KOLMAS NÄYTÖS.

MIMMI (istuu ja ompelee. Tildalle, joka seisoo eteisen ovella)

Kuka se siellä taas?

TILDA

Se on se sama kultakaluunainen herra.

MIMMI

Aina se. Sano sille, että kamreeri on niin heikkona, ettei se jaksa ottaa vastaan vieläkään. (Tilda menee) Hyvä Jumala sentään.

TILDA (tulee)

Se jätti nämä ja sanoi, että kamreerin on pantava näihin nimensä, ja että ne pitää olla huomenna ennen kello kolmea valmiina. Se herra tulee noutamaan.

MIMMI

No, etkö sanonut sille, että kamreeri makaa vuoteessa, ettei se jaksa?

TILDA

Sanoinhan minä, mutta se mutisi vain jotakin kapakoista ja meni. (ovikello).

MIMMI

Taas se soi. Tätä höntyytä se on nyt ollut päivästä päivään. Tilda, käy katsomassa, kuka siellä on, ja kysy, mitä sillä on asiaa. (Tilda menee) Minä en totisesti jaksa tätä enää. Lähden tästä lipposilleni.

TILDA (tulee)

Se on se herra Lehtinen (menee).

MIMMI

No, Jumalan kiitos, viimeinkin oikeita ihmisiä. (Koputetaan.) Sisään, tehkää hyvin. Sisään.

LEHTINEN (tulee)

No, hyvää päivää, Mimmi.

MIMMI

Hyvää päivää. Tervetuloa.

LEHTINEN (kiitellen)

Kuinka täällä tänään jaksetaan?

MIMMI

Kiitos, kuten näkyy. Tehkää hyvin ja istukaa. Sitä samaa levottomuutta aamusta iltaan. Kuinka monta päivää siitä jo tänään lieneekään. Eihän niitä enää osaa pitää luvussakaan.

LEHTINEN

Eikö Lönnbergistä vain ala mitään kuulua?

MIMMI (huoaten)

Ja vielä mitä. Missähän maleksinee? Lieneekö tuo enää hengissäkään koko ihminen!

LEHTINEN

Hengissä toki. Mikäpä sille olisi tullut, järkevälle miehelle.

MIMMI

Järkeväkö lie vai mikä. Mutta ei se tuo Lindenin tytön juttu ainakaan mitään järkevätä ollut. Ruveta nyt, kihloissa kun on, noin vain äkkipäätä naimiskauppoihin toisen kanssa ja vielä vanhalla ijällään.

LEHTINEN

Niin no, se puolihan siinä kyllä oli joutavata, kun on kihloissa toisen kanssa, mutta eihän Mimmikään kaiketi naimiskauppaa sellaisenaan vieroksuisi!

MIMMI

Jos ihminen kerta on yli sen ijän — ja tässä muutenkin.

LEHTINEN

Millähän ijällä Mimmi sitten pitäisi sen parhaimpana?

MIMMI

Kaikkiakin se Lehtinen taas kyselee. Itsestäänhän tuon kait paraiten arvannee.

LEHTINEN

Jaa, jos minä saan ajatukseni siinä asiassa sanoa, niin käy se vaikka näin minunkin ijälläni ja Mimmin ijällä myöskin.

MIMMI

Nyt se Lehtinen jälleen meni väärään puuhun, (nauraa) En minä ainakaan sellaista jaksa ajatella. Sitä on jo ohi aikansa. Mitäs minunlaiset enää kuhertelemaan!

LEHTINEN

Vai minunlaiset! Paljonkos sitä vielä on Mimmillä ikiä. Alle viidenkymmenen. Muistanhan minä vielä hyvin hyvästi ne ajat, kun me vähän niinkuin armasteltiin.

MIMMI

Kaikkia se muisteleekin. Ne ovat niin monen talven takaisia, ettei niistä enää kannata puhua. Eikä se tullut parailleenkaan.

LEHTINEN

Ei, kun kerkisi Mimmi Lönnbergiltä kihlat ottaa. Niin, onpas vain sen kanssa sitä asiaa ajatellut Mimmi vieläkin!

MIMMI (naurahtaen)

Niin — no se on erittäin.

LEHTINEN

Ja erittäin minä? Niinkö? Minäkö se sitten olenkin ijällä pilattu?

MIMMI

No, voi sitä Lehtistä! (elävämmin) Anteeksi, kun olin aivan unohtaa sikarit! (tarjoa) Tässä pitäisi olla hyvää lajia. Tehkää hyvin.

LEHTINEN

Kiitoksia. Mielellään sikarin sytyttääkin, kun Mimmin kädestä sen kerta saa. Niin, se tuntuu sekin antajan mukaan aina paremmalta.

MIMMI

Kyllä se osaa, (nauraa) Mutta siksipä minä Lehtisestä pidänkin. Ei sen seurassa tule ikäväksi olo.

LEHTINEN

Samat sanat. Sen vuoksi minäkin haen aina ne hetket, kun Lönnberg on poissa ja talo tyhjänä.

MIMMI

Se tyhjyys onkin niin ikävää.

LEHTINEN

Mutta me annamme ikävän haihtua — vai kuinka?

MIMMI

Niin, kun minä nyt oikein toden sanon, niin ihan mieleni kevenee, kun kuulen, että Lehtinen sieltä tulee — oikein tuntuu kodikkaalta.

LEHTINEN

Vanha suola, vai miten? (nauravat) Niin tulen minäkin kuin kotiin tänne Mimmin luo — muulloinkin, saatikka nyt, kun saan olla näin kahden kesken Mimmin kanssa.

MIMMI

Mutta mitähän kamreeri tuumisi, kun se kuulisi nuo Lehtisen puheet?

LEHTINEN

Lönnberg? Mitäpä se? Tyhjän päältäkö hän on ruvennut Lindenin Lilliä riijastamaan?

MIMMI

Ettäkö se ei enää minusta niinkuin välittäisikään? Sitäkö se Lehtinen?

LEHTINEN

Sitäkin. Ei Mimmi pahana pidä — mutta muutoinkos Lönnberg vähän väliä olisi toisiin takertunut. Emme me miehet muutoin mekään. Niin — ja tunteehan tuon Mimmi itsestäänkin.

MIMMI

Niin, niin. Tunteehan sen. Enkä minäkään kait muuten, mutta kun on se sormus. Se niin yhdistää.

LEHTINEN

Yhdisti tietenkin aikanaan, ymmärtäähän sen. Mutta eihän sen tarvitse enää olla yhdistämässä.

MIMMI

Ei — ei — Mutta sitä on sentään niin kotiutunut kohta parissakymmenessä vuodessa, kun on saman katon alla kerta elänyt, vaikka ei ihan täydessä aviossakaan — niin, ja tottunut.

LEHTINEN

Mutta sitä tottuu ja tottuu poiskin. Sitä tottuu johonkin toiseenkin.

MIMMI

Ettäköhän ihan tottuisi!

LEHTINEN

Niin — vaikkapa minuunkin.

MIMMI

Voi, voi, kun se Lehtinen kujeilee! —

LEHTINEN

Ei, ei. Leikki aikanaan. Totta niinä tarkoitan. Ja onhan Mimmi minun viittauksistani sen ennenkin ymmärtänyt. Ja jos ei Mimmi usko, niin tarjoon tässä (kaivaa laskujaan) sitten sormuksenkin. Sehän se yhdistää, kuten Mimmi itse jo sanoi.

MIMMI

Mutta mitenkä se nyt oikein kävisi päinsä? Voi sentään! — — Vaikka, kun minä toden sanon, niin kylläksi tämäkin elämä käy. Enhän minä, jos Lönnberg kerran ja kahdesti, mutta anna kun joka ikinen kevät. Ja jos vain olisi, niinkuin sitä sanotaan, kurtiseerannut ja lirttaillut, mutta ostaa nyt sormukset ja vihille lähteä!

LEHTINEN

Kyllä se jo onkin liikaa, että vallan vihille asti joka kevät.

MIMMI

Sitähän minäkin sanon. Eihän se Lehtinen toki milloinkaan niin pitkälle, tarkoitan, toisten kanssa.

LEHTINEN

Jopahan — ei hetikään!

MIMMI

No, siinä se on minun mieleisen! mies.

LEHTINEN

Sitähän minäkin. Mitäpäs tässä sitten muuta kuin Mimmi muuttaa meille. Siellä on minulla tilaa enemmän kuin täällä. On neljä huonetta, hyvin kalustettua — tietäähän ne Mimmi. Ja mitä minun tuloihini tulee, niin aina ne ovat vähän paremmat kuin Lönnbergillä. Ja säästöjäkin on — arvaahan sen Mimmi.

MIMMI

Aivaan, arvaan toki. — Olisi se somaa. — Mitähän se Lönnberg meinaisi, kun —

LEHTINEN

Mitäpä hän siitä. Puhuvat, että Lillin hän vain ottaa. Kuuluu aivan valalla vannoneen.

MIMMI

Ihankos todella?

LEHTINEN

Virastossa oli ainakin tovereilleen vakuuttanut.

MIMMI (miettii)

Ettäkö ihan vakuuttanut! Jaa'a! Kyllä minä sen sanon, että kun kerta sellainen on ihmistä kohtaan, joka semmoisen ajan on hänestä huolta pitänyt, juottanut, syöttänyt, pitänyt puhtaana paidasta alkaen, niin —

LEHTINEN

Että olkoon kerrakseen. Kyllä minä jo Mimmin sijassa antaisin mennä!

MIMMI

Ja ettäkö minä ihan lopultakin muuttaisin sitten Lehtisen luo?

LEHTINEN

Minun luokseni. Tietenkin.

MIMMI

Mutta mitenkä se nyt oikein kävisi päinsä, kun minulla on nämä tavaratkin ja kaikki? Että ottaisinkos minä nekin sitten?

LEHTINEN

Mitä me niillä. Me teemme, Mimmi, omat sopimuksemme. (Asettuu sohvalle Mimmin viereen.) Jos sitten koeteltaisiin tätä sormusta. (Painaa sormeen.) Kas noin!

MIMMI

Voi sentään!

LEHTINEN

Niin, Mimmi, (nojaa Mimmin olkapäähän) Minä olen niin kovin yksinäinen, Mimmiseni.

MIMMI (halailee)

Heikki-raasu!

LEHTINEN

Sitä väsyy vanhanpojan kodin kolkkouteen.

MIMMI

Mutta miksi ei Lehtinen nuorempia?

LEHTINEN

Nuorempia? Niitä aikanaan. Ja mikäs vika on Mimmissä? On maiheva ja verevä. Kelpaa sen kanssa! — (nousee) Ei muuta kuin matkaan vaan!

MIMMI

Ettäkö näin tältä sijalta? — Ja lopulta rouvaksi kanssa?

LEHTINEN

Niin, rouvaksi kanssa.

MIMMI

No, kun kerta rouvaksi kanssa, niin — mutta minulla on täällä sentään tätä rihkamaa. Ja onhan sitä vaatettakin mukaan otettavaa.

LEHTINEN

Se on sekin hetken työ. Mimmi rupeaa vain panemaan tavaroitaan kokoon. Minä noudan muuttomiehen.

MIMMI (nousee)

No, voi, voi, sitä Lehtistä, kun se on kiireinen. Enhän minä kerkiä tässä kunnolla kääntymäänkään, kun jo —

LEHTINEN

Ollaan tiellä. Hei, hopsan (pyöräyttää Mimmiä) Se on siis sovittu (halailee).

MIMMI (moiskauttaa suudelman)

No, sovittu kun sovittu! Kyllä siinä on tuossa Lehtisessä miestä. Toista se on kuin Lönnberg. Mitähän se sanonee?

LEHTINEN

Lönnberg on nyt viimetalvista lunta. Minä menen sitten noutamaan sen muuttomiehen. Hyvästi siksi, Mimmi! Palaan pian (menee).

MIMMI (miettii)

Niin — no mikäpäs siinä, (ovelle) Tilda! — Kun kerran rouvaksi kanssa. — Tilda! — (Tilda tulee) Mies se on Lehtinen. — Mistä kumman päästä minä alotan? — Niin, Tilda, kuules, otappas siitä välikonttorista ne kaksi juurikoria ja se pärekori.

TILDA

Tuonko minä ne tänne?

MIMMI

Tänne, tänne. Minnekäs muualle? (Tilda nousee. Mimmi hyräilee ja kokoo laatikoista erilaista tavaraa. Tilda palaa). Laske se tuohon. (Tilda poistuu jälleen. Mimmi kiireesti pakkaa. Ovikello) Pahuksen kello! — (Tilda tuo toisen korin). Meneppäs avaamaan! (Tilda menee).

KUSTAAVA (ovesta)

Päivää, Mimmi.

MIMMI

Päivää. (Tilda menee ohi).

KUSTAAVA

Mitä sinä nyt puuhaat? Ihanhan sinä rupeat pakkaamaan tavaroitasi!

MIMMI (pakaten ja hääräten)

Mitäpä tässä muutakaan!

KUSTAAVA

No, muutatko sinä johonkin, vai mitä sinä nyt?

MIMMI

Tässäkös sitä sitten ikänsä pitäisi ruveta nuhjottamaan? Ja toisia odottelemaan! Minä vähät koko talosta.

KUSTAAVA

Sooh! — Ja vieläkö se on vain Lönnberg kaupungilla?

MIMMI

Siellä tuo lienee. (Tildalle, joka tulee) Pane se tuonne. (Tilda poistuu) Onko siitä mitä kuulunut?

KUSTAAVA

No, sanovat nähdyn eilen illalla jossakin ravintolassa keskikaupungilla. Lindbergskan mies — se kun on sellainen tampuurimajuri — sitä oli tiennyt puhua.

MIMMI (askartelee edelleen. Välinpitämättömästi)

Vai oli nähty.

KUSTAAVA

Oli ja hatussaan se oli ollut. »Antaa akkaväen odotella», oli sanonut, kun Lindberg oli kysynyt, että kotiinkos se kamreeri nyt. »Toiseen kapakkaan», oli sanonut.

MIMMI (kivakammin)

Vai odotella! Mimmipä ei enää odottele. Se on sellainen Mimmi, (kiireesti) Rupeappa tuossa vähän avuksi. Täytä sinä sitä koria. Minä otan vaatteita tuolta kaapista, (menee ruokasalin puolelle).

KUSTAAVA (ryhtyy koriin. Mimmi tulee)

Tähänkö koriin minä —

MIMMI

Siihen vain. (Antaa vaatteita.) Tuossa! Pakkaa vain kiireesti, ei ne jouda siinä kauvan olemaan, (menee uudelleen ruokasaliin. Ovi avoinna).

KUSTAAVA

Ettäkö se Mimmi ihan muuttaa?

MIMMI (toisessa huoneessa)

Muuttaa, muuttaa! (tulee) Ja mikäpä muuttaessa, kun on, minne muuttaa (taas ruokasaliin).

KUSTAAVA

Mikäs siinä sitten (pakkaa).

MIMMI (palaa)

On minne muuttaa. Ja on niitä aina Lönnbergin laisia. (Pakkaa).

KUSTAAVA

On — on — mutta on sillä Mimmillä, kun nämä huonekalutkin.

MIMMI

Huonekalut! En minä niitä selkääni sälytä (käy ruokasalissa). Minulla on toisia ja parempia. Nuo minä lahjoitan Lönnbergille.

KUSTAAVA (keskeyttää ällistyen pakkaamisen)

Mutta meneekö se Mimmikin nyt sitten naimisiin, vai mitä se?

MIMMI

Kihloihin juuri on menty — (pakkaa).

KUSTAAVA

Vai sillä lailla. — Mutta, Mimmi, sanoppas nyt aivan selkeesti, että oikeinko sinä todella hennot jättää sen Lönnbergin.

MIMMI (keskeyttää työnsä)

Hennot jättää! Mokomankin, joka juoksee jokikisen naakan perässä! Hyvän tässä toki jättää. Jätän — jätän varsin — kuulithan sen ja muutan kanssa. Ja tänäiltana. Tästä paikasta, (on sitonut koria kiukkusesti).

KUSTAAVA (pakkaa)

Niin, no mikäs siinä, kun kerran sen on niin päättänyt.

MIMMI (kiskoo nuoria)

Tehtävä se on, mikä on tehtävä.

KUSTAAVA

Sopisiko tuota kysästä, että minne sitä tästä —

MIMMI

Muutanko? Nuoren miehen emännöitsijäksi, morsiameksi ja rouvaksi. Vanhaan virkaanihan minä. En minä uria muuttelemaan, visu ihminen.

KUSTAAVA

Visuhan se on Mimmi.

MIMMI

On — ja naseva kanssa. Enkä minä menekään enää millekään kuivuneelle virkaelätille. Jopahan! Liikemies se on ja rikas kuin prinssi.

KUSTAAVA

Eipä vähä mitään. Mikähän tuo olisi nimeltään?

MIMMI (kiskasee nuoraa) Ei sanota vielä.

KUSTAAVA

Niin — no, ehtiihän tuon sittenkin kuulla —

MIMMI

Ja nähdä, (tarttuu korin toiseen päähän) Nostappas tuosta toisesta päästä. Kas niin. Ja valmis se on tuokin. (Nostavat.) Ohhoh! (ovikello) Taas! (menee avaamaan. Eteisessä) Päivää, Hilda.

KUSTAAVA

Ahaa, se on Sihvoska.

HILDA (eteisessä)

Päivää. No nyt se on löydetty!

MIMMI (kylmästi)

Vai on löydetty (tulevat).

KUSTAAVA

Päivää (kättelyä). Jaa, tämäkö Lönnberg?

HILDA (puhkuen)

Niin — niin — Se on nyt löydetty. Ja Sihvonen sen löysikin.

KUSTAAVA

Enkös minä sitä sanonut, että kyllä se Sihvonen sen — No, kerrohan nyt, mitenkä se —

HILDA

Kun Sihvonen ajeli siitä pitkin katua Satamatorilta kaupungille, niin arvatkaapas, kuka siinä kadulla tepastelee?

KUSTAAVA

Lönnberg —

HILDA

Kamreeri Lönnberg!

MIMMI (syrjässä hääräten ivallisesti)

Oliko tuo edes humalassa?

HILDA

Humalassako lienee ollut — ei Sihvonen sitä sanonut — mutta rupesi siitä vain seuraamaan sen jälkiä ja ajeli sen perässä kadulta kadulle —

MIMMI

No, minnekä tuo lopulta päätyi?

HILDA

Tietysti se olisi siitä jonnekin, mutta eikös paiskannut siihen tuon Lindenskän parahiksi.

KUSTAAVA

No — ja —

HILDA

Se lyöttäytyi heti Lönnbergin kintereille ja alkoi seurata sitä ja kulki sen perässä kuin mikäkin —

KUSTAAVA

Jaa, jaa, siinä onkin sellainen muija —

MIMMI

No, Lindenskako sen otti sitten kiinnikin?

HILDA

Odottakaapas nyt vähän, kun minä kerron. Kun Lönnberg kierteli sitten lopulta siihen Kluuvin kulmalle, niin eikös ehättänyt Lindenskä sinne tyttönsä tupakkapuotiin —

MIMMI

Ohoh! (Jää kuuntelemaan).

HILDA

Ja tuossa paikassa lensi sieltä Lilli kadulle —

KUSTAAVA

Ja koppasi Lönnbergin —

HILDA

Koppasi! Käsipuoleen oli tarttunut —

MIMMI (nauraen)

Entä Lönnberg?

KUSTAAVA

Jäi pyydykseen! (nauravat).

HILDA

Jäi. »Nyt sinä, Iisakki, et menekään!», oli sanonut. »Nyt lähdetään meille!» — Sihvonen kuuli kaikki siinä kadun kulmassa — Ja oli siinä tietysti muitakin näkijöitä. — Niin, ja mukaansa Lilli Lönnbergin oli ottanut.

KUSTAAVA

Tietysti ensin puotiin vei?

HILDA

Niin vei. Eikä Lönnberg ollut kovin vastaan pakkaillutkaan —

MIMMI

Niin, no jouti viedäkin.

HILDA (vähän epävarmasti ympärilleen katsellen)

Niin — jouti — kait. Mutta täällähän se on sen sormuskin ja nämä kaikki —

MIMMI

Viisi sormuksista ja muista!

KUSTAAVA

Ei tämä Mimmi enää sellaisista —

HILDA

Ettäkö ihan todella? — Sitä minä tässä katselen, että oikeinko sinä olet muuttohommissa, vai mitä tämä on? Ja ettäkö sinä jättäisit Lönnbergin?

MIMMI (askartelee)

Jätän ja annan Lindenin päntöölle koko äijän —

KUSTAAVA

Kimpsuineen ja kampsuineen.

HILDA

No, älkäähän nyt! — Mutta siinä sinä, Mimmi, teit viisaan teon. Hiisiäkö ruveta yhtä jahtailemaan!

MIMMI

Ja nopallanokin odottelemaan;

KUSTAAVA

Varsinkin kun pääsee paremmille päiville.

HILDA

Ei suinkaan Mimmi naimisiin?

MIMMI

Ei häntä sitäkään tiedä. Aluksi ainakin muutan —

KUSTAAVA

Toisen luo asumaan —

MIMMI

Ja emännöimään. — Mutta odottakaapas, vielä minun on vähän tässä koottava tuota rihkamaa, (ottaa pieniä esineitä) Tässä on. Pane, Kustaava, ne siihen koriin. Mitäs tauluja minä tuosta seinältä veisin? (ottaa jonkun) Kun raamattuni ja virsikirjani olin unohtaa! Ja fikukseni, kauniin fikukseni! (nostaa sen ruokasaliin, palaa heti).

HILDA

Mikä se uusi on miehiään?

MIMMI

Rahamies —

HULDA

Vai että sellainen. Onko ijäkäskin?

MIMMI

Parhaassa se on ijässä.

HILDA

Ja muuten terve ihmisekseen?

MIMMI

On — terve on.

HILDA

No, mikäs sille sitten on mennessä. Siinähän sitä on rakkauttakin tarpeeksi asti.

KUSTAAVA

Rakkautta! Kun minä Roslundin otin ei siinä ollut puhettakaan rakkaudesta. Suoraanhan me toki menimme papin luo ja kristilliseen avioliittoon. — Niin, ja on kait se uusi hyvänlaatuinen luonnoltaan?

MIMMI

No, niin lauhkea kuin lammas.

HILDA

Kaikki se Mimmi käsittääkin!

MIMMI

Vanha nuoruuden tuttavuus vain.

KUSTAAVA

Vaikka ei se ollut paha mies Lönnbergkään.

HILDA

Ei —

MIMMI (kivakasti)

Oli se jo nyt, mikä oli! — Nostetaanpas nämä korit tuonne ruokasalin puolelle. Tilda asettaa ne sitten rattaille. (Ryhtyvät nostelemaan.) Kas niin! (kantavat korit pois) Sielläkin on vielä pakkailemista. Autappa, Hilda, tuosta. (Jäävät sinne).

LÖNNBERG (raottaa ovea. Pistää päänsä)

Ei ketään. — (Kuuntelee.) Ei taida Mimmi olla onneksi kotona, (vetäytyy pois ja avaa jälleen oven) Mutta tule hiljaa, Lilli, (tulevat).

LILLI

Ei täällä näy Mimmiä.

LÖNNBERG

Ei näy. Mutta ollaan siltä hiljaa, (istuu) Ohhoh, kun uuvuttaa.

LILLI

No, jo vähemmästäkin. Kyllä sinä, Iisakki, retkeilit nyt viimeisen kerran. Kuulitko?

LÖNNBERG (haukottelee)

Kyllä kuulin.

LILLI

Sillä nyt sitä mennään lopultakin papin luo.

LÖNNBERG (piristyy)

Papin luo?

LILLI

Niin, tänä iltana ja vielä tältä paikalta!

LÖNNBERG

Mutta entä se sormus?

LILLI

Sormus! Et sinä minua sillä huiputa. Käy se vaikka lainasormuksella.

LÖNNBERG (levottomana)

Käyhän se, mutta —

LILLI

Eikä mitään muttaa enää!

LÖNNBERG

Entä Mimmi?

LILLI (äänekkäästi)

Mimmi! (ääniä ruokasalista).

LÖNNBERG

Hst! Jumalan nimessä! Siellä on Mimmi! (aikoo nousta).

LILLI (tarttuu käsipuoleen)

Nyt et sinä karkaa, Iisakki.

TILDA (avaa ovea)

Sekö pärekori?

MIMMI (sisällä)

Se onkin täällä. (Tilda peräytyy. Ovi jää raolleen) Pakkaa siihen niitä liinavaatteita. Joko ne muuttorattaat ovat pihassa?

TILDA

Jo.

MIMMI

Odottakoon hiukan, (ääniä: kolme, neljä! On sillä tuota vaatetta! J.n.e.)

LÖNNBERG (matalalla äänellä)

Muuttorattaat? Kuka siellä muuttaa?

MIMMI (sisällä)

Kun nostatte sitä astiakoria, niin varokaakin.

LILLI

Sehän on Mimmi. — Seiso siinä, Iisakki!

LÖNNBERG

Mutta muuttaako Mimmi?

LILLI

Muuttaa kaiketi.

LÖNNBERG (avuttomasti)

Mihinkä minä tästä sitten joudun?

LILLI

Sinä! Sinä jäät tänne Lillin luo. Näinhän siitä päästään.

LÖNNBERG

Älä sinä sano niin. Mimmi on hyvä ihminen. En minä niin vain Mimmistä erkanekaan (istuu varmempana).

LILLI (äänekkäämmin)

Et erkane?

LÖNNBERG

Hst!

MIMMI (sisällä)

Puhuiko siellä joku?

KUSTAAVA

Salissako? Kuka nyt siellä —

HILDA

Ketäpä siellä. (Kurkistaa ovesta.) Herra Jee! (peräytyy).

MIMMI

Mikä siellä oli?

KUSTAAVA (kurkistaa)

Taivasten tekijä! (peräytyy).

MIMMI (ovella, äänettömyys) Sooh! Vai täällä sitä nyt sitten istutaankin? Koko herrasväki kaikessa komeudessaan. Hilda ja Kustaava, tulkaapas nyt katsomaan tätä pariskuntaa (toiset pilkistävät, mutta peräytyvät heti ja painavat ovea kiinni).

LÖNNBERG

Päivää, Mimmi!

LILLI

Niin — täällä sitä taas ollaan, Mimmi. Ja kukas se meistä lopulta sen kamreerin käsitti, häh?

MIMMI

En minä ole juossutkaan koko viikkoa kiinniotolla niinkuin joku muu kuuluu tehneen. Jopahan. En minä ole sellaisessa poltteessa miesten perään.

LILLI

Mitäpä ne vanhat enää. Johan se toki Mimmiltä on luontokin lopussa, (nauraa) Vai mitä, Iisakki?

LÖNNBERG

Lilli, so, so!

MIMMI

Voi Lönnberg-raukka! Jo tarrasi koko ihminen Lönnbergiinkin.

LILLI

Tarrasi kun tarrasikin ja niin lujaan tarrasi, että kiinni pysyy. (taputtelee Lönnbergin) Se on tämä Iisakki niin kultunen, niin kultunen.

LÖNNBERG (hönkäisten)

Lilli, no älä nyt siinä.

MIMMI

Katsokaas tuota elättiä! Hyi sentään!

LILLI (halailee Lönnbergiä)

Niin kultunen. Eikös käy Mimmin kateeksi? (huojuttelee itseään Lönnbergin kaulassa).

MIMMI (peräytyen)

Tuota ei viitsi kunniallinen ihminen katsellakaan.

LÖNNBERG

Äläs nyt, Lilli, siinä! En minä enää (nousee).

LILLI (taputtaa poskelle)

Voi sitä pojua!

MIMMI (Lönnbergin oikoessa pukuaan)

Eihän se Lönnbergkään tuollaista. Inhottaa tuo Lönnbergiäkin. Enkä minäkään. Jätän omiin oloihinsa. Minulta saavatkin olla nyt rauhassa, (menee)

LILLI (Mimmille)

Eipä tässä Mimmiä kukaan kaipaakaan (peilailee).

LÖNNBERG (sänkykamariin)

Menen tästä vaihtamaan pukua.

LILLI

Vaihtamaan pukua? Jopa nyt jotakin. Kelpaat sinä vähän siistittynäkin. Mikäs sinussa on vikana? Käännäppäs. (Kääntelee Lönnbergiä.) Frakki on hyvä tuoltaan. Housut vain vähän rypyssä. Uusi rinnus ja puhdas kaulus. Sillä hyvä.

LÖNNBERG

Ei — en minä enää näin frakissa koko viikkoa, (pyrkii ovelle).

LILLI (tarttuu rivakasti kiinni)

Kaikkea vielä. Et sinä nyt papin eteen uudessakaan puvussa, (painaa tuoliin) Istu tuossa. Minä haen kaulukset ja muut vehkeet sänkykamarista (menee).

LÖNNBERG

Hiivatti vieköön koko tytön! Minä olen jo saanut taipeekseni koko vihkimisestä ja näistä häistäni.

MIMMI (ovella)

Lönnbergkö siellä? No, joko se täältä lähti?

LÖNNBERG

Minne tuo lienee mennyt.

MIMMI (laatikoillaan)

Minä tästä nyt sitten kanssa muutan.

LÖNNBERG

Mitä — ettäkö Mimmi muuttaisi?

MIMMI

Niin — minä muutan. Mikäpä tässä rupeaa olemaan — toisten tiellä — kun se Lönnberg kerta alkoi tuollaisia tänne vetelemään perässään — niin eihän sitä kunniallinen ihminen —

LÖNNBERG (hyvitellen)

Mutta eihän Mimmi nyt näistä joutavista — mitäs nyt turhista —

MIMMI

Vai turhista! Ovatko nämä nyt enää mitään turhia tällaiset? Häät ja morsiamet — ja mokomatkin morsiamet kuin tuollaiset. Ei se Mimmikään ole mikään viilipytty, ei tokiinsa — jota vain jokainen tässä — Vielä vanhalla ijällä kun pitikin joutua tällaiseen ristin rangaistukseen. (alkaa vetistellä) Olisihan sitä vielä kärsinyt hyvät ja pahat, mutta ei toki tällaista —

LÖNNBERG (hätääntyy)

Eihän Mimmi nyt noin pahastu —

MIMMI

Joutua tällaiseen häpeään, kunniallinen morsian-ihminen niinkuin minäkin, kun sellaiset ajat on asunut kuin kotonaan konsanaan (itkee).

LÖNNBERG (nousee ja taputtelee Mimmiä)

No, Mimmi, Mimmi! — Mitä se Mimmi nyt? — Kyllähän me tässä vielä. — Ei Mimmi nyt ota niin pahakseen. Mimmi koettaa rauhoittua. No, kas niin! Mimmi rauhoittuu! Rauhoittuuhan ja lakkaa itkemästä —

LILLI (ovessa)

Oohoh! (Lönnberg säpsähtää) Vai niin!

MIMMI (pyyhkii kiireesti silmiään)

Sielläkös se?

LILLI (nykäisee Lönnbergiä)

Pois siitä! Vai vielä taputtelemaan? Riisu frakkisi! Tuossa on kaulus, (alkaa riisua Lönnbergiä) Mitä se siihen jälleen veti itsensä?

MIMMI (tiukasti)

Jaa, minäkö?

LILLI (Lönnbergille)

Ota tuo kaulus pois. — Niin, että vieläkö se Mimmi yhä siinä hapuilee? — (puuhaa pukemishommissa)

MIMMI

Hapuilee! Kuka tässä oikein hapuilee? (nauraa) Kun pitää miestä itselleen ihmisen hakea ihan väkipakolla. (Seuraten pukemista.) Noin — noin! Ja on se oppinutkin miestä käsittelemään. Arvaa sen — katukasakka!

LILLI (kiihtyneesti)

Ei se vielä ole hyvästi — kohota tuosta — kas noin! — (Mimmille sähisten.) Leipäsusi!

MIMMI (yltyy)

Kuule sinä, Lindenskän tyttö! Kuulkaa, hyvät ihmiset! Kuulkaa, mikä suu sillä on. Ja Lönnbergkin! Kuulee nyt Lönnbergkin! — Leipäsusi! Olenko minä, Lönnberg, leipäsusi! Lönnberginkö? Olenko?

LILLI

No, kenenkäs? Vieläkö se Mimmi tahtoisi olla muidenkin? Lienee ollutkin —

MIMMI

Lönnberg, Lönnberg! — (tätä on pukeutuessa pyöritelty ja kiskottu) Kuuleeko Lönnberg? — Antaako se tuon ihmisen minua ihan syyttömästi — Olenko minä Lönnbergin leipäsusi?

LÖNNBERG (avuttomana)

Ei — no — mitä se Mimmi joutavia —

MIMMI

Olenkos ollut? Mitä?

LÖNNBERG

Ei — eihän Mimmi —

MIMMI (Lillille)

Siinä sen kuulit — luuska!

LILLI

Luuska! Häh? (jättää Lönnbergin) Minäkö luuska? (käy Mimmiä kohti).

MIMMI

Huu, huh! (kiertää Lönnbergin toiselle puolelle) Hyvät ihmiset, se käy ihan kiinni! (tarttuu Lönnbergin käsikoukkuun) Lönnberg, apuun! Se käy käsiksi! Lönnberg!

LÖNNBERG (rauhoittaen puolelle ja toiselle)

Lilli, Lilli! — Mimmi-kulta! Rauhoitu!

LILLI (raivoissaan ilkamoiden)

Ahaa! Vai sinä sen aijot ottaakin! Mutta ei, sanon minä! (tarttuu toiseen käsipuoleen) Laske, Mimmi, irti tämä mies! Iisakki, tyrkkää tuo ämmä luotasi! Paikalla!

LÖNNBERG

No, no — so, so — Lilli —

MIMMI

Ei! Ei sitten likikään! (puristautuu Lönnbergin kylkeen) Eihän Lönnberg-kulta Mimmiä, eihän?

LILLI

Vai ei! Mutta kyllä minä (tempasee rajusti Lönnbergiä, Mimmi vetää toiselta puolen).

MIMMI

Ja kyllä minäkin! Koetetaan nyt — (vetää hurjasti) Näin —

LÖNNBERG (epätoivoissaan puhkuen)

Älkää Jumalan nimessä! Älkää! Lilli! (koettaa irtautua) Älä nyt tuossa. Menehän siitä. Mimmi, maltahan, Mimmi!

LILLI (yhä rajummin)

Et ikinä, Mimmi, et —

MIMMI (hypähtää Lönnbergin kaulaan)

Ei, Lönnberg-kulta!

LILLI (kapsahtaa kaulaan toiselta puolen)

Vai etten tässä minäkin! Iisakki-kulta!

LÖNNBERG (tukehtuvalla äänellä)

Herra armahda, minä tukehdun! (ovikello)

MIMMI (irtautuu äkkiä)

Kuka se siellä? (oikoo pukuaan).

LÖNNBERG (suuttuneena Lillille)

Mene vihdoinkin tiehesi siitä? (sysää luotaan).

LILLI

Iisakki-kulta! (Yrittää halata).

LÖNNBERG (estää)

Minä sinun kultasi! Pysy syrjässä! Lunttu! (Lilli hölmistyy)

MIMMI (riemuissaan)

Enkös niinä sitä sanonut, ettei se Lönnberg! (kiireesti eteiseen ja takaisin. Lönnbergin kaulaan) Voi, rakas kamreeri!

LEHTINEN (ovessa)

No, mutta näinkös täällä ovatkin asiat?

LILLI (vetäytyy itseään peilailemaan)

Kyllä se tuo Iisakki on koko aasi!

MIMMI (irtautuu)

Ei tainnut nyt tulla mitään lähdöstä, herra Lehtinen. (Kättelevät).

LÖNNBERG

Eihän Mimmi tästä nyt mihinkä lähde (korjailee pukuaan).

MIMMI

En — enhän toki. Johan minä kamreeria jättäisin.

LEHTINEN

Ja ei Mimmi sitten meille tulisikaan?

LILLI

Vai sinnekö se Mimmi? (katselee ällistyneenä Lehtistä).

LÖNNBERG (naurahtelee)

Mimmikö Heikin luo? (kättelee) Päivää. Tuli tässä vähän nujutuksi.

LEHTINEN (leikillisesti)

Olihan meillä tämän Mimmin kanssa sillä aikaa vähän kahdenkeskisiä keskusteluja siihen suuntaan.

LÖNNBERG

Ehei — eihän Mimmi minua —

MIMMI

Mitäs se Lehtinen joutavista. Tuli vain puhutuksi. En minä raatsi kamreeria — (antaa salavihkaa sormuksen Lehtiselle) Onhan niitä aina sellaisella miehellä, kun Lehtisellä —

LÖNNBERG

On niitä Heikillä — (vilkasee Lilliin) — jos vain ympärilleen katselee —

LEHTINEN

Niin — no. Ei auta sureminen osansa vähyyttä. Ainahan parempi, jos kukin pysyy omillaan.

LILLI (syrjässä)

Tieheni minä menen. Mokomaakin tässä. — Minä tästä sitten lähden, Lönnberg. Onkos se ompelijattaren lasku maksettu? Että saisi siitä olla rauhassa. (Lehtinen ja Mimmi sillä aikaa iloisesti keskustelevat).

LÖNNBERG (hämillään)

On — onhan se. Mutta — mitä Lillikään kiirehtii? Puhellaan tässä — tässä on tämä kauppias Lehtinenkin. Saanhan esitellä, Heikki — (Lehtinen kohteliaasti kumartaa) neiti Linden.

LEHTINEN (nauraen)

Mehän olemme oikeastaan vanhoja tuttuja — vai —

LILLI (keimaillen)

Sitä minäkin, että herra Lehtinenhän se — en ollut tuntea — (jäävät iloisesti juttelemaan).

LÖNNBERG (Mimmille)

Ettäkö se Mimmi oikein tosissaan oli jo muuttohommissa?

MIMMI (nauraen onnellisena)

No, tahtoihan sitä ihan ruveta jo suututtamaan, mutta mitäpäs nyt siitä —

LÖNNBERG

Niin, mitäpäs siitä! Eletään tässä kuin ennenkin — ja jos pantaisi parailleen, niin käytäisi vaikka papinkin luona viimein —

MIMMI

Ihanko todella?

LÖNNBERG

Eiköhän se olisi selvintä? Vai mitä siitä Mimmi?

MIMMI (Ylen onnellisena)

Voi kamreeri-kulta! (halailee).

LILLI (nyhkäsee Lehtistä keimaillen)

Mitä se herra Lehtinen nyt? Toisen morsiamelle sellaisia!

LEHTINEN (nauraen)

Olisiko se sitten niin vaarallista? Sanoo vain muuten — Heikiksi — ollaanhan sitä niin monivuotisia tuttuja.

LILLI (kainostellen)

Lilli — kiitoksia.

LEHTINEN

Niin, Lilli, jos tosiaan lähtisimme?

LÖNNBERG (reippaasti)

No, minnekäs niin? Mitä sopimuksia täällä tehdäänkään?

LEHTINEN

Minä ehdotin vain tälle Lillille, että lähtisimme tästä illallisille Fenniaan.

LÖNNBERG

Entä Lilli? (Lilli naureskelee).

LEHTINEN

Pyrkii vastaan hangottelemaan.

MIMMI

Mitä joutavia — sellaisen kanssa kun Lehtisen! Meneehän Lilli toki — Mutta älkää nyt niin kiirehtikö, pitäähän meidän ensin täälläkin juhlia. Istukaa nyt hiukan. (Menee touhuissaan).

LEHTINEN

No, istutaan, (istuu ja tempaa syliinsä Lillin).

LILLI (vastustavinaan)

Voi, voi, kun sinä Heikki olet raju.

LEHTINEN

No, Iisakki, miltä tämä näyttäisi?

LÖNNBERG (nauraa hyvillään)

Näyttäisihän se.

MIMMI (ovessa tarjottimineen)

Mutta joko ne nyt täällä näin pitkällä? Sitä minä olen sanonutkin, että kyllä se Lehtinen ehtii.

LEHTINEN

Johan minä jo aivan osattomaksi jäisinkin, jollen viimeinkin yrittäisi — kun se Mimmikin minut jätti.

MIMMI

Niin — jättihän se. (Laskee tarjottimen.) Mutta odottakaahan. Nyt minä muistankin. (Kaapin laatikolle.) Nyt sen saakin Lehtinen, (ottaa sormuksen ja näyttää Lönnbergille) Eikö niin, kamreeri?

LÖNNBERG

Vai siellä se olikin! Niin — no — olkoon menneeksi. (Mimmi antaa sormuksen Lehtiselle.)

MIMMI

Lehtinen saa sen nyt antaa vuorostaan Lillille, kun minä siitä ne nimetkin jo kraapustin pois.

LEHTINEN

Mikä tämä on?

LILLI (katselee sormusta)

Ah, siinä se nyt on se kadonnut vihkimäsormus!

LEHTINEN

Ahaa! No, painetaan se sitten sormeen vaan — (nauraa) Heikiltä —

LILLI

Koetteeksi — (sormus Lillin sormeen).

MIMMI

Siinäpä se olisikin paikallaan, (nauraa).

LÖNNBERG (taputtelee Mimmiä)

Se on vain se Mimmi!

MIMMI (askarrellen iloisesti)

Sitähän minä olen aina itsekin sanonut.

Esirippu.