TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Milano. Huone herttuan hovilinnassa. (Valentin ja Vilkas tulevat.) VILKAS. Tuoss' sormikkaanne! VALENTIN. Se ei minun ole: Mun kädess' on. VILKAS. Mut se vois olla teidän: Tuon toisen käden. VALENTIN. Annahan, kun katson! Niin, se on mun. — Oi, kaunett' ihanaa, Mi taivaist' esinettä verhoaa! Ah! Silvia! Silvia!

VILKAS. Neiti Silvia! Neiti Silvia!

VALENTIN. Mitä, tolvana?

VILKAS. Hän ei ole kuuluvilla, herra.

VALENTIN. Mitä? Kuka on sinua käskenyt häntä kutsumaan?

VILKAS. Itse teidän armonne, jos en ole väärin käsittänyt.

VALENTIN. Sinä olet aina liian hätikkö.

VILKAS. Ja äsken toruitte minua siitä, että olin liian hidas.

VALENTIN. Se sikseen! Sano, tunnetko neiti Silviaa?

VILKAS. Tuotako, jota teidän armonne rakastaa?

VALENTIN. Mistä sinä tiedät, että minä olen rakastunut?

VILKAS. Minulla on, nähkääs, nämä erityiset merkit: Ensiksi olette alkanut, niinkuin herra Proteus, käydä käsivarret ristissä, niinkuin mikäkin nureksija; liverrellä huviksenne lemmenlaulua niinkuin kultakerttu; kulkea ypöyksinänne niinkuin pitaalitautinen; huokailla niinkuin koulupoika, joka on hukannut aapiskirjansa; tillittää kuin nuori tyttö isoäidin hautajaisissa; paastota niinkuin olisitte nälkäparannuksella; valvoa kuin pelkäisitte rosvoja; mauruta kuin kerjäläinen pyhäinpäivänä.[3] Ennen, kun nauroitte, vaakuitte kuin varis; kun kävelitte, liikuitte kuin jalopeura; kun paastositte, niin teitte sen heti syötyänne; kun olitte nyreissänne, niin tapahtui se rahan puutteesta; ja nyt on tyttöhetukka niin teidät muuttanut, että, kun teitä katselen, tuskin tunnen teitä herrakseni.

VALENTIN. Olenko minä tuonsuuntainen?

VILKAS. Te olette vallan suunnaton.

VALENTIN. Suunnatonko? En ikinä.

VILKAS. Suunnaton olette, se on varma, ihan suunniltanne, sen hullukin huomaa; niin suunnattomasti hullaantunut, että hullutus on mennyt vereen ja kuultaa sieltä kuin vesi virtsalasista, niin että kenenkä silmä teidät vain näkee, se tulee heti lääkäriksi ja sanoo tautinne.

VALENTIN. Mutta sano, tunnetko neiti Silviaa?

VILKAS. Häntäkö, jota niin tuijottelette ruokapöydässä?

VALENTIN. Oletko sen huomannut? Häntä niin tarkoitan.

VILKAS. En, herra, en tunne häntä.

VALENTIN. Tunnet hänet siitä että häntä tuijottelen, etkä kuitenkaan tunne häntä?

VILKAS. Eikö hän ole niinkuin hiukan jolsa?

VALENTIN. Jolsako? Ei, poikaseni, kaunis hän on, ei kaunis vain, mutta hurmaava.

VILKAS. Niin, sen minä hyvin tiedän.

VALENTIN. Minkä tiedät?

VILKAS. Että hän ei ole kaunis, vaan — teitä — hurmaava.

VALENTIN. Tarkoitan, että hänen kauneutensa on harvinainen ja hänen suloutensa hurmaavainen.

VILKAS. Niin kyllä: toinen on maalattu ja toinen on arvoton.

VALENTIN. Maalattu? Arvoton? Mitä tarkoitat?

VILKAS. Niin, nähkääs: hän maalaa itsensä niin koreaksi, ettei kukaan voi arvoa hänen kauneuttaan.

VALENTIN. Mitä minusta luulet? Enkö minäkään voi arvoa hänen kauneuttaan?

VILKAS. Ette ole nähnyt häntä siitä pitäen kuin hän rumentui.

VALENTIN. Kuinka kauan hän sitten on ollut ruma?

VILKAS. Siitä saakka kuin te häneen rakastuitte.

VALENTIN. Olen rakastanut häntä siitä saakka kuin hänet ensi kerran näin, ja yhä näen hänet kauniiksi.

VILKAS. Jos häntä rakastatte, ette voi häntä nähdä.

VALENTIN. Miksi en?

VILKAS. Siksi että rakkaus on sokea. Oi, että teillä olisi minun silmäni, tai että omat silmänne olisivat niin selvänäköiset, kuin olivat silloin kuin toruitte herra Proteusta siitä, että kulki ilman sukkanauhoja!

VALENTIN. Niin mitä silloin näkisin?

VILKAS. Oman nykyisen narrimaisuutenne ja Silvian aikaa menneen kauneuden; sillä Proteus, kun oli rakastunut, ei nähnyt sitoa sukkiansa, mutta te, kun olette rakastunut, ette näe vetää sukkia jalkaanne.

VALENTIN. Sitten sinäkin varmaan olet rakastunut, sillä eilisaamuna et nähnyt harjata saappaitasi.

VILKAS. Oikein, herrani; olin rakastunut vuoteeseeni. Ja kiitän teitä että minua siitä rakkaudestani pieksitte, sillä olen siitä saanut rohkeutta torua teitä teidän rakkaudestanne.

VALENTIN. Lyhyesti, meidän kesken on hellät välit, minun ja hänen.

VILKAS. Paras sitten pitää vähän väliä, niin kyllä hellyys asettuu.

VALENTIN. Eilen illalla hän houkutteli minua kirjoittamaan pientä runoa eräälle henkilölle, jota hän rakastaa.

VILKAS. Ja te teitte sen?

VALENTIN. Tein.

VILKAS. Eikö se tullut rampa?

VALENTIN. Ei, poikaseni; niin hyvä kuin suinkin saattoi. — Vaiti! Tuossa hän tulee.

VILKAS. Verraton keikale! Erinomainen pelinukke! Nyt hän alkaa häntä selitellä.

(Silvia tulee.)

VALENTIN. Neiti ja haltijattareni, tuhansin hyvää huomenta!

VILKAS. Oi, hyvää iltaa, ja miljoonittain, kumarruksia!

SILVIA. Signor Valentin ja palvelijani, kaksin tuhansin hyvää huomenta!

VILKAS. Miehen tulisi antaa naiselle kasvua, mutta tässä antaa nainen.

VALENTIN. Ma kirjeen laadin, niinkuin määräsitte, Nimettömälle ystävällenne; Se vastenmielist' oli, mutta tein sen Sulasta velvoituksen tunnosta. SILVIA. Suur' kiitos, palvelija! Somaa työtä! VALENTIN. Se oli työläämpää kuin luulettekaan; Kun kirjeensaajaa min' en tuntenut, Niin tein sen epäillen ja umpimähkään. SILVIA. Näin suurta vaivaa kenties paljoksutte? VALENTIN. En suinkaan; käskystänne kirjoitan, Jos suvaitsette, tuhansin sen verran, Ja toki — SILVIA. Sirokas lause! Arvaan mitä seuraa; En sano toki; — yhtäkaikki toki; — Pois ottakaa se toki; — kiitän toki; Vastedes min' en teitä enää vaivaa. VILKAS (syrjään). Sen teette toki, monta kertaa toki. VALENTIN. Mit' arvelette? Eikö mieleen runo? SILVIA. On, on; se sangen sievästi on tehty, Mut vasten mieltänne, siis pois sen annan. Tuoss' ottakaa se! VALENTIN. Se on teitä varten. SILVIA. Niin, niin; mun käskystäni teitte sen, Mut siit' en huoli; se on teitä varten. Min' oisin suonut paljon hartaampaa. VALENTIN. Jos suvaitsette, niin teen teille toisen. SILVIA. Niin, tehkää se ja lukekaa se itse. Jos kelpaa, hyvä; jos ei, hyvä sekin. VALENTIN. Ja jos se kelpaa, neiti, mitä sitten? SILVIA. Jos kelpaa, pitäkää se vaivasta. Niin, hyvää huomenta nyt, palvelija! (Menee.) VILKAS. Oi, näkymätön, salainen ja tutkimaton kokka, Kuin kukko kirkontornissa tai miehen päässä nokka! Mun isäntäni kosioi ja häntä neuvoo nainen, Mitenkä hälle holhojaks voi tulla holholainen. Ovela juoni! Mokomaa en tiedä sattuneen, Ett' isäntäni kirjeitä saa laittaa itselleen.

VALENTIN. Mitä päättömiä sinä siinä mielessäsi haudot?

VILKAS. En päättömiä, vaan virren päitä, joihin te saatte panna mielen.

VALENTIN. Miksi tarpeeksi?

VILKAS. Kun rupeatte neiti Silvian puhemieheksi.

VALENTIN. Kenelle?

VILKAS. Itsellenne. Hän kosii teitä kuvallisesti.

VALENTIN. Kuvallisesti?

VILKAS. Kirjallisesti, aioin sanoa.

VALENTIN. Ei hän ole minulle kirjoittanut.

VILKAS. Ei hänen tarvitsekaan: hän panee teidät kirjoittamaan teille itsellenne. Mitä? Ettekö huomaa kujetta?

VALENTIN. En, usko pois.

VILKAS. En sitä teistä usko, en tosiaankaan. Mutta ettekö huomannut hänen totisuuttaan?

VALENTIN. En, toden totta, muuta, kuin että sain pari purevaa sanaa.

VILKAS. Mutta antoihan hän teille kirjeen.

VALENTIN. Niin sen kirjeen, jonka minä kirjoitin hänen ystävälleen.

VILKAS. Ja sen kirjeen hän jätti teille, ja sillä hyvä.

VALENTIN. Hyvä, jos ei olisi sen pahempaa.

VILKAS. Minä takaan, että kaikki on hyvin. Te hälle kirjoittelitte, mut hän ei vastannut, Ajanko puute ollut lie, vai kainous lastannut, Vai sananviejää epäilikö viekkaaks asialleen, Kun lempijällään kirjoitutti kirjeen kosijalleen. Kaikki tämä on niin totta kuin präntätty, sillä olen itse sen nähnyt präntättynä. — Mitä siinä sureksitte? Nyt on puolisen aika.

VALENTIN. Minä olen jo syönyt.

VILKAS. Kuulkaahan, herra, mitä sanon: vaikka tuo kameleontti Lempi saattaa elää pelkästä ilmasta, niin minä olen senlajinen joka elätän henkeäni ruoaksilla, ja minua haluttaisi nyt syödä. Oo, älkää olko haltijattarenne kaltainen! Heltykää, heltykää!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Verona. Huone Julian kodissa. (Proteus ja Julia tulevat.) PROTEUS. Oi, hyvä Julia, ole kärsiväinen. JULIA. Niin täytynee, ei muusta apua. PROTEUS. Niin pian palaan, kuin vaan suinkin voin. JULIA. Jos palat mulle, palaat piankin. Täss', ota tämä muisto Julialta. (Antaa sormuksen) PROTEUS. Siis vaihtakaamme: ota sinä tää. JULIA. Ja pyhä muisku liiton kiinnittää. PROTEUS. Tuoss', ikilemmen pantiks käteni! Ja tuokio jos pääsee kulumaan Niin, etten, Julia, sinun tähtes huokaa, Niin ensi tuokiona kauhein turma Mua lemmen-unheestani kohdatkoon! Isäni mua vartoo; älä vastaa. Nyt luode on, ei kyyneltesi luode: Se luode liikaakin mua viivyttää. (Julia menee.) Hyvästi! — Menee sanaa sanomatta! Niin, vait on uskollinen lempi, vait; Töin eikä sanoin uskollisuus toimii. (Panthino tulee.) PANTHINO. Pian, herra Proteus! PROTHEUS. Tulen, varrotkaa. Tää eron tuska lemmen mykäks saa. (Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Katu. (Keihäs tulee, taluttaen koiraa.)

KEIHÄS. Ei, tästä itkemisestä ei tule tuntikauteen loppua. Se on synnyntävika koko Keihään suvussa. Olen saanut perintöosani, niinkuin tuhlaajapoika, ja menen nyt herra Proteuksen kanssa keisarin hoviin. Luulenpa että Rappu, tuo minun koirani, on juroluontoisin koira koko maailmassa: äiti itki, isä valitteli, sisko huusi, piika ulisi, kissa väänteli käsiään ja koko talo oli ihan mullin mallin, mutta tuo julmasydämminen rakki ei vuodattanut kyyneltäkään. Se on kivi, oikea piikivi, ja siinä ei ole sääliä enemmän kuin koirassa. Juutalainenkin olisi meidän erotessamme itkenyt; muorinikin, jolla, nähkääs, ei enää ole silmiä päässä, itki silmänsä sokeiksi minun erotessani. Näytän teille, kuinka se kävi. Tuo saapas tuossa on isäni; — ei, tämä vasen saapas on isäni; — ei, ei, tämä vasen saapas on äitini; — ei, ei se sekään sovi: — on, on, on oikein: siinä on huonompi pohja. Tämä saapas, jossa on reikä, se on äitini, ja tuo tuossa on isäni; niin se on, saakeli soikoon! Sitten tämä sauva tässä on sisareni, sillä se, nähkääs, on valkoinen kuin lilja ja hoikka kuin ruoko; tämä hattu on Hanna, meidän piikamme; minä olen koira; — ei, koira on se itse, ja minä olen koira, — ei, ei, koira on minä, ja minä olen minä itse, niin se on. Nyt menen minä isäni tykö: "Isä, siunauksenne!" Nyt ei saapas voi sanoa sanaakaan itkusta; nyt suutelen isääni; niin oikein, hän yhä vain itkee. Nyt menen äitini tykö: — oi, että hän nyt vain voisi puhua niinkuin hourupää akka! — no niin, minä suutelen häntä; niin, aivan oikein: äitini hengenhaju säntilleen. — Nyt menen sisareni tykö: kuulkaas vain, kuinka hän nyyhkii! Ja koko aikana tuo koira ei kyyneltäkään vuodata, ei sanaakaan sano; ja näette, kuinka minä kastelen tomua kyynelilläni.

(Panthino tulee.)

PANTHINO. Pois laivaan, Keihäs, joutuin! Isäntäsi on jo laivalla, ja sinä saat soutamalla mennä perässä. Kuinka on laitasi? Miksi itket, mies? Pois, aasi! Menetät tulvan, jos viivyt kauemmin.

KEIHÄS. Tulvaahan tässä juuri odottelen, mutta tuo sydämmetön rakki ei tahdo.

PANTHINO. Mikä sydämmetön rakki?

KEIHÄS. Tuo koira tuossa, tuo Rappu, se ei tahdo mistään kyyneltulvasta tietää.

PANTHINO. Ole vaiti! Minä tarkoitin tulvan-aikaa; ja jos menee tulva, niin menee matkasi; ja jos menee matkasi, niin menee isäntäsi; ja jos menee isäntäsi, niin menee virkasi; ja jos menee virkasi, — mutta miksi sinä suuni tukit?

KEIHÄS. Pelosta ettei sinulta menisi kieli.

PANTHINO. Mihin se menisi?

KEIHÄS. Lorinaan hukkuisi.

PANTHINO. Sinunko lorinaasi?

KEIHÄS. Menee tulva, ja matka, ja isäntä, ja virka! Se tulva, niin! Kuules, mies! Vaikka joki olisi kuiva, niin voisin minä sen kyynelilläni täyttää; ja vaikka tuuli tyyntyisi, niin voisin minä huokauksillani ajaa laivan kulkemaan.

PANTHINO. Tule pois, mies! Lähettivät minut sinua peräämään.

KEIHÄS. Pysy sitten perässä.

PANTHINO. No, käytkö matkaan?

KEIHÄS. Kyllä käyn.

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Milano. Huone herttuan hovilinnassa. (Valentin, Silvia, Thurio ja Vilkas tulevat.)

SILVIA. Palvelija!

VALENTIN. Haltijatar!

VILKAS. Herra hyvä, signor Thurio rypistää teille otsaansa.

VALENTIN. Niin, poikaseni, sen hän tekee rakkaudesta.

VILKAS. Ei ainakaan teihin.

VALENTIN. No, sitten haltijattareeni.

VILKAS. Olisi paras häntä vähän sätkäistä.

SILVIA. Palvelija, te olette pahoillanne.

VALENTIN. Totta, neiti, siltä näytän.

THURIO. Näytättekö siltä, mitä ette ole?

VALENTIN. Kenties.

THURIO. Niinkuin muotokuvat.

VALENTIN. Niinkuin te.

THURIO. Miltä minä näytän, mitä muka en ole?

VALENTIN. Älykkäältä.

THURIO. Mikä vastakohdan todistus!

VALENTIN. Tyhmyytenne.

THURIO. Mistä te tyhmyyteni näette?

VALENTIN. Takistanne.

THURIO. Niitä on mulla kaksittain.

VALENTIN. Niin on tyhmyyttäkin.

THURIO. Mitä?

SILVIA. Mitä? Vihastutte, signor Thurio! Muutatteko väriä?

VALENTIN. Suokaa anteeksi, neiti, hän on kameleontin sukua.

THURIO. Joka on halukkaampi juomaan vertanne kuin hengittämään ilmaanne.

VALENTIN. Se on sanottu.

THURIO. Niin, ja päätetty myös, täksi kertaa.

VALENTIN. Niin, sen kyllä tiedän: te päätätte aina ennen kuin alotatte.

SILVIA. Soma sanasota, ja hyvin ammuttu!

VALENTIN. Niin todellakin, neiti; kiitos antajalle!

SILVIA. Kuka se?

VALENTIN. Te itse, kaunis neiti; te annoitte tulta. Herra Thurio lainaa älynsä teidän silmistänne, neiti, ja antaa sitten auliisti pois teidän seurassanne kaikki, minkä lainasi.

THURIO. Jos haluatte, herra, antaa minulle sanan sanasta, niin panen teidän älynne vararikoksi.

VALENTIN. Sen kyllä tiedän; teillä on kokonainen varasto sanoja, eikä, luullakseni, muita varoja antaa palvelijoillenne; sillä heidän kuluneesta vaatteenparrestaan näkee, että elävät kuluneista sananparsista.

SILVIA. Jo riittää, hyvät herrat, jo riittää. Tuossa tulee isäni.

(Herttua tulee.) HERTTUA. No, tytär Silvia, nyt tiukass' olet. — Isänne, herra Valentin, voi hyvin. Mitä, jos saatte kirjeit' ystäviltä Ja ilosanomia? VALENTIN. Kiitollinen Ain' olen kodin hyvist' uutisista. HERTTUA. Maamiehenne Antonion tunnette? VALENTIN. Kyll', arvon herttua, hän kelpo mies on Ja suuress' arvossa, ja kaikin puolin Myös ansaitseekin hyvän maineensa. HERTTUA. On poika hänellä? VALENTIN. On, hyvä herra, On poika, joka kunniata tuottaa Isänsä nimelle ja maineelle. HERTTUA. Tunnette hänet? VALENTIN. Oi, niinkuin itseni. Me lapsest' asti Yhdessä elimme ja kasvoimme. Min' olin laiska: armast' ajan lahjaa En käyttänyt ma niin, ett' enkeliksi Hyvissä avuiss' edistynyt oisin. Mut Proteus — se hänen nimensä — Jalosti käytti aikaa edukseen. Häll' ikä nuoren on, mut vanhan tieto, Pää varttumaton, mutta järki kypsä. Lyhyeen — sillä sanani ei yllä Sen miehen arvon tasaan — täydellinen Hän ruumiin, hengen puolest' on, ja kaikki Häll' ylimyksen kauniit avut on. HERTTUA. Jos kaikki totta tuo, niin, toden totta, Hän keisarinnan lemmen ansaitsee Ja keisarin on neuvostoon kuin luotu. No niin, tuo ylimys on tänne tullut Ja, suurten valtain suositukset myötä, Tääll' aikoo jonkun ajan viipyä. Tää tieto varmaan mieleinen on teille. VALENTIN. Hänt' ikävöinyt olenkin, jos ketään. HERTTUA. Siis arvon mukaan häntä kohdelkaa: Sa, Silvia, ja tekin, herra Thurio; Ei kehoitusta kaipaa Valentin. Ma tänne hänet heti toimitan. (Menee.) VALENTIN. Se hän on, josta kerroin, jok' ois tänne Mua seurannut, jos silmiä ei hältä Ois armaan helokatse vanginnut. SILVIA. Ne näyttää vapaaks päästäneen, kai uutta Uskollisuuden takausta vastaan. VALENTIN. Ei suinkaan; vankina ne yhä pitää. SILVIA. Mies silloin sokko ois; ja sokkona Kuink' oisi löytänyt hän tänne tien. VALENTIN. Oi, kymmenet on silmät lemmellä. THURIO. Mut lemmellähän silmiä ei lainkaan. VALENTIN. Ei mokomia lempijöitä varten; Se epatoilta silmäns' ummistaa. (Proteus tulee.) SILVIA. Vait, herrat, vaiti! Tuossa tulee vieras. VALENTIN. Oi, tervetullut, rakas Proteus! — Ma pyydän, neiti, tervetuliaiset Erikois-suosiolla vahvistakaa. SILVIA. Arvonsa hänet tervetulleeks takaa, Jos hän on se, jot' usein kaipasitte. VALENTIN. On, haltijatar; hänet ottakaa Mun ohellani palvelijaksenne. SILVIA. Noin ylvään palvelijan käskijäksi Min' olen liian halpa. PROTEUS. Minä halpa Noin ylvähältä katsett' edes saamaan. VALENTIN. Jo jättäkää nuo puheet halpuudesta. — Te palvelijaks hänet ottakaa. PROTEUS. On alttiuteni ainut, mistä kerskaan. SILVIA. Saa palkkans' aina alttius; tervetullut Siis palvelijaks halvan haltijan. PROTEUS. Jos toinen sanois tuon, ois surman oma. SILVIA. Kuin? Tervetulleeks teitä? PROTEUS. Halvaks teitä. (Palvelija tulee.) PALVELIJA. Isänne pyytää teitä luokseen, neiti. SILVIA. Min' olen valmis. — (Palvelija menet.) Tulkaa, herra Thurio. Uus palvelija, vielä kerran terve! Puhella kotioloista nyt voitte; Kun se on tehty, saanen teistä kuulla. PROTEUS. Molemmin käymme teidän pateillanne. (Silvia, Thurio ja Vilkas menevät.) VALENTIN. Nyt kerro, mitä kuuluu kodista. PROTEUS. Omaises tervehtivät, voivat hyvin. VALENTIN. Ja sinun omaisesi? PROTEUS. Terveet ovat. VALENTIN. No, entä armas? Miten viihtyy lempi? PROTEUS. Ol' ennen lemmen jutut vaivaks sulle, Ei nytkään mieleen lemmentaru lie. VALENTIN. Oi, Proteus, nyt on toisin. Lemmen pilkat Sain katua: sen julma valtakäsky On mulle rangaistukseks säätänyt Katumus-voihkinat ja karvaat paastot, Öin itkut, päivin mielenmurron tuskat. Ivani kostoks Lempi karkoittanut On unen vangituista silmistäni Ja huolteni ne pannut vartijaks. Oi, Proteus! Amor valtava on herra: Niin nolannut on minut, että myönnän, Ett' ei sen kurin vertaist' ole tuskaa, Sen suosin vertaist' ihaa päällä maan. Nyt lemmest' yksin haastelkaamme vain; Tuo pieni lempi-sana se nyt mulle On eine, louna, iltainen ja uni. PROTEUS. Jo riittää; onnes arvaan katseestasi. Tuo lempesikö epäjumala? VALENTIN. Juur' hän; hän eikö taivaan enkel' ole? PROTEUS. Ei, mutta maallinen hän ihme on. VALENTIN. Oi, sano: jumalainen! PROTEUS. Hänt' en mairi. VALENTIN. Mua mairi siis; on kehu lemmen mieleen. PROTEUS. Kun minä sairastin, niin karvaat lääkkeet Ma sulta sain; nyt samaa määrään sulle. VALENTIN. Siis sano totuus: jos ei jumalainen, Hän ainakin on ylivaltoja, Maan kaikist' olennoista ensimmäinen. PROTEUS. Pait minun kultaani. VALENTIN. Ei mitään "pait", Pait armastani paitata jos aiot. PROTEUS. Omaani enkö saisi ylentää? VALENTIN. Viel' autankin sua ylentämään häntä: Suon hälle kunnian, ett' armaani Saa kantaa laahusta, jott' alha maa Ei salaa suudella sais hameen helmaa Ja, suosiosta moisest' ylvästellen, Löis laimin suven sulokukkain hoidon Ja päästäis talven vilut ikivaltaan. PROTEUS. Mut mitä korskapuhetta on tuo? VALENTIN. Anteeksi! Häneen nähden kaikk' on tyhjää; Muut arvot tyhjäks saa hän arvollaan. Hän yksin on — PROTEUS. No, jätä hänet yksin. VALENTIN. En mistään hinnasta! — Ei, hän on minun. Kun moisen kalleuden omistan, Niin olen rikkaampi kuin sadat meret, Vaikk' oisi vesi niissä nektaria Ja hiekka helmiä ja luodot kultaa. En sinust' enää unta näe, suo anteeks; Nyt hullaantunut olen kultaani. Tuo Thurio-narri, jota tytön isä Isojen omistusten vuoksi suosii, Pois meni hänen kanssaan; minä seuraan; On, niinkuin tiedät, lempi luulevainen. PROTEUS. Sua rakastaako? VALENTIN. Kihloiss' olemme; Viel' enemmänkin! Itse vihkihetki, Ja kaikki juonet, millä pakoon päästä, On harkittu: kuink' ikkunaan ma nousen — Niin, köysitikkaat, — kaikk' on apuneuvot Sovittu valmiiks onneani varten. Pois tule kamariini, hyvä Proteus, Ja neuvo mua näissä hankkeissa. PROTYEUS. Edellä käy, ma haen sinut heti. Mun laivaan täytyy mennä noutamaan Ne kapineet, jotk' ovat tarpeen mulle; Sitt' olen valmis sua palvelemaan. VALENTIN. Tuletko pian? PROTEUS. Tulen hetikohta. (Valentin menee.) Kuin liekki toisen liekin karkoittaa, Ja niinkuin naula työntää maalle toisen, Niin aikaisemman lempenikin muiston Tää uusi kuva aivan unhoon saa. Mun silmäni, vai ystävänkö kehut, Vai immen avutko, vai oma vilppi Näin tuumatonta saa mun tuumimaan? Soma hän on, niin myös Julia, jota lemmin — Jot' ennen lemmin —; sulanut on lempi, Kuin vahakuva tulen hohteessa Se kaikk' on menettänyt, mitä oli. On rakkaus ystävääni kylmennyt, En rakasta hänt' enää niinkuin ennen; Rakastan morsiantaan liika paljon, Ja siks niin vähän häntä rakastan. Kun tulen malttiin, kuinka hullaannunkaan, Kuin näin jo maltittakin impeen kiinnyn? Ma hänest' olen nähnyt kuvan vain, Ja se jo järkeni on soentanut, Mut kaikin avuineen kun hänet näen, Niin silloin sokenen ma järkiään. Jos voin, niin tämän harhalemmen voitan, Jos en, niin hänet vä'in voittaa koitan. (Menee.)

Viides kohtaus.

Sama seutu. Katu. (Vilkas ja Keihäs tulevat.)

VILKAS. Keihäs, totta jumal'avita, tervetullut Milanoon!

KEIHÄS. Älä tee nahkavalaa, poikaseni; minä en ole tervetullut. Arvelen aina, että mies ei ole mennyttä, ennenkuin hirtetään, ja ettei kukaan ole tervetullut paikalle, ennenkuin on etumaksun maksanut ja emäntä sanoo: "tervetullut!"

VILKAS. Tule, sinä houkkio; mennään heti paikalla olutkapakkaan, niissä viiden pennin maksusta saat viidet tuhannet tervetuliaiset. Mutta, sano, kuinka pääsi herrasi eroon Julia-neidestä?

KEIHÄS. No niin, kun olivat sopineet tosissaan, niin erkanivat koreasti pilallaan.

VILKAS. Mutta eikö hän aio naida herraasi?

KEIHÄS. Ei.

VILPAS. Kuinka niin? Eikö herrasikaan häntä?

KEIHÄS. Ei hänkään.

VILPAS. Onko kaikki rikki?

KEIHÄS. Ei, eheät ovat kumpikin kuin kalat vedessä.

VILPAS. No mihin päin sitten ovat asiat?

KEIHÄS. No, näin: kun herrani asiat ovat hyvään päin, niin ovat toisenkin hyvään päin.

VILKAS. Mikä olet tollo! Tuota ei minun pääni käsitä.

KEIHÄS. Pölkkypää, kun et sitä käsitä! Keppinikin sen käsittää.

VILKAS. Mitä höpiset?

KEIHÄS. Jos tahdot koittaa, niin näytän käsinpitäen, kuinka se tollon käsittää.

VILKAS. Älä hemmetissä; en minä semmoista tolloa tarkoittanut. Mutta sano nyt oikein totta: tuleeko siitä naimista?

KEIHÄS. Kysy koiraltani; jos se sanoo: tulee, niin tulee; jos se sanoo: ei, niin tulee; jos se heiluttaa häntäänsä eikä sano mitään, niin tulee.

VILKAS. Loppupäätös on siis, että tulee.

KEIHÄS. Semmoista salaisuutta et saa minusta irti muuten kuin kautta rantain.

VILKAS. Hyvä kun niinkin saan sen sinusta irti. Mutta, Keihäs, mitä sanot siitä, että minun herrani on lemmen kahleissa?

KEIHÄS. Sen olen jo kauan tiennyt.

VILPAS. Minkä?

KEIHÄS. Että hän on lemmon kahleissa, ihan niinkuin sanot.

VILPAS. Senkin hävytön aasi, kurielet kanssani!

KEIHÄS. Hupsu, enhän sinua tarkoittanut; tarkoitin herraasi.

VILKAS. Minä sanon sinulle, että herrani on lemmenliekissä.

KEIHÄS. Ja minä sanon sinulle, että hän minun puolestani vaikka lemmessä palakoon. Jos tahdot tulla kanssani olutkapakkaan, niin hyvä; jos et, niin olet heprealainen, juutalainen, etkä väärtti kristityksi kutsuttaa.

VILKAS. Miksi niin?

KEIHÄS. Siksi että sinussa ei ole sen vertaa lähimmäisen rakkautta, että voisit kristityn kanssa olutta juoda. Tuletko?

VILKAS. Niinkuin tahdot.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Kamari hovilinnassa. (Proteus tulee.) PROTEUS. Jos Julian hylkään, olen valapatto; Jos Silviaa lemmin, olen valapatto; Jos petän ystävän, niin pahin patto. Se valta, joka sai mun valantekoon, Nyt kolmiseen mun vaatii valanrikkoon. Lemp' ajoi vannomaan ja rikkomaan. Oi, lempi viehtävä, jos synnin teit, Niin neuvo viehtyneelle synninpäästö! Heloista tähteä ma ensin palvoin, Nyt taivaan aurinkoa jumaloin. Mies viisas epäviisaan valan rikkoo; Silt' äly puuttuu, jolta puuttuu tahto Älyllä vaihtaa paha parempaan. — Hyi, herjakieli! Huonoks sanot häntä, Jot' ylivaltiaaksesi niin usein Tuhansin henkivaloin vakuuttelit. Ma lemmen heitän, vaikka lemmest' elän; Mut lemmen heitän, kun sen lempi vaatii. Ma hylkään Julian, hylkään Valentinin; Jos heissä pysyn, hylkään itseni. Hyläten heidät, Valentinin sijaan Saan itseni, ja Julian sijaan Silvian. Min' olen itse kalliin ystäväni — Ylimmäks' oman arvons' arvaa lempi — Ja Silvia — minkä kaunon loitkaan, taivas! — Saa Julian mustalaista mustemmaks. Unohtaa tahdon, että Julia elää, Ja kuollutta vain lempeäni muistaa. Viholliseksi katson Valentinin Ja Silviast' ikiystävän ma teen. En vilpitön voi itselleni olla, Jos Valentinia en hiukan petä. Tän' yönä köysitikkait' aikoo nousta Hän taivaallisen Silvian ikkunaan: Sen mulle uskoi, kilpakosijalleen. Nyt tuosta juonesta ja paon hankkeest' Isälle heti tahdon ilmoittaa. Vihoissaan karkoittaa hän Valentinin, Kun Thuriota tahtoo vävykseen. Kun poiss' on Valentin, niin viekkain juonin Typerän Thurion ma tuumat sotken. Suo, Lempi, siipesi, kun ryhdyn toimeen, Sa, joka kuteet laitoit tähän loimeen. (Menee.)

Seitsemäs kohtaus.

Verona. Huone Julian kodissa. (Julia ja Lucetta tulevat.) JULIA. Lucetta, neuvo; auta, hyvä tyttö! Nimessä lemmen sua rukoilen, — Sin' olet kirja, johon kirkkain piirtein On kaikki aatokseni kirjoitettu, — Nyt neuvo mua, sano hyvä keino, Mitenkä kunnialla matkan tehdä Ma voisin rakkaan Proteukseni luo. LUCETTA. Ah, se on pitkä, vaivalloinen matka. JULIA. Kun hurskas pyhiinvaeltaja jaksaa Samota avojaloin valtakunnat, Väsyiskö se, ken lentää lemmen siivin, Etenkin kun niin kalliin luo hän lentää, Niin täydellisen enkelin kuin Proteus. LUCETTA. Ois odottaa siks, että Proteus palaa. JULIA. Oi, katseens' eikö mulle sielun ruokaa? Mun sääli nälänhätääni, näin kauan Kuin ruoan puutett' olen kärsinyt. Jos lemmen ydintuskat tuntisit, Lumella ennen virittäisit tulta Kuin lemmen lieskaa sanoin sammuttaisit. LUCETTA. Lempenne lieskaa sammuttaa en aio, Vaan tulen liikaa vimmaa hillitä, Ett' ei se leiskais yli järjen rajan. JULIA. Sen rajummin se riehuu, jos sit' estät. Puro, mi soljuu hiljaa solisten, Näet, maltitonna raivoo, jos sen salpaat; Mut jos sen tyyntä kulkua et häädä, Kivien välitse se soittain liukuu, Sipaisten suuta joka korrelle, Jonk' yhdyttää se pyhämatkallaan; Ja näin se kierrellen ja suikerrellen Ja leikitellen valtamereen rientää. Siis suo mun mennä, älä matkaa estä. Min' olen tyyni niinkuin vieno virta; Hupia vain on paino askelten, Siks kuin ne vihdoin kullan luo mun vievät; Siell' lepään sitten, niinkuin vaivain jälkeen Elysiumiss' autuasten sielut. LUCETTA. Mut kuinka pukeutua aiotte? JULIA. En tytöks ainakaan; ma välttää tahdon Rivojen miesten irstaat hyökkäykset. Lucetta hyvä, hanki mulle puku Siveän kantapojan arvoinen. LUCETTA. Siis hiukset teiltä täytyy keritä. JULIA. Ei, lapseni; ne silkkisitein sidon Sen seitsemäänkin kummaan lemmen poimuun. Ei haaveellinen puku nuorta haittaa, Ei vanhempaakaan kuin mit' olen minä. LUCETTA. Mut mitä mallia ma housut teen? JULIA. Se sopii niin kuin: — "armollinen herra, Kuink' avaran teen pönkkähameen teille?" Ne laita mitä mallia vain tahdot. LUCETTA. Mut niissä täytyy tieten olla lämsä. JULIA. Lucetta, hyi, se näyttää rivolta! LUCETTA. Ei suorat housut maksa neulaakaan, Jos niiss' ei lämsää, mihin neulan pistää. JULIA. Luoetta, jos mua rakastat, niin hanki Vain mitä tahdot, mik' on sopivinta. Mut sano, tyttö, mitä mailma sanoo, Kun tällaisen ma hurjan matkan teen? Ma pelkään että syntyy juoruja. LUCETTA. Jos sitä pelkäätte, niin jääkää kotiin. JULIA. En tahdo sitäkään. LUCETTA. No, menkää sitten, Ja älkää surko mitä kielet juoruu. Jos Proteukselle mieleen tulonne, Niin parjatkoon, ken tahtoo, lähtöänne. Mut pelkäänpä, ettei se hälle mieleen. JULIA. Sitä ma pelkään kaikkein vähimmin. Tuhannet valat, koko kyynelmeret Ja rajattoman lemmen vakuutteet Takaavat, että olen tervetullut. LUCETTA. Nuo petollisten miesten palkkalaiset! JULIA. Niin, halpain miesten, halpaan tarkoitukseen. Hän syntyi uskollisen tähden alla: On sanat varmat, valat hällä pyhät, On lempi puhdas, mieli vilpitön, Sydämmen uskolliset lähettiläät On kyyneleensä; hän on kavalasta Niin kaukana kuin maa on taivahasta. LUCETTA. Niin olkoon tavattaissa, taivas suokoon! JULIA. Jos pidät minust', älä loukkaa häntä Noin sääksimällä hänen kuntoaan. Mun voitat lempeni, jos häntä lemmit. Nyt seuraa mua heti kamariini, Niin tuumailemme, mitä tarvitsen Tät' ikävöitsemääni matkaa varten. Omani kaikki sinun haltuus heitän, Maat, tavarani, hyvän maineeni, Ja pyydän vain, ett' autat mua tielle. Pois tule, älä vastaa, joutuin toimeen; Ma tähän aikailuun jo tuskistun. (Menevät.)