TOINEN NÄYTÖS.

Juhannusilta. Nurmikkoa järven rannalla, oikealla kuusitankoinen, jykevä kiikku. Taustana järvi, etäällä veneitä vesillä, kokkoja kaukana rannoilla. Kuulun väliin hanurin, väliin viulun soittoa ja laulun hyminää.

Kylän nuorisoa kiikussa ja metsässä rannalla. Tytöt ja pojat laulavat kiikun hiljaa liikkuessa:

(Kansanlaulu):

Kahdeksantoista vuotta kun täytin, kukoistavalta ruusulta näytin. Voi, kuinka iloinen olin minä silloin! Kun tanssista tanssihin kuljin mä illoin, kun ystävä puoleeni katsahti, niin sydämeni lemmestä sykähti.

Mut toiseen tuo kulta mieltyikin kohta, voi, mihin tuskaan lempi voi johtaa! Kaksikymmentä vuotta kun täytin, lakastuneelta ruusulta näytin. Ystävä laulaen kihlasi toisen, unohti valansa ensimmäisen.

On kulunut vuotta monta ja pitkää, lempeni tuskaa ei haihduta mitkään. Vain kerran puhkesi lempeni kukkaan, ijäksi kukkinut onkin se hukkaan. Sen kukan nuorena omaksi sain, en unhota sitä mä ikänäin!

MAIJA. Käännetään lehteä. Liisa, lauletaan "Heilini":

(Kansanlaulu):

Rautikko hevonen ja malmiset rattaat, kun asemalta ajettihin, sun reissun reissua rallallei, kun asemalta ajettihin.

Oli sillä ihmisen ymmärrys, kun istui mun rinnalleni, sun reissun reissua rallallei; kun istui mun rinnalleni.

Eikä mun heilini vanha oo, se on toisella kymmenellä, sun reissun j.n.e.

Eikä mun heilini rikas oo, se on köyhän mummon likka j.n.e.

Eikä se käsin ompele, vaan masiinalla se tikkaa, sun reissun j.n.e.

Eikä mun heilini hieno oo, se on pullo-olven juoja, sun reissun j.n.e.

Ei soo ilon antaja, vaan suuren surun tuoja, sun reissun j.n.e.

Eikä mun heilini tässä kylässä tallaa kukkasia, sun reissun j.n.e.

Vaan se kantaa toisessa kylässä poskia punaisia, sun reissun j.n.e.

SEPPÄ-KALLE (kiikussa keskitangolla). Hoi, Aatu ja Miina, tulkaa kiikkuun, täällä on tilaa!

LIISA. Antaa heirän olla rauhassa.

SEPPÄ-KALLE. Ei mitään eri seuroja. Tänne nyt vain. Ja sitten Miina saa vuorostaan laulaa. Eikös niin?

TYTÖT. Niin, Miina laulaa.

MAIJA. Oikein Helsingin lauluja.

ÄÄNI. Miina laulaa!

AATU. Tullaan, tullaan.

(Nousee Miinan kanssa kiikkuun.)

MAIJA. Minkälainen nuotti siellä Helsingissä nyt on?

MIINA. Makasiinissa tytöt lauloivat kaikenlaista.

MAIJA. Etkö yhtään muista?

MIINA (laulaa):

Vene liitää yksinäinen vaiheell' yön ja illan, sinne kauas rakentaisin sydäntemme sillan.

Auervetten ulapoilla taivaan portti aukee, siellä murhe, elon harhat, sydäntuskat raukee.

(Hetken hiljaisuus.)

LIISA. Se on niin kaunis ja surullinen.

SEPPÄ-KALLE. Tuolta se tulee illan paras lysti. Hei, Jaana!

JAANA (vanha nainen tulee oikealta kantaen suurta kahvipannua ja isoa vasua, josta purkaa vasemmalle metsikköön astioita ja nisuleipiä j.m.s.). Tässä sitä nyt on. Onkos tulta?

VILLE. Tuolla koko rovio, vaikka ittenne keittäisitte.

JAANA. En minä mikään noita ole.

VILLE. Onkos teillä ryyppylasia?

JAANA. Vielä sun mitä. Ryypätkää pullosta.

LIISA. Nyt on Aatun vuoro laulaa, se uusi!

AATU. Mikä uusi?

LIISA. Se, kun sinä eilen illalla lauloit hevosia sukiessasi kaivolla.

AATU. En minä nyt.

LIISA. Liiri, laari, hiiren saari, peukaloisen pehkut! Ei ne sellaiset estelyt kelpaa. Minulla on tänä iltana laulun komento ja sitä on toteltava. Ellet sinä laula, niin minä laulan sinun viisusi, muistan sen hyvin.

AATU. Ennen sen sitten itte laulan:

Mäen laidassa kaunis kukka sen painoin ma povelleni. En minä sitä muille näytä, vaan säilytän itselleni.

Kukan lehdillä kastehelmi kirkkaana kimaltelee, tän pojan mielessä surut suuret aina karvastelee.

Kun minä kauas purjehdin, jää tänne mun kultaseni, sitten kun ma takaisin tulen, otan sun omakseni!

ENSIMM. KYLÄN POIKA. Selvähän se kuin peili. Mitä Miina siihen sanoo?

MIINA (laulaa):

Istun rannan kivelle ja sua ajattelen, ikäväni ilmoitan ja hiekkaan kirjottelen: tule kotikunnaalle ja oma mökki laita, siinä oomme rikkaita ja onnen kuninkaita.

VILLE (touhuaa pulloineen kiven juuressa). Mitä talollinen mökillä tekee, kun on maat ja mannut ja itte isäntämies?

LIISA. Ville, tulkaa heittämään, Seppä-Kalle on jo väsynyt.

VILLE. Ei sinne mahru. Heittäköön nyt vain Kalle!

SEPPÄ-KALLE. Suorat minulla on sääret, en minä sitä varten heittämättä ole, minä!

TOINEN KYLÄN POIKA. Seppä se vasta on potkiva poika.

MAIJA. On tätä jo tässä kiikuttu, oikein jalat henttyy. (Huutaa.) Jaanaa! (Kädet suun edessä torvena.) Jaanaa! Joko kahvi kiehuu? (Laskeutuu alas kiikusta ja toiset samoin.) Mennään piiritanssia. Kaikki mukaan! Koreet koreille ja rumat rumille. Seppä-Kalle, tulkaa minun kanssani!

(Piiri muodostuu.)

VILLE (vetää Miinan piiriin ja pyörittää laulaen):

Näin sitä mennään pyörähytellään ilon ja laulun kanssa vaan, tule sinä kaunis valkea tyttö minun kanssani tanssimaan.

(Tytöt kikattavat ja pyörittävät Villeä vuoron perään vaihtaen sanat: kaunis, valkea tyttö = kaunis kaupunginpoika j.n.e)

SEPPÄ-KALLE (anastaa Miinan parikseen ja vie samalle kivelle istumaan, josta Aatu juuri on noussut mennäkseen piiriin pyörimään). En minä oikein siitä tykkää, että Aatu niin paljon seuroo Miinaa. Se on nyt ollut sellaista pilaa Aatun puolelta, eikä suinkaan Miina sitä totena pirä!

MIINA. Mikäs on pitäessäkin.

SEPPÄ-KALLE. Eihän Miina sentään mahra pahaa tykätä, kun tulee sanotuksi suu puhtaaksi, ja kun vielä tässä aaton aattona tuli sen johteen ylikin loikatuksi.

MIINA. Minkä johteen?

SEPPÄ-KALLE. Kyllähän Miina sen vissistä tietää, no, sen Aholan johteen. Sinä päivänä, kun kupp… Se on tää mun kielein sellatiin, että se väliin lipsahtaa, ja kun nyt aina puhutaan kupparista, niin se menee minultakin. Eihän Miina nyt vaan tykkää pahaa?

MIINA. Mitäs siitä puhuu, antaa olla oloillaan kunkiin.

SEPPÄ-KALLE. Eiköstä niin? Ja seppä on sentään aina seppä ja vasara aina jalompi kuin kuokka ja rauta maata mahtavampi — niin sananlasku sanoo. Ja minä olen kattellut nyt Miinaa jo kauan, mutta kun se — höm — — vävyksi rupeaminen — — Miksi hitoksi sitä siellä kaupungissa sanotaan?

MIINA. Ketä?

SEPPÄ-KALLE. Miinan äitiä?

MIINA. Hierojaksi.

SEPPÄ-KALLE. Vai siinä kaaressa? Kysyn nyt Miinalta oikeen totueellisesti, että eikös sitä sentään hierojan vävyksi kelpaa? Miina on taas niin korea tyttö puolestaan, että vaikka sitten hiivatti olisi ja itte rienaaja ja senkin seittemän kupp… hierojaa hännillä, niin totta vieköön otan?

MIINA. Piiritanssiinko?

AATU. Mitäs Kalle täällä haastelee?

SEPPÄ-KALLE (hyvin meinaavana). Kyselen vaan, mitä sinne kaupunkiin kuuluu. Ja mitäs sinne oikeastaan kuuluu? Kysytään se rehellisesti.

MIINA. Kivimuuria ja kirkontornia, katukiviä ja uunin piippuja, tuhmia ja viisaita, mutta ei ketään sellaista kuin Seppä-Kalle!

SEPPÄ-KALLE. Joo, justiisa niinkuin minä meinaan.

(Ottaa Miinan käden.)

AATU. Laske irti Miinan käsi!

SEPPÄ-KALLE. Mitäs sinä, mies, räpätät?

MIINA. Älä huoli riirellä, Aatu. Seppä on hyvällä tuulella.

AATU (poistuu).

SEPPÄ-KALLE. Mitäs Miina siihen sanoo? Isä kävi aamulla kyselemässä.

MIINA. Tolperi lupasi tehrä minulle piirongin kapioiksi.

SEPPÄ-KALLE. Kuinkas muuten. Isä osaa tehrä oikein sellaisen rokelmenttipiirongin, että sillä on maha kuin maaherralla, niin se on sitten vasta julkinen kapine. Ja sen päälle kun panee peilin, niin luulee olevansa kuin reivinnan kammarissa. Kelpaa siinä Minnan peilailla, niin korea kun onkii. Ja kun minä sitten tulen pajasta ja katton kanssa kuvaa, niin on siinä mustaa ja on siinä valkoista ja on siinä soriaa ja koriaa vartta. Eiköstä okkii?

MIINA. No, kunhan sen sanoo!

SEPPÄ-KALLE. Ei ole hyvä tulla silloin sanomaan, että "kupparin vävy"! Silloin saa hyvinkin kattoa, mistä ittensä löytää.

MIINA. Kukas tota Seppä-Kallelle sanoo, kun ei ole kupparin vävy.

SEPPÄ-KALLE. Ei vielä, ei vielä. Hihi, tämä vasta laatuun käy. Mutta tahtoisin sentään saara varman vastauksen. Se Aatu on niin tuppaavainen, niinkuin sillä olisi lupa ja mielisuosio!

MIINA. Aatulla on omat huolensa.

SEPPÄ-KALLE. Hihi, onkos saanut rukkaset?

MIINA (yrittää nousta).

SEPPÄ-KALLE (estää). Ei, ei, ei nyt saa mennä, ennenkuin Miina lupaa tulla emännäksein.

MIINA. En ole vielä luvannut enkä vasta aio ja menen koska lystään.

SEPPÄ-KALLE. No, no, vaimoväkeä se Miinakin vaan on… vaikka koreakin olis. Ja kyllä hameväen on toteltava.

MIINA (yrittää vapautua; kun ei onnistu, heittää päätään ja nauraa). Vai on hameväen toteltava? Malttakaa (kuiskaa) kun he ovat menneet kaikki kahville, tulkaa silloin saamaan vastaus. Minä istun — — orottakaa, kun mietin. (Takoo käsin otsaansa.) No, nyt tierän. Minä istun selin teihin tässä kivellä, päässäni — — liina ja ylläni — — (huomaa takkinsa puun oksalla) tuo takki tuosta. Ymmärrättekös?

SEPPÄ-KALLE. Selvää kuin peili. Miina on aika viisas.

MIINA. Se nährään sitten. Ei sanaakaan kellekään!

SEPPÄ-KALLE. Luuleekos Miina minua hölmöksi?

MIINA. Kuinka niin?

SEPPÄ-KALLE. Että enkös minä ymmärtäisi tarkoitusta?

(Töykkii meinaavasti Miinan käsivartta ja katsoo hymyillen tyttöön.)

LIISA (on järjestänyt numeroleikin. Kaikki istuvat parittain. Huudot käyvät vikkelään ja Seppä-Kalle huutaa aina Miinan takaisin). Seppä-Kalle on jarruna leikissä. Kiireesti tänne viereeni. Minä huuran teitä koko illan, jos ei muu auta, ja pantit pois. Ensin lakki ja sitten takki, ja kello ja…

SEPPÄ-KALLE. Armoa, armoa, tulenhan minä, kun jouran.

LIISA. Pantit pois.

MAIJA (huutaa). Viisi!… kuka on viisi?

AATU (puhelee Miinan kanssa). Kuka huusi?

LIISA. Pantti. (Ottaa esineen Aatulta.) Miina, huura!

MIINA. Seittemän.

SEPPÄ-KALLE (menee Miinan viereen ja näpäyttää sormea Aatun nenän edessä).

LIISA. Huutakaa.

ENSIMM. POIKA. Kuusi!

LIISA. Pantti pois, Miina, sinä et kuullut.

(Ottaa esineen.)

SEPPÄ-KALLE. Kuusi.

(Pidättää Miinaa.)

MIINA (palaa).

ENSIMM. KYLÄN POIKA. Kokko on kohta komeimmillaan ja kahvi valmiina.

VILLE. Ja hiukan miestä vahvempaa.

JAANA (tulee vasemmalta). Se on nyt sitten juotavaa. Menkää kaikki tyyni. Lähren tästä makuulle minä.

(Kaikki poistuvat vasemmalle.)

MIINA (vetää Jaanaa puun taakse). Älkää vielä menkö, minulla on vähän asiaa. Tässä on teille valkoinen liina. Sen saatte ihka omaksenne, mutta sirotaan se nyt hyvin silmille. Kas noin. Ja ottakaa tämä takki yllenne. (On ottanut oksalta pitkän, vaalean vaippansa ja vetää sen Jaanan ylle.) Kas noin. (Ottaa taskustaan pienen pullon.) Tässä on hajuvettä, kaaretaan takille. Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Kun Seppä-Kalle tulee, niin istukaa tässä kivellä ja selin häneen ja myöntykää, vaikka se mitä sanoisi.

JAANA. Mitäs varten tämä nyt oikein on?

MIINA. Kujeilua vaan. Narrataan pikkusen. Olettehan tekin kerran ollut nuori.

JAANA. En minä oo koskaan ketään narrannut, muut ovat narranneet minua.

MIINA. Narratkaa sitten nyt kerran tekin. Minä autan.

JAANA. Ettäkö istun vaan ja sanon että "joo"?

MIINA. Ei, sanokaa, että niin, on se niin, oikein on. Kuinka paremmin sopii, ymmärrättehän? Kas niin, istukaa hiljaa vaan. Minä menen.

(Vasemmalta pois. Näyttämöllä on hämärtynyt, ja kivi, jolla Jaana istuu, on puitten varjossa.)

SEPPÄ-KALLE (vasemmalta). Miina!

JAANA. Niin!

SEPPÄ-KALLE (istuu viereen). Mitäs nyt niin selin? (Kyhnäisee kyynärpäällään.) Käänny tänne päin.

JAANA (pysyy ennallaan). Oikeinkos?

SEPPÄ-KALLE. Vaikka niinhän Miinan sopii paremmin olla siviä neito eikä antaa niiren rakkauren ajatusten mieltänsä tärvellä. Se on sitten niin ihanaa, kun mieli on kirkas ja puhras kuin peili. (Istuvat hetken vaiti). Jos nyt sentään kääntyisit. Tui, tui, eres silmäs näyttäisit.

(Yrittää kääntää hartioista.)

JAANA. Ole alallasi.

SEPPÄ-KALLE. Mitä? Eihän se ollut Miinan ääni. Etkös sinä…?

JAANA (nousee aikoen poistua).

SEPPÄ-KALLE (vetää äkisti kivelle takaisin). Ei, älä mene, älä suutu. (Nuuskii nenällään). Sinä haiset niin hyvälle. Se on ihan kuin kaupungissa hienot ryökinät. Se niin hemasee minua ja tekee mieleni lauhkeaksi ja juhlalliseksi. Istu, istu nyt hiljaa, että saan puhua sinulle. Katsos, en minä ole perin sellainen kuin näytän, en pelkkä moukariseppä. Syrämmessäin on niin paljon ihmisen meinaamista ja sellaista kaipaamista, ettei sitä mikään työ eikä lysti eikä meno tyyrytä. Ja vaikka ne antais minulle kaiken maailman makeat ja rieskat, niin en minä siitä täytetyksi tulisi. Ei, ei, ihminen ei siitä elä. Minä kaipaan ja himoan sitä rakkauren rieskaa.

JAANA (yskäisee). Niin kai.

SEPPÄ-KALLE (laskee käsivartensa Jaanan kaulalle).

JAANA (antaa sen tapahtua, mutta pudottaa hiljalleen käden jälleen alas sepän puhuessa).

SEPPÄ-KALLE (surumielisenä). Nyt on juhannusyö, linnut puissa hiljaa kujertaa. Ne puhelee pesässä toisilleen, vissisti ne rakkautta tuntee. Nyt on syrän minunkin rinnassain lauhkea niinkuin tuo rannan vesi ja mielein niin pehmeä ja nöyrä. On niin hyvä ja autuas ollaksein, etten kellenkään pahaa soisi. Ja kaikki se sinusta lähtee. Onhan tää minun syrämmein uppiniskainen ja aina valmis vänkkäämään vastaan. Se on täyteen ylpeyttä. Kun minä nyt sentään olen hyvä ja taitava seppä, niin ettei toista minun vertaistani näillä paikoilla ole eikä tule, niin eihän se mahra väärinkään olla, että vähän röystäilen, röystäilee ne huonommatkin. Mutta sen sinulle sanon, Miina, että osaan minä taas iloita ja riemuitakin paremmin kuin muut ja rakkautta kaipailla ja sitten aviopuolisolleni uskollinen olla. Sen sinulle lupaan ja pyhän valani kanssa pirän. Ja jos sinä aviovaimona nöyrä olet niinkuin lämmin rasva ruuvin jenkoissa, niin en sinua kurita, niinkuin vaimoihmistä kurittaa pitäisi, vaan hyvänä pirän!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Puhu sinä vaan kovemmin korealla suullasi. Sitä minä nyt niin tahtoisin. Anna äänesi kuulua. Kun sitten pappilasta tullaan — niin, niin — — sittenhän sinä puhut ja näytät silmäsi ja riemu ja onni alkaa!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Ja sinä olet sitten meirän huoneissamme kuin sirkkunen sillan päällä, viserrät ja vehnäsiä ja sokerileipiä leivot ja pakaat. (Metsässä näkyy kyläläisiä.) Meillä on silloin juhannus ja joulu joka päivä!

JAANA. Niin, niin!

SEPPÄ-KALLE. Huomenna, huomenna jo ajamme pappilaan. Minä tilaan kylän parhaan hevosen ja valjastan sen itse tekemieni nappulakääsien eteen, ja niiren vieterit on kuin hyllyvä höyhenpolster. Ja kun ne kiiltelee ja päivänpaisteessa välkähtelee ja kylän raitilla pyöristä kivet sinkoo ja koirat hevosen jaloissa ärhentelee ja sinun sirot silmäsi armaasti minuun katsahtaa, niin silloin — niin silloin — Miina — Miina… minä ilosta itken.

JAANA. (nyyhkii).

SEPPÄ-KALLE. Ja rovasti astuu kuistilleen kattomaan, että kuka sieltä niin komeasti ajaa, ja pappilan koirat ne kaikki haukkuu. Siinä se vaan tulee Seppä-Kalle valmiina kuulutukseen.

JAANA. Minä — — minä en voi — — en, se on niin — — niin kaunista! (Itkee suureen ääneen.) En voi — — pe-ettää ke-eetään!

VILLE (astuu esiin metsästä). Vai jo huomenna pappilaan? Onpas Seppä-Kallella kiire! Ihkako sinä kuulutukseen aattelet?

(Kaikki ovat saapuneet takaisin.)

LIISA (tulee metsästä huomaamatta Seppä-Kallessa ja Jaanassa mitään erikoista). Nyt on lunastettava pantit. Missä on Aatu ja Miina?

SEPPÄ-KALLE. Aatu voi olla vaikka peevelissä, kun Miina vaan on tässä!

VILLE. Älähän nyt, Kalle, et sinä ole se vakka, jolle Miina kanneksi rupeaa.

SEPPÄ-KALLE (nauraa). Voi teirän silmiänne ja ymmärrystänne!

JAANA. Päästä pois, kun nauravat!

SEPPÄ-KALLE. Nauretaan heirän kanssaan.

(Nauraa ja pitelee Jaanaa kainalossaan.)

LIISA (on tullut lähelle ja katselee Jaanaa).

AATU (rientää vasemmalta vetääkseen Liisan pois). Ei saa olla utelias!

SEPPÄ-KALLE. No, Aatu, kuka meistä Miinan sai?

AATU. Se kai, joka tytön nai!

SEPPÄ-KALLE. Oikein sanot. Seppä tän tytön nai eikä kukaan muu.

AATU. Niin, sen tytön, joka sinulla nyt on kainalossa. Sen, sen sinä nait ja sen sinä naira saat!

SEPPÄ-KALLE. Kattos nyt, jokosta myönnät?

AATU. Totuus aina paikkansa pitää. Eikös nyt tuota nää joka ikinen, että seppä seisoo tuossa oma kulta kainalossa.

JAANA. En minä tässä koko yötä pilkattavana seiso. (Ottaa liinan päästään ja takin yltään ja heittää ne maahan.) Tossa on!

SEPPA-KALLE. Jaana! Jaa-aana!

AATU (matkii). Jaa-aana!

VILLE. Kalle halasi rakkaasti Jaanaa!

ENSIMM. POIKA. Ja lupasi naira! Eiköstä luvannutkii naira?

TOINEN POIKA. Ja mennä huomenna pappilaan, sen me toristamme, totta vieköön…!

ENSIMM. POIKA. Toristamme — — minä.

ÄÄNIÄ. Minä — ja minä — ja minä!

SEPPÄ-KALLE (vähitellen vimmastuu). Jollette nyt tuki suutanne, niin saatte passit sinne, missä ei naira eikä mennä pappilaan. Vielä minä olen Seppä-Kalle, ja jumalavita teitä joutumasta näihin pihteihin.

(Ojentelee käsiään, ja toiset kaikkoavat sen mukaan kauemmaksi.)

VILLE. Ryyppää, veikkonen, ja niele harmit.

SEPPÄ-KALLE. Loittone, vääräsääri mäyrä, taikka kyllä sinut nielen harmiesi kanssa. Ei kuulu teihin meikäläisen harmit ja kun kerran sisuni kiehuu, niin se saa kiehua ja saatte vielä nährä, mitä sekin merkittee, kun Seppä-Kallen sisu kiehuu!

VILLE. Ryyppää ensin, eihän ilman märkyyttä kiehua voi.

SEPPÄ-KALLE (sieppaa pullon Villen kädestä ja ryyppää suusta pitkän kulauksen ja vielä toisenkin). Häääh! Niinkuin tuli se kiertää ja palaa minun ruumiissani. Ja niinkuin sula öljy se leviää sisuni ympärille ja sitä lämmittää, ja niinkuin palsaami se suruani kuluttaa. Aijai, sinä, Miina, ettäs minulle tällaisen teit. Kun et sinä, valkea tyttö, tierä, minkä haavan itseeni minuun iskit sillä viekkaalla kielelläsi. Ja minkä kirveleväisen polton sinä syrämeeni sytytit noilla helottavilla silmilläsi. (Juopuu vähitellen.) Etkös sinä sitäkään ajatellut, että nyt on suvi ja nyt on juhannusyö ja että minun syrämeni vangittu oli ja minä puhuin siitä rakkauuresta, joka kahren syräntä lämmittää. Etkös sinä näe, kuinka luonto rakkauressa ympärillämme kuiskailee ja heilimöitä tahtoo, kuinka se kukkaisiaan toiseen kukkaan kurkoittaa niinkuin janoova suutaan lähteen pintaan. Voi, sinua syrämetön tyttö, kuinkas sinua rangaista taitaisin, koska mieleni tekee villaisella kärellä sivellä ja pirellä. Jos minulle suuta antaisit, niin kaikki unohtaisin, taivaan ja maan ja tän maallisen oman ittenikin. Sinä…

(On hoippunut Miinaa tavoittamaan. Viinapullo on kulkenut ahkeraan miehestä mieheen, ja Aatukin on kallistellut toisten mukana.)

AATU (työntää Seppä-Kallen syrjään). Pois kourat!

LIISA. Älkää riitele, nyt lunastetaan pantit!

VILLE. Ja unohretaan muut harmit ja ollaan niinkuin Aaprahamin helmassa, missä ei enää naira…

AATU. Eikä tarvitte vierä pappilaan Jaanaa! (Naurua.)

VILLE (lepytellen). Niin oikein totta, lunastetaan pantit, muuten, Kallesta tulee vielä Aatami. Eihän sillä enää ole muuta kuin housut ja paita.

LIISA. Kuka on ilman panttia?

VILLE. Minä olen.

LIISA. Ole sinä sitten tuomari. (Ottaa esineiden joukosta pienen piipun ja pitää sitä korkealla.) Kenen pantti päällä palaa?

ENSIMM. POIKA. Minun.

LIISA. Herra tuomari, mitä sen pitää tehrä, joka tän pantin omistaa?

VILLE. Vetäköön hirsiä!

LIISA. Tuolla, kiikun tolpassa, verä siellä!

ENSIMM. POIKA (vetää otsaansa pitkin kiikun tolppaa ylhäältä alas päin, niin että jyrinä kuuluu).

LIISA. Hyvin veretty, tuossa on piippusi! (Antaa piipun pojalle ja ottaa läjästä nenäliinan.) Kenen pantti päällä palaa?

MAIJA. Minun!

LUSA. Herra tuomari, mitä pitää sen tehrä, joka tän pantin omistaa?

VILLE, Seiskoon kuin välkkyvä säilä.

MAIJA (nousee seisoalleen eristettyyn paikkaan).

Tässä seison tyttöhäilä Niinkuin maassa seisoo säilä, miehen kyllä kerran saan, joka tahtoo, tulkoon ottamaan!

(Pojat syöksyvät tavoittamaan Maijaa.)

LUSA. Hiljaa. (Pitää korkealla Seppä-Kallen takkia.) Kenen pantti päällä palaa?

HUUTOJA. Seppä-Kallen!

LIISA. Herra tuomari, mitä pitää sen tekemän, joka tämän pantin omistaa?

VILLE. Tehköön vaikka — laulun!

SEPPÄ-KALLE. Joo, kyllä minä laulan, niin että mäki mätkää ja korvessa soi.

HUUTOJA. Laula, Kalle, laula!

SEPPÄ-KALLE (asettuu Aatun ja Miinan eteen kädet housuntaskuissa ja uhittelevana). Näin se on, että:

Mitä mä tuosta hyötyisin, jos kupparin tyttären naisin? Kuppari joutuisi kuolemaan, niin sarvipussin saisin.

(Hiljaisuus).

LIISA. Kenen pantti päällä palaa?

HUUTOJA. Miinan, Miinan!

TOINEN POIKA. Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle.

LIISA. Herra tuomari…

VILLE. Laulaa, laulaa!

HUUTOJA. Anna takaisin!

MIINA.

Kaikki puut on komeita paitsi kataja ja leppä, kaikkia poikia halata saa paitsi suutarii ja seppää.

VILLE. Niin, Kalle, älä puusku.

SEPPÄ-KALLE. Puuskun, minkä puuskun, eikä se kehenkään kuulu, ei mäyriin eikä sääriin käyriin, ei kuppariin eikä kupparin tyttäriin.

AATU. Älä siinä suurentele, ei ole hyvä muiren apajoilla kaloja kokea, sen sinulle sanon vielä uurenkin kerran.

SEPPÄ-KALLE. Koskas olen kokenut?

LIISA. Kenen pantti päällä palaa?

HUUTOJA. Aatun, Aatun.

LIISA. Herra tuomari…!

VILLE. Laulakoon, sittenhän saa purkaa sisunsa siivolla tavalla.

AATU. On sitä ääntä mullai, Kalle!

Hei, hei henttua sepän teki mieli, siksi sillä katkera on pisteliäs kieli. Ota poika oinas ja aja pappilahan, jos on puute orihista, katso karsinahan, kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen, harjurin saat ajamaan ja ruotumuorin rekeen.

HUUTOJA. Aijaijaijai!

(Hälinää, naurua ja kohotusta.)

SEPPÄ-KALLE (heittelee miehiä). Pois nokan erestä. Aatua minä ravistelen!

VILLE (häärää näppäränä, tarjoaa pulloa). Älkää, pojat, toisianne pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin kuin tiatterissa. Seppä on pulska poika, ja täällä on henttuja koko sakki. Koppaa kiinni, poika, kas noin!

(Hyökkää tyttöjoukkoon levittäen pitkät käsivartensa ja kaapaten heitä syliinsä.)

TYTÖT (parkaisevat ja juoksevat tirskuen erilleen).

VILLE (tyrkyttää Seppä-Kallelle pulloa). Juo mies, älä jupise!

SEPPÄ-KALLE (ryyppää). Kas, Aatu, anna sinäkin suuta tälle hentulle. Sama se on, kelpaa meille sama pullo ja sama tyttö. Häh! Sinä maantonkija, sittiäinen!

AATU. Tuki suusi.

SEPPÄ-KALLE. Äänirahan maksan ja puhun, kun tahron, ja tänä iltana Miinan ovea kolkutan.

AATU. Silloin minä kanssa sun päätäsi seinään jyskytän.

SEPPÄ-KALLE. Voi sinua vaivainen maanmyyrä ja itana, kun sinä nokkaasi nostat vaikka on paino päällä. Älä sinä vikise ja väkise, kun isäs itte sinua kurittaa ja tyyrää.

(Kumartuu äkkiä ja saa Aatun heitetyksi kumoon nokkelalla liikkeellä.)

(Yleinen hälinä, toiset hillitsevät, toiset yllyttävät. Kaikki pojat ovat ryypänneet. Jotkut tuovat aidanseipäitä ja mätkivät aluksi maata ja puita ja sitten toisiaan, kunnes sisut nousevat.)

KALLE ja AATU (painivat tasaväkisinä, kunnes Aatu saa Seppä-Kallen allensa).

AATU. Jokos taltut, vai —?

SEPPÄ-KALLE (karkaa ylös). Tyyräätkös, vai. Tuosta, ja tuosta saat!

(Iskee nyrkillään Aatua.)

AATU. Nyt sylin täyreltä.

(Nostaa Seppä-Kallen ja paiskaa maahan.)

SEPPÄ-KALLE (nousee ja juoksee metsään).

VlLLE (hätäisesti Aatulle). Juokse pois! Kalle hakee seipään. Tulee paha tappelu! Tuolla ne pojat jo metsässä mätkii toisiaan, senkin riivatut!

(Pitelee Aatua, sitten poistuu.)

AATU. Pois käret, en minä kenenkään seipäitä pelkää.

(Menee sepän jäljestä metsään. Kylän tytöt ovat poistuneet oikealle.)

MAIJA ja LIISA (keräävät kahvivehkeitä).

MAIJA. Voi, voi tätä villitystä! Kuules, kuinka ne hihkuu. Kattos, kattos, kuinka Seppä-Kalle iskee Aatua. No, seiväs oli mätä, katkesi.

LIISA. Aijai, kuinka löi. Saipas Aatu laakin, aijai sellaisen laakin. Eikös otakin pystyä, jo nousi ja otti miehen. Nyt, nyt, nyt Kalle suulleen.

MAIJA. Aijaijai, älä lyö, älä lyö liikaa. Mitäs nyt tehrään, Liisa! Voi, Liisa, jos se Aatu tappaa sen Kallen! Sus siunakkoon, kun minä pelkään!

MIINA (on istunut kivellä ja itkenyt koko ajan). Näettekö Aatun?

LIISA. En, nyt ne juoksevat pois. Nyt ei näy enää. Voi, voi sentään. (Pidättää Maijaa.) Ei, älä mene, minä niin pelkään!

MAIJA (menee metsään).

LIISA. Tää on kaikki sun syytäs, Miina, ärsytit ne pojat, mokoma. Sen siitä vielä saat, toisen lautoihin, toisen rautoihin, senkin kuippana!

MIINA. Voi, luuletko —? Syrämeni vallan pakahtuu. Liisa, rakas Liisa, voi meitä! Eikö ketään tule tänne, ei ketään.

(Tähystää joka puolelle juosten edestakaisin.)

MAIJA (tulee vasemmalta.)

LIISA ja MIINA. Näitkös, kuulitkos? Missä he ovat?

MAIJA (vilkuu ympärilleen). Hiljaa, seppä ei liikahtanutkaan, vaikka minä nyin ja huusin ja itkin. Voi, voi!

MIINA. Aatu, missä on Aatu?

MAIJA. Vai vielä kysyt? Seppä-Kalle on viaton, tuli, mitä tuli. Totta se aina puhui ja hyvä se oli työtä tekemään, vaikka sen itte sanoi. Tää maailma on niin häijy, ettei se kärsi totuutta eikä rehellisyyttä eikä Seppä-Kalleakaan se kärsinyt. Sinun syysi se on, Miina, että Kalle nyt on kylmänä. Sinä nyt tulet vastaamaan ja Aatu, ettäs sen tierät. Ja sen me toristamme kaikki.

LIISA. On se sillä tavalla, sen me toristamme vaikka tuomarin eressä. Se oli sentään hyväkii se Kalle, vaikka se oli väliin kinkkamainen.

MAIJA. Ja tänne sen piti mettään kuolla ja nyt olla vainaa. Tästä pitää joka ilta hakea lehmiä. Jos se vainaa kummittelee ja kummitteleehan se! Yhyy, yhyy! (Itkee.)

LIISA. Miksei se Kalle kummittelisi, kummittelee ne muutkin.?

(Kaikki itkevät.)

LIENA (tulee oikealta). Mitä te oikein kohisette täällä? Jaana tuli taanoin meille ja puhui niin hulluja, että piti tulla kattomaan teitä.

LIISA (nyyhkien). Seppä-Kalle o-on, ku-kuollut!

LIENA. Älä nyt — — jokohan — ei — — en minä usko. Missä sitten?

MAIJA. Makaa tuolla mettässä.

LIENA (Miinalle). Mene kotiin ja heti paikalla. Täällä ei ole sinun paikkas!

MAIJA. Minä niin pelkään, Miina, älä jätä, en uskalla yksin olla enkä mennä.

LIISA (Lienalle). Ettekö te pelkää kuolleita?

LIENA. Mää siitä nyt kuolleinesi!

LIISA. Mettässä on niin hämärää, ja joka puun takaa kurkkaa ihka justiisa kuin sen vainaan pää! (On tarrautunut Lienaan.)

LIENA (ravistaa Liisan irti itsestään). No, on tota hulluutta monta lajia. Miina, mene nyt ja vie tuo Liisa-höntti mukanasi Aholan pihaan.

LIISA, MAIJA ja MIINA menevät.

AATU (vasemmalta). Liena!

LIENA. Aatuhan täällä. Mitä ne tytöt…?

AATU. Hysss! Kallen asiat taitaa olla hullusti, ei herää, makaa kuin — —

LIENA. No, no, mahtaakohan?

AATU. Pahahenki on ollut liikkeellä tänä iltana.

LIBNA. Pahakohenki? Häi se Villen tuoma viinanhenki, se teitä rienaa. Kattotaan, enkös minä saa sitä pahaa henkeä hyväksi jälleen. Vai pahahenki, kyllä se raukka syitä sitten saisi, jos se nyt kaikkien kylänpoikien juhannustappelut johrattaisi. Sano nyt sentään, mitä tääll' on tehty?

AATU. Tapeltu.

LIENA. Oletkos sinäkin tapellut?

AATU. Hittokos siinä sitten olisi, etten minäkin tappelisi, olenhan sitä mies minäkin!

LIENA. Kukkoja te olette, ettekä miehiä. Ja mikä sitä Seppä-Kallea on vaivaavinaan?

AATU. Mi-minä — löin sitä!

LIENA. Oikeinkos sinä löit kovasti?

AATU. Annoin — — niin, kai minä annoin selkään.

LIENA. Löitkös sinä sitä selkään?

AATU. En minä selkään.

LIENA. Päähänkös sitten?

AATU. Piru vie, löin kun se oli kontillaan maassa niin kuin isä poikaansa ja istuin selässä.

LIENA. Ja nyt se makaa paikallaan.

AATU. Hakaahan se.

LIENA. Mene nyt kotiisi, äitis on tuskassa. Ne piiat puhuvat niin hulluja, että koko kylä menee sekaisin.

AATU. Niin, mutta Kalle?

LIENA. Kyllä minä Kallesta muretta pirän. Missäpäin se makaa?

(Poistuu.)

AATU (viittaa kädellään vasemmalle, lyyhistyy kivelle Lienan mentyä, peittäen kasvot käsiinsä).

MIINA (palaa oikealta). Aatu!

AATU (nostaa päätään, mutta painuu jälleen kokoon).

MIINA (istuu viereen). Aatu, rakas Aatu, jos sinun käy huonosti, niin minä tulen kanssasi, olen aina tykönäsi. Luuletko sinä, että Kalle…?

AATU. Kalle elää — — vaikk'en sentään tiera — — — voi kuollakin.

MIINA. Hyvä Jumala, kuinka surkeata tämä on!

AATU. Pahaa sisua se vaan on. (Takoo nyrkillä otsaansa.) En voi syyttää ketään, en mitään, ainoastaan omaa kurjaa, hölmöä, pirua itteäni!

MIINA. Älä nyt noin itteäsi säti. Kyllähän ne muutkin röystäili ja mellasteli. Mitä nyt teemme? Etkö voi paeta tänä yönä, nyt heti Amerikkaan?

AATU. Niinkuin se Amerikka nyt oisi heti tuossa vasikkahaan takana!

MIINA. Niin, minä olen sellainen vain typerä tyttö, mutta minä rakastan sinua, Aatu, ja syrämeni ihan halkeaa surusta. Mennään pois täältä, pois kauas, juostaan, lymytään, tehrään mitä vaan. Lähre pois täältä, rakas Aatu, minä ihan menehryn!

AATU (levottomana). Sinähän ihan vapiset, olet kuin siipeen ammuttu lintu. Älä nyt noin, Miina, älä säiky. Äitisi hoitelee Kallea, ehkä se siitä tointuu. Älä sinä itke, älä itke, Miina!

MIINA. Minun täytyy itkeä, kun syrämeni on niin raskas. En ole koskaan ennen surrut enkä koskaan kenestäkään niin paljoa piitannut kuin sinusta, Aatu. Ja että näin piti käyrä, ei, ei, minä en jaksa kestää. (Nyyhkii.) Mitä sanoo äitisikin? Sinun äitisi on niin hyvä ja jalo ihminen!

AATU. Niin, äiti — —! Kuule, tule kanssani kotiin!

MIINA. kotiisiko? En minä voi katsoa äitiäsi silmiin. Minä olen ollut teirän välillänne, ja minun vuokseni on näin paljon pahaa tullut!

AATU. Miina, älä itke, ei sinun vuoksesi, eihän. Älä nyt noin itke. Minä selitän äirille kaikki ja lopun äiti sitten arvaa. Rakas Miina, sinä olet nyt minulle niin kallis, että menen tähtesi vaikka vankeuteen — — ja kun sieltä tulen — —

MIINA. Älä puhu — älä puhu — —!

AATU. Kun sieltä tulen, niin oletkos sittenkin omani?

MIINA (hiipii häntä lähemmäksi). Olen, aina olen omasi.

AATU. Se antaa minulle rohkeutta sanoa äirille kaikki.

MIINA. Rakas Aatu, meirän täytyy paeta!

AATU. Ei, nyt en enää tahro, ennen kärsin rikoksestani ansaitun rangaistuksen.

MIINA. Mitä sinä teet, on aina hyvä.

AATU. Tule nyt!

(He poistuvat oikealle. Hetken kuluttua tulee Liena ja Seppä-Kalle oikealta. Kalle nojaa Lienaan ja astuu aristellen hitaasti ja vaivalloisesti, ihan koukussa.)

SEPPÄ-KALLE. Aih!

LIENA. Kas näin, tuuma tuumalta. Näin se Herra meitä koettelee ja lampaitansa oikealle tielle johdattelee.

SEPPÄ-KALLE. Levätään vähän.

LIENA. Astu, astu vaan.

SEPPÄ-KALLE. Aih, aih!

LIENA. Muistelehan, kuinka sinä kerran sanoit: — ennen virstan väärään — —!

SEPPÄ-KALLE. — ai — aih!

LIENA. — — en mä kupparin…

SEPPÄ-KALLE. Ai, aijaih!

LIENA. — — vastaan!

SEPPÄ-KALLE. Luuni on ihan mäsänä, auttakaa, auttakaa!

(Vaipuu nurmelle.)

LIENA. Eikös se auta, että katkismuksessakin sanotaan — seppäs, pappis, paimenes pirä kunniassa, eikä kupparista puhuta mitään.

SEPPÄ-KALLE. Voi, voi, puhutaan siellä vissisti kupparistakin ja laupiaasta samarialaisestakin puhutaan, eiköstä se ollut kuin nyt.

LIENA. Ja eikös siellä jossain sanota, ettei saa lähimmäisestään pahaa sanoa eikä kuppariksi haukkua?

SEPPÄ-KALLE. Hierojaksi, hierojaksi ja tohtuorittareksi ja paaterskaksi. Aijaijai!

LIENA. Hieronkomas?

SEPPÄ-KALLE. Ei, ei, armahtakaa minua vaivaista syntistä ja viekää saunaan ja kylvettäkää löylyssä.

LIENA. No, sen minä teenkin!

SEPPÄ-KALLE. Älkää sentään lyökö kovasti vihralla, ettehän!

LIENA. No, niinkuin lasta kylvötetään.

SEPPÄ-KALLE. Te tairatten olla oikein hyvä syrämmestänne!

LIENA. No, olen hyvä hyvälle ja paha pahalle enkä mikään enkeli. Noustaankos taas ja hupaillaan.

SEPPÄ-KALLE. Voi, se Lienan hyvyys on sentään kuin rasvaa minun raukoille raajoilleni!

(Poistuvat.)

VÄLIVERHO.