ENSIMÄINEN OSA. (continued 2)

Minulla ei todellakaan ollut halua kertoa. Olin tullut sen luvanneeksi hetken kiihtymyksessä, mutta mahdotonta oli täyttää tuota lupausta. Naiselle ei voinut uskoa sellaisia salaisuuksia. Ja Laurahan oli sitäpaitsi minun kilpailijani. Ei sopinut ollenkaan.

"Minulla ei nyt ole aikaa", vastasin ja nousin seisomaan. "Kerron joskus toiste, mutta en nyt."

Laura naurahti taistelunhaluisesti.

"Ei aikaa! Se on selvä, mutta epäonnistunut hätävalhe. Ajatteles, jos minä olisin tullut päästämään sinut puolituntia myöhemmin. Sinulla olisi ollut aikaa vallan mainiosti istua huoneessa.. Sinun olisi täytynyt istua. Tuo syy ei siis vetele ollenkaan."

En osannut sanoa mitään, enhän voinut viitatakaan seikkailuuni Lauran aavistamatta, kuinka suuret asiat olivat kysymyksessä. Mutta nainenhan on itsepäinen, eikä Laura, luoja paratkoon, ainakaan siinä suhteessa ole mikään ilahuttava poikkeus. Hän oli utelias, kieltämättä utelias, ja se hiveli kyllä minun itserakkauttani, sillä en milloinkaan ennen ollut huomannut voivani herättää hänen uteliaisuuttaan. Mutta en mitenkään voinut sitä tyydyttää, vaikka Laura tekikin kaikkensa niinä kymmenenä minuuttina, jotka vielä viivyin huoneessa. Hän nauroi, hän pilkkasi, pyysi, häikäilemättömästi niinkuin vain nainen voi pyytää, ja lopuksi uhkasi menevänsä kysymään kenraalilta, mitä tekemistä minulla oli hänen huoneessaan. Minä hätkähdin ja Laura huomasi sen ja ärsytti minua yhä enemmän. Mutta olin kuitenkin varma, ettei Laura toteuttaisi uhkaustaan. Lupasin viimein hänelle hankkia erinomaisia aiheita matkakirjeisiin ja sain hänet tyytymään, kun hän vakuuttautui siitä, etten missään tapauksessa pitemmälle myöntyisi. Mutta minä näin hänen silmistään, että Laura tekisi kaikkensa, saadakseen selville salaisuuteni, ja myöskin kostaakseen minulle samalla mitalla. Kysyin kohteliaisuuden vuoksi, millä tavalla hän oli saanut avaimen.

"Pyh, tuo nyt oli helppoa. Edit keskusteli ovenvartijan kanssa joistakin osotteista ja sillä aikaa minä kaikessa rauhassa valitsin itselleni avaimen."

"Edit!"

Minä en todellakaan olisi uskonut, että musikaalinen nainen antautuisi sellaiseen seikkailuun, mutta Edit nyökkäsi päätään, että niin hän joka tapauksessa oli tehnyt. Edit ei näyttänyt uteliaalta, hän selaili parhaillaan hartaasti Danzigin kaupungin kartastoa ja historiallista opasta ja kirjoitti matkamuistojaan paksuun mustakantiseen vihkoon pystyllä, suoralla ja selvällä tyttökoululaiskäsialallaan.

Niin, mutta Jozef Gurnicki!

Mennessäni alhaalta hakemaan huoneeni avainta, antoi ovenvartija minulle kirjeen. Arvasin, keneltä se oli. Monsieur Gurnicki ilmoitti olevansa puolalaisen ylikomisarin luona. Riensin huoneeseeni ja soitin hänelle, pyytäen häntä kiireellisesti saapumaan hotelliin.

Ei kulunut puolta tuntiakaan ennenkuin ovelle koputettiin ja Jozef Gurnicki astui sisään.

"Missä te olette ollut koko päivän?" Puolalainen paloi uteliaisuudesta ja jännityksestä.

"Kenraali Amos Aron Nagelkopfin huoneessa sängyn alla."

"Todellako?"

"Aivan varmasti, ja todistukseksi siitä voin antaa tämän", sanoin ojentaen hänelle tuon tärkeän paperin. Puolalainen tuli aivan suunniltaan ilosta ja ennenkuin kerkesin edes aavistaa, oli hän kietonut kätensä kaulani ympäri ja moiskauttanut minua molemmille poskille. Kukin tavallaan, ajattelin vain, ja suuteleminenhan kuuluu puolalaisiin tapoihin niinkuin nenänhierominen kiinalaisiin.

"Kertokaa, kertokaa!" ja puolalainen heittäytyi nojatuoliin. "Tehän olette kuin Scherlock Holmes!"

Minun täytyi nauraa ja nauraminen teki minulle hyvää vuoteen alla makaamisen jälkeen.

"Ennenkuin kerron", sanoin, "kuvailkaapa minulle, minkälainen kohtaus teille sattui Helan niemellä?"

Puolalainen nauroi hiukan harmistuneesti.

"Olimme ehtineet juuri niemen toiselle rannalle, meren puoleiselle, ja sitä pitkin kävellessämme huomasin hiekalla erään pensaan varjossa istumassa kaksi henkilöä. Samalla myöskin madame Nagelkopf huomasi heidät ja päästi huudon, mikä varmasti kuului kylään saakka. Istujat olivat madame Pirard ja kenraali. En tahdo kuvata, mitä seurasi. Lopputulos oli joka tapauksessa, että seura vaihtui, madame otti kenraalinsa ja minä madame Pirardin. Tiesittekö te, että kenraali oli mennyt Helaan?"

"Tiesin."

"Te olette velikulta, totisesti. En tahtoisi uudelleen joutua samanlaiseen tilanteeseen. Kaikki ihmiset katsoivat meitä."

"Täytyy kärsiä. Minäkin sain jo tarpeekseni."

Sitten kerroin yksityiskohtaisesti koko seikkailuni ja puolalainen istui kuin neuloilla, niin innostunut ja jännittynyt hän oli. Keskustelimme vielä tunnin, minkä jälkeen sovimme menettelytavasta.

Ilmoitin matkakumppaneilleni, että lähdemme illalla Vilnaan. Editin ja Lauran vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.

"Sinä edistyt liian huimaavasti", sanoi Laura ja keikahutti niskaansa. "Kuvitteletko sinä todellakin että minä, kun olen päättänyt olla Danzigissa viikon, lähden noin vain, sinun käskystäsi, Vilnaan?"

"Minä en kuvittele", vastasin kuivasti, "minä olen varma siitä. Aivan yksinkertaisesti. Sinulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Ellet seuraa minun neuvojani ja ohjeitani ja määräyksiäni, et pääse Vilnaan eikä lehtesi saa sieltä mitään."

Minä korostin sanoja "määräyksiäni" ja "pääse". Näin, että se teki oikein hyvää Lauralle. Olin varma, että hänen kilpailijaolemuksensa voittaisi ja siksi saatoin uskaltaa verrattain pitkälle. Laura oli aina ennen määrännyt. Nyt määräsin minä ja tuskin tiesin, miten muutos oli tapahtunut. Toistaiseksi saatoin olla varma ylivallastani, mutta tunsin Lauraa siksi hyvin, että tiesin, jos tästä ylivalta-asemastani aioin pitää kiinni, vielä seuraavan katkeria taisteluja.

"Entä passit?" kysyi Laura jokapäiväisimmällä äänellään.

"Sinä älä huolehdi niistä, vaan katso, että itse ja tavarasi, samoinkuin Edit ja hänen kamppeensa ovat pian valmiina."

Laura kääntyi kunnioittamatta minua edes halveksivalla silmäyksellä. Aavistin, että matka Vilnaan tuskin tulisi erikoisemman helläksi. Mutta välitin siitä viisi. Minulla olivat omat asiani ja ne olivat paljon jännittävämmät kuin jonkun naisen mielialan vaihtelut.

Samana iltana istuimme kaikki junassa ja porhalsimme kohti Posenia. Olin päättänyt matkustaa kiertoteitse Vilnaan, osaksi siitä syystä, että se minua yleensä huvitti, osaksi siitä, etten pelännyt kenraalin ehtivän ennen meitä. Hän ei osannut odottaa mitään sellaista.