SISÄLLYS: (continued 2)

Tohtorilla näytti olevan rautaiset hermot. Hän oli nyt asettunut lukemaan kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan sen polvelleen ja vakavasti tähystelevän ympärilleen. Minäkin puolestani pariin kertaan yritin lukea, mutta havaitsin mahdottomaksi keskittää ajatuksiani kirjaan. Mietteeni aina väkisinkin harhailivat takaisin tähän avaraan, autioon, hiljaiseen suojamaan ja sitä synkentävään kammostuttavaan salaisuuteen. Vaivasin aivojani keksiäkseni jonkin mahdollisen oletuksen, joka selittäisi noiden kahden miehen katoamisen. Oli vain silkka tosiasia, että he olivat hävinneet, eikä hämärintäkään aavistusta miksi ja minne. Ja tässä me odottelimme samassa paikassa — odottelimme ollenkaan arvaamatta, mitä oli tulossa. Olin oikeassa siinä, ettei tämä soveltunut yhden miehen urakaksi. Koettelevaa oli jo näinkin, mutta mikään maallinen mahti ei olisi minua siellä toveritta pidätellyt.

Olipa se loppumattoman ikävystyttävä yö! Ulkoa kuulimme voimallisen virran kohun ja loiskeen sekä yltyvän tuulen pauhun. Sisäpuolella vallitsevaa painostavaa äänettömyyttä häiritsi vain oma hengityksemme, tohtorin selailemien sivujen kahina ja silloin tällöin moskiiton voimakas, kimeä ininä. Kerran hypähti sydämeni, kun Severallin kirja äkkiä putosi maahan ja hän kavahti jaloilleen katse erääseen ikkunaan suunnattuna.

"Näittekö mitään, Meldrum?"

"En. Entäs te?"

"Minusta hämärästi tuntui jotakin liikahtelevan tuon ikkunan ulkopuolella." Hän sieppasi pyssynsä ja läheni sitä. "Ei, siellä ei mitään näy, ja kuitenkin olisin voinut vannoa, että jotakin rahisi hitaasti sen poikitse."

"Kenties palmunlehti", sanoin minä, sillä tuuli kiihtyi hetki hetkeltä.

"Paljon mahdollista", myönsi hän ja istuutui jälleen kirjansa ääreen, mutta hän loi yhtämittaa epäluuloisia vilauksia ylös ikkunaan. Minäkin sitä pidin silmällä, mutta ulkona oli kaikki hiljaista.

Ja sitten kääntyivät ajatuksemme äkkiä toisaanne, kun raju-ilma puhkesi riehumaan. Sokaisevaa salamaa seurasi jyrähdys, joka vavahutteli koko rakennusta. Yhä uudestaan ja uudestaan välähti huikaiseva leimahdus ja aina jylähti samassa kuin jättiläismoisen kanuunan tuiskahduksina ja paukkeena. Sitten ryöpsähti troopillinen rankkasade räikyttämään vannehtimon kororautaista kattoa. Tilava, tyhjä suojama jymisi kuin rumpu. Pimeydestä tohisi kumma äänten myllerrys, siellä kurnasi, loiski, porehti, kohisi, tipahteli, norui — mitä valuvaa ääntä vain voi luonto tuottaa sateen ropseen ja siuhkeen ja virran kumean, vakaan jumun väliltä. Tuntien vieriessä pauhu kävi valtaisemmaksi ja vakinaisemmaksi.

"Totta tosiaan", virkahti Severall, "tällä kertaa saammekin oikean emätulvan. No, jopa vihdoinkin sarastaa päivä, ja se on siunattu seikka. Olemmehan toki jokseenkin tehneet tyhjäksi kolmanteen yöhön kohdistuneen taikauskon."

Harmaja hämy hiipi suojamaan, ja tuotapikaa yllätti meidät täysi päivä. Sade oli helpottanut, mutta kahvinkarvainen virta pauhasi ohitse kuin vesiputous. Sen rajuus sai minut pelkäilemään "Gamecockin" ankkurin kestävyyttä.

"Minun on mentävä alukseeni", sanoin. "Jos se laahautuu ulohtaalle, niin sitä on mahdoton saada takaisin vastavirtaan."

"Saari käypi aallonmurtajasta", vastasi tohtori. "Voin antaa teille kahvikupposen, jos tulette talolle."

Olin viluissani ja voivuksissa, joten tarjous oli tervetullut. Me jätimme pahaenteisen vannehtimon yhä ratkaisemattomine salaisuuksineen ja rämmimme talolle.

"Tuossa on väkiviinalamppu", neuvoi Severall. "Raapaiskaahan siihen tuli, minä pistäyn katsomassa, miten Walker tänä aamuna jaksaa."

Hän poistui huoneesta, mutta palasi tuossa tuokiossa tyrmistynein kasvoin.

"Hän on mennyttä!" huudahti hän käheästi.

Sanat saivat minut kauhusta värähtämään. Seisoin lamppu kädessä häneen tuijottaen.

"Niin, mennyttä!" kertasi hän. "Tulkaa katsomaan!"

Seurasin häntä sanaakaan hiiskumatta, ja makuuhuoneeseen astuessani sattui ensi silmäykseni Walkeriin itseensä. Hän virui rentonaan vuoteella siihen harmaaseen flanelli-yöpukuun verhoutuneena, jota minä olin edellisenä iltana autellut hänen yllensä.

"Eihän toki kuollut!" änkkäsin.

Tohtori oli kamalasti kiihdyksissään. Hänen kätensä vapisivat kuin lehdet tuulessa.

"Hän on ollut hengetönnä jonkun tunnin."

"Kuumeeseenko hän kuoli?"

"Kuumeeseen! Katsokaa hänen jalkaansa!"

Vilkaisin alas ja huuliltani kirposi hirmustunut ähkäys. Toinen jalka ei ainoastaan ollut vääntynyt sijoiltaan, vaan pusertunut kerrassaan ympäri mitä luonnottomimmalle kierteelle.

"Hyvä Jumala!" voihkasin. "Mikä on voinut tämän tuottaa?"

Severall oli laskenut kätensä kuolleen miehen rinnalle.

"Tunnustelkaa tästä", hän kuiskasi.

Laskin käteni samalle kohdalle. Ei tuntunut mitään vastusta. Ruumis oli ihan pehmeä ja veltto. Se hyllyi kuin sahajauhonukkea painellessa.

"Rintalasta on rusentunut", selitteli Severall samoin kauhistunein kuiskein. "Hän on mäsänä. Jumalan kiitos, että hän sai laudanumia. Näette hänen kasvoistaan, että hän kuoli unessaan."

"Mutta kuka on tämän voinut tehdä?"

"Olen kokenut minkä kestän", sopersi tohtori otsaansa pyyhkien. "En liene pahempi pelkuri kuin muutkaan, mutta tämä nykistää minut. Jos olette menossa 'Gamecockiin' —"

"Tulkaa!" kehotin minä, ja läksimme me. Jos emme juosseet, niin syynä oli kumpaisenkin halu säilyttää viimeinen tähde oman arvonsa tuntoa toisen nähden. Keveässä kanootissa oli paisuneella virralla kulkeminen vaarallista, mutta me emme siekailleet silmänräpäystäkään. Hän ajoi vettä, minä meloin, ja veden päällä sen pysytimme huvipurrelle asti. Sen kannella, kahdensadan metrin salmen kohistessa meidän ja tuon kirotun saaren välissä, tunsimme taas olevamme oma itsemme.

"Palaamme tunnin kuluttua tai niille paikoin", sanoi tohtori. "Mutta tarvitsemme tovin tyyntyäksemme. En vuosipalkastanikaan olisi suonut neekerien nähneen minua äskeisessä kunnossani."

"Olen käskenyt kokin valmistaa aamiaisen. Sitten lähdemme takaisin", sanoin minä. "Mutta hyväinen aika, t:ri Severall, miten selitätte tämän kaiken?"

"Se käypi yli ymmärrykseni — olen ihan ymmällä. Olen kuullut villien aavejuttuja ja naureskellut niitä muiden mukana. Mutta että kelpo Walker parka, sävyisä, Jumalaa pelkääväinen yhdeksännentoista vuosisadan englantilainen tuhoutuu tällä tavoin ainoankaan luun jäämättä eheäksi ruumiissaan — se on järkyttänyt mieltäni, sitä en kiellä. Mutta katsokaas tuonne, Meldrum, onko tuo matruusinne päästään vialla vai päissään, tai mikä on hänellä hätänä?"

Ukko Patterson, miehistöni vanhin ja vakaa kuin pyramiidit, oli asetettu keulapuoleen puoshaalla torjumaan virran mukana kiitäviä irrallisia pölkkyjä. Nyt hän seisoi polvet lynkyssä tuijotellen eteensä ja hurjasti huidellen etusormellaan.

"Katsokaa sitä!" älähti hän. "Katsokaa!"

Ja samassa mekin näimme ilmiön.

Alas virtaa solui tavattoman jykeä musta puunrunko, jonka leveätä, kiiltävää selkää vesi juuri hiukan valeli. Ja sen edessä — kolmisen jalkaa etupuolella — kaareutui laivan kokkapuun tavoin ylöspäin verkalleen puolelta toiselle huojuva kammottava pää. Se oli litteä, ilkeän näköinen, iso kuin olutnassakka, kauhtuneen homeinen väriltään, mutta sitä kannatteleva kaula oli himmeänkeltaisen ja mustan laikullinen. Sen viilettäessä "Gamecockin" ohitse vesien vilskeessä näin kahden suunnattoman kiemuran kiertyvän esille jostakin isosta puun ontelosta, ja hirvittävä pää kohosi äkkiä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen, tylsin, kelmuisin silmin katsellen purtta. Seuraavassa hetkessä oli runko vilahtanut ohitsemme, syöksyäkseen kamalan matkustajansa keralla aavaan Atlanttiin.

"Mikä se oli?" huudahdin.

"Vannehtimossamme kummitellut hirmu", vastasi t:ri Severall, ja hänestä oli tuokiossa tullut sama reima, varmaryhtinen mies kuin ennenkin. "Niin, siinä meni se paholainen, joka on ollut saaremme vitsauksena. Se oli Gabuuni-maan iso python."

Ajattelin koko rannikolla kuulemiani kertomuksia sisämaan hirmuisista jättiläiskäärmeistä, niiden ajoittaisesta ruokahalusta ja niiden kuolettavan puristuksen hirveästä voimasta. Sitten asia selkisi mielessäni. Edellisellä viikolla oli tulvinut. Ryöppy oli kuljettanut mukanaan tuon suunnattoman paksun, onton puunrungon kauhean asukkaansa keralla. Ties mistä etäisestä troopillisesta metsästä hirviö lieneekään ollut lähtöisin. Se oli ajautunut saaren itäisen poukaman pohjukkaan. Vannehtimo oli ollut likeisin rakennus. Kahdesti se ruokahalunsa palatessa oli siepannut yövartian. Viime yönä se epäilemättä oli taas tullut, kun Severall oli ollut huomaavinaan jotakin ikkunassa, mutta se oli kaihtanut valoa, kiemurrellut edelleen ja surmannut Walker poloisen makuulta.

"Miksei se vienyt saalistaan?" kysyin.

"Jyrinä ja leimahdukset kai pelottivat hirviön tiehensä. Tuossa tulee kokkinne, Meldrum. Mitä pikemmin haukkaamme eineemme ja palaamme saarelle, sitä parempi; muutoin saattaisi joku noista neekereistä arvella, että me säikyimme."