ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Helmi istuu kirjoituspöydän ääressä tehden käsityötä.

Emäntä (tulee peräovesla hiljaisessa touhussa, iso avain ja valokuva kädessä). Ihan kesken kiirein minun täytyy tulla näyttämään sinulle tätä Anteron valokuvaa — kun se poika vihdoinkin sen löysi kompeistaan. Katsos! Eikö se ole tavatonta? Ylioppilaslakki päässä ja rinta niin täynnä kukkia, että — näes — ihan leukaan asti ja olkain yli!

Helmi. Kas vaan! Hyvinhän se kaupunkilaisserkku on velimiestä hoidellut.

Emäntä. Hyvin! Oikein hyvin! Ja antaessaan oli kaikki oikein nimitellyt, sanoi Antero. Nuo ovat minulta — nuo sinulta — ja nuo isältä — ja nuo Hilja-serkulta itseltä — ja —

Helmi. Onhan se pulska poika!

Emäntä (ottaa kuvan ja istuu keinutuoliin). Vai pulska! En ikinä ole nähnyt mitään näin kaunista! En ikinä!

Helmi. Joko on noussut?

Emäntä. Jo. Väsynyt se raukka taisi olla kaiken jälkeen — ja vielä koko eilispäivän matka lisäksi. (Katselee kuvaa aina väliin.) Mutta en minä enää malttanut — kiipesin vinttikamarin ovelle —

Helmi (hymyilee). Älä nyt! Jytyyttämäänkö menit?

Emäntä. Een-kä! Minä vaan siinä vähän yskähtelin ja rapistelin — ja — sitten huusin aamiaiselle —

Helmi. Ja nyt Antero on ruokasalissa?

Emäntä. Niin on! — Ajatteles nyt, että pikku Antero on ylioppilas. Valmis rupeamaan miksi tahansa — papiksi tai tuomariksi tai —

Helmi (taputtaa äitiä olalle). No, ei nyt varsin vielä sentään!

Emäntä. Niin! Ei kai ihan heti! Ja ikääkin pitää karttua — ja siinä ohella kai tutustua asioihin — mutta sentään — eikö tämä ole ihmeellistä! Minua niin itkettää, kun katselen tätä kuvaa, mutta — (kuivaa silmiään) — en minä itke!

Helmi. Ei pidäkään itkeä. Iloinen tapaushan tämä on! Ja me olemme iloisia.

Emäntä. Niin sinä sanot, Helmi! Niin sinä sanot! (Katsoo Helmiä pitkään.) Mutta et sinä iloiselta näytä, vaikka sulla olisi kymmenesti syytä, kun väistyi sellainen kauhea onnettomuuden uhka. Vieläkin koskee sydämeen, kun ajattelen Ollikan Mattia virrassa, hevosineen, kärryineen päivineen —

Helmi. Niin — ja pieni poika mukana —

Emäntä. Siunatkoon! Sitä en ole muistanut koko aamuna! Sanos muuta! Kymmenvuotias Mikko! Matin sisarenpoika! Ja lautalta virtaan päälleen pystyyn! Sellaisia jumalattomia ne villit oriit ovat. Mutta oli siinä kaikkivoipa auttaja! Pelasti sinulle sulhasesi! Uskon, että hyvinkin siitä iloitset. Vai mitä?

Helmi. Tietysti, äiti! (Hetken kuluttua hiljaisesti.) Iloitsenhan minä ihmishenkien pelastuksesta.

Emäntä (korjailee neuvottomana pääliinaansa, vilkaisten Helmiin). Niin — ihmishenkien — niin — totta kai! Mutta — ennen lähtöään sisarensa tykö — viime viikolla — pyysi Matti sinua vaimokseen — isältä pyysi — ja sitten puhui sinulle — ja sinä suostuit — niin että hän on sinun sulhasesi —

Helmi (pään painuessa vähän kumaraan). Niin on!

Emäntä (epävarmana). Niin että — kai sitten — senkin puolesta iloitset —

Helmi (ei voi peittää pientä ärtyisyyttä). Iloitsetko sinä erikseen Ollikan Matin pelastuksesta ja Varstalan vävyn puolesta erikseen?

Emäntä (hämillään). No, en kai — enkä minä osaa niin sanoa kuin ajattelen — mutta — minä olen tainnut vain touhuta tässä silmät ummessa — en ole edes tullut sinulta kyselleeksi —

Helmi (arasti, melkein säikähtyen). Mitä sitten?

Emäntä. No, kas! Kyllähän minä vähän hämmästyin, kun sinä olit niin valmis myöntymään sille Matille — mutta kun teit sen ilman kehoitusta, niin — niin — (Ei osaa enää jatkaa.) Ei! Kyllä minun täytyy nyt ajatella — (Ei halua sanoa enempää.) Enkös vaan jäänytkin tähän, vaikka aittaan piti mennä! (Nousee ja vie kuvan sohvapöydälle.) Niin, niin, Antero! Olen iloinen, että sinäkin olet kotona! (Äkkiä.) Tiedätkö missä isä on?

Helmi. Seisoi äsken tuossa kujalla ja katseli, kun Matin rikkinäisiä rattaita tuotiin virrasta kotia.

Emäntä. Niinpä niin! Kaikkeapa nyt sattuikin samalle päivälle! (Kuuntelee.) No, nyt sieltä tulee Antero! Jos en nyt lähde, niin en pääse aittaan koko päivänä. (Menee oikealta ulos.)

Isäntä (tulee perältä Anteron seuraamana, jatkaen keskustelua). Niin, eilen illalla se tapahtui, jotenkin myöhään. Olit jo silloin nukkumassa.

Antero. Mahtoiko hevonen pelästyä jotakin? (Huomaa Helmin ja menee hänen luokseen, tarttuen olkapäihin.) Kas! Helmi! Hyvää huomenta! Ollikan Matillehan on kummia tapahtunut!

Helmi. Hyvää huomenta, Antero! Oletko nukkunut hyvin?

Antero. Kiitos! Erinomaisesti! Niinkuin kissin poikanen! (Heittäytyy keinutuoliin ja ottaa savukekotelon taskustaan.) Tiedätkö, isä, mitä?

Isäntä (on huomannut valokuvan ja asettunut sitä tarkastelemaan). No, mitä nyt pitäisi tietää?

Antero. Minä olen viime aikoina tainnut oppia tupakoimaan!

Isäntä. Hyi, lempo! Sepä vasta akkamaista!

Helmi. Anteron kuvako?

Isäntä (heittää kuvan pöydälle ja naurahtaa). Noo — ei se kaukana mamsellista taida olla sekään.

Antero. Hyi lempo! (Nauraa.)

Isäntä (katsoo Anteron tupakkahommaa). Tuo tupakkatouhu on akkamaista.

Antero. Kas ryökälettä! Ja minä olen pitänyt sitä miesmäisenä!

Isäntä. Ennen vanhaan kyllä nulikat niin kuvittelivat, mutta nyt kuuluvat naiset ryöstäneen sen kuvittelun itselleen. Luulivat tulleensa miesmäisiksi, mutta tulivatkin akkamaisiksi. Minun mielestäni!

Helmi. Poltathan sinäkin, isä, joskus!

Isäntä. Joskus, kun toivon sadetta.

Antero (tarjoo isälleen savuketta). No, eikö nyt voisi vähän ripsutella?

Isäntä (vähän härnäten). Minä luulen, että rupean pureksimaan karamellejä. Oikein kieltä jo karvastelee, kun katselen sinua, parratonta jehua.

Antero. Näyttääkö pahalta?

Isäntä. Eikö mitä! Se on ihan vietävän kaunista! Ja niin perin säästeliästä!

Antero. Kuules, Helmi! Ei taida paljon puuttua, että isä on oikeassa! (Työntää tupakat ja tikut Helmin eteen pöydälle.) Tuossa! Ota kaikki! Sinulle sopii kauneus paremmin kuin minulle. (Heittää palavan savukkeen tuhka-astiaan ja pärskii.) Tpfyi, pirnale! Karvasta se taitaa ollakin. Näes! Se kävi niin kovin hyvin — (keskeyttää äkkiä ja naurahtaa) — siellä — siellä —

Isäntä. — siellä sedän punssipöydässä!

Antero. Mistä isä sen tietää? (Menee takaisin keinutuoliin.) Ai, kapernaum! Nythän muistan sedän sanoneen, että sinä sen jutun olit määrännyt. Kiitos vaan toistenkin puolesta!

Kaikki meidän luokan pojat olivat siellä. Se oli nerokas keksintö! Ei päästy eksymään. Ajatteles, Helmi! Isän pikkusormen pitää sitten olla joka paikassa!

Isäntä (ei välitä kuulla enempää). Missähän äitimuori mahtaa olla?

Helmi. Meni äsken juuri aittaan!

Isäntä (nousee). No, eihän se muijaressu siellä ilman minua pärjää.

Antero. Mitä siellä on tekemistä? Minä menen!

Isäntä. Sitten — sitten myöhemmin alamme tehdä kaikkea yhdessä. Leikittele nyt vielä maisteria tämä kesä! Ja käyt kai Ollikan Mattia tervehtimässä ja onnittelemassa. Ajattele, että jutussa oli tosi vaara mukana. Pelastuminen oli suoranainen ihme. (Menee ulko-ovesta.)

Antero. Oliko Matilla todellakin ollut oikein hengenvaara edessä?

Helmi. Kai siinä vaara oli, kun sellainen raisu hevonen äkkiä mursi puomin poikki ja hyppäsi virtaan.

Antero. Ja Matti istui Mikon kanssa kärryillä?

Helmi. Sepä se juuri oli! Aisat olivat painaneet oriin heti upoksiin — ja sitten alkoivat kärryt vaipua pohjaan. Matti oli noussut seisomaan ja piti Mikkoa toisin käsin olkapäällään. Sitten olivat kärryt luisuneet jalkojen alta ja Matti oli jäänyt veden varaan.

Antero. Eikä Matti osaa uida — minä tiedän sen.

Helmi. Eikä Mikkokaan kuulu osaavan.

Antero. No miten sitten — oliko lähellä ihmisiä?

Helmi. Oli pari hevosmiestä rannalla odottamassa ylipääsyä. Mutta ei ollut muuta venettä kuin lautan mukana kulkeva lautturin vene.

Antero. Ja lautturi-Jussi on vanha äijä! Kylläpä olikin paikka.

Helmi. Oli sentään ehtinyt apuun ihan viime tingassa. Kai kuulet Matilta itseltään tarkemmin.

Antero. No, hevonen jäi tietysti?

Helmi. Tietysti!

Antero (nousee.) Pitääpä käydä Mattia tervehtimässä! Mutta olen minäkin Matti, ellen minä sitä miestä opeta tänä kesänä uimaan. Olispa ollut sellainen uimari kuin minä ja Salkolan Eino! Niin! Varsinkin Eino! Kesken kaiken: miten Eino jaksaa?

Helmi. Eiköpähän — hyvin.

Antero. Miten sinä niin kylmästi sanot minun parhaasta ystävästäni?

Helmi. En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin. En sitten pääsiäisen.

Antero (tarkastaa Helmiä). Et — sitten pääsiäisen?

Helmi. En.

Antero (katselee yhä Helmiä ja palaa keinutuoliin). Eikö sitten ole ollut iltamia tai muita huveja täällä — tai muissa kylissä?

Helmi. On kai niitä ollut — joitakin!

Antero (heittäytyy luontaiseen, huolettomaan sävyynsä, mutta vilkaisee silti tutkivasti Helmiin silloin tällöin). Mutta sinä et ole tullut menneeksi?

Helmi. Juuri niin! Ei ole tullut mentyä.

Antero. Mutta sinähän loistit donna primana vielä viime kesänä kaikissa meidän näytelmissämme! Etkö sen jälkeen ole ottanut osaa seurapuuhiin?

Helmi. Enpä juuri!

Antero. Juuri?

Helmi. En oikeastaan — ollenkaan!

Antero. No niin! Tekeehän primadonnienkin joskus mieli levätä. Vai niin olet ruvennut tätimäiseksi! Mutta se on liian aikaista! En minä vielä aio naimisiin!

Helmi (naurahtaa vähän). Etkö? No, miksi et?

Antero. Ei ole heilaa! Mutta — Einolla kai jo on? Vai eikö?

Helmi. En tiedä! En ole kuullut mitään.

Antero. Eikä hän ole käynyt täällä?

Helmi. Ei!

Antero (nauraa). Tiedätkö, että olet kuin kivireki, jota minä kiskon jukolaudasta henkeni edestä? Nyt minä olen kyllästynyt tähän nykimiseen — ja menen Einon luo kuulemaan uutisia.

Helmi. Mene vaan!

Antero. Soo! Se on sinusta samantekevä — menenkö vai enkö! Kuules, tätiseni! Mikä sinua riivaa? Luuletko, etten huomaa, mikä mörökölli sinusta on tullut? Et sinä minua puijaa, hyvä musteri! Kesällä olit kuin visertävä peipponen! Ja nyt! Nyt et ole yhtään mikään!

Helmi. Eikö äiti ole kertonut sinulle mitään?

Antero. Mitään? Sepä nerokas kysymys! Mitä hänen olisi pitänyt kertoa?

Helmi. Minä olen luvannut mennä Ollikalle emännäksi.

Antero (hypähtää pystyyn). Sinä? Ollikalle? Matin vaimoksi?

Helmi. Niin!

Antero. Älä nyt, Helmi-kulta! Olisinko minä niin kokonaan erehtynyt isän suhteen?

Helmi. Isän suhteen?

Antero. Niin! Onko isä pakottanut sinut Matille?

Helmi. Ei kukaan ole minua pakottanut. Vapaasti annoin sanani viime viikolla. Mitäpä minä tänne vanhanpiian päivillekään!

Antero (vaipuu keinutuoliin). Rakastatko sinä Mattia?

Helmi. Enköhän tuota mahda oppia. Matti on hyvin rehti. Pidän hänestä.

Antero (päivitellen). Pidät hänestä — ja olet morsian — ja olet kuin surun haamu omissa hautajaisissasi! Voi, kapernaum sentään sinua, täti-tyllykkäni! (Hypähtää taas ylös.) Vai naimisiin, vai? Eikä Einon kanssa! Lentävä lempoko tässä temmeltää! Mitä sinulla on Einoa vastaan? Häh?

Helmi. Älä, hyvä ihminen, henkeäsi vedä Einosta! Hänellä ei ole asiassa mitään osaa! Ei hiuksen vertaa!

Antero. Vai ei osaa? Ei mitään? Hänhän on ollut meidän paras ystävämme! Niin sinunkin! Älä kielläkään! Ja nyt te ette enää tapaa toisianne ollenkaan! On kai siinä seikassa hiuksen verta jotakin sotkuntapaista.

Helmi (nousee ja ottaa käsityönsä). Ei mitään sotkua ole missään, ellet sinä rupea sitä tekemään. Mutta — anna olla! Sen sanon! Älä hyökkää asioihin, jotka eivät sinulle kuulu! Näyt saavan seuraa. Eino tuli portaille! (Menee peräovesta.)

Antero (jää paikalleen ihmettelemään, alkaa sitten kävellä ja vihellellä).

Eino (tulee ulkoa). Hyvää huomenta!

Antero (kääntyy nopeasti ympäri). Hei! Heippa rallaa! (Menee Einon luo.) Eino-poikaseni! Moorning — sinä junkkari! Terve tuloa!

Eino. Niin! Terve tuloa kotiin! Ja onnea ylioppilaalle! En malttanut olla heti tulematta tapaamaan. Aioin vinttikamariisi, mutta tapasin isäsi ja äitisi tuolla pihalla ja —

Antero. Niin, niin! Tule nyt istumaan! Painu tuohon akkunanpieleen! Minä mielelläni lullaan itseäni tässä keinutuolissa!

Eino. Olet kai kaikesta kohusta vielä vähän käymistilassa?

Antero. Melkein! Olen kuin arenahärkä! Hyvä, että tulit! Aioin muuten — mutta ei tarvinnut vuoren liikkua, kun Muhametti tuli vuorelle. No, mitäs uutta — paitsi Ollikan Mattia Tuonen virrassa?

Eino. Niinpä niin! Nyt kyllä jo sopii leikkikin. Mutta vaikene pilasta Matille! Se kuului olleen kiperä kohta. Matti on entistään vakavampi.

Antero. No, en sitten mene ollenkaan Ollikalle. Minä haluan iloita hänen puolestaan enkä surra hänen viiripäistä hevostaan. Ripotelkoon vaan itse tuhkaa tukalleen! Otahan tuosta tupakka-tutti suuhusi ja rupea kertomaan, mitä sinulle kuuluu!

Eino (ottaa tupakan). Kas! Oletko jo sinäkin opetellut tämän konstin?

Antero. Olen yritellyt, mutta isä sanoo, että se on akkamaista. Luulen, että rupean polttelemaan ainoastaan — salaa isältä. (Nauraa ja sytyttää tupakan.) No, nyt! Mitä sinulle kuuluu?

Eino. Tuossahan tuo menee! Mitä itsellesi?

Antero (tuskastuneesti, lyö kämmentä polveen). No, voi pirnale sinua! Sinä kapernaumin muurijärkäle! Tuossa ja tässä — ja tulee ja menee ja plus minus nolla! Ja mitä itsellesi? Minulleko? Lasta ja oppilasta ja ylioppilasta joka kantilta ja yltä ja päältä! Historiaa, matematiikkaa, kieliä ja roskaa! Hocus pocus filiocus! Sitä herralle itselle kuuluu! (Huokaisee ja nauraa.) Oletko nyt tyydytetty?

Eino (hymyilee). Onni, että taas olemme saaneet sinut kesäksi kotia! Tulet kuin tuuli ulapalta!

Antero. Ja sinä olet kuin seinänraossa torkkuva torakka! Et sano kertaakaan kapernaum! Etkä naura! Haukotus vaan puuttuu. Miten sisaresi jaksaa, sinä tuppisuu?

Eino. Alli voi hyvin ja pääsee tyttökoulusta nyt — aivan näinä päivinä.

Antero. Se on jotakin, se! Saat nähdä, veikkonen, kuinka tänä kesänä tyttölasta hakkaillaan! Voi; yhden kerran, mies! No, ketä sinä nykyään hakkailet?

Eino (hämillään). Enhän minä —

Antero. Taidat olla jo kihloissa?

Eino. Enhän minä —!

Antero. Soo! Aiotko pysyä naimattomana?

Eino. Minä luulen — melkein!

Antero. Melkein naimattomana! Soo! Soo! Sepä vitsikästä! Niinkö — että toinen jalka on naimisissa ja toinen on yöjalka? (Räjähtää nauruun.)

Eino (liikahtaa hermostuneena). Ei puhuta minusta! Ei meille niin helposti emäntää tuoda!

Antero. Miksi ei?

Eino. Kyllähän sen tiedät! Talo velkana — enemmältä puoleltaan! Ei löydy lähtijöitä!

Antero. Oletkos kysynyt keltään?

Eino. En! Johan nyt! Ja suoraan sanoen, minä karttelen tyttöjä! Voisi vielä sattua mieltymystä — ehkä molemmin puolin! Tietäähän, että sellaisesta voisi koitua paljasta ikävyyttä.

Antero. Voi sinua, hakovaari! Kapernaumin porttipylväs! Sinähän puhut vanhasti kuin itse Metusala! Etkö sinä, pirnale, enää muista, että olet maanviljelysopiston läpi käynyt mies — että osaat asua taloa, jos kukaan?

Eino (vastahakoisesti). Eivät tyttöjen isät sitä vielä huomaa!

Antero. Ja sinä odotat, että he sanoisivat: jo äkkään, jo äkkään! Nai meiltä, nai meiltä!

Eino (naurahtaa vasten tahtoaan). Ei viitsitä puhua tästä asiasta!

Antero. Vai niin! Olet tullut laiskaksi! Et ole viitsinyt käydä meilläkään koko talvena!

Eino (nopeasti). Kuka on sanonut?

Antero (häijynkurisesti). Enpähän tuota — viitsi sanoa.

Eino (alakuloisesti). Enpä minä — ole tainnut käydäkään.

Antero. Et tietysti, kun pelkäät, että tyttölapset rakastuvat sinuun. Mutta — sen verran olisit voinut piipahdella, että nyt tietäisit mihin meidän Helmi on matkalla!

Eino (tiukasti). Eikö Helmi ole kotona sitten?

Antero (välinpitämättömästi). Kyllä! Vielä — vastaiseksi.

Eino (kiihkeästi). Mitä sinä tarkoitat? Onko jotakin tapahtunut?

Antero. Kas, kas! Mikä nyt tuli? Joko Laiska-Jaakko herää?

Eino. Minne Helmi aikoo? Sano — tai lähden tieheni!

Antero. Minnepä tyttölapsi muuanne kuin naimisiin! Aikoo kai siirtyä tästä tuonne Ollikalle.

Eino (hypähtää pystyyn). Ollikalle?!

Antero. Noo — mitä ihmettä siinä on?

Eino (vaikeasti ja hiljaisesti). Onko asia jo päätetty?

Antero (nousee). Kyllä kai — koska Helmi itse sanoi. (Katselee Einoa, joka tuijottaa eteensä; panee kätensä Einon olkapäälle.) Kuules, Eino-pojuseni! Sinä olet tainnut olla tyhmänsorttinen kakara! Sinuun on tarttunut tuhkarokkoa — ja olet tartuttanut sitä muihin — ja sitten sinä olet juossut kotiisi ja vetänyt peiton korviisi! Niin juuri! Ujouden peitto sinulla on pään ympärillä kuin turbaani! Olet kohtalon narri kuin turkkilainen! Katselet tulipaloa, mutta et sammuta.

Eino (painuu istumaan). Älä puhu! Älä puhu! Sinä et tiedä, mitä tämä talvi on minulle maksanut! Tunnen isäsi. Hän on niin monta kertaa sanonut, ettei Helmiä koskaan anneta velkaantuneeseen taloon.

Antero. Ei, niin! Ei anneta velkaantuneeseen eikä velkaantuvaan! Sen olen minäkin kuullut. Mutta sinun talosi ei ole kumpaakaan. Päinvastoin! Salkola on vaurastuva talo, vaikka ostitkin sen melkein velaksi. Vaurastuva! Kolme huutomerkkiä!

Eino. Asianajoa! Asianajoa! (Nousee.) Ja sitäpaitsi! Mitä siitä enää puhua! Anna anteeksi, mutta minun täytyy nyt lähteä kotiin!

(Isäntä ja Emäntä tulevat peräovesla).

Isäntä. Teit oikein hyvin, Eino, että tulit tänne jututtamaan Anteroa. Mahtaa tuntua perin yksinäiseltä, kun äkkiä putoaa maaseudun rauhaan helsinkiläisestä pörinästä. Mutta älkää nyt seisoskelko, vaikka teillä onkin nuoret jalat!

Eino. Olin juuri lähdössä.

Emäntä. Vai lähdössä! Siitä ei tule mitään! Naapuri, joka ei ole käynyt koko talvena! Täytyyhän toki saada aamupäiväkahvit! Siirrymme kohta ruokasaliin.

Isäntä. Juuri prikulleen niin! Se on kuin nakutettua, mitä meidän muori sanoo. Istuskellaan nyt kaikessa rauhassa! (Menee keinutuoliin.)

Emäntä. Tulkaa tänne, pojat! Tule tänne sohvan puoleen, Eino, niin näytän sinulle jotakin! (Ottaa valokuvan pöydältä.) Istu nyt tuohon, niin näet! Noin! Katsoppa tuota kuvaa! Tunnetko?

Eino. Tottahan toki! Näkyypä sentään pää kukkien yli!

Emäntä. Eikös olekin kaunis?

Eino. On — ja hyvin onnistunut!

Emäntä. Niin on! (Saatuaan kuvan Einolta, siirtyy oikealle akkunanpieleen.) Minä en ole ikinä nähnyt näin kaunista kuvaa!

Antero (menee sohvalle lojumaan ja nauraa). Voi, äiti kulta! Oma kunkin hyvä! Sammakonkin nuijapää!

Emäntä. Ole sinä! Mutta älä välitä, Eino! Tiedäthän, että Anterolla on aina omat juttunsa. On se sentään omituista, että siitä nallikasta on tullut oikein oikea ylioppilas! Isä on aina sanonut, että ylioppilaasta voi tulla vaikka minkälainen mies.

Antero. Niin kyllä, äiti! Tiellä on ainoastaan muutama leiviskä kirjoja ja pieni nippu vuosia.

Isäntä (naurahtaa). Niin! Osta ruutia ja ammu variksia!

Emäntä. Älä nyt niin sano! Totta kai Anterosta tulee tuomari tai jokin muu sellainen. Mitä varten hän muuten olisi kouluja käynyt?

Isäntä. No mutta, muijaseni! Sinähän vasta olet byrokraattisella tuulella! Miksi Anterosta pitäisi tulla virkamies? Luuletko, ettei ylioppilaasta voi muuta tulla?

Emäntä. Muuta? Mitä muuta? Sinä ihan peloitat minut! Olet aina ollut vaiti tästä asiasta! Ylioppilaaseen olet lopettanut kaiken keskustelun! Siihenkö sitä nyt jäädäänkin sitten?

Isäntä (leikkisästi). Tuo äitimuori olisi ollut erinomainen ihminen minun isäni aikana. Siihen aikaan, jolloin kansa keräsi suomalaisille kouluille seiniä ja kattoja markoista ja penneistä. Silloin ajateltiin etupäässä virkamiesten leipomista! Eikö niin, pojat?

Eino. Niin — tietysti! Kun niistä oli peloittava puute.

Isäntä. Niin — puute! Oli oikea suomalaisuuden nälkä! Mutta nyt se nälkä on tyydytetty! Virkamies- ja työmiesluokat tuottavat pojistaan ja tyttäristään jo ylituotantoakin virkaurilla. Pitäisikö meidän tilallistenkin lisätä heidän joukkoaan? Ja hekö sitten kääntyisivät maanviljelykseen? Meidän sijallemme? Mitä sellainen ristitikun hyppy merkitsisi? Ja mistä he saisivat tilansa? Velaksiko? Eino on tehnyt siten — kaikella kunnioituksella poikkeusta kohtaan — mutta hän tietää mitä vaikeuksia siitä johtuu.

Antero (innostuneesti). Niin, mutta Eino pärjää niin riivatusti, vaikka on rakennustyöläisen poika.

Isäntä. Olen sen huomannut. Näes, hän on saanut vereensä juuri sen pisaran, mikä tarvitaan — ehkä äidiltään.

Emäntä. Mikä merkillinen pisara se on?

Eino. Pisara maalaisverta! Aivan oikein! Äitini kasvatti minut maalaiseksi. Hän oli talon tytär.

Isäntä. Maalaiseksi! Sinäpä sen sanoit! Kuulkaas! Kun minut pantiin aikoinani samaan kouluun, josta Antero on juuri päässyt, niin tunsin itseni kuin reestä jääneeksi. No! Minä tunasin kuitenkin perässä kykyni mukaan. Eikä se pääasiassa kai niin peräti hassusti olisi mennytkään, ellei olisi joskus sattunut maalaispojan mieleen ihmeellisiä kotikuvia. Kauniita kuin jouluaamun kirkko! Aurinkoisena syyspäivänä istuin luokalla kuin tulisilla hiilillä. Muistelin hopeisia härmäniittyjä, peilikirkasta järven jäätä, perunankaivamista, paistikkaita ja milloin mitäkin. Talvisin ajelin halkometsään heleitten helistessä ja kulkusten soidessa. Kuulin kaiken ja näin elävänä edessäni lumisen, satumaisen metsän ihanuuden. Aina ei näin ollut! Useimmiten sentään seurasin ainetta ja osasin läksyni. Varsinkin rumien ja huonojen ilmojen aikana. Mutta annapa, että oli kaunis, leuto talvipäivä! Silloin! Kerran sattui sitten hauskasti latinan tunnilla. Kuvittelin juuri istuvani korkealla heinäkuormalla, ja metsä seisoi hiljaa pyhässä hartaudessa. Silloin kuulin terävän äänen huutavan nimeäni ja kysyvän: missä sinä taas olit? Hämmentyneenä, mutta totuuden mukaisesti vastasin heti: heinäkuormalla! Siitä vasta syntyi naurua ja tirskumista! Koko luokka riemuitsi! Mutta pahinta oli, että tuo heinäkuorma tuli taas esille ruotsin tunnilla. Sen käännös ja väännös jäi minun nimekseni. Olin Lasse Höö erooni asti. Toverit eivät vahingossakaan käyttäneet muuta nimeä. (Nauraa lapsellisesti ihastuneena.)

Emäntä. Lopeta nyt tuo vanha juttu! Kai se on kymmenesti kuultu. Siten puikit vain pois pääasiasta.

Isäntä. Enkö helkkarissa! Minä puhuin maalaispojan taipumuksista ja haluista. Sellaisestako pitäisi tehdä virkamies?

Emäntä. Ei sellaisesta, joka käy muutaman luokan ja eroo! Mutta Antero on käynyt koko koulun.

Isäntä. Juuri kuin pitikin. Jaksoi paremmin kuin minä. Se oli hyvä merkki! Pojasta polven muute! Mutta ei minun tahdostani tuumaakaan virkauria kohti! On jo korkea eikä, että koulut rupeavat tuottamaan sivistyneitä kansalaisia kaikille aloille. Maanviljelykseen, teollisuuteen ja liike-elämään!

Eino. Aivan oikein, setä! Siitä on päästävä, että kaikki pyrkivät suuriksi herroiksi ja halveksivat työtä.

Isäntä. Pyrkivät — niin! Kun jo muka ovat suuria herroja ylioppilaina. Pyrkivät ja putoavat. Sadat ja taas sadat! Minä ainakin teen kohdaltani selvän pelin! Työ on miehen kunnia!

Antero. Jos se minua koskee, niin minä olen mukana. Tunnustan suoraan, etten vielä ole mitään!

Emäntä (tuskassa). Älä nyt, hyvä poika, myönny kaikkeen! Teet kohta mustan valkoiseksi! Mitä sinä tarkoitat, isä? Missä asiassa teet selvän pelin?

Isäntä. Jos Antero on minun miehiäni, menee hän syksyllä maanviljelysopistoon! Menee ja pysyy omassa säädyssään.

Antero (hypähtää ylös ja menee taputtamaan isää olalle). Eläköön! Eläköön järki ja maalaisveri! Minussakin on pisara sitä verta suonissani! Kiitos, isä! Olemme niin tuhottomasti samaa mieltä, että oikein naurattaa. (Menee äidin luo.) Ja rakas äiti on samaa mieltä ihan prikulleen, kun vaan ehtii ajatella. Maattomien luokat eivät kaipaa minun rikkaani rokkaansa. (Menee Einon luo.) Ja Eino on samaa mieltä — muuten hän kieltäisi oman itsensä. (Kääntyy ympäri ja hyökkää Helmin luo, joka tulee perältä.) Ja Helmi on myöskin sitä mieltä, että minä menen maanviljelysopistoon.

Helmi. Menetkö? Turpeenpuskijako sinusta tuleekin? Vielä vai!

Antero. Älä nyt ole kuin Holofernes! Vastustat vaikka kuinka hyvää asiaa, kun et ole sitä itse keksinyt!

Helmi (tervehtii vähän jäykästi Einoa). Kerranpa sinutkin, Eino, saa sanoa tervetulleeksi meille! — Pyydän siirtymään kahville! Tee hyvin, Eino!

Emäntä (nousee). Vai ei Anterosta tulekaan yhtään mitään! Ohhoh sentään!

Isäntä. No, mutta — minä sanon kohta Kapernaum, niinkuin meidän suntio! Mitäänkö? Muija, muija! Hänestä tulee minun jälkeeni meille isäntä! Kuulkaa, pojat, onko se tyhjää, vai?

Eino. Täyttä on! Ja miehen mittaista!

Antero. Ja kyllin arvokasta, vaikka kuinka suurelle herralle!

Isäntä. Kuuletkos, äiti! Eikä tarvitse virkapaikoista kilpailla — eikä vuosituloista keskustella muiden kuin itsensä ja jumalansa kanssa! No, lähdetään!

Helmi. Siellä on Ollikan Matti! Hän haluaa puhutella sinua, isä! Kahden kesken!

Isäntä. Soo? No, mitä lempoa — ääh! Menkää sitten — ja lähetä tänne! (Toiset menevät keskustellen.)

Väliverho.