Front matter (continued 2)

Vain viideksi minuutiksi! Mitä kaikkea voikaan liikkua ihmis-sielussa viidessä minuutissa! Kuinka moni hillitön veriaalto voikaan riehua läpi vapisevan nais-sydämen!

Klaara sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut unohtaa noiden viiden minuutin ajaksi kaiken ympärillään: paikan, jossa hän oli, juomisesta ja naurusta hehkuvat ilmeettömät kasvot, kylmät julkeat silmät, jotka katselivat ylhäältä, parvekkeilta. Hän tuli yhä vain surullisemmaksi tässä pimeydessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut autiolla luodolla keskellä riehuvaa valtamerta ja näkisi sen ainoan ihmisen, johon hän oli sydämestään kiintynyt, poistuvan veneessä yhä kauemmas ja kauemmas. Hän viittoo poistuvalle silmin ja käsin ja pyytää palaamaan; ja veneestä kohoaa naisolento, joka päästää shaalin tuulen liehutettavaksi ja näyttää siten hänelle, että tuuli puhaltaa luodolta poispäin. Sitten hän kuulee mainingin läpi heleätä, pirullista naurua, joka kaikuu kuin kalalokin kirkuna, ja hänestä itsestään kuuluu ääni: "Aijotko sinä olla arempi kuin tämä olento, jota ei kukaan rakasta? Kuinka voipi pelätä kuolemaa, kun täytyy elää kuin koira!"

Silloin hänet herätti kova ääni, joka kuului enemmän koiran ulvonnalta kuin ihmisen ääneltä. Hän näki näyttämöllä suuren neekerin, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulukseen. Tämä aikoi nähtävästi paraimpansa mukaan esittää ohjelmaan otetun numeron "havannalaisen niggerin kansallislaulun". Jyrisevästä suostumushuudosta päättäen, jolla yleisö vastaanotti laulajan ensimäiset renkutukset, oli tämä luultavasti näyttelijäseurueen loistonumeroita. Laulaja kumarsi irvistellen kaikille suunnille ja alkoi alusta, antaen mustan villapäänsä ja hansikoittujen käsiensä naurettavien liikkeiden seurata tuota petomaista laulua. Kun hän oli lopettanut, huudettiin niin myrskyävästi "dacapoa", että hänen vielä kerran täytyi alkaa alusta. Nyt hän esitti uuden "niggerilaulun", joka voitti edellisenkin hullunkurisine eläimellisine äänteineen ja mölyämisineen, ja vihdoin neekeri itsekin niin hurmaantui, että hän alkoi tanssia kuin apina soittokoneen ympärillä. Uusi riemastus, uudet "dacapo"-huudot, kunnes suosittu taiteilija lopulta mitä mauttomimmin kumartaen vetäytyi pois näyttämöltä.

Pitkäkö aika oli viisi minuuttia? Neekerin esitys oli kestänyt kauvemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ja yhä vielä tähystelivät yksin jätetyn silmät turhaan läpi sinisen savu-udun ystäväänsä. Joosef ei varmaankaan laulun aikana voinut liikkua paikaltaan, vaan oli pakotettu pysymään vieraan tytön rinnalla. Mutta miksi hän nyt vielä vitkasteli, kun jo kaikki olivat kauan olleet liikkeellä?

Jospa tuon naisen olisikin tehnyt mieli toteuttaa leikillisen uhkauksensa, tehdä Joosef hänelle, Klaaralle vastahakoiseksi? Joosef — voisiko hän vastustaa tuon naisen viettelytaitoa ja palata sen luokse, joka oli kiinnittänyt kaiken elämäntoivonsa häneen? Eikö ollut totta, että hän oli Joosefille liian vanha? "Kunnioittavasti kuin äitiä" kohteli Joosef häntä — mitä se tuota naista liikutti?

Miksi ei Joosef voinut häntä katsella samoilla silmillä kuin tuota kevytmielistä olentoa, jota hän ei ollenkaan tuntenut, vaan joka sai tehdä hänelle, mitä tahtoi. Varmaankin tuo olento tällä hetkellä kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli liian kaunis ja nuori lähtemään uuteen maailmaan alkaakseen uutta elämää kuihtuneen ja surullisen ja elämään haluttoman kanssa. Ja jos Joosef tulisi vakuutetuksi tuosta, voisiko hän Joosefia sen vuoksi vihata?

Ei; hän oli tehnyt Joosefille vääryyttä! Kas tuossa sukeltavat hänen kasvonsa keltaisen olkihatun alla taas esiin joukosta. Hän ei näytäkään vastenmielisesti palaavan hänen luokseen; silmät hymyilevät, hän on mitä iloisimmalla tuulella. Nyt hän kumartuu seuralaisensa puoleen ja sanoo hänelle jotakin, jonka johdosta tämänkin täytyy nauraa. Mutta sitten liitää Joosefin katse salin ihmismeren yli; hän etsii pöytää, jonka luokse hän on jättänyt ystävänsä, ja kun hän huomaa hänet, viittaa hän ystävällisesti ja jouduttaa askeleitaan.

Heti sen jälkeen seisoo Joosef Klaaran edessä; tyttö irtautuu hänen käsivarrestaan ja katsoo päätä nyökäten ja viekkaasti nauraen Klaaraa julkeasti silmiin.

"Minä olen saanut tahtoni tapahtumaan", sanoo hän kietoen kaulalleen alas liukuneen shaalin. "Kapteenini on raivoissaan kun me kuljimme kaksi kertaa aivan hänen sivutseen. Katsokaa, nyt hän nousee tuoliltaan; pian hän on täällä nostaakseen pienen kohtauksen, joka ei ole juuri hellempi, vaikka hän ei täällä voikaan huutaa. Mutta tulkoonpa vaan; minä en pelkää vähääkään, päinvastoin. Siten täytyy miehiä kesyttää, kun he liiaksi nykivät ohjaksia. Teidän ei toivottavasti tarvitse sellaista kuritusta; hän on kiltti, en voi muuta kuin kehua häntä, ja tässä, kuten huomaatte, jätän hänet vahingoittumattomana takaisin. Tuhannen kiitosta, herraseni. Älkää aivan tykkänään unohtako minua!"

Joosef kumarsi tytölle puhumatta mitään; mutta Klaara huomasi, että hän oli hämillään. Nopeasti tarjosi hän käsivartensa kuljettaakseen hänet ulos. Klaara itse ei vaihtanut jäähyväisiä oudon kanssa, sillä tämä oli kääntynyt selin ja katseli rakastajaansa, joka oli pitkä, voimakas ja joka juuri tunkeutui pöydän luo silmät vihaa liekehtien ja huulet yhteenpuristettuina.

Toinen pari koetti pyrkiä uloskäytävään. Vasta ovella pysähtyi Joosef äkkiä ja katsahti saliin.

"Mitä sinulta puuttuu?" kysyi Klaara kiihtyneellä äänellä.

"Oh, ei mitään. Minun muistui vain mieleeni, että sinä unohdit appelsiinisi. Noudanko ne sinulle?"

"Luuletko sinä, että minä tarttuisin mihinkään tässä salissa? Tulisin epäilemään, että hedelmät, jotka niin kauvan ovat olleet täällä ovat myrkytetyt!"

* * * * *

Taivas oli sillävälin pilvettynyt. Kun he tulivat kadulle, satoi keveätä vihmaa. Tämä oli niin virkistävää helteisen päivän perästä, että ihmiset, jotka kävelivät himmeitten lyhtyjen valaisemalla leveällä käytävällä eivät ajatelleetkaan nostaa sateenvarjoja eikä kiiruhtaa käyntiään.

Joosef otti hatun päästään. "Mikä hyvä teko!" sanoi hän.

Klaara ei puhunut mitään; hänen kätensä lepäsi Joosefin käsivarrella niin kevyesti, että tämä sen painoa tuskin tunsikaan.

"Nojaudu lujemmin minuun rakas!" pyysi Joosef, "muuten minä todenperään kadotan sinut tuonne joukkoon".

"Ei ole hätää!" vastasi puhuteltu lyhyesti, "jos jotkut todella kuuluvat toisilleen, eivät he niin hevillä eroa".

Sitten he taas vaikenivat ja kulkivat vierekkäin tietänsä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, eikä heillä olisi enää mitään puhuttavaa. Vasta kun he olivat saapuneet keskikaupungille sanoi Joosef äkkiä:

"Arvaatko, ketä hän niin elävästi muistutti?"

"Kuka?"

"Tuo tyttö konserttisalissa. Hän oli niin kovin nuoren kreivittären näköinen".

"Ensi lempesikö? Minä toivon, että kreivittäresi oli jalompi, sillä muuten surkuttelisin sinua antaessasi sydämesi ensi kerralla niin polkuhintaan".

Älä käsitä minua väärin. Minä en tarkoita esiintymistä, vaan kasvojen ulkomuotoa, etenkin sivulta katsoessa, samoin käyntiä ja olkapäitten nytkimistä; samoin teki kreivitärkin. Tuo kaikki pisti heti silmiin kun minä astuin hänen pöytänsä luokse. Muuten, mitä henkeen ja luonteeseen tulee, niin heillä ei ole sukulaisuuden varjoakaan.

"Sinä olet kovin hyväntahtoinen puhuessasi tämän kurjan olennon hengestä ja luonteesta".

Mies pysähtyi hetkeksi.

"Luuletko sinä todellakin, että hän on niin syvälle langennut, ett'ei hän enää voi siitä nousta?"

"En tiedä, enkä voi sitä ajatellakaan, sillä jo paljas ajatteleminen panee vereni kiehumaan, Sinun laitasi on vallan toisin. Sinähän olet tottunut ottamaan vastaan syntisten rippiä; mutta jos sinä rakastat minua, niin älä puhu enää mitään hänestä minulle. Koetan riistää muististani koko tämän illan. Minä olen liiaksi kärsinyt".

"Tule!" sanoi mies rauhoittavasti, tarttuen taas lujemmin hänen käsivarteensa. "Sinä olet ylen rasittunut ja sinun täytyy heti päästä vuoteeseen. Otamme ajurin, sillä sataa kovemmin, ja minä pelkään, että tässä pimeydessä eksyn tieltä".

He kulkivat ravintolaan ja sulkeutuivat heti huoneeseen. Viinuri, joka valaisi portaita ilmotti, että "Schiller"-laivasta oli iltapäivällä tullut miehiä toimittamaan heidän tavaransa laivalle. Ne seitsemän laatikkoa, jotka sisälsivät serkun perinnön, oli viinuri heille jättänyt ja saanut niistä kuitin.

"Hyvä on!" sanoi Joosef pistäen paperin koneellisesti taskuunsa. Hän näytti ajattelevan vallan toisia asioita.

Heidän saavuttuaan huoneeseen, alkoi Klaara heti riisuutua. Joosef kulki kädet selällä edes takaisin tilavassa huoneessa; hän vihelsi itsekseen jotain säveltä.

Tämä vihellys nostatti Klaarassa — hän ei tiennyt miksi — hyvin tuskallisen tunteen. Hän sanoi tämän vihdoin Joosefille.

Joosef lakkasi heti ja astui hänen eteensä. "Suo anteeksi", hän sanoi, "minä unohdin, että sinun päätäsi särkee. Uni tekee sinulle hyvää".

Hän levitti kätensä vetääkseen hänet luokseen, mutta Klaara käänsi kasvonsa poispäin niin että huulet koskettivat vain ohimoa.

"Mikä sinua tänään vaivaa?" tiedusteli Joosef huolestuneena. "Sinä olet niin kylmä. Enkö minä saa edes yhtä suudelmaa yöksi?"

"Huomenna! Minusta tuntuu tänään ensi kerran ikäänkuin se olisi synti".

"Ja vaikkapa se olisikin, niin enkö minä voi sinua päästää siitä synnistä, rakkahin?"

"Joosef!" huudahti Klaara, kohottaen kätensä rukoilevasti hänen puoleensa "Jumalan tähden puhu kaikesta, vaan ei tästä, älä muistuta minulle sitä! Minulle on ollut vaikeata unohtaa se — ja sinä voit noin kevytmielisesti tehdä siitä pilkkaa! Oi Jumalani!"

Joosef katsoi häneen kummastuneena.

"Sinä olet tosiaankin sairas", sanoi hän lempeästi ja osaaottavasti, "huulesi ovat aivan kalpeat. Mikä uurre sinulla on alahuulessa? Se vavahtaa niin omituisesti…"

Joosef ei ollut sitä ennen huomannut; se oli luultavasti pysynyt poissa edellisinä päivinä ja tuli nyt vasta näkyviin. Kun hän näki Klaaran seisovan vuoteen laidalla ja vapisevan koko ruumiiltaan, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä sydämellisesti.

"Mene vuoteeseen, rakas vaimoni!" sanoi hän. "Minä — minä jään vielä valveille, lukeakseni romaanin loppuun; minä en voi vielä maata. Hyvää yötä ja tule pian terveemmäksi!"

Neljännestuntia myöhemmin oli Klaara jo vuoteessa ja näytti sikeästi nukkuvan. Joosef oli asettunut sohvalle ja molemmat kynttilät paloivat pöydällä hänen edessään. Kirja oli polvilla, hän luki sitä innokkaasti. Kun nukkuva hetken kuluttua salaa raotti silmäluomiaan katsoakseen häneen, oli kirja liukunut lattialle ja Joosef itse istui nojautuen selkänojaan ja tuijotti haaveksien suurin silmin liekkuvaan kynttilänliekkiin.

* * * * *

Seuraavana päivänä satoi. Huone, jossa he olivat viettäneet viikon salaisessa onnessa kuin nuorikkopari, näytti katselevan heitä kirjavine seinineen kamalan selkeästi, ja heidän oli sitä vaikeampi kestää tätä synkkää mielialaa, kun he eivät voineet keksiä mitään keinoa, millä viettäisivät hiipiviä tunteja. Klaara otti esiin ompeleen, jonka hän oli aikonut ystävälleen. Tämä taas kirjoitti jostain englanninkielisestä kieliopista lauseita ja harjoitteli puoliääneen niiden lausumista. He puhuivat vähän toisilleen ja välttivät katsomasta toistensa silmiin; mutta kaikki, mitä he lausuivat toisilleen, oli hyvin ystävällistä, säälivää ja lempeätä, kuten sellaisten ihmisten kesken, jotka ovat kärsineet suuren vahingon, jota toinen koettaa auttaa toista kestämään. Ja Joosef tuskin ajattelikaan, kysyessään Klaaran tämänpäiväistä vointia, mikä oli saattanut tämän niin umpimieliseksi ja nyreäksi. Hänellä itsellään oli katseissa ja eleissä jotain hajamielistä, rauhatonta, joka ei suonut hänen olla kauan missään. Klaara huomasi sen liiankin hyvin.

Kun he olivat syöneet päivällisensä omassa huoneessaan äänettömämmin ja nopeammin kuin tavallisesti — he nimittäin eivät tahtoneet näyttäytyä alhaalla ruokasalin pöydässä, sillä olisihan voinut sattua joku tuttu vastaan — nousi Joosef äkkiä pöydästä ja kääntäen kasvonsa poispäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa säätä, virkkoi: "Olenhan unohtanut vallan, että minun vielä täytyy vaihtaa rahamme; olisihan ollut kova yllätys, jos vasta laivalla olisin sen muistanut. Ylimeno on jo tosin maksettu etukäteen, mutta toisella puolen merta kärsisimme suuren tappion eteläsaksalaisista seteleistämme. Tahdonpahan mennä etsimään nopeasti jonkun luotettavan rahamiehen".

"Eiköhän ravintolamme isäntä voisi paraiten olla sinulle avullisena tässä asiassa?"

"Isäntäkö? Mitä sinä ajatteletkaan! Hän antaisi alimman kurssin mukaan. Minä olen käytännöllisempi kuin luuletkaan. Minä en selvitäkään asiaani heti ensimäisen vaihettajan luona, jonka tapaan, vaan käyn vielä toisen ja kolmannenkin luona, ja vasta se, joka suostuu antamaan eniten, on minun miehiäni. Voi täten kestää likimain tunnin, ennenkuin palaan. Mutta kun meidän ei tarvitse lähteä laivalle ennen kuutta…"

"Minä en tosiaankaan tiennyt, että sinä olet raha-asioissa niin tarkka", sanoi Klaara katsahtaen Joosefiin rauhallisesti, jolloin tämä loi katseensa maahan. "Tähän asti olen luullut sinua tuhlaajaksi; ei mikään tuntunut liian kalliilta sinulle minun tähteni, ja ellen minä olisi sinua estänyt, olisi sinun pääomasi vielä arveluttavammin sulanut".

"Juuri sentähden", lausui Joosef pakotetulla naurulla. "Säästäväinen vaimoseni on minua jo hieman parantanut. Siis näkemiin!"

Hän otti nopeasti hattunsa ja sateensuojan ja kiiruhti huoneesta.

* * * * *

Tunti oli jo aikoja sitten kulunut, samoin toinen ja kolmaskin. Ulkona kuului sade roiskivan ikävästi ja yksitoikkoisesti, ja ihmisvirran tuottama kohina kuului niin nukuttavana ja kiusoittavana kadulta. Silloin tällöin pysähtyi ravintolan edustalle vaunuja; käytävässä kuului askeleita, jotka jälleen vaikenivat, mutta ei vieläkään hänen askeleitaan.

Vihdoin — kello oli juuri lyönyt viisi — pysähtyivät vaunut ravintolan eteen, niitten ovi kiskaistiin auki ja joku tuli kiiruhtavin askelin toiseen kerrokseen. Kun Joosef avasi oven näki hän Klaaran istuvan sohvalla, kirjoitussalkku edessään ja siinä alotettu kirje. Klaara jatkoi, hänen astuessaan huoneeseen, yhä kirjoittamista, ikäänkuin hän ei olisi kuullut Joosefin paluuta.

"Vihdoinkin olen täällä!", huudahti Joosef vieden sateenvarjon huoneen etäisimpään nurkkaan. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon vaivaa minulla oli, kuinka usein eksyin, ja vihdoin kuinka löysin rehellisen juutalaisen, joka minua kohtaan oli kristillisempi kuin meikäläiset. Sain tosin odottaa jonkun aikaa hänen konttorissaan, kunnes hän oli saanut kokoon riittävän rahamäärän. Onko aika tullut sinulle sillävälin pitkäksi? Mutta sinähän kirjoitat! Kenelle sinulla on vielä kirjoittamista?"

Joosef astui pöydän luo; hänen liikkeensä olivat epävarmat ja hänen kasvoillaan heloitti vaihteleva puna.

"Enkö minä saa tietää, kenelle sinä kirjoitat?" jatkoi hän, kun hän ei heti saanut vastausta.

"Kyllä. Minä olen vain sinulle kirjoittanut".

"Minulleko?"

"Minä arvelin, että sinä et ehkä enää palaisi, tai jos palaisitkin, et löytäisi minua täällä. Tämän tapauksen varalta minun täytyi sinulle kuitenkin antaa viimeinen selitys poismenoni johdosta ja ilmoittaa, että olisi turhaa etsiä minua".

"Klaara! Pyydän sinua kaiken nimessä…"

"Ei, ei!" puuttui Klaara puheeseen ja torjui kädellään Joosefin käden, kun se tahtoi asettua hänen kaulalleen. "Nyt on ratkaistu; minä olen tarkkaan punninnut — aikaahan sinä olet minulle suonut — on parempi siten Joosef; emme tule menettämään ainoatakaan turhaa sanaa. Koska kirje kerran on kirjoitettu — kas tuossa, lue se! Minulle olisi katkerata, jos minun täytyisi kaikki toistaa suullisesti. Puhuessa lausuu enemmän kuin tahtoo ja tarvitseekaan. Lue se! Mutta mene ikkunan luo; minä en voi kärsiä sinun läheisyyttäsi, sinä tuot mukanasi niin omituisen ambran ja santelipuun tuoksun — huomaathan, että on turhaa valehdella minulle; vaihettajan konttori tuoksui tuskin siltä".

Joosef jäi seisomaan liikkumattomana pöydän luo kuten salaman iskemänä. Mutta kun hän ei aikonutkaan etääntyä, nousi Klaara väsynein elein, kokosi kirjoitusneuvonsa ja sanoi:

"Lue! Panen tämän sillävälin laukkuun ja sitten — hyvästi!"

Joosefin silmät sattuivat paperiin, jonka Klaara oli hänelle ojentanut. Hän luki koneellisesti, ymmärtämättä puoliakaan, seuraavat rivit:

"Minä tiedän Joosef, mihin sinä olet mennyt. En voi aavistaa, tuletko takaisin vai etkö. Mutta se on yhdentekevää. Sellaisena kuin olet lähtenyt, et palaa. Ja sentähden on minun lähdettävä. Minä tiesin sen jo eilen illalla. Olin äkkiä sinut kadottanut; vallan outo olento oli tehnyt minut sinulle vieraaksi. Minkä hän mahdollisesti minulle sinusta jättää, ei ole minulle kylliksi, kuviteltuani lyhyen viikon saadakseni sinut kokonaan omistaa. Se oli hulluutta. Vain itselleni voin siitä olla suutuksissa, en sinulle. Sinä olet nuori, hyväsydäminen ja ritarillinen, ja sinä olet luullut helposti voivasi tehdä mahdottomia. Minun olisi pitänyt olla sen verran viisaampi kuin olen vanhempi. Mutta usein uneksitun onnen huumaus, joka vielä näytti toteutuvan, on minulta vienyt kaiken tajun. Nyt se on hävinnyt. Vaikka selviäminen onkin tuskallista — mitä sinä sille voit? Jos kaksi vankia murtautuu vapauteen ja tahtoo yhdessä paeta, ja toisen jäsenet ovat lamautuneet pitkällisen vankinaolemisen tähden, niin, että hän sortuu tornin juurelle, jossa äsken veti ensimäisen vapaudenhengähdyksen, pitääkö toisen, jolla on terveet voimat ja nuorekas rohkeus ikuisesti olla kahlehdittu toiseen, joutuakseen jälleen tyrmäänsä tai paeta vain niin kauas, kuin hän jaksaa kuljettaa onnettomuustoveriaan?

"Se oli jalomielinen harhaluulo, Joosef, että luulimme voivamme yhdistää elämämme. Vain rakkaus voisi meidät yhdistää, mutta sinä et ole minua koskaan rakastanut. Sinä olet antanut vain ritarillisen tunteen voittaa, löytäessäsi minut niin elämään kyllästyneenä ja toivottomana elämäsi tiellä. Mutta löytyy ihmiskohtaloita, joita ei voida parantaa niinkään sankarillisilla keinoilla. Minä olen nyt sairaampi sydämeltä kuin ennen väkivaltaista parannuskoetta, niin sairas, että minä epäilen toipumistani.

"Samantekevää! Minä en tahdo saattaa sinulle vielä kaiken muun lisäksi mitä sinä olet uhrannut minun tähteni, raskasta sydäntä enkä surullisia muistoja pilaamaan uutta elämääsi. Matkusta onnellisena! Minä annan sinulle anteeksi uskottomuutesi, vaikka itse puolestasi surkuttelen sinua, jota niin suuresti ihailen, nähdessäni tuskalla sinun alentavan itsesi. Mutta toisella puolen valtamerta kohtaa sinua totinen ja puhdas onni ennemmin tai myöhemmin. Sen minä suon sinulle; siihen tarttumasta ja sydämellesi painamasta älköön mikään vanha, jo aikoja sitten kuihtunut surkean velvollisuuden tuottama muisto estäkö.

"Ja koska minun silloin olisi vielä tuskallisempi erota sinusta kuin nyt, koska minulla olisi ollut pitempi aika tottua onneeni, on parempi, etten odota sinun paluutasi, vaan uskon tälle paperille kaiken, minkä minä tuskin…"

Tässä oli Joosefin paluu keskeyttänyt kirjoittajan.

Joosef oli kauan sitten lukenut kirjeen loppuun, mutta hänen silmänsä tuijottivat yhä paperiin. Vasta kun hän kuuli Klaaran kiertävän avainta käsilaukun lukossa, teki hän väkivaltaisen ponnistuksen päästäkseen tajuun.

"Klaara!" huusi hän tukahtuneella äänellä katsomatta häneen, "voitko antaa minulle anteeksi? Minä tiedän, että sinä et voi, ja kuitenkin — sinun täytyy, tai muuten teet meidät molemmat onnettomiksi koko elämän ijäksemme".

Klaara oikaisi itsensä, veti huivin tiukemmalle olkapäille ja tarttui hattuunsa. Joosef teki pidättävän liikkeen, mutta Klaara jatkoi vain ikäänkuin ei kukaan olisi ollut huoneessa.

"Se on mahdotonta!" puhui Joosef itsekseen. "Niinkö piti kaiken loppua? Klaara, Jospa ajattelisit… kunpa vain tahtoisit kuulla minua ennenkuin työnnät minut luotasi… enkö jo eilen sinulle tunnustanut, ketä hän muistutti? Se oli kuin lumous, en luullut enää kestäväni, ellen vielä kerran olisi noita kasvoja…"

"Suuri lapsi!" katkaisi Klaara puheen, ja hänen äänensä vapisi, niin kovin kuin hän koettikin malttaa mieltään. "Enkö minä ole kirjallisesti antanut anteeksi? Pidänhän kaikki luonnollisena. Oi, liiankin luonnollisena; niin luonnollisena kuin muitakin luonnonlakeja, esimerkiksi, että aurinko paahtaa, sade kastaa ja että vanha puu ei enää voi kukkia. Ja mitä minä vielä tahtoisin sanoa — olisin sen sinulle myös kirjoittanut, ellet sinä olisi niin aikaisin palannut —: minä olen tälle olennolle tehnyt vääryyttä. Vaikka hän onkin vain kadotettu tuo tyttö, niin hän kuitenkin on arvokkaampi kuin minä. Mitä hän tehneekin, sen hän tekee täydestä sydämestä ajattelematta itseään. Mitä hän sille voi, ettei hän tunne parempaa? Mutta minä, kurja syntinen, joka vuoroin olen toivon ja katumuksen, tahdon ja heikkouden vallassa, joka jokaisella askeleellani vapauteen kuulen kahleeni kaikuvan jälessäni, ahdashenkinen sielu, joka tahtoisin kohota ilmapallossa yläilmoihin, vaikka tiedänkin, etten siellä enää voisi hengittää… ei, Joosef; ja vaikka sinä olisit pyhimys, niin sellaista olentoa sinä et voisi rakastaa. Mutta sinä et olekaan pyhimys; sentähden sinä olet paennutkin, kun et ole tuntenut kutsumusta pyhyyteen. Jatka vain matkaasi. Mitä ihminen voi toiselle suoda olet sinä minulle antanut; ihmettä minä en sinulta odota".

Näiden viimeisten tuntien tuottama uupumus näytti valtaavan Klaaran. Hän liukui tuolille vuoteen ääressä ja peitti kasvot kädellään. Joosef syöksyi hänen luoksensa ja makasi nyt hänen edessään permannolla, puristaen lujasti molemmilla käsillään hänen kättänsä.

"Klaara, — rukoilen sinua kaiken nimessä mikä on kallista, katsahda vielä kerran kasvoihini, katso onko tarkoitukseni rehellinen, löydätkö varjoakaan toisesta tunteesta — mutta sitähän sinä et itsekään usko! sehän on mahdotonta! Me taas erotettuina, sinä takaisin kurjaan tyrmääsi ja minä…"

"Ei!" huudahti Klaara, koettaen riistää kätensä Joosefin käsistä, "ei milloinkaan takaisin! Mutta ei myöskään vapauteen sinun kanssasi! Niin, jospa erästä seikkaa ei olisi; kunpa vaan voisin pitää sinua suojelijanani ja matkaseuralaisenani, kiittäisin sinua tultuamme meren toiselle puolelle ystävällisestä vaivastasi ja kukin menisi omia teitään! Mutta etkö sinä aavista, onneton, että asianlaita on vallan toisin, että minä rakastan sinua, rakastan kurjan, vanhan sieluni kaikilla voimilla niinkuin nuoruuden kuumina aikoina vain rakastetaan, ja että minä tulen hulluksi nähdessäni sinun niin kylmänä ja välinpitämättömänä — kuinka sanoikaan tuo vieras? — kunnioittavana kuten äitiä kohtaan, kulkevan vierelläni? Ei, sitä ei kukaan voi minulta vaatia; se on kauheampaa kuin ero ja kuolema; siksi täytyy valtameren olla minun ja sinun välilläsi jotta voisin sen kestää, ja sentähden lähde sinä heti laivalle, — ja minä… minä jään tänne!"

Joosef hypähti äkkiä pystyyn. Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut; rauhallinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.

"Hyvä!" hän sanoi. "Minä en voi pakottaa sinua tekemään sellaista, jota sinä et tahdo. Sinä tahdot olla vapaa ja tahdot minutkin päästää vapaaksi. Siinä tapauksessa minäkin teen, mitä minä tahdon ja mitä minun tulee tehdä, ja täten sanon sinulle: minäkin jään. Ja jollet sinä voi kärsiä minua luonasi, niin on tässä kerroksessa vieläkin tyhjiä huoneita. Sinä et voi minulta kieltää…"

"Joosef" keskeytti Klaara hänet, "sinä raivoot, sinä et tiedä, mitä teet. Sinun paikkasi laivalla, jonka jo edeltäkäsin olet maksanut, kaikki matkakapineesi, jotka jo ovat siellä…"

"Mitä vanhasta romusta!" huudahti Joosef kiihkeästi. "Nyt kun minä taas olen yksin ei minun tarvitse olla saita. Ja kuka tietää, kuinka kauan tätä pilaa kestäneekään? Kahdeksan päivän kuluttua he tulevat rauhattomiksi ellei lintu silloin ole palannut häkkiinsä. Ja siihen asti — Hamburgissa eletään iloisesti. Viini on hyvää ja naiset…"

Klaara säpsähti. Hän rupesi ajattelemaan, mikä Joosefista tulisi, jos hän toteuttaisi uhkauksensa ja antaisi laivan lähteä. Täällä — saksalaisella maaperällä — niin vaarallisessa läheisyydessä…

Hän nousi ja sitoi hattunsa lujemmin päähän.

"Me olemme perin lapsellisia ihmisiä", sanoi hän ja yritti hymyillä. "Suo minulle anteeksi Joosef. Minä olin niin kiihdyksissä, hermostunut ja vaivuin, odottaessani äsken sinua ja kuullessani vain sateen pieksämistä, tällaisiin mielettömiin haaveiluihin. Mutta sinä olet oikeassa; sehän on mahdotonta kun me kerran olemme määrätyt toisillemme elämässä ja kuolemassa. Tosin, kuten jo sanoin, jos minä rakastaisin sinua vähemmän, ja sinä olisit itsekkäämpi ja vähemmän ritarillinen…! Mutta me emme voi muuttaa itseämme toisenlaisiksi kuin olemme. Tule! Soita viinurille, että hän pitää huolta vaunuista ja toimittaa laukun alas. Minun on kiire päästä laivalle, pois ainakin tästä huoneesta — minä olen täällä liiaksi kärsinyt!"

Joosef sulki hänet tulvivalla riemulla syliinsä; Klaara kärsi nyt hänen syleilyään, mutta huulten kosketusta hän päättävästi karttoi. Sitten Joosef suoritti laskun ja antoi viedä laukun edeltäpäin. Itse hän kuletti Klaaraa käsivarresta rappusia alas.

Tunti tämän jälkeen seurasi Joosef huolellisesti Klaaraa heiluvilla laivantikkailla, jotka veivät pienestä veneestä "Schillerin" kannelle.

* * * * *

Laiva oli ylen täynnä väkeä. Huolimatta sateesta kuhisi laivankannella jos jonkinlaisia matkustajia, jotka eivät tahtoneet jäädä näkemättä satamasta lähdön näytelmää. Klaara halusi kuitenkin heti vetäytyä hyttiinsä. Joosef saattoikin häntä alikannelle, näytti heidän ohikulkeissaan komeata ensiluokan ruokasalia ja kysyi, tahtoiko hän mahdollisesti jotakin syötävää. Klaara pudisti päätään ja ilmaisi, ett'ei hän tänään enää mitään huolinut; kunhan vain tämä yö on ohi tulee hän voimaan paremmin.

Nyt he saapuivat ahtaaseen hyttiin. "Täällä ei enää kukaan voi tunkeutua välillemme", laski Joosef pilojaan, "täällä on tilaa vain meille kahdelle". Klaara nyökkäsi ja koki olla ystävällinen ja huoleton, vaan ryppy alahuulessa oli painunut syvemmäksi; Joosef ei sitä kuitenkaan huomannut.

Koska uupunut heti tahtoi asettua levolle ja Joosef taas viettää joitakuita tunteja kannella, toivotti hän siis heti rauhallista yötä. "Rakasta minua yhäkin", pyysi hän sulkiessaan Klaaran syliinsä, "ajan mittaan tulet kyllä huomaamaan, että sinä et yksin ole tehnyt uhrauksia… ja… olethan sinä antanut minulle kaikki anteeksi ijäksi päiväksi, oletko?"

"Ikuisiksi ajoiksi!" sanoi puhuteltu hiljaa ja puristi omituisella juhlallisuudella Joosefin kättä. Sitten hän työnsi Joosefin lempeästi luotaan ja toivotti vielä kerran oven läpi hyvää yötä.

Kun yhä rajummin pieksevä sade jonkun tunnin kuluttua ajoi Joosefin kannelta, oli Klaara jo asettunut levolle alempaan molemmista seinävuoteista ja hengitti syvään uneen vaipuneena. Hetken seisoi Joosef, ennenkuin hän keikautti itsensä ylös omalle makuusijalleen, ja katseli nukkuvan rauhallisia kalpeita piirteitä. Kaikki hyvät ja jalot tunteet nousivat hänen rinnassaan, kun hän näki nämä väsyneet, kärsivät kasvot lepäämässä pienellä patjalla hämärässä. Hän lupasi pyhästi korvata kaiken sen pahan, minkä elämä oli kärsivälle tuottanut, ja ajatellessaan sitä viiltävää loukkausta, jonka hän itse oli nukkuvalle tänään saattanut, nousivat veret hänen poskilleen. Hän kumartui käden puoleen, joka lepäsi rinnalla ja painoi sille huulensa.

"Kiitän sinua Joosef, — kaikesta", kuuli hän nukkuvan lausuvan. Hän ei tiennyt, oliko suudelma tämän hetkeksi herättänyt vai oliko se puhuttu unessa.

Sitten nukahti Joosef itsekin ja uneksi — ihanasta, nuoresta ja kevytmielisestä olennosta jolla oli sulavat jäsenet ja tumma tukka ja joka tuoksui ambralta.

* * * * *

Kun hän aamusella heräsi, huusi hän heti Klaaraa nimeltä. Ei tullut vastausta. Hän hypähti vuoteesta ja huomasi, että alempi vuode oli tyhjä.

Hän on varmaankin jo kauan ollut ylhäällä, ajatteli hän; on täysi päivä, ja eilen hän meni niin aikaisin levolle.

Hän pukeutui nopeasti ja nousi sitten ummehtuneesta kajuutasta kannelle.

Aurinko valaisi aavaa merta, jonka tyyntä pintaa laiva nopeasti halkoi. Kaikkialla oli elämää ja iloista liikettä, kaikkia virkisti yön jälkeen raikas aamutuuli, joka siveli mastoja ja purjeita.

Nuori mies oli kolme kertaa etsinyt koko laivankannen löytämättä jälkeäkään seuralaisestaan. Nyt hän asteli, kasvot kauhean tuskan vääristäminä, kapteenin luokse ja kysyi, oliko hänen rouvansa mahdollisesti noussut yöllä meritaudin ahdistamana ja sitten paluumatkalla eksynyt jonnekin väärään hyttiin.

"Se on mahdotonta, herra", oli vastaus, "kaikki hytit ovat täynnä. Rouva olisi heti huomannut erehdyksensä. Vaan ell'ei laivaväen osastolla…"

Nyt lähestyi pieni laivapoika, joka seisoi lähellä ja joka oli kuullut kysymyksen ja vastauksen. Hän otti ujostellen lakin päästään, kynsi korvallistaan ja sanoi:

"Rouvako, sir, valkoisessa puvussa ja siinä kukkia? Puoliyön jälkeen, kun minä makasin tuolla peräsimen luona vahtivuorollani, nousi eräs rouva kannelle. Näin mitenkä hän kumartui laidan yli, aprikoi ja tuumi; hän oli varmaankin merikipeä. Katselin sitten vähän aikaa poispäin, sir, ja kun käännän päätäni, on nainen poissa. Arvelin, että hän palasi kajuuttaan, enkä sen jälkeen ole koko asiaa ajatellut, kapteeni, enkä myöskään tiedä…"

Sana jäi äkkiä hänen huulilleen. Vieras, jolle hän kertoi tietonsa, oli ääneti sortunut maahan ja makasi nyt tajuttomana laivankannella.