KALASTAJA.

Uhuuhu-uhu-uhuu! pauhaa näkymätöin voima luonnossa. Puiden oksat eivät tiedä mille puolelle kankeoina kumartavat, kohmettuneita kuin ovat ja myrsky riehuu heidän ympärillä, rynnäten väliin yhdeltä, väliin toiselta puolelta. Sähkö- ja telefoni-langat moniäänisinä säestävät myrskyn mahtavata bassoa. Olavinlinnan monista aukoista kuuluu väliin valittava, toisinaan taas majesteetillisen valtaava sotahuudon kalttainen sävel. Sieltä kaikuu ikäänkuin kirkonkellojen soitto, hautajaishymnin vieno laulu ja suloiset, tuskin ilmoille päässeet, rakkauden, tuon taivaallisen lemmen, huokaukset.

Niitä ei kykene kynällä piirtämään, niitä ääniä. Niitä täytyy itse kuulla — ymmärtää —

Myrskyn soiton jälkeen tanssaa ilmassa iloinen pyry-ilma. Se itserakkaudessaan maalaa kaikki näköisiksensä: puiden rungot, oksat, aidat, portit, seinät, kaikki lumivalkoisiksi. Virta kiemurrellen kiehuu loihtien omituista säveltään. Sen sinertävää pintaa nuoleskelee myrsky ahneesti: virrasta nousee sakea savu ilmaan ihan kuin jostakin ammottavasta padasta. Siinä on taistelua, ankarata — Mutta virtaava vesi pitää puolensa, eikä mene jääpeiton suojaan, ei.

Tätä pitää itse nähdä —

Luonto elämöipi, kaikki laulaa, soittaa, kiehuu — Siinä on jotakin reipasta, jotakin innostuttavaa tuossa myrsky-ilmassa!

Harva pyrkii tämmöisellä ilmalla nelisnurkkasestansa ulos. Ei nyt lämmin ainakaan haittaisi.

Ei näy ainoatakaan varpusta, ei edes koskikarakaan paadella vikise. Eikä se muutoisin pakkasessa juuri hätäile.

Korkealla, tuolla lumipilvien reunalla, rusottaa kirkas hohde. — Sapet auringon ympärillä siitä tulee pitkälliset pyryilmat, tuumaa talon vanhus, katsellen akkunasta pilviä.

Puhuri pauhaa täydellisimmässä voimassaan ja sen mahtavuuden tuntee koko luonto. Lämpömittari osottaa suojassa 24° ja tuulen puolella 30 ° pakkasta.

Vaan katsos tuolla virran pyörteessä, tuolla ulapalla, Olavinlinnan lähistöllä, siellä on soutajia! —

Ja hiljaan, vaivaloisesti kulkee myrskyssä kolmihanka vene.

— Isä, nyt tulemme ihan vastatuuleen, sanoo kalastajan poikanen.

— Niinpä näkyy! —

— Kylläpä puhaltaa! Pyrkii läpi luidenkin, tuumaa poika. Hetkiseksi heittää hän käsistään airot ja kohottaa lujemmalle lammasnahkaista "Savonreuhkaansa", joka suojelee hänen päätänsä puhurilta.

— Nyt lasketaan näin vaan vinoon, lausuu harvapuheinen kalastaja, joka tähän saakka vankalla kädellä on venettä ohjannut. Paleleeko sinua?

— Vieläpä tässä aristelemaan, kuuluu iloiselta pojan ääni. Hänkö rupeaisi ensiksi valittamaan. Eho, jopa toki! Sydämmensä tärisee rinnassa ja kylmä pallomainen viima puistattelee hänen selkäänsä. Väristys tärisyttää hänen ruumistansa aika ajoin. Eipä hän sittenkään valita: hän on kalastajan poika, eikä mikään hätähierin.

— Nyt laske, anna minä nousen soutamaan, sanoo isä hiljaan hiipien veneen pohjaa myöten. Ruumiillani sinua sitte hiukan suojelen pahimmassa vastatuulessa.

Ja he muuttavat varovasti paikkoja, poika hiukan vastenmielisesti. Hänkö ei näet vastatuulta tirkistäisi ihan nenästä nokkaan? Eho!

Muutellessaan tuossa he kumpikin huomaavat kuinka kohmettuneita, miten tönkköjä he jo ovat, poloiset!

Ja siinä nuo tönkköinä, melkein jäätyneinä soutavat ensin hyvän kierroksen laita-, sitten laskevat myötä-tuuleen. Jäälautalle päästyä on pikku poika niin tönkkönä jo, että isän täytyy häntä auttaa veneestä ylös.

Suurella vaivalla vetäävät he hyvän matkaa venettänsä pitkin jäätä rannalle — mutta sittenpä he ovat onnellisesti perillä.

* * * * *

— Voi sinun tokkiisa! ihmettelee äiti mökin ovella. Tulettehan viimeinkin, Luojalle kiitos! Voi tuota kauhistavaa ilmaa!

— Nuo antoi tänäpäivänä! huutaa poika osottaen kahta siikaa. Se oli koko heidän saaliinsa tuolta vaivaloiselta retkeltä.

— Kiitos siitäkin kaikkein hyväin lahjain Antajalle, lausuu äiti. Ettepä tarvinneet tehdä tyhjää reissua. Jumala on armorikas ja hyvä! Sen saamme kokea joka päivä uudestaan.

Sydämmellisesti silmäilee kalastajan vaimo miestänsä ja auttaa poikaa riisumishommissa.

— Kaspas vain rukkasia ja lapasia tuossa! Olikos tarvis parempia jääpuikkoja! Hyvä, kun hengissä kotia palasitte! Olinpa niin rauhatonna koko ajan, että!

Näin puhellen kantaa äiti pöydälle kahvikannun, jota hyvän aikaa on hiilillä seisottanut, odotellen kotia armaitansa. Akkunasta, johon puhuri on laittanut omin lupinsa komeat valkoiset uutimet, ei hän mitään nähnyt — mutta ovelta hän sitä ahkerammin tutki ja tunnusteli milloinka kotia joutuisivat kalastajat myrskyn kourista ja armottomista syleilyistä.

Ja nyt he tyytyväisinä halkonaisista kupeista kahvitilkkaansa ryypiskelevät. Äiti oli kahvia joulusta asti säästellyt — ja nyt kas vain! kuinka hyvään tarpeesen tuo keitto oli!

Anttu istuu isän rinnalla, posket pulleoina kahvia jäähdytellen. Se soluu niin sivakasti alas — ja lämmittää niin selittämättömän suloisesti hänen kohmettuneita jäseniään. Se on verraton tuo kuuma, höyryävä juoma! —

Anttu tuntee itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi perheen jäseneksi. Mitenkäs isä lähtisi yksikseen vesille, rihmoja laskemaan tämmöisessä ilmassa kun nyt tämäkin Sylvester? Eho! Eihän mitä! Eihän äidistä ole vesille, ei se raukka jaksaisi hennoilla voimillaan mitenkään kestää semmoista. Ja kukapa kiehuttaisi kahvinkaan ja sitä lämpimänä pitäisi, kun isärukka kohmettuneena, melkein tönkkönä, kotiin tulisi? Eho! Ei, kyllä hän on tarpeellinen talon jäsen. Entäs kukas ne halot kantaisi äidille?

— Lämmittele toki hiukan, pyytelee äiti, nähdessään että isä hommaa kaupungille lähtöä, siikoja viemään.

— Pitää joutua iltakirkkoon, lausuu vakaisena isä, nythän on uudenvuoden-aatto-ilta. Laita vaan kaikki valmiiksi, lisää hän mennessään, ottaa molemmat siijat ja astuu ulos.

* * * * *

— Siikoja. Paljonko naula? kysyy eräs vastaantulija.

— Nämä ovat tilatut jo, sanoo kalastaja hiljaan.

— Meillä enemmin maksetaan. Tuokaatte vaan kalat kyökkiin, niin ette niitä huoli mihinkään kuljettaa.

Vaan ei silmiään kalastaja räpäytä. Hänkö olisi valmis pettämään, kun kerran mitä oli luvannut? Ei häntä omanvoitonpyyntö eikä ahneus saa lannistaa. Ei myrskykään äsken mahtanut mitään. Kalat ovat luvatut toiseen paikkaan, sanoo hän ja astuu edelleen.

Ihan vastatuuli koko matkan. Silmäripset jäätyvät toisiinsa kiinni. Puhuri koettelee voimistelle kalastajan turkinkin kanssa — mutta ei mahda niin mitään.

— Komea kouluhuone tuo, ajattelee kalastaja lyseon sivu kulkiessaan. Hovi kuin hovi. Korkealle kattokin tähtää. Muut talot sen rinnalla ovat kuin korttituvat vain!

Iloisena telmää puhurikin. Torilla on sille avara ala. Lyseon akkunoihin on se laittanut komeat, uuden uutukaiset pitsiverhot, tuo vallaton.

Kuu paistaa korkealla sinitaivahalla. Ei salakähmäisenä, senttimentaalisena, mutta ihanana, kirkkaana kuultavan ilman läpi. Lumi ratisee kalastajan jalkojen alla; niin nuortealta, reippaalta tuntuu rinnassa puhdas omatunto. Kaikki on juhlallista, tullut on hiljaisen rauhan hetki — myrsky on vaijennut, ainoastaan pakkanen temmeltää vielä — ja mieli lentää kepyenä ylös, ylös —

Tämä juhlallisuus vaikuttaa kalastajan sydämmessä sanomattoman riemun tunteen; hiljalleen hän hyräilee siinä astuessaan:

"Kaikkivoipa Jumalamme! Me jalkais juuren kumarramme Sinulle lausuin kunniaa! Voimas kaikki vallat voittaa; Sua maa ja taivas kunnioittaa Ja viisauttas julistaa. Sua kiittää Kerubim, Sua veisaa Serafim! Halleluja! Suur voimassa, Suur armossa On Herra, meidän Jumala!"

— Jaha siikoja vain. Eikös saanut matikka-kalaa? kysyy emäntä, joka oli kaloja tilannut.

— Ei muuta tänään saanut, kuin nämä siijat.

— Paljonko naula?

— Kolmekymmentä penniä.

— Kolmekymmentä! Onpas niillä hintaa. Ei me nyt huolita, kun äsken ostimme lohta.

Kalastaja ottaa siikansa ja menee toiseen taloon.

— On niillä nyt hintaa. Onpa niinkin. Äsken saatiin kotoa Puruveden mujeita, niin ett'ei meillä nyt kaupat synny.

Ei ole karvas kalastajan mieli. Eihän myrsky ole ainoa julma, kova maailmassa. Usein paljon ankarammin sydämmen runtelee tuo pikkuinen, luisen lukon takana oleva jäntäre, kieliparka.

Viimein on ostaja siikakaloillekin. Eikä hänen mielestänsä ole hintakaan kallis vaivaan ja työhön nähden.

Kalastajan kourassa helisee pari hopearahaa. Iloinen hän on pienestäkin saaliista. Monta kertaa käy niinkin, ett'ei edes saa hukkunutta kissanpoikaakaan. Tänään oli onni myötäinen ja nyt on purjetuuli kotia mennä.

Kirjakaupan lasiovesta loistaa kirkas valo torille.

— Entäs poika? Pitäähän sille ostaa tuo kauan haluttu ja odotettu katkismus kerrankin, tuumailee kalastaja ja jopa hän seisookin avarassa, lämpöisessä kirjoilla täytetyssä salissa.

Ja kotona mikä riemu syntyy! Iloiset, tyytyväiset katseet lämmittävät ja virvoittavat hänen omaa rakastavaa ja lempeyttä kaipaavaa sydäntänsä.

Äiti puuhailee kalakukon kanssa. "Kalaa" siinä ei ole nimeksikään, mistäs se äveriäisyys tulisi — mutta onpa porsaanlihaa ja lanttuja ruisjauhokuoreen. Ja kun kalakukko on sysätty uuniin paistumaan, astuu kalastajan perhe — vanhaa vuotta lopettamaan, — iltakirkkoon, johon kellot herttaisella kuminallaan kansaa kutsuuvat.

* * * * *

Illalliseksi tuo äiti leipomaansa kalakukkoa ja sahtia palanpainoksi. Sen nautittua nousee ihana uudenvuoden-virsi ylös taivahille, sille Isälle, joka kaarneetkin ruokkii. Hartaasti kalastajan perhe jättää itsensä Jumalan hoitoon tulevaksi vuodeksi ja kaikeksi elinajakseen.

Tuli lampusta sammutetaan. Koko perhe lepää sikeätä, puhtaan omantunnon luomaa unta.

— Isä, isä, tule tänne eteeni istumaan, että sinua tuulelta suojelisin! — puhelee unimielissään poika, joka uneksii olevansa vesillä.

Mutta äiti käärii peitteen paremmin hänen ympärilleen, panee kätensä ristiin ja kuiskaa: "Taivaallinen, rakas Isä! siunaa ja varjele heitä kaikissa maailman myrskyissä ja elon taisteluissa!" —

Kaikki nukkuvat. Pakkanen vaan tuvan nurkissa paukkaa kunniata tehden ja tähdet katselevat kuinka uusi vuosi hiljaan, hiljaan, aivan kuulumattomana hiipii kaikkialle toivottaen:

Onnellista uutta vuotta!

Vuosi 1893!