivan rannalle tiheään pajupensastoon. Ihana paikka! Siellä oli aivan kuin kaukana muusta maailmasta — ei nähnyt kukaan muu kuin kalat ja vesihämähäkit, jotka nuolen nopeudella kiisivät pitkin veden pintaa. Nuorilla oli ongenvapoja, matokippo ja muita kalastustarpeita mukanaan. Heti, kun he olivat istuneet alas, alkoi ahkera onkiminen.

— Olen iloinen, että me vihdoinkin olemme kahden, alkoi Lapkin katsellen ympärilleen. — Minulla on niin paljon teille sanomista … niin paljon… Kun näin teidät ensi kerran… Teillä nykii… Minä ymmärsin silloin miksi elän, tiesin kuka on epäjumalani, jolle minun täytyy pyhittää työni ja elämäni. Se mahtaa olla suurenmoinen … nykii taas… Nähtyäni teidät, minä rakastuin ensi kerran, rakastuin tulisesti! Älkää temmatko onkea … syököön paremmin… Sanokaa minulle, armaani, uskallanko toivoa — ei vastarakkautta, ei! — sitä en ansaitsisi, enkä tohdi edes ajatellakaan, — vaan uskallanko toivoa… Vetäkää! Vetäkää!

Anna Semjonovna nosti ongenvapansa ylös, veti puoleensa ja huudahti. Ilmassa kimalsi hopeanhohteinen, vihertävä kala.

— Hyvänen aika! Ahven! Ai! Pian, pian! Nyt se heltisi!

Ahven heltisi koukusta, hyppeli nurmikkoa pitkin ja … loiskis veteen!

Kalaa tavottaessa tarttui Lapkin jotenkin vahingossa Anna Semjonovnan käteen ja painoi sen vahingossa huulilleen… Tyttö koetti vetää kättään pois, mutta se oli jo myöhäistä: heidän huulensa yhtyivät vahingossa suudelmaan. Sitä seurasi toinen suudelma, kolmas, sitten valoja, vakuutuksia… Onnellinen hetki!

Mutta tässä matoisessa maailmassa ei ole mitään ehdotonta onnea, sillä vastamyrkkyä löytyy jo onnessa itsessään tai johtuu ainakin ulkoa päin jotenkin siihen. Niin kävi nytkin. Kun nuoret juuri suutelivat, kuului äkkiä naurua. He katsahtivat ympärilleen ja hämmästyivät suuresti: vedessä seisoi vyötäisiään myöten alaston poika. Se oli Kolja, lukiolainen, Anna Semjonovnan veli. Hän katseli nuoria ja hymyili pahanilkisesti.

— Ahaa … te suutelitte? — sanoi hän. — Vai niin! Minä sanon äidille.

— Toivon, että te, kuten kunnon mies ainakin… — mutisi Lapkin punastuen. — Vaaniminen on raukkamaista, mutta kielitteleminen halpamaista, inhottavaa, ilettävää… Luulen, että te rehellisen, jalomielisen ihmisen tavoin…

— Antakaa rupla, silloin en sano! — virkkoi jalomielinen ihminen. — Muuten sanon.

Lapkin otti ruplan taskustaan ja antoi Koljalle. Tämä puristi rahan märkään kouraansa, vihelsi ja ui pois. Mutta rakastuneet eivät tällä kertaa enää suudelleet.

Seuraavana päivänä toi Lapkin kaupungista Koljalle maalilaatikon ja pallon, ja Anna Semjonovna lahjoitti hänelle kaikki tyhjät pillerirasiansa. Sitten sai hän kauniit kalvosinnapit koiranpäineen. Nähtävästi huvitti kaikki tämä pahaa poikaa ja saadakseen yhä enemmän lahjoja, hän alkoi tarkasti pitää silmällä heitä. Minne ikään Lapkin ja Anna Semjonovna menivät, sinne hän perässä. Eikä hetkeksikään hän jättänyt heitä kahden.

— Konna! — murisi Lapkin hampaittensa välistä. — Noin nuori ja niin paatunut! Mikä hänestä ajan pitkään tuleekaan?!

Koko kesäkuun aikana ei Kolja antanut rauhaa rakastuneille raukoille. Hän uhkasi ilmottaa asiasta, vaaniskeli ja vaati yhä uusia lahjoja; eikä mikään riittänyt. Vihdoin alkoi hänen mielensä kovin tehdä taskukelloa. Ja mikäs auttoi? Täytyi luvata vaan.

Kerran päivällispöydässä, kun tarjottiin piirakoita, Kolja yht'äkkiä purskahti nauruun, räpytti toista silmäänsä ja kysyi Lapkinilta:

— Sanonko? Mitä?

Lapkin sävähti tulipunaiseksi ja puri piirakan sijasta lautasliinaansa. Anna Semjonovna hypähti ylös tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen.

Ja tällaisessa asemassa olivat nuoret elokuun loppuun, aina siihen päivään saakka, jolloin Lapkin julkisesti kosi Anna Semjonovnaa. Oi, se oli onnen päivä! Saatuaan morsiamen vanhemmilta suostumuksen, Lapkin suoraa päätä juoksi ulos puutarhaan etsimään Koljaa. Löydettyään tämän, hän melkein itki ilosta ja tarttui tuota pahaa poikaa korvaan. Samassa juoksi siihen Anna Semjonovnakin, joka niinikään oli Koljaa etsimässä, ja kävi kiinni toiseen korvaan. Ja kannatti todellakin katsoa, mikä tyytyväisyys ja nautinto paistoi rakastuneitten kasvoilta kun Kolja itkien pyysi:

— Hyvät, armaat ystäväni, en minä enää! Ai, ai, ai, antakaa anteeksi!

Sittemmin tunnustivat he molemmat, etteivät koko rakkautensa aikana olleet kertaakaan tunteneet sellaista onnea, sellaista valtaavaa autuutta, kuin tuona hetkenä, jolloin he korvalehdistä nykivät pahaa poikaa.

Kumma kuvastin.

(Joulutarina.)

Minä ja vaimoni astuimme vierashuoneeseen. Siellä haisi homeiselta ja kostealta. Lukemattomat rotat ja hiiret juoksivat piiloihinsa, kun me valaisimme seiniä, jotka kokonaisen vuosisadan kuluessa eivät olleet nähneet päivän valoa. Sulkiessamme oven jälkeemme lehahti tuuli, rapistellen papereita, joita oli kasottain huoneen nurkissa. Valo sattui papereihin ja me näimme ikivanhoja käsikirjotuksia ja keskiaikuisia piirustuksia. Homehtuneilla seinillä riippui esi-isien muotokuvia. He katsoivat alas ylpeästi, ankarasti ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Selkäsaunan sinä tarvitsisit, velikulta!

Meidän askeleemme kuuluivat halki koko talon. Minun yskääni vastasi kaiku, sama kaiku, joka joskus oli vastannut esi-isillekin…

Tuuli ulvoi ulkona ja uunin piipusta kuului epätoivoista itkua. Raskaat sadepisarat löivät synkkiin ikkunoihin ja niiden rapina teki mielen surulliseksi.

— Oi, esi-isät! — sanoin minä syvään huoahtaen. — Jos olisin kirjailija, niin kirjottaisin minä näistä muotokuvista pitkän romaanin. Onhan jokainen noista vanhuksista ollut nuori ja jokaisella ollut oma tarinansa … ja millainen tarina! Katsohan esimerkiksi tuota vanhaa mummoa, minun isoäitiäni. Tuollakin rumalla naisella on oma mitä huvittavin tarinansa.

— Näetkö tuota kuvastinta, joka riippuu tuolla nurkassa? — kysyin minä vaimoltani.

Ja minä osotin iso-äidin muotokuvan vieressä riippuvaa suurta kuvastinta tummine pronssikehyksineen.

— Tässä kuvastimessa on kummallinen taikavoima, joka saattoi minun iso-äitini perikatoon. Hän maksoi siitä suunnattomat rahat eikä jättänyt sitä koskaan ennen kuolemaansa. Hän katseli sitä yöt ja päivät herkeämättä, vieläpä syödessäänkin. Mennessään levolle, otti hän aina kuvastimen mukaansa sänkyyn ja kuollessaan pyysi hän panemaan sen ruumisarkkuunsa. Mutta hänen toivomustaan ei täytetty vain sen tähden, että kuvastin ei mahtunut arkkuun.

— Hän oli kai kovin turhamainen? — kysyi vaimoni.

— Otaksuttavasti. Mutta eikö hänellä olisi ollut muita kuvastimia? Miksi hän piti juuri tästä, eikä mistään muusta? Olisihan hänellä ollut parempiakin kuvastimia. Ei, armaani, siinä piilee kauhea salaisuus. Toisin ei voi olla. Kerrotaan, että paholainen olisi kätkeytynyt siihen ja että iso-äiti olisi ollut muka tekemisissä paholaisen kanssa. Tämä on tietysti joutavaa puhetta, mutta epäilemättä on kuvastimessa kuitenkin joku salaperäinen voima.

Minä pyyhkäisin tomua kuvastimesta, katsahdin siihen ja aloin nauraa. Kaiku vastasi kumeasti nauruuni. Kuvastin oli kiero ja muutti minun kasvoni perin muodottomiksi: nenä pisti esiin vasemmasta poskesta ja leuka oli kaksinkertainen, vääristyen sivulle.

— Merkillinen maku näyttää iso-äidilläni olleen, — sanoin minä.

Vaimoni astui epävarmana kuvastimen luo, katsoi myöskin siihen — ja nyt tapahtui jotakin kauheata. Hän kalpeni, vapisi kuin lehti ja huudahti. Kynttilänjalka putosi hänen kädestään, vieri pitkin permantoa ja kynttilä sammui. Pimeys peitti meidät. Samalla kuulin, kuinka jokin raskas esine kaatui jymähtäen lattialle: se oli vaimoni, joka pyörtyi.

Tuuli ulvoi yhä säälittävämmin, rotat juoksivat esiin, hiiret rapistelivat papereita. Silloin repäisi tuulenpuuska ikkunaluukun irti, joka putosi maahan. Kuu paistoi ikkunasta sisään…

Minä nostin vaimoni ylös ja kannoin hänet esi-isien autiosta asunnosta ulos. Hän toipui ennalleen vasta seuraavan päivän illalla.

— Kuvastin! Antakaa kuvastin! — pyysi hän tullessaan tajuihinsa. — Missä kuvastin on?

Kokonaisen viikon hän oli senjälkeen syömättä, juomatta, nukkumatta ja pyysi hartaasti tuomaan kuvastinta. Hän itki, repi tukkaansa, väänteli itseään ja vasta silloin, kun lääkäri ilmotti, että hänen asemansa on sangen vaarallinen, että hän saattaa kuolla uupumuksesta, vasta silloin minä voitin pelkoni mennäkseni noutamaan tuota iso-äidin kuvastinta. Nähtyään sen, minun vaimoni hymyili onnesta, tarttui siihen, suuteli sitä, eikä enää katsettaan siitä kääntänyt.

Nyt on siitä jo kymmenen vuotta kulunut, mutta hän katsoo yhä kuvaansa kuvastimessa heittämättä sitä hetkeksikään.

— Tokkohan tuo olen minä? — kuiskaa hän ja kasvojensa punassa leimahtaa autuuden ja innostuksen ilme. — Kyllä, se olen sittenkin minä! Kaikki on valhetta, paitsi tämä peili. Ihmiset valehtelevat, mieheni valehtelee! Oi, jospa olisin ennen nähnyt itseni, jospa olisin tiennyt miltä minä todella näytän, niin en olisikaan mennyt naimisiin tuon miehen kanssa! Hän ei ole minua ansainnut! Jalkojeni juureen pitäisi kaikkein kauneimpain ja jalosukuisimpain ritarien polvistua!…

Kerran seistessäni vaimoni takana minä sattumalta katsahdin kuvastimeen ja — tuo kauhea salaisuus tuli ilmi. Kuvastimessa minä näin häikäisevän ihanan naisen, jollaista en eläessäni koskaan ollut nähnyt. Se oli luonnon ihme, kauneuden, sulouden ja rakkauden sopusointu. Mistä se johtui? Mitä oli tapahtunut? Kuinka saattoi minun ruma, jäykkä vaimoni näyttää kuvastimessa noin ihanalta? Kuinka?

Siten, että tuo kiero kuvastin väänsi vaimoni rumia kasvoja kaikkiin suuntiin, jolloin niitten piirteet aivan sattumalta tulivatkin kauneiksi. Minus kertaa minus antoi plus.

Ja nyt me molemmat, minä ja vaimoni, istumme kuvastimen edessä katsoen siihen herkeämättä. Minun nenäni pistää yhä esiin vasemmasta poskesta, leuka on kaksin kerroin, vääristyen sivulle, mutta vaimoni kasvot ovat sitä lumoavammat — ja hurja, mieletön kiihko valtaa minut.

— Ha-ha-ha! — nauran minä hillittömästi.

Mutta vaimoni kuiskaa tuskin kuuluvasti:

— Kuinka ihana minä olen!

Kyökkipiian naiminen.

Grisha, seitsenvuotias pojan pallero, seisoi keittiön oven luona kuunnellen ja tirkistellen avaimen reiästä. Keittiössä tapahtui hänen mielestään jotakin tavatonta, kuulumatonta. Keittiön pöydän luona, jolla tavallisesti hakataan lihaa ja murennetaan sipulia, istui suuri, vankka, punapartainen mies, jolla oli pika-ajurin kauhtana yllään ja hikipisara nenän päässä. Oikean kätensä viidellä sormella kannatti tämä lautasta, josta hörppi teetä, purren väliin sokeria niin kirskuvasti, että kylmät väristykset kulkivat pitkin Grishan selkäpiitä. Vastapäätä häntä istui likaisella jakkaralla lapsenpiika, vanha akka nimeltä Aksinja Stepanovna, joka myöskin joi teetä. Akan kasvoilla oli vakava, mutta samalla jonkunlainen juhlallinen ilme. Kyökkipiika Pelageja puuhasi uunin ympärillä koettaen nähtävästi kätkeä kasvonsa, joilla Grisha näki monivärisen juhlavalaistuksen: milloin ne hohtivat purppuranpunaisina, milloin kalman kalpeina häämöttivät. Hän piteli herkeämättä vapisevin käsin veitsiä, haarukoita, halkoja ja riepuja, liikkui edes ja takaisin, rupatti itsekseen, jyskytteli, mutta ei tehnyt oikeastaan mitään valmista. Hän ei kertaakaan silmäillyt pöytään päin, jonka ääressä toiset teetä joivat, ja vastasi lapsenpiian kysymyksiin katkonaisen tylysti, katsomatta kysyjään.

— Juokaa, Danilo Semjonitsh! — kestitsi lapsenpiika pika-ajuria. — Mutta miksi te yhä vaan teetä ja teetä juotte? Ottakaahan nyt tuosta ryyppy viinaa!

Ja lapsenpiika työnsi viinapullon ja ryyppylasin lähemmäksi vierasta, jolloin hänen kasvoillaan näkyi pahanilkinen ilme.

— En minä käytä … en ole tottunut … kielteli ajuri, — älkää vaivatko, Aksinja Stepanovna!

— Mikä mies te olette!… Vosikka, ettekä juo… Eihän naimattoman miehen sovi olla ryyppäämättä. Heittäkää pois!

Ajuri vilkui viinapulloon, sitten lapsenpiian pahanilkisiin kasvoihin ja hänen omille kasvoilleen nousi yhtä pahanilkinen ilme: etpäs, sanon, etpäs petäkkään minua, senkin vanha noita-akka!

— En juo, heretkäähän… Meikäläisille ei tuo paha tapa kelpaa. Käsityöläinen saattaa kyllä ryypätä, hän kun istuu paikallaan, mutta me sitä vastoin olemme melkein aina liikkeellä, aina yleisön silmissä. Eikös niin? Satut menemään kapakkaan, niin jo kadulta hevonen karkaa; ja pöhnään jos juot itses, niin on se yhä pahempi: pidä silloin varasi, ettet torkahda ja suin päin kuskipukilta katuun keikahda! Niin on sen asian laita.

— Entä paljonko te kasaatte rahoja päivässä, Danilo Semjonitsh?

— Miten milloinkin. Toisinaan aina kolmeen ruplaan, vaan täytyypä väliin tyhjinkin käsin kotiin palata. Päivät ovat niin erilaisia. Nykyään ei meidän ammattimme laisinkaan vetele. Issikoita on kuin sieniä sateen jälkeen. Heinä on kallista ja ihmiset turhan tarkkoja, koettavat niin järjestää matkansa, että raitioteillä sopisi kulkea. Mutta kuitenkaan, Jumalan kiitos, ei saa valittaa. Meillä on ruokaa ja vaatetta ja … vieläpä saatamme tehdä toisenkin onnelliseksi … (ajuri katsahtaa salaa Pelagejaan) … jos se hänen mieleensä on.

Mitä sitten puhuttiin, sitä ei Grisha kuullut. Hänen äitinsä tuli siihen ja lähetti pojan lastenkamariin läksyjä lukemaan.

— Mene lukemaan! Et sinä saa siinä kuunnella!

Tultuaan lastenkamariin Grisha aukaisi kirjan eteensä, mutta luku ei luistanut. Kaikki se, minkä hän oli äsken nähnyt ja kuullut, herätti hänen ajatuksissaan paljon kysymyksiä.

"Pelageja menee naimisiin… — ajatteli hän. — Se on kummallista. En ymmärrä miksi mennään naimisiin. Äiti meni naimisiin isän, Vera-serkku Paulin kanssa. Niin, isän ja Paulin kanssa saattaa kyllä mennä naimisiin: heillä on kultaiset kellonperät, kauniit vaatteet, heillä on kiillotetut kengät; mutta kuinka saattaa mennä naimisiin tuollaisen ruman issikan kanssa, jolla on punainen nenä ja suuret huopatossut… Hyi! Minkätähden tahtoo Aksinja Stepanovna, että Pelageja-parka menisi naimisiin?"

Kun vieras oli mennyt pois, tuli Pelageja sisään huoneita siivoomaan. Hän oli vieläkin liikutettu. Kasvonsa olivat punaiset ja pelokkaat. Hän tuskin kosketti luudalla permantoa ja lakaisi joka nurkan viiteen kertaan. Etenkin viipyi hän kauan siinä huoneessa, jossa äiti oli. Nähtävästi painosti yksinäisyys, koska hän tahtoi puhua jonkun kanssa, paljastaa tunteensa ja keventää sydämensä jollekin.

— Lähti pois! — mutisi hän, huomattuaan, ettei äiti alkaisi keskustelua.

— Hän näkyy olevan kunnon mies, — sanoi äiti kääntämättä katsettaan käsityöstään. — Raitis, vakava.

— Jumal'avita, en huoli hänestä! — huudahti Pelageja yht'äkkiä, sävähtäen punaiseksi. — Jumal'avita, en huoli!

— Älä hulluttele, et sinä enää mikään lapsi ole. Se on tärkeä askel; täytyy ensin tarkoin harkita, eikä noin umpimähkään huutaa. Pidätkö sinä hänestä sitten?

— Mitä te ajattelette, rouva hyvä! — häpesi Pelageja. — Sanotaan, että … Herranen aika!…

"Jospa sanoisi: en pidä!" — ajatteli Grisha.

— Millainen teeskentelijä sinä oletkaan… No, pidätkö hänestä?

— Hän on niin vanha, rouva hyvä! Hi, hi!

— Valehtelet! — kirahti lapsenpiika suuttuneena toisesta huoneesta. — Neljääkymmentä vuotta ei vielä täyttänyt ole. Mitä sinä nuorella tekisit? Ei pidä kasvoista kaikkea päättää… Ota pois, sillä hyvä!

— Jumal'avita, en ota! — valitti Pelageja.

— Niskottelet! Millaisen pirun sinä oikein tahtoisitkaan? Toinen kumartuisi vaikka jalkojen juureen, vaan sinä: "en ota!" Yhäkö vaan aiot posteljooneille ja opettajalle iskeä silmää? Niin, rouva hyvä, kun Grishan opettaja tulee, niin silloinkos Pelageja hänelle lörpöttelee. Uh, sinä hävytön!

— Entä oletko sinä tuota ajuria koskaan ennen nähnyt? — kysyi rouva Pelagejalta.

— Missä minä hänet olisin nähnyt? Ensi kerran tänään näin, Aksinja hänet jostakin oli löytänyt … senkin vietävän… Mistä tuollaisen piti tullakin siihen minun kiusakseni!?

Päivällispöydässä, kun Pelageja tarjosi ruokia, katselivat kaikki häntä kasvoihin tehden kiusaa ajurista. Hän punastui kovasti ja nauraa hihitti.

"Mahtaa olla häpeällistä mennä naimisiin… — ajatteli Grisha. — Kovin häpeällistä!"

Kaikki ruokalajit olivat liiaksi suolaisia, puolikypsistä kananpojista herui verta ja päälle päätteeksi putoili Pelagejan käsistä lautasia ja veitsiä kuin hajoavalta astiahyllyltä. Mutta kukaan ei häntä sanallakaan nuhdellut, sillä jokainen käsitti hänen mielentilansa. Vain kerran heitti isä suutuksissaan lautasliinansa ja sanoi äidille:

— Mikä merkillinen halu sinussa on naittaa kaiken mailman ihmisiä! Mitä se sinulle kuuluu? Naikoot niinkuin itse tahtovat!

Päivällisen jälkeen alkoi keittiöön pujahdella naapurien kyökkipiikoja ja sisäkköjä ja aina myöhäiseen iltaan saakka kuului sieltä supatusta. Kuinka olivat he kaikki saaneet vihiä kosinnasta, sen jumala ties. Herättyään keskiyöllä Grisha kuuli, kuinka Aksinja ja Pelageja kuiskuttelivat lastenkamarissa verhon takana. Akka vakuutteli, mutta kyökkipiika milloin nyyhkytti milloin nauraa hihitti. Kun Grisha tämän jälkeen taas nukkui, näki hän unissa, kuinka julma noita-akka ryösti Pelagejan…

Seuraavana päivänä tuli rauha maahan… Elämä keittiössä meni tavallista menoaan aivan kuin ei pika-ajuria olisi maailmassa ollutkaan. Joskus heitti lapsenpiika uuden huivin hartioilleen ja poistui juhlallisen vakavana jonnekin pariksi tunniksi, kaikesta päättäen neuvottelemaan. Pelageja ei nähnyt ajuria ja kun hänelle tästä mainittiin, niin hän kiivastui ja huusi:

— Olkoon hän kolmasti kirottu, etten häntä muistelisi! Hyi!

Kerran illalla tuli äiti keittiöön; kun Pelageja ja Aksinja siellä ahkerasti vaatetta leikkelivät ja sanoi:

— Jos sinä tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, niin saat tietysti mennä, se on sinun oma asiasi, mutta muista, Pelageja, ettei hän saa täällä ruveta asumaan. Sinä tiedät, etten minä pidä siitä, jos joku keittiössä istua köhnöttelee. Muista nyt… Enkä minä sinua liioin tule päästämään yöksi pois.

— Jumala ties, mitä te ajattelettekaan, rouva hyvä! — valitti kyökkipiika. — Minkä vuoksi te minua hänen tähtensä soimaatte? Vieköön piru mokoman! Voi — voi, kun pitikin sen kiusaksi siihen tulla…

Kun Grisha eräänä sunnuntai-aamuna katsahti keittiöön, hämmästyi hän kovasti. Siellä oli kansaa kuin sullomalla sullottuna. Oli koko talon kyökkipiiat, talonmies, kaksi poliisia, aliupseeri, eräs poika nimeltä Filkka… Tämä Filkka juoksenteli tavallisesti pesutuvan ympärillä leikkien koirien kanssa, mutta nyt oli hän kammattu, pesty ja piti käsissään pyhimyksen kuvaa, joka oli metallikehyksellä koristettu. Keskellä keittiötä seisoi Pelageja yllään uusi karttuunipuku ja kukka tukkaan pistettynä. Hänen vieressään seisoi ajuri. Nuori pari oli punastunut, hikoili ja vilkuili herkeämättä.

— Niin … näyttää olevan aika… — alkoi aliupseeri pitkän vaitiolon jälkeen.

Pelageja vilkuili murtaen kovasti kasvojaan ja alkoi parkua… Aliupseeri otti pöydältä suuren leivän, astui lapsenpiian viereen ja alkoi toimittaa siunausta. Ajuri lähestyi aliupseeria, romahti polvilleen hänen eteensä ja läiskähytti suudelman hänen kädelleen. Samoin teki hän Aksinjankin edessä. Pelageja seurasi ajuria koneellisesti, polvistuen hänkin. Vihdoin avautui ulko-ovi, valkoista sumua virtasi keittiöön ja koko yleisö tulvasi meluten pihalle.

"Pelageja parka! — ajatteli Grisha kuunnellessaan kyökkipiian itkua. — Minne hänet vietiin? Miksi eivät isä ja äiti suojele häntä?"

Vihkimisen jälkeen pesutuvassa hamaan iltaan saakka laulettiin ja soitettiin hanuria. Äiti oli koko ajan kovin suutuksissaan, kun lapsenpiika haisi viinalle ja näiden häiden tähden ei ollut ketään laittamassa teekeittiötä kiehumaan. Kun Grisha meni nukkumaan, ei Pelageja vielä ollut palannut.

"Pelageja parka itkee nyt siellä jossakin pimeässä! — ajatteli hän. — Ja issikka häntä kovin toruu."

Seuraavana päivänä aamulla oli Pelageja jo keittiössä. Poikkesipa silloin ajuri hetkeksi sisään. Hän kiitti äitiä kaikesta ja luotuaan kyökkipiikaan ankaran silmäyksen sanoi:

— Armollinen rouva, pitäkää nyt häntä silmällä. Olkaa kuin äidin sijassa. Ja myöskin te, Aksinja Stepanovna, älkää jättäkö häntä yksin, katsokaa, että kaikki olisi hyvin … ettei mitään hassutuksia… Ja sitten, armollinen rouva, pyytäisin vaikka viisi ruplaa hänen palkastaan. Täytyy ostaa uudet silat.

Taaskin uusi arvotus Grishalle: Pelageja eli ennen vapaana oman mielensä mukaan tekemättä kenellekään tiliä, kun yht'äkkiä jostakin ilmaantui vieras, joka, ties keneltä, oli saanut oikeuden pitää silmällä kyökkipiian käytöstä ja käyttää hänen omaisuuttaan hyväkseen! Tämä oli hänestä kovin surkuteltavaa ja hän olisi niin mielellään hyväillyt tätä, kuten hän ajatteli, inhimillisen väkivallan uhria. Valikoituaan kaapista suurimman omenan hän pujahti keittiöön, pisti sen Pelagejan käteen ja juoksi aika kyytiä takaisin.

Virkamiehen kuolema.

Eräänä kauniina iltana istui ryöstömies Ivan Dmitritsh Tshervjakow teatterin toisessa nojatuolirivissä katsellen kaukoputkella "Cornevillen kelloja". Hän tunsi olevansa onnen kukkulalla. Mutta yht'äkkiä… Kertomuksissa tavataan usein nuo sanat "mutta yht'äkkiä". Kirjailijat ovat oikeassa, sillä elämä on täynnä yllätyksiä!… Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa rypistyivät, silmät kääntyivät nurin, hengitys pysähtyi … hän laski tähystyslasinsa, kumartui ja … haptshi!!! Hän aivasti, kuten näette. Aivastaminen ei ole missään kielletty. Talonpojat, poliisimestarit, vieläpä joskus salaneuvoksetkin, kaikki aivastavat. Tshervjakow ei ällistynyt vähääkään; hän pyyhkäisi nenänsä liinalla ja silmäili senjälkeen ympärilleen, niinkuin kohtelias mies ainakin: kun ei vaan kukaan olisi häiriytynyt aivastuksesta? Mutta silloin hän joutui hämilleen. Hän huomasi, että eräs vanhanpuoleinen mies, joka istui hänen edessään ensimäisessä nojatuolirivissä, pyyhki ahkerasti kaljua päätään ja kaulaansa sormikkaalla, jupisten jotakin itsekseen. Tshervjakow tunsi hänet: se oli eräs kenraali, jolla oli virka tieylihallituksessa.

"Minä pirskotin hänet! — ajatteli Tshervjakow. Hän ei ole minun päällikköni, vaan vieras; mutta kuitenkin on sopimatonta… Täytyy pyytää anteeksi."

Tshervjakow taivutti vartaloansa eteenpäin ja kuiskasi kenraalin korvaan:

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä taisin pirskottaa teidät … minä äkkiarvaamatta…

— Ei se mitään…

— Pyydän nöyrimmästi, suokaa anteeksi. Enhän minä … enhän minä tahallani…

— Äsh! istukaa hiljaan, olkaa niin hyvä!

Tshervjakow hämmästyi, hymyili tylsämielisesti ja alkoi katsella näyttämölle. Hän koetti seurata näyttelemistä, mutta ei tuntenut enää äskeistä onnea. Rauhattomuus tuskastutti häntä. Väliajalla hän lähestyi kenraalia ja voitettuaan pelkonsa sai tuskin sanotuksi:

— Minä pirskotin teidät, teidän ylhäisyytenne… Suokaa anteeksi… Minä… En minä tarkottanut…

— Oh, riittää jo!… Minä olen jo unohtanut koko asian, mutta te vain puhutte yhtä ja samaa! — sanoi kenraali liikuttaen kärsimättömästi alahuultaan.

"Unohtanut, vaikka silmistä selvästi näkyy salakavaluus, — ajatteli Tshervjakow silmäillen epäluuloisesti kenraalia. — Ei suvaitse edes puhua. Pitäisipä sittenkin selittää, etten minä … että se on luonnon laki, muuten saattaa vielä luulla, että minä tahallani sylkäisin. Ellei hän sitä nyt muistaisikaan, niin kyllä joskus jälkeen päin muistaa!…"

Tultuaan kotiin Tshervjakow kertoi vaimolleen ikävästä sattumasta. Mutta vaimo näytti liian kevytmielisesti käsittävän asian; hän vain säpsähti ja kuultuaan, että kenraali on "vieras", rauhottui.

— Mutta menehän sinä kuitenkin pyytämään anteeksi, — sanoi vaimo. — Luulee ehkä vielä, että sinä et osaa käyttäytyä seurassa.

— Niin, niin, sitähän minäkin! Kyllähän minä jo pyysin anteeksi, mutta hän oli niin kummallinen… Ei puhunut yhtäkään ymmärrettävää sanaa. Niin juuri; eikä sitten ollut enää aikaa selityksiin.

Seuraavana päivänä Tshervjakow leikkasi tukkansa, ajoi partansa ja meni kenraalin luo selittämään… Astuessaan vastaanottohuoneeseen hän näki siellä paljon anojia ja heidän keskellään itse kenraalin, joka alkoi anomusten vastaanoton. Kuunneltuaan paria anojaa hän suuntasi katseensa Tshervjakowiin.

— Eilen "Arkadiassa", kuten teidän ylhäisyytenne muistanee, — alkoi ryöstömies selittää, — minä aivastin ja … äkkiarvaamatta pirskotin… Suokaa…

— Mitä joutavia! Entä teidän asianne? — sanoi kenraali kääntyen seuraavan anojan puoleen.

"Ei tahdo puhua! — ajatteli Tshervjakow käyden kalpeaksi. — Hän on siis suuttunut … mutta asia ei saa jäädä tähän… Minun täytyy saada selittää…"

Kun kenraali oli lopettanut keskustelunsa viimeisen anojan kanssa ja aikoi poistua, riensi Tshervjakow hänen peräänsä änköttäen:

— Teidän ylhäisyytenne! Jos rohkenen häiritä teitä, niin tapahtuu se sulasta katumuksen tunteesta!… Etten minä tahallani, sen suvainnette itse tietää…

Kenraali virnisti kasvojaan kuin aikoisi itkeä ja viittoeli kädellään.

— Te laskette vaan leikkiä! — sanoi hän häviten oven taa.

"Mitä leikkiä tämä olisi? — ajatteli Tshervjakow. — Eihän siinä ole leikkiä ensinkään! Hän on kenraali, eikä saata käsittää. Koska niin on, en enää tule pyytämään anteeksi mokomaltakin tyhmyriltä! Piru hänet periköön! Minä kirjotan hänelle kirjeen, mutta tänne en enää tule! Jumal'avita, en tule!"

Näin ajatteli Tshervjakow astellessaan kotiin. Kirjettä ei hän kenraalille kirjottanut. Hän ajatteli kyllä kauan, mutta ei saanut sitä kokoon. Seuraavana päivänä oli siis jälleen mentävä itse selittämään.

— Eilen minä häiritsin teidän ylhäisyyttänne, — mutisi hän, kun kenraali loi kysyvän katseensa häneen, — en huvin vuoksi, niinkuin te suvaitsitte sanoa, vaan sentähden, että aivastaessani pirskotin… mutta mitään leikkiä en edes ajatellutkaan. Uskaltaisinko minä laskea leikkiä? Jos me laskisimme leikkiä, niin eihän silloin olisi mitään kunnioitusta henkilöitä kohtaan…

— Mene hiiteen!! — kirkui kenraali yht'äkkiä vavisten kiukusta.

— Mitä-ä? — kysyi Tshervjakow kuiskaen ja puutuen pelosta.

— Mene hiiteen!! — toisti kenraali polkien jalkaansa.

Tshervjakow tunsi, että vatsassaan revähti. Mitään näkemättä, mitään kuulematta hoiperteli hän ovelle ja tuli ulos kadulle… Tultuaan koneentapaisesti kotiin laskeutui hän virkapukuaan riisumatta pitkälleen sohvalle ja — kuoli.

Liiotteli.

Maanmittari Gleb Gavrilovitsh Smirnow saapui junalla "Hökkelin" asemalle. Kartanoon, johon hän oli kutsuttu maita mittailemaan, oli asemalta vielä kuljettava hevosella noin kolme-, neljäkymmentä virstaa. Jos kyytimies ei ole humalassa, eivätkä hevoset kaakkeja, niin ei tule edes kolmeakymmentä virstaa, mutta jos kyytimies sattuu olemaan hutikassa ja hevoset ovat kaakkeja, niin ei viidessäkymmenessäkään ole tarpeeksi.

— Olkaa hyvä ja sanokaa, mistä voisin saada kestikievarikyydin? — kääntyi maanmittari asemasantarmin puoleen.

— Hä? Kestikievarikyydin? Vaikka sata virstaa samoilisit et löydä ainoatakaan maankiertäjää saatikka sitten kestikievarikyytiä… Mutta entä minne olette matkalla?

— Djevkinoon, kenraali Hohotovin maatilalle.

— Vai niin! — haukotteli santarmi. — No, menkää tuonne aseman taa, siellä pihalla sattuu joskus olemaan talonpoikia, jotka kuljettavat matkustajia.

Maanmittari huoahti ja mennä laahusti aseman taa. Sieltä löysi hän kauan etsittyään ja tiedusteltuaan synkän, rokonarpisen ja mitä rotevimman talonpojan, jolla oli yllään repaleinen, harmaa sarkatakki ja niinitallukat jaloissaan.

— Piru ties millaiset sinun vankkurisi ovat! — murisi maanmittari kavutessaan ajoneuvoihin. — Ei niistä saa selvää, missä on etu-, missä takapää…

— Tarvitseekos siitä sitten niin selvillä ollakkaan? Se, jossa hevosen häntä heiluu, on etupää ja se toinen puoli, jossa teidän armonne istuu, on takapää…

Hevonen oli nuori, mutta laiha ja hajasäärinen; sen korvalehdet oli pureskeltu rikki. Kun kyytimies nousi lyömään sitä köydenpätkällä se vain ravisteli päätään. Kun hän oli haukkunut sitä halukseen ja löi toistamiseen, niin vankkurit narahtivat ja alkoivat vapista kuin kuumeessa. Kolmannen lyönnin jälkeen ne huojuivat ja vasta neljännestä iskusta ne lähtivät liikkeelle.

— Tällä laillako me koko matkan tulemme kulkemaan? — kysyi maanmittari hurjan tärinän vallassa ihmetellen venäläisten kyytimiesten taitoa yhdistää hidas kilpikonnan kulku sisälmyksiä sekottavaan tärinään.

— Kyllä perille tullaan! — lohdutti kyytimies. — Tamma on nuori ja nokkela… Kun se kerran lämpenee, niin ei sitä enää pysäytetäkään… No-o-o, sinä lurjus!

Oli hämärä, kun he lähtivät asemalta. Oikealla häämötti tummunut, huurteinen tasanko, jolla ei ollut äärtä eikä rajaa… Sitä pitkin kulkiessa tuli aika niin surkean ikäväksi. Taivaanrannalla, jossa tasanko hävisi näkymättömiin yhtyen ilmankanteen, hehkui sammuva syksyinen ruskotus vielä väsyneesti. Vasemmalla puolen tietä törrötti jotakin; se oli liian suuri ollakseen heinäsuova, vaan ei saattanut mikään rakennuskaan olla. Mitä edessä oli, sitä ei maanmittari nähnyt, sillä kyytimiehen leveä selkä peitti koko tämän puolen näköpiiristä. Oli hiljaista, mutta kylmä.

"Kuinka autiota kuitenkin!… — ajatteli maanmittari koettaen peittää korvansa päällysnutun kauluksella. — Ei taloa eikä tölliä! Kuka tietää vaikka jonakin sopivana hetkenä hyökättäisiin kimppuuni ja ryöstettäisiin minut puti puhtaaksi. Eikä kukaan saisi siitä mitään tietää, ei vaikka tykillä ampua jyskyttäisi… Kyytimies on kovin epäluotettava… Katsos millainen leveä selkä! Ei tuollaisen luonnon lapsen tarvitse muuta kuin sormellaan koskettaa, kun jo henkeni heittäisin. Kuinka petomainen ja samalla viekas hänen naamansa on."

— Kuulehan, veikkoseni, — kysyi maanmittari, — mikä sinun nimesi on?

— Minunko? Klim.

— Entä millaista, hyvä Klim, millaista täällä on kulkea? Eikö ole vaarallista? Eikö tehdä pahaa?

— Ei, Jumala paratkoon… Kuka täällä pahaa tekisi?

— Sehän on hyvä, ettei tehdä pahaa… Kaikissa tapauksissa on minulla kolme revolveria varalla, — valehteli maanmittari. — Revolverilla, näes, ei sovi leikitellä. Kymmenen roistoa sillä loitolla pitelee…

Pimeni. Yht'äkkiä alkoivat vankkurit narista ja vinkua. Ne kääntyivät aivan kuin vasten tahtoaan vasemmalle.

"Minne tuo nyt mahtanee minua viedä? — ajatteli maanmittari. — Ajoi yhä suoraan, kunnes äkkiarvaamatta lennättää vasemmalle. Senkin vietävä, taitaapa johonkin ryteikköön minua venyttää ja sitten … ja sitten… Tapahtuuhan usein, että…"

— Hei, kuulehan, — kääntyi hän kyytimiehen puoleen. — Sanoit, ettei täällä ole vaarallista? Se on vahinko… Minä niin mielelläni tappelisin roistojen kanssa… Tosin olen näöltäni heikko, kivuloinen, mutta vahva kuin härkä… Kerran hyökkäsi kimppuuni kolme roistoa. Ja kuinkas kävi? Yhtä pitelin niin, ajatteles, että heitti henkensä ja ne kaksi muuta lähetettiin minun tähteni Siperiaan pakkotyöhön. Ja mistä tuo voimani tulee, sitä en tiedä, mutta yhdellä kädellä minä hoitelen sellaisia potria poikia kuin sinäkin olet.

Klim kääntyi katsomaan maanmittaria, rypisteli kasvojaan ja läimähytti piiskallaan hevosta.

— Niin, veikkoseni… — jatkoi maanmittari. — Varjelkoon Jumala ketään joutumasta minun kynsiini. Vähätpä siitä, että roisto jää käsittä ja jaloitta, kun hän joutuu oikeuden eteen, vastaamaan… Minä tunnen kaikki tuomarit ja nimismiehet. Olen tärkeä, välttämätön, valtiollinen henkilö. Hallitus tietää varsin hyvin, että minä nyt täällä matkustelen ja pitää huolta siitä, ettei minulle mitään pahaa tapahdu. Kaikkialla pitkin tien varsia ovat pensaat täynnä poliiseja, ja vahteja… Se… se… seis! — huusi maanmittari yht'äkkiä. — Minne sinä nyt ajat? Minne sinä viet minua?

— Ettekö näe? Metsä!

"Metsä, todellakin… — ajatteli maanmittari. — Ja minä kun pelästyin!… Mutta ei pidä paljastaa tunteitaan. Hän on varmaankin jo huomannut, että minä pelkään, koska noin usein minua silmäilee. Ties mitä hän ajattelee… Ensin ajoi niin hitaasti, jalka jalan ja nyt kiitää tuolla lailla!"

— Kuulehan, Klim! Miksi sinä noin hevosta joudutat?

— En minä sitä jouduta. Itse juoksee… Ja kun sen kerran saa vauhtiin, niin ei sitä mitenkään enää pysäytetä. Ei se itsekään pidä siitä, että sillä sellaiset jalat on.

— Valehtelet, veikkoseni! Näen selvästi, että valehtelet! En minä ainakaan kehota noin nopeasti ajamaan. Pidätähän hevostasi… Kuuletko? Pidätä!

— Minkä tähden?

— Sentähden, että … tuota noin … että asemalta tulee minun jälessäni neljä toveria. Ajetaan niin, että he saavat meidät kiinni… He lupasivat saavuttaa minut tässä metsässä… Heidän kanssaan on hauskempi kulkea yhdessä, sillä he ovat hauskoja, mutta samalla tanakoita poikia … jokaisella heistä on revolveri… Mitä sinä siinä vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin istuisit neuloilla? Hä? Minä, veikkoseni… Ei suinkaan minussa mitään katseltavaa, mitään huvittavaa ole … jolleivät minun revolverini ehkä. Katso vain, jos tahdot, kyllä minä kaivan ne esiin ja näytän… Ole hyvä, jos…

Maanmittari oli kopeloivinaan revolvereja taskuistaan, kun tapahtui jotakin, mitä hän suuren pelkonsa ohessa ei saattanut aavistaa. Klim syöksyi yht'äkkiä vankkureista ja ryömi metsän tiheikköön.

— Auttakaa! — huusi hän täyttä kurkkua. — Auttakaa! Ota hevonen ja vankkurit, kun vaan säästät minun henkeni! Auttakaa!

Kuului nopeita, eteneviä askeleita, oksain räiskettä — sitten kaikki hiljeni… Maanmittari, joka ei saattanut uskoa sanojensa voimaa, pysäytti hevosen ensimäiseksi työkseen, siirtyi sitten mukavampaan asentoon vankkureissa ja alkoi tuumailla.

"Pötki pakoon … pelästyi, hölmö… Mikäs nyt auttaa? Yksin en voi jatkaa matkaani, kun en osaa tietä, ja voitaisiinpa luulla, että olen varastanut hevosen häneltä… Niin, mitä on tehtävä?"

— Klim! Klim! — huusi hän.

— Klim!… — vastasi kaiku.

Ajatellessaan, että hänen koko yön täytyy istua pimeässä, kylmässä metsässä ja kuunnella susien ulvontaa, kaikua ja laihan tamman hirnuntaa, alkoi maanmittarin selkäpiitä karmia aivan kuin olisi kylmällä raudanpalasella sitä raspinut.

— Hyvä Klim! — alkoi hän jälleen huutaa. — Veikkoseni! Missä sinä olet, hyvä Klim?

Kaksi tuntia oli maanmittari huutaa hoilottanut, kun hänen äänensä kävi käheäksi. Hän oli jo tottunut ajatukseen saada viettää yönsä metsässä, kun heikko tuulenhenki toi jonkun huokauksen hänen kuuluviinsa.

— Klim! Sinäkö se olet? Lähdetään eteenpäin!

— Ethän tapa?!

— En … minä laskin leikkiä veikkoseni! Rangaiskoon Jumala minua siitä, että laskin leikkiä! Mitä revolvereja minulla olisi? Minä valehtelin pelkästä pelosta. Ole niin hyvä, ajetaan eteenpäin! Minä ihan palellun!

Klim, pääteltyään luultavasti, että oikea ryöväri jo aikoja sitten olisi vienyt hevosen ja vankkurit, uskalsi vihdoin tiheiköstä ulos ja lähestyi epävarmasti kyydittäväänsä.

— No, mitä sinä tolvana pelästyit? Minähän laskin vähän leikkiä ja sinä pelästyit… Istuhan jo paikallesi!

— Jumala siunatkoon sinua, hyvä herra, — mutisi Klim kävutessaan vankkureihin. — Jos olisin tämän tiennyt, niin en mistään hinnasta olisi lähtenyt kyytiin. Olin ihan kuolla pelosta ja säikähdyksestä…

Klim löi piiskalla hevoskaakkia, joka vain ravisteli päätään. Hän löi toistamiseen — vankkurit narahtivat ja vapisivat. Kolmannesta iskusta ne alkoivat huojua. Neljännen lyönnin jälkeen, kun vankkurit vihdoin lähtivät liikkeelle, maanmittari veti korvansa päällysnutun suojaan ja alkoi tuumailla. Ei tie eikä Klim näyttänyt hänestä enää vaaralliselta.

Naamioitu.

Eräässä H:n seurassa vietettiin naamiohuveja hyväntekevässä tarkotuksessa.

Kello oli 12 yöllä. Naamioimaton hienosto, joka ei ottanut tanssiin osaa — sitä oli viisi sielua — istui lukuhuoneessa suuren pöydän ääressä ja päät niin riipuksissa, että nenät melkein sattuivat sanomalehtiin, lukivat, uinailivat tai, kuten erään pääkaupungin sanomalehden sikäläinen kirjeenvaihtaja, eräs kovin vapaamielinen mies heistä sanoi, — "ajattelivat".

Suuresta salista kuului tanssin säveliä. Oven ohi juoksi yhtenään viinureita, jotka tömistelivät vahvasti jaloillaan ja rämistelivät tarjottimillaan. Mutta lukuhuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus.

— Täällähän on hyvä! — kuului yhtäkkiä matala, käheä ääni kuin maan alta. — Tulkaa tänne! Tänne, pienokaiseni!

Ovi aukeni ja lukuhuoneeseen astui lyhyt, mutta tanakka, naamioitu mies, jolla oli yllään ajurin puku ja hatussaan riikinkukon sulkia. Häntä seurasivat aivan kintereillä kaksi naamioitua naista ja viinuri kantaen tarjotinta, jolla törrötti mahakas munkkipullo kolmen viinipullon ympäröimänä.

— Tänne! Täällä on vilpoisempi, — sanoi tulija. Laske tarjotin pöydälle… Istukaa, mamsselit! Sö vu prii!… Ja te, hyvät herrat, korjatkaapas luunne siitä vähän syrjään. Mitäs te siinä oikein?…

Naamioitu mies kumartui eteenpäin ja pyyhkäsi pöydältä pari lehteä.

— Laske tuohon! No, herrat lukutoukat, siirtykääpäs nyt; ei nyt ole aika sanomalehtiä nuuskia ja politikoida… Heretkää!

— Minä pyytäisin teitä olemaan vähän hiljemmin, — sanoi yksi hienostosta katsellen naamioitua silmälasiensa läpi. — Tämä on lukuhuone eikä bufetti… Täällä ei sovi juoda.

— Miksei? Eihän pöytä mahtane kaatua tai katto romahtaa alas? Ihmeellistä! Mutta ei nyt ole aikaa keskusteluihin. Jättäkää jo lehtenne… Kyllä te olette niitä jo tarpeeksi nuuskineet, kyllin olette viisaita, pilaatte vain silmänne ja ennen kaikkea — se on minun tahtoni.

Viinuri laski tarjottimen pöydälle ja heitettyään pyyhinliinan olkapäälleen kävi oven luo seisomaan. Naiset kaatoivat heti itselleen viiniä.

— Kuinka saattaa löytyä tuonlaisia viisaita ihmisiä, jotka ennemmin lukevat sanomalehtiä kuin ryyppäävät, — alkoi mies, jolla oli riikinkukon sulkia hatussa, kaataessaan itselleen munkkia. — Minun mielestäni, arvoisat herrat, te nuuskitte sanomalehtiänne sentähden, että teillä ei ole mitä ryypätä. Niinkö on sen asian laita? Ha, ha, haa!… Lukevat! No, mitäs siellä on oikein präntättynä? Vastatkaapas te, jolla on silmälasit! Mitä te tutkitte siinä? Hä? Heittäkää pois! Ryypätkää ennemmin!

Sulkahattuinen mies nousi ja sieppasi sanomalehden silmälasisen herran käsistä. Tämä milloin kalpeni milloin punastui katsellen hämmästyksellä hienostotovereitaan, ja nämä häntä.

— Te unohdatte itsenne, armollinen herra! — kiivastui hän. — Te muutatte lukuhuoneen kapakaksi ja suvaitsette käyttäytyä sopimattomasti, kun revitte sanomalehden toisen käsistä! Sitä minä en salli! Te nähtävästi ette tiedä kenen kanssa olette joutunut tekemisiin, hyvä herra! Minä olen pankinjohtaja Shestjakow!…

— Viis minä tuollaisesta Shestjakowista! Katsoppas kuinka sun lehtesi käy…

Naamioitu otti lehden ja repi sen palasiksi.

— Mitä tämä on? — kihisi Shestjakow kiukkuisena. — Tämä on hävytöntä, tämä on … tämä on luonnotonta…

— Suuttui kuin pippuri, — nauroi naamioitu. — Hyi, kuinka saattaakin noin kiivastua! Verisuonet oikein väräjävät. Mutta tiedättekös mitä, arvoisat herrat? Nyt leikki pois; minä en tahdo keskustella kanssanne… Minä aion jäädä yksin tänne mamsselien kanssa huvittelemaan ja kehotan sentähden lopettamaan tuon saarnanne ja korjaamaan luunne… Kas niin! Herra Belebuhin, mene sikalättiin siitä! Mitä sinä turpaasi vääntelet? Minä sanoin: mene ulos; siis mene! Ja joutuun jos tahdot niskaasi säästää!

— Mitä te oikein tarkotatte sillä? — kysyi holhoojakunnan rahastonhoitaja, Belebuhin, punastuen ja kohautellen olkapäitään. — Minä en ymmärrä… Mokomakin konna tunkeutuu tänne ja alkaa yhtäkkiä lasketella hävyttömyyksiään!…

— Konnako?! — kiljui sulkahattuinen mies kiukuissaan ja löi nyrkillä niin lujasti pöytään, että lasit tarjottimella hyppelivät. — Kenelle sinä puhut? Luuletko, että kun minä olen naamioitu, niin saat sinä puhua mitä hyvänsä? Mokomakin pihtikinttu! Mene, kun sinulle sanotaan! Pankinjohtaja, ulos joko hyvällä tai pahalla! Menkää ulos joka sorkka! Menkää helvettiin!

— Kyllä kohta saamme nähdä! — sanoi Shestjakow, jonka silmälasitkin hikoilivat kiukusta. — Kyllä minä näytän! Hei, kuulkaa siellä, kutsukaa juhlamenojen ohjaaja tänne!

Hetken kuluttua riensi sisään pieni, punapartainen mies, sininen rusetti takin rintamuksessa.

— Pyydän, olkaa hyvä ja astukaa ulos! — alkoi hän vielä tanssista hengästyneenä. — Ei täällä sovi juoda! Olkaa hyvä, siirtykää bufettiin!

— Mistä sinä siihen pujahdit? — kysyi naamioitu. — Enhän minä liene sinua tänne kutsuttanut?

— Pyydän, älkää sinutelko, vaan menkää ulos!

— Mutta kuuleppas, velikulta! Koska sinä olet juhlamenojen ohjaaja, niin ohjaappas nämä lukutoukat juhlallisesti täältä pois. Minun mamsselini eivät pidä siitä, että täällä on tuollaisia asiaankuulumattomia henkilöitä. He kainostelevat, kun minä tahdon rahasta nähdä heidät täällä alastomina, luonnonpuvussa.

— Nähtävästi tuo hölmö luulee olevansa navetassa! — sähisi Shestjakow. — Kutsukaa Jevstrat Spiridonitsh heti tänne!

— Jevstrat Spiridonitsh! — kuului kautta huoneuston. — Missä Jevstrat Spiridonitsh on?

Ei kestänyt kauaa, kun Jevstrat Spiridonitsh, ukko poliisin puvussa ilmaantui.

— Pyydän, astukaa ulos täältä! — puhui hän käheällä äänellä mulkoillen peloittavilla silmillään ja liikutellen vahattuja viiksiään.

— Olin ihan pelästyä! — huudahti naamioitu mies tyytyväisesti nauraen. — Ihan pelästyä! Niin hullusti saattaa toisinaan käydä, Jumala paratkoon! Viikset kuin piikkisialla ja silmät kuin tapit päässä. He-he-hee!

— Älä viisastele! — kiljui Jevstrat Spiridonitsh täyttä kurkkua vihasta vavisten. — Mene ulos! Minä käsken heittää ulos sinut!

Lukuhuoneessa syntyi sanomaton melu. Jevstrat Spiridonitsh punaisena kuin rapu huusi hurjasti polkien jalkaansa. Shestjakow huusi. Belebuhin huusi. Koko hienosto huusi. Mutta ylinnä kuului naamioidun miehen matala, käheä ääni kuin maan alta. Tanssi keskeytettiin yleisen sekamelskan tähden ja yleisö tunkeutui uteliaana juhlasalista lukuhuoneeseen.

Jevstrat Spiridonitsh kuulutti kaikki poliisit juhlahuoneistosta kokoon ja ryhtyi laatimaan pöytäkirjaa.

— Kirjota, kirjota! — sanoi naamioitu sorkkien sormellaan hänen kynäänsä. — Kuinka minun, poika paran, nyt käyneekään? Voi minua onnetonta! Älkää syöskö perikatoon minua turvatonta! Ha-ha-haa! No, mitä nyt? Onko rotokolla valmis? Onko kaikki paperilla? No, katsokaa nyt!… Yks' … kaks' … kolme!!…

Tuntematon mies nousi seisomaan, ojensihe itseään ja nykäisi naamion kasvoiltaan. Paljastettuaan päihtyneet kasvonsa ja silmäiltyään ympärilleen nauttien vahvasta vaikutuksestaan, heittyi hän nojatuoliin ja nauraa hohotti rattoisasti. Ja tekemänsä vaikutus olikin kerrassaan tavaton. Hienosto vaihtoi kalpeana hämmästyneitä katseita, kahnuttipa joku korvallistaan. Jevstrat Spiridonitsh vaikeroi kuin sellainen, joka on epähuomiossa tehnyt suuren tyhmyyden.

Kaikki tunsivat räyhääjän: se oli eräs sikäläinen miljoonamies ja tehtailija, perinnöllinen kunniaporvari Pjatigorow, kuuluisa sikamaisuuksistaan, hyväntekeväisyydestään ja, kuten paikallisessa sanomalehdessä usein on huomautettu, — rakkaudestaan kansanvalistusta kohtaan.

— No, menettekö ulos vai ei? — kysyi Pjatigorow lyhyen vaitiolon jälkeen.

Hienosto hiipi sanaakaan sanomatta varpaillaan ulos lukuhuoneesta ja Pjatigorow sulki oven heidän jälkeensä.

— Tiesithän sinä, että se oli Pjatigorow! — kähisi Jevstrat Spiridonitsh hetken kuluttua puoliääneen ravistaen niskasta viinuria, joka oli tarjoillut lukuhuoneessa. — Mikset sanonut?

— Ei käsketty sanomaan!

— Ei käsketty sanomaan… Kun minä sinut, senkin pannahinen, pistän kuukaudeksi vesikoppiin, niin kyllä sitten opit ymmärtämään mitä "ei käsketty sanomaan" oikein merkitsee. Korjaa luusi siitä!!… Ja te hyvät herrat, — kääntyi hän hienoston puoleen. — Kapinan olette nostaneet, kun ette viitsineet kymmeneksi minuutiksi poistua lukuhuoneesta. Syökää nyt oma soppanne! Jaa, jaa, hyvät herrat… Minä en, jumaliste, minä en pidä siitä!…

Viisimiehinen hienosto harhaili ympäri juhlasalia alakuloisena, hämillään, tuntien itsensä syylliseksi, hiljaan kuiskaillen ja ikäänkuin aavistaen jotakin pahaa… Heidän vaimonsa ja tyttärensä, saatuaan tietää, että Pjatigorow oli loukkaantunut ja suuttunut, alkoivat kaikessa hiljaisuudessa poistua koteihinsa. Tanssi taukosi.

Kello kaksi astui humaltunut Pjatigorow hoiperrellen ulos lukuhuoneesta. Tultuaan juhlasaliin hän retkahti istumaan aivan orkesterin läheisyyteen, uinaili soiton kaikuessa, kallisti sitten surullisesti päänsä ja alkoi kuorsata.

— Älkää soittako! — viittilöivät juhlamenojen ohjaajat orkesterille. — Tsss!… Jegor Nilitsh nukkuu…

— Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, Jegor Nilitsh? — kysyi Belebuhin kumartuen miljoonamiehen yli.

Pjatigorow liikutti huuliaan aivan kuin olisi tahtonut puhaltaa kärpäsen poskeltaan.

— Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, — toisti Belebuhin, — tai sanomaan, että vaunut olisivat valmiina?

— Ha? Ketä? Sinä … mitä sinä?…

— Saattaa kotiin… On aika mennä nukkumaan…

— Ko-kotiin tahdon… Saata!

Belebuhin hymyili onnellisena ja alkoi nostaa Pjatigorowia. Muut hienostotoverinsa riensivät hänelle avuksi ja tyytyväisinä hymyillen nostivat he perinnöllisen kunniaporvarin seisoalleen ja kuljettivat hänet varovasti vaunuihin.

— Täytyy olla lahjakas taiteilija voidakseen teidän tavoin saattaa kokonaisen seuran naurunalaiseksi, — puheli iloisesti Shestjakow asettaessaan hänet istumaan. — Minä olen todella aivan ällistynyt, Jegor Nilitsh! Vielä nyt minua naurattaa… Ha-ha!… Ja me kun kiivastuimme ja hommasimme! Ha-ha!… Tiedättekös, etten ole teatterissa koskaan niin sydämellisesti nauranut… Mikä pohjaton koomillisuus! Koko ikäni olen muistava tämän unohtumattoman illan!

Laitettuaan Pjatigorowin onnellisesti kotimatkalle, hienosto riemastui ja rauhottui.

— Pisti kättä jäähyväisiksi, — jutteli Shestjakow hyvin tyytyväisenä. — Ei hän siis suuttunutkaan…

— Niin, Herra paratkoon! — huokaili Jevstrat Spiridonitsh. — Aika lurjus, heittiö, mutta hänhän on — hyväntekijä!…

Leikinlasku.

Kirkas, talvinen puolipäivä… Pureva pakkanen paukuttelee… Hopeanhohteinen härmä on peittänyt Nadjan kutrit ohimoilla ja utukarvat ylähuulessa. Me seisomme korkealla vuorella, Nadja nojaten käsivarttani vasten. Meidän jaloistamme aina alas tasankoon asti ulottuu jyrkkä jäämäki, joka auringon paisteessa välkkyy kirkkaana kuin kuvastin. Vieressämme on kelkka, joka on päällystetty tulipunaisella veralla.

— Lasketaanpas alas, Nadja Petrovna! — pyydän minä. — Yhden kerran vain! Minä vakuutan, että me onnellisesti tulemme alas.

Mutta Nadja pelkää. Koko välimatka hänen pienistä päällyskengistään aina jäämäen juureen saakka näyttää hänestä kammottavalta, suunnattoman suurelta kuilulta. Kun hän katsahtaa alas, tai kun minä pyydän häntä istumaan kelkkaan, niin hänen henkeään jo ahdistaa. Mutta miten käy, jos hän sittenkin henkensä uhalla syöksyisi kanssani kuiluun? Taitaisipa kuolla tai tulla mielipuoleksi.

— Minä rukoilen teitä! — puhun hartaasti. — Siinä ei ole mitään pelkäämistä! Se on turhaa arkuutta!

Vihdoin Nadja myöntyy, mutta hänen kasvojensa ilmeestä päättäen tekee hän sen ikäänkuin henkensä olisi vaarassa. Minä istutan kalpean ja vapisevan tytön kelkkaan, kierrän käsivarteni hänen ympärilleen ja syöksyn hänen kanssaan kuiluun.

Kelkka lentää kuin nuoli. Ilma lyö kasvoihin, vinkuu, soi korvissa, repii, puree kiukusta ja tahtoo murtaa pään hartioista irti. Tuulen painon tähden ei saata hengittää. Tuntuu siltä kuin itse paholainen olisi siepannut meidät kynsiinsä ja kiljuen kiidättäisi suoraan surman suuhun. Ympärillä olevat esineet sulavat pitkäksi, hyppiväksi viiruksi. Vielä hetkinen — ja me olemme hukassa!

— Minä rakastan teitä, Nadja! — kuiskaan minä puoliääneen.

Vauhti hiljenee vähitellen. Tuulen vinkuna ja jalasten kitinä eivät kuulu enää kammottavilta. Hengitys käy yhä helpommaksi. Vihdoin kelkka pysähtyy. Nadja on puolikuollut; hän on kalpea ja hengittää tuskin kuuluvasti… Minä autan häntä nousemaan ylös.

— Toista kertaa en ikinä laskisi, — sanoo hän katsellen minuun suurin pelokkain silmin. — En mistään hinnasta! Olin jo kuolla!

Jonkun ajan kuluttua hän toipuu ja alkaa katsoa kysyvästi minua suoraan silmiin: minäkö sanoin nuo neljä sanaa vai tuuliko kuiskasi? Mutta minä seison hänen vieressään poltellen tupakkaani ja katsellen tarkkaavasti hansikastani.

Hän tarttuu käsivarteeni ja me kävelemme kauan kelkkamäen läheisyydessä. Arvotus nähtävästi ei anna hänelle rauhaa. Sanottiinko nuo sanat vai ei? Niin, vai ei? Niin, vai ei? Tämä kysymys on mitä tärkein, sillä se koskee itserakkautta, kunniaa, elämää, onnea. Nadja katselee kärsimättömästi, surullisesti, tutkivasti minua kasvoihin, vastaa hajamielisesti, odottaa, enkö jo alkaisi puhua. Oi, mikä ihana ihmeiden leikki hänen lempeillä kasvoillaan! Minä näin, että hän taisteli tunteitaan vastaan, että hän aikoi jotakin sanoa, tahtoi kysyä jostakin, vaan ei löytänyt sanoja, oli sopimatonta, kauheata, ilo hämmensi…

— Tiedättekö mitä? — sanoo hän katsomatta minuun.

— No, mitä? — kysyn minä.

— Lähtekäämme vielä kerran … mäkeä laskemaan.

Me kapuamme portaita pitkin vuorelle. Taas istutan kalpean, vapisevan Nadjan kelkkaan, taas syöksymme huimaavaan syvyyteen, taas vinkuu tuuli ja kitisevät jalakset, ja taas vauhdin ollessa hurjimmillaan kuiskaan minä puoliääneen:

— Minä rakastan teitä, Nadja!

Kun kelkka on pysähtynyt, katsahtaa Nadja mäkeen, jota vast'ikään kiisimme alas, katsoo sitten kauan kasvoihini, kuuntelee ääntäni, joka on välinpitämätön ja rauhallinen, ja koko hänen olentonsa, vieläpä puuhka ja kaulavaatteensa ilmaisevat mitä suurinta kummastusta. On kun kirjotettu hänen kasvoillaan:

— Mitä tämä on? Kuka sanoi nuo sanat? Hän — vai oliko se harhaluulo?

Tämä epävarmuus tekee hänet rauhattomaksi ja kärsimättömäksi. Tyttö parka ei vastaa kysymyksiin, synkistyy ja on hyrähtää itkuun.

— Emmekö lähde jo kotiin? — kysyn häneltä.

— Mutta minua … minua niin huvittaa tämä mäenlasku, — sanoo hän punastuen. — Laskekaamme vielä kerran!

Häntä "huvittaa" tämä mäenlasku, vaikka hän nytkin, kuten jo edellisillä kerroilla, istuutuessaan kelkkaan kalpenee, pidättää pelosta hengitystään, vapisee.

Me syöksymme kolmatta kertaa alas ja minä huomaan, että hän katselee minua kasvoihin ja pitää tarkasti silmällä huuliani. Mutta minä vien nenäliinan suuni eteen, yskin ja jouduttuamme keskelle mäkeä saan salaa kuiskatuksi:

— Minä rakastan teitä, Nadja!

Ja arvotus jää arvotukseksi! Nadja vaikenee, ajattelee jotakin… Minä saatan hänet kotiin kelkkamäeltä; hän tahtoo käydä hiljaan, astuu yhä hitaammin ja odottaa, enkö jo sano hänelle niitä sanoja. Ja minä näen kuinka hänen sielunsa kärsii, kuinka hän tekee väkivaltaa itselleen voidakseen olla sanomatta:

— Se ei saattanut olla tuuli, joka sanoi ne sanat! Minä en tahdo, että tuuli olisi ne sanonut!

Seuraavan päivän aamulla saan minä kirjekortin: "Jos menette tänään kelkkamäelle, niin poiketkaa minua noutamaan. N." Ja tästä päivästä saakka käyn joka päivä Nadjan kanssa mäkeä laskemassa ja kiitäessämme alas kelkalla minä joka kerralla kuiskaan puoliääneen nuo samat sanat:

— Minä rakastan teitä, Nadja!

Mutta pian Nadja tottuu tähän lauseparteen, kuin viiniin tai morfiniin. Hän ei voisi elää ilman sitä. Totta kyllä, että hänestä on vieläkin kauheata lentää mäkeä alas, mutta nyt pelko ja vaara luovat kummallista hurmausta noihin lemmen sanoihin, jotka yhä vaan ovat hänelle arvotus ja uuvuttavat hänen mieltään. Hän epäilee vieläkin noita kahta: minua ja tuulta. Kuka näistä kahdesta tunnustaa hänelle rakkautensa, sitä hän ei tiedä, mutta se onkin nähtävästi hänestä jo yhdentekevää; samahan tuo on, minkä maljan tyhjentää, kun vain juopuu.

Kerran lähdin päivällä yksin kelkkamäelle. Väkijoukkoon piiloutuneena minä näen Nadjan lähestyvän mäkeä ja etsivän minua silmillään… Sitten hän nousee arkana portaita pitkin ylös mäelle… Kauheata on laskea yksin, oo! kuinka kauheata! Hän on kalpea kuin lumi, vapisee, kulkee ikäänkuin mestauslavalle, mutta kulkee sittenkin sivulleen silmäilemättä, päättävästi eteenpäin. Nadja on nähtävästä päättänyt vihdoinkin koettaa, kuuluuko noita hämmästyttäviä, suloisia sanoja, kun minua ei ole mukana. Minä näen kuinka hän pelon valtaamana istuutuu kelkkaan, sulkee silmänsä ja heitettyään ijäksi hyvästit maailmalle syöksyy mäkeä alas… Jalakset kitisevät, tuuli vinkuu… Kuuleeko Nadja nuo sanat, sitä en tiedä… Minä näen vaan kuinka hän nousee kelkasta uupuneena, voimatonna. Ja hänen kasvoistaan näkyy, ettei hän itsekään tiedä, kuuliko vai ei. Laskiessaan mäkeä oli pelko niin kovasti hänet huumannut, ettei hän voinut erottaa ääniä…

Kevät lähestyy… Aurinko paistaa yhä lämpimämmin. Meidän jäämäkemme mustuu, kadottaa hohteensa ja sulaa vihdoin. Mäenlasku on heitettävä sikseen. Nadja parka ei kuule missään noita sanoja ja kukapa hänelle niitä kuiskaisikaan, kun ei tuule ja minä valmistaudun matkustamaan Pietariin pitkäksi ajaksi, luultavasti — ijäksi.

Kerran istun iltahämärässä pari päivää ennen lähtöäni talon pienessä puistossa, jonka korkea lauta-aita erottaa vieressä olevasta talosta, missä Nadja asuu… Ilma on vielä verrattain kylmä, lunta saattaa nähdä jossakin varjopaikassa, puut ovat lehdettömiä, mutta keväältä tuoksuu kuitenkin ja yöpuuta etsivät varikset rääkkyvät jossakin kaukana. Minä astun aidan luo ja katselen kauan laudan raosta. Näen kuinka Nadja tulee ulos eteisen portaille ja suuntaa surullisen, kaipaavan katseensa taivasta kohti… Kevättuulonen hengähtää suoraan hänen kalpeihin, alakuloisiin kasvoihinsa… Se muistutti hänelle sitä tuulta, joka puhalsi silloin kelkkamäessä, kun hän ensi kerran kuuli nuo neljä sanaa, ja hänen kasvojensa ilme muuttuu surullisemmaksi, yhä surullisemmaksi, kyynel vierähtää poskelle… Tyttö parka ojentaa molemmat kätensä taivasta kohti ikäänkuin pyytäen tätä tuulta vielä kerran kuiskaamaan nuo neljä sanaa. Ja tuulen herätessä minä kuiskaan hänelle:

— Minä rakastan teitä, Nadja!

Mutta hyvänen aika, mikä Nadjan on! Hän huudahtaa, hymyilee täysin kasvoin ja ojentaa kätensä tuulta vastaan niin iloisena, onnellisena, kauniina…

Mutta minä lähden hiljaan laittamaan tavaroitani matkakuntoon…

Siitä on jo pitkä aika. Nyt on Nadja naimisissa; hänet naitettiin tai hän meni naimisiin — se on nyt yhdentekevää — holhouslautakunnan kirjurin kanssa ja hänellä on jo kolme lasta. Kuinka me ennen yhdessä laskimme mäkeä ja kuinka tuuli sitten kuiskasi hänelle nuo sanat "minä rakastan teitä, Nadja", sitä ei hän ole unhottanut. Ja vielä nytkin on se hänen onnellisin, liikuttavin ja ihanin muistonsa elämässä…

Nyt, kun minä olen vanhentunut, en saata enää käsittää, miksi kuiskasin nuo sanat, miksi leikkiä laskin…

Hammassärky.

Virasta eronneen kenraalimajuri Buldejevin hampaita särki. Hän huuhtoi suutaan viinalla ja konjakilla, voiteli kolottavaa hammasta piipunöljyllä, opiumilla, tärpätillä ja lamppuöljyllä, hieroi poskea jodilla, piti väkiviinassa kastettua vanua korvissaan, mutta mikään ei auttanut. Alkoipa sairasta jo yökkäyttää. Lääkäri saapui, kaiveli hammasta ja määräsi kininiä, mutta ei sekään auttanut. Ehdotukseen kiskoa pois tuo paha hammas, vastasi kenraali jyrkästi kieltäen. Koko kotiväki, — vaimo, lapset, palvelijat, vieläpä kokkipoika Petka, kaikki tarjosivat auliisti apuaan. Ilmaantuipa muitten muassa sairaan luo talon pehtori, Ivan Sergeitsh, joka suositteli manausta.

— Siellä meidän pitäjässämme, teidän ylhäisyytenne, — selitti pehtori — palveli noin kymmenkunta vuotta sitten eräs Jaakko Vasilinpoika veronkantajana. Se kun manasi hammassäryn kuin puhaltamalla. Sillä oli tapana kääntyä akkunaan päin, jupista jotakin itsekseen, sylkäistä kerran ja — selvä oli. Sellainen voima oli hänelle annettu…

— No, missä hän nyt asuu?

— Saatuaan eron virastaan muutti hän tätinsä luo Saratoviin, missä nyt elää manaamalla hammassärkyä. Jos sattuu jonkun hammas olemaan pahana, niin kyllä Jaakko sen kurittaa… Saratovilaisia hän auttelee kutakin omassa kodissaan, mutta jos muusta kaupungista sattuu olemaan, niin sähköteitse… Lähettäkääpäs, teidän ylhäisyytenne, hänelle sähkötieto, että hampaita särkee, jotta parantaisi. Kyllä parannuskorvaus sopii sitten postissa hänelle lähettää.

— Joutavia! Taikauskoa!

— Sopiihan koettaa kuitenkin. Hän on muuten kovin viinaan menevä, ei välitä vaimostaan, vaan asuu jonkun saksattaren kanssa, senkin lurjus, mutta ihmeitä se mies tekee, se on varma.

— No lähetä nyt, — pyysi rouva. — Sinä et luota manaukseen, mutta minä olen itse saanut kokea sitä. Vaikk'et uskoisikaan, niin voithan kuitenkin lähettää. Eihän se missään tapauksessa vahingoksi ole.

— No, olkoon menneeksi, — suostui Buldejew. — Taitaapa tässä tulla tekemisiin ei ainoastaan veronkantajan, vaan itse pirunkin kanssa… Oh! Tätä ei voi sietää enää!! Missä se sinun veronkantajasi asuu? Mikä on hänen osotteensa?

Kenraali kävi pöydän luo istumaan ja otti kynän käteensä.

— Saratovissa jokainen sen miehen tuntee, — sanoi pehtori. — Kirjottakaa, teidän ylhäisyytenne Saratoviin siis… Kunnioitettu herra Jaakko Vasilinpoika… Vasilinpoika…

— Entäs sitten?

— Vasilinpoika… Jaakko Vasilinpoika… Noo! Sukunimen olen unohtanut… Vasilinpoika… Piru vieköön! Mikä hänen sukunimensä nyt olikaan? Äsken juuri tänne tullessani oli se kielelläni. Odottakaas, kun minä…

Ivan Sergeitsh katsoa tuijotti kattoon liikutellen huuliaan. Kenraali ja tämän rouva odottivat kärsimättöminä.

— No, etkö jo muista? Joudu!

— Heti, heti… Vasilinpoika… Jaakko Vasilinpoika… Unohtunut! Ja niin yksinkertainen nimi … siinä oli jotakin hevosesta… Tammanow? Ei, ei se Tammanow ollut. Vartokaas… Orhinski? Ei, ei Orhinskikaan. Tuollainen hevosnimi se oli, sen minä kyllä muistan, vaikka se onkin mennyt mielestäni.

— Ehkä Varsavski?

— Ei. Odottakaas… Kaakkitshi… Konijevski… Koiranski…

— Sehän on koiramainen eikä mikään hevosnimi. Entä Orhow?

— Ei, ei sekään. Hepow… Hepovski… Heponjenko… Ei sittenkään!

— No, kuinka minä voisin hänelle ilmottaa, kun en edes nimeä tiedä? Ajattele nopeasti!

— Heti. Hevostow… Tammovski…

— Aisavitsh? — kysyi kenraalinrouva.

— Ei, ei… Tallinski… Mutta tämähän vasta merkillistä on! En muista!

— Mitäs pirua sinä täällä sitten teet kun et edes sen vertaa muista? — morkkasi kenraali äkeissään. — Mene ulos siitä!

Ivan Sergeitsh poistui hitaasti ulos, mutta kenraali puristeli poskeaan harhaillen huoneesta toiseen.

— Oo, hyvänen aika! — voivotteli hän. — Minä tulen jo hulluksi!

Pehtori meni puutarhaan, jossa hän, kohotettuaan hartaan katseensa korkeutta kohti, ajatteli yhä veronkantajan sukunimeä:

— Orhinski… Orhovski… Tuhat tulimaista! Hevostovski… Hepotkin… Orhotkin… Tammatkin…

Hetken kuluttua hänet kutsuttiin sisään.

— Oletko muistanut? — kysyi kenraali.

— En mitenkään, teidän ylhäisyytenne.

— Ehkä Valakkin? Koninski? Eikö?

Ja talossa alettiin kilvan keksiä sukunimiä. Kaiken ikäiset ja väriset hevoset pengottiin juurta jaksain, muisteltiin kavioita, valjaita… Talossa, puutarhassa, väkituvassa ja keittiössä kulki edes ja takaisin kansaa muodostaen uusia sukunimiä…

Pehtori kutsuttiin tavan takaa sisään.

— Kavionski? — kysyttiin häneltä. — Valjakovski? Hirnov?

— E-ei, — vastasi Ivan Sergeitsh, joka tuijottaen ylöspäin jupisi ääneen: — Hevoshkin… Orhitski…

— Isä, isä! — huudettiin lastenkamarista. — Ihahanow! Ihahanow!

Koko talo oli liikkeellä. Kärsimätön, vaivattu kenraali lupasi viisi ruplaa sille, joka muistaisi sen oikean nimen, ja joukottain kokoontui nyt Ivan Sergeitshin ympärille väkeä.

— Harmajanow! — huudettiin yhtäältä.

— Valkovski! Pläsipävski! — kaikui toisaalta.

Tuli ilta eikä kukaan ollut keksinyt tuota kaivattua nimeä. Ja niin käytiin levolle lähettämättä sähkösanomaa.

Kenraali ei nukkunut koko yönä, vaan harhaili makuuhuoneessaan voihkien ja valittaen. Kellon kolmatta käydessä aamulla meni hän ulos ja koputti pehtorin akkunaan.

— Eiköhän vaan ollut Vikurinski? — kysyi hän valittavalla äänellä.

— Ei, ei se Vikurinski ollut, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Ivan Sergeitsh huoahtaen kuin vikapää.

— Mutta jollei se ollutkaan mikään hevosnimi, vaan joku muu?

— Ei, teidän ylhäisyytenne, kyllä siinä oli jotakin hevosesta, oli totisesti. Sen minä muistan aivan selvään.

— Kylläpäs sinulla on sitten huono muisti. Minulle on se nyt kaikkea muuta kalliimpi tässä maailmassa. Minä kärsin niin julmasti!

Aamulla lähetti kenraali taas lääkäriä noutamaan.

— Kiskokoon pois! — päätti hän. — Minä en jaksa enää tätä kestää…

Lääkäri tuli ja nykäisi kolottavan hampaan pois. Tehtyään tämän ja saatuaan työstään ansaitun palkkionsa hän nousi vaunuihinsa ja ajoi kotiin. Pelloilla kenraalin talon ulkopuolella hän kohtasi Ivan Sergeitshin. Pehtori seisoa könötti tien poskessa tuijottaen ajatuksissaan maahan. Hänen otsarypyistään ja katseestaan päättäen näytti hän kovasti vaivaavan muistiaan…

— Tallinski… Satulanow… — jupisi pehtori. — Saverikow… Kushkin… Aisavski… Pattikov… Ratasmovski… Suitsinski…

— Ivan Sergeitsh! — huusi lääkäri hänelle. — Ettekö voisi myydä minulle viisi hehtoa kauroja? Kyllähän meidän talonpoikamme sieltä ovat ennen niitä minulle myyskennelleet, mutta heidän kauransa ovat niin kovin huonoja…